Dialektiset ideologiat

Dialektiikka tarkoittaa laajemmassa merkityksessään väittelutaitoa ja suppeammassa merkityksessään Georg Wilhelm Hegelin luomaa maailmanselitysmallia, jossa kehitys kulkee kamppailun - alunperin Fichteltä peräisin olevan teesi-antiteesi-synteesi-jatkumon -kautta kohti korkeampaa päämäärää. Ruukinmatruunan tarkoituksena on tässä tekstissä tarkastella tätä jälkimmäistä.

Lukijoille tiedoksi, että jos joku kuvittelee, että ruukinmatruuna olisi sivistynyt tai intellektuelli, niin ruukinmatruuna kiistää sen raivokkaasti. Ruukinmatruuna on vain pitkälle lukenut amisgimma, jolla on luonnontiteellinen koulutus ja joka toteaa filosofiasta, että filosofeja kautta historian leimaa surkea luonnontieteiden tuntemus - varsinkin dialektikkoja -, ja joka itse asiassa on ylpeä sivistymättömyydestään intellektuelleiksi julistautuvien ihmisten silmissä.

Dialektiikka pähkinänkuoressa lähtee seuraavista lähtökohdista:

1) Kaikki koostuu vastakohdista ja sisältää sisäisiä ristiriitoja (ristiriitojen laki)
2) Asteittaiset muutokset johtavat käännepisteisiin (kvaliteetin muuttuminen kvantiteetiksi)
3) Muutokset tapahtuvat spiraaleina, ei sykleinä (kieltämisen kiellon laki)

Dialektiikassa siis maailma käsitetään vastakohtien väliseksi systeemiksi ja kamppailuksi, jossa konfliktit johtavat kehitykseen ja vanhan tuho luo uutta ja kvalitatiivisesti parempaa.

Dialektiikalle vastakkainen maailmankatsomus on evolutionismi, joka pohjaa luonnontieteille ja empiiris-rationaaliseen perinteeseen. Evolutionismin vastaukset dialektiikalle ja oletettuihin dialektiikan lakeihin ovat seuraavat:

1) Mikäli jokin asia koostuu vastakohdista, vastakohdat ovat joko subjektiivisia ja retorisia (mielipidekysymyksiä) tai virtuaalisia (näennäisiä), sillä objektiivisesti sisäisesti ristiriitaiset järjestelmät luhistuvat ennemmin tai myöhemmin
2) Mikäli jossakin asiassa on käännepiste, se merkitsee vain sitä, että asiasta muodostettu funktio derivoituu useammassa kuin kahdessa kertaluvussa. Muutokset voivat olla myös täysin asteittaisia, graduaalisia, ilman mitään käännepistettä, kuten esimerkiksi lasin sulaminen - Myös kvantiteetti voi muutua kvaliteetiksi.
3) Jonkin asian spiraalisuus merkitsee vain, että napakoordinaatistossa siitä muodostetun funktion eksponentti on positiivinen - mikään ei merkitse, että eksponentin pitäisi olla nollaa suurempi. Syklinen muutos tarkoittaa, että eksponentti on nolla, ja mikäli eksponentti on negatiivinen, seuraus on luhistuminen.

Dialektiikan perusideat ovat siis tiivistettyinä:

1) Maailma on kamppailua
2) Historia kulkee käännepisteiden kautta
3) Historian kulku on predestinoitu (etukäteen määrätty)

On helppoa havaita, että dialektiikka johtaa nopeasti filosofiseen mestarointiin. Dialektiikan kantava idea on se, että historian kulku on etukäteen määrätty (predestinoitu) - ainoa ongelma on enää löytää se systeemi, joka predestinoi historiankulun ja olla voittajan puolella siinä kamppailussa.

Hegelille kantava voima tässä kamppailussa oli Ajanhenki (Zeitgeist) ja hänelle historiasubjektit olivat valtioita. Hegelille historiassa oli kolme vaihetta: seemiläisten sivilisaatioiden despotiat, joissa yksi oli vapaa; romanohelleenististen sivilisaatioiden aristokratiat, joissa jotkut olivat vapaita; ja lopulta germaanisten kansojen valtiot, joissa kaikki ovat vapaita. Hegel kuitenkaan ei tunnusta yksilön oikeuksia eikä yksilönvapauksia tippaakaan, vaan hänelle vapaus on ensisijaisesti vapautta totella - vapaus alistua valtion hallintoalamaiseksi sensijaan, että yksilö olisi pelkkä esine. Hegel siis edustaa idealistista dialektiikkaa.

Marx puolestaan käänsi tämän asetelman päälaelleen (omien sanojensa mukaan "jaloilleen", ottaen kantavaksi voimaksi talouden ja subjekteiksi ihmiset ja yhteiskuntaluokat. Marxin dialektiikka kulkee omistus- ja tuotantosuhteiden mukaan. Omien sanojensa mukaan Marx edustaisi dialektista materialismia, mutta hänen dialektiikkansa on aivan yhtä idealistista kuin Hegelinkin, sillä se ei ole luonnontietesiin redusoituvaa eikä sitä voida tarkastella tieteellisen metodin kautta. Pelkkä retoriikka ei tee Marxin dialektiikasta materialistista.

Mutta myös Hitler oli Hegelin aivolapsi. Tämä itseoppinut elämänfilosofi yhdisteli omaan oppiinsa Hegeliä, Fichteä, Darwinia, Herbert Spenceriä, Chamberlainia ja de Gobineauta. Kansallissosialismi oli pohjimmiltaan Hegelin dialektiikkaa, jossa kantavana voimana on biologia ja darwinistinen olemassaolotaistelu, ja subjekteina biologiset yksiköt, rodut. Marxilaiset ovat usein vähätelleet Hitleriä ja pitäneet kansallissosialismia täysin irrationaalisena ja filosofiattomana ideologiana, mutta se ei ole sitä. Tästä - ja siitä, että kansallissosialismi oli aivan samanlainen dialektinen ideologia kuin marxismikin, voi vakuuttua lukemalla vaikkapa William Shirerin "Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho", jossa kansallissosialismin ideologiapohja käydään selkeästi läpi.

Dialektiikalle siis olennaista on nähdä historia kahden vastakkaisen substanssin, nimitettäköön niitä vaikka "hyviksiksi" ja "pahiksiksi" - kamppailu kautta aikojen, ja historiankulun predestinoituminen pisteestä A pisteeseen B. Nämä substanssit voivat olla valtiot (hegelianismi), yhteiskuntaluokat (marxismi), rodut (kansallisosialismi), sukupuoli (feminismi), kieli (svekomania), kansakunnat (snellmanilaisuus) jne. Olennaista on tuo universaali sotatila, jossa globaali onnentila saavutetaan, kun "pahikset" on tuhottu.

Kaikki dialektiset ideologiat ovat muunnelmia Hegelistä. Marxismiin päästään, kun käännetään Hegelin zeitgeist-idea päälaelleen ja nojataan vulgaarimaterialismiin, seurataan humanistisia tieteitä ja otetaan substanssiksi yhteiskuntaluokat: kansallissosialismiin päästään, kun nojataan mytologiaan, seurataan vulgaaridarwinismia ja otetaan substanssiksi rodut; feminismiin päästään, kun nojataan satukirjaan, seurataan kioskikirjallisuutta ja otetaan substanssiksi sukupuoli jne. Kaikki dialektiset ideologiat ovat vain muunnelmia toisistaan.

Mitä dialektiikka antaa? Se antaa eräänlaisen uskonnollisen viitekehyksen sekä halki-poikki-pinoon -maailmanselityksen, jolla voidaan oikeuttaa aivan millaiset tahansa julmuudet, verityöt ja terrori. Maailman näkeminen mustavalkoisena, hyvisten ja pahisten välisenä kamppailuna, jossa kaikki on sallittua, johtaa väistämättä väkivaltaan. Dialektiset ideologiat ovat erinomaisia työkaluja vallan kaappaamiseen ja sen haltuunottoon, mutta ne eivät anna minkäänlaisia keinoja yhteiskunnan rakentamiseen tai ylipäänsä realiteettien hallitsemiseen.

Ei ole liioiteltua sanoa, että dialektiikka on jättänyt jälkensä 20. vuosisadan mannermaiseen ajatteluun - marxismi, kansallissosialismi, fascismi, feminismi - kun taas anglosaksinen ajattelu on aina nojannut voimakkaasti Locken, Millin, Darwinin ja Smithin ajatteluun, pohjaten positivismille ja evolutionismille. Ruukinmatruuna itse on pikemminkin angloamerikkalaisen koulukunnan ajattelija kuin mannermaisen, ja luonnontieteiden ammattilaisena nojaa ankarasti evolutionismille.

Mitä dialektiset ideologiat ovat saaneet aikaan? Paitsi tietysti valtavan määrän ruumiita, myös länsimaisen yhteiskunnan henkisen ja moraalisen konkurssin. Dialektisiin ideologioihin kuuluu olennaisena osana eettinen relativismi, ja relativismista on vain kukonaskel nihilismiin. Koska dialektiset ideologiat pohjaavat vahvasti viholliskuviin ja vastakkainasetteluun sekä taistelulle ja näkemys historiallisesta predestinaatiosta, dialektisiin ideologioihin sisältyy aina pyrkimys destruktioon - tuhoamistaisteluun - konstruktion tai edes kompromissien sijaan. Oikeastaan ainoa syy, miksi länsimainen yhteiskunta ylipäänsä enää on pystyssä, on että sen talouspohja on terve - kiitos evolutiivisesti ajattelevan ammattilaiston.

Luonnontieteiden valossa dialektiset ideologiat ovat täyttä hölynpölyä, mutta ongelma on siinä, että dialektiset ideologiat vetoavat tunteisiin, kun taas luonnontieteet vetoavat järkeen. Ja kun suuret tunteet puhuvat, järjen hiljainen ääni vaikenee. Bertrand Russellin sanoin "hölynpölyn julistajat ovat aina ehdottoman varmoja ja kovaäänisiä oikeutuksestaan, kun taas totuuden etsijöitä leimaa epäilys omasta asiastaan". Luonnontieteiden ammattilaiset suuntautuvatkin yksityissektorille, pois politiikasta, kun taas dialektisten ideologiioiden kannattajat julkiselle sektorille. Dialektisten ideologoiden kannattajat yleisesti vihaavat kapitalismia, länsimaista sivilisaatiota, europidista rotua ja miessukupuolta - ei ole vaikeaa päätellä, mikä on näiden ideologioiden kannattajien motiivina ideologialleen.

Koska dialektisten ideologioiden modus vivendi on sotatila, tähän liittyy myös katsomus "vihollisesi vihollinen on sinun ystäväsi". Niinpä marxistit ovat aina valmiita liittoutumaan natsien kanssa länsimaisten demokratioiden pään menoksi, feministit naisia halveksivien kulttuurien machokukkoilijamiesten kanssa länsimaisen miehen pään menoksi, vapaa-ajattelijat muslimien kanssa kristittyjen pään menoksi jne - piittaamatta lainkaan seurauksista (politiikka tekee outoja petikavereita). Koska dialektisiin ideologioihin kuuluu olennaisena osana järkkymätön usko siihen, että historian kulku on ennaltakäsin predestinoitu, ja että hyvikset voittavat väistämättä kuin luonnonlain seurauksena, lopputulos on yleensä enemmän tai vähemmän katastrofi, kuten Espanjan sisällissodassa.

Ruukinmatruunalla itsellään on täysin biologinen ihmiskäsitys ja ruukinmatruunalla on luonnontieteellinen ammattikoulutus, joten hänelle maailma on ensisijaisesti evolutiivinen kokonaisuus, ei dialektinen. Ruukinmatruuna käsitteli jo marxismia esseessään Älyllistä glykolia. Ruukinmatruuna kiistää sen, että historia olisi mitenkään predestinoitu tai että kehitys olisi edistystä tai että taistelusta seuraisi mitään hyvää: evoluutio on sokea voima, joka vaikuttaa tässä ja nyt, ei koskaan tulevaisuudessa, ja se johtaa soveliaimpien (fittest) eloonjäämiseen, ei oikeassaolevien. Ruukinmatruuna näkee yhteiskunnan ensisijaisesti kulttuurievoluution ja biologisen evoluution yhteistuotteena, joka tuottaa sellaisia tuloksia luonnostaan, jotka takaavat kaikille mahdollisimman vähän huonot olosuhteet, eivät ehkä parhaat. Ruukinmatruuna siis kiistää dialektisten ideologioiden perusväittämät:

* Kapitalismi ei ole paras talousjärjestelmä, mutta se on vähimmin huono - kaikki muut talousjärjestelmät tuottavat vielä huonompia tai jopa katastrofaalisia tuloksia (marxismi)
* Demokratia ei ole paras yhteiskuntamalli, mutta se on vähimmin huono - kaikki muut yhteiskuntamallit tuottavat vielä huonompia tai jopa katastrofaalisia tuloksia (kansallissosialismi)
* Ydinperhe ei ole paras perhemalli, mutta se on vähimmin huono - kaikki muut perhemallit tuottavat vielä huonompia tai katastrofaalisia tuloksia (feminismi)
* Kansainvälinen yhteisö ei ole paras valtiomalli, mutta se on vähimmin huono - kaikki muut poliittiset mallit tuottavat vielä huonompia tai katastrofaalisia tuloksia (hegelismi)

Lyhyesti: dialektiset ideologiat tuottavat pahoinvointia ja saavat aikaan katastrofin, kun taas evolutionismi tuottaa vaurautta ja saa aikaan hyvinvoinnin. Luonnontieteet ovat oikeassa ja humanistit väärässä - jälleen kerran, sillä luonnontieteet perustuvat tieteelliselle metodille, kun taas humanistisissa sitä ei voida soveltaa eli ne eivät ole tieteitä vaan oppeja.