Perhe ja sukupuolidimorfismi

Sukupuolidimorfismilla tarkoitetaan sitä, että saman eliölajin välillä sukupuolet ovat erilaisia - joko kooltaan, ulkonäöltään, käytökseltään tai ekologialtaan. Sukupuolidimorfismi voi olla joko koiraspainotteista, kuten leijonilla, metsäkanalinnuilla tai märehtijöillä, tai naaraspainotteista, kuten päiväpetolinnuilla, hyeenoilla tai petokaloilla. Sukupuolidimorfismi on vähäistä monilla linnuilla, hyönteisillä ja kädellisillä.

Ekologiassa on selkeä trendi: mitä koiraspainotteisempaa ja syvempää sukupuolidimorfismi on, sitä todennäköisemmin perhemalli on alfauroksen hallitsema haaremi. Eli haaremimallisilla laumaeläimillä koiraat ovat poikkeuksetta suurempikokoisia ja aggressiivisempia kuin naaraat, ja ne voidaan välittömästi erottaa ulkonäöltään naaraista (erilainen turkki tai suomu/sulkapeite, sarvet jne). Tällaiset eläimet ovat poikkeuksetta pesäjättöisiä (= niiden jälkeläiset kehittyvät nopeasti selviämään omillaan) ja niillä poikaskuolleisuus on suurta. Sensijaan mitä vähäisempää on sukupuolidimorfismi, sitä todennäköisemmin laji on pesäviipyinen ja sitä todennäköisemmin perhemalli on parisuhde. Äärimmillään tämä on havaittavissa monilla lintulajeilla, kuten joutsenella, jonka koiraita ja naaraita on lähes mahdotonta erottaa toisistaan.

Ihmisellä sukupuolidimorfismi on hyvin vähäistä. Kuten aiemmissa ruukinmatruunan teksteissä on todettu, ihminen on pesäviipyinen laji, ja ihminen on myös sikäli poikkeava, että ihmisellä voi samassa perheessä olla monen ikäisiä lapsia, ja lapset pitävät yhteyttä perheeseensä vielä aikuisinakin. Tästä voisi päätellä, että ihmisen luonnollinen perhemalli olkisi parisuhde. Ja ydinperhe onkin lähes kaikissa maailman yhteiskunnissa perusyksikkö.

Ennen kuin kukaan ehtii huutaa "Humen giljotiini!" tai "Naturalistinen virhepäätelmä!", todettakoon, että ihmisellä toimii myös kulttuurievoluutio, ja histroian saatossa on kokeiltu monia erilaisia perhemalleja, joista soveliain (engl. fittest) on voittanut. Ydinperhe siis on osoittautunut sekä biologisen evoluution että myös kulttuurievoluution kannalta ihmisellä optimaaliseksi perhemalliksi.

Ja mielenkiintoista kyllä, mitä enemmän puolisot muistuttavat toisiaan, sitä lujempi ja vahvempi parisuhde on.

Voidaanko tästä päätellä, että mitä androgyynisempiä puolisot ovat, sitä vahavempi parisuhde olisi?

Tämä on kysymys, johon voidaan antaa tyhjentävä vastaus, ja joka myös on falsifioitavissa.

Vastaus on: kyllä. Mitä enemmän puolisot muistuttavat toisiaan - mitä maskuliinisempi on vaimo ja femmempi mies, sitä lujempi on parisuhde (sillä provisolla toki, etteivät sukupuoliroolit ole kääntyneet ylösalaisin!) Tästä syystä monet naiset naimisiin mentyään alkavat maskulinisoitumaan - leikkaavat tukkansa, lopettavat meikkaamisen, pukeutuvat järkevästi - he uhraavat sukupuolisen viehätysvoimansa parisuhteen pysyvyydelle. Samalla myös lapsen syntymä vaikuttaa miehen hormonitoimintaan: miehen testosteronitaso laskee ja miehen tunne-elämä femininisoituu - tämä sen vuoksi, että lapsen kasvatus vaatii molempien puolisoiden osanoton, ja näin myös miehen seksuaalisuus sopeutuu vastuunottoon ja huoltamiseen.

Ruukinmatruuna totesi myös, että johtopäätös on falsifioitavissa. Eli kun tarkastelemme sellaisia kulttuureita, jotka ovat voimakkaasti joko haaremipainotteista, joissa pettäminen ja promiskuiteetti on tavallista tai joissa avioerot ja yksinhuoltajuus ovat yleisiä, huomaamme että kyseisissä kulttuureissa miehet ja naiset ovat erilaisia - niin käytökseltään, ulkonäöltään, pukeutumiseltaan kuin habitukseltaankin. Espanjan kielen sanaa macho käytetään yleensä tarkoittamaan kukkoilevaa, öykkäröivää, testosteronille löyhkäävää miestä, mutta tosiasiallisesti se tarkoittaa mitä tahansa urosta ("naarasta" tarkoittava espanjan kielen sana on hembra). Äärimmillään tämä näkyy islamilaisen kulttuuripiirin maissa, joissa miesten on pakko tuoda esiin silmiinpistävin sukupuolituntomerkkinsä, parta - ja naisten on pukeuduttava koko vartalon peittävään kaapuun (burqha, hiyab, chador) - islamilainen kulttuuri on ainoa haaremikulttuuri nykypäivänä. Samoin islam on ainoa maailmanuskonto (ruukinmatruuna ei laske wiccaa maailmanuskonnoksi), jossa sukupuolet on kodifioitu kategorisesti eriarvoiseen asemaan. Mutta samanlainen sukupuolidimorfismi on nähtävissä myös esimerkiksi järjestäytyneessä rikollisuudessa ja moottoripyöräjengeissä, joissa miehet ovat äärimmäisen aggressiivisia, seksuaalisesti hyvin polygaamisia ja mustasukkaisia - ja naiset puolestaan kikattavia, äärifeminiinisiä bimboja. Tämä on puhtaasti sukupuolidimorfiaa - tyypillisen pesäjättöisen, haaremimallisen lajin käyttäytymistä. Tällaisen lajin ekologia suosii mahdollisimman aggressiivista ja kukkoilevaa koirasta, ja mahdollisimman alistuvaa, orjamaista ja keikistelevää naarasta. Kukko kukkoilee, koska Gallus domesticus on voimakkaasti pesäjättöinen laji, ja kanat ovat kanamaisia, koska Gallus domesticus on polygaaminen laji - ja tämän vuoksi myös Gallus domesticuksella on nokkimisjärjestys - haaremin arvojärjestys tuodaan selkeästi esiin. Eli mitä aggressiivisempi, seksuaalisesti ekstrovertimpi, kukkoilevampi ja machompi mies on, sitä todennäköisemmin hän pettää puolisoaan, hylkää perheensä ja on hyvin huono isä. Tämä on asia, joka olisi syytä muistaa puolisoa valittaessa. Jos nainen kaipaa hyvän puolison lapsilleen, hänen tulisi välttää tällaisia miehiä niin pitkään kuin mahdollista - vaikka sellainen kiltimpi ja hiukan nörtimpi mies olisikin yhtä jännittävä kuin eilinen kaurapuuro. Kysymys on siitä, antaako hetken huuman olla itselleen tärkeämpää kuin pitkän aikavälin kiintymyksen. Ja sama kääntäen: mitä erilaisemmiksi sukupuolet kasvatetaan, ja mitä enemmän kasvatuksessa tehdään eroa tyttöjen ja poikien välille, sitä enemmän kannustetaan polygaamisuuteen ja rikkinäisiin perheisiin.

Meillä on tapana ajatella keskiajan naisia prinsessamekossa ja hennin-päähineessä keikisteleviksi kainoiksi linnanneidoiksi, ja miehiä aggressiivisiksi koirasleijoniksi. Todellisuus ei voisi olla kauempana tästä mielikuvasta. Tosiasiassa keskiajalla miehet olivat toki miehiä, mutta naiset vain hiukan vähemmän karvaisia. Sydänkeskiajalla ei ollut tavatonta, että aateliston keskuudessa naiset opetettiin ratsastamaan, käyttämään miekkaa, lukemaan ja laskemaan siinä missä pojatkin. Syy oli siinä, että linnanherran (patriarkan) ollessa poissa, linnanrouvan (matriarkan) tuli osata johtaa linnaa tai kartanoa, sen taloutta - ja tarvittaessa myös sen puolustusta. Keskiajalla sukupuolidimorfismi länsimaisessa kulttuuripiirissä oli tosiasiallisesti useinkin hyvin vähäistä - juuri siksi, että molempia sukupuolia tarvittiin hoitamaan kotia, perhettä ja taloutta. Äärimmäinen esimerkki vaatetuksesta löytyy 1100- ja 1200-luvuilta, jolloin miehen ja naisen puvun erotti vain hihan leveydestä - molemmat sukupuolet käyttivät mekkoa. Eikä tämä vähäinen sukupuolidimorfismi rajoittunut pelkästään aateliin, vaan kaikkiin säätyihin.

Mikä on ruukinmatruunan oma kanta asiaan? Ruukinmatruunan mielestä androgynia on hyvä asia. Eli että lapset tulisi kasvattaa samalla tavoin, ketään suosimatta ja kenellekään antamatta etuoikeuksia - ilman, että stereotypisoitaisiin "tytöt ovat kilttejä ja ahkeria" tai että "pojat ovat poikia", vaan niin, että jokainen saisi kasvaa sellaiseksi kuin on, biologisesta sukupuolestaan riippumatta. Luonto kyllä ajaa tikanpojan puuhun eli biologia ohjaa meidän itse jokaisen käyttäytymistä myös sukupuolen mukaan. Näin myös saadaan aikaan kestävimmät perheet ja lapsille parhaat kasvuolosuhteet. Tytöistä kasvaa kyllä naisia ja pojista miehiä ihan luonnostaan.

Entäpä se hennin? Sitä käytettiin hyvin lyhyen aikaa - noin vuodesta 1440-1490 - ja vain Burgundin sekä Ranskan hoveissa. Näyttävyytensä vuoksi siitä on tullut jokaisen satukirjaneidon ja hyvän haltiattaren vakioasuun kuuluva päähine - vaikka se oli keskiaikaisessa pukeutumisessa poikkeus, ei sääntö.