To refuse a hearing to an opinion, because one is sure that it is false, is to assume that one's own certainty is the same thing as absolute certainty. All silencing of discussion is an assumption of infallibility.
- John Stuart Mill -

None shall be one's slave, none shall be one's master; everyone shall have the same rights, same priviledges, same justice.

- Antti Chydenius -

Any sufficiently sophisticated human thought is impossible to distinguish from artificial intelligence.

- The Ironmistress -

Tuesday, December 4, 2007

Huono arkkitehtuuri

Edellisessä esseessään ruukinmatruuna käsitteli modernismin krapulaa ja sen myötä huonoa arkkitehtuuria. Tämänkertainen masuuninlasku sitten käsittelee sitä, mikä tekee arkkitehtuurista huonoa ja mikä on tunnusomaista huonolle arkkitehtuurille.

Modernistinen arkkitehtuuri sai alkunsa teräsbetonin läpimurron myötä 1900-luvun alussa. Modernistisen rakennuksen prototyyppi on Le Corbusierin suunnitelma Dom-Ino, joka pohjimmiltaan oli tukipilarien varassa oleva kaksikerroksinen rakennus, jossa oli portaikot kerroksien välillä. Se, että rakennuksen kantavana struktuurina eivät ole ulkoseinät vaan pilarit, ei ole uusi idea; se ensimmäisenä otettiin käyttöön gotiikassa 1200-luvulla, ja Yhdysvalloissa Bethlehem Steelin keksintö, valssattu I-palkki, merkitsi vallankumousta rakentamisessa.

Arkkitehtuurissa 1900-luvun ensimmäiset vuosikymmenet merkitsivät modernismin läpimurtoa ja väkivaltaista irrottautumista menneisyydestä ja vuosituhantisesta arkkitehtonisesta perinteestä. Kyse ei ollut evoluutiosta vaan revoluutiosta, väkivaltaisesta vallankumouksesta. 1900-luvun alussa arkkitehtuurissa eivät pelkästään puhaltaneet uudet tuulet, vaan koko rakennustaide oli joutunut hurrikaanin kynsiin. Tunnetuimmat iskulauseet olivat Louis Sullivanin Muoto seuraa funktiota, Adolf Loosin Ornamentti on rikos (jonka hän perusteli mm. hyvin rasistisella argumentilla "väkivaltaisten ja raakalaismaisten Papua-neekerien taipumuksella tatuoida itseään ornamenttikuvioin") ja Le Corbusierin Asunto on kone. Jugend ja kansallisromantiikka lopulta typistyivät jälkiklassismiksi, ja 1930-luku merkitsi funktionalismin läpimurtoa. Vähemmän on enemmän! (Less Is More), huusivat arkkitehdit Ludwig Mies van der Rohen kuoropoikina. [Tätä ei tule sekoittaa Gibsonin mainoslauseeseen Les Is More.] Pyrkimys oli pelkistämiseen ja koruttomuuteen sekä ankaraan käytännöllisyyteen.

Funktionalismi, myös tunnettu nimellä international style, kansainvälinen tyyli, merkitsi kirveeniskuun rinnastettavaa irtiottoa aikaisempaan. Tämän tyylisuunnan tarkoitus oli rikkoa täysin vanha tyylisuuntajatkumo, luoda uudet esteettiset standardit ja kääntää rakennustaide täysin päälaelleen. Funktionalismin kantavat periaatteet ovat:

* Karu ja koristelematon fasadi
* Sileät, yhtenäiset pinnat ilman ornamentiikkaa
* Tasakatto
* Valkoisen värin suosiminen
* Betoni ja rapattu tiili
* Nauhaikkunat ja lasipinnat
* Neliön tai suorakulmion muotoinen pohjapiirros
* Kuution tai "venytetyn särmiön" muotoinen ulkoasu
* Kaikki fasadin kulmat suoria

Funktionalismin tavoitteena oli aikaansaada rakennuksia, jotka olisivat olleet kauniita, käytännöllisiä, kestäviä ja esteettisesti miellyttäviä. Kuitenkin vain aniharvat funktionalismin rakennukset ovat olleet tällaisia; yleensä tuloksena oli rumaa, ikävystyttävää, banaalia, käyttökelvotonta ja levotonta. Ja kun rakennukset olivat olleet luonnonvoimien ja ilmansaasteiden armoilla ja sääistyneet 10-20 v, tuloksena oli harmaita, surullisia, ikäviä ja vuotavia tai homeongelmaisia tönöjä, joissa näkyivät valumajäljet, homekasvustot, ilmansaasteet ja kaikki muut vanhenemisen ja sääistymisen jäljet ja jotka olivat kuin otollisia kohteita vandalismille. Funktionalismi kuoli toiseen maailmansotaan, ja sodanjälkeinen aika Berliinin muurin kaatumiseen on ollut arkkitehtuurissa brutalismin aikaa.

Miksi näin kävi? Miksi siitä, minkä uskoteltiin olevan hyvää, tuli huonoa? Miksi asunto ei ollutkaan kone?

Ruukinmatruunan mielestä tärkein syy on siinä, että kaikki suuret nimet 1900-luvun arkkitehtuurissa olivat miehiä, jotka ajattelivat yksisilmäisesti miehen tavoin - piittaamatta tippaakaan estetiikasta. Tuloksena oli järkevää, rumaa, ikävystyttävää, banaalia ja kolhoa. Miesmäistä.

Yksikään nainen ei kertakaikkiaan kykene ajattelemaan, että koruttomuus on kaunista. Ei kertakaikkiaan! Jos näin olisi, sellaista taidemuotoa kuin kultasepäntaito ei olisi olemassakaan! Naiset tuntevat vetoa koruihin, kosmetiikkaan, vaatteisiin ja kampauksiin juuri sen takia, että naisen silmissä koristeellisuus on kaunista! Näin on aina ollut ja näin tulee aina olemaan niin kauan kuin tyttöjä, jotka kasvavat isoina naisiksi ja saavat itse tyttäriä, on olemassa. Kauneudenkaipuu on naisen genetiikkaan syväkoodattu ominaisuus, ja juuri naiset kokevat paljauden, koruttomuuden ja yhtenäiset tasaiset pinnat tyhjyytenä ja luonnottomuutena. Naisille ominainen kaipuu kauneuteen alkaa jo alusvaatteista, jotka usein ovat koristeltuja, joko pitsikoristein (ornamenttivaroitus!) tai ruusukkein. Naisten vaatteet ovat värikylläisiä, koristeellisia ja keveitä, kun taas miesten vaatteet ovat ensisijaisesti pelkkiä suojakuoria; nainen viestii pukeutumisellaan itsestään, kun taas miehelle pukeutuminen ei ole mitään muuta kuin ruumiin suojaamista luonnonvoimilta. Naiset koristautuvat korvakoruin, kaulakoruin, rannerenkain ja sormuksin ja naiselle silmälasit ovat ensisijaisesti koru ja vasta toissijaisesti apuväline, kun miehelle ainoa koru on vihkisormus - sileä sellainen. Naisten työkalut ovat siroja, koristeellisia ja esteettisiä, kun taas miesten työkalut ovat ankaran karuja. Siinä, missä jugend oli hyvin feminiininen tyylisuuntaus koristeellisuudellaan, muotorikkaudellaan ja yksityiskohdillaan, modernismi ilmentää maskuliinisuutta - tylyyttä, kovuutta, armottomuutta ja sieluttomuutta. Jokainen nainen osaa vääntää tuon Ludwig Mies Van der Rohen maksiimin muotoon Less is bore (vähemmän on tylsää).

Mutta kaipuu kauneuteen on syvemmällä kuin pelkissä esteettisissä ihanteissa. Perinteinen arkkitehtuuri on suosinut symmetriaa ja rakennusmassojen tasapainoa - harmoniaa. Tämä johtuu siitä, että ihminen itse on symmetrinen, ja mitä symmetrisempi keho ja symmetrisemmät kasvot, sitä kauniimpana ja viehättävämpänä me ihmisen koemme. Funktionalismi rikkoi tämän perinteen sanoessaan vain huono arkkitehti turvautuu symmetriaan - funktionalismi otti ihanteekseen luonnollisen sijaan epäluonnollisen, viehättävyyden sijaan luotaantyöntävyyteen.

Toinen, paljon perustavampi seikka, liittyy itse luontoon. Luonto kammoaa tyhjyyttä ja koruttomuutta. Tämä liittyy fraktaalin käsitteeseen. Maailma ja luonto on täynnä fraktaaleja ja murtoviivoja - suorat kulmat, tasaiset pinnat, sileät fasadit ja viivasuorat reunat huokuvat tyhjyyttä, elottomuutta ja kuolema, ja ovat merkki vaarasta. Esimerkiksi metsän reuna on fraktaali, ja luonnossa yleisin funktio ei suinkaan ole lineaarinen, vaan luonnon matematiikkaa hallitsevat käsitteet e, φ, π ja transkendenttifunktiot - sekä differentiaaliyhtälöt niin nollannessa, ensimmäisessä kuin toisessakin kertaluvussa. Me koemme fraktaalit, spiraalit, siniaallot ja erilaiset käyrät kauniina, koska ne ovat luonnollisia, ja sileät, yhtenäiset valkoiset pinnat kolkkoina, koska ne ovat epäluonnollisia. Ja tämä oli se asia, jota Adolf Loos ei ymmärtänyt. Ornamentti ei ole rikos, vaan matka kauneuden ja fantasian valtakuntaan. Sensijaan tyhjä valkoinen, sileä, koruton pinta huokuu kolkkoutta, luotaantyöntävyyttä ja kylmäkiskoisuutta - kaikenkaikkiaan epäluonnollisuutta. Se on rikos - ei ornamentti.

1930-luvun funktionalismi henki uskoa tulevaisuuteen - siihen science fictionin tulevaisuuteen, jossa kaikki on kalseaa, neutraalia, luonnotonta - ja autoritaarista. Juuri se heijasti Le Corbusierin hokemaa Asunto on kone. Siinä, missä jugend teki asuntoja sieluille, modernismi teki asuntoja ruumiille, ja skippasi sielun tarpeet täysin. Kun tällaista tulevaisuutta ei tullutkaan, funktionalismi banalisoitui nopeasti, ja toisen maailmansodan lopputulos merkitsi tulevaisuudenuskon haipumista ja pettymystä - ja tuloksena oli brutalismi, jota ruukinmatruuna itse pitää arkkitehtuurin historian ehdottomana nadiirina. Ei ole sattumaa, että Viljo Rewellin City-Center sai ruman betonimakkaransa mukaan nimen Makkaratalo, ja että se - ei suinkaan yksikään menneiden vuosisatojen koristeellisista tyylikausitaloista - on kerta toisensa jälkeen äänestetty Helsingin rumimmaksi rakennukseksi. Turun rumimmaksi rakennukseksi on puolestaan kerta toisensa jälkeen äänestetty saman arkkitehdin piirtämä KOP-kolmio.

Modernismin maskuliinisuus näkyy kodikkuuden pelkona. Kodikkuutta pidettiin jopa passiivisen naisen yrityksenä vangita mies, joka rakensi uutta futuristista, teknologiaan ja puhtauteen perustuvaa yhteiskuntaa. "Pikkusievä", "porvarillinen", "pastissi" jne olivat kirosanoja, joilla feminiininen esteettinen ihanne latistettiin. Ja silti juuri naiset koristelevat huoneensa mielellään pastellivärein, friisein, koristenauhoin ja boordein - vaikka arkkitehti kuinka haluaisi huoneen olevan kalmanvalkoinen.

Ja silti kauneus on pyrkimystä kohti harmoniaa ja kohti maailmankaikkeutta. Sana kosmetiikka tulee kantasanasta "kosmos", avaruus - kosmetiikalla nainen ilmentää omaa mikrokosmostaan, sisäavaruuttaan. Jan-Erik Andersson on artikkelissaan kritisoinut modernismia ja brutalismia hyvin vahvasti syyttäen Loosia siitä, että tämä riisti häneltä kauneuden.

Kaupan päälle funktionalismi ei tavallisesti ollut edes funktionaalista. Tasakatto ei kertakaikkiaan sovi Suomen ilmastoon. Ei kertakaikkiaan. Emme kulje töihin helikoptereilla, joten skip it. Valkea rappaus sääistyy nopeasti Suomen ilmastossa ja muuttuu harmaaksi, likaiseksi, ikäväksi ja kolhoksi - siihen kertyy levää, jäkälää ja hometta ja räystäänrajasta valumajälkiä. Paljas käsittelemätön betonipinta on vandaaleille samaa kuin piirustuspaperi pikkulapsille - se kertakaikkiaan vetää gravitaation tavoin graffitia ja töherryksiä puoleensa. Jos Alvar Aalto olisi ajatellut funktionaalisuutta rakennuksissaan, hän ei ikinä olisi käyttänyt sääistymiselle arkaa Carraran marmoria rakennuksissaan, vaan suomalaista punagraniittia - tai sitten vessakaakelia, jos kerran säätä kestävää valkoista halutaan! Ja arvokkuuden esittely koruttomuudella ja karuudella pelkin materiaalein ei saa aikaan arvokkuutta, vaan pöyhkeilevän ja nousukasmaisen vaikutelman. Koruttomuus on merkki halpuudesta, pikaisuudesta ja viimeistelemättömyydestä - ei kauneudesta, ja harvoin käytännöllisyydestä. Viulu on tyyppiesimerkki esineestä, joka on sekä koristeellinen, käytännöllinen että kaunis.

Yksi syy, miksi menneiden vuosisatojen koristeelliset rakennukset ovat kauniita, on se, ettei niissä ole skaalaa eikä perspektiiviä - ne ovat fraktaalisia. Modernistisen rakennuksen näkee yhdellä silmäyksellä. Sen kaikki yksityiskohdat paljastuvat kerralla. Sen jälkeen se on banaali, lattea tai levoton. Kun menneiden aikojen rakennusta lähestyy, jatkuvasti paljastuu uusia detaljeja, uusia koristeaiheita tai kerroksia - se ei ole yhdentekevä. Usein samassa korttelissa voi olla lukuisia eri pastellivärejä, jotka luovat kauniin vaikutelman. Pyöreät muodot ja ei-suorat kulmat tuovat luonnon muodot mieleen. Ja sääistyminen vain korostaa niiden muotokieltä - ei suinkaan pilaa. Jokainen milloinkaan itse koruja tehnyt ihminen tietää, että korut petsataan valun tai taonnan jälkeen - niin, että niiden detaljeihin, syvennyksiin ja pinnanmuotoihin valuu mustaa petsiainetta, joka luo kontrasteja ja korostaa varjoja. Näin detaljit tulevat entistä selkeämmin esiin - sääistyminen korostaa detaljeja, mutta tärvelee paljaita pintoja.

Mitä tehdä rakennukselle, joka on sekä ruma, ikävä, banaali että epäfunktionaalinen - vaikka nuo kaikki olivat joskus nostettu kauneusihanteiksi? Sanokaapa se. Walesin prinssi Charles oli se pikkupoika, joka sanoi ettei keisarilla ole vaatteita. Hän havaitsi täsmälleen saman minkä ruukinmatruunakin: suurin osa nykyarkkitehtuurista on yksiselitteisesti rumaa, ikävää ja epäkäytännöllistä. Arkkitehdit luonnollisesti kaivoivat ketjukuulanuijat naftaliinista, mutta Britannian kansa oli kruununperillisensä takana - hän oli sanonut jotain sellaista, minkä he itse olisivat halunneet sanoa jo kauan sitten.

Mutta kaikkea toivoa ei ole menetetty. Kun 21. vuosisadan kaupunkisuunnittelu, teknologia ja materiaalit kohtaavat menneiden vuosisatojen rakennusperinteen, tulos on tällaista. Jakriborg, Kartanonkoski, Poundbury. Menneiden vuosisatojen perintö nykyajan teknologialla ja mukavuuksilla ja kaupunkisuunnittelulla. Kriitikot nimittävät pastissiksi ja plagioinniksi, mutta asukkaat itse rakastavat asuinalueitaan ja viihtyvät niissä - Jakriborgia on nimitetty keskiluokan Christianiaksi ja 2000-luvun Visbyksi. Rakennukset ovat ajattomia - kauniita, käytännöllisiä, viihtyisiä ja nivoutuvat arkkitehtoniseen perinteeseen evoluution, eivät revoluution, kautta. Ehkäpä meidän on vain käytävä läpi postmodernismin krapula selvitäksemme modernismin humalasta, jotta voisimme jälleen kytkeytyä vuosituhantiseen arkkitehtuurijatkumoon.

Oh well. Mitä ruukinmatruuna tällaisia kirjoittaa. Hän on ensisijaisesti amis eikä mikään tyhjänpäiväinen intellektuelli. Siis funktionaalinen ihminen. Sitä pähkäillessä kannattaa miettiä, tekevätkö lätit sikoja.

11 comments:

Antimodernisti said...

Hyvä kirjoitus, kuten tuo aiempi kirjoitus modernismista yleensäkin. Nykyarkkitehtuuri ihanteineen periytyy suoraan alenevassa polvessa Le Corbusierin ja kumppaneiden kammottavista sosialistisista dystopioista, joita on laajasti esitelty mm. Tales of Future Past-sivustolla:

http://davidszondy.com/future/city/skyline.htm
http://davidszondy.com/future/city/corbusier.htm

Ei tarvitse olla rakennusinsinööri ymmärtääkseen jo tuosta yhdestä kuvasta, että tuo Le Corbusier olisi pitänyt laittaa ajoissa pyöreään, pehmustettuun huoneeseen ennenkuin ehti aiheuttaa vahinkonsa arkkitehtuurille. Ja nykyisten arkkitehtien kannattaisi tehdä reality check, kannattaako tällaisen mielipuolen jalanjälkiä seurata. Ilokseni olenkin huomannut paljaan elementtipinnan olevan yhä harvinaisempaa ja tiiliverhoilun sekä rappauksen yleistyvän. Maksavat asunnonostajat ovat äänestäneet lompakoillaan?

Funktionalismi ei tosiaankaan ole useinkaan funktionaalista. Esimerkiksi Viipurin kirjaston funktionaalisuus on lähinnä vitsi, selväjärkinen arkkitehti ei suunnittelisi tasakattoa täplittäviä pyöreitä kattoikkunoita funtionaalisuuden nimissä (puhumattakaan ratkaisun rumuudesta).

Muutama kriittinen kommentti täytyy kuitenkin esittää:

En lähtisi selittämään modernismin karuutta arkkitehtien miehuuden pohjalta. Saattaa toki olla, ettei nainen pystyisi suunnittelemaan korutonta seinää (näinköhän lienee?), muttei koruttomuuden ihannointi mihinkään geeneihin miehillä koodattu ole. Esimerkiksi jugendarkkitehdeistäkin valtaosa oli miehiä, puhumattakaan rokokooarkkitehdeistä. Pikemminkin ornamenttienraastovimmasta paistaa läpi vasemmistolainen tabula rasa - ajattelu: ihminen hyväksyy minkä tahansa ympäristön, mikäli sinne syntyy ja siellä kasvaa.

Funktionalismista, suomalaisesta ja sotiaedeltävästä sellaisesta, voisin sanoa myös pari puolustavaa sanaa. En pitäisi funkkista automaattisesti sietämättömänä tyylinä, kuten betonibrutalismia, vaikkakin jo tuolloin esim. Alvar Aalto teki kaikkensa näyttääkseen suuren maailman modernistilta.

Funkkis ei ainakaan Suomessa ollut väkivaltainen vapautuminen historiasta, vaan uusklassismin evoluutiota. Rakennusten ulkoseinät olivat yhä useimmiten rapattua tiiltä, ja katot räystäällisiä harjakattoja. Lopputulos oli ornamenteista riisuttua klassismia.

http://fi.wikipedia.org/wiki/1920-luvun_klassismi

Täällä Turussa voi esimerkiksi Rauhankadulla kävellessä bongailla tuon aikakauden taloja, ja huomata, miten niissä funkkiksen osuus kasvaa ja klassismin vähenee. Joku talo edustaa selvää klassismia, joku suhteessa 60/40, kolmas on 80% funkkistalo ja niin edelleen. Helsingistä löytyy laajoja tällaisin siirtymätyylein rakennettuja alueita (mm. Töölö ja Torkkelinmäki).

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuva:HelsinkiMuseokatu.jpg
http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuva:Pengerkatu2.jpg

Näitä rakennuksia eivät suunnitelleet Alvar Aallon kaltaiset höyrypäät, vaan enimmäkseen tavalliset rakennusmestarit ja riviarkkitehdit, joita Le Corbusier kiinnosti yhtä paljon kuin Schönbergin musiikki. Myös tuon ajan uusklassis/funkkishenkinen teollisuusarkkitehtuuri ansaitsee maininnan hillitystä tyylikkyydestä.

Ja Kemin kaupungintalolle on esitettävä maltillinen puolustus. Vaikka se 60-luvulta peräisin olevassa nykymuodossaan http://www.kemi.fi/tekpa/MaaMittaus/Kuvat/kaupungintalo.jpg tuo mieleen lähinnä Neuvostoliiton, alunperin se oli paljon sirompi: http://www.kemi.fi/Kuvagalleria/kemin_historia_kuvina/kuvat/tani65.jpg

Ensinnäkin se oli hyvin pystysuuntainen ja siten dynaaminen, antaen melkeinpä goottilaisen vaikutelman (vrt. brutalistiset nauhaikkunat). Toiseksi se oli tiukan symmetrinen.
Kritiikkiä voisi esittää lähinnä (aikaansa ja paikkaansa nähden) suuruudenhullusta mittakaavasta, mikä on hallintorakennuksille kuitenkin tyypillistä ja melko perusteltuakin.

Koruttomien seinien mahdollinen kauneus onkin sitten asia erikseen: halpuutta, nousukasmaisuutta ja taitamattomuutta ne ainakin viestittävät. Vaihtaisin elementtislummit koska tahansa Töölön kaltaisiin funkkiskaupunginosiin, jotka taas koska tahansa jugendkaupunginosiin.

Kun modernismi tuhosi enimmän rakennusperinteemme, kannattaisi korvaamaan mielestäni rakentaa taloja, joilla näyttäisi olevan takanaan pitempikin historia esim. laajennuksineen ja käyttötarkoituksen muutoksineen. Tälle tyylisuunnalle oli nimikin, jonka suureksi harmikseni olen unohtanut.

tmmm said...

Omasta mielestänikin nuo 30-luvun funkkistalot ovat monet vallan hienoja, kunhan ne on vain kunnostettu alkuperäiseen hohtavanvalkoiseen asuunsa. Alkuperäiset interiöörit ovat myös hienoja. Joskus olen miettinyt, että mahtaakohan asiaan vaikuttaa se, että ne suunnitelleet arkkitehdit olivat kuitenkin saaneet koulutuksensa klassisen arkkitehtuurin pohjalta ja myöskin aiemmin suunitelleet klassisia rakennuksia. Nykyarkkitehdeillä ei taida olla mitään koulutusta tai kokemusta klassisen arkkitehtuurin luomisesta.

puolimieli said...

Ennen 1900-lukua käytännössä kaikki arkkitehdit olivat miehiä ja rakennukset enimmäkseen kauniita. 1900-luvulle tultaessa naisarkkitehtien määrä alkoi kasvaa suorastaan eksponentiaalisesti, ja huomaamme, että samalla rakennukset rumistuivat rumistumistaan. Tästä voimme päätellä, että modernin arkkitehtuurin surkeus johtuu alan naisistumisesta. Logiikkani on aukotonta... vai mitä?

Muuten loistavassa kirjoituksessasi vikana on tuo sukupuolisodan lietsominen, jollaista en odottaisi sinulta. Taitaa olla vain provoa. Miehet suunnittelivat ja rakensivat upeita taloja tuhansien vuosien ajan kaikissa maanosissa, ennen kuin 1900-luvulla saatiin päähän, että Parthenon, Alhambra, Kölner Dom, kaikki ne olivat suurta erehdystä ja rakennustaiteen kliimaksi olikin harmaa betonikuutio. (Naisten suunnittelemat arkkitehtoniset mestariteokset ovat muuten edelleen harvassa jostain syystä...)

Tuo ajatus, että vanha arkkitehtuuri suunniteltiin sieluille mutta moderni ruumiille, on nerokas tiivistys. Modernismin ihmiskuva on tavattoman kapea ja jäykkä, ja arkkitehtuuri heijastaa sitä.

Oletko lukenut Nikos Salingarosin juttuja? Hän on kirjoittanut juuri tuosta fraktaalien ja arkkitehtuurin yhteydestä.

Muuten huonossa suomalaisessa elokuvassa Pelikaanimies eräässä kohtaukset henkilöt kävelevät Kauppatorilla ja taustalla näkyy Uspenskin katedraali ja sen edessä - punatiilinen uusrenessanssipalazzo! Aivan kuin Aallon suunnittelemaa Enso-Gutzeitin valkoista kuutiota ei olisi koskaan ollutkaan...

Ironmistress said...

Huh, tämähän sai mielipiteitä ihan kunnolla! Ruukinmatruuna jo ehti pelätä hetken, että nyt tulee paljon vihaisten modernistien tekstejä.

Kyllä, se naiseusjuttu oli provo. Mutta tosiasia on, että naiset pitävät sievästä, koristeellisesta ja kauniista,. kun taas miehet ajattelevat käytännöllisesti. Huono vitsi siitä, että miehet näkevät autossa ensisijaisesti merkin ja naiset värin, ei ole täysin vailla pohjaa.

Huonon arkkitehtuurin ongelma kärjistyy pitkälti huonouden ekonomiaan: miksi tehdä hyvää, kun huonokin menee kaupaksi?. Ja tämä on yksi tärkeä syy siihen, miksi funktionalismin kuoleman jälkeen modernistinen arkkitehtuuri romahti brutalismiksi - rumaa, halvan näköistä, kolhoa ja kalseaa muotokieltä, josta paistaa ulos kylmäkiskoisuus ja tylyys. Parhaimmin tämä tiivistyy elokuvaan Kellopeliappelsiini, jossa lähiön brutalistinen arkkitehtuuri korostaa Alexin psykopatiaa.

Toinen pointti on juuri tuo arkkitehtien hirvittävä megalomania. Nuo menneisyyden tulevaisuuden kuvat olivat todella karmeita - katso, minä, arkkitehti, sinun jumalasi olen suuri, ja sinä, ihminen, olet pieni. Arkktiehtuuri voi olla myös vallankäytön väline; sitä käsittelivät sekä Peter Englund esseessään Suuri talo maailman keskustassa että Theodore Dalrymple, ja sekä Le Corbusier, Gropius, Mies van der Rohe että Alvar Aalto olivat ihmisinä täysiä kusipäitä.

Miten ammattilaiset onnistuvatkin tekemään rakennuksia, jotka ovat samaan aikaan rumia, kolhoja ja laaduttomia rakennuksia, jotka ovat samanaikaisesti käyttökelvottomia ja toimimattomia - ja kahdenkymmenen vuoden jälkeen sääistyneet purkukuntoon?

Mika said...

Minäkin pidin suuresti kirjoituksestasi ja myös linkittämäsi Jan-Erik Anderssonin essee on erittäin hyvä. Ainoa hieman erimielisyyttä aiheuttava on tuo "provosi" miesmäisestä tavasta tehdä arkkitehtuuria. Itsekin nimittäin olen juuri hyvin vahvasti ornamentillinen maailmankatsomukseltani ja vastustan siksi henkeen ja vereen noita funktionalismista alkaneita epäinhimillisiä piirteitä ympäristön suunnittelussa ja rakentamisessa.

Huomaan kuitenkin, että näissäkin teidän kirjoituksissa ja keskusteluissa on tyystin unohdettu rakennusten väliset alueet eli maisema-arkkitehtuuri - puutarhataide; puistot, aukiot, pihat jne. (valitettavan tyypillistä Suomelle ympäristön suunnittelua ja rakentamista koskevissa keskusteluissa). Hyvän ympäristön kannalta ne eivät ole suinkaan vähäpätöisiä ja esim. intohimoni kohteella kasvillisuudella on huomattava merkitys miljöön kokemiseen myös hyvin urbaanissa rakenteessa.

Modernismi vaikutti osaltaan myös kasvillisuuden käyttöön kaupunkien viheralueilla; se vähensi sitä ja suosittiin tylsiä yhden lajin massaistutuksia (mm. juuri ne funktionalismin käytännöllisyysvaatimukset) ja kasvimassaa käsiteltiin kuin vihreää betonia eli puita ja pensaita miellettiin ikään kuin seininä, muureina yms. arkkitehtoonisina elementteinä.

Kasvillisuutta voi toki perustellusti käyttää silläkin tavalla (puukujanteet, puutarhataiteelliset seikat). Yksinomaan sellaiseen pitäytyminen on silti kasvillisuuden kauneuspotentiaalin suurta hukkaamista ja jo lähtökohtaisesti kasvillisuuden olemuksen väärinymmärtämistä ympäristöestetiikassa.

Kasvit ovat ylivoimaisesti monipuolisin, satumaisin, fantasianomaisin, kaunein (tai koristeellisin) ja vaikein materiaali ympäristön suunnittelussa ja rakentamisessa. Mielestäni niiden koko potentiaalia myös ornamentillisina suunnittelu- ja rakennuselementteinä ei ole vieläkään ja etenkään täällä Suomessa ymmärretty lähimainkaan riittävästi.

Ymmärtämistä on vaikeuttanut osaltaan suomalaiseen funktionalismiin liittynyt seikka, jonka mukaan funktionalistinen arkkitehtuuri olisi parhaimmillaan luonnollisen luonnon tai sitä imitoivan viheralueen ympäröimänä -> väheksytään rakennettuja viheralueita.

Urbaanissakin kaupunkirakenteessa luonnonmukaisilla viheralueilla on toki paikkansa, mutta nimenomaan suunnitellulla kasvillisuudella on siinä merkittävä rooli mm. inhimillistä tilallisuutta korostavana, tasapainottavana, koristelevana, juuri sitä kosmista kauneutta välittävänä "aineena". Keskeisistä kaupunkiviheralueista nähdään usein helposti, kuinka hyvin ko. kulttuuri sisältää tätä kauneutta, sen tajua, syvyyttä ja sen viljelyä. Ja niiden puutetta.

Kasviestetiikan koko potentiaalin toteuttamisen esteenä rakennetussa ympäristössä on tietenkin olemassa ihan ymmärrettäviäkin käytännöllisiä syitä (joita voidaan toki kiertää mielikuvituksen avulla hyvin pitkälle), mutta juuri Suomessa esteenä on ennen kaikkea sekin, että rakennettuja puistoja ei arvosteta kunnolla koko kulttuurissamme (kun olemme sitä ns. metsäkansaa) ja sen myötä taloudellisiakaan resursseja niiden rakentamiseen ja ylläpitoon ei ole edes Helsingissä siten kuin pitäisi.

Toisin kuin esim. Dublinissa (en ole käynyt, mutta kuulin runsaasti siellä työmatkalla käyneiltä työkavereilta), jossa kaupunkiviheralueiden arvostus ja sen myötä niissä oleva estetiikka ovat päätähuimaavasti korkeammalla tasolla kuin täällä. Ilmastoerot eivät ole siinä mikään oikea syy. Se seikka on vain tekosyy.

Myös Moskova käy hyvästä esimerkistä (mm. erittäin näyttävän ja innovatiivisen kesäkukkien käyttönsä ansiosta; eräästä venäjänkielisestä ko. kaupungin kesäkukkakirjasta kuvat katseltuani helppo havaita), koska siellä on rahan lisäksi esteettistä näkemystä - syvyyttä ja merkillepantavasti juuri rohkeutta toteuttaa niitä näkemyksiä. Suomessa sellaista rohkeutta rajoittaa juuri se virheellisesti oletettu käsitys luonteestamme; vain selkeä - koristeeton funktionaalisuus ja hillitty - ohut värimaailma olisi muka sieluillemme parhaaksi ja ominta itseämme. Ei ole.

Jan Eric Andersoninkin kirjoitukseen pitäisi siis lisätä se, että uuden ajan ornamentiikka on vahvasti myös kasvillisuuden ornamentiikkaa, jos tulevaisuudessa haluamme pois modernismin ja postmodernismin huonoista vaikutuksista ja piirteistä rakennetussa ympäristössä.

Kasviestetiikkaan sisältyy uskomattoman runsaat mahdollisuudet, koska kasvien olemuksessa kiteytyy fraktaalisuus, se luonnon orgaaninen matematiikka näyttävimmällä ja vaihtelevimmalla mahdollisella tavalla mikä on kuviteltavissa. Kasveissa kuvastuu erittäin upeasti myös ajan käsite, kosmisen rytmin ylivertainen dynamiikka ja kauneus vuodenaikojen vaihdellessa.

Sorry, tästä tuli nyt vähän vuodatuksen tapainen :) On vain välillä niin ärsyttävää olla tällainen idealisti näin ahdistavassa maassa.

Ironmistress said...

Mitä yhteistä on arkkitehdeilla ja kirurgeilla?

Molempien virheet peitetään kukilla.

tmmm said...

Betonibrutalismi ei sittenkään ollut huoneuden huipentuma arkkitehtuurissa:

http://www.building.co.uk/story.asp?storyCode=3082522

Ironmistress said...

Tuolle tyylisuunnalle on ihan nimensäkin:
Blobismi.

http://en.wikipedia.org/wiki/Blobitecture

Masameus said...

Vihaan modernia arkkitehtuuria. En halua tehdä mitään erotteluja tämän kategorian sisällä; yksinkertaisesti vihaan sitä. Kun näin sanoo, saa varmasti esteetikkosnobien pilkat niskoilleen, koska heidän mielestään vain moukka tai juntti voi torjua modernin arkkitehtuurin kategorisesti. Mutta minä torjun sen kategorisesti enkä pidä sitä moukkamaisuutena, vaan pelkästään loogisena seurauksena siitä, että moderni arkkitehtuuri on kategorisesti ja väkivaltaisesti jotain muuta kuin vanha arkkitehtuuri.

Kaikkein eniten vihaan modernissa arkkitehtuurissa elementtimäisyyttä, sitä steriiliä tehdasvalmisteisuuden tuntua, joka on meille kaikille tuttua lähes kaikesta omakoti- ja kerrostalorakentamisesta. Sisätiloissa eniten inhoa herättää ikkunoiden sommittelu ja akvaariomaisuus (valonotto on saatava mahdollisimman tehokkaaksi, viis tunnelmallisuudesta ja kodikkuudesta). Modernille sisätilalle tunnusmerkillistä on juuri tilaa latistava ja yhdenmukaistava valonkäsittely.

Anonymous said...

Minun mielestäni modernin arkkitehtuurin kritisoiminen on jo vähän löysää - kaikkihan niin tekevät. Itsekin olen ollut tuota mieltä jo pitkään, ja vasta viime aikoina alkanut sitä kyseenalaistamaan. "Moderni arkkitehtuuri" on nimittäin pikkuisen turhan laaja ilmiö lytättäväksi tai glorifioitavaksi kokonaisuutena.

Vilkaiskaa vaikkapa postmoderneja rakennuksia, joita tehtiin 1980-luvulla vastareaktiona modernismiin. Ovatko ne olennaisesti hienompia? Entä nyt post-post -aikakaudella, ovatko graafisella betonilla koristellut rakennukset hienoja? Minun mielestäni se riippuu ihan koristelun ja muun suunnittelun onnistumisesta, ei niinkään siitä, onko koristelua vai ei.

Moni hyvää modernia rakennustaidetta suunnitellut arkkitehti nimenomaan tunnetaan keskittymisestään detaljeihin. Se, että ottaa eri mittakaavan lähestymistavat vakavasti, ei edellytä sitoutumista ei-moderniin suunnitteluun.

Kartanonkoski on hieno alue, mutta samalla ideologialla voidaan tehdä myös surkeita suunnitelmia.

Anonymous said...

Hieman ehkä turhan kärjistetty kirjoitus, mutta kiva kun kirjoitit. Se pitää sanoa, että neliön tai suorakulmion muotoinen pohjapiirros ei ole funkiksen aikaansaannosta, vaan keksitty tuhansia vuosia sitten kukaties missä. Esim. antiikin Roomassa suorakulmaisuutta pidettiin tosi kovana juttuna. Ja Mies van der Rohe sanoi myös että "Jumala on yksityiskohdissa". Esim. Barcelonan mailmannäyttelypaviljonkiin kivetyksiä tehtäessä hän katsoi että kivienluontaiset kuviot asetetaan toisiinsa nähden mahdollisimman kauniisti, en nyt sanoisi täydeksi ornamentiikasta luopumiseksi. Eikä se funkis läpeensä paha asia ole, tai mitenkään irrallaan ajan jatkumosta. Jos katsoo vaikka charles mackintoshin hill housea http://mw2.google.com/mw-panoramio/photos/medium/17273698.jpg huomaa siinä olevan vahvoja funkispiirteitä, vaikka onkin vielä perjaatteessa arts and craftsia (jugendin brittiläinen vastine).

1200-1300 luvuilla elänyt japanilainen buddhalaismunkki Yoshida Kenko esitti mielenkiintoisen ajatuksen liityen tuohon pintojen tahraantumiseen ja sammaloitumiseen yms. : “Are we to look at cherry blossoms only in full bloom, the moon only when it is cloudless? ...Branches about to blossom or garden strewn with faded flowers are worthier of our admiration." Tämä on tietysti mielipideasia, mutta ainakin omasta mielestäni, niissä sammalessa, patinassa ja valumissa on jotain outoa kauneutta.

Myös jossain määrin nautittuna yksinkertaisuus voi tuoda rauhaa. Sillä voi korostaa materiaalien tekstuureja sekä esimerkiksi kalustusta. Teollisen rationalismin myötä yksinkertaisuutta on kuitenkin käytetty väärin rakennusyhtiöiden voittojen maksimoimiseksi. Se ei ole modernismin syy.

Ja Koppurasta täytyy sanoa että sillä on ollut käsittämättömän idioottimaisia ideoita, esim. Pariisin keskustan uudelleenrakentaminen. Eikä funkis ole useinkaan oikesti kovin funkionaalista, kyllä kyseessä on ihan puhtaasti esteettinen ja filosofinen suuntaus (just ne tasakatot esim)