Viimeinen dinosauri

Ruukinmatruuna on viime aikoina heltynyt runolliseksi.

Syy on siinä, että runous - lyriikka - kaikista kirjallisuuden lajeista - on samaan aikaan sekä herkin että purevin. Vaikka ruukinmatruuna yleensä pitää kiinni tiukasta ja kuivasta asialinjasta, hänellä on myös tunteet, ja runous on hänelle tapa setviä tunteitaan.

Runous voi olla joko vapaamuotoista että mitallista. Vapaamuotoinen runous toimii paremmin visuaalisesti, luettuna - kun taas mitallinen runous toimii paremmin ääneen luettuna. Tästä syystä lähes kaikki musiikkilyriikka on mitallista, sillä se toimii sävellettynä parhaimmin ja painuu näin mieleen.

Mutta vaikka 1900-luku oli modernismin aikaa ja ruukinmatruuna lainasi jo vapaan mitan kruunaamatonta kuningatarta, Katri Valaa, hänen aikalaisensa, Aaro Hellaakoski, kirjoitti mitallista lyriikkaa. Juuri sodan jälkeen tehty runo, Viimeinen dinosauri, heijastaa oman aikansa tuntoja - vanha maailma oli tuhoutunut, revitty alas ja uudet voimat olivat nousseet dominanssiin. Mutta Hellaakosken runo voi hyvin kuvata oman aikammekin tuntoja, mikäli tulkitsemme sitä Oswald Spenglerin hengessä.

VIIMEINEN DINOSAURI

Minä, yksinäinen ja ylhäinen,
dinosaurien suvusta viimeinen.
Vai suvusta? Ei, vaan maailmasta,
joka ympärilläni sammui vasta.
Jos olenkin yksin ja ylhäinen,
olen kaikelle vieras samallakertaa
niin, ettei kohtalolleni vertaa.

Me olimme suuret ja voimakkaat.
Ken astui, kumisi mannut, maat,
ken ui, hänen kyljistä kuohut lähti,
ken lensi, pimeni päivän tähti.
Niin, olimme suuret ja voimakkaat
ja ylväimmät kaikista, joissa on henki,
maan, vesien herrat ja ilmojenki.

Meiss' asui puhtain kauneus
ja täydellisyyteen kutsumus,
iho suomuinen välkkyi, valossa kylpein,
ylös kaula kohosi kaartein ylpein.
Näin hahmoja, joiss' oli kauneus,
ilo yksin olla, ja jokaisella
oma vapaus kaulaansa kanniskella.

Tuho sentään tuli. Se hiipi ja söi.
Se laumoina meidät ympäröi.
Me olimme harvat, heit' oli monta
polun kieron käynnissä voittamatonta.
Tuho ympäri kiertyi. Se hiipi ja söi,
joka pensaassa kyyhötti matala suku,
joka varjosta vilahti karvapuku.

Mitä on he? Ulvova lauma vain,
joka laukkaa nuuskien, ahdistain
ja kantaen rumia pentujansa
mahan alla, piilossa, pussissansa.
He tulivat, ulvova lauma vain,
täin, kirpun syömä, ja kuumat aivot
joka hetki ravinnon himosta raivot.

Suku imettäväin, suku nälkäinen,
teit tyhjäksi tarun dinosaurien,
mut et ole koskaan nouseva maasta
kuin me; olet multa ja saasta,
suku, laumoja suosiva, nälkäinen.
Kai sinäkin loastas ylenet kerran.
Saat itse mitata, minkä verran.