Miksi en ole kristitty

Ruukinmatruunan nokkelimmat lukijat yhdistävät päivän otsikon Bertrand Russellin samannimiseen esseeseen. Russell esittää aika hyvin 1920-luvun henkisessä brittiläisessä dekadentissa yläluokan viitekehyksessä, miksi hän ei ole kristitty. Ruukinmatruunalla on toiset syyt siihen, miksi hän ei ole kristitty.

Tärkein syy, miksi ruukinmatruuna ei ole kristitty, on kristinuskon täydellinen irrationaalisuus ja epäloogisuus - eritoten teodikean ongelmassa. Jos skippaamme Raamatun pelkkänä paimentolaiskansojen horinana (ja Talmudin epätoivoisena juutalaisten asperger-nörttien yrityksenä saada koko juttuun jotain tolkkua), ja keskitymme kristinuskon periaatteisiin ja dogmeihin, joudumme väistämättä ristiriitaan.

Tämä maailma on paha paikka. Ihminen on pohjimmiltaan paha olento. Silti Jumala on rakkaus. Miksei Jumala jo tee yhtään mitään että tästä sekoboltsista tulisi hiukan parempi paikka tai tao hiukan järkeä lapsiensa päähän vaikka väkisin? Kristinuskon parhaat aivot ovat pähkäilleet teodikean ongelman kanssa jo liki 2000 vuoden ajan, eikä mitään vastausta ole saatu.

Ainoat rationaaliset selitykset ovat:

1) Jumalaa ei ole olemassa
2) Jumala on paatunut sadisti, joka tykkää kiduttaa luotujaan
3) Jumala on täysin piittaamaton otus

Koska meillä ei ole minkäänlaista todisteaiheita - sen enempää suoria todisteita (evidenssejä) kuin aihetodisteitakaan (indiisejä) Jumalan olemassaolosta, on mielekkäintä olettaa, että Jumalaa joko ei ole olemassa tai hän ei piittaa luoduistaan (joka on de facto sama asia). Samaan hengenvetoon voidaan kysyä, miksi Jumala, joka on Rakkaus, loisi tällaisen maailman, joka on täynnä kipua, kuolemaa, kärsimystä, tuhoa, missä koi syö ja ruoste raiskaa ja missä jokainen suu on teurastamo ja jokainen vatsa hautuumaa ja missä elämä voi pohjata vain toisen elämän tuhoamiselle. Kristinuskon Jumala siis kertakaikkiaan ei voi olla rakkaus.

Ruukinmatruunan on siksi paljon helpompaa uskoa juutalaiseen vanhatestamentilliseen jumalan olemassaoloon, joka on raaka, julma sadisti ja joka vaatii lapsiltaan ehdotonta, sotilaallista tottelevaisuutta - sillä tuollainen jumalakuva sopii erinomaisesti tämän maailman realiteetteihin. Julma maailma vaatii julmat jumalat. Eri asia on kuitenkin, saisiko ruukinmatruunaa tottelemaan, palvomaan saati kunnioittamaan tuollaista kosmista diktaattoria edes helvetinpelon uhalla.

Kristinuskon kolme perusdogmia ovat Jumalan kaikkivaltius, kaikkitietävyys ja rakkaus. On helppoa nähdä, että näistä kahdesta vain yksi voi kerrallaan olla totta: Jumala voi olla kaikkivaltias, muttei missään tapauksessa rakkaus eikä kaikkitietävä; hän voi olla kaikkitietävä, muttei kaikkivaltius eikä rakkaus; ja hän voi samoin olla rakkaus, muttei kaikkivaltias eikä kaikkitietävä - ei tarvitse kuin kohdata tämä matoinen maailma ja nähdä se kaikessa rumuudessaan. Jos Jumala on kaikkivaltias, niin hän olisi halutessaan voinut tehdä tästä maailmasta paljon miellyttävämmän ja kivemman paikan. Jos hän on kaikkitietävä, niin hän olisi kyennyt halutessaan estämään valtavan määrän katastrofeja, kuten kommunismin. Ja jos hän on rakkaus, niin hän ei alunalkaenkaan olisi luonut tietoisia, tajunnallisia olentoja tällaiseen maailmaan.

Mutta hardcore-kristillisyyteen kuuluu lisäksi se dogma, että ihminen on loppuun saakka paha ja turmeltunut eikä hänessä ole minkäänlaista hyvyyttä, Jumala on rakkaus, ja että näiden kahden välillä on sovittamaton ristiriita: Jumala vihaa luotujaan, ja että joka ainoa tähän maailmaan syntyvä lapsi on perisynnin takia alusta saakka turmeltunut ja joutuu automaattisesti Helvettiin. Vain ne voivat pelastua, jotka ottavat Jeesuksen sovitustyön henkilökohtaisesti elämäänsä ja suurin osa ei tätä tee. Kristinuskon perusdogmi on kärjistäen siis, että elämän tarkoitus on tuottaa polttoainetta Helvettiin. Ihmisen loppusijoituspaikkaa ei siis määrää hänen tekonsa, hyvyytensä, pahuutensa tai etiikkansa, vaan vain yksinomaan se, kuuluuko hän pelastettuihin vaiko ei.

Tämä dogmi voisi olla vielä jotenkuten hyväksyttävissä (voidaan toki kysyä sellaisen Jumalan motiiveja, joka ensin tekee lapsistaan loppuun saakka pahoja ja turmeltuneita, sen jälkeen vaatii heiltä mahdottomia, ja lopuksi rankaisee niitä, jotka eivät siihen kykene, iankaikkisella kosmisella rangaistuksella), mutta hardcore-kristinusko ei jää tähän: kristinuskon dogmien mukaan ihminen ei kykene itse tekemään yhtään mitään pelastuksensa eteen (= ei kykene itse tekemään mitään vastaanottoa eikä ratkaisua pelastuksensa osalta), vaan Jumala ennaltamäärää, kuka pelastetaan ja kuka ei, ja Jumala on jo ennen ihmisen syntymää päättänyt, pelastetaanko tämä vai joutuuko hän Helvettiin - ihmisparka ei itse kykene mitenkään vaikuttamaan asiaan, eikä hänellä ole edes oikeutta valittaa eikä protestoida. Tätä kutsutaan monergismiksi - pelastus on Jumalan itsensä työtä, ja sitä, että ihmisen loppusijoituspaikka on ennaltamäärätty, puolestaan predestinaatioksi. Tällaisen täysin irrationaalisen, sadistisen julmurin edessä jopa Josef Stalin ja Adolf Hitler vaikuttavat ihan mukavilta kavereilta.

Koska ruukinmatruuna haluaa olla itselleen rehellinen, hän ei kertakaikkiaan voi hyväksyä kristinuskon oppeja eikä dogmeja eikä olla siksi kristitty. Hänestä tuli ateisti nelivuotiaana - hän oppi lukemaan kolmivuotiaana.

Mutta ruukinmatruuna on kävellyt sen tien loppuun, jonka varrelta löytyvät naturalismi, ateismi, materialismi ja skientismi - ja sen tien päässä on tyhjyys, ja hän tietää, että naturalismin, ateismin, skientismin ja materialismin säikeet kiertyvät yhteen nihilismin köydeksi, joka on riittävän vahva hirttämään koko sivilisaation. Köyden nimi on kaiken tarkoituksen absoluuttinen katoaminen. Millään ei ole mitään tarkoitusta. Jos otamme vakavasti jumalten olemassaolemattomuuden, tuonpuoleisen katoamisen ja maailmankaikkeuden suljetun luonteen, jonka mukaan ihminen on vain koneen osa, päädymme nihilismiin. Ei hyvä.

Miksi sitten kristittyjä on olemassa, jos koko uskonto on täyttä kolijoxia, ja miksi sitten kristillisen stiiknafuulian päälle voidaan pystyttää kokonainen sivilisaatio - joka kaupan päälle onn objektiivisilla mittareilla kaikkein paras mitä ihminen on tähän saakka saanut aikaan?

Syy on siinä, että uskonto ei ole yksilöä varten vaan yhteiskuntaa. Sillä, onko uskonto totta vaiko potaskaa, ei ole merkitystä: merkitystä on vain sillä, onko kyseinen uskonto konstruktiivinen vaiko destruktiivinen, ja tässä suhteessa kristinusko on onnistunut erinomaisesti. Ruukinmatruuna on tarkastellut uskonnon merkitystä yhteiskunnalle memetiikan kautta ja sitä, miksi uskonto on ensisijaisesti yhteiskunnan, ei yksilön, asia - ja miksi yksilö voi olla uskonnoton, mutta yhteisö ei milloinkaan. Kristinuskon vahvuus on kristillinen etiikka, joka on osoittautunut paljon vahvemmaksi kuin sen dogmit - tai oikeastaan vahvemmaksi kuin mikään toinen eettinen järjestelmä tällä kiertotähdellä (ja johon tutustumisesta buddhalaisetkin voisivat hyötyä). Uskonto on erään toisen blogaajan sanoin Liima, laastari ja voiteluöljy yhteiskunnalle, kainalosauva heikolle, haaste yhdistää mennyttä viisautta uuteen tietoon yksilölle, keino hyväksyä asiat joita ei voi muuttaa, keino tunnistaa asiat jotka voi muuttaa.

Uskonto on kuin muurauslaasti, joka liittää yhteiskunnan tiilet ja kivet toisiinsa. Jos laasti poistetaan, rakennus saattaa pysyä kasassa; ehkä hetken, ehkä pitempään - mutta ensimmäisen vastoinkäymisen kohdatessa se romahtaa kuin korttitalo. Neuvostoliiton luhistuminen on tästä paras esimerkki. Ja juuri siksi todella destruktiiviset uskonnot ovat äärimmäisen vaarallisia - toisin kuin ateistiset ideologiat, ne eivät korruptoidu eivätkä romahda ensimmäiseen vastoinkäymiseen, vaan tulevat säilyttämään identiteettinsä vuosisatoja, ehkä tuhansia, sillä niillä on juurikin tuo metafyysis-uskonnollinen vaikutus. Tästä syystä esimerkiksi islam ei tule romahtamaan eikä korruptoitumaan kommunismin tavoin kohdatessaan länsimaailman sivilisaation, eikä se tule antamaan millin vertaa periksi - vaikka se merkitsisikin pitäytymistä pronssikautisissa tavoissa ja käsityksissä.

Tästä syystä kristinusko on erinomaisen hyvä vakuutus vielä destruktiivisempia ja tuhoisampia uskontoja vastaan; kaikessa hengettömyydessäänkin se kuitenkin on erinomainen defenssi erilaisia lahkoja, kultteja ja destruktiivisia suuntauksia vastaan. Siksi kristinusko ja valtiokirkko ovat yhteiskunnan kannalta erittäin positiivisia instituutioita - vaikka yksilötasolla ne ovat täyttä hölynpölyä.

Summa summarum: ruukinmatruuna sietää ja suvaitsee kristillisyyttä ja tarpeen tullen käy jopa puolustamaan sitä, mutta kristittyä ruukinmatruunasta ei saa kirveelläkään.

Yksi kauneimmista antikristillisistä runoista mitä on olemassa, on V. A. Koskenniemen "Prometheus". Ruukinmatruuna tutustui siihen jo lapsena, ja yhä aikuisena sen jylhän julma kauneus kiehtoo.

Raudoissas ovat ranteeni, Zeus, mut ei henkeni koskaan.
En sinun heimoas oo, en sinun orjias oo.
Kahleides mitan kulkenut maailmaas joka suuntaan
oon minä, nähnyt ma oon kaikki sun luomasi, Zeus:
nähnyt en suuruuttas, vain mahtisi oon minä nähnyt.
Pieni on maailmas, pienet on luotusi sun.

Ei ikinään sinun eessäsi maahan mun polveni taivu.
Itseäs tunnustamaan et ikinään mua saa.
Kahleistain olen sulle ma velkaa, muusta en mistään,
en tulest' itsessäin, henkeni voimasta en.
Kauniimman, paremman minä, oisin maailman luonut
kuin sinun maailmas, kylmä ja korskea Zeus,
en ois voimastain minä orjien heimoa luonut,
kuin sinä, luoduille en kahleita ois takonut,
en ois tuskalla ruokkinut onnenkaihoa niiden,
jotka ma tahdollain tyhjästä toin elämään,
en ois kuin sinä kitsastain jakanut minä heille
köyhiä riemuja maan. Uhria vaatinut en
luoduiltain omilt' oisi ma itsellein, kuten oot sa.
Kylmä ja korskea Zeus, luotujes kerjuri oot!
Kuoleman kammon maailmas ovenvartijaks teit sa,
jott' eivät pakohon pääsisi oikkujas sun
luotusi, sillä he orjuudessakin tuntevat, että
tyhjyyskin enemp' on kuin sinun maailmas.
Suuremman, ihanamman oisin ma maailman luonut
kuin sinun maailmas, kuin sinun luomasi on.
Huokaus ei olis kuulunut valtani äärestä toiseen,
ei surunkyyneltäkään hiekkahan vuotanut ois.
Onnessa, kirkkaudessa ja voimassa auringon alla
luotuni käynehet ois kenttiä kukkivan maan.
Ei sameaa olis silmää, ei kumaraa olis päätä
ollut joukossaan, kirkkaita katseita vain,
pystyjä päitä ja otsia, joiss' olis voima ja lempeys,
rinnakkain asuneet onnessa luomisen työn,
vain jumal-tahtoja, vain tulitahtoja kirkkahin mielin
-kyyryjä orjia ei, ei sinun heimoas, Zeus.

Kerran Moirat, Zeus, sinun korskean valtasi päättää,
kuiluhun tyhjyyden syöksevät luotusi sun,
särkevät luomasi sun, lelun hauraan henkesi pienen.
Maailmastasi, Zeus, ei edes rauniot jää.
Tyhjyys jää sekä yö, joka kerran jälkehes ilkkuu.
Silloin mun aikani on, silloin ma maailman luon.