Terve elämä voittaa

Jos variksen lento ei näytä kauniilta, syy on stabiliteettiderivaatoissa.

Kun ruukinmatruuna oli nuori ja hänen veljensä pelasivat jääkiekkoa, Jääkiekkoliitolla oli sloganina Terve elämä voittaa. Sillä viitattiin siihen, että urheilu on tervehenkinen vaihtoehto ongelmanuorille ja että miten huippu-urheilijat ovat terveellisiä esikuvia nousevalle nuorisolle. Kuitenkin kuka tahansa huippu-urheilussa sisällä ollut ihminen - myös ruukinmatruuna itse, sillä hän oli tuolloin mukana eräässä toisessa lajissa - tietää, mitä Potjomkinin kulissit tarkoittavat. Jääkiekkoliiton slogan oli tosiasiallisesti hyvin irvokas lausahdus jokaiselle, joka itse oli huippu-urheilussa mukana.

Viime viikoilla olemme saaneet lukea siitä, miten variksen laulu loppui D-molliin. Aivan kuten Nigel Tufnel toteaa elokuvassa Spinal Tap - Hei, me rokataan, D minor is the saddest of all keys - doping on kaikkein viheliäisin tapa pelata filunkipeliä suoran sabotaašin jälkeen.

Koko Kaisa Variksen tarina on aivan kuin elokuvasta Spinal Tap - Hei, me rokataan. Aivan kuten Spinal Tapin hahmot elokuvassa olivat aivan oikeasti lahjakkaita muusikoita, jotka sotkivat omat asiansa laiskuudella, typeryydellä, sekoilulla ja matalamielisellä kaupallisen menestyksen tavoittelulla, Kaisa Varis oli (ruukinmatruuna uskaltaa käyttää tässä vaiheessa jo imperfektiä) aivan oikeasti lahjakas hiihtäjä, joka sotki oman uransa kahdesti douppauksella. Ruukinmatruuna ei käy tässä käsittelemään dopingin eettistä puolta - todettakoon, että Tony Halme on surullisin osoitus dopingin pitkäaikaisvaikutuksista. Koska ruukinmatruuna on aikoinaan ollut itse huippu-urheilija (ja nykyään kamppailu-urheilija), hän tietää, millainen kilpailuvietti ja menestymisen tahto huippu-urheilijoilla voi olla - ja hän tietää myös, miten urheilu voi viedä ihmisen kokonaan mennessään niin, että menestyksestä (johon pätee se vanha lausahdus sic transit gloria mundi) tulee koko elämän sisältö, pakkomielle ja tarkoitus. Urheilussa pyörivän pukuhuonehuhun mukaan noin 52% huippu-urheilijoista olisi valmis vastaamaan kysymykseen jos olisi olemassa sellainen aine, joka tekisi sinusta kahdeksi vuodeksi oman alasi ehdottoman huipun mutta tappaisi sinut kahdessa vuodessa, käyttäisitkö sitä myöntävästi, kyllä käyttäisin - eikä ruukinmatruuna yhtään ihmettele tuota vastausta. Tällöin urheilu on mennyt jo sairaaksi - se on muuttunut terveen elämän tavoittelusta sirkuslajiksi, pelkäksi pelleilyksi. Kaisa Varis oli lisäksi aivan rehellisesti typerä - hän oli jäänyt jo kerran dopingista kiinni (2003) ja menettänyt kasvonsa - hänen olisi pitänyt tajuta, että ainakaan uudestaan ei kannata jäädä kiinni, sillä silloin menettää kasvonsa lopullisesti.

Ruukinmatruuna on erään lehden keskustelupalstalla todennut pitävänsä Formula I:stä - siksi, että se ei edes teeskentele olevansa mitään jaloa ja tervettä urheilua vaan se on aivan rehellistä viihdettä - sirkusta, kilpailua, läpikaupallinen show-laji, jossa saa tehdä ihan mitä tahansa paitsi rikkoa sääntöjä ja sabotoida kanssakilpailijoita. Huippu-urheiluun liittyvä epärehellisyys ja kaksinaismoralismi on vienyt hänet pois sekä jääkiekon että oman ex-lajinsa seuraamisesta. (Todettakoon, että hänen vanhassa lajissaan hänen nuoruudessaan tytöt olivat parhaimmillaan 13-15 -vuotiaina, ja loppuunajettuja ennen 17. ikävuottaan - nykyään tilanne on onneksi toinen.) Vaikka urheilutulokset ovat sekä parantuneet että jääkiekkokin paljon hienompaa noista ajoista, juuri se kaksinaismoralismi tökkii - siksi ruukinmatruuna tykkää enemmän formulakisoista, joka on rehellisesti sirkusta.

Mutta huippu-urheilijat ovat ennenkin osoittautuneet sirkuspelleiksi tosielämässä - mietitäänpä vaikkapa Matti Nykästä. Tai sitten he ovat aivan onnistuneesti yhdistäneet rikollisen ja urheilijan uran, kuten Jere Karalahti, Toni Hannula, Sami Greus ja kovin moni muu pienempi tekijä. Ei ole edes julkinen salaisuus, että monet koulukiusaajat ja häiriköt hakeutuvat eräiden tiettyjen joukkuelajien piiriin treenatakseen itsensä parempaan kuntoon voidakseen leipoa koulussa niiden nynnyjen naamataulut uuteen uskoon, ja eräässä tietyssä kamppailulajissa on sisäpiirin vitsinä mitä mustempi vyö, sitä mustempi silmä, joka viittaa eräiden lajin huippujen taipumuksista joutua tai hakeutua katutappeluihin.

Rehellisyyden nimessä on pakko kuitenkin todeta, ettei suurimmasta osasta huippu-urheilijoita kuitenkaan tule rikollisia, pummeja tai luusereita vanhemmiten. Suurimmalla osalla heistä on elämää urheilun ohella, ja monilla lääkäreillä, diplomi-insinööreillä, juristeilla, poliitikoilla ja yritysjohtajilla on huippu-urheilijatausta. Ja tunnetuin heistä kaikista on päässyt Brysseliin. Ruukinmatruuna tuntee tiettyä sielujen sympatiaa hänen kanssaan, sillä hänkin on wolframkarbiditeräksenkova metalliammattilainen.

Kuitenkin nykyään huippu-urheilun julkisuuskuvan on huono, eikä ole mitään syytä olettaa, että se paranisi siitä mihinkään. Urheilulahjakkuus ei valitettavasti ole mitenkään ristiriidassa psykopatian, antisosiaalisen persoonallisuushäiriön, alhaisen älykkyysosamäärän tai oikeastaan minkään ei-toivotun ilmiön kanssa, ja itse asiassa urheilu onkin tarjonnut monelle luuserille vaihtoehdon pikkurikollisen uralle. Mutta urheilulla on yksi kiistämätön positiivinen puoli - se pitää hyvässä fyysisessä kunnossa. Ja ehkäpä juuri tämä ristiriita - huippu-urheilulla on negatiivinen julkisuuskuva, mutta urheilu itsessään on terveellistä - on omalta osaltaan johtanut siihen, että suomalaisnuoret ovat surkeassa fyysisessä kunnossa - ruukinmatruuna itse juoksee lähes kenet tahansa itseään puolta nuoremman näännyksiin.

Ehkäpä vain huippu-urheilua pitäisi kohdella pelkkänä viihdesirkuksena (mitä se itse asiassa onkin), ja samalla pitäisi pikemminkin glorifioida kuntourheilua ja tehdä siitä koko kansan asia.