Työvoimapula, eli kuinka meitä petetään

Edellisessä masuuninlaskussaan ruukinmatruuna käsitteli Euroopan väkilukua, kokonaisverokertymää, talouskasvua ja huoltosuhdetta. Tänään on aika käsitellä työvoimapulaa.

Me X-sukupolven lapset olemme saaneet koko aktiivisen työelämäuramme ajan kasvaa jatkuvassa pätkätöiden, tilapäistöiden, silpputöiden, makkitöiden, koulutuksen, harjoittelun ja työttömyyden kierteestä, mutta hallitsijamme ovat jatkuvasti jankuttaneet työvoimapulasta ja että Suomi hukkuu työvoimapulaan kun suuret ikäluokat jäävät eläkkeelle.

No. Mitään työvoimapulaa ei ole eikä tule, vaan meillä on yhä de facto puoli miljoonaa työtöntä - 1990-luvun laman perintönä. Ruukinmatruuna sanoo de facto, sillä viralliset tilastot eivät kata tukityöllistettyjä, kurssitettavana olevia, työllisyyskoulutuksessa olevia, työharjoittelijoita eikä pätkätyöläisiä.

Viisitoista vuotta papukaijamme ovat jaksaneet laulaa työvoimapulasta.

Joseph Goebbelsin sanoin kun valehtelet, esitä suuri valhe - kaikki epäilevät pieniä valheita, mutta kukaan ei epäile suurta valhetta ja myös kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, se muuttuu totuudeksi. Mutta me X-sukupolven lapset olemme jo kasvaneet immuuneiksi politiikalle, lupauksille, valehtelulle ja propagandalle.

Suuriksi ikäluokiksi kutsutaan yleisessä kielenkäytössä 2MS (siis toisen maailmansodan) ja Korean sodan välisenä aikana 1945-1952 syntyneitä ihmisiä. Ikäluokat todellakin olivat suuria, sillä sotien jälkeen syntyvyys on aina korkea, ja vuosi toisensa jälkeen syntyi yli 100,000 lasta vuosittain. Vuonna 2008 vuosikerta 1945 on saavuttanut 63 vuoden iän, ja nuorimmatkin, ikäluokka 1952, ovat 56-vuotiaita. Eli eläkkeellejääminen siis on jo lähellä?

Jutun glitch on siinä, että Suomessa eläkkeelle jäädään keskimäärin 58-vuotiaana, ei suinkaan kansaneläkeiässä 65-vuotiaana. Suuret ikäluokat siis jo käytännössä ovat eläkkeellä. Missä on työvoimapula?

Ei missään. Työvoimapula merkitsee, että työntekijöistä kilpaillaan. Se on aivan eri asia kuin reaalitodellisuus, jossa työntekijöitä kilpailutetaan. Työvoimapula on siis pelkkää bullshittia, retoriikkaa, stiiknafuuliaa. Sitä ei ole eikä tule. Syy on siinä, että automaatio ja työelämän rationalisointi toisaalta parantavat koko ajan työn tuottavuutta ja syövät työpaikkoja, ja toisaalta vapautuvia virkoja ei täytetä, vaan organisaatioista otetaan löysät pois teettämällä samat työt entistä vähemmällä työvoimalla. Ei ole mitään työvoimapulaa, eikä tuossa propagandamerkityksessään koskaan tulekaan olemaan. Viileän ekonomisesti ajateltuna työvoimapulan (työn kysyntä ylittää tarjonnan) pitäisi tarkoittaa sitä, että yritykset ja julkinen sektori kilpailisivat työvoimasta paremmin palkoin ja eduin ja ennen kaikkea vakinaistamalla pätkittäiset työsuhteet. Tämän kaiken pitäisi oikeastaan olla jo tapahtunut. Mutta kun ei ole niin ei ole.

Ja tähän on syy, jota kovin moni ei ole arvannut.

Kuka työttömyyttä tarvitsee?
Et sinä enkä minä eikä Nieminen
Kuka työttömyyttä tarvitsee?
Tämä järjestelmä kapitalistinen

Tuossa Agit-Propin renkutuksessa on - kuin onkin - hivenen totuutta. Työttömyyttä nimittäin pidetään keinotekoisesti yllä, sillä nykyisin vallalla olevan rahan kvantiteettiteorian sekä monetaristisen talousteorian mukaan yhteiskunta vaatii toimiakseen tietyn työttömyysprosentin - jos työttömyys laskee liian alas, alkaa inflaation kierre - tai, mikä pahempaa, deflaation, kuten Japanissa.

1960-luvulla talous kasvoi voimakkaasti kaikkialla länsimaissa - ja inflaatio laukkasi voimakkaasti kaikkialla. Ns. Chicagon koulukunta, johdossaan Milton Friedman, tutki tätä ilmiötä, ja Friedman tuli siihen tulokseen, että alhainen työttömyys merkitsee inflaatiota - joko plusmerkkisenä inflaationa tai miinusmerkkisenä deflaationa -. kuten Japanissa.

Friedman sovelsi matematiikkaa ja kehitti luonnollisen työttömyysasteen käsitteen. Pähkinänkuoressa se tarkoittaa sitä työttömyysprosenttia, mikä yhteiskunnassa on vallittava, ettei inflaatiota synny eli missä työvoiman kysyntä ei ylitä tarjonnan kipurajaa. Tämä työttömyysprosentti puolestaan voidaan laskea NAIRU-yhtälön kautta NAIRU tulee sanoista "Non-Accelerative Inflation Rate of Unemployment". Se on laskettavissa yhtälöstä

gW = gW^T - f(U - U*) + λ*gP

missä
gW = palkkatason kasvuprosentti
T = aika
f = apuparametri
U = aktuaali työttömyysprosentti
U* = tavoitetyöttömyysprosentti
λ = elinkustannusindeksi
gP = inflaatioprosentti

Kun sovellamme tätä luonnollisen työttömyysprosentin käsitettä käytäntöön, huomaamme että mikäli sekä työttömyys että inflaatio ovat matalalla, talouskasvu johtaa inflaatioon ja palkkojen nousun kierteeseen - aivan kuten 1960- ja 1970-luvuilla. Inflaatio on velallisen, kuten nuorten ja opiskelijoiden, ystävä mutta velanantajan vihollinen, ja monetaristisen teorian mukaan inflaatio myös pitkällä aikavälillä on vahingoksi rahataloudelle, sillä se kannustaa kulutukseen säästämisen sijasta. Presidentti Urho Kekkosen aikana tavoitteena oli jatkuvasti täystyöllisyys, eikä silloin piitattu inflaatiosta.

Mutta tuo luonnollisen työttömyysprosentin käsite antaa aivan uuden sisällön työvoimapulan käsitteelle. Monetaristisessa katsannossa työvoimapula tarkoittaa sitä työvoiman alitarjontaa, mikä on työvoiman kokonaistarjonnan ja luonnollisen työttömyysprosentin erotus. Työvoimapula siis ei tarkoita monetaristisessa katsannossa samaa asiaa kuin klassisessa talousteoriassa. Työvoimapula ei siis tarkoita sitä, että työvoimasta olisi alitarjontaa, vaan sitä, että työttömiä on vähemmän kuin luonnollinen työttömyysprosentti vaatii heitä olevan.

Ja tämä on täsmälleen sama kuin mitkä X-sukupolven havainnot ovat. Yhteiskuntamme siis ylläpitää jatkuvasti massatyöttömyyttä, ettemme joutuisi inflaatioon.

Mutta luonnollisen työttömyysprosentin käsite - siis se, että yhteiskunnassa on koko ajan vallittava tietty työttömyys, jotta se toimisi merkitsee toisaalta myös paradoksaalisesti hyviä uutisia työttömille itselleen - kyse ei monetaristisen talousteorian mukaan ole siitä, että työttömät olisivat loisia, laiskureita, työnvieroksujia tai pummeja, vaan että he ovat työelämän vaihtopenkki, kuin jääkiekkopelissä. Kekkosen aikana työttömiä kohdeltiin lähinnä rikollisina; heitä nöyryytettiin ja heillä teetettiin turhia ja tuottamattomia työttömyystöitä. Nykyaikana katsotaan, että sosiaalituet ja työttömyysturva tulevat sekä yhteiskunnan että työttömän itsensä kannalta sekä halvemmaksi että tuottavammaksi kuin työttömien nöyryyttäminen, tylyttäminen ja rankaiseminen. Työttömät siis osallistuvat omalla inhimillisellä tragediallaan yhteiskunnan pystyssäpitämiseen.

Miten tätä luonnollista työttömyysastetta sitten pidetään yllä? Vastaus on, että keskuspankin ohjauskorolla sekä globalisaatiolla - ulkoistamisilla, offshoringilla ja halpatyövoimalla. Kun työttömyys laskee riittävästi, pankki kiristää ohjauskorkoa. Luotonanto vaikeutuu, investoinnit tyrehtyvät eikä uusia työpaikkoja enää synny. Tällöin myös yritykset ulkoistavat halvan työvoiman maihin. Vastaavasti jos työttömyys ylittää luonnollisen työttömyysasteen, keskuspankki löysää naruja ja työttömyys kääntyy laskuun, ja yritykset palkkaavat työvoimaa kotimaassa. Jos työttömyys sattuisi laskemaan alle tuon luonnollisen työttömyysasteen, vaikka työttömiä olisi Suomessa vaikka miljoona, on kyse monetaristisen taloustieteen mukaan työvoimapulasta, niin hullulta kuin se kuulostaakin. Työttömien armeijalle siis puhe työvoimapulasta on täysin vailla todellisuuspohjaa, pelkkää sanahelinää ja stiiknafuuliaa. Monetaristiselle kansantaloudelle tai uusliberalistiselle poliitikolle puhe työvoimapulasta on taas todellisuutta vaikka maassa olisi miljoona työtöntä, jos määrä laskee alle luonnollisen työttömyysasteen vaikka yhdellä henkilöllä. Kyynistäkö? Chutzpaa parhaimmillaan, mutta näin se nykyinen kansantalous toimii.

Milton Friedman sai taloustieteen Nobelin palkinnon keksinnöstään. Hänen piti tulla palkinnonjakotilaisuuteen poliisisaattueessa, sillä hänet olisi muutoin lynkattu - niin vihattu hän oli. Ja hän on sitä yhä - hän on sekä koko vasemmistolle että perinteiselle koti-uskonto-isänmaa-konservatiivioikeistolle kirosana. Mutta me X-sukupolven lapset maksamme kuitenkin kaiken.

Yksi toivo meillä X-sukupolven lapsilla kuitenkin on, ja se on se, että vanhempamme muuttavat joukolla Espanjaan. Kuuma ilmasto, halpa alkoholi ja sosiaalisesti vieras ympäristö ja siitä johtuva turhautuminen aiheuttaa sellaisen shokin, että monet Espanjaan muuttavat eläkeläiset kuolevat sairauskohtauksiin suorilta jaloilta.

Sillä tavalla se eläkepommi puretaan.