To refuse a hearing to an opinion, because one is sure that it is false, is to assume that one's own certainty is the same thing as absolute certainty. All silencing of discussion is an assumption of infallibility.
- John Stuart Mill -

None shall be one's slave, none shall be one's master; everyone shall have the same rights, same priviledges, same justice.

- Antti Chydenius -

Any sufficiently sophisticated human thought is impossible to distinguish from artificial intelligence.

- The Ironmistress -

Tuesday, November 11, 2008

Miksi Jeppe juo (ja Jenni narkkaa)

Addiktio on yksi ihmiselämän viheliäisimpiä asioita. Kerran kehityttyään se voi helposti tuhota koko ihmiselämän.

Addiktiolla tarkoitetaan pakonomaista riippuvuutta johonkin substanssiin, instanssiin, toimintaan tms, josta saa joko nautintoa tai helpotusta ja josta eroon joutuminen koetaan tuskallisena. Addiktio voi olla henkistä tai fyysistä, ja oikeastaan mihin tahansa voi jäädä koukkuun; se vitsi siitä, että Spinal Tapin basisti Derek Smalls olisi ollut vieroituksessa internet-addiktionsa takia, ei ole mikään vitsi.

Mutta addiktiosta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä alkoholismia tai narkomaniaa. Ja ne ovat kaksipiippuisia juttuja: niillä on sekä fyysinen että psyykkinen ulottuvuutensa.

Fyysinen riippuvuus on helposti selitettävissä. Ihmisen mielihyväkeskusta säätelevät dopamiinireseptorit, ja niin etanoli kuin alkaloiditkin pystyvät vaikuttamaan niihin, ja näin "koukuttamaan" ihmisen aivot. Tästä syystä alkoholismi periytyy suvuissa; joissakin on paljon juoppoja, kun taas joissakin ei lainkaan - sama pätee narkomaniaan. Mutta henkinen on rankempi juttu.

Fyysisestä riippuvuudesta on helpompi päästä eroon kuin henkisestä. Täytyy vain olla riittävästi kanttia kestämään muutamasta päivästä muutamaan viikkoon vierotusoireita. Toisin kuin yleensä oletetaan, vierotusoireet eivät ole pahoja eivätkä ylipääsemättömiä - ne muistuttavat lähinnä pahaa flunssaa hikoiluineen, vapinoineen ja ahdistavine oloineen (kylmä kalkkuna), ja niihin voi liittyä hallusinaatioita (delirum tremens pikku-ukkoineen). Mutta ne menevät yli yleensä alle viikossa, viimeistään kahdessa, ja harvoin ovat todella pahoja.

Mutta henkinen riippuvuus on pahempaa. Ja usein henkiseen riippuvuuteen liittyy opittu avuttomuus. Opitulla avuttomuudella tarkoitetaan asiantilaa, jossa ihminen tai eläin on painostuksella, holhoamisella, rangaistuksilla, tylyttämisellä, ahdistelulla ja nujertamisella kertakaikkiaan alistettu tilaan, jossa hän on kyvytön ottamaan vastuuta itsestään ja tekemisistään, ja jossa hän vain passiivisesti alistuu ja ajelehtii tilanteen mukaan. Kun ihmiseltä viedään sekä valta että vastuu itsestään, hänestä tulee Uuno Turhapuro - opitusti avuton Homo Sovieticus, joka kuitenkin on ovela, umpikiero, epärehellinen ja vilpillinen.

Tämä opittu avuttomuus on tuttu ilmiö laitostumisesta, ja jokainen varusmiehen morsian tietää, mistä on kyse. Mutta se on myös tietynlaisen yhteiskuntapolitiikan seuraus - ehkä tavoitekin - sellaisen, jossa nähdään että oleminen määrää tietoisuuden. Theodore Dalrymple on esseissään tutkinut tällaista passivoivaa, uhriuttavaa politiikkaa ja sen vaikutusta yhteiskunnan pohjakerroksiin - joissa myös alkoholismi ja narkomania ovat yleisimpiä.

Ja Dalrymplen arvio henkisestä riippuvuudesta on murhaava. Henkinen riippuvuus syntyy, koska sellainen joko synnytetään tai sen sallitaan syntyä tai siihen suhtaudutaan ymmärtävän suopeasti.

Dalrymple käy perinteisen ja vakiomielipiteenä kulkevan opiaattiriippuvuusmyytin ytimeen kiinni ja osoittaa sen puolitotuudeksi. Dalrymple esittää kirjassaan Romanticing Opiates, että tosiasiallisesti kyseessä on tosiasiallisesti opiaattiriippuvuuden romantisointi romantiikan ajalle tyypillinen luottamus narkomaanien omiin ”sankarillisiin” tuntemuksiin ja niiden reipas julkituonti ja liioittelu.

Opiaattiriippuvuus on perinteisen, jo kliseeksi muodostuneen käsityksen, mukaan nähty sairautena, minkä vuoksi sen ratkaisun täytyy olla lääketieteellinen. Vakionäkemyksen mukaan ihminen jotenkin tahtomattaan tai ajautuen altistuu heroiinille, joilla on miellyttäviä vaikutuksia häneen. Pian ihminen on fysiologisesti riippuvainen heroiinista ja välttääkseen kamalia ja hirvittäviä vieroitusoireita, hänen on otettava lisää ja lisää heroiinia. Valitettavasti maksaakseen heroiininsa hänen (tai ainakin useimpien rahat eivät riitä) on pakko tehdä rikoksia saadakseen heroiiniannoksensa. Hänen itsekontrollinsa on täydellisesti tuhottu, ellei hän ota korvaushoitolääkettä tai käy läpi teknisesti vaativaa kuntoutusohjelmaa, hän ei voi lopettaa. Hän on koukussa - koukutettu iäksi, hän tarvitsee apua, hän ei voi omin voimin selvitä irti...

Ja tässä on puolitotuus. Totta on Dalrymplen mukaan fyysinen riippuvuus. Muu hänen mukaansa on myyttiä - valhetta, joka on taitavasti rakennettu vanhoihin retorisiin huiputuksiin. Heroiiniriippuvaiset ovat samaa, mitä olivat entisessä Neuvostoliitossa vanhat apparatshikit: etsivät systemaattista pseudotieteellistä oikeutusta kaikelle, mitä he tekivät, jos ei heidän intressiensä mukaisesti, niin heidän halujensa mukaisesti, ja jotka eivät itsekään usko omaan asiaansa, mutta eivät ymmärrä muutakaan.

Niin alkoholismi kuin huumeiden käyttökin liittyy olennaisesti elämäntilanteeseen. Vanhan kliseen mukaan XX huoraa, jotta pystyisi narkkaamaan, ja narkkaa, jotta pystyisi huoraamaan, ja siinä on vinha perä. Prostituutio on ammatti, jota ei tee selvin päin, ja tuossa on positiivinen takaisinkytkentä. Samoin Vietnamin sodassa noin 90% sotilaista käytti jotain huumeita - usein heroiinia. Saadakseen kuugelinsa sekaisin ja päästäkseen irti sodan kauheudesta ja kyetäkseen kestämään sen.

Mutta vähän vähemmälle on jäänyt se tosiasia, että noin 85% sotilaista jätti heroiinin lopullisesti palatessaan kotiin. Sotilaat palasivat Vietnamin helvetistä kotiin, eivätkä enää tarvinneet heroiinia pysyäkseen tolkuissaan ja turruttaakseen itsensä. Parin viikon vieroitus teki tehtävänsä; heroiini olikin ns. taaksejäänyttä elämää. Elämäntilanne muuttui. Vaikka veteraanien ongelmat ovat tiedossa ja PTSD ei ole vitsi, ja moni pimahti for good - John J. Rambo on post-traumaattisesta stressioireyhtymästä puhuttaessa enemmän kuin stereotyyppi - veteraanit eivät kuitenkaan tuoneet huumeongelmaa mukanaan USA:han. Se oli siellä jo valmiina, mutta vain aniharvalle veteraanille se jäi päälle.

Vanhan klisee on, että miksi Jeppe juo. Tämä Holmbergin näytelmään liittyvä klisee kuitenkin kertoo totuuden: hän juo, koska hän on menettänyt tai ulkoistanut elämänhallintansa ja juopottelu on kivaa. Hän on oppinut avuttomaksi. Ja Dalrymplen mukaan narkomaniassa on täsmälleen samasta asiasta kyse: riippuvuuden romantisoinnista ja opitusta avuttomuudesta. Dalrymplen mielestä narkomaaneja hoitaessa kysymys on enemmän moraalisesta tai henkisestä ongelmasta kuin tosiasiallisesta lääketieteellisestä tilasta. Dalrymplen mielestä se, mikä on joskus alkanut rehellisenä yrityksenä auttaa huumeriippuvaisia, on nyt muuttunut paapomiseksi, moraaliseksi pelkuruudeksi, siirtymätoiminnaksi - ja työmahdollisuuksiksi. Modernissa byrokraattisessa yhteiskunnassa, loppujen lopuksi, on vain vähän sosiaalisia ongelmia, joita ovela byrokraatti ei voi muuttaa ammatilliseksi tai henkilökohtaiseksi edukseen. On helpompi antaa ihmiselle annos lääkettä kuin antaa heille syy elää.

Syyn elää addikti joutuu itse antamaan itselleen.

Ja tämä on se pointti, miksi Jeppe juo ja Jenni narkkaa. Ei ole syytä elää. Kun ei ole vastuuta elämästään (kaikkivaltias Iso Veli tulee ja paapoo) eikä valtaa (holhousvaltion kääntöpuoli) elämäänsä, niin se synnyttää opitun avuttomuuden tilan.

Opiaatteja on vakionäkemyksen mukaan pidetty hyvin riippuvuutta aiheuttavina. Heti ensikäytön jälkeen ihmisen tahdonvoima on mennyttä. No, kuka tahansa lääkeainekemiaa tunteva voi todeta, että bullshit. On totta, että oopiumialkaloidit ovat hyvin addiktoivia, mutta niin on nikotiinikin. Ja vain aniharva jää nikotiiniin koukkuun ensikerrasta. Jo tämän pitäisi kilistää sitä pientä hälytyskelloa.

Dalrymplen teksti on murhaavaa. Hän repii rikki valeauktoriteetit, jotka tulevat kirjailijoista, muusikoista, taiteilijoista ja runoilijoista, jotka ovat itse käyttäneet opiaatteja. Dalrymple ihmetelleekin, miksi näiden epäsosiaalisten yksilöiden romantisoidut käsitykset ovat siirtyneet kritiikittä ”totuuksiksi” opiaattiriippuvuuksista, ja miksi lääkeainekemia on sivuutettu. Dalrymple kuitenkin siteeraa William Burroughsia, joka vertaa - aivan oikein - kirjassaan Junkie heroiiniriippuvuutta nikotiiniriippuvuuteen. ”Et herää yksi aamu ja päätä tulla huumeriippuvaiseksi. On piikitettävä ainakin kolme kuukautta kaksi kertaa päivässä, jotta siitä saa tavan aikaiseksi”. Tämä on aika hyvin linjassa tupakoinnin kanssa: täytyy polttaa monta tupakkaa, että siihen jää koukkuun. Ja tupakka sekä huumeet käyvät käsi kädessä: ei ole yhtään narkomaania, joka ei olisi ketjupolttaja.

Ruukinmatruuna on kerran elämässään ollut heroiininsukuisilla vahvoilla kipulääkkeillä. Ainoa, mikä siitä tuli, oli hirvittävä tokkura, ja toivoi vain, että se menisi mahdollisimman nopeasti ohi. Siinä ei ollut mitään kivaa.

Samoin kuin tupakalla ja alkoholillakin, huumeriippuvuuden vakiinnuttaminen (kuten sen ylläpitäminenkin) vaatii tiettyä tahtoa. Addiktion selitys on Dalrymplen mukaan tosiasiallisesti pikemminkin (sosiaali)psykologinen kuin lääketieteellinen.

Heroiinin ja muiden opiaattien sanotaan aiheuttavan kamalat vieroitusoireet. Mutta niin aiheuttaa nikotiinikin! Farmakologiasta tiedämme kuitenkin, että opiaattien vieroitusoireet eivät juuri koskaan ole hengenvaarallisia. Dalrymple kertoo nähneensä useita satoja opiaattien vieroitusoireita 14 vuoden aikana, eikä ketään ole niiden oireiden vuoksi tarvinnut viedä sairaalaan. Dalrymple tietää, että useimmat hänen potilaansa ovat kuvanneet olevansa mitä hirvittävimpien kärsimysten kourissa ja uhkailleet vaikka minkälaisella käytöksellä itseään tai muita kohtaan. Se kaikki on kuitenkin ollut fuulaa, näyttelyä, filmaamista; alkoholistit, jotka ovat todellisessa lääketieteellisessä vaaratilanteessa vierotusoireittensa kanssa, eivät koskaan tee sellaisia uhkauksia.

Kun Dalrymple kirjassaan mainitsee uhkaavansa laittaa nistit selliin, joissa ei ole tavallisia mukavuuksia (ei TV:tä, videota yms), useimmat tapaukset selviytyvät ihmeparanemisella. Myös poliisiputkassa 10 päivän kuluessa opiaattien vieroitusoireet ovat tipotiessään ilman mitään lääkityksiä – itse asiassa eläintutkimusten mukaan, jos eläin oleskelee eri paikassa kuin missä opiaattia on pistänyt, niin opiaattien vieroitusoireet helpottavat jo toiseen paikkaan siirtymisellä. Fyysiset oireet riippuvat ympäristöstä, jossa se tapahtuu. Jotkut ex-narkomaanit jopa ihmettelevät, miksi opiaateista vieroittaminen oli niin helppoa. Tätä tukee erään ruukinmatruunan tuttavan omakohtainen kokemus: heroiinista vierottautuminen oli helpompaa kuin tupakasta.

Edellämainittua kylmää kalkkunaa, vierottautumista katkaisemalla käyttö kertaheitolla ilman mitään korvaushoitoa, on pidetty suomalaistenkin asiantuntijoiden mielestä epäinhimillisenä toimintana. Mutta se toimii. Dalrymplen mielestä vieroitusoireita liioitellaan rankasti, jopa valehdellaan - tosiasiallisesti vierotusoireet muistuttavat pahaa flunssaa hikoiluineen, vapinoineen ja vilunväristyksineen, ja vain aniharva kuolee flunssaan. Ja syy siihen, miksi lääkärit suostuvat näihin ilmiselviin valheisiin on se, että tällä tavalla vältetään potilaiden kanssa avointa konfliktia, mikä on sekä aikaa vievää että emotionaalisesti kuluttavaa - ja potentiaalisesti fyysisesti vaarallista.

Mutta narkomaaneilla ei ole sellaista asiaa kuin moraali. Narkomaanit valehtelevat aina, ja he valehtelevat sitä enemmän, mitä naiivimpi tai kokemattomampi työntekijä on vastassa. Moni narkomaani onkin kuin pilalle hemmoteltu kakara, joka heittäytyy kaupan lattialle ja itkee ja parkuu halutessaan vielä yhden karkkipussin. Heroiiniivieroitus on paljon enemmän enemmän sosiaalinen ja psykologinen tilanne kuin fysiologinen, eikä aiheuta lääketieteellisesti havaittavia fysiologisia muutoksia, jotka välttämättä vaatisivat hoitamista.

Miksi Jeppe juo ja Jenni narkkaa? Yksinkertaisesti siksi, että narkomaanille elämä on tylsää ilman huumeita. Opittu avuttomuus. Huumeriippuvaisella on ongelma, mutta se ongelma ei ole erityisesti lääketieteellinen, sillä fyysisestä riippuvuudesta kyllä pääsee irti. Addiktio on Dalrymplen mielestä ensisijaisesti moraalinen heikkous. Theodore Dalrymplen ehdotukset ovat kovia: ensimmäisenä hän sulkisi kaikki klinikat, jotka hoitavat huumeongelmaisia. Byrokrattisuudessaan ne aiheuttavat enemmän vahinkoa kuin hyötyä juuri sillä, että ne vahvistavat opittua avuttomuutta. Addiktien olisi Dalrymplen mielestä kohdattava todellisuus ja häntä pitäisi tukea lääkeainekemian sijaan elämänhallinnalla. Nämä ajatukset ovat hyvin lähellä Narcotics Anonymousin (NA) ajatuksia. NA-opas vuodelta 1999 kirjoittaa: Käytimme hyväksi ihmisiä ja yritimme hallita kaikkea ympärillämme. Valehtelimme, varastimme, huijasimme ja myimme itseämme. Meidän oli saatava huumeita mihin hintaan hyvänsä. Epäonnistuminen ja pelko alkoivat saada vallan elämässämme. Addiktiomme eräs puoli oli kyvyttömyytemme kohdata elämä sen omilla ehdoilla. Kokeilimme huumeita ja niiden yhdistelmiä tullaksemme toimeen vihamieliseltä näyttävässä maailmassa. Uneksimme löytävämme jonkin taianomaisen reseptin, joka ratkaisisi perusongelmamme – oman itsemme.

Ja tästähän siinä kaikessa on kyse. Opittu avuttomuus, elämänhallinnan puute, halu paeta omia ongelmia pöllyyn ja kyvyttömyys tai pikemminkin haluttomuus päästä eroon antisosiaalisesta elämäntavasta. Viheliäinen noidankehä, johon ainoa ulospääsy on nistissä itsessään.

Ja kuten tiedämme, huumeet ovat hyvä vihollinen. Myös huumeiden vastustajat ja erilaiset terveysnatsit ovat tarttuneet tähän myyttiin addiktiosta. He puolestaan demonisoivat huumeet ja riippuvuuden ja luovat mielikuvan narkomaaneista viheliäisinä ihmisraunioina ilman mitään toivoa. Tämä pelottelu ja epärealistisen kauhun ilmapiirin luominen puolestaan on omiaan markkinoida omia puolifascistisia käsityksiä ja ajatuksia.

Jeppe juo ja Jenni narkkaa siksi, että se on heistä kivaa. Aivan samoin kuin tupakanpoltto on kivaa silloin, kun sitä tehdään sosiaalisesti, yhdessä, tupakkatauolla. Kyse on opitusta avuttomuudesta - ensisijaisesti elämäntavasta. Ja tätä elämäntapaa ei ole sen enempää syytä demonisoida kuin glorifioidakaan, vaan suhtautua realistisesti. Kyseessä on vain antisosiaalinen elämäntapa, joka on opittua avuttomuutta - josta kyllä pääsee irti ilman että siihen kuolee.

Jos todella haluaa.

12 comments:

Juha Kettunen said...

Hyvä hyvä [taputtaa karvaisia käsiään]. Pelkäsin jo alkkisten puolta pitävää voivotteluasennetta. Turhaan. Lisäänpä tuon Dalrymplen lukulistalleni.

Juha Kettunen said...

Oletko lukenut Darlymplen aikaisempia kirjoja? Romancing Opiates ei näköjään suinkaan ole tyypin ensimmäinen.

IDA said...

Itse olen lukenut aikaisemmat. Suosittelen vahvasti.

Tosin City Journalin sivuilla on julkaistu käytännössä kaikki tekstit niistä.

Juha Kettunen said...

Laitoinpa aika monta Dalrymplen kirjaa tilaukseen. Varsin mielenkiintoisilta vaikuttavat. Kiitos suosituksista.

Dani said...

Täytyy sanoa, että jollakin tavalla tuossa tekstissä oli järkeä ja jollakin tavalla taas ei ollenkaan.

Perustelen nyt väitettäni hyvin lyhyesti:

periaatteessa esitetyt syyt olivat minusta hyvät ja kattavat esim. opittu avuttomuus, joka aivan varmasti pitää paikkaansa (tai näin ainakin voisin kuvitella)

"Mutta narkomaaneilla ei ole sellaista asiaa kuin moraali."

On minusta karkeaa yleistystä, jonka vuoksi voisin melkein itkeä.

Nuo ratkaisut ongelmaan ovat vähintäänkin kyseealaiset, putkaan ja uhkailut, jätetään avutta (kun se syy elää pitää vaan itse löytää)

Kamalaa.

Oikeasti.

Eikä sitäpaitsi edes mitään, millaista ei jo jossakin harjoitettaisiin.

Lupaavalta vaikuttavan tekstin loppupuolella en enää tiennyt puhutaanko tässä toisista ihmisistä vai jostakin kurittomista pikkunarkkareista, jotka tarvitsevat koppihoitoa, uhkailua ja täydellistä välinpitämättömyyttä saadakseen omantunnonarvonsa takaisin.

tmmm said...

Minusta tuo on hieman suppea näkemys asiaan. Jeppe juo myös siksi, että juominen voi olla sosiaalisen elämän ja vastakkaiseen sukupuoleen tustustumismahdollisuuksien edellytys. Juomisella lunastetaan oikeus olla porukassa mukana, vaikkei juomisesta oikeasti niin pitäisikään. Jollei juo, jää sivuun kaveripiiristä jonka sosiaalinen elämä pyörii baareissa. Tämä koskee ennenkaikkea miehiä. En ihmettelisi jos tämä jossain määrin koskisi myös muita huumeita.

Hyvä blogi aiheesta on tämä: http://jeppe-k.blogspot.com

Mette said...

Dt. Phil piti laihdutusseminaaria ja esitti elämäntapojen muutosta. Ei siis mitään "älä syö mitään, mistä nautit, hikilenkille joka päivä" -linjaa, vaan eräällekin miehelle, joka tunnusti töistä tullessaan poikkeavansa hampurilaisbaariin, että mies ajaisi toista reittiä. Tämä teki niin ja lakkasi syömästä hampurilaisia. Hänen ei tehnyt oikeasti mieli, hampurilaismainoksen näkeminen vain laukaisi opitun tavan.

Samanlainen opittu tapa taitaa olla ns. perjantaipullo. Se on tapa osoittaa, että nyt on perjantai. Taas viikko paketissa.

Vasarahammer said...

En ota kantaa riippuvuuksiin ja niistä eroonpääsemiseen. Tahdonvoimalla pääsee varmasti eroon, jos sitä tahtoa vain on. Kaikilla ei ole. Kurinalaisuutta ja pitkäjänteisyyttäkin tarvitaan. Niitäkin löytyy kovin harvalta.

Tämä sen sijaan oli hyvin sanottu:

"Kun ihmiseltä viedään sekä valta että vastuu itsestään, hänestä tulee Uuno Turhapuro - opitusti avuton Homo Sovieticus, joka kuitenkin on ovela, umpikiero, epärehellinen ja vilpillinen."

Tuo on pelkistetysti hyvinvointivaltion ongelma.

Ironmistress said...

Dani, tunnetko ketään narkomaania?

Ruukinmatruuna tuntee yhden ex-heroinistin, nykyään kuivilla. Äärimmäisen älykäs - paljon ruukinmatruunaa itseään älykkäämpi - ja omanlaisensa tapaus. Ja hänestä voi lukea hänen menneen elämänsä.

Koppihoito toimii silloin, jos nisti itse haluaa sitä. Tässä tapauksessa kyseinen ihminen itse lähti katkolle ja kävi läpi vieroituksen sen kylmän kalkkunan kautta. Jos puolestaan vierottamiseen ei ole omaa motivaatiota ja halua päästä irti, silloin mikään vierotus ei toimi. Jeppe alkaa juomaan ja Jenni narkkaamaan heti, kun silmä välttää.

Ruukinmatruuna tietää tämän omasta perheestään. Hänen puolisonsa oli takavuosina todella huippuhommissa - fyrkkaa tuli ovista ja ikkunoista, mutta työt olivat sen mukaisia, ja kultsi tuli kotiin japanilaisen sararimanin kotiintuloaikoihin. Viikonloppuna viskiä kului kuin vettä - hän oli niin kireä, että hän tarvitsi beta-salpaajan sijaan alfa-löysääjää. Viski ei turruta vaan terästää mieltä.

Sitä jatkui kolme vuotta, ja lopulta ruukinmatruuna totesi, että sinusta on tulossa sodai gomi, kuten japaniksi sanotaan. Ja kultsi ymmärsi. Hän vaihtoi vähän heikommin palkattuun ja vähemmän loisteliaaseen uraan, mutta samalla katkesi myös hyvin alkanut alkoholin suurkuluttajan ura. Elämäntilanne muuttui, eikä sille alfa-löysääjälle enää ollut tarvetta.

Ja juuri tämä sama - elämäntilanteen kokonaismuutos - on se olennainen narkomanian hoidossa.

Siitä ei tule mitään, jos kohtelemme nistejä reppanoina, ressukoina tai tahdottomina, selkärangattomina uhreina. Opittu avuttomuus kyllä pitää Jepen viinassa ja Jennin heroiinissa. Ainoa tapa muutokseen on kohdella häntä vastuullisena ihmisenä ja todeta hänelle, että hän on itse vastuussa itsestään ja kohtalostaan. Eli samanaikaisesti sekä porkkana käteen että potku persiille. Muutos lähtee nististä itsestään. Usein jo pelkästään se, että hän saa työpaikan, jossa häntä kohdellaan ihmisenä ja jossa hän saa omanarvontuntonsa takaisin, riittää irtipääsyyn huumeista.

Pekka said...

Kerrankin joku puhuu asiaa. Mutta kun yrittää sairaanhoidossa esittää samanlaisia ajatuksia, eikä suostu narkkareille määräämään lisää pillereitä, niin faecesta tulee kyllä niskaan.

Ja sekin on totinen tosi, että pilleristiin ja narkkariin ei voi koskaan missään asiassa luottaa pennin vertaa. Narkkari myy äitinsä bordelliin saadakseen huumeita. Danilla on syytäkin itkeä, kun katsoo itseään peiliin.

dudivie said...

-

mina olen romantisoinut tajunnanlaajentamista

dudivie said...

avuton olet syntyessa ja koullessa
kun isastani tuli avuton
opin rakastamaankin