Koaneja pidetään yleensä buddhalaisuuteen liittyvänä käsitteenä, mutta niitä löytyy myös kristillisestä perinteestä. Ruukinmatruuna muistaa lapsuudestaan tämän laulun:
Minne käy tuulen ilmassa tie?
Minne käy tuulen ilmassa tie?
Minnekä myrsky merien aallot
viimeinkin vie?
Missä on pilven hautausmaa?
Missä on pilven hautausmaa?
Sanopa missä taivahan tähti
levätä saa?
Ihminen minne, minnekä hän?
ihminen minne, minnekä hän?
Minnepä rientää ihmisen henki
tiedätkö sen?
Nuo kysymyksethän ovat aivan puhtaita koaneja; on hassua, että niin harva ymmärtää tällaisten kysymysten koan-luonnetta.
Friday, February 29, 2008
Paljon melua tyhjästä
Tampereen Kati on ollut hurjalla päällä. Tyttöenergiaa parh ...pahimmillaan, voisi ruukinmatruuna todeta.
Elokuvatuottaja Katariina Lillqvist (s. 1963) on tuottanut nukkeanimaation "Uralin perhonen", missä marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim esitetään korsettiin pukeutuvana homona. Koko jutun voisi skipata pelkkänä huonoa makua edustavana pueriilinä (vai pitäisikö sanoa puelliilinä) sikailuna, ellei siitä olisi nostettu niin valtavaa meteliä.
Kuka tämä Katariina Lillqvist oikein on? Hänen henkilökohtaisia kotisivujaan lukemalla itse kukin voi muodostaa hänestä mielikuvan. Se mielikuva, mikä ruukinmatruunalle itselleen hänestä muodostui, ei ole kaunis. Hyvin usein ihmisistä puhuttaessa vastenmieliseen ulkomuotoon liittyy myös vastenmielinen ajatusmaailma, ja ruukinmatruuna teki Lillqvististä omat johtopäätöksensä, jotka jätettäköön sanomatta, mutta Lillqvistillä on toki oikeus omiin ihanteisiinsa, sillä emme elä hänen ihannemaassaan.
Koska ruukinmatruunan periaate on, että tässä blogissa ei käydä henkilökohtaisuuksiin, ruukinmatruuna ei kutsu tätä taiteilijaa rumilla nimillä, ja yrittää hillitä tunteensa, sillä argumentum ad hominem on huono keskustelutekniikka. [Äippä sanoi aina, että laske kymmeneen ennenkuin suutut.]
Katariina Lillqvist teki nukkeanimaationsa tarkoituksenaan aivan puhtaasti loukkaaminen. Hän vetosi sananvapauteen oikeutenaan loukata sellaisten ihmisten tunteita, jotka pitävät marsalkka Mannerheimia ikoninaan, ja hän tietoisesti sanoi haluavansa aiheuttaa heille mielipahaa, joskaan ei em. sanoin. Sananvapaus toki antaa tähän mahdollisuuden. Mutta aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, että sananvapaus tarkoittaa myös sitä, että loukattu ihminen antaa samalla mitalla takaisin. Kyse on puhtaasti siitä, että ihmisellä on tunteet, ja niihin kuuluvat myös kunniantunto ja muut sellaiset tunteet, joiden päälle Lillqvist tietoisesti talloi. Aikuisen ihmisen pitäisi olettaa ymmärtävän, että jos sohii ampiaispesää, ampiaiset todennäköisesti pistävät takaisin.
Mutta todellisen karvansa Lillqvist kuitenkin paljasti siinä reaktiossa, jonka hän päästi ilmoille saadessaan palautetta animaatiostaan. Lillqvist paljasti siinä olevansa ruukinmatruunan silmissä pelkkä pilalle hemmoteltu pikkuprinsessa, joka kyllä uskaltaa loukata toisia ihmisiä, mutta jolla ei ole minkäänlaista sisua kohdata sitä palautetta, mikä tästä loukkaamisesta syntyy.
Koska asia alkoi kiinnostaa ruukinmatruunaa, hän alkoi ottamaan selvää, mikä Lillqvistin motivaationa oli tämän animaation tekemiselle. Ja motivaatio oli aivan puhtaasti argumentum ad odium - katkeruus. Hiukan syvemmältä tonkien paljastuu, mikä tämän katkeruuden takana on ollut.
Lillqvistin isosetä oli ollut sisällissodassa punaisten puolella ja kaatunut, tuskin kaksikymppisenä, Tampereen taisteluissa. Lillqvist syyttää Mannerheimia isosetänsä murhaamisesta. Tämä valtava katkeruus on kaikesta päätellen siirtynyt sukupolvesta toiseen Lillqvistin suvussa. Ja juuri tämä argumentaatio - ad odium - paljastaa ruukinmatruunan mielestä Lillqvistin oikean karvan, ja sen syyn, miksi ruukinmatruuna suhtautuu Lillqvistiin kuten meduusoihin, lapamatoihin, merirokkoihin ja muihin niihin rinnastettaviin selkärangattomiin otuksiin yleensäkin suhtaudutaan.
Ruukinmatruuna totesi edellisessä tekstauksessaan, että hänen suvussaan, nimenomaan isän puolella, on paljon kapiaisia. Hänen isoisänsä oli viiden sodan veteraani ja hänen isosetänsä sai tuomion asekätkentäjutusta, ja eräs kaukainen sukulainen puolestaan komensi Kannaksella sitä yksikköä, joka 1944 suurhyökkäyksessä joutui siihen pahimpaan paikkaan. Ja tästä syystä ruukinmatruuna oppi jo pienenä, millainen ihminen on taistelija - aivan sukupuolesta riippumatta. Ruukinmatruuna itsekin on lukenut paljon samuraihyveisiin liittyvää kirjallisuutta tutustuessaan Kauko-Idän kulttuuriin, ja niihin kuuluu Hagakure. Samurai elää siten, että hän on valmis kuolemaan minä hetkenä hyvänsä. Jeesus sanoo täsmälleen saman toisilla sanoilla: Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Siksi taistelijan tulee olla ensisijaisesti suojelija ollakseen jotain muuta kuin pelkkä vastenmielinen öykkäri.
Jos ihminen haluaa olla taistelija ja lähteä miekan tielle, hänen on ymmärrettävä ja sisäistettävä nämä kaksi lausetta ja niiden merkitys. Taistelija ymmärtää, että hän voi milloin tahansa hukkua siihen miekkaan, mihin hän on tarttunut. Taistelija elää henki höllässä tietäen voivansa menettää sen koska tahansa. Tämä ei merkitse elämän halveksintaa vaan sen ymmärtämistä - kuten Jan Guillou sanoo veli Guilbertin sanoin Arn-kirjoissaan: Kun tartut tähän miekkaan, älä ajattele, kenet aiot surmata. Ajattele, ketä puolustat. Veli Guilbert oli ollut temppeliherrana 13 v Palestiinassa, ja hän tiesi, mitä sanoi. Todellinen taistelija asettaa henkensä vaaralle alttiiksi voidakseen suojella toisten elämää.
No. Ruukinmatruuna tietää, että terästehtaassa voi kuolla tuhannella eri tavalla tapaturmaisesti, ja kuoleman läheisyys on ollut hänelle tuttu asia työn puolesta. Sama pätee oikeastaan kaikkeen prosessiteollisuuteen, missä on isoja koneita ja vaarallisia kemikaaleja. Siksi hänelle on ollut luontevaa omaksua taistelijan henkinen asenne.
Yksi tärkeimpiä taistelijan tuntomerkkejä on, että taistelija kunnioittaa aina toista taistelijaa, sillä hän tietää, että se toinen piruparka on täsmälleen samassa liemessä kuin taistelija itsekin. Samoin taistelijalle ase kädessä kuoleminen on luonnollinen kuolema aivan iästä riippumatta. Jos ihminen kuolee ase kädessä sen puolesta, mitä hän pitää rakkaana ja arvokkaana, hän on elänyt jo sellaisenaan täyden elämän. Taistelija kunnioittaa aina toisia taistelijoita, aivan riippumatta siitä, kummalla puolella he ovat, ja osaa antaa myös tunnustuksen viholliselleen, jos tämä on taistellut urhoollisesti, taidolla ja pelottomasti - varsinkin silloin, jos taistelu on ollut toivotonta valtavaa laadullista tai määrällistä ylivoimaa vastaan.
Katariina Lillqvist ei ole taistelija. Hän on aivan jotain muuta.
Ruukinmatruuna kirjoitti jo edellisessä tekstissään, miten hänen isoisoenonsa Oskar G. murhattiin Lahdessa 7.5. 1918, viikkoa sen jälkeen kun valkoiset olivat vallanneet kaupungin. Itse murhan motiivi ja syy on jäänyt tuntemattomaksi. Mutta olennaista on, että Oskar G., iältään 30, oli ollut mukana taistelussa punaisten puolella ja taistellut sen puolesta, minkä hän oli kokenut arvokkaaksi. Sillä ei ole merkitystä, oliko hän lahtari vai punikki. Merkitystä oli sillä, että hän oli taistelija. Ja taistelija ansaitsee kunnioituksen kaatuneenakin. Siksi etulinjan joukot eivät ikinä häpäise vihollisen kaatuneita - sen tekevät ne, joista käytetään lyhennettä REMF.
Se, mitä Lillqvist kokee isosetäänsä kohtaan, ei ole kunnioitus. Se on aivan jotain muuta. Ruukinmatruuna ei tiedä, mitä se on, mutta varmaa on, että Lillqvist on antautunut täysin tunteittensa valtaan, ja tällaista kaikki taistelijat pitävät heikkouden merkkinä. Itsehillintä on yksi taistelijan tuntomerkki. Itsehillintä siksi, että riidanhaastamisessa voi käydä huonosti. Ja Lillqvist projisoi nämä tunteensa vihollisen sotapäällikköön - siis sotilaaseen. Tämä osoittaa, ettei hän ole taistelija. [Jos hän olisi, hän olisi kohdentanut tunteensa poliitikkoon.]
Lillqvist ei katkeruudessaan ymmärrä, että edes hänen ihannevaltiossaanNeuvostoliitossa Venäjällä ei vihata Mannerheimiä, vaan häntä arvostetaan ja kunnioitetaan. Juurikin siksi, että hän oli sotilas. Jopa Stalin itse kunnioitti Mannerheimia as a worthy adversary. Siksi hänen loukkaava nukkeanimaationsa on, aivan puhtaasti, pelkkä mauton loukkaus. Hän tietoisesti tahtoi loukata ja onnistuikin siinä.
Taistelija tietää, että jotkut asiat voivat loukata toisia, ja hän tietää myös, että loukkaamisesta seuraa vastareaktio. Ja hän tietää myös, että se vastareaktio täytyy osata ottaa vastaan - torjua, blokata, lyödä kaeshi tai riposte, kestää tai käyttää impetusta hyväksi, ihan miten vain, mutta joka tapauksesa ottaa vastaan. Mutta tätä Lillqvist ei osannut.
Kun Lillqvistin nukkeanimaatio herätti kuumia tunteita ja vastareaktion ns. suuressa yleisössä, Lillqvistillä meni sisu kaulaan. Hän ei osannut odottaa tappouhkauksia, vihaa, loukkauksia ja muuta negatiivista palautetta. Todellinen taistelija olisi tiennyt, että tuosta tulee varmasti tappouhkaus ja olisi osannut varautua siihen henkisesti. Ruukinmatruuna tietää itse sohaisseensa islamin osalta sellaiseen murkkupesään, mikä taatusti poikii tappouhkauksia. Mutta hän ei pelkää, koska hän on varautunut niihin. Lillqvist pelkää, sillä hän kuvitteli voivansa loukata ihmisten tunteita ilman vastareaktiota. Ja sananvapaus sallii ihmisille myös vastareaktiot, kuitenkin Suomen lain rajoissa. Eräs toinen blogi listaa ne reaktiot, mitkä Lillqvististä pääsivät ilmoille, kun hän sai palautetta. Itse kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä.
Jos ruukinmatruuna itse haluaisi loukata jotain sellaista, mikä on Lillqvistille itselleen pyhää ja arvokasta, se olisi helppoa. Japanilainen hentai tarjoaa siihen todella hyvät mahdollisuudet. Miten olisi vaikka että lonkeropornon parhaassa hengessä Cthulhu harjoittaisi cunnilingusta Hertta Kuusisen kanssa? Tai että Karl Marx ja Josef Stalin harrastaisivat bukkakea rintsikoihin ja pikkupöksyihin pukeutuneen Vladimir Leninin masun päällä? Tai sitten niin, että kymmenkunta muuta tunnettua kommunistia (poliitikkoa ja ideologia, ei sotilasta) muodostaisivat suklaajunan? Ruukinmatruunan ainoa toteamus olisi, että se olisi todella mautonta. Mutta ehkäpä joku pitäisi sitä jopa taiteena. Varmaa on, että ruukinmatruuna itse osaisi varautua tappouhkauksiin (= ottaa vastuuta tekemisistään ja niiden seurauksista) eikä alkaisi pillittämään pikkuprinsessan tavoin että byää, isot pojat kiusaa.
Kauniiksi lopuksi metallurgin (siis amiksen, ei intellektuellin) ilmainen vinkki Katariina Lillqvistille:
Jos et siedä kuumaa, pysy poissa masuunilta.
Elokuvatuottaja Katariina Lillqvist (s. 1963) on tuottanut nukkeanimaation "Uralin perhonen", missä marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim esitetään korsettiin pukeutuvana homona. Koko jutun voisi skipata pelkkänä huonoa makua edustavana pueriilinä (vai pitäisikö sanoa puelliilinä) sikailuna, ellei siitä olisi nostettu niin valtavaa meteliä.
Kuka tämä Katariina Lillqvist oikein on? Hänen henkilökohtaisia kotisivujaan lukemalla itse kukin voi muodostaa hänestä mielikuvan. Se mielikuva, mikä ruukinmatruunalle itselleen hänestä muodostui, ei ole kaunis. Hyvin usein ihmisistä puhuttaessa vastenmieliseen ulkomuotoon liittyy myös vastenmielinen ajatusmaailma, ja ruukinmatruuna teki Lillqvististä omat johtopäätöksensä, jotka jätettäköön sanomatta, mutta Lillqvistillä on toki oikeus omiin ihanteisiinsa, sillä emme elä hänen ihannemaassaan.
Koska ruukinmatruunan periaate on, että tässä blogissa ei käydä henkilökohtaisuuksiin, ruukinmatruuna ei kutsu tätä taiteilijaa rumilla nimillä, ja yrittää hillitä tunteensa, sillä argumentum ad hominem on huono keskustelutekniikka. [Äippä sanoi aina, että laske kymmeneen ennenkuin suutut.]
Katariina Lillqvist teki nukkeanimaationsa tarkoituksenaan aivan puhtaasti loukkaaminen. Hän vetosi sananvapauteen oikeutenaan loukata sellaisten ihmisten tunteita, jotka pitävät marsalkka Mannerheimia ikoninaan, ja hän tietoisesti sanoi haluavansa aiheuttaa heille mielipahaa, joskaan ei em. sanoin. Sananvapaus toki antaa tähän mahdollisuuden. Mutta aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, että sananvapaus tarkoittaa myös sitä, että loukattu ihminen antaa samalla mitalla takaisin. Kyse on puhtaasti siitä, että ihmisellä on tunteet, ja niihin kuuluvat myös kunniantunto ja muut sellaiset tunteet, joiden päälle Lillqvist tietoisesti talloi. Aikuisen ihmisen pitäisi olettaa ymmärtävän, että jos sohii ampiaispesää, ampiaiset todennäköisesti pistävät takaisin.
Mutta todellisen karvansa Lillqvist kuitenkin paljasti siinä reaktiossa, jonka hän päästi ilmoille saadessaan palautetta animaatiostaan. Lillqvist paljasti siinä olevansa ruukinmatruunan silmissä pelkkä pilalle hemmoteltu pikkuprinsessa, joka kyllä uskaltaa loukata toisia ihmisiä, mutta jolla ei ole minkäänlaista sisua kohdata sitä palautetta, mikä tästä loukkaamisesta syntyy.
Koska asia alkoi kiinnostaa ruukinmatruunaa, hän alkoi ottamaan selvää, mikä Lillqvistin motivaationa oli tämän animaation tekemiselle. Ja motivaatio oli aivan puhtaasti argumentum ad odium - katkeruus. Hiukan syvemmältä tonkien paljastuu, mikä tämän katkeruuden takana on ollut.
Lillqvistin isosetä oli ollut sisällissodassa punaisten puolella ja kaatunut, tuskin kaksikymppisenä, Tampereen taisteluissa. Lillqvist syyttää Mannerheimia isosetänsä murhaamisesta. Tämä valtava katkeruus on kaikesta päätellen siirtynyt sukupolvesta toiseen Lillqvistin suvussa. Ja juuri tämä argumentaatio - ad odium - paljastaa ruukinmatruunan mielestä Lillqvistin oikean karvan, ja sen syyn, miksi ruukinmatruuna suhtautuu Lillqvistiin kuten meduusoihin, lapamatoihin, merirokkoihin ja muihin niihin rinnastettaviin selkärangattomiin otuksiin yleensäkin suhtaudutaan.
Ruukinmatruuna totesi edellisessä tekstauksessaan, että hänen suvussaan, nimenomaan isän puolella, on paljon kapiaisia. Hänen isoisänsä oli viiden sodan veteraani ja hänen isosetänsä sai tuomion asekätkentäjutusta, ja eräs kaukainen sukulainen puolestaan komensi Kannaksella sitä yksikköä, joka 1944 suurhyökkäyksessä joutui siihen pahimpaan paikkaan. Ja tästä syystä ruukinmatruuna oppi jo pienenä, millainen ihminen on taistelija - aivan sukupuolesta riippumatta. Ruukinmatruuna itsekin on lukenut paljon samuraihyveisiin liittyvää kirjallisuutta tutustuessaan Kauko-Idän kulttuuriin, ja niihin kuuluu Hagakure. Samurai elää siten, että hän on valmis kuolemaan minä hetkenä hyvänsä. Jeesus sanoo täsmälleen saman toisilla sanoilla: Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Siksi taistelijan tulee olla ensisijaisesti suojelija ollakseen jotain muuta kuin pelkkä vastenmielinen öykkäri.
Jos ihminen haluaa olla taistelija ja lähteä miekan tielle, hänen on ymmärrettävä ja sisäistettävä nämä kaksi lausetta ja niiden merkitys. Taistelija ymmärtää, että hän voi milloin tahansa hukkua siihen miekkaan, mihin hän on tarttunut. Taistelija elää henki höllässä tietäen voivansa menettää sen koska tahansa. Tämä ei merkitse elämän halveksintaa vaan sen ymmärtämistä - kuten Jan Guillou sanoo veli Guilbertin sanoin Arn-kirjoissaan: Kun tartut tähän miekkaan, älä ajattele, kenet aiot surmata. Ajattele, ketä puolustat. Veli Guilbert oli ollut temppeliherrana 13 v Palestiinassa, ja hän tiesi, mitä sanoi. Todellinen taistelija asettaa henkensä vaaralle alttiiksi voidakseen suojella toisten elämää.
No. Ruukinmatruuna tietää, että terästehtaassa voi kuolla tuhannella eri tavalla tapaturmaisesti, ja kuoleman läheisyys on ollut hänelle tuttu asia työn puolesta. Sama pätee oikeastaan kaikkeen prosessiteollisuuteen, missä on isoja koneita ja vaarallisia kemikaaleja. Siksi hänelle on ollut luontevaa omaksua taistelijan henkinen asenne.
Yksi tärkeimpiä taistelijan tuntomerkkejä on, että taistelija kunnioittaa aina toista taistelijaa, sillä hän tietää, että se toinen piruparka on täsmälleen samassa liemessä kuin taistelija itsekin. Samoin taistelijalle ase kädessä kuoleminen on luonnollinen kuolema aivan iästä riippumatta. Jos ihminen kuolee ase kädessä sen puolesta, mitä hän pitää rakkaana ja arvokkaana, hän on elänyt jo sellaisenaan täyden elämän. Taistelija kunnioittaa aina toisia taistelijoita, aivan riippumatta siitä, kummalla puolella he ovat, ja osaa antaa myös tunnustuksen viholliselleen, jos tämä on taistellut urhoollisesti, taidolla ja pelottomasti - varsinkin silloin, jos taistelu on ollut toivotonta valtavaa laadullista tai määrällistä ylivoimaa vastaan.
Katariina Lillqvist ei ole taistelija. Hän on aivan jotain muuta.
Ruukinmatruuna kirjoitti jo edellisessä tekstissään, miten hänen isoisoenonsa Oskar G. murhattiin Lahdessa 7.5. 1918, viikkoa sen jälkeen kun valkoiset olivat vallanneet kaupungin. Itse murhan motiivi ja syy on jäänyt tuntemattomaksi. Mutta olennaista on, että Oskar G., iältään 30, oli ollut mukana taistelussa punaisten puolella ja taistellut sen puolesta, minkä hän oli kokenut arvokkaaksi. Sillä ei ole merkitystä, oliko hän lahtari vai punikki. Merkitystä oli sillä, että hän oli taistelija. Ja taistelija ansaitsee kunnioituksen kaatuneenakin. Siksi etulinjan joukot eivät ikinä häpäise vihollisen kaatuneita - sen tekevät ne, joista käytetään lyhennettä REMF.
Se, mitä Lillqvist kokee isosetäänsä kohtaan, ei ole kunnioitus. Se on aivan jotain muuta. Ruukinmatruuna ei tiedä, mitä se on, mutta varmaa on, että Lillqvist on antautunut täysin tunteittensa valtaan, ja tällaista kaikki taistelijat pitävät heikkouden merkkinä. Itsehillintä on yksi taistelijan tuntomerkki. Itsehillintä siksi, että riidanhaastamisessa voi käydä huonosti. Ja Lillqvist projisoi nämä tunteensa vihollisen sotapäällikköön - siis sotilaaseen. Tämä osoittaa, ettei hän ole taistelija. [Jos hän olisi, hän olisi kohdentanut tunteensa poliitikkoon.]
Lillqvist ei katkeruudessaan ymmärrä, että edes hänen ihannevaltiossaan
Taistelija tietää, että jotkut asiat voivat loukata toisia, ja hän tietää myös, että loukkaamisesta seuraa vastareaktio. Ja hän tietää myös, että se vastareaktio täytyy osata ottaa vastaan - torjua, blokata, lyödä kaeshi tai riposte, kestää tai käyttää impetusta hyväksi, ihan miten vain, mutta joka tapauksesa ottaa vastaan. Mutta tätä Lillqvist ei osannut.
Kun Lillqvistin nukkeanimaatio herätti kuumia tunteita ja vastareaktion ns. suuressa yleisössä, Lillqvistillä meni sisu kaulaan. Hän ei osannut odottaa tappouhkauksia, vihaa, loukkauksia ja muuta negatiivista palautetta. Todellinen taistelija olisi tiennyt, että tuosta tulee varmasti tappouhkaus ja olisi osannut varautua siihen henkisesti. Ruukinmatruuna tietää itse sohaisseensa islamin osalta sellaiseen murkkupesään, mikä taatusti poikii tappouhkauksia. Mutta hän ei pelkää, koska hän on varautunut niihin. Lillqvist pelkää, sillä hän kuvitteli voivansa loukata ihmisten tunteita ilman vastareaktiota. Ja sananvapaus sallii ihmisille myös vastareaktiot, kuitenkin Suomen lain rajoissa. Eräs toinen blogi listaa ne reaktiot, mitkä Lillqvististä pääsivät ilmoille, kun hän sai palautetta. Itse kukin voi tehdä omat johtopäätöksensä.
Jos ruukinmatruuna itse haluaisi loukata jotain sellaista, mikä on Lillqvistille itselleen pyhää ja arvokasta, se olisi helppoa. Japanilainen hentai tarjoaa siihen todella hyvät mahdollisuudet. Miten olisi vaikka että lonkeropornon parhaassa hengessä Cthulhu harjoittaisi cunnilingusta Hertta Kuusisen kanssa? Tai että Karl Marx ja Josef Stalin harrastaisivat bukkakea rintsikoihin ja pikkupöksyihin pukeutuneen Vladimir Leninin masun päällä? Tai sitten niin, että kymmenkunta muuta tunnettua kommunistia (poliitikkoa ja ideologia, ei sotilasta) muodostaisivat suklaajunan? Ruukinmatruunan ainoa toteamus olisi, että se olisi todella mautonta. Mutta ehkäpä joku pitäisi sitä jopa taiteena. Varmaa on, että ruukinmatruuna itse osaisi varautua tappouhkauksiin (= ottaa vastuuta tekemisistään ja niiden seurauksista) eikä alkaisi pillittämään pikkuprinsessan tavoin että byää, isot pojat kiusaa.
Kauniiksi lopuksi metallurgin (siis amiksen, ei intellektuellin) ilmainen vinkki Katariina Lillqvistille:
Jos et siedä kuumaa, pysy poissa masuunilta.
Thursday, February 28, 2008
Periytyykö uskonnollisuus suvussa?
Ruukinmatruuna pohti eilen lupuliinihumalassa uskonnollisuutta ja sitä, onko uskonnollisuus aivotoiminnan häiriö - ja jos on, niin periytyykö se suvussa. Onhan tunnettua, että Suomessa on monta tunnettua pappissukua - Lagus, Voipio, Pohjakallio, Malmivaara, Päivänsalo jne - ja toisaalta tiedämme, että henkiset ominaisuudet saattavat joko periytyä tai olla myötäsyntyisiä (= niihin kasvetaan varhaislapsuudessa kodin esimerkistä).
No. Ruukinmatruunan äidinisän äiti oli omaa sukuaan B. Tämä suku mainitaan "tunnetuksi satakuntalaiseksi sivistyssuvuksi" (äidinisän perhe oli kotoisin Nahkiaisen pitäjästä), ja vaikka B:n suvussa näkyy oikeastaan koko sääty-yhteiskunnan kirjo (Suomessa on kaikenkaikkiaan seitsemän B.:n suvun päähaaraa, joista vain yksi on ollut todella merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa - muut ovat olleet maajusseja, torppareita, renkejä ja työläisiä, ja isoisänäiti kuului yhteen niistä merkityksettömistä), B.:n suvun kaikissa haaroissa on ollut paljon pappeja, maallikkosaarnaajia ja uskonnollisia ihmisiä. Ruukinmatruunan isoisä kuvasi äitiään "kuin enkeliksi", ja hänen tyttärellään - siis ruukinmatruunan äipällä - on yhä edelleen vanha ruotsinkielinen B.:n suvulle kuulunut Raamattu. Lienee tarpeetonta sanoa, että äippä on uskonnollisuuteen taipuva ihminen, ja ruukinmatruuna on aiheuttanut hänelle paljon sydämentuskaa yliolkaisella hengellisellä asenteellaan.
Ruukimatruuna on itse ilmeisesti perinyt omat uskonnolliset taipumuksensa isältään (jonka isä oli viiden sodan veteraani), ja ne ovat about yhtä vahvat kuin riisitautinen korvameduusa penkkipunnerruksessa. Mutta tutkimattomia ovat Herran tiet. Ruukinmatruunan äidinisän isä oli viinaanmenevä väkivallakko, ja siksi äidinisä identifioi itsensä paljon enemmän B.:n kuin G.:n (isänsä) sukuun. Perheen lapsista vanhin peri voimakkaimmin äitinsä uskonnollisuuden, eikä ole liioiteltua väittää, että juuri tämä voimakas uskonnollisuus esti heitä liittymästä punaisiin ja pelasti sekä hänet että hänen isoisänsä joutumasta sisällissotaan 1918 ja tulemasta kaatuneeksi, murhatuksi tai teloitetuksi. Heidän setänsä, O., tarttui aseeseen, ja hänet murhattiin Lahdessa 1918, viikkoa sen jälkeen kun saksalaiset olivat valloittaneet kaupungin. [Ruukinmatruuna ei silti kutsu valkoisia lahtareiksi, sillä hänen isänisänsä isä ja setä taistelivat suojeluskunnan riveissä. Suvussa periytyvää skitsofreniaako?]
Ruukinmatruunan sisaruksissa sensijaan on uskonnollisuutta, valitettavassakin määrin.
Olisiko mahdollista, että B.:n suvun uskonnollisuus (joka on hyvin dokumentoitua) olisi geneettisesti tai muutoin periytyvä juttu, ja se olisi periytynyt ruukinmatruunan sukulinjassa juuri äitilinjaa kautta - isomamma B.:ltä isoisälle, edelleen hänen tyttärelleen (äipälle siis) ja hänen lapsilleen (tosin ruukinmatruuna on heistä vähimmin uskonnollinen)? Onko kyse suorasta genetiikasta, hyppivistä geeneistä (transposoneista) vai epigenetiikasta? Tuo epigeneettinen periytyminen on yksi mielenkiintoisimpia ajatuksia asiassa.
On oletettavaa, että ruukinmatruuna olisi sen 1/16:n geeniperimänsä suhteen, joka on B.:n suvusta peräisin, ainakin jossain määrin perinyt B.:n sukuominaisuuksia, ja monet ruukinmatruunan tekstit ovat sivunneet uskontoa tai hengellisyyttä - ja eräistä nimeltämainitsemattomista uskonnoista ruukinmatruunalla on selvät mielipiteet. Uskonnollisuus liittyy usein kriiseihin - torpparikysymys, perheväkivalta, sisällissota, talvi- ja jatkosota, lama jne, ja ruukinmatruuna sisaruksineen kuuluu X-sukupolveen, jonka kriisi oli 1990-luvun lama ja sitä seurannut työelämän jatkuva, raju huononeminen. Onko tämä kriisi laukaissut ruukinmatruunan sisaruksissa piilevän uskonnollisuuden?
On tunnettua, että yhteisö, jolla on voimakas uskonto ja selkeät uskonnolliset käsitykset, on aina voimakkaampi ja vahvempi kuin uskonnoton tai moniarvoinen yhteisö. Tämä näkyy erityisen voimakkaasti kriiseissä, eikä ole liioiteltua väittää, että memeettisessä olemassaolon taistelussa uskonnollisuudelle on olemassa selkeä memeettinen lokero. Ja juuri tästä syystä uskonnoton länsimainen kulttuuri on helisemässä islamin kanssa - valloittajameemipleksi kohtaa meemityhjiön.
Ruukinmatruuna on kokenut suisidiaalisuuden, eikä missään ollut yhtän jumalaa tai jumalia pelastamaan häntä - hänen piti selvitä suisidiaalisuudestaan itse. Mutta hän on kokenut myös sen tyhjyyden, joka odottaa sen tien päässä, jonka varrella ovat ateismi, naturalismi, skientismi - ja nihilismi, ja siksi hän ei ole ateisti vaan buddhalaisuuteen taipuva agnostikko.
Mutta perivätkö ruukinmatruunan lapset B.:n uskonnolliset taipumukset - tai hänen sisarustensa lapset? Suvun perheraamattu periytyy perinteisesti vanhimmalle pojalle isän puolelta ja/tai vanhimmalle tyttärelle äidin puolelta, ja se on tapa ylläpitää muistoa suvusta ja suvun jäsenistä, ehkä vuosisadasta toiseen. Tiedossa on, kenelle raamatut menevät tulevaisuudessa, mutta se, mitkä heidän uskonnolliset taipumuksensa tulevat olemaan, jääkin sitten nähtäväksi.
No. Ruukinmatruunan äidinisän äiti oli omaa sukuaan B. Tämä suku mainitaan "tunnetuksi satakuntalaiseksi sivistyssuvuksi" (äidinisän perhe oli kotoisin Nahkiaisen pitäjästä), ja vaikka B:n suvussa näkyy oikeastaan koko sääty-yhteiskunnan kirjo (Suomessa on kaikenkaikkiaan seitsemän B.:n suvun päähaaraa, joista vain yksi on ollut todella merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa - muut ovat olleet maajusseja, torppareita, renkejä ja työläisiä, ja isoisänäiti kuului yhteen niistä merkityksettömistä), B.:n suvun kaikissa haaroissa on ollut paljon pappeja, maallikkosaarnaajia ja uskonnollisia ihmisiä. Ruukinmatruunan isoisä kuvasi äitiään "kuin enkeliksi", ja hänen tyttärellään - siis ruukinmatruunan äipällä - on yhä edelleen vanha ruotsinkielinen B.:n suvulle kuulunut Raamattu. Lienee tarpeetonta sanoa, että äippä on uskonnollisuuteen taipuva ihminen, ja ruukinmatruuna on aiheuttanut hänelle paljon sydämentuskaa yliolkaisella hengellisellä asenteellaan.
Ruukimatruuna on itse ilmeisesti perinyt omat uskonnolliset taipumuksensa isältään (jonka isä oli viiden sodan veteraani), ja ne ovat about yhtä vahvat kuin riisitautinen korvameduusa penkkipunnerruksessa. Mutta tutkimattomia ovat Herran tiet. Ruukinmatruunan äidinisän isä oli viinaanmenevä väkivallakko, ja siksi äidinisä identifioi itsensä paljon enemmän B.:n kuin G.:n (isänsä) sukuun. Perheen lapsista vanhin peri voimakkaimmin äitinsä uskonnollisuuden, eikä ole liioiteltua väittää, että juuri tämä voimakas uskonnollisuus esti heitä liittymästä punaisiin ja pelasti sekä hänet että hänen isoisänsä joutumasta sisällissotaan 1918 ja tulemasta kaatuneeksi, murhatuksi tai teloitetuksi. Heidän setänsä, O., tarttui aseeseen, ja hänet murhattiin Lahdessa 1918, viikkoa sen jälkeen kun saksalaiset olivat valloittaneet kaupungin. [Ruukinmatruuna ei silti kutsu valkoisia lahtareiksi, sillä hänen isänisänsä isä ja setä taistelivat suojeluskunnan riveissä. Suvussa periytyvää skitsofreniaako?]
Ruukinmatruunan sisaruksissa sensijaan on uskonnollisuutta, valitettavassakin määrin.
Olisiko mahdollista, että B.:n suvun uskonnollisuus (joka on hyvin dokumentoitua) olisi geneettisesti tai muutoin periytyvä juttu, ja se olisi periytynyt ruukinmatruunan sukulinjassa juuri äitilinjaa kautta - isomamma B.:ltä isoisälle, edelleen hänen tyttärelleen (äipälle siis) ja hänen lapsilleen (tosin ruukinmatruuna on heistä vähimmin uskonnollinen)? Onko kyse suorasta genetiikasta, hyppivistä geeneistä (transposoneista) vai epigenetiikasta? Tuo epigeneettinen periytyminen on yksi mielenkiintoisimpia ajatuksia asiassa.
On oletettavaa, että ruukinmatruuna olisi sen 1/16:n geeniperimänsä suhteen, joka on B.:n suvusta peräisin, ainakin jossain määrin perinyt B.:n sukuominaisuuksia, ja monet ruukinmatruunan tekstit ovat sivunneet uskontoa tai hengellisyyttä - ja eräistä nimeltämainitsemattomista uskonnoista ruukinmatruunalla on selvät mielipiteet. Uskonnollisuus liittyy usein kriiseihin - torpparikysymys, perheväkivalta, sisällissota, talvi- ja jatkosota, lama jne, ja ruukinmatruuna sisaruksineen kuuluu X-sukupolveen, jonka kriisi oli 1990-luvun lama ja sitä seurannut työelämän jatkuva, raju huononeminen. Onko tämä kriisi laukaissut ruukinmatruunan sisaruksissa piilevän uskonnollisuuden?
On tunnettua, että yhteisö, jolla on voimakas uskonto ja selkeät uskonnolliset käsitykset, on aina voimakkaampi ja vahvempi kuin uskonnoton tai moniarvoinen yhteisö. Tämä näkyy erityisen voimakkaasti kriiseissä, eikä ole liioiteltua väittää, että memeettisessä olemassaolon taistelussa uskonnollisuudelle on olemassa selkeä memeettinen lokero. Ja juuri tästä syystä uskonnoton länsimainen kulttuuri on helisemässä islamin kanssa - valloittajameemipleksi kohtaa meemityhjiön.
Ruukinmatruuna on kokenut suisidiaalisuuden, eikä missään ollut yhtän jumalaa tai jumalia pelastamaan häntä - hänen piti selvitä suisidiaalisuudestaan itse. Mutta hän on kokenut myös sen tyhjyyden, joka odottaa sen tien päässä, jonka varrella ovat ateismi, naturalismi, skientismi - ja nihilismi, ja siksi hän ei ole ateisti vaan buddhalaisuuteen taipuva agnostikko.
Mutta perivätkö ruukinmatruunan lapset B.:n uskonnolliset taipumukset - tai hänen sisarustensa lapset? Suvun perheraamattu periytyy perinteisesti vanhimmalle pojalle isän puolelta ja/tai vanhimmalle tyttärelle äidin puolelta, ja se on tapa ylläpitää muistoa suvusta ja suvun jäsenistä, ehkä vuosisadasta toiseen. Tiedossa on, kenelle raamatut menevät tulevaisuudessa, mutta se, mitkä heidän uskonnolliset taipumuksensa tulevat olemaan, jääkin sitten nähtäväksi.
Wednesday, February 27, 2008
40,000 vaunulastia!
40,000 täytetyn torpedovaunun raja meni tänään rikki. Masuuni on ollut nyt kuumana ja puhalluksessa viisi kuukautta, ja sinä aikana se on laskettu 227 kertaa.
Ruukinmatruuna haluaa kiittää kaikkia lukijoitaan ja toivoo, että itse jokainen lukija mellottaa ruukinmatruunan masuunista lasketun takkiraudan omassa päänsisäisessä konvertterissaan verbaaliteräkseksi - josta voi takoa vaikkapa sanansäilöjä.
Ruukinmatruuna haluaa kiittää kaikkia lukijoitaan ja toivoo, että itse jokainen lukija mellottaa ruukinmatruunan masuunista lasketun takkiraudan omassa päänsisäisessä konvertterissaan verbaaliteräkseksi - josta voi takoa vaikkapa sanansäilöjä.
Kemiaa herkkäuskoisille, osa VI
Kehitysyhteistyön palvelukeskus on nyt noussut biopolttoaineita vastaan.
Koska ruukinmatruuna ei ole intellektuelli vaan amis, ja koska amikset yleensä eivät ole herkkäuskoisia, lienee aika jälleen kirjoittaa kemiasta herkkäuskoisille, varsinkin intellektuelleille, jotka Leninin sanoin nielevät ihan mitä tahansa. Pyrometallurgia on lähes kokonaan pelkkää korkeiden lämpötilojen epäorgaanista kemiaa, mutta vanhana kotipanimon pitäjänä ruukinmatruuna ymmärtää myös biokemiaa ja orkkua.
Kuten artikkelissa Kemiaa herkkäuskoisille, osa III tulikin jo kirjoitettua, on vain kaksi tapaa valmistaa biopolttoaineita, fiksu ja typerä.
Fiksu tapa on käyttää raaka-aineena ruoanjätteitä, leipomojätteitä ja suunnilleen mitä tahansa käymiskelpoista hiilihydraattia joka jo nykyisellään joutuisi kaatikselle tai polttouuniin (Suomessa joitakin lämpövoimaloita pyöritetään ohralla!) - tai sitten valmistaa etanolia petrokemian sivutuotteena syntyvästä eteenistä, tai metaanista ja synteesikaasusta Fischer-Tropschilla. Typerä tapa puolestaan on käyttää siihen ihmisravinnoksi kelpaavaa ravintokasvia.
Ja tuntien ihmisen neljä perusominaisuutta - ahneus, laiskuus, irstaus ja typeryys - biopolttoaineiden tuottaminen yhdistetään välittömästi siihen typeryyteen. Mutta koska ruukinmatruuna on sellainen inhorealisti (tai ainakin inho) kuin hän on, hänen ensimmäinen kysymyksensä, hänen kuullessaan jonkun vastustavan biopolttoaineita, on: mitkä ovat ko. vastustajan kytkökset öljyntuottajamaihin, varsinkin arabimaihin?
Kepan artikkeli oli toki varsin sensaatiohakuista ja tunteisiin vetoavaa tekstiä, mutta kun tutkitaan artikkelia hiukan tarkemmin, niin siitä voidaan tehdä mielenkiintoisia havaintoja. Jos ensimmäisenä skipataan se olettamus, että kirjoittajalla olisi oma lehmä ojassa ja oletetaan, että argumentaation totuusarvo ei riipu sen esittäjän persoonasta, niin voidaan pohtia:
Auton tankin tilavuus on keskimäärin 40 litraa. Jos oletetaan että kaikesta käymiskelpoisesta hiilihydraatista saadaan biokemiallisin prosessein etanolia, tällöin saanto yhdestä glukoosimoolista on kaksi moolia etanolia, eli
C6H12O6 -> 2 C2H5OH + 2 CO2
Moolimassojen kautta laskettuna 180 g glukoosista saadaan 96 g etanolia. Saanto on siis 53%. Jos tankkiin tankataan E-85:ttä, jossa on siis 85% pirtua, tällöin 40 l tankillisen tuottamiseen tarvitaan, polttoaineen tiheyden ollessa noin 0,80 kg/l (= E-85:ssä on 27,2 kg etanolia), noin 51 kg käymiskelpoista hiilihydraattia. Koska artikkelin mukaan USA:ssa raaka-aineeksi käytetään maissia, jossa on käymiskelpoista hiilihydraattia noin 19%, saadaan tulokseksi, että yhden tankillisen täyttöön menee noin 220 kg maissia. Tämä on todellakin hyvin lähellä japanilaista riisimittaa koku (noin 200 kg), jonka katsottiin olevan riittävä yhden ihmisen vuosiruoaksi - samuraiden palkka maksettiin riisinä.
Mutta asiassa on toinenkin puoli. Maissi sellaisenaan on riittämätön ihmisravinnoksi. Maissi on lähes puhdas energiakasvi sisältämänsä hiilihydraatin vuoksi. Maissin proteiinisisältö on lähes mitätön, ja yksipuolinen maissiravinto aiheuttaa pellagraa. Tämä huomattiin katkerasti silloin, kun Neuvostoliitossa yritettiin istuttaa valtava määrä maissia Uzhbekistaniin Hrushtshevin aikana. Maissista suurin osa nykyisellään menee karjanrehuksi, pääosin sikojen, sillä siat kykenevät hyödyntämään maissin paljon ihmistä tehokkaammin. Typerällä tavalla tuotetut biopolttoaineet eivät siis kilpaile USA:ssa ihmisravinnon, vaan karjanrehun, kanssa. Toki jäljelle jäävä fermentaatiojäte kelpaa yhä edelleen rehuksi - onhan Suomessakin rankkijäte ollut tärkeä karjanrehu menneinä vuosisatoina; pilaantunut vilja on tislattu viinaksi ja alitejäte syötetty karjalle.
On muistettava, että amerikanenglannin sana corn merkitsee, paitsi maissia, myös viljaa yleensäkin; Kepan kääntäjä ei ole ymmärtänyt asiaa, ja kääntänyt sanan corn sanaksi "vilja", kun oikea käännös olisi ollut "maissi".
Kilpailu merkitsee hintojen nousua - ja paitsi kuluttajahintojen, myös tuottajahintojen. Länsimaissa on ollut valtava maatalouden ylituotanto-ongelma, ja paljon peltoja on siitä syystä pantu kesannolle tai pakettiin. Seuraus on ollut, että kaikissa länsimaissa on valtava määrä hyödyntämätöntä viljelykapasiteettia. Tämä puolestaan merkitsee pakettipeltojen uudelleenhyödyntämistä. Kysyntä lisää tarjontaa, ja helpottaa ylituotanto-ongelmia; samalla hyödyntämätön viljelykapasiteetti saadaan takaisin käyttöön, ja työpaikkoja maaseudulle.
Euroopan Unioni taistelee jatkuvasti elintarvikkeiden ylituotanto-ongelmien kanssa. Paitsi että meillä on vilja-Alpit, niin myös valtava viinijärvi. Tämän viinin tislaaminen bioetanoliksi olisi pelastus monelle viinitilalle. Siirtyminen biopolttoainetuotantoon merkitsee tuotannon kasvattamista ja hylättyjen tai kesannolle jätettyjen viljelmien uudelleenkäyttöönottoa. Ongelma ei ole lainkaan niin yksisyinen kuin mitä Kepan kirjoittaja antaa ymmärtää.
Mutta kuten jo on tullut todettua, paljon fiksumpaa on hyödyntää kaikki se materiaali, joka nykyisellään menee kaatopaikalle. Leipomojäte on lähes 70-prosenttisesti käymiskelpoista hiilihydraattia - kuka tahansa ikinä leivänpalakiljua tehnyt amis tietää tämän. Noin 10% ruoasta menee nykyiselläänkin jo jätteeksi, ja siitä suuri osa on käymiskelpoista hiilihydraattia. Ja ei kun vain fermentoriin. Kuten jo Justus Freiherr von Liebig totesi: yhden tehtaan jäte on toisen tehtaan raaka-aine. Eli hyödyntämällä jäte - tehostamalla biojätteen kierrätystä - valtava määrä nykyisin kaatopaikalle menevästä biojätteestä voitaisiin jo täysin olemassaolevin resurssein konvertoida biopolttoaineeksi.
Tämä tosin ei mene biopolttoaineiden vastustajien gulliveriin, sillä he vastustavat biopolttoaineita ensisijaisesti ideologiasyistä, eivät rationaalisista syistä. Suomessa tämä asia on jo huomattu, ja meillä ST1 valmistaa jo nykyisellään etanolia ensisijaisesti jätteistä.
Typeryys on niin paljon helpompaa kuin järkevyys. Typeryyteen ei vaadita muuta kuin tunneperäinen toiminta, kun taas järkevyys vaatii ajattelua ja pitkäjänteisyyttä. Siksi buddhalaisuus, jossa pyritään eroon tunteista ja tunnepohjaisesta ajattelusta, sopii ruukinmatruunalle, joka tiedostaa omat heikkoutensa.
Mitä biodieseliin tulee, niin jälleen kerran fiksuinta ei suinkaan ole valmistaa biodieseliä suinkaan suoraan kasviöljystä, vaan jäteöljystä. Suuri osa ruokaöljystä menee nykyisellään teollisuus- ja ravintolakäyttöön, jossa öljyjätettä syntyy valtava määrä. Se menee joko viemäriin tai kaatopaikalle, eli menetettäisiin joka tapauksessa. Kun nimenomaan tämä jäteöljy otetaan transesterifikaatioprosessin raaka-aineeksi, voidaan neitseellinen kasviöljy priorisoida elintarviketuotannon suuntaan. Monissa jätevedenpuhdistamoissa ravintoloiden sulkemisaika näkyy hyvin negatiivisena prosessipiikkinä, sillä tällöin valtava määrä käytettyä ruokaöljyä kaadetaan viemäriin, mikä kuormittaa puhdistusprosessia. Tämä kaikki jäte olisi hyvin helppoa transesterifioida biodieseliksi - todellinen win-win -skenaario siis.
Mutta on muistettava, että valmistettiinpa biopolttoaineita millä prosessilla tahansa, tuotteena syntyy aina itse polttoaineen ohella myös alitetta, joka kelpaa karjanrehuksi. Eli biopolttoaineeksi menevä materiaali ei suinkaan ole poissa nälkäisistä suista [vaan janoisista] - ohraetanolista saanto on suunnilleen yhtä paljon viinaa ja rehua. Ohrastahan lähes 100% menee jo nykyisellään joko olueksi tai viinaksi, eli ohrantuotanto ei kilpaile ruokakasvien kanssa.
Entäpä sitten köyhät, elintarvikkeita tuovat maat? Markkinataloudessa on se hyvä puoli, että se on itse itseään säätävä koneisto. Kun yksi hyödyke kallistuu liiaksi, sille etsitään nopeasti korvaava hyödyke. Nykyisellään nälänhädissä ongelmana ei ole se, että maailmassa olisi liian vähän ruokaa, vaan se, että logistiikka tökkii - nälänhätä on kaupan päälle usein vielä tietoisesti aiheutettua, kuten sodat, etniset puhdistukset jne. Maailmassa on enemmän ylipainoisia kuin nälkäänäkeviä ihmisiä, ja ylipaino lisääntyy tällä hetkellä voimakkaimmin Kiinassa. Siksi ruukinmatruuna näkee, että tuo ongelma on lähinnä pirujen maalaamista seinille.
Mikäli bioetanolia todella halutaan valmistaa suoraan kasvihiilihydraatista, niin paras mahdollinen kasvi siihen olisi lännenhirssi. Se ei kelpaa ihmisravinnoksi, mutta sen hiilihydraatti kelpaa mainiosti etanolituotantoon, ja saanto on parempi kuin maissilla. Lännenhirssillä päästään jopa 540% energiasaantoon, ja se kasvaa paljon vaatimattomammilla mailla kuin maissi, eikä vaadi keinokastelua.
Biopolttoaineissa on vielä yksi pointti. Biopolttoaineiden tuotanto nojaa voimakkaasti maakaasuun ja sähköön, ja yksi litra biopolttoainetta vastaa energiatehokkuudeltaan kahdeksaa litraa öljyjalosteita. Tämä siitä syystä, että öljyjalosteiden energiatase on vahvasti negatiivinen - raakaöljyfraktioiden jalostamiseen kuluu enemmän energiaa kuin niistä saadaan - ja tilanne pahenee vielä, jos joudutaan kemiallisiin reaktioihin, kuten krakkaamiseen. Eli siirtymällä biopolttoaineisiin ei saada vain 1:1 säästöjä verrattuna öljyjalosteisiin, vaan parhaimmillaan jopa kahdeksankertaiset säästöt.
Koska ruukinmatruuna ei ole intellektuelli vaan amis, ja koska amikset yleensä eivät ole herkkäuskoisia, lienee aika jälleen kirjoittaa kemiasta herkkäuskoisille, varsinkin intellektuelleille, jotka Leninin sanoin nielevät ihan mitä tahansa. Pyrometallurgia on lähes kokonaan pelkkää korkeiden lämpötilojen epäorgaanista kemiaa, mutta vanhana kotipanimon pitäjänä ruukinmatruuna ymmärtää myös biokemiaa ja orkkua.
Kuten artikkelissa Kemiaa herkkäuskoisille, osa III tulikin jo kirjoitettua, on vain kaksi tapaa valmistaa biopolttoaineita, fiksu ja typerä.
Fiksu tapa on käyttää raaka-aineena ruoanjätteitä, leipomojätteitä ja suunnilleen mitä tahansa käymiskelpoista hiilihydraattia joka jo nykyisellään joutuisi kaatikselle tai polttouuniin (Suomessa joitakin lämpövoimaloita pyöritetään ohralla!) - tai sitten valmistaa etanolia petrokemian sivutuotteena syntyvästä eteenistä, tai metaanista ja synteesikaasusta Fischer-Tropschilla. Typerä tapa puolestaan on käyttää siihen ihmisravinnoksi kelpaavaa ravintokasvia.
Ja tuntien ihmisen neljä perusominaisuutta - ahneus, laiskuus, irstaus ja typeryys - biopolttoaineiden tuottaminen yhdistetään välittömästi siihen typeryyteen. Mutta koska ruukinmatruuna on sellainen inhorealisti (tai ainakin inho) kuin hän on, hänen ensimmäinen kysymyksensä, hänen kuullessaan jonkun vastustavan biopolttoaineita, on: mitkä ovat ko. vastustajan kytkökset öljyntuottajamaihin, varsinkin arabimaihin?
Kepan artikkeli oli toki varsin sensaatiohakuista ja tunteisiin vetoavaa tekstiä, mutta kun tutkitaan artikkelia hiukan tarkemmin, niin siitä voidaan tehdä mielenkiintoisia havaintoja. Jos ensimmäisenä skipataan se olettamus, että kirjoittajalla olisi oma lehmä ojassa ja oletetaan, että argumentaation totuusarvo ei riipu sen esittäjän persoonasta, niin voidaan pohtia:
Auton tankin tilavuus on keskimäärin 40 litraa. Jos oletetaan että kaikesta käymiskelpoisesta hiilihydraatista saadaan biokemiallisin prosessein etanolia, tällöin saanto yhdestä glukoosimoolista on kaksi moolia etanolia, eli
C6H12O6 -> 2 C2H5OH + 2 CO2
Moolimassojen kautta laskettuna 180 g glukoosista saadaan 96 g etanolia. Saanto on siis 53%. Jos tankkiin tankataan E-85:ttä, jossa on siis 85% pirtua, tällöin 40 l tankillisen tuottamiseen tarvitaan, polttoaineen tiheyden ollessa noin 0,80 kg/l (= E-85:ssä on 27,2 kg etanolia), noin 51 kg käymiskelpoista hiilihydraattia. Koska artikkelin mukaan USA:ssa raaka-aineeksi käytetään maissia, jossa on käymiskelpoista hiilihydraattia noin 19%, saadaan tulokseksi, että yhden tankillisen täyttöön menee noin 220 kg maissia. Tämä on todellakin hyvin lähellä japanilaista riisimittaa koku (noin 200 kg), jonka katsottiin olevan riittävä yhden ihmisen vuosiruoaksi - samuraiden palkka maksettiin riisinä.
Mutta asiassa on toinenkin puoli. Maissi sellaisenaan on riittämätön ihmisravinnoksi. Maissi on lähes puhdas energiakasvi sisältämänsä hiilihydraatin vuoksi. Maissin proteiinisisältö on lähes mitätön, ja yksipuolinen maissiravinto aiheuttaa pellagraa. Tämä huomattiin katkerasti silloin, kun Neuvostoliitossa yritettiin istuttaa valtava määrä maissia Uzhbekistaniin Hrushtshevin aikana. Maissista suurin osa nykyisellään menee karjanrehuksi, pääosin sikojen, sillä siat kykenevät hyödyntämään maissin paljon ihmistä tehokkaammin. Typerällä tavalla tuotetut biopolttoaineet eivät siis kilpaile USA:ssa ihmisravinnon, vaan karjanrehun, kanssa. Toki jäljelle jäävä fermentaatiojäte kelpaa yhä edelleen rehuksi - onhan Suomessakin rankkijäte ollut tärkeä karjanrehu menneinä vuosisatoina; pilaantunut vilja on tislattu viinaksi ja alitejäte syötetty karjalle.
On muistettava, että amerikanenglannin sana corn merkitsee, paitsi maissia, myös viljaa yleensäkin; Kepan kääntäjä ei ole ymmärtänyt asiaa, ja kääntänyt sanan corn sanaksi "vilja", kun oikea käännös olisi ollut "maissi".
Kilpailu merkitsee hintojen nousua - ja paitsi kuluttajahintojen, myös tuottajahintojen. Länsimaissa on ollut valtava maatalouden ylituotanto-ongelma, ja paljon peltoja on siitä syystä pantu kesannolle tai pakettiin. Seuraus on ollut, että kaikissa länsimaissa on valtava määrä hyödyntämätöntä viljelykapasiteettia. Tämä puolestaan merkitsee pakettipeltojen uudelleenhyödyntämistä. Kysyntä lisää tarjontaa, ja helpottaa ylituotanto-ongelmia; samalla hyödyntämätön viljelykapasiteetti saadaan takaisin käyttöön, ja työpaikkoja maaseudulle.
Euroopan Unioni taistelee jatkuvasti elintarvikkeiden ylituotanto-ongelmien kanssa. Paitsi että meillä on vilja-Alpit, niin myös valtava viinijärvi. Tämän viinin tislaaminen bioetanoliksi olisi pelastus monelle viinitilalle. Siirtyminen biopolttoainetuotantoon merkitsee tuotannon kasvattamista ja hylättyjen tai kesannolle jätettyjen viljelmien uudelleenkäyttöönottoa. Ongelma ei ole lainkaan niin yksisyinen kuin mitä Kepan kirjoittaja antaa ymmärtää.
Mutta kuten jo on tullut todettua, paljon fiksumpaa on hyödyntää kaikki se materiaali, joka nykyisellään menee kaatopaikalle. Leipomojäte on lähes 70-prosenttisesti käymiskelpoista hiilihydraattia - kuka tahansa ikinä leivänpalakiljua tehnyt amis tietää tämän. Noin 10% ruoasta menee nykyiselläänkin jo jätteeksi, ja siitä suuri osa on käymiskelpoista hiilihydraattia. Ja ei kun vain fermentoriin. Kuten jo Justus Freiherr von Liebig totesi: yhden tehtaan jäte on toisen tehtaan raaka-aine. Eli hyödyntämällä jäte - tehostamalla biojätteen kierrätystä - valtava määrä nykyisin kaatopaikalle menevästä biojätteestä voitaisiin jo täysin olemassaolevin resurssein konvertoida biopolttoaineeksi.
Tämä tosin ei mene biopolttoaineiden vastustajien gulliveriin, sillä he vastustavat biopolttoaineita ensisijaisesti ideologiasyistä, eivät rationaalisista syistä. Suomessa tämä asia on jo huomattu, ja meillä ST1 valmistaa jo nykyisellään etanolia ensisijaisesti jätteistä.
Typeryys on niin paljon helpompaa kuin järkevyys. Typeryyteen ei vaadita muuta kuin tunneperäinen toiminta, kun taas järkevyys vaatii ajattelua ja pitkäjänteisyyttä. Siksi buddhalaisuus, jossa pyritään eroon tunteista ja tunnepohjaisesta ajattelusta, sopii ruukinmatruunalle, joka tiedostaa omat heikkoutensa.
Mitä biodieseliin tulee, niin jälleen kerran fiksuinta ei suinkaan ole valmistaa biodieseliä suinkaan suoraan kasviöljystä, vaan jäteöljystä. Suuri osa ruokaöljystä menee nykyisellään teollisuus- ja ravintolakäyttöön, jossa öljyjätettä syntyy valtava määrä. Se menee joko viemäriin tai kaatopaikalle, eli menetettäisiin joka tapauksessa. Kun nimenomaan tämä jäteöljy otetaan transesterifikaatioprosessin raaka-aineeksi, voidaan neitseellinen kasviöljy priorisoida elintarviketuotannon suuntaan. Monissa jätevedenpuhdistamoissa ravintoloiden sulkemisaika näkyy hyvin negatiivisena prosessipiikkinä, sillä tällöin valtava määrä käytettyä ruokaöljyä kaadetaan viemäriin, mikä kuormittaa puhdistusprosessia. Tämä kaikki jäte olisi hyvin helppoa transesterifioida biodieseliksi - todellinen win-win -skenaario siis.
Mutta on muistettava, että valmistettiinpa biopolttoaineita millä prosessilla tahansa, tuotteena syntyy aina itse polttoaineen ohella myös alitetta, joka kelpaa karjanrehuksi. Eli biopolttoaineeksi menevä materiaali ei suinkaan ole poissa nälkäisistä suista [vaan janoisista] - ohraetanolista saanto on suunnilleen yhtä paljon viinaa ja rehua. Ohrastahan lähes 100% menee jo nykyisellään joko olueksi tai viinaksi, eli ohrantuotanto ei kilpaile ruokakasvien kanssa.
Entäpä sitten köyhät, elintarvikkeita tuovat maat? Markkinataloudessa on se hyvä puoli, että se on itse itseään säätävä koneisto. Kun yksi hyödyke kallistuu liiaksi, sille etsitään nopeasti korvaava hyödyke. Nykyisellään nälänhädissä ongelmana ei ole se, että maailmassa olisi liian vähän ruokaa, vaan se, että logistiikka tökkii - nälänhätä on kaupan päälle usein vielä tietoisesti aiheutettua, kuten sodat, etniset puhdistukset jne. Maailmassa on enemmän ylipainoisia kuin nälkäänäkeviä ihmisiä, ja ylipaino lisääntyy tällä hetkellä voimakkaimmin Kiinassa. Siksi ruukinmatruuna näkee, että tuo ongelma on lähinnä pirujen maalaamista seinille.
Mikäli bioetanolia todella halutaan valmistaa suoraan kasvihiilihydraatista, niin paras mahdollinen kasvi siihen olisi lännenhirssi. Se ei kelpaa ihmisravinnoksi, mutta sen hiilihydraatti kelpaa mainiosti etanolituotantoon, ja saanto on parempi kuin maissilla. Lännenhirssillä päästään jopa 540% energiasaantoon, ja se kasvaa paljon vaatimattomammilla mailla kuin maissi, eikä vaadi keinokastelua.
Biopolttoaineissa on vielä yksi pointti. Biopolttoaineiden tuotanto nojaa voimakkaasti maakaasuun ja sähköön, ja yksi litra biopolttoainetta vastaa energiatehokkuudeltaan kahdeksaa litraa öljyjalosteita. Tämä siitä syystä, että öljyjalosteiden energiatase on vahvasti negatiivinen - raakaöljyfraktioiden jalostamiseen kuluu enemmän energiaa kuin niistä saadaan - ja tilanne pahenee vielä, jos joudutaan kemiallisiin reaktioihin, kuten krakkaamiseen. Eli siirtymällä biopolttoaineisiin ei saada vain 1:1 säästöjä verrattuna öljyjalosteisiin, vaan parhaimmillaan jopa kahdeksankertaiset säästöt.
Tuesday, February 26, 2008
Päivän mietelmä
Kaikista uskovaisista voimakkaimpia uskossaan ovat kommunistit.
Toiset uskovat, vaikkeivät näe. Kommunistit uskovat vaikka näkevätkin.
Toiset uskovat, vaikkeivät näe. Kommunistit uskovat vaikka näkevätkin.
Voimankäytön ekonomia
Edellispäiväisessä tekstissään ruukinmatruuna tarkasteli asevelvollisuutta ja mielestään perusteli, miksi a) se on anakronismi ja b) miksei sillä tänä päivänä tee enää yhtään mitään. Tänään on aika tarkastella voimankäytön ekonomiaa. Voimankäytön ekonomia tarkoittaa pähkinänkuoreen tiivistettynä kykyä saavuttaa maksimitulos minimiresurssein eli sodankäynnin panos-tuottosuhteen maksimointia, most bang for least buck.
Lukijoita saattaa kummastuttaa, että miksi joku nainen on kiinnostunut sotimisesta ja onko hän joku sotahullu. Syy on kolminainen. Ensinnäkin ruukinmatruunan suvussa on paljon kapiaisia. Toinen syy on että hän on intinkäyneen reserviläisen kanssa naimisissa ja hän on saanut kuulla inttijuttuja kyllästymiseen saakka. Kolmas - ja ehkä tärkein - syy on siinä, että hän joutui kouluaikana todistamaan sivusta hyvin raakaa ja julmaa koulukiusaamista, ja hän alkoi miettimään toisaalta asiaa filosofiselta kannalta, että ihminen on pohjimmiltaan paha olento ja lapset pieniä psykopaatteja - kristinusko, joka pitää ihmisiä Jumalan lapsina ja pohjimmiltaan hyvinä, on siis kategorisesti väärä uskonto, ja toisaalta teoreettiselta kannalta, mikä on väkivallan käytön ja inhimillisten konfliktien kantava voima, niin yksilö-, yhteisö kuin valtiotasollakin?. Koska Sun Tzun Sodankäynnin taito on kirja, joka kuuluu nörttikaanoniin siinä missä Tolkien ja le Guin, ruukinmatruuna luki Heikki Karkkolaisen käännöksen ensimmäisen kerran myöhäisteininä, iässä jossa toisia kiinnostivat Suosikki ja Seventeen. Sun Tzu on valitettavasti kirja, jonka moni on lukenut mutta harva ymmärtänyt.
Sota on valtion elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, kirjoittaa Sun Tzu, ja siksi sitä on tarkasteltava huolellisesti. Carl von Clausewitz sanoo täsmälleen saman asian toisilla sanoilla: sota on politiikkaa fyysisen väkivallan keinoin. Sota ei siis ole mikään luonnonkatastrofi, miehisen uhon manifestaatio, luonnonvalinnan keino eikä puhdistava tuli joka polttaa inhimillisen kuonan pois (ruukinmatruunan metallurginen kommentti: bullshit!) vaan osa politiikkaa ja politiikan keino. Fyysinen väkivalta on siis politiikan keino - äärimmäisin tapa vaikuttaa toisiin ihmisiin ja pakottaa heidät väkivallankäyttäjän omaan tahtoon. Väkivalta on kaikkein triviaalin vallankäytön muoto (vanhassa suomessa väki tarkoitti "voimaa", vrt. väkevä = voimakas, eli väkivalta on vallankäyttöä voiman keinoin). Väkivalta sinänsä ei ole hyvä eikä paha asia - se vain on. Buddhalaisuus painottaa pidättäytymään siitä niin pitkään kuin mahdollista, mutta ahimsa noudatettuna kirjaimellisesti johtaa katastrofiin.
Sota on siis politiikantekoa. Mutta koska sodankäynti ei per sé tuota yhtään mitään - sillä voidaan vain toivoa joko ryöstösaalista tai oman toimintakyvyn säilymistä, ja koska se per sé vain kuluttaa, sotiminen pelkän sotimisen vuoksi on äärimmäisen huonoa politiikkaa. Ja juuri tämän vuoksi Sun Tzu toteaa, että yksikään kansakunta ei ikinä ole hyötynyt pitkitetystä sodasta. Sodan on siis syytä olla lyhyt, jotta siitä voisi hyötyä, ja parasta sotaa on sellainen, millä aiheutetaan sekä itselle että viholliselle mahdollisimman pienet tappiot. Kenttätaisteluiden käymisestä Vegetius toteaa: Älä, ja Maurikios puolestaan toteaa, että parasta sodankäyntiä on vihollisen voittaminen ilman taistelua - hyökkäämällä hänen suunnitelmiaan ja sodankäyntikykyään vastaan - huonointa on hyökätä linnoituksiin. [Ajatteleva lukija ei voi olla huomaamatta vanhojen mestarien havaintoja ja vertaamatta niitä Sir Basil Liddell Hartin ajatuksiin epäsuorasta sodankäynnistä.]
Vaikka sota onkin väkivaltaa eikä sen käyttö [taistelutilanteessa] tunne rajoja (Clausewitz), sota on myös paljon muutakin. Sodalla on, paitsi poliittinen ja fyysinen, myös taloudellinen, henkinen ja sosiaalinen ulottuvuus, ja yhdenkin näistä pettäessä sota hävitään. Vaikka kukaan ei voinekaan kiistää sodankäynnissä fyysisen ulottuvuuden merkitystä, kaikkein tärkeimmässä asemassa on sodankäynnin taloudellinen ulottuvuus, joka kattaa, paitsi rahan (nervus rerum), myös sodankäynti-infrastruktuurin, logistiset resurssit (aseet, ammukset, tarvikkeet, ajoneuvot, rautatiet, muonituksen, varusteet, läähintähuollon, polttoaineen jne) sekä sodankäyntikyvyn. Jo Sun Tzu huomasi ensimmäisessä luvussaan, että sodankäynti on hyvin kallista puuhaa ja pelkkä fleet in being maksaa, puhumattakaan sitten itse taistelujen aiheuttamista kuluista. Clausewitz toteaa omalta osaltaan aiheesta lisää. Yhteenkään sotaan - sen enempää hyökkäys- kuin puolustussotaankaan - ei pidä ryhtyä yhtään sen isommilla voimilla kuin mitä tavoitteisiin pääsemiseen, olivatpa ne hyökkäyksellisiä tai puolustuksellisia, ovat minimissään riittävät voimat. Kaikki ylimääräinen on pelkkää resurssien haaskaamista eikä johda mihinkään. Ja koska sotiminen on kallista puuhaa ja viivan alle jäävä saldo on negatiivinen, ja koska kalliista debet-puolen puuhasta voi seurauksena konkurssi (= velat ylittävät maksukyvyn), valtion meneminen konkurssiin merkitsee tappiota aivan yhtä varmasti kuin aseellinen häviö sillä konkurssivaltion sodankäyntikyky halvaantuu eivätkä sen asevoimat kykene toimimaan, konkurssia tulee välttää mahdollisimman pitkään ja sotaa käydä mahdollisimman taloudellisesti.
Tätä on voimankäytön ekonomia. Most bang for least buck.
Sotimista voidaan tarkastella taloudelliselta kantilta. Se voidaan redusoida työksi - suojelutyöksi - joka on työtä siinä missä mikä tahansa inhimillinen työ, jossa tuotantona on tuhovoima ja jossa pätevät kaikki työelämän lainalaisuudet. Työnteossa on monta muuttujaa, joista tärkeimmät ovat raaka-aineet, työvoima, työmenetelmät, C3 ja laitteet. Vaikka Karl Marxin mukaan vain työvoimalla ja työn hinnalla on merkitystä, tosiasiallisesti kaikki em. asiat ovat muuttujia ja niitä voi ja tuleekin tarkastella muuttujina. Työn ekonomia on näiden kaikkien muuttujien yhtälö, ja viime kädessä niukkuustekijä määrää tuotannon hinnan. Niukkuustekijä on se työnteon osa-alue, jonka saatavuus on rajoitetuin ja joka siksi tulee hinnaltaan kalleimmaksi. Niukkuustekijä pyritään siksi hyödyntämään mahdollisimman tarkoin. Sensijaan ilmaishyödykkeitä eli hupaa pyritään haaskaamaan (= käyttämään tehokkuudesta piittaamatta), koska ne eivät aiheuta kustannuksia.
Asevelvollisuus merkitsee, että työvoiman hinta painetaan keinotekoisesti alas, koska työstä ei makseta palkkaa. Tämä merkitsee sitä, että asevelvollisarmeijoissa ihmisen henki on väistämättä halpa. Koska kaatuneen tai vammautuneen asevelvollisen tilalle saadaan aina uusi, ei ole mitään mieltä investoida työsuojeluun tai todeta protect your investment. Asevelvollinen (elävä voima) on siis hupa - helposti hupeneva tuotantotekijä, kulutustavaraa. Tästä seuraa väistämättä, että asevelvollisarmeijan tekninen taso on aina väistämättä alhainen. Ei ole mitään mieltä investoida asevelvollisiin yhtään enempää resursseja kuin minimissään, ja varustustason määrää vain varusteiden hinta (joka saadaan alhaiseksi massatuotannolla). Jos vanjan aseessa on enemmän liikkuvia osia kuin alasimessa, se ei toimi, totesi Vanha Patruuna, ja venäläinen aseenvalmistusfilosofia onkin aina perustunut sille, että tuotetaan yksinkertaista patarautaa valtavia määriä, laadusta välittämättä. Puna-Armeija on ollut asevelvollisarmeija pahimmillaan - massa-armeija joka on huonosti koulutettu ja huonosti varustettu heinäsirkkalauma, jonka ainoa taktiikka on ihmisaaltomainen panssarien tukema rintamahyökkäys, ja joka perustuu sille periaatteelle, että "ei ne meitä kaikkia kuitenkaan saa tapetuksi". Koska asevelvollisten koulutustaso jää väistämättä heikoksi, asevelvollisarmeijoilla ei kyetä suorittamaan rintamahyökkäyksiä kummempia operaatioita ja niiden tappiot ovat aina hirvittävät. [Salamasodan hyökkäysjoukkoja ei toisessa maailmansodassa koottu asevelvollisista vaan vapaaehtoisista, ja siinä oli ammattiaselaji, ilmavoimat, pääosassa.]
Kuitenkaan, vaikka asevelvollisuudessa työn hinta painetaan keinotekoisesti alas (= työstä ei makseta sen oikeaa hintaa), itse työn teettämisen kustannukset eivät häviä minnekään - asevelvolliset pitää varustaa, vaatettaa, muonittaa, lääkitä ja asuttaa. Asevelvollisarmeijan logistiikkakulut ovat väistämättä valtavat sen suuren koon vuoksi, ja iso logistiikka merkitsee raskasta ja kankeaa logistiikkaa. Asevelvollisarmeijalla myös jot-logistiikka on mahdotonta, ja asevelvollisarmeijan logistiikka on väistämättä paitsi raskasta ja kankeaa, myös tehotonta - vaaditaan suuria varastoja ja varikkoja, ja logistiikan kulku on sporadista. Asevelvollisarmeijassa siis työstä ei makseta sen oikeaa hintaa vaan se subventiolla (= orjatyön teettämisellä) painetaan keinotekoisesti alas. Näin piilokulut saadaan todellakin piiloon - ne eivät näy päättäjille - mutta ne kyllä näkyvät taloudessa.
Asevelvollisarmeijan resurssit ovat aina rajalliset. Koska lukumäärät ovat suuria, yhtä taistelijaa kohti käytössäolevat resurssit ovat väistämättä pienet. Pienillä resursseilla puolestaan ei kyetä kouluttamaan eikä varustamaan asevelvollisia kunnolla, ja koska varusmiesaines on todellakin läpileikkaus koko ikäluokasta, ja siellä tulevat mukaan myös ne kroppa- ja latva-B:t, ylipainoiset, demotivoituneet, sosiopaatit, rikolliset, päihdeväärinkäyttäjät ja muu ikäluokan surkeimmisto, koulutus joudutaan väistämättä mitoittamaan kaikkein heikoimman aineksen oppimis- ja omaksumiskyvyn mukaan. Tämä aiheuttaa valtavaa turhautumista ja demotivoitumista - jopa badwillia - lahjakkaissa. Siksi asevelvollisarmeijan taistelukyky on aina sama kuin sen heikoimman aineksen taistelukyky. Koska asevelvollisuus perustuu aina pakkoon ja pakko on äärimmäisen huono motivaattori - vielä huonompi kuin ahneus - asevelvolliset pyrkivät tekemään vain minimimäärän vaadittua työtä eikä yhtään enempää, ja lintsaamaan aina kuin mahdollista. Tämä heikentää asevelvollisarmeijan tehoa entisestään. Asevelvollisella ei ole muuta intressiä sotimiseen kuin hengissäpysyminen, ja toisaalta koska hän on - ja tietää olevansa - hupa, hänen taistelumotivaationsa on alhainen. Motivaatiota pidetään yleensä yllä ainoastaan rangaistuksin, ja Leon Trotski kirjoittaa karua kieltä asevelvollisten rankaisemisesta:
An army cannot be built without reprisals. Masses of men cannot be led to death unless the army command has the death penalty in its arsenal. So long as those malicious tailless apes that are so proud of their technical achievements—the animals that we call men—will build armies and wage wars, the command will always be obliged to place the soldiers between the possible death in the front and the inevitable one in the rear.
Eli asevelvollisarmeijassa tärkein motivaatio on teloitusryhmän pelko. Kun nämä kaikki tekijät yhdistetään - tehottomuus, huono koulutus, huono varustus, kankea ja raskas logistiikka, olematon motivaatio, elävän voiman pitäminen hupana ja alkeellinen taktinen repertuaari - lopputuloksena on väistämättä valtava joukkoteurastus ja vajoaminen näännytyssotaan, jota kaikki haluavat oikeasti välttää.
Tilannetta pahentaa entisestään vielä se, että nyky-yhteiskunnassa kansalaiset ovat pitkälle koulutettuja, korkealle palkattuja, osaavia ja työtehtävät pitkälle spesialisoituneita, ja siviilipuolella menetettyä osaajaa on vaikeaa tai jopa mahdotonta nopeasti korvata uudella. Eli kun huippuammattilainen pakotetaan armeijaan amatöörisotilaaksi, saadaan paitsi tehotonta tykinruokaa niin myös valtava aukko siviilisektoriin - siis sinne, jonka tehtävänä on maksaa se sotiminen ja ylläpitää sodankäyntikykyä. Asevelvollisuus ei pelkästään haaskaa valtavaa määrää taloudellisia resursseja - sen aiheuttamat inhimilliset menetykset haaskattuna potentiaalina ovat hirvittäviä. Tilanne oli toinen talvisodassa kun elettiin agraariyhteiskunnassa, missä työvoima oli siviilissäkin hupaa ja niukkuustekijänä oli kalusto - ihmishenkiä oli helppoa haaskata, sillä se ei näkynyt missään, ja inhimillisenä kommenttina ruukinmatruuna toteaa, että äitien tehtävänä on kautta aikojen ollut itkeä tapettujen poikiensa takia ja synnyttää uusia tilalle että heidätkin voidaan myöhemmin tapattaa.
Mitä tekee fiksu ihminen? Fiksu ihminen ottaa koko jutun tarkasteluun uudelleen ja alkaa analysoida, miten tapahtuu, jos ihmistyöstä tehdään niukkuustekijä - eli kun työstä maksetaan sen oikea hinta (= sotilaille maksetaan palkkaa):
* Kun ihmistyöstä tulee niukkuustekijä, se pyritään käyttämään mahdollisimman tehokkaasti. Ihmishenkiä ei ole enää varaa haaskata, sillä ne ovat kalliita. Tällöin on mielekkäintä korvata määrä laadulla, eli kouluttaa sotilaat mahdollisimman pitkälle ja hyviksi taistelijoiksi, varustaa heidät mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti, ja investoida työsuojeluun (= kevlarkypärät, luotiliivit jne).
* Niukkuustekijää kannattaa lähestyä protect your investment -lähtökohdasta. Eli niukkuustekijään kannattaa suhtautua pitkäaikaisena investointina (käyttöomaisuutena) eikä kulutustavarana. Käyttöomaisuudesta kannattaa pitää hyvää huolta ja huoltaa sitä säännöllisesti. Kun lähestytään asiaa projektipäällikön lähtökohdasta, niin kun vahinko-riskimatriisissa vahingon (= sotilaan kaatumisen tai vammautumisen) todennäköisyyttä pienennetään, niin mielekäs toimintatapa siirtyy "hanki varajärjestelmä" (= pakota lisää miehiä ruotuun) puolelta toimintatapaan "vakuuta" (= hanki kunnon työsuojeluvälineet olemassaoleville). Reservien tarve vähenee murto-osaan entisestä.
* Vapaaehtoisten moraali on aina parempi kuin tehtävään pakotettujen. Yksi vapaaehtoinen vastaa projektipäällikkökurssin opetusten mukaan viittäkymmentä tehtävään pakotettua. Tästä on helppoa laskea, että armeijan kokoa voidaan pienentää radikaalisti ja silti kyetä ylläpitämään sama taisteluteho kuin ennenkin. Palkka-armeijan moraali ja taistelumotivaatio on tästä syystä aina parempi kuin asevelvollisten - he tekevät sitä työkseen, kun taas asevelvolliset toteavat että EVVVK.
* Asevelvollisuuden välilliset ja epäsuorat kulut häviävät. Sotiminen maksaa täsmälleen niin paljon kuin näkyykin ja sotimisen teettämisen kustannukset pienenevät radikaalisti elävän voiman aiheuttamien kulujen pienentyessä.
* Resurssien allokointi tehostuu. Samalla budjetilla kyetään nyt kouluttamaan ja varustamaan sotilaat paljon paremmin, sillä nyt heidät on mahdollisuus kouluttaa paljon pitemmälle ja varustamaan paljon paremmin kuin asevelvolliset. Laatu korvaa määrän.
* Aseistus voidaan suunnitella mahdollisimman tehokkaasti ja teknologian taso nostaa korkeaksi, koska sotilaat voidaan kouluttaa pitkälle osaajiksi. Itsestäänselvyys, mutta ei välttämättä tule kovinkaan monelle heti mieleen.
* Rekryyttiainesta voidaan säädellä ja sisään ottaa vain haluttua ainesta. Tuntien suomalaisten sotahulluuden, palkka-armeijaan on aina enemmän halukkaita kuin mitä sinne tarvitaan, ja rima voidaan nostaa korkealle. Älykkyys-, kunto- ja soveltuvuustestit voidaan säätää kireiksi. Näin sotilasaineksesta saadaan sellaista, joka voidaan kouluttaa hyvin vaativiin tehtäviin, kuten laskuvarjojääkärit nykyään. Hyvin ja pitkälle koulutetuilla joukoilla on mahdollista harjoittaa muutakin kuin ihmisaaltohyökkäyksiä tai siilipuolustusta.
* Pienempi armeijan koko mahdollistaa joustavuuden ja kevyemmän logistiikan. Myöskään siviilisektoria ei tarvitse kuormittaa pakko-otoilla eikä pakkolunastuksin, eikä työvoiman mobilisoinnilla sotilastehtäviin.
* Ihmiset voidaan assignoida ydinosaamisalueensa mukaisiin tehtäviin. Enää ei ole tarvetta tehdä siviiliammattilaisista amatöörisotilaita, vaan sotiminen jää ammattilaisten puuhaksi ja siviilityöt siviiliammattilaisten. Lienee tarpeetonta sanoa, mitä tämä merkitsee tehokkuuden kannalta.
Me suomalaiset olemme loitsun suuret reservit vallassa. Käsite "suuret reservit" liittyvät näännytyssotaan - siis sellaiseen, jossa taistellaan suoran sodankäynnin keinoin vihollisen taisteluvoimaa, ei taistelukykä, vastaan (= typerin mahdollinen sodankäynnin keino) ja se oli validi vielä talvisodassa, muttei enää. Näännytyssota on sota, jota kaikki pyrkivät välttämään, sillä se on varma tie konkurssiin - joko omaan tai molempien, ja se aiheuttaa hirvittävät inhimilliset tragediat. Koska sodan tulee olla nopea, että se olisi tuloksekas, suurten reservien kokoaminen merkitsee varautumista tuloksettomaan ja pitkään näännytyssotaan. Se voi olla örkkien tapa sotia, mutta se ei sovi huipputeknologiselle jälkiteolliselle yhteiskunnalle, jonka pitäisi sotia kalustoa, ei suinkaan elävää voimaa, haaskaten. Rauta on halpaa, ihmiset kalliita.
Koska kapiaisemme eivät ehkä ole älyn jättiläisiä mutta he eivät ole typeryksiä, reservien kokoa on jatkuvasti pienennetty ja nykypäivänä reservi kattaa vain ikäluokat 20-30 v. Jos reserviläistä ei ole kertautettu kymmeneen vuoteen, häntä ei tulla enää mobilisoimaan. Sama suomeksi: hänen kouluttamiseensa investoidut rahat ovat olleet hukkaan heitettyjä. Suomella olisi varaa vieläkin pienentää reservejä, jos vain ensilinjan joukkojen toimintaa tehostetaan. Tästä päästään nopeasti siihen, että ammattiarmeija luo itselleen riittävät reservit, sillä jos värväyskausi kestää vaikkapa neljä vuotta, kymmenessä vuodessa saadaan noin kolminkertaiset reservit varsinaisiin ensilinjan joukkoihin nähden. Tämä on nykypäivänä riittävä määrä, ja kriisitilan tullen niitä voidaan täydentää vapaaehtoisilla.
Me tuijotamme pelkkiin lukumääriin, sillä tämä lukumääräsokeus on asia, johon asevelvollisuus on aivopessyt meidät. Kun kaikki muut tekijät ovat samoissa, hyökkääjä tarvitsee vähintään kolminkertaisen ylivoiman puolustajaan nähden. Mutta ammattiarmeijassa määrä korvaa laadun ja laadullinen ylivoima on helposti 10-50 -kertainen asevelvollisiin nähden. Ja tämän tiesivät kaikki konfliktinhallinnan klassikot: armeijoiden suorituskykyä ei lasketa niiden lukumäärävahvuuksilla. USA:n asevoimat murskasivat Irakissa numeerisesti täysin ylivoimaiset irakilaisjoukot kuin munankuoren - laatuylivoimansa vuoksi. Tämä on oppitunti, joka olisi syytä ottaa opiksi.
Mitä pienempi armeija, sitä pienempi on sen aiheuttama kansantaloudellinen rasitus. Siksi siirtyminen "leaner but meaner" -palkka-armeijaan on voimankäytön ekonomian kannalta kaikkein mielekkäin veto Suomelle.
Lukijoita saattaa kummastuttaa, että miksi joku nainen on kiinnostunut sotimisesta ja onko hän joku sotahullu. Syy on kolminainen. Ensinnäkin ruukinmatruunan suvussa on paljon kapiaisia. Toinen syy on että hän on intinkäyneen reserviläisen kanssa naimisissa ja hän on saanut kuulla inttijuttuja kyllästymiseen saakka. Kolmas - ja ehkä tärkein - syy on siinä, että hän joutui kouluaikana todistamaan sivusta hyvin raakaa ja julmaa koulukiusaamista, ja hän alkoi miettimään toisaalta asiaa filosofiselta kannalta, että ihminen on pohjimmiltaan paha olento ja lapset pieniä psykopaatteja - kristinusko, joka pitää ihmisiä Jumalan lapsina ja pohjimmiltaan hyvinä, on siis kategorisesti väärä uskonto, ja toisaalta teoreettiselta kannalta, mikä on väkivallan käytön ja inhimillisten konfliktien kantava voima, niin yksilö-, yhteisö kuin valtiotasollakin?. Koska Sun Tzun Sodankäynnin taito on kirja, joka kuuluu nörttikaanoniin siinä missä Tolkien ja le Guin, ruukinmatruuna luki Heikki Karkkolaisen käännöksen ensimmäisen kerran myöhäisteininä, iässä jossa toisia kiinnostivat Suosikki ja Seventeen. Sun Tzu on valitettavasti kirja, jonka moni on lukenut mutta harva ymmärtänyt.
Sota on valtion elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, kirjoittaa Sun Tzu, ja siksi sitä on tarkasteltava huolellisesti. Carl von Clausewitz sanoo täsmälleen saman asian toisilla sanoilla: sota on politiikkaa fyysisen väkivallan keinoin. Sota ei siis ole mikään luonnonkatastrofi, miehisen uhon manifestaatio, luonnonvalinnan keino eikä puhdistava tuli joka polttaa inhimillisen kuonan pois (ruukinmatruunan metallurginen kommentti: bullshit!) vaan osa politiikkaa ja politiikan keino. Fyysinen väkivalta on siis politiikan keino - äärimmäisin tapa vaikuttaa toisiin ihmisiin ja pakottaa heidät väkivallankäyttäjän omaan tahtoon. Väkivalta on kaikkein triviaalin vallankäytön muoto (vanhassa suomessa väki tarkoitti "voimaa", vrt. väkevä = voimakas, eli väkivalta on vallankäyttöä voiman keinoin). Väkivalta sinänsä ei ole hyvä eikä paha asia - se vain on. Buddhalaisuus painottaa pidättäytymään siitä niin pitkään kuin mahdollista, mutta ahimsa noudatettuna kirjaimellisesti johtaa katastrofiin.
Sota on siis politiikantekoa. Mutta koska sodankäynti ei per sé tuota yhtään mitään - sillä voidaan vain toivoa joko ryöstösaalista tai oman toimintakyvyn säilymistä, ja koska se per sé vain kuluttaa, sotiminen pelkän sotimisen vuoksi on äärimmäisen huonoa politiikkaa. Ja juuri tämän vuoksi Sun Tzu toteaa, että yksikään kansakunta ei ikinä ole hyötynyt pitkitetystä sodasta. Sodan on siis syytä olla lyhyt, jotta siitä voisi hyötyä, ja parasta sotaa on sellainen, millä aiheutetaan sekä itselle että viholliselle mahdollisimman pienet tappiot. Kenttätaisteluiden käymisestä Vegetius toteaa: Älä, ja Maurikios puolestaan toteaa, että parasta sodankäyntiä on vihollisen voittaminen ilman taistelua - hyökkäämällä hänen suunnitelmiaan ja sodankäyntikykyään vastaan - huonointa on hyökätä linnoituksiin. [Ajatteleva lukija ei voi olla huomaamatta vanhojen mestarien havaintoja ja vertaamatta niitä Sir Basil Liddell Hartin ajatuksiin epäsuorasta sodankäynnistä.]
Vaikka sota onkin väkivaltaa eikä sen käyttö [taistelutilanteessa] tunne rajoja (Clausewitz), sota on myös paljon muutakin. Sodalla on, paitsi poliittinen ja fyysinen, myös taloudellinen, henkinen ja sosiaalinen ulottuvuus, ja yhdenkin näistä pettäessä sota hävitään. Vaikka kukaan ei voinekaan kiistää sodankäynnissä fyysisen ulottuvuuden merkitystä, kaikkein tärkeimmässä asemassa on sodankäynnin taloudellinen ulottuvuus, joka kattaa, paitsi rahan (nervus rerum), myös sodankäynti-infrastruktuurin, logistiset resurssit (aseet, ammukset, tarvikkeet, ajoneuvot, rautatiet, muonituksen, varusteet, läähintähuollon, polttoaineen jne) sekä sodankäyntikyvyn. Jo Sun Tzu huomasi ensimmäisessä luvussaan, että sodankäynti on hyvin kallista puuhaa ja pelkkä fleet in being maksaa, puhumattakaan sitten itse taistelujen aiheuttamista kuluista. Clausewitz toteaa omalta osaltaan aiheesta lisää. Yhteenkään sotaan - sen enempää hyökkäys- kuin puolustussotaankaan - ei pidä ryhtyä yhtään sen isommilla voimilla kuin mitä tavoitteisiin pääsemiseen, olivatpa ne hyökkäyksellisiä tai puolustuksellisia, ovat minimissään riittävät voimat. Kaikki ylimääräinen on pelkkää resurssien haaskaamista eikä johda mihinkään. Ja koska sotiminen on kallista puuhaa ja viivan alle jäävä saldo on negatiivinen, ja koska kalliista debet-puolen puuhasta voi seurauksena konkurssi (= velat ylittävät maksukyvyn), valtion meneminen konkurssiin merkitsee tappiota aivan yhtä varmasti kuin aseellinen häviö sillä konkurssivaltion sodankäyntikyky halvaantuu eivätkä sen asevoimat kykene toimimaan, konkurssia tulee välttää mahdollisimman pitkään ja sotaa käydä mahdollisimman taloudellisesti.
Tätä on voimankäytön ekonomia. Most bang for least buck.
Sotimista voidaan tarkastella taloudelliselta kantilta. Se voidaan redusoida työksi - suojelutyöksi - joka on työtä siinä missä mikä tahansa inhimillinen työ, jossa tuotantona on tuhovoima ja jossa pätevät kaikki työelämän lainalaisuudet. Työnteossa on monta muuttujaa, joista tärkeimmät ovat raaka-aineet, työvoima, työmenetelmät, C3 ja laitteet. Vaikka Karl Marxin mukaan vain työvoimalla ja työn hinnalla on merkitystä, tosiasiallisesti kaikki em. asiat ovat muuttujia ja niitä voi ja tuleekin tarkastella muuttujina. Työn ekonomia on näiden kaikkien muuttujien yhtälö, ja viime kädessä niukkuustekijä määrää tuotannon hinnan. Niukkuustekijä on se työnteon osa-alue, jonka saatavuus on rajoitetuin ja joka siksi tulee hinnaltaan kalleimmaksi. Niukkuustekijä pyritään siksi hyödyntämään mahdollisimman tarkoin. Sensijaan ilmaishyödykkeitä eli hupaa pyritään haaskaamaan (= käyttämään tehokkuudesta piittaamatta), koska ne eivät aiheuta kustannuksia.
Asevelvollisuus merkitsee, että työvoiman hinta painetaan keinotekoisesti alas, koska työstä ei makseta palkkaa. Tämä merkitsee sitä, että asevelvollisarmeijoissa ihmisen henki on väistämättä halpa. Koska kaatuneen tai vammautuneen asevelvollisen tilalle saadaan aina uusi, ei ole mitään mieltä investoida työsuojeluun tai todeta protect your investment. Asevelvollinen (elävä voima) on siis hupa - helposti hupeneva tuotantotekijä, kulutustavaraa. Tästä seuraa väistämättä, että asevelvollisarmeijan tekninen taso on aina väistämättä alhainen. Ei ole mitään mieltä investoida asevelvollisiin yhtään enempää resursseja kuin minimissään, ja varustustason määrää vain varusteiden hinta (joka saadaan alhaiseksi massatuotannolla). Jos vanjan aseessa on enemmän liikkuvia osia kuin alasimessa, se ei toimi, totesi Vanha Patruuna, ja venäläinen aseenvalmistusfilosofia onkin aina perustunut sille, että tuotetaan yksinkertaista patarautaa valtavia määriä, laadusta välittämättä. Puna-Armeija on ollut asevelvollisarmeija pahimmillaan - massa-armeija joka on huonosti koulutettu ja huonosti varustettu heinäsirkkalauma, jonka ainoa taktiikka on ihmisaaltomainen panssarien tukema rintamahyökkäys, ja joka perustuu sille periaatteelle, että "ei ne meitä kaikkia kuitenkaan saa tapetuksi". Koska asevelvollisten koulutustaso jää väistämättä heikoksi, asevelvollisarmeijoilla ei kyetä suorittamaan rintamahyökkäyksiä kummempia operaatioita ja niiden tappiot ovat aina hirvittävät. [Salamasodan hyökkäysjoukkoja ei toisessa maailmansodassa koottu asevelvollisista vaan vapaaehtoisista, ja siinä oli ammattiaselaji, ilmavoimat, pääosassa.]
Kuitenkaan, vaikka asevelvollisuudessa työn hinta painetaan keinotekoisesti alas (= työstä ei makseta sen oikeaa hintaa), itse työn teettämisen kustannukset eivät häviä minnekään - asevelvolliset pitää varustaa, vaatettaa, muonittaa, lääkitä ja asuttaa. Asevelvollisarmeijan logistiikkakulut ovat väistämättä valtavat sen suuren koon vuoksi, ja iso logistiikka merkitsee raskasta ja kankeaa logistiikkaa. Asevelvollisarmeijalla myös jot-logistiikka on mahdotonta, ja asevelvollisarmeijan logistiikka on väistämättä paitsi raskasta ja kankeaa, myös tehotonta - vaaditaan suuria varastoja ja varikkoja, ja logistiikan kulku on sporadista. Asevelvollisarmeijassa siis työstä ei makseta sen oikeaa hintaa vaan se subventiolla (= orjatyön teettämisellä) painetaan keinotekoisesti alas. Näin piilokulut saadaan todellakin piiloon - ne eivät näy päättäjille - mutta ne kyllä näkyvät taloudessa.
Asevelvollisarmeijan resurssit ovat aina rajalliset. Koska lukumäärät ovat suuria, yhtä taistelijaa kohti käytössäolevat resurssit ovat väistämättä pienet. Pienillä resursseilla puolestaan ei kyetä kouluttamaan eikä varustamaan asevelvollisia kunnolla, ja koska varusmiesaines on todellakin läpileikkaus koko ikäluokasta, ja siellä tulevat mukaan myös ne kroppa- ja latva-B:t, ylipainoiset, demotivoituneet, sosiopaatit, rikolliset, päihdeväärinkäyttäjät ja muu ikäluokan surkeimmisto, koulutus joudutaan väistämättä mitoittamaan kaikkein heikoimman aineksen oppimis- ja omaksumiskyvyn mukaan. Tämä aiheuttaa valtavaa turhautumista ja demotivoitumista - jopa badwillia - lahjakkaissa. Siksi asevelvollisarmeijan taistelukyky on aina sama kuin sen heikoimman aineksen taistelukyky. Koska asevelvollisuus perustuu aina pakkoon ja pakko on äärimmäisen huono motivaattori - vielä huonompi kuin ahneus - asevelvolliset pyrkivät tekemään vain minimimäärän vaadittua työtä eikä yhtään enempää, ja lintsaamaan aina kuin mahdollista. Tämä heikentää asevelvollisarmeijan tehoa entisestään. Asevelvollisella ei ole muuta intressiä sotimiseen kuin hengissäpysyminen, ja toisaalta koska hän on - ja tietää olevansa - hupa, hänen taistelumotivaationsa on alhainen. Motivaatiota pidetään yleensä yllä ainoastaan rangaistuksin, ja Leon Trotski kirjoittaa karua kieltä asevelvollisten rankaisemisesta:
An army cannot be built without reprisals. Masses of men cannot be led to death unless the army command has the death penalty in its arsenal. So long as those malicious tailless apes that are so proud of their technical achievements—the animals that we call men—will build armies and wage wars, the command will always be obliged to place the soldiers between the possible death in the front and the inevitable one in the rear.
Eli asevelvollisarmeijassa tärkein motivaatio on teloitusryhmän pelko. Kun nämä kaikki tekijät yhdistetään - tehottomuus, huono koulutus, huono varustus, kankea ja raskas logistiikka, olematon motivaatio, elävän voiman pitäminen hupana ja alkeellinen taktinen repertuaari - lopputuloksena on väistämättä valtava joukkoteurastus ja vajoaminen näännytyssotaan, jota kaikki haluavat oikeasti välttää.
Tilannetta pahentaa entisestään vielä se, että nyky-yhteiskunnassa kansalaiset ovat pitkälle koulutettuja, korkealle palkattuja, osaavia ja työtehtävät pitkälle spesialisoituneita, ja siviilipuolella menetettyä osaajaa on vaikeaa tai jopa mahdotonta nopeasti korvata uudella. Eli kun huippuammattilainen pakotetaan armeijaan amatöörisotilaaksi, saadaan paitsi tehotonta tykinruokaa niin myös valtava aukko siviilisektoriin - siis sinne, jonka tehtävänä on maksaa se sotiminen ja ylläpitää sodankäyntikykyä. Asevelvollisuus ei pelkästään haaskaa valtavaa määrää taloudellisia resursseja - sen aiheuttamat inhimilliset menetykset haaskattuna potentiaalina ovat hirvittäviä. Tilanne oli toinen talvisodassa kun elettiin agraariyhteiskunnassa, missä työvoima oli siviilissäkin hupaa ja niukkuustekijänä oli kalusto - ihmishenkiä oli helppoa haaskata, sillä se ei näkynyt missään, ja inhimillisenä kommenttina ruukinmatruuna toteaa, että äitien tehtävänä on kautta aikojen ollut itkeä tapettujen poikiensa takia ja synnyttää uusia tilalle että heidätkin voidaan myöhemmin tapattaa.
Mitä tekee fiksu ihminen? Fiksu ihminen ottaa koko jutun tarkasteluun uudelleen ja alkaa analysoida, miten tapahtuu, jos ihmistyöstä tehdään niukkuustekijä - eli kun työstä maksetaan sen oikea hinta (= sotilaille maksetaan palkkaa):
* Kun ihmistyöstä tulee niukkuustekijä, se pyritään käyttämään mahdollisimman tehokkaasti. Ihmishenkiä ei ole enää varaa haaskata, sillä ne ovat kalliita. Tällöin on mielekkäintä korvata määrä laadulla, eli kouluttaa sotilaat mahdollisimman pitkälle ja hyviksi taistelijoiksi, varustaa heidät mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti, ja investoida työsuojeluun (= kevlarkypärät, luotiliivit jne).
* Niukkuustekijää kannattaa lähestyä protect your investment -lähtökohdasta. Eli niukkuustekijään kannattaa suhtautua pitkäaikaisena investointina (käyttöomaisuutena) eikä kulutustavarana. Käyttöomaisuudesta kannattaa pitää hyvää huolta ja huoltaa sitä säännöllisesti. Kun lähestytään asiaa projektipäällikön lähtökohdasta, niin kun vahinko-riskimatriisissa vahingon (= sotilaan kaatumisen tai vammautumisen) todennäköisyyttä pienennetään, niin mielekäs toimintatapa siirtyy "hanki varajärjestelmä" (= pakota lisää miehiä ruotuun) puolelta toimintatapaan "vakuuta" (= hanki kunnon työsuojeluvälineet olemassaoleville). Reservien tarve vähenee murto-osaan entisestä.
* Vapaaehtoisten moraali on aina parempi kuin tehtävään pakotettujen. Yksi vapaaehtoinen vastaa projektipäällikkökurssin opetusten mukaan viittäkymmentä tehtävään pakotettua. Tästä on helppoa laskea, että armeijan kokoa voidaan pienentää radikaalisti ja silti kyetä ylläpitämään sama taisteluteho kuin ennenkin. Palkka-armeijan moraali ja taistelumotivaatio on tästä syystä aina parempi kuin asevelvollisten - he tekevät sitä työkseen, kun taas asevelvolliset toteavat että EVVVK.
* Asevelvollisuuden välilliset ja epäsuorat kulut häviävät. Sotiminen maksaa täsmälleen niin paljon kuin näkyykin ja sotimisen teettämisen kustannukset pienenevät radikaalisti elävän voiman aiheuttamien kulujen pienentyessä.
* Resurssien allokointi tehostuu. Samalla budjetilla kyetään nyt kouluttamaan ja varustamaan sotilaat paljon paremmin, sillä nyt heidät on mahdollisuus kouluttaa paljon pitemmälle ja varustamaan paljon paremmin kuin asevelvolliset. Laatu korvaa määrän.
* Aseistus voidaan suunnitella mahdollisimman tehokkaasti ja teknologian taso nostaa korkeaksi, koska sotilaat voidaan kouluttaa pitkälle osaajiksi. Itsestäänselvyys, mutta ei välttämättä tule kovinkaan monelle heti mieleen.
* Rekryyttiainesta voidaan säädellä ja sisään ottaa vain haluttua ainesta. Tuntien suomalaisten sotahulluuden, palkka-armeijaan on aina enemmän halukkaita kuin mitä sinne tarvitaan, ja rima voidaan nostaa korkealle. Älykkyys-, kunto- ja soveltuvuustestit voidaan säätää kireiksi. Näin sotilasaineksesta saadaan sellaista, joka voidaan kouluttaa hyvin vaativiin tehtäviin, kuten laskuvarjojääkärit nykyään. Hyvin ja pitkälle koulutetuilla joukoilla on mahdollista harjoittaa muutakin kuin ihmisaaltohyökkäyksiä tai siilipuolustusta.
* Pienempi armeijan koko mahdollistaa joustavuuden ja kevyemmän logistiikan. Myöskään siviilisektoria ei tarvitse kuormittaa pakko-otoilla eikä pakkolunastuksin, eikä työvoiman mobilisoinnilla sotilastehtäviin.
* Ihmiset voidaan assignoida ydinosaamisalueensa mukaisiin tehtäviin. Enää ei ole tarvetta tehdä siviiliammattilaisista amatöörisotilaita, vaan sotiminen jää ammattilaisten puuhaksi ja siviilityöt siviiliammattilaisten. Lienee tarpeetonta sanoa, mitä tämä merkitsee tehokkuuden kannalta.
Me suomalaiset olemme loitsun suuret reservit vallassa. Käsite "suuret reservit" liittyvät näännytyssotaan - siis sellaiseen, jossa taistellaan suoran sodankäynnin keinoin vihollisen taisteluvoimaa, ei taistelukykä, vastaan (= typerin mahdollinen sodankäynnin keino) ja se oli validi vielä talvisodassa, muttei enää. Näännytyssota on sota, jota kaikki pyrkivät välttämään, sillä se on varma tie konkurssiin - joko omaan tai molempien, ja se aiheuttaa hirvittävät inhimilliset tragediat. Koska sodan tulee olla nopea, että se olisi tuloksekas, suurten reservien kokoaminen merkitsee varautumista tuloksettomaan ja pitkään näännytyssotaan. Se voi olla örkkien tapa sotia, mutta se ei sovi huipputeknologiselle jälkiteolliselle yhteiskunnalle, jonka pitäisi sotia kalustoa, ei suinkaan elävää voimaa, haaskaten. Rauta on halpaa, ihmiset kalliita.
Koska kapiaisemme eivät ehkä ole älyn jättiläisiä mutta he eivät ole typeryksiä, reservien kokoa on jatkuvasti pienennetty ja nykypäivänä reservi kattaa vain ikäluokat 20-30 v. Jos reserviläistä ei ole kertautettu kymmeneen vuoteen, häntä ei tulla enää mobilisoimaan. Sama suomeksi: hänen kouluttamiseensa investoidut rahat ovat olleet hukkaan heitettyjä. Suomella olisi varaa vieläkin pienentää reservejä, jos vain ensilinjan joukkojen toimintaa tehostetaan. Tästä päästään nopeasti siihen, että ammattiarmeija luo itselleen riittävät reservit, sillä jos värväyskausi kestää vaikkapa neljä vuotta, kymmenessä vuodessa saadaan noin kolminkertaiset reservit varsinaisiin ensilinjan joukkoihin nähden. Tämä on nykypäivänä riittävä määrä, ja kriisitilan tullen niitä voidaan täydentää vapaaehtoisilla.
Me tuijotamme pelkkiin lukumääriin, sillä tämä lukumääräsokeus on asia, johon asevelvollisuus on aivopessyt meidät. Kun kaikki muut tekijät ovat samoissa, hyökkääjä tarvitsee vähintään kolminkertaisen ylivoiman puolustajaan nähden. Mutta ammattiarmeijassa määrä korvaa laadun ja laadullinen ylivoima on helposti 10-50 -kertainen asevelvollisiin nähden. Ja tämän tiesivät kaikki konfliktinhallinnan klassikot: armeijoiden suorituskykyä ei lasketa niiden lukumäärävahvuuksilla. USA:n asevoimat murskasivat Irakissa numeerisesti täysin ylivoimaiset irakilaisjoukot kuin munankuoren - laatuylivoimansa vuoksi. Tämä on oppitunti, joka olisi syytä ottaa opiksi.
Mitä pienempi armeija, sitä pienempi on sen aiheuttama kansantaloudellinen rasitus. Siksi siirtyminen "leaner but meaner" -palkka-armeijaan on voimankäytön ekonomian kannalta kaikkein mielekkäin veto Suomelle.
Pikku enkuli
Buddhalaisuus ei tunnusta hyvää ja pahaa samalla tavoin kuin kristinusko absoluutteina entiteetteinä, mutta eettisen elämän vaatimus on voimakas. Mutta tässäpä ruukinmatruunan oma tulos hyvis-pahis -testissä.
How evil are you?
Kiltit tytöt pääsevät taiv... nirvanaan, tuhmat reinkarnoituvat.
How evil are you?
Kiltit tytöt pääsevät taiv... nirvanaan, tuhmat reinkarnoituvat.
Monday, February 25, 2008
Anakronistinen asevelvollisuus
Ruukinmatruuna aikoo tänään tarkastella asevelvollisuutta - anakronistista järjestelmää, jolla ei pitäisi olla enää mitään sijaa nykypäivän maailmassa, eikä varsinkaan demokraattisessa markkinatalousmaassa, mutta jota ylläpidetään vaikka väkisin Suomessa.
Suomi on Turkin ja Venäjän ohella ainoa eurooppalainen valtio, jossa on yhä yleinen, kaikkia miehiä koskeva asevelvollisuus. Koska Venäjällä kuitenkin vain noin 8% ikäluokasta saadaan armeijaan, Suomi ja Turkki siis painivat asevelvollisuuden kanssa samassa sarjassa. Kaikissa muissa Euroopan maissa on joko palkka-armeija tai valikoiva asevelvollisuus, ja trendi on asevelvollisuudesta luopumiseen päin. Silti Suomi pitää kiinni kynsin hampain asevelvollisuudesta. Miksi?
Asevelvollisuus nykymuodossaan syntyi Ranskan vallankumouksen yhteydessä. Tuona aikana taisteltiin sulkeisjärjestyksessä, univormut olivat riemunkirjavat ja taistelussa yleisin taktiikka oli lineaaritaktiikka: armeija järjestettiin kolmiriviin niin, että eturivi ampui, keskirivi tähtäsi ja kolmosrivi latasi. Kun linjat olivat tulleet riittävän lähelle, taisteltiin pistimin. Taistelun ratkaisi sitten se, kumpi sai ratsuväkensä toisen kylkeen. Taktiikkaa leimasi konemaisuus, tottelevaisuus, joustamattomuus, yksilötaistelijan olematon koulutus äkseerauksen ohella ja vähäinen manööverien määrä. Yleensä koko armeija suoritti sotatoimen yhdessä. Tällaiseen järjestelmään asevelvollisuus sopi kuin nenä naamaan - Clausewitzin mukaan ''sota oli tullut jälleen koko kansan asiaksi''. Mikäli ratkaisutaistelua ei saatu aikaan, sota muuttui nopeasti näännytyssodaksi, jossa miesmäärä ratkaisi.
Asevelvollisuuden tarkoitus on luoda lukumääräisesti mahdollisimman suuri armeija. Asevelvollisuus siis luo määriä, ei laatua. Tällä on merkitystä erityisesti näännytyssodassa, jossa pyritään suoran sodankäynnin keinoin loppuunkuluttamaan vihollisen resurssit ja tuhoamaan mahdollisimman paljon elävää voimaa ja kalustoa. Näännytyssota olikin pitkälle 1900-luvun puoleenväliin pääasiallisin sodankäynnin muoto länsimaissa. Kuitenkin jo Sun Tzu totesi aikoinaan, ettei yksikään valtio ole ikinä hyötynyt pitkitetystä sodasta.
Asevelvollisuuden kulta-aika kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun. Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen todella tekninen suursota, jossa käytettiin taistelulaivoja, sukellusveneitä, lentokoneita, järeää tykistöä, radiota, puhelinta, panssarivaunuja, konekiväärejä, rautateitä ja elektroniikkaa. Sota oli muuttunut teknistymisen takia karmeaksi massateurastukseksi, missä 1800-luvun siirtomaasotiin juuttuneet, realiteeteista erossa olleet typerät ja näköalattomat kenraalit tapattivat miljoonittain miehiä ja upseereita järjettömissä massataisteluissa. Rintamalinjat eivät neljään vuoteen hievahtaneetkaan, mutta miehiä kuoli kuin kärpäsiä. Useimmat miehet eivät ymmärtäneet minkä vuoksi he taistelivat, eikä heillä ollut muuta motivaatiota taistella kuin teloitusryhmän pelko. Sota oli degeneroitunut näännytyssodaksi, jossa lopulta ympärysvaltojen suuremmat teollisuusresurssit ratkaisivat.
Ensimmäinen maailmansota oli sekä asevelvollisuuden riemuvoitto - että sen Pyrrhoksen voitto. Sekä ympärys- että keskusvallat oli näännytetty konkurssikuntoon, ja voiton sodasta nappasi USA. Sodan seurauksena Eurooppa taantui toisen luokan maanosaksi, ja USA nousi maailman ehdottomaksi talous- ja teollisuusmahdiksi. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin kylvi asevelvollisuuden tuhon siemenen, ja se siemen oli teknologia. Teknologia alkoi ottamaan hitaasti mutta varmasti niskalenkkiä elävästä voimasta. Sen ensimmäinen merkki oli se, että pienimmäksi itsenäisiä sotatoimia suorittamaan kykeneväksi yhtymäksi tuli armeijan sijaan armeijakunta - 200,000 miehen sijaan sotatoimia kyettiin nyt tekemään 60,000 miehen voimin. Ensimmäisen maailmansodan mieletön joukkoteurastus kirvoitti ne upseerit, kuten Guderianin, Liddell Hartin ja Mannerheimin, joilla oli koohotuksen ohella tolkkuakin pääkopassaan, miettimään uuden ajan uusia strategioita ja taktiikoita. Teknologia oli uusi tekijä taistelukentällä - elektroniikka, optiikka, konetuliaseet jne olivat ottaneet niskalenkin ihmisestä. Asevelvollisuus perustui siihen, että kuka tahansa mies voitiin ottaa pois siviilityöstään ja tehdä hänestä sotilas lyhyen ajan pikakoulutuksella; uudet aseet vaativat erikoisosaamista ja -koulutusta, ja toisaalta erikoiskoulutettua miestä oli hyvin hankalaa korvata toisella siviilityössään. Samoin asevelvollisuuden alkuajan sinipunakirjavista univormuista ja lineaaritaktiikasta oli siirrytty maastoväreihin ja avojärjestykseen: konekiväärien ja kenttätykistön aikakaudella sulkeisjärjestys oli sama kuin itsemurha. Panssarivaunut olivat lopullisesti syrjäyttäneet ratsuväen, ja uusi aselaji oli syntynyt: ilmavoimat.
Miksi sitten asevelvollisuus säilyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Ensimmäinen ja tärkein syy on armeijoiden konservatiivisuus. Siihen oli totuttu, eikä sille kertakaikkiaan nähty vaihtoehtoja. Toinen syy oli totalitaaristen ideologioiden nousu. Sekä kommunismi että kansallissosialismi pohjasivat käsitykselle, että valtio oli kaikki eikä yksilö mitään, ja yksilön tehtävä oli uhrata henkensä valtion edestä, ja asevelvollisuus oli keino aivopestä massat etatismiin. Kolmas syy oli siinä, että upseerit näin yleensä eivät ole älyn jättiläisiä, eivätkä upseerit tunteneet sotahistoriaa eivätkä konfliktintutkimuksen klassikoita. He eivät ymmärtäneet, että jo Sun Tzu ja Vegetius olivat todenneet, että armeijan suorituskykyä ei mitata lukumäärillä vaan taistelutaidolla, ja toisaalta myös Clausewitz painottaa, että sodankäynti on vain politiikan apukeino ja jos sodasta aikoo hyötyä, sen on syytä olla lyhyt. Asevelvollisuus johtaa väistämättä kuitenkin näännytyssotaan, kun vastassa on toinen asevelvollisarmeija.
Monille lukijoille tulee varmaan yllätyksenä se, ettei Suomessa ollut yleistä asevelvollisuutta tsaarinvallan aikana. Yleinen asevelvollisuus säädettiin Suomessa vasta sisällissodan jälkimainingeissa 1919.
Asevelvollisuuden alamäki alkoi toisesta maailmansodasta. Sota oli tässä vaiheessa jo täysin teknistynyttä, ja vaikka suurin osa armeijoista nojasikin yhä asevelvollisuudelle, uudet aseet ja uudet vallankumoukselliset taktiikat merkitsivät sitä, ettei lukumäärillä enää ollut merkitystä. Kaksi uutta tekijää - panssarivaunut ja lentokoneet - merkitsivät, että sodista oli jälleen tullut liikuntasotia, ja enää ei ollut suuria kenttätaisteluita. Teknistyminen myös merkitsi, että elävän voiman merkitys väheni jatkuvasti, ja toisaalta myös yksittäisen taistelijan taidot ja osaaminen merkitsivät koko ajan enemmän ja enemmän. Suurilla massa-armeijoilla ei myöskään kyetty muuhun kuin ensimmäisen maailmansodan ihmisaaltohyökkäyksiin, jotka merkitsivät valtavaa massateurastusta. Nyt pienin itsenäisiin sotatoimiin kykenevä yhtymä oli divisioona, 20,000 miestä. Miesmäärän tarve oli pienentynyt kymmenesosaan Napoleonin sodista, vaikka tulivoima oli satakertaistunut. Toinen maailmansota oli lisäksi ensimmäinen todellinen ilmasota, eikä ole liioiteltua väittää, että toinen maailmansota ratkaistiin ilmassa - ilmaherruus määräsi taistelukentän herruuden, ja maavoimilla oli enää toissijainen asema. Maavoimien tehtävä oli enää marssia sisään kun strategiset ilmavoimat olivat tuhonneet vihollisen teollisuuden, taktiset ilmavoimat tuhonneet hänen logistiikkansa ja maataisteluilmavoimat hänen johtamis- ja huoltojärjestelmänsä. Toista maailmansotaa ei ratkaistu Venäjän aroilla, Salomonin saarten viidakoisa eikä Afrikan hiekassa. Se ratkaistiin ilmassa - Ranskan, Englannin ja Saksan sekä Tyynenmeren taivaalla. Salamasota oli mahdollista vain ilmaherruuden vallitessa, ja silloin kun kummallakaan puolella ei ollut selkeää ilmaherruutta, sota degeneroitui näännytystaisteluksi, kuten itärintamalla. Ilmavoimat olivat ensimmäinen puhdas vapaaehtoisaselaji. Lentäjän tehtävä on yksi kaikkein vaativimpia ja monimutkaisimpia sotilastehtäviä, eikä asevelvollisia kouluteta taistelulentäjiksi. Lentojoukot kootaan aina vapaaehtoisista ja halukkaat testataan tarkoin. Tämä siksi, että määrä ei korvaa laatua - lentäjä on ensisijaisesti yksilö ja ilmassa lentäjän taidot ovat paljon merkittävämmässä asemassa kuin hänen koneensa tai lentäjien lukumäärä.
Asevelvollisuuden aika loppui lopullisesti Falklandin sotaan. Jo Vietnamin sota oli osoittanut asevelvollisuuden anakronistisuuden: toisaalta Pohjois-Vietnamin armeija hyökkäsi valtavilla ihmisaalloilla amerikkalaisia vastaan tappioiden ollessa miljoonaluokkaa, ja toisaalta USA:n asevelvollisarmeijaa leimasi äärimmäisen huono henki, kapinamieliala ja demotivoituminen. USA oli ensimmäinen maa, joka lakkautti asevelvollisuuden, 1973 ja siirtyi kokonaan vapaaehtoisista koottuun palkka-armeijaan.
Mutta vasta Falklandin sota 1982 osoitti lopullisesti, että asevelvollisuus oli tullut tiensä päähän. Argentiinalaiset asevelvolliset, jotka heitettiin brittien ammattilaisia vastaan, kuolivat kuin kärpäset, ja Britannia voitti sodan - tuhansien kilometrien päässä kotoaan, vähäisillä voimilla, muutamalla sotalaivalla ja argentiinalaisten omaksi väittämällään maaperällä. Hupsista. Senhän ei pitänyt olla mahdollista?
Mutta kenelle tahansa, joka ymmärtää inhimillisiä konflikteja, syy oli päivänselvä. Argentiinalaisilla oli asevelvollisuus, ja briteillä ammattiarmeija. Argentiinalaisilla oli lukumääräinen ylivoima, mutta briteillä laadullinen. Ja kun ammattilainen ja amatööri kohtaavat, tulos on verilöyly. Kaupan päälle teknologia oli selättänyt ihmisyyden - elävällä voimalla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia teknologiaa vastaan. Briteillä oli kolme valioliigan toimijaa - Royal Navy, Fleet Air Arm ja Royal Marines, kun taas argentiinalaiset kutsuivat asevelvollisuutta nimellä la colimba - correr (juosta), limpiar (siivota) ja barrer, lakaista. Asevelvollisten koulutus ja taidot olivat surkeat, eikä heitä auttanut edes kotikenttäetu eikä se, että Eppu Normaalin sanoin onneksi saimme peliin tuomarinkin, joka baseballia vain ymmärtää. Vaikka Fuerza Aerea Argentina oli hyvä, Fleet Air Arm oli silti parempi, ja kykeni riistämään ilmaherruuden. Kun briteillä oli vielä meren herruus, peli oli loppuvihellystä vaille pelattu ennenkuin se oli kunnolla edes alkanutkaan. Selvimmin tämä ammattilaisten ylivoima amatööreihin nähden nähtiin Balkanilla - se oli ensimmäinen sota, joka voitettiin yksinomaan ilmavoimilla. 72 päivää pommituksia riitti, että Serbia heitti pyyhkeen kehään, eikä Naton edes tarvinnut lähettää maajoukkoja peliin. Serbien ilmapuolustus epäonnistui surkeasti. Ilmavoimat olivat lopulta tuhonneet serbien sodankäyntikyvyn kokonaan, ja Nato sai luovutusvoiton.
Asevelvollisuudessa on järjestelmänä kymmenen perusvikaa.
1) Asevelvollisuus luo määriä, ei laatua. Asevelvollisuudella saadaan aikaan lukumääräisesti valtavia joukkoja, mutta niiden koulutustaso jää väistämättä heikoksi, sillä asevelvollisaika on rajallinen, ja yhtä yksittäistä taistelijaa kohti varatut resurssit ovat väistämättä rajalliset.
2) Asevelvollisarmeijaan joudutaan mahduttamaan koko ikäluokka. Koska ihminen kuitenkaan ei ole tabula rasa vaan ihmisten kyvyt, taipumukset ja osaaminen vaihtelee, koulutus joudutaan aina suunnittelemaan sen kaikkein heikoimman aineksen omaksumiskyvyn mukaan, mikä merkitsee että yksittäistaistelijan taito ja osaamistaso jää aina heikoksi.
3) Asevelvollisuus perustuu pakottamiseen. Pakottaminen on äärimmäisen demotivoivaa ja asevelvollisarmeijan taistelumotivaatio on siksi väistämättä aina huono. Asevelvollisilla ei ole mitään muuta taistelumotivaatiota kuin korulauseet ja teloitusryhmän pelko.
4) Asevelvollisaines on heterogeenista. Mitä homogeenisempi joukko, sitä helpompi se on kouluttaa ja sitä todennäköisemmin se toimii kurinalaisesti taistelukentällä. Heterogeenisuus aiheuttaa ristiriitoja, sisäisiä konflikteja ja kitkaa, joka voi purkautua jopa henkirikoksina armeijan sisällä, kuten Venäjän armeijassa.
5) Asevelvollisaines sisältää väistämättä miesainesta, josta on pelkkää haittaa joukoille. Asevelvollisarmeijaan otetaan mukaan myös rikolliset, päihdeväärinkäyttäjät, koulukiusaajat, antisosiaaliset yksilöt ja täysin demotivoituneet yksilöt, jotka pyrkivät lähinnä sabotoimaan palvelusta ja tekemään muiden olon tukalaksi. Yksi tällainen mätämuna kykenee tuhoamaan monen kymmenen muun ihmisen palveluksen.
6) Asevelvollisarmeija on aina alttiimpi kapinoimaan kuin palkka-armeija. Tämä siitä syystä, että asevelvollisilla ei ole mitään muuta motivaatiota kuin rangaistuksen pelko, ja asevelvollisilla ei ole mitään henkilökohtaista insentiiviä palveluunsa. Asevelvollisarmeijan kapina-alttius tuli selvästi esiin Vietnamin sodassa - molemmin puolin! - ja ääriesimerkkinä asevelvollisarmeija voi vaihtaa puolta, kuten Vlasovin armeija 2MS aikana.
7) Asevelvollisuus on seksistinen järjestelmä. Asevelvollisuus koskee yksinomaan miehiä, mutta ihmisyksilöiden ominaisuudet eivät määräydy sukupuolen mukaan. Asevelvollisuuden takia armeijaan joutuu valtava määrä poikia, joiden ei missään tapauksessa pitäisi siellä olla ja joista ei saada sotilaita tekemälläkään, ja toisaalta lukuisat tytöt, joilla olisi paljon paremmat sotilasominaisuudet kuin pojilla, pääsevät sukupuolensa ansiosta kuin koira veräjästä. (Ruukinmatruunan huomautus: Hahahahahaha!!!!)
8) Asevelvollisuus on äärimmäisen kallis järjestelmä. Asevelvollisuutta pidetään halpana, koska sen näkyvät kustannukset ovat vähäiset. Mutta sen piilokustannukset ovat valtavat - viivästyneet opiskelut, menetetyt verotulot ja eläkekertymä jne - ja mitä pitemmälle kouluja käyneistä pojista on kyse, sitä hintavammaksi piilokustannukset tulevat. Äärimmäisimpinä piilokustannukset nousevat silloin, kun joudutaan sotaan - kalliisti koulutettu huippuammattilainen pakotetaan armeijaan amatöörisotilaaksi, ja hän on sekä huono sotilas (verrattuna ammattiarmeijan sotilaaseen) että hänen työpanoksensa (ja valtiolle maksamansa verotulot) menetetään. Pahimmillaan hän, amatööri kun on, tapattaa tai vammauttaa itsensä, jolloin hänen koko osaamisensa on iäksi menetetty niin sotilas- kuin siviilipuolellakin. Tästä päästään rikotun ikkunan ongelmaan. Sodan aikana asevelvollisarmeija tulee hirvittävän kalliiksi niin suoraan taloudellisesti, välillisesti kuin inhimillisestikin.
9) Asevelvollisten aseistus ja varustus on huonolaatuista ja tehotonta. Aseet ja varusteet maksavat, ja koska resurssit ovat rajalliset, mitä suuremmasta armeijasta on kyse, sitä vähemmän on varaa resursseihin per taistelija. Siksi asevelvollisarmeijoilla sotilaan varustus on mallia rynkky ja puukko, kun taas pienemmissä palkka-armeijoissa on varaa paljon parempaan aseistukseen ja varustuksiin, kuten luotiliiveihin. Amerikkalaisen sotilaan veemäisin ominaisuus on se, ettei hän tottele lyijyä - luotiliivit ja kevlarkypärät tekevät hänestä käytännössä haavoittumattoman, ja de facto ainoat tavat tappaa amerikkalaissotilas ovat salamurha, epäsuora tuli ja itsemurhaisku. Asevelvolliset taas kuolevat puutteellisen varustuksensa takia kuin kärpäset.
10) Asevelvollisarmeijalla on kankea ja raskas logistiikka. Armeija vaatii jatkuvaa huoltoa - polttoainetta, aseita, ammuksia, muonaa, lääkkeitä jne - ja mitä isompi armeija lukumääräisesti, sitä enemmän. Lukumääräisesti valtavat asevelvollisarmeijat kuormittavat, paitsi itse logistiikkakoneistoa (varikot, sairaalat jne), myös tie-, tietoliikentä- ja viestintäinfrastruktuuria, rautateitä, tiestöä, satamia, polttoainehuoltoa ja kuluttavat valtavan määrän resursseja. Lukumääräisesti pienemmän palkka-armeijan logistiikka on aina kevyempi kuin massa-armeijalla, ja sen logistiikka on paljon helpompi suunnitella jot-periaatteelta kuin massa-armeijan. Ja juuri tästä syystä USA:n armeijan logistiikka on legendaarisen toimivaa.
Armeijalla on täsmälleen yksi ainoa funktio ja se on maanpuolustus. Sotilaan työ on suojelutyötä - työtä siinä missä kaikki muukin työ, eikä sen työluonne muutu miksikään siitä, vaikkei työstä maksettaisi palkkaa. Armeijan tehtävä on olla valtion ulkoinen väkivaltakoneisto (poliisi on sisäinen) eikä sillä ole eikä pidäkään olla mitään muita funktioita. Armeija ei ole mikään miesten koulu eikä siellä tehdä pojista miehiä. Jos näin on, niin silloin alokasaines on todella surkeaa tai armeija haaskaa resursseja ydinosaamisalueensa ulkopuolisiin rönsyihin. Jos siis sivuutamme argumentit armeija tekee pojista miehiä tai armeija on miesten koulu (tytöistä kasvaa naisia ihan luonnostaankin ja tytöt ovat siksi jo valmiiksi paljon aikuisempia ja kaikinpuolin parempia ihmisiä kuin pojat) pelkkänä seksistisenä lässynläänä ja skippaamme myös pasifistiset argumentit armeijassa koulutetaan pojista murhaajia tai jos ei olisi sotilaita, ei olisi sotiakaan hippilässynläänä, niin voimme keskittyä kumoamaan asevelvollisuuden puolustajien argumentit yksi toisensa jälkeen - asia-argumenteilla:
- Armeija on tärkeää kansalaiskasvatusta. Eivätkö naiset ole kansalaisia, vai onko peruskoulu epäonnistunut, jos aikuisia miehiä pitää kansaliskasvattaa? Eikö samaa kasvatusta voida antaa jo peruskoulussa tai keskiasteella - kaikille?
- Palkka-armeija tulee kalliiksi, Suomella ei ole varaa palkka-armeijaan. Ensinnäkin jo kaikkein tärkein aselaji, ilmavoimat, ovat jo lähes kokonaan ammattiaselaji, ja toiseksi kun asevelvollisuuden välilliset kulut huomioidaan laskuissa, niin asevelvollisuus tulee paljon kalliimmaksi kuin palkka-armeija. Tämän ovat huomanneet kaikki ne maat, jotka ovat lakkauttaneet asevelvollisuuden - he ovat ihmetelleet, miten puolustuskustannukset ovat pudonneet, kiitos säästyneiden välillisten kulujen.
-Palkka-armeijan taisteluteho on kyseenalainen. Palkka-armeija kootaan vapaaehtoisista, jotka läpikäyvät monet testit. Samalla tavoin kuin laskuvarjojääkärit nykyään. Kun heikoin aines jätetään suosiolla kotiin, ja samoin ne nörtit, valopäät ja libertaristit, joista ei saa sotilaita tekemälläkään, voidaan keskittyä itse asiaan ja jättää hierominen ja huutaminen vähemmälle.
- Palkka-armeijaan hakeutuvat vain pelkät luuserit ja sotahullut. USA:n armeijaan on tiukat testit, ja noin kolmasosa hakijoista karsiutuu heti. USA:n armeijassa minimi-ÄO, jolla armeijaan pääsee, on 90 (Suomessa se on 65) ja keskimääräinen ÄO on noin 110 (Suomessa 100). Rikosrekisterin kanssa USA:n asevoimiin ei ole mitään asiaa. Useimmat amerikkalaissotilaat hankkivat armeijan ohessa keskiasteen kolutuksen firman piikkiin.
- Suomi ei ikinä saa kokoon riittävän isoa palkka-armeijaa. Ensinnäkin sota ratkaistaan ilmassa - ei maassa, ja toiseksi jo Sun Tzu totesi, ettei armeijan taistelutehoa ratkota lukumäärillä. Saman totesivat Vegetius, Maurikios ja nyt viimeisimpänä Liddell Hart, ja lukumääräisesti pieni mutta hyvin koulutettu, aseistettu ja johdettu palkka-armeija voittaa puolustussodassa helposti asevelvollisarmeijan, jolla on moninkymmenkertainen numeerinen ylivoima. Eli lukumäärillä ei ole merkitystä - niillä oli vielä joskus talvisodassa kun käytiin näännytyssotaa.
- Palkka-armeijan motivaatiosta ei ole takeita. Yksi vapaaehtoinen vastaa teholtaan viittäkymmentä tehtävään pakotettua, ja selvä seteliraha motivoi kummasti paremmin kuin teloitusryhmän pelko. Liddell Hart on tarkastellut pakkoa ohessa. Pakko siis ei motivoi - pakotetut tekevät työtä vain minimimäärän vaadittavan, ja todella demotivoituneet pakotetut pyrkivät aktiiviseen sabotaasiin. Palkka-armeijassa kaikki ovat vapaaehtoisia, ja myös palkka-armeijan sotilaalla on äiti, isä, perhe, koti ja isänmaa ja saattaa olla uskontokin. Pakko voi estää ihmisiä tekemästä jotain, mutta pakko saa ihmisiä tekemään jotain hyvin heikosti.
- Armeija antaa tärkeää johtamiskoulutusta. Siinä tapauksessa armeijan johtamiskoulutus on itse asiassa demeriitti, sillä kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaisen elinkeinoelämän pahin ongelma on hyvien johtajien puute. Tätä ongelmaa ei ole niillä mailla, joilla ei ole asevelvollisuutta. Siviilijohtaminen on erilaista kuin sotilasjohtaminen.
- Monet pojat miehistyvät armeijassa ja armeija tekee heille hyvää. Ja vielä useammat miehistyvät ilmankin, ja vielä useammille armeija merkitsee pelkkää riesaa, vuoden menettämistä elämästä, sieltä parhaasta päästä. Ne miehet, joille armeija tekee hyvää, voivat aivan yhtä hyvin värväytyä palkka-armeijaan.
- Armeijassa oppii ottamaan vastuuta. Ei opi. Siellä, kuten kaikissa totalitaarisissa organisaatioissa, oppii välttämään sitä - lintsaamaan, sluibaamaan ja palvomaan silmää sekä kiusaamaan alempiaan että nöyristelemään ylempiään. Pakotettujen sotilaiden kuri häviää välittömästi kun kurinpitäjä kääntää selkänsä.
- Armeija on monelle pojalle ensimmäinen paikka, jossa pitää totella. Ja vielä useammalle se on myös viimeinen sellainen paikka koko elämän aikana. Voidaan myös kysyä, miten tytöt sitten oppivat tottelemaan - ja onko sokea, kyselemätön, robottimainen tottelevaisuus ylipäänsä nykypäivänä enää edes kovinkaan tavoittelemisenarvoinen asia.
Miesmäärän tarve laskee jatkuvasti, ja Suomi on supistanut reservejään koko ajan - yksinkertaisesti siitä syystä, että valtavalle massa-armeijalle ei enää ole tarvetta. Kun toisessa maailmansodassa perusyhtymä oli divisioona (20,000 miestä), niin tänään perusyhtymä Suomessa on prikaati (5,000 miestä) ja USA:n armeijassa taisteluosasto (2000 miestä - yksi panssarijalkaväkipataljoona, yksi telatykkipatteristo, esikunta- ja huoltokomppnia ja viestikomppania). Teknologia syrjäyttää jatkuvasti elävää voimaa, ja hyvä niin - rauta on halpaa mutta ihmishenget kalliita. Nykyaikaisessa korkean osaamistason jälkiteollisessa maassa, jossa ihmiset ovat pitkälle koulutettuja ja vaikeasti korvattavissa, miesten haaskaaminen asevelvollisuuden kautta amatöörisotilaina on lähinnä itsemurhaan rinnastettava teko.
Sanalla sanoen: asevelvollisuus on anakronismi, menneisyyteen kuuluva asia, jonka sopisi olevan katoavaa kansanperinnettä nykypäivän Suomessa, sillä ainakaan nykyajan sodankäynnissä sillä ei tee enää yhtään mitään.
Suomi on Turkin ja Venäjän ohella ainoa eurooppalainen valtio, jossa on yhä yleinen, kaikkia miehiä koskeva asevelvollisuus. Koska Venäjällä kuitenkin vain noin 8% ikäluokasta saadaan armeijaan, Suomi ja Turkki siis painivat asevelvollisuuden kanssa samassa sarjassa. Kaikissa muissa Euroopan maissa on joko palkka-armeija tai valikoiva asevelvollisuus, ja trendi on asevelvollisuudesta luopumiseen päin. Silti Suomi pitää kiinni kynsin hampain asevelvollisuudesta. Miksi?
Asevelvollisuus nykymuodossaan syntyi Ranskan vallankumouksen yhteydessä. Tuona aikana taisteltiin sulkeisjärjestyksessä, univormut olivat riemunkirjavat ja taistelussa yleisin taktiikka oli lineaaritaktiikka: armeija järjestettiin kolmiriviin niin, että eturivi ampui, keskirivi tähtäsi ja kolmosrivi latasi. Kun linjat olivat tulleet riittävän lähelle, taisteltiin pistimin. Taistelun ratkaisi sitten se, kumpi sai ratsuväkensä toisen kylkeen. Taktiikkaa leimasi konemaisuus, tottelevaisuus, joustamattomuus, yksilötaistelijan olematon koulutus äkseerauksen ohella ja vähäinen manööverien määrä. Yleensä koko armeija suoritti sotatoimen yhdessä. Tällaiseen järjestelmään asevelvollisuus sopi kuin nenä naamaan - Clausewitzin mukaan ''sota oli tullut jälleen koko kansan asiaksi''. Mikäli ratkaisutaistelua ei saatu aikaan, sota muuttui nopeasti näännytyssodaksi, jossa miesmäärä ratkaisi.
Asevelvollisuuden tarkoitus on luoda lukumääräisesti mahdollisimman suuri armeija. Asevelvollisuus siis luo määriä, ei laatua. Tällä on merkitystä erityisesti näännytyssodassa, jossa pyritään suoran sodankäynnin keinoin loppuunkuluttamaan vihollisen resurssit ja tuhoamaan mahdollisimman paljon elävää voimaa ja kalustoa. Näännytyssota olikin pitkälle 1900-luvun puoleenväliin pääasiallisin sodankäynnin muoto länsimaissa. Kuitenkin jo Sun Tzu totesi aikoinaan, ettei yksikään valtio ole ikinä hyötynyt pitkitetystä sodasta.
Asevelvollisuuden kulta-aika kesti ensimmäisen maailmansodan loppuun. Ensimmäinen maailmansota oli ensimmäinen todella tekninen suursota, jossa käytettiin taistelulaivoja, sukellusveneitä, lentokoneita, järeää tykistöä, radiota, puhelinta, panssarivaunuja, konekiväärejä, rautateitä ja elektroniikkaa. Sota oli muuttunut teknistymisen takia karmeaksi massateurastukseksi, missä 1800-luvun siirtomaasotiin juuttuneet, realiteeteista erossa olleet typerät ja näköalattomat kenraalit tapattivat miljoonittain miehiä ja upseereita järjettömissä massataisteluissa. Rintamalinjat eivät neljään vuoteen hievahtaneetkaan, mutta miehiä kuoli kuin kärpäsiä. Useimmat miehet eivät ymmärtäneet minkä vuoksi he taistelivat, eikä heillä ollut muuta motivaatiota taistella kuin teloitusryhmän pelko. Sota oli degeneroitunut näännytyssodaksi, jossa lopulta ympärysvaltojen suuremmat teollisuusresurssit ratkaisivat.
Ensimmäinen maailmansota oli sekä asevelvollisuuden riemuvoitto - että sen Pyrrhoksen voitto. Sekä ympärys- että keskusvallat oli näännytetty konkurssikuntoon, ja voiton sodasta nappasi USA. Sodan seurauksena Eurooppa taantui toisen luokan maanosaksi, ja USA nousi maailman ehdottomaksi talous- ja teollisuusmahdiksi. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin kylvi asevelvollisuuden tuhon siemenen, ja se siemen oli teknologia. Teknologia alkoi ottamaan hitaasti mutta varmasti niskalenkkiä elävästä voimasta. Sen ensimmäinen merkki oli se, että pienimmäksi itsenäisiä sotatoimia suorittamaan kykeneväksi yhtymäksi tuli armeijan sijaan armeijakunta - 200,000 miehen sijaan sotatoimia kyettiin nyt tekemään 60,000 miehen voimin. Ensimmäisen maailmansodan mieletön joukkoteurastus kirvoitti ne upseerit, kuten Guderianin, Liddell Hartin ja Mannerheimin, joilla oli koohotuksen ohella tolkkuakin pääkopassaan, miettimään uuden ajan uusia strategioita ja taktiikoita. Teknologia oli uusi tekijä taistelukentällä - elektroniikka, optiikka, konetuliaseet jne olivat ottaneet niskalenkin ihmisestä. Asevelvollisuus perustui siihen, että kuka tahansa mies voitiin ottaa pois siviilityöstään ja tehdä hänestä sotilas lyhyen ajan pikakoulutuksella; uudet aseet vaativat erikoisosaamista ja -koulutusta, ja toisaalta erikoiskoulutettua miestä oli hyvin hankalaa korvata toisella siviilityössään. Samoin asevelvollisuuden alkuajan sinipunakirjavista univormuista ja lineaaritaktiikasta oli siirrytty maastoväreihin ja avojärjestykseen: konekiväärien ja kenttätykistön aikakaudella sulkeisjärjestys oli sama kuin itsemurha. Panssarivaunut olivat lopullisesti syrjäyttäneet ratsuväen, ja uusi aselaji oli syntynyt: ilmavoimat.
Miksi sitten asevelvollisuus säilyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen? Ensimmäinen ja tärkein syy on armeijoiden konservatiivisuus. Siihen oli totuttu, eikä sille kertakaikkiaan nähty vaihtoehtoja. Toinen syy oli totalitaaristen ideologioiden nousu. Sekä kommunismi että kansallissosialismi pohjasivat käsitykselle, että valtio oli kaikki eikä yksilö mitään, ja yksilön tehtävä oli uhrata henkensä valtion edestä, ja asevelvollisuus oli keino aivopestä massat etatismiin. Kolmas syy oli siinä, että upseerit näin yleensä eivät ole älyn jättiläisiä, eivätkä upseerit tunteneet sotahistoriaa eivätkä konfliktintutkimuksen klassikoita. He eivät ymmärtäneet, että jo Sun Tzu ja Vegetius olivat todenneet, että armeijan suorituskykyä ei mitata lukumäärillä vaan taistelutaidolla, ja toisaalta myös Clausewitz painottaa, että sodankäynti on vain politiikan apukeino ja jos sodasta aikoo hyötyä, sen on syytä olla lyhyt. Asevelvollisuus johtaa väistämättä kuitenkin näännytyssotaan, kun vastassa on toinen asevelvollisarmeija.
Monille lukijoille tulee varmaan yllätyksenä se, ettei Suomessa ollut yleistä asevelvollisuutta tsaarinvallan aikana. Yleinen asevelvollisuus säädettiin Suomessa vasta sisällissodan jälkimainingeissa 1919.
Asevelvollisuuden alamäki alkoi toisesta maailmansodasta. Sota oli tässä vaiheessa jo täysin teknistynyttä, ja vaikka suurin osa armeijoista nojasikin yhä asevelvollisuudelle, uudet aseet ja uudet vallankumoukselliset taktiikat merkitsivät sitä, ettei lukumäärillä enää ollut merkitystä. Kaksi uutta tekijää - panssarivaunut ja lentokoneet - merkitsivät, että sodista oli jälleen tullut liikuntasotia, ja enää ei ollut suuria kenttätaisteluita. Teknistyminen myös merkitsi, että elävän voiman merkitys väheni jatkuvasti, ja toisaalta myös yksittäisen taistelijan taidot ja osaaminen merkitsivät koko ajan enemmän ja enemmän. Suurilla massa-armeijoilla ei myöskään kyetty muuhun kuin ensimmäisen maailmansodan ihmisaaltohyökkäyksiin, jotka merkitsivät valtavaa massateurastusta. Nyt pienin itsenäisiin sotatoimiin kykenevä yhtymä oli divisioona, 20,000 miestä. Miesmäärän tarve oli pienentynyt kymmenesosaan Napoleonin sodista, vaikka tulivoima oli satakertaistunut. Toinen maailmansota oli lisäksi ensimmäinen todellinen ilmasota, eikä ole liioiteltua väittää, että toinen maailmansota ratkaistiin ilmassa - ilmaherruus määräsi taistelukentän herruuden, ja maavoimilla oli enää toissijainen asema. Maavoimien tehtävä oli enää marssia sisään kun strategiset ilmavoimat olivat tuhonneet vihollisen teollisuuden, taktiset ilmavoimat tuhonneet hänen logistiikkansa ja maataisteluilmavoimat hänen johtamis- ja huoltojärjestelmänsä. Toista maailmansotaa ei ratkaistu Venäjän aroilla, Salomonin saarten viidakoisa eikä Afrikan hiekassa. Se ratkaistiin ilmassa - Ranskan, Englannin ja Saksan sekä Tyynenmeren taivaalla. Salamasota oli mahdollista vain ilmaherruuden vallitessa, ja silloin kun kummallakaan puolella ei ollut selkeää ilmaherruutta, sota degeneroitui näännytystaisteluksi, kuten itärintamalla. Ilmavoimat olivat ensimmäinen puhdas vapaaehtoisaselaji. Lentäjän tehtävä on yksi kaikkein vaativimpia ja monimutkaisimpia sotilastehtäviä, eikä asevelvollisia kouluteta taistelulentäjiksi. Lentojoukot kootaan aina vapaaehtoisista ja halukkaat testataan tarkoin. Tämä siksi, että määrä ei korvaa laatua - lentäjä on ensisijaisesti yksilö ja ilmassa lentäjän taidot ovat paljon merkittävämmässä asemassa kuin hänen koneensa tai lentäjien lukumäärä.
Asevelvollisuuden aika loppui lopullisesti Falklandin sotaan. Jo Vietnamin sota oli osoittanut asevelvollisuuden anakronistisuuden: toisaalta Pohjois-Vietnamin armeija hyökkäsi valtavilla ihmisaalloilla amerikkalaisia vastaan tappioiden ollessa miljoonaluokkaa, ja toisaalta USA:n asevelvollisarmeijaa leimasi äärimmäisen huono henki, kapinamieliala ja demotivoituminen. USA oli ensimmäinen maa, joka lakkautti asevelvollisuuden, 1973 ja siirtyi kokonaan vapaaehtoisista koottuun palkka-armeijaan.
Mutta vasta Falklandin sota 1982 osoitti lopullisesti, että asevelvollisuus oli tullut tiensä päähän. Argentiinalaiset asevelvolliset, jotka heitettiin brittien ammattilaisia vastaan, kuolivat kuin kärpäset, ja Britannia voitti sodan - tuhansien kilometrien päässä kotoaan, vähäisillä voimilla, muutamalla sotalaivalla ja argentiinalaisten omaksi väittämällään maaperällä. Hupsista. Senhän ei pitänyt olla mahdollista?
Mutta kenelle tahansa, joka ymmärtää inhimillisiä konflikteja, syy oli päivänselvä. Argentiinalaisilla oli asevelvollisuus, ja briteillä ammattiarmeija. Argentiinalaisilla oli lukumääräinen ylivoima, mutta briteillä laadullinen. Ja kun ammattilainen ja amatööri kohtaavat, tulos on verilöyly. Kaupan päälle teknologia oli selättänyt ihmisyyden - elävällä voimalla ei ollut enää mitään mahdollisuuksia teknologiaa vastaan. Briteillä oli kolme valioliigan toimijaa - Royal Navy, Fleet Air Arm ja Royal Marines, kun taas argentiinalaiset kutsuivat asevelvollisuutta nimellä la colimba - correr (juosta), limpiar (siivota) ja barrer, lakaista. Asevelvollisten koulutus ja taidot olivat surkeat, eikä heitä auttanut edes kotikenttäetu eikä se, että Eppu Normaalin sanoin onneksi saimme peliin tuomarinkin, joka baseballia vain ymmärtää. Vaikka Fuerza Aerea Argentina oli hyvä, Fleet Air Arm oli silti parempi, ja kykeni riistämään ilmaherruuden. Kun briteillä oli vielä meren herruus, peli oli loppuvihellystä vaille pelattu ennenkuin se oli kunnolla edes alkanutkaan. Selvimmin tämä ammattilaisten ylivoima amatööreihin nähden nähtiin Balkanilla - se oli ensimmäinen sota, joka voitettiin yksinomaan ilmavoimilla. 72 päivää pommituksia riitti, että Serbia heitti pyyhkeen kehään, eikä Naton edes tarvinnut lähettää maajoukkoja peliin. Serbien ilmapuolustus epäonnistui surkeasti. Ilmavoimat olivat lopulta tuhonneet serbien sodankäyntikyvyn kokonaan, ja Nato sai luovutusvoiton.
Asevelvollisuudessa on järjestelmänä kymmenen perusvikaa.
1) Asevelvollisuus luo määriä, ei laatua. Asevelvollisuudella saadaan aikaan lukumääräisesti valtavia joukkoja, mutta niiden koulutustaso jää väistämättä heikoksi, sillä asevelvollisaika on rajallinen, ja yhtä yksittäistä taistelijaa kohti varatut resurssit ovat väistämättä rajalliset.
2) Asevelvollisarmeijaan joudutaan mahduttamaan koko ikäluokka. Koska ihminen kuitenkaan ei ole tabula rasa vaan ihmisten kyvyt, taipumukset ja osaaminen vaihtelee, koulutus joudutaan aina suunnittelemaan sen kaikkein heikoimman aineksen omaksumiskyvyn mukaan, mikä merkitsee että yksittäistaistelijan taito ja osaamistaso jää aina heikoksi.
3) Asevelvollisuus perustuu pakottamiseen. Pakottaminen on äärimmäisen demotivoivaa ja asevelvollisarmeijan taistelumotivaatio on siksi väistämättä aina huono. Asevelvollisilla ei ole mitään muuta taistelumotivaatiota kuin korulauseet ja teloitusryhmän pelko.
4) Asevelvollisaines on heterogeenista. Mitä homogeenisempi joukko, sitä helpompi se on kouluttaa ja sitä todennäköisemmin se toimii kurinalaisesti taistelukentällä. Heterogeenisuus aiheuttaa ristiriitoja, sisäisiä konflikteja ja kitkaa, joka voi purkautua jopa henkirikoksina armeijan sisällä, kuten Venäjän armeijassa.
5) Asevelvollisaines sisältää väistämättä miesainesta, josta on pelkkää haittaa joukoille. Asevelvollisarmeijaan otetaan mukaan myös rikolliset, päihdeväärinkäyttäjät, koulukiusaajat, antisosiaaliset yksilöt ja täysin demotivoituneet yksilöt, jotka pyrkivät lähinnä sabotoimaan palvelusta ja tekemään muiden olon tukalaksi. Yksi tällainen mätämuna kykenee tuhoamaan monen kymmenen muun ihmisen palveluksen.
6) Asevelvollisarmeija on aina alttiimpi kapinoimaan kuin palkka-armeija. Tämä siitä syystä, että asevelvollisilla ei ole mitään muuta motivaatiota kuin rangaistuksen pelko, ja asevelvollisilla ei ole mitään henkilökohtaista insentiiviä palveluunsa. Asevelvollisarmeijan kapina-alttius tuli selvästi esiin Vietnamin sodassa - molemmin puolin! - ja ääriesimerkkinä asevelvollisarmeija voi vaihtaa puolta, kuten Vlasovin armeija 2MS aikana.
7) Asevelvollisuus on seksistinen järjestelmä. Asevelvollisuus koskee yksinomaan miehiä, mutta ihmisyksilöiden ominaisuudet eivät määräydy sukupuolen mukaan. Asevelvollisuuden takia armeijaan joutuu valtava määrä poikia, joiden ei missään tapauksessa pitäisi siellä olla ja joista ei saada sotilaita tekemälläkään, ja toisaalta lukuisat tytöt, joilla olisi paljon paremmat sotilasominaisuudet kuin pojilla, pääsevät sukupuolensa ansiosta kuin koira veräjästä. (Ruukinmatruunan huomautus: Hahahahahaha!!!!)
8) Asevelvollisuus on äärimmäisen kallis järjestelmä. Asevelvollisuutta pidetään halpana, koska sen näkyvät kustannukset ovat vähäiset. Mutta sen piilokustannukset ovat valtavat - viivästyneet opiskelut, menetetyt verotulot ja eläkekertymä jne - ja mitä pitemmälle kouluja käyneistä pojista on kyse, sitä hintavammaksi piilokustannukset tulevat. Äärimmäisimpinä piilokustannukset nousevat silloin, kun joudutaan sotaan - kalliisti koulutettu huippuammattilainen pakotetaan armeijaan amatöörisotilaaksi, ja hän on sekä huono sotilas (verrattuna ammattiarmeijan sotilaaseen) että hänen työpanoksensa (ja valtiolle maksamansa verotulot) menetetään. Pahimmillaan hän, amatööri kun on, tapattaa tai vammauttaa itsensä, jolloin hänen koko osaamisensa on iäksi menetetty niin sotilas- kuin siviilipuolellakin. Tästä päästään rikotun ikkunan ongelmaan. Sodan aikana asevelvollisarmeija tulee hirvittävän kalliiksi niin suoraan taloudellisesti, välillisesti kuin inhimillisestikin.
9) Asevelvollisten aseistus ja varustus on huonolaatuista ja tehotonta. Aseet ja varusteet maksavat, ja koska resurssit ovat rajalliset, mitä suuremmasta armeijasta on kyse, sitä vähemmän on varaa resursseihin per taistelija. Siksi asevelvollisarmeijoilla sotilaan varustus on mallia rynkky ja puukko, kun taas pienemmissä palkka-armeijoissa on varaa paljon parempaan aseistukseen ja varustuksiin, kuten luotiliiveihin. Amerikkalaisen sotilaan veemäisin ominaisuus on se, ettei hän tottele lyijyä - luotiliivit ja kevlarkypärät tekevät hänestä käytännössä haavoittumattoman, ja de facto ainoat tavat tappaa amerikkalaissotilas ovat salamurha, epäsuora tuli ja itsemurhaisku. Asevelvolliset taas kuolevat puutteellisen varustuksensa takia kuin kärpäset.
10) Asevelvollisarmeijalla on kankea ja raskas logistiikka. Armeija vaatii jatkuvaa huoltoa - polttoainetta, aseita, ammuksia, muonaa, lääkkeitä jne - ja mitä isompi armeija lukumääräisesti, sitä enemmän. Lukumääräisesti valtavat asevelvollisarmeijat kuormittavat, paitsi itse logistiikkakoneistoa (varikot, sairaalat jne), myös tie-, tietoliikentä- ja viestintäinfrastruktuuria, rautateitä, tiestöä, satamia, polttoainehuoltoa ja kuluttavat valtavan määrän resursseja. Lukumääräisesti pienemmän palkka-armeijan logistiikka on aina kevyempi kuin massa-armeijalla, ja sen logistiikka on paljon helpompi suunnitella jot-periaatteelta kuin massa-armeijan. Ja juuri tästä syystä USA:n armeijan logistiikka on legendaarisen toimivaa.
Armeijalla on täsmälleen yksi ainoa funktio ja se on maanpuolustus. Sotilaan työ on suojelutyötä - työtä siinä missä kaikki muukin työ, eikä sen työluonne muutu miksikään siitä, vaikkei työstä maksettaisi palkkaa. Armeijan tehtävä on olla valtion ulkoinen väkivaltakoneisto (poliisi on sisäinen) eikä sillä ole eikä pidäkään olla mitään muita funktioita. Armeija ei ole mikään miesten koulu eikä siellä tehdä pojista miehiä. Jos näin on, niin silloin alokasaines on todella surkeaa tai armeija haaskaa resursseja ydinosaamisalueensa ulkopuolisiin rönsyihin. Jos siis sivuutamme argumentit armeija tekee pojista miehiä tai armeija on miesten koulu (tytöistä kasvaa naisia ihan luonnostaankin ja tytöt ovat siksi jo valmiiksi paljon aikuisempia ja kaikinpuolin parempia ihmisiä kuin pojat) pelkkänä seksistisenä lässynläänä ja skippaamme myös pasifistiset argumentit armeijassa koulutetaan pojista murhaajia tai jos ei olisi sotilaita, ei olisi sotiakaan hippilässynläänä, niin voimme keskittyä kumoamaan asevelvollisuuden puolustajien argumentit yksi toisensa jälkeen - asia-argumenteilla:
- Armeija on tärkeää kansalaiskasvatusta. Eivätkö naiset ole kansalaisia, vai onko peruskoulu epäonnistunut, jos aikuisia miehiä pitää kansaliskasvattaa? Eikö samaa kasvatusta voida antaa jo peruskoulussa tai keskiasteella - kaikille?
- Palkka-armeija tulee kalliiksi, Suomella ei ole varaa palkka-armeijaan. Ensinnäkin jo kaikkein tärkein aselaji, ilmavoimat, ovat jo lähes kokonaan ammattiaselaji, ja toiseksi kun asevelvollisuuden välilliset kulut huomioidaan laskuissa, niin asevelvollisuus tulee paljon kalliimmaksi kuin palkka-armeija. Tämän ovat huomanneet kaikki ne maat, jotka ovat lakkauttaneet asevelvollisuuden - he ovat ihmetelleet, miten puolustuskustannukset ovat pudonneet, kiitos säästyneiden välillisten kulujen.
-Palkka-armeijan taisteluteho on kyseenalainen. Palkka-armeija kootaan vapaaehtoisista, jotka läpikäyvät monet testit. Samalla tavoin kuin laskuvarjojääkärit nykyään. Kun heikoin aines jätetään suosiolla kotiin, ja samoin ne nörtit, valopäät ja libertaristit, joista ei saa sotilaita tekemälläkään, voidaan keskittyä itse asiaan ja jättää hierominen ja huutaminen vähemmälle.
- Palkka-armeijaan hakeutuvat vain pelkät luuserit ja sotahullut. USA:n armeijaan on tiukat testit, ja noin kolmasosa hakijoista karsiutuu heti. USA:n armeijassa minimi-ÄO, jolla armeijaan pääsee, on 90 (Suomessa se on 65) ja keskimääräinen ÄO on noin 110 (Suomessa 100). Rikosrekisterin kanssa USA:n asevoimiin ei ole mitään asiaa. Useimmat amerikkalaissotilaat hankkivat armeijan ohessa keskiasteen kolutuksen firman piikkiin.
- Suomi ei ikinä saa kokoon riittävän isoa palkka-armeijaa. Ensinnäkin sota ratkaistaan ilmassa - ei maassa, ja toiseksi jo Sun Tzu totesi, ettei armeijan taistelutehoa ratkota lukumäärillä. Saman totesivat Vegetius, Maurikios ja nyt viimeisimpänä Liddell Hart, ja lukumääräisesti pieni mutta hyvin koulutettu, aseistettu ja johdettu palkka-armeija voittaa puolustussodassa helposti asevelvollisarmeijan, jolla on moninkymmenkertainen numeerinen ylivoima. Eli lukumäärillä ei ole merkitystä - niillä oli vielä joskus talvisodassa kun käytiin näännytyssotaa.
- Palkka-armeijan motivaatiosta ei ole takeita. Yksi vapaaehtoinen vastaa teholtaan viittäkymmentä tehtävään pakotettua, ja selvä seteliraha motivoi kummasti paremmin kuin teloitusryhmän pelko. Liddell Hart on tarkastellut pakkoa ohessa. Pakko siis ei motivoi - pakotetut tekevät työtä vain minimimäärän vaadittavan, ja todella demotivoituneet pakotetut pyrkivät aktiiviseen sabotaasiin. Palkka-armeijassa kaikki ovat vapaaehtoisia, ja myös palkka-armeijan sotilaalla on äiti, isä, perhe, koti ja isänmaa ja saattaa olla uskontokin. Pakko voi estää ihmisiä tekemästä jotain, mutta pakko saa ihmisiä tekemään jotain hyvin heikosti.
- Armeija antaa tärkeää johtamiskoulutusta. Siinä tapauksessa armeijan johtamiskoulutus on itse asiassa demeriitti, sillä kansainvälisten tutkimusten mukaan suomalaisen elinkeinoelämän pahin ongelma on hyvien johtajien puute. Tätä ongelmaa ei ole niillä mailla, joilla ei ole asevelvollisuutta. Siviilijohtaminen on erilaista kuin sotilasjohtaminen.
- Monet pojat miehistyvät armeijassa ja armeija tekee heille hyvää. Ja vielä useammat miehistyvät ilmankin, ja vielä useammille armeija merkitsee pelkkää riesaa, vuoden menettämistä elämästä, sieltä parhaasta päästä. Ne miehet, joille armeija tekee hyvää, voivat aivan yhtä hyvin värväytyä palkka-armeijaan.
- Armeijassa oppii ottamaan vastuuta. Ei opi. Siellä, kuten kaikissa totalitaarisissa organisaatioissa, oppii välttämään sitä - lintsaamaan, sluibaamaan ja palvomaan silmää sekä kiusaamaan alempiaan että nöyristelemään ylempiään. Pakotettujen sotilaiden kuri häviää välittömästi kun kurinpitäjä kääntää selkänsä.
- Armeija on monelle pojalle ensimmäinen paikka, jossa pitää totella. Ja vielä useammalle se on myös viimeinen sellainen paikka koko elämän aikana. Voidaan myös kysyä, miten tytöt sitten oppivat tottelemaan - ja onko sokea, kyselemätön, robottimainen tottelevaisuus ylipäänsä nykypäivänä enää edes kovinkaan tavoittelemisenarvoinen asia.
Miesmäärän tarve laskee jatkuvasti, ja Suomi on supistanut reservejään koko ajan - yksinkertaisesti siitä syystä, että valtavalle massa-armeijalle ei enää ole tarvetta. Kun toisessa maailmansodassa perusyhtymä oli divisioona (20,000 miestä), niin tänään perusyhtymä Suomessa on prikaati (5,000 miestä) ja USA:n armeijassa taisteluosasto (2000 miestä - yksi panssarijalkaväkipataljoona, yksi telatykkipatteristo, esikunta- ja huoltokomppnia ja viestikomppania). Teknologia syrjäyttää jatkuvasti elävää voimaa, ja hyvä niin - rauta on halpaa mutta ihmishenget kalliita. Nykyaikaisessa korkean osaamistason jälkiteollisessa maassa, jossa ihmiset ovat pitkälle koulutettuja ja vaikeasti korvattavissa, miesten haaskaaminen asevelvollisuuden kautta amatöörisotilaina on lähinnä itsemurhaan rinnastettava teko.
Sanalla sanoen: asevelvollisuus on anakronismi, menneisyyteen kuuluva asia, jonka sopisi olevan katoavaa kansanperinnettä nykypäivän Suomessa, sillä ainakaan nykyajan sodankäynnissä sillä ei tee enää yhtään mitään.
Sunday, February 24, 2008
Päivän mietelmä
Jos sanotaan "kotini on linnani", niin tällöin avioliitto on kuin piiritetty linna.
Ne, jotka ovat sisäpuolella, haluavat pois, ja ne, jotka ovat ulkopuolella, haluavat sisään.
Ne, jotka ovat sisäpuolella, haluavat pois, ja ne, jotka ovat ulkopuolella, haluavat sisään.
Saturday, February 23, 2008
Hyi helvetti, osa II
Koiratappeluita järjestäneet miehet ovat saaneet nyt vankeutta ja eläimenpitokiellon.
Hyvä niin. Koiratappelut - tai yleensäkin eläinten tappeluuttaminen keskenään - on yksi kaikkein vastenmielisimpiä viihteen muotoja, mitä on olemassa. Se kaikenkaikkiaankin on osoitus siitä, että tällainen ihminen on pelkkä elukka.
Hyvä niin. Koiratappelut - tai yleensäkin eläinten tappeluuttaminen keskenään - on yksi kaikkein vastenmielisimpiä viihteen muotoja, mitä on olemassa. Se kaikenkaikkiaankin on osoitus siitä, että tällainen ihminen on pelkkä elukka.
Friday, February 22, 2008
Katoavaa kansanperinnettä - onneksi
Ryssäviha on Suomessa katoavaa kansanperinnettä. Onneksi.
Russofobia, eli venäläisviha, merkitsee joko Venäjän, venäläisyyden tai venäläisten ihmisten pelkoa, kammoa ja vastenmielisyyttä. Russofobia ei ole yksinomaan suomalainen ilmiö, vaan sitä esiintyy kaikissa Venäjän rajanaapureissa, ja Puola erityisesti tuntee vastenmielisyyttä Venäjää kohtaan, eivätkä japanilaistenkaan tuntemukset isoa läntistä naapuria kohtaan ole kaikkein sydämellisimmät.
Totuuden nimessä on mainittava, että Venäjän valtio itsessään ei ole syytön russofobiaan, ja suurin syy siihen on se, että Venäjän valtio on mongolien henkinen jälkeläinen. Väite on kova, ja se ansaitsee tarkastelua.
Venäjä joutui ensin mongolien imperiumin alaisuuteen kaani Ögödein hallintokaudella 1229-1241, ja kaanikunnan hallittua edelleen Kultaisen ordan hallintoon. Ainoa Venäjän ruhtinaskunta, joka ei koskaan joutunut mongolivallan alaiseksi, oli Novgorod - joka oli täysin länsimainen yhteiskunta lukuunottamatta ortodoksista uskontoaan. Mutta muu Venäjä joutui alistumaan mongolien despoottisen hallinnon alle 250 vuodeksi. Tämä brutaali, armoton ja julma hallinto toisaalta teki Venäjästä täysin itämaisen valtion ja toisaalta tuhosi kansalaisyhteiskunnan täysin - ja löi leimansa venäläiseen valtiokoneistoon. Vaikka Dimitri Donskoi kukistikin mongolit legendaarisessa Kulikovon taistelussa 1380, mongolien hallintokoneisto oli voittanut venäläisen, ja Ivan III, joka lopullisesti vapautti Venäjän mongolien orjuudesta, kopioi mongolilaisen valtiomallin lähes 1:1.
Onnettomuudekseen Ivan III oli Moskovan suuriruhtinas, ja Venäjä yhdistyi nimenomaan Moskovan, ei Novgorodin, alaisuuteen. Novgorodin kohtalo oli hirvittävä - se vastusti Moskovaa, jolloin Ivan III ryhtyi sotaan ja tuhosi Novgorodin. Novgorodin perustuslaillinen hallintomuoto ja länsimainen kulttuuri tuhoutuivat, ja Venäjä yhdistyi mongolien hallintomallin mukaisesti - jossa tsaari (kaani) oli yksinvaltias Jumalan armosta, hänen sanansa oli laki, oikeuslaitoksen tehtävä oli pönkittää hänen asemaansa ja arvovaltaansa ja jossa tavallisen kansan tehtävänä oli pitää turpansa kiinni, sotia tsaarin (kaanin) sodat ja maksaa veroja.
Venäjän valtio ei ole milloinkaan muuttunut miksikään tästä mongolien perinnöstä. Se on yhä ja edelleen nimenomaan autokratia - itsevaltius, eikä sillä ole merkitystä, kutsutaanko Venäjän johtajaa tsaariksi, pääsihteeriksi, generalissimukseksi vaiko presidentiksi. Venäjällä ei Novgorodin tuhon jälkeen ole milloinkaan ollut kansalaisyhteiskuntaa, oikeusvaltiota eikä todellista markkinataloutta - siis niitä tekijöitä, mitkä muodostavat länsimaisen yhteiskunnan perustan. Venäjän tunnusmerkkejä ovat poliisivaltio, komentotalous ja pakkovalta - samat tunnusmerkit, jotka leimasivat jo mongoli-imperiumia. Tämän seurauksia ovat myös imperialistiset suurvaltapyyteet, korruptio ja tehottomuus. Ruukinmatruuna tarkasteli aiemmassa esseessään Venäjän tämänhetkisiä tulevaisuudennäkymiä - sitä, miten Venäjän nousu on pohjimmiltaan pelkkää kuumaa ilmaa, ja miten Venäjästä on tulossa kehitysmaatalous - öljyyn ja alkutuotantoon nojaava Venezuelan tai Saudi-Arabian kaltainen valtio. Tämä siksi, ettei Venäjällä ole henkisiä resursseja muuksi kuin poliisivaltioksi, ja Sir Basil Liddell Hart tarkasteli jo, miksi poliisivaltio on tuhoisa idea.
Mutta Venäjän valtio ei ole sama asia kuin venäläiset. Ja Neuvostoliiton sortuminen on merkinnyt myös Venäjän valtion rajojen avautumista, vapaata matkustamista ja venäläisten virtaa Suomeen. Ja juuri tämä - se, että suomalaiset ovat saaneet, joutuneet tai päässeet tekemisiin venäläisten - siis ihmisten - kanssa, on ollut ryssävihalle tuhoisaa.
Ryssävihan ylläpitävä voima oli ensin Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton valtion sulkeutuneisuus ja vainoharhainen ksenofobia. Kun venäläisiä ihmisiä ei tunnettu, Venäjästä tunnettiin vain valtio, ja se mielikuva, yhdistyneinä historian kauhuihin kuten isovihaan, ei ollut kaunis.
Mutta me olemme päässeet tuntemaan venäläiset - ja kun venäläinen ihminen pääsee ulos Venäjän valtion vaikutuspiiristä, hänestä tulee toisenlainen olento. Jos sanotaan, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, niin aivan yhtä perusteltua on sanoa, että yhteiskunta tekee ihmisen - ihminen pyrkii justeeraamaan käytöksensä, habituksensa ja tekemisensä niin, että se annetun yhteiskunnan oloissa tuottaa yksilön itsensä kannalta parhaimman mahdollisen tuloksen. Ja poliisivaltiossa mielekkäintä on välttää vastuunottoa niin pitkään kuin mahdollista, lintsata, sluibata, maksimoida hyödynotto (korruptio) ja käyttäytyä kuin Uuno Turhapuro - olla työtävieroksuva, saamaton ahne laiskuri, Homo sovieticus. Sensijaan markkinatalousyhteiskunnassa, missä valtio ei takaa mitään eikä määrää, komenna, kontrolloi eikä holhoa, ihmiselle on mielekkäintä ottaa vastuuta itsestään, olla toimelias ja yritteliäs, olla oma-aloitteinen ja luottaa itseensä niin se palkitsee.
Ja myös Suomeen muuttaneet venäläiset ovat huomanneet tämän.
Alkukankeuksien jälkeen venäläiset ovat osoittautuneet yritteliäiksi, ahkeriksi, työteliäiksi ja aikaansaaviksi. He ovat siirtyneet poliisivaltiosta oikeusvaltioon, komentoyhteiskunnasta kansalaisyhteiskuntaan - ja justeeranneet habitusta myös tämän mukaisesti. Sanalla sanoen he ovat kuin me. Ja tämä on ollut omiaan hälventämään ryssävihaa - onneksi. Tämä havainto on täsmälleen sama kaikissa markkinatalousmaissa - venäläiset ovatkin ihan kunnon tyyppejä, kun niille vain annetaan mahdollisuus.
Ja juuri tämä on ollut paras vastalääke ryssävihaan.
Ruukinmatruunan ohje on, että annetaan ajan kulua. Mitä enemmän venäläisiä käy Suomessa ja muissa länsimaissa, asuu täällä ja palaa kotiinsa vaikuttamaan, sitä varmemmin myös poliisivaltio murenee sisältäpäin ja Venäjä vapautuu mongolien henkisestä perinnöstä. Interkulturaalinen diffuusio on paras lääke ryssävihaan.
Russofobia, eli venäläisviha, merkitsee joko Venäjän, venäläisyyden tai venäläisten ihmisten pelkoa, kammoa ja vastenmielisyyttä. Russofobia ei ole yksinomaan suomalainen ilmiö, vaan sitä esiintyy kaikissa Venäjän rajanaapureissa, ja Puola erityisesti tuntee vastenmielisyyttä Venäjää kohtaan, eivätkä japanilaistenkaan tuntemukset isoa läntistä naapuria kohtaan ole kaikkein sydämellisimmät.
Totuuden nimessä on mainittava, että Venäjän valtio itsessään ei ole syytön russofobiaan, ja suurin syy siihen on se, että Venäjän valtio on mongolien henkinen jälkeläinen. Väite on kova, ja se ansaitsee tarkastelua.
Venäjä joutui ensin mongolien imperiumin alaisuuteen kaani Ögödein hallintokaudella 1229-1241, ja kaanikunnan hallittua edelleen Kultaisen ordan hallintoon. Ainoa Venäjän ruhtinaskunta, joka ei koskaan joutunut mongolivallan alaiseksi, oli Novgorod - joka oli täysin länsimainen yhteiskunta lukuunottamatta ortodoksista uskontoaan. Mutta muu Venäjä joutui alistumaan mongolien despoottisen hallinnon alle 250 vuodeksi. Tämä brutaali, armoton ja julma hallinto toisaalta teki Venäjästä täysin itämaisen valtion ja toisaalta tuhosi kansalaisyhteiskunnan täysin - ja löi leimansa venäläiseen valtiokoneistoon. Vaikka Dimitri Donskoi kukistikin mongolit legendaarisessa Kulikovon taistelussa 1380, mongolien hallintokoneisto oli voittanut venäläisen, ja Ivan III, joka lopullisesti vapautti Venäjän mongolien orjuudesta, kopioi mongolilaisen valtiomallin lähes 1:1.
Onnettomuudekseen Ivan III oli Moskovan suuriruhtinas, ja Venäjä yhdistyi nimenomaan Moskovan, ei Novgorodin, alaisuuteen. Novgorodin kohtalo oli hirvittävä - se vastusti Moskovaa, jolloin Ivan III ryhtyi sotaan ja tuhosi Novgorodin. Novgorodin perustuslaillinen hallintomuoto ja länsimainen kulttuuri tuhoutuivat, ja Venäjä yhdistyi mongolien hallintomallin mukaisesti - jossa tsaari (kaani) oli yksinvaltias Jumalan armosta, hänen sanansa oli laki, oikeuslaitoksen tehtävä oli pönkittää hänen asemaansa ja arvovaltaansa ja jossa tavallisen kansan tehtävänä oli pitää turpansa kiinni, sotia tsaarin (kaanin) sodat ja maksaa veroja.
Venäjän valtio ei ole milloinkaan muuttunut miksikään tästä mongolien perinnöstä. Se on yhä ja edelleen nimenomaan autokratia - itsevaltius, eikä sillä ole merkitystä, kutsutaanko Venäjän johtajaa tsaariksi, pääsihteeriksi, generalissimukseksi vaiko presidentiksi. Venäjällä ei Novgorodin tuhon jälkeen ole milloinkaan ollut kansalaisyhteiskuntaa, oikeusvaltiota eikä todellista markkinataloutta - siis niitä tekijöitä, mitkä muodostavat länsimaisen yhteiskunnan perustan. Venäjän tunnusmerkkejä ovat poliisivaltio, komentotalous ja pakkovalta - samat tunnusmerkit, jotka leimasivat jo mongoli-imperiumia. Tämän seurauksia ovat myös imperialistiset suurvaltapyyteet, korruptio ja tehottomuus. Ruukinmatruuna tarkasteli aiemmassa esseessään Venäjän tämänhetkisiä tulevaisuudennäkymiä - sitä, miten Venäjän nousu on pohjimmiltaan pelkkää kuumaa ilmaa, ja miten Venäjästä on tulossa kehitysmaatalous - öljyyn ja alkutuotantoon nojaava Venezuelan tai Saudi-Arabian kaltainen valtio. Tämä siksi, ettei Venäjällä ole henkisiä resursseja muuksi kuin poliisivaltioksi, ja Sir Basil Liddell Hart tarkasteli jo, miksi poliisivaltio on tuhoisa idea.
Mutta Venäjän valtio ei ole sama asia kuin venäläiset. Ja Neuvostoliiton sortuminen on merkinnyt myös Venäjän valtion rajojen avautumista, vapaata matkustamista ja venäläisten virtaa Suomeen. Ja juuri tämä - se, että suomalaiset ovat saaneet, joutuneet tai päässeet tekemisiin venäläisten - siis ihmisten - kanssa, on ollut ryssävihalle tuhoisaa.
Ryssävihan ylläpitävä voima oli ensin Venäjän ja myöhemmin Neuvostoliiton valtion sulkeutuneisuus ja vainoharhainen ksenofobia. Kun venäläisiä ihmisiä ei tunnettu, Venäjästä tunnettiin vain valtio, ja se mielikuva, yhdistyneinä historian kauhuihin kuten isovihaan, ei ollut kaunis.
Mutta me olemme päässeet tuntemaan venäläiset - ja kun venäläinen ihminen pääsee ulos Venäjän valtion vaikutuspiiristä, hänestä tulee toisenlainen olento. Jos sanotaan, että yhteiskunta koostuu ihmisistä, niin aivan yhtä perusteltua on sanoa, että yhteiskunta tekee ihmisen - ihminen pyrkii justeeraamaan käytöksensä, habituksensa ja tekemisensä niin, että se annetun yhteiskunnan oloissa tuottaa yksilön itsensä kannalta parhaimman mahdollisen tuloksen. Ja poliisivaltiossa mielekkäintä on välttää vastuunottoa niin pitkään kuin mahdollista, lintsata, sluibata, maksimoida hyödynotto (korruptio) ja käyttäytyä kuin Uuno Turhapuro - olla työtävieroksuva, saamaton ahne laiskuri, Homo sovieticus. Sensijaan markkinatalousyhteiskunnassa, missä valtio ei takaa mitään eikä määrää, komenna, kontrolloi eikä holhoa, ihmiselle on mielekkäintä ottaa vastuuta itsestään, olla toimelias ja yritteliäs, olla oma-aloitteinen ja luottaa itseensä niin se palkitsee.
Ja myös Suomeen muuttaneet venäläiset ovat huomanneet tämän.
Alkukankeuksien jälkeen venäläiset ovat osoittautuneet yritteliäiksi, ahkeriksi, työteliäiksi ja aikaansaaviksi. He ovat siirtyneet poliisivaltiosta oikeusvaltioon, komentoyhteiskunnasta kansalaisyhteiskuntaan - ja justeeranneet habitusta myös tämän mukaisesti. Sanalla sanoen he ovat kuin me. Ja tämä on ollut omiaan hälventämään ryssävihaa - onneksi. Tämä havainto on täsmälleen sama kaikissa markkinatalousmaissa - venäläiset ovatkin ihan kunnon tyyppejä, kun niille vain annetaan mahdollisuus.
Ja juuri tämä on ollut paras vastalääke ryssävihaan.
Ruukinmatruunan ohje on, että annetaan ajan kulua. Mitä enemmän venäläisiä käy Suomessa ja muissa länsimaissa, asuu täällä ja palaa kotiinsa vaikuttamaan, sitä varmemmin myös poliisivaltio murenee sisältäpäin ja Venäjä vapautuu mongolien henkisestä perinnöstä. Interkulturaalinen diffuusio on paras lääke ryssävihaan.
Thursday, February 21, 2008
Kunnia ja murhaaminen
Hesari pelkää kunniaväkivallan yleistyvän Suomessa.
Jokaista naislukijaa tuo varmasti koskettaa - ja järkyttää. Mutta eikös vain feministit ole valmiita sysäämään taas jälleen kaiken kantasuomalaisen miehen niskoille; feministit eivät ole ikinä piitanneet kunniaväkivallan uhreista tippaakaan, sillä se edustaa toiseutta, joka on feministeille tabu. Ruukinmatruuna tosin toteaa, että ei ole peilin vika, jos naama on vino.
Todettakoon vielä, että mustasukkaisuusmurha ei ole sama asia kuin kunniamurha. Mustasukkaisuus on Homo sapiens-nimiselle alastomalle apinalle luonteenomaista lajikäyttäytymistä, jolla on selkeä evolutiivinen ekologinen lokero: mustasukkaisuus tehostaa lisääntymistä varmistamalla omien geenien periytymisen; kontrolloimalla partnerin käyttäytymistä estetään kilpailijoita levittämästä omia geenejään. Niin kauan kuin on elämää, tulee olemaan myös mustasukkaisuuttakin - ja myös mustasukkaisuusmurhia. Kunniamurhat ja kunniaväkivalta puolestaan liittyy yhteisön moraalisääntöihin ja niiden rikkomiseen - kulttuurit jaetaan kunniakulttuureihin, syyllisyyskulttuureihin ja häpeäkulttuureihin. Kunniakulttuurit ovat tyypillisest hyvin sisäänpäinlämpeäviä ja endogaamisia yhteisöjä, kasteja tai kansanryhmiä, joissa elämää säätelevät tiukat säännöt oikeasta ja väärästä, kunniasta ja kunniattomuudesta (vrt. sanonta aateluus velvottaa), ja kunniakäsitteitä vastaan toimiminen on samalla rikos ryhmän normeja vastaan, josta omaisten on velvollisuus rankaista rikkojaa vastaan, tarvittaessa teloittamalla hänet.
Todettakoon myös samaan hengenvetoon, että eivät pelkästään naiset joudu kunniamurhan uhriksi. Myös poikia murhataan - ja yleisin syy pojalle kunniamurhan kohteeksi joutumiselle on homoseksuaalisuus.
Kärjistäen voidaan tehdä, että kunniamurha on sisäsiittoisen, laeista piittaamattoman ja järjestyneeseen yhteiskuntaan sopeutumishaluttoman yhteisön langettama kuolemanrangaistus jäsenelleen, joka on uhmannut yhteisön kunniakäsityksiä. Tällaisessa yhteisössä murhaaminen ei ole pelkästään optio, se on velvollisuus - isän, äidin tai veljen velvollisuus on teloittaa yhteisön sääntöjä vastaan rikkonut jäsen, yleensä tytär, sillä jos hän ei suostu teloittamaan omaa verisukulaistaan, sama rangaistus kohtaa yhteisön toimesta koko perhettä.
Ja tämä asia - se, että ei a) kyetä b) haluta näkemään, että kunniamurhaan syyllistyvät ihmiset kuuluvat sisäsiittoiseen, umpimieliseen ja antisosiaaliseen yhteisöön, joka haistattaa alapäät Suomen laeilla ja että kyse on aivan eri asiasta kuin perinteisestä suomalaiskansallisesta kännipäissä epätoivossa tehdystä mustasukkaisuusmurhasta - on asia, jota feministit ovat joko kyvyttömiä tai haluttomia tiedostamaan. Se, että kyse on omaamme verrattuna täysin erilaisesta eettisestä katsantokannasta - partikulaarisesta etiikasta, missä eettiset käyttäytymissäännöt koskevat vain oman ryhmän jäseniä ja muihin ihmisiin suhtaudutaan narsistin tavoin surutta hyväksikäyttäen - on asia, jota feministit eivät joko kykene tai halua nähdä. Ja juuri tästä - partikularistisesta etiikasta sekä umpimielisestä yhteisöstä - kumpuavat kunniamurhat. Kunniamurha on kuolemanrangaistus tällaisen yhteisön "lakien" mukaan (tällainen yhteisö ei luonnollisestikaan tunnusta Suomen lakia - miksi tunnustaisikaan?). Nyt meillä on täsmälleen kolme vaihtoehtoa:
1) Ymmärrämme kunniamurhan sellaisena kuin se on - yhteisön jäsenelleen langettamana kuolemantuomiona - ja hyväksymme sen monikulttuurisuuden nimessä emmekä rankaise siitä, sillä emmehän voi asettaa yhtä eettistä järjestelmää toista paremmaksi emmekä sanoa, että Suomen lait olisivat jotenkin parempia eettisesti kuin tällaisen umpimielisen yhteisön sisäiset säännöt. Tätä kutsutaan moraalirelativismiksi.
2) Toteamme, että meidän lakimme ovat paremmat kuin heidän kunniasääntönsä, ja rankaisemme, paitsi murhaajaa itseään murhasta, myös kaikkia murhaajan perheenjäseniä avunannosta murhaan sekä murhan suunnittelusta ja annamme signaalin, että Suomen valtio ei hyväksy kilpailevia oikeusjärjestelmiä rinnalleen, ja tarvittaessa karkoitamme kaikki murhaajan sukulaiset maasta. Tätä kutsutaan moraalisubjektivismiksi.
3) Tutkimme, kumpi tuottaa paremman tuloksen neutraaleilla, molemmille yhteisillä mittareilla - Suomen lait vaiko ko. ryhmän kunniasäännöt, valitsemme paremman mittakepiksi ja rankaisemme sitten sääntöjen rikkomista niiden säätämin keinoin. Emme siis aseta omaa järjestelmäämme paremmaksi kuin vierasta vain siksi koska se on omamme (tai päinvastoin) vaan määritämme, kumpi tuottaa paremmat tulokset, ja sitten rankaisemme sen rikkomisesta. Jos kunniamurhilla saadaan paremmat lopputulokset kuin moraaliliberalismilla, muutamme lakejamme niin, että kunniamurhat sallitaan; jos taas moraaliliberalismi tuottaa paremmat tulokset kuin kunniamurhaaminen, kriminalisoimme kunniamurhat ja rankaisemme niistä samalla tavoin kuin kohdassa 2. Tätä kutsutaan moraaliobjektivismiksi.
Näistä kolmesta tiestä moraalirelativismi on helpoin, moraalisubjektivismi luonnollisin ja moraaliobjektivismi neutraalein. Valinta on meidän - joko siedämme kunniamurhia tai sitten rankaisemme niistä, paitsi murhaajaa, myös murhaajan sukua - siksi, että he yrittävät perustaa Suomen oikeusjärjestelmän kanssa kilpailevaa oikeusjärjestelmää, joka pahimmassa tapauksessa nykylakien mukaan merkitsee valtiopetosta.
Ruukinmatruunan oma kanta on moraaliobjektivismi. Länsimaisessa maassa elettäessä oikeus ei saa väistyä vääryyden tieltä, eikä oikeuslaitoksen monopoli saa suvaita minkäänlaisia kilpailevia oikeusjärjestelmiä. Siksi ruukinmatruunan oma kanta on, että murhaaja vankilaan, myös murhaajan perhe vankilaan avunannosta murhaan, ja nollatoleranssi partikulaarisille moraalijärjestelmille. Yhteiskunnan on annettava vähemmistöryhmille riittävän voimakas signaali siitä, ettei se hyväksy lakiensa ja normiensa kanssa ristiriitaisia moraalikäsityksiä.
Jokaista naislukijaa tuo varmasti koskettaa - ja järkyttää. Mutta eikös vain feministit ole valmiita sysäämään taas jälleen kaiken kantasuomalaisen miehen niskoille; feministit eivät ole ikinä piitanneet kunniaväkivallan uhreista tippaakaan, sillä se edustaa toiseutta, joka on feministeille tabu. Ruukinmatruuna tosin toteaa, että ei ole peilin vika, jos naama on vino.
Todettakoon vielä, että mustasukkaisuusmurha ei ole sama asia kuin kunniamurha. Mustasukkaisuus on Homo sapiens-nimiselle alastomalle apinalle luonteenomaista lajikäyttäytymistä, jolla on selkeä evolutiivinen ekologinen lokero: mustasukkaisuus tehostaa lisääntymistä varmistamalla omien geenien periytymisen; kontrolloimalla partnerin käyttäytymistä estetään kilpailijoita levittämästä omia geenejään. Niin kauan kuin on elämää, tulee olemaan myös mustasukkaisuuttakin - ja myös mustasukkaisuusmurhia. Kunniamurhat ja kunniaväkivalta puolestaan liittyy yhteisön moraalisääntöihin ja niiden rikkomiseen - kulttuurit jaetaan kunniakulttuureihin, syyllisyyskulttuureihin ja häpeäkulttuureihin. Kunniakulttuurit ovat tyypillisest hyvin sisäänpäinlämpeäviä ja endogaamisia yhteisöjä, kasteja tai kansanryhmiä, joissa elämää säätelevät tiukat säännöt oikeasta ja väärästä, kunniasta ja kunniattomuudesta (vrt. sanonta aateluus velvottaa), ja kunniakäsitteitä vastaan toimiminen on samalla rikos ryhmän normeja vastaan, josta omaisten on velvollisuus rankaista rikkojaa vastaan, tarvittaessa teloittamalla hänet.
Todettakoon myös samaan hengenvetoon, että eivät pelkästään naiset joudu kunniamurhan uhriksi. Myös poikia murhataan - ja yleisin syy pojalle kunniamurhan kohteeksi joutumiselle on homoseksuaalisuus.
Kärjistäen voidaan tehdä, että kunniamurha on sisäsiittoisen, laeista piittaamattoman ja järjestyneeseen yhteiskuntaan sopeutumishaluttoman yhteisön langettama kuolemanrangaistus jäsenelleen, joka on uhmannut yhteisön kunniakäsityksiä. Tällaisessa yhteisössä murhaaminen ei ole pelkästään optio, se on velvollisuus - isän, äidin tai veljen velvollisuus on teloittaa yhteisön sääntöjä vastaan rikkonut jäsen, yleensä tytär, sillä jos hän ei suostu teloittamaan omaa verisukulaistaan, sama rangaistus kohtaa yhteisön toimesta koko perhettä.
Ja tämä asia - se, että ei a) kyetä b) haluta näkemään, että kunniamurhaan syyllistyvät ihmiset kuuluvat sisäsiittoiseen, umpimieliseen ja antisosiaaliseen yhteisöön, joka haistattaa alapäät Suomen laeilla ja että kyse on aivan eri asiasta kuin perinteisestä suomalaiskansallisesta kännipäissä epätoivossa tehdystä mustasukkaisuusmurhasta - on asia, jota feministit ovat joko kyvyttömiä tai haluttomia tiedostamaan. Se, että kyse on omaamme verrattuna täysin erilaisesta eettisestä katsantokannasta - partikulaarisesta etiikasta, missä eettiset käyttäytymissäännöt koskevat vain oman ryhmän jäseniä ja muihin ihmisiin suhtaudutaan narsistin tavoin surutta hyväksikäyttäen - on asia, jota feministit eivät joko kykene tai halua nähdä. Ja juuri tästä - partikularistisesta etiikasta sekä umpimielisestä yhteisöstä - kumpuavat kunniamurhat. Kunniamurha on kuolemanrangaistus tällaisen yhteisön "lakien" mukaan (tällainen yhteisö ei luonnollisestikaan tunnusta Suomen lakia - miksi tunnustaisikaan?). Nyt meillä on täsmälleen kolme vaihtoehtoa:
1) Ymmärrämme kunniamurhan sellaisena kuin se on - yhteisön jäsenelleen langettamana kuolemantuomiona - ja hyväksymme sen monikulttuurisuuden nimessä emmekä rankaise siitä, sillä emmehän voi asettaa yhtä eettistä järjestelmää toista paremmaksi emmekä sanoa, että Suomen lait olisivat jotenkin parempia eettisesti kuin tällaisen umpimielisen yhteisön sisäiset säännöt. Tätä kutsutaan moraalirelativismiksi.
2) Toteamme, että meidän lakimme ovat paremmat kuin heidän kunniasääntönsä, ja rankaisemme, paitsi murhaajaa itseään murhasta, myös kaikkia murhaajan perheenjäseniä avunannosta murhaan sekä murhan suunnittelusta ja annamme signaalin, että Suomen valtio ei hyväksy kilpailevia oikeusjärjestelmiä rinnalleen, ja tarvittaessa karkoitamme kaikki murhaajan sukulaiset maasta. Tätä kutsutaan moraalisubjektivismiksi.
3) Tutkimme, kumpi tuottaa paremman tuloksen neutraaleilla, molemmille yhteisillä mittareilla - Suomen lait vaiko ko. ryhmän kunniasäännöt, valitsemme paremman mittakepiksi ja rankaisemme sitten sääntöjen rikkomista niiden säätämin keinoin. Emme siis aseta omaa järjestelmäämme paremmaksi kuin vierasta vain siksi koska se on omamme (tai päinvastoin) vaan määritämme, kumpi tuottaa paremmat tulokset, ja sitten rankaisemme sen rikkomisesta. Jos kunniamurhilla saadaan paremmat lopputulokset kuin moraaliliberalismilla, muutamme lakejamme niin, että kunniamurhat sallitaan; jos taas moraaliliberalismi tuottaa paremmat tulokset kuin kunniamurhaaminen, kriminalisoimme kunniamurhat ja rankaisemme niistä samalla tavoin kuin kohdassa 2. Tätä kutsutaan moraaliobjektivismiksi.
Näistä kolmesta tiestä moraalirelativismi on helpoin, moraalisubjektivismi luonnollisin ja moraaliobjektivismi neutraalein. Valinta on meidän - joko siedämme kunniamurhia tai sitten rankaisemme niistä, paitsi murhaajaa, myös murhaajan sukua - siksi, että he yrittävät perustaa Suomen oikeusjärjestelmän kanssa kilpailevaa oikeusjärjestelmää, joka pahimmassa tapauksessa nykylakien mukaan merkitsee valtiopetosta.
Ruukinmatruunan oma kanta on moraaliobjektivismi. Länsimaisessa maassa elettäessä oikeus ei saa väistyä vääryyden tieltä, eikä oikeuslaitoksen monopoli saa suvaita minkäänlaisia kilpailevia oikeusjärjestelmiä. Siksi ruukinmatruunan oma kanta on, että murhaaja vankilaan, myös murhaajan perhe vankilaan avunannosta murhaan, ja nollatoleranssi partikulaarisille moraalijärjestelmille. Yhteiskunnan on annettava vähemmistöryhmille riittävän voimakas signaali siitä, ettei se hyväksy lakiensa ja normiensa kanssa ristiriitaisia moraalikäsityksiä.
Wednesday, February 20, 2008
Päivän mietelmä
Jos omena päivässä pitää lääkärin loitolla, niin samalla tavoin suukko päivässä pitää tuomarin loitolla.
Tuesday, February 19, 2008
Tali, Ihantala ja Tuomioja
Ulkoministeri Erkki Tuomioja heittäytyi jokin aika sitten skeptiseksi jatkosodan loppuvaiheen kanssa. Hän kiisti kesän 1944 taistelujen merkityksen ja sanoi Neuvostoliitto olisi kyllä tullut läpi jos olisi halunnut. Väite on sen verran raju, että se vaatii tarkastelua.
Ruukinmatruuna on hissafriikki, ja pahaksi onneksi 95% kaikesta historiasta on sotahistoriaa, eli sotahistorialta ei voi välttyä, jos aikoo historiaa tutkia. Koska sotahistoria on niin tärkeässä asemassa historiantutkimuksessa kuin se on, ruukinmatruuna on tutustunut myös sodankäynnin teoreetikkoihin, kuten Sun Tzu:hun, Vegetiukseen, Maurikiokseen, Jominiin, Clausewitziin ja Liddell Hartiin. Koska Tuomioja itse on alipäällystötasoa reservissä (ylikersantti), ei voida olettaa että hän tuntisi sotimisesta muuta kuin sammakkoperspektiivin eli sen, mitä miehistö- ja alipäällystötasolla nyt voidaan olettaa rivimiehen tuntevan. [Itse asiassa se, että ruukinmatruuna on nainen, eikä hänellä näin ole asevelvollisuuden painolastia niskassaan, on auttanut häntä laajentamaan perspektiiviä sotahistoriassa.]
Jos lähdemme Clausewitzin sanoin siitä, että sodankäynti on politiikan tekemistä fyysisen väkivallan keinoin, niin tällöin sodat ovat aina osa isompaa poliittista kontekstia ja sodilla on aina poliittinen tarkoitus ja päämäärä - sotia ei käydä sotimisenhalusta eikä siksi että se on kivaa. Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitolla päämääränä oli selkeästi maailmanvaltius - kukistaa kaikki muut valtiot maailmassa ja pystyttää kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä. Niinpä Stalinin poliittinen päämäärä Suomen suhteen oli nujertaa Suomi ja valloittaa maa jotta hän voisi pystyttää Suomessa kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen ja tuhota poliittiset vastustajansa. Kurt Vonnegutia (Schlachthof Fünf) lainaten, "näin se käy". Sota ei siis ollut Stalinille itsetarkoitus tai urheilukilpailu, vaan pyrkimys poliittisiin päämääriin.
Erkki Tuomioja toteaa blogissaan:
Totesin vain sen, että puna-armeija olisi hyökkäyksen pysäyttämisestä huolimatta vyörynyt ennemmin pikemmin kuin myöhemmin Helsinkiin, ellei sillä olisi ollut tärkeämpi painopistesuunta Berliinissä. Suomen radiotiedustelu sieppasi tuolloin sanoman, jossa neuvostoliittolainen rintamakomentaja valitti Moskovaan hyökkäyksen pysäyttämiskäskyä, sillä hän olisi pian ollut Helsingissä.
Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli yksi kahdeksasta kesän 1944 suroffensiivista. Neuvostoliitto oli keskittänyt Kannakselle 24 divisioonaa - noin 400,000 miestä, Karjalan ilma-armeijan (noin 3,000 lentokonetta) ja 700 panssarivaunuja. Tykkejä oli noin 6500-7000. Joukot kuuluivat lähinnä Kaartin 21., 23., 30. ja 109. armeijakuntiin - eli valiojoukkoihin. Suomalaisten asevoimat Kannaksella olivat 5 divisioonaa ja yksi prikaati asemissa. 2. Divisioonassa oli parikymmentä panssarivaunua ja toimintakuntoisia lentokoneita 200-250, joista noin puolet hävittäjiä. Neuvostoliitolla oli siis määrällinen ylivoima liki kuusinkertainen. Sotateoreetikoiden mukaan muiden muuttujien ollessa tasan hyökkääjä tarvitsee kolminkertaisen numeerisen ylivoiman päästäkseen tavoitteisiinsa.
Suomalaiset olivat tehneet virheen - traagisen virheen - joukkojensa asettelussa. He eivät tunteneet vihollistaan. Samoin kuin suomalaiset nykyäänkin olettavat Venäjän olevan sama kuin talvisodassa, suomalaiset olettivat venäläisten taistelevan samalla doktriinilla ja samoilla ohjesäännöillä kuin talvisodassa. Ja näin ei käynyt. Neuvostoliitto oli ottanut opikseen saksalaisia vastaan, ja tykistö on se aselaji, jossa Venäjä on aina ollut hyvä. Suomalaiset olivat kaivautuneet maahan ja panostaneet vahvaan etulinjaan. Talvisodassa se oli toimiva taktiikka. Se ei ollut sitä enää 1944, sillä rintamalla ei ollut joustavuutta eikä syvyyttä. Mutta nykypäivänä sotaa ei ratkaista maassa. Sota ratkaistaan ilmassa, ja Kannakselle keskitetyn valtavan numeerisen ylivoimansa avulla Karjalan ilma-armeija kykeni riistämään itselleen ilmaherruuden. Tämän ilmaherruuden turvin Neuvostoliitto kykeni hyödyntämään valtavaa tykistöään ja tekemään tulivalmistelun, jollaista ei oltu nähty ikinä aikaisemmin maailmanhistoriassa, ja jollainen nähtiin seuraavan kerran vasta Okinawan taisteluissa.
Tulimyrsky alkoi 8.6. 1944. Neuvostotykistö jauhoi etulinjat korppujauhoksi, ja vain aniharva selvisi siitä helvetistä hengissä. Tykistön keskitykseen osallistui noin 5,000 kenttätykkiä, Itämeren laivastosta 175 kpl laivatykkiä ja Kronstadin lähistöjen linnakkeiden tykistöt, rautatie- ja rannikkotykistöt. Pelkästään 21. armeijakunta ampui viidessä minuutissa 17 000 ammusta, joka keskittyi 4 kilometrin rintamalinjalle. Suurhyökkäys oli alkanut. Sen ensimmäiset tulitukset jauhoivat hiekkaiseen maastoon rakennetut pesäkkeet - korsut menivät sisään. Korsuihin jäi eläviä ja kuolleita. Tilanne muistutti maanjäristystä, ja savu- ja pölypilvet olivat kuin hirmumyrskyssä. Tilanne oli sanoinkuvaamaton. Jyrinä oli niin kovaa, ettei siinä tilanteessa erottanut minkäänlaista yksittäistä ammusta. Osa ihmisistä meni sekaisin; he eivät tienneet mitä tehdä ja minne mennä. Kovissa paineaalloissa miehiä kaatui kuin keiloja. Tykistötulen hiukan heikennyttyä alkoi miehiä ilmestyä pölypilvien seasta. Kukaan ei hallinnut tilannetta. Jos viholliset olisivat lähteneet heti tykistökeskityksen jälkeen hyökkäämään jalkaväellä ja panssarivaunuilla, olisi suomalaisjoukoissa tullut pahaa jälkeä. Perääntyvistä miehistä useimmat olivat täysin sekaisin - siinä oli jonkinlainen ihmisen sietokyvyn raja. Tilanteen vähän rauhoituttua suomalaiset saivat jäljelle jääneistä miehistä rivinsä taas jotensakin kuntoon.
Aamuyöhön asti 10. kesäkuuta oli vähän hiljaisempaa, kunnes klo 5:00 jälkeen kaikki tykit ja kranaatinheittimet aloittivat täysillä pauhunsa. Tanner ulvoi, vapisi ja valitti. Sakeat savu- ja pölypilvet peittivät maan ja auringon. Alkoi kaikkien aseiden tulitus, jota kesti yhtämittaisesti 135 minuuttia. Jyry ja jylinä kuului jopa päämajakaupunki Mikkeliin asti. Tulituksen kohteina olivat esikuntarakennukset, korsut, teltat, varastot, etulinjan taisteluhaudat ja mahdolliset tähystyspaikat. Eivät säästyneet miinakentät eivätkä piikkilankaesteet - kaikki oli tuhottava. Samanlaiset tulikeskitykset olivat myös Aleksandrovkan ja Olhavan alueilla. Samanaikaisesti sadat pommikoneet levittivät tuhoaan Valkeasaaren länsipuolella Rajajoella, Sobolestkassa, Kallelassa, Vanha- ja Uusi-Alakylässä. Tykistökeskityksen laannuttua jalkaväki aloitti hyökkäyksensä suomalaisasemiin panssarivaunujen tukemana. 21. armeijakunta lähti hyökkäämään. Hyökkäysalueen keskellä oli Viipuri-Pietari-maantie; hyökkäyskaistan leveys oli noin 6,5 km. Hyökkäyksessä venäläisiä oli 30 000 miestä, joista osa oli XXX armeijakuntaa eli valiojoukkoja, panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä 100. Niitä oli tukemassa 1320 tykkiä ja heitintä. Näiden 21. armeijakunnan kolmen divisioonan takana oli käytettävissä lisäksi 421 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Suomalaisten eli JR (jalkaväkirykmentti) 1:n asevoimat olivat samalla lohkolla; 3000 miestä tukenaan 40 tykkiä. Tykistökeskityksen siirryttyä kauemmaksi lähtivät venäläisten panssarivaunut ja jalkaväki etenemään kohti suomalaisten tuhoutuneita asemia.
Suomalaisten sodanjohto ei uskonut suurhyökkäyksen alkaneen. Isku oli ollut täysin demoralisoiva - suomalaiset eivät uskoneet, että riittävän vahva tykistö kykenee tuhoamaan minkä tahansa kanta-, kenttä- ja pikalinnoitteen. Siinä tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin joustaa - vetäytyä tulen alta pois ja antaa vihollisen kuluttaa voimansa. Suomalaiset eivät ymmärtäneet epäsuoraa metodia - eli sitä, että voimaa ei pidä kohdata vastavoimalla (tämä oli johtanut ensimmäisen maailmansodan massateurastukseen) vaan joustolla, tyhjyydellä. Aivan kuten kamppailulajeissa ei panna voimaa voimaa vastaan, vaan käytetään hyökkääjän omaa manööveriä häntä itseään vastaan, näin olisi pitänyt tehdä tässäkin tilanteessa - vetäytyä, antaa vihollisen edetä niin pitkälle kuin hän pääsee, ja vasta hyökkäyksen kulminoitumispisteessä iskeä - niin, että isku kohdistuu kiilan kylkeen painaen rintaman kasaan ja muuttaa etenemisen sekasortoiseksi paoksi. Tämä on epäsuoran metodin ydin. Nyt rintamalla ei ollut syvyyttä, ja vetäytyminen merkitsi täyttä kaaosta. Venäläiset pääsivät kolmessa viikossa Viipuriin, joka menetettiin 20.6. 1944.
Tykistö on aselaji, jonka venäläiset ovat aina osanneet. Sensijaan huolto ja logistiikka on aselaji, jota venäläiset eivät ikinä ole hallinneet - amerikkalaiset sensijaan ovat logistiikan mestareita. Tästä syystä venäläisillä hyökkäys kulminoituu hyvin nopeasti, sillä huoltolinjat ovat pitkiä - venäläisten huolto on sidottu rautateihin, ja joukot kuljettavat muonansa itse mukanaan. Kuitenkin armeija marssii vatsallaan, ja logistiikka - kaikista sodankäynnin muodoista väheksytyin, halveksutuin ja aliarvostetuin - nousee viime kädessä kaikkein merkittävimpään asemaan, sillä logistiikka muodostaa pohjan sodankäyntikyvylle, ja jos tämä pohja pettää, pettää kaikki. Ja neuvostohyökkäyksen kulminoitumispiste oli Viipurissa - sitä pitemmälle yrittäminen olisi merkinnyt neuvostojoukoille katastrofia. Neuvostojoukkojen tavoite, Kymijoki, oli asetettu liian pitkälle logistiikan kannalta.
On yleinen harhaluulo, että taistelujen tuloksia mitattaisiin kaatuneiden määrällä. Tämä on kuitenkin virhe, josta jo Clausewitz varoittaa. Tuloksia mitataan todellisuudessa vankien määrillä, ja tässäkin tapauksessa juuri vankien määrä kertoi mitä kävi. Jos kaatuneita on jonkin verran, kadonneita ja karkureita paljon ja vankeja vähän, niin tällöin hyökkäys on yllättänyt vihollisen täydellisesti, mutta vihollinen on päässyt alta pois ja kykenee järjestämään rivinsä uudelleen. Ja näin tässäkin tilanteessa kävi. Kadonneita ja karkureita oli paljon - shokki oli niin valtava, että psyyke kertakaikkiaan murtuu siinä tilanteessa, eikä siinä auta teloitukset - ne vain pahentavat tilannetta (tämän tiesi jo Maurikios). Mutta sensijaan venäläiset saivat hyvin vähän vankeja. Vaikka suomalaiset usein päivittelevät valtavaa karkurien ja kadonneiden määrää, sotilaspsykologisesti tilanne on täysin normaali ja luonnollinen - siinä käy väistämättä noin, eikä kyse ole sotilaskurin puutteesta, herroittelematta ja teitittelemättä jättämisestä eikä heikosta upseeri- ja miehistöaineesta, vaan kertakaikkiaan siitä, että siinä teräsmyrskyssä inhimillisen sietokyvyn raja ylitetään, ja Clausewitzin sanoin loppuun saakka puolustaminen aiheuttaisi isommat tappiot kuin vetäytyminen. Koska kuitenkin vankeja oli vähän, suomalaisten perusmoraali pysyi loppuun saakka hyvänä, ja turvaan päästyään kadonneet ja karkurit palasivat nopeasti yksiköihinsä. Tällaisessa tilanteessa karkureita ei pidä rankaista, vaan heille pitää järjestää työpalvelua niin, että heidän taistelukykynsä palautuu. Amerikkalaiset ymmärsivät tämän, mutta sen enempää saksalaiset, neuvostoliittolaiset, japanilaiset - kuin suomalaisetkaan - eivät.
Tilanteen ikävyys meni kyllä nopeasti suomalaisten tajuntaan, ja rykmenttitason upseerit eivät olleet tyhmiä. Myös ilmavoimat tajusivat tilanteen vakavuuden, ja kaikki missä oli siivet ja moottori, heitettiin ilmaan. Torjuntalennot aloitettiin välittömästi, ja ne alkoivat tehdä tulosta. Suomalaisten - sekä hävittäjälentäjien että ilmatorjunnan - pudotusluvut kasvoivat tähtitieteellisiin määriin, ja muutamassa viikossa syntyi enemmän hävittäjä-ässiä kuin kolmena vuonna aiemmin. Karjalan ilma-armeija kärsi valtavat tappiot, ja suomalaiset saivat riistettyä kesäkuun 1944 loppuun mennessä ilmaherruuden itselleen.
Ja juuri tämä ilmaherruus - se, etteivät neuvostokoneet enää lennelleet vapaasti Karjalan taivaalla - ratkaisi taistelun. Suomalaisten pommitusilmavoimat olivat kärsineet hirvittäviä tappioita kesäkuun alussa, mutta maahan saapunut osasto Kuhlmey kaksinkiertaisti pommitusilmavoimiemme tehon.
Miksi sitten nimenomaan ilmaherruus ratkaisi Tali-Ihantalassa?
Syy on jälleen logistiikassa. Armeija marssii vatsallaan, ja jos vatsa tyhjennetään, myös marssi loppuu. Epäsuoran metodin mukaan parasta sodankäyntiä ei ole sotiminen vihollisen asevoimia, vaan hänen sodankäyntikykyään, vastaan - asia, jonka jo kondottieerit tajusivat, mutta Machiavelli ei tajunnut. [Machiavelli oli hyvä poliitikko, mutta totaalisen surkea sotilas.] Ilmassa lentokoneet liikkuvat kolmessa ulottuvuudessa (korkeus-leveys-syvyys), kun taas maajoukot ovat sidottuja yhteen ulottuvuuteen - eteen- ja taaksepäin - lentojoukkojen vapausaste on maajoukkoja suurempi. Niinpä maajoukot on helppoa tuhota ilmasta, kun taas maajoukkojen on vaikeaa toimia tehokkaasti ilmajoukkoja vastaan. Ja vielä helpompaa on tuhota maajoukkojen logistiikka - niiden huolto, täydennykset ja tarvikkeet sekä kommunikaatio-, komento- ja kontrollijärjestelmät (3K). Kun logistiikka on tuhottu, maajoukot ovat täysin halvaantuneita - yhtä taistelukyvyttömiä kuin kuolleina.
Ja juuri tämän logistiikan suomalaiset ja osasto Kuhlmey tuhosivat noina kriittisinä päivinä. Koska suuroffensiivi oli kulminoitunut, sitä piti täydentää, huoltaa ja vahvistaa. Kannas oli täynnä neuvostologistiikkaa, sillä Laatokka oli suomalaisten hallussa. Koska neuvostojoukkojen huolto oli ja on yhä sidottu rautateihin, Kannaksen rataverkko oli täynnä polttoaine-, ammus-, varuste- ja muonajunia. Ja juuri nämä junat - ja autot sekä hevospelit suomalaiset ja saksalaiset tuhosivat - ilmasta käsin. Työnjako oli, että saksalaiset pommittivat ja suomalaiset ampuivat venäläisiä alas. Ja tulos oli, että kulminoituneet neuvostojoukot jäivät ilman muonaa, lääkkeitä, sidetarpeita, dieselöljyä, rehua ja bensiiniä.
Taistelut Talissa alkoivat 20.6. illalla. Neuvostohyökkäykset pysähtyivät suomalaisten asemiiin, ja 24.6. mennessä asemat olivat vakiutuneet. Itse taistelujen kulusta, jotka kestivät Talissa 30.6. saakka ja päättyivät hyökkäyskiilan tuhoon ja torjuntavoittoon, lisää Wikipediassa. Ihantalassa suomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen 1.7. taisteluun oli raahattu about jokainen tykki, kranaatinheitin ja katapultti mitä maasta löytyi, ja kenraali Nenonen oli antanut ohjeen, ettei ammuksia säästetä. Neuvostojoukot joutuivat nyt samanlaisen tulikeskityksen kohteeksi kuin suomalaiset kolmea viikkoa aiemmin - Nenonen oli saanut oppinsa tsaarin armeijan tykistökoulussa, eli omat koirat purivat. Radiotiedustelu oli saanut selville, että neuvostojoukot yrittävät läpimurtoa 3.7. klo 0400. Paikalle raahattiin kaikki kynnellekykenevät tykit, ja ilmavoimat aloittivat toiminnan. Kun hyökkäys tuli, se törmäsi suomalaisten sulkutuleen, ja samanaikaisesti ilmasta iskettiin jatkuvasti. Tuloksena oli täydellinen torjuntavoitto - venäläiset menettivät tuhansia miehiä ja noin sata panssarivaunua, ja suomalaiset kykenivät etenemään. Neuvostojoukoilla ei enää ollut tarvikkeita; heidän sodankäyntikykynsä oli tuhottu. Kaikki se bensiini ja dieselöljy, mitä liikuntasota vaati, oli tuhottu.
Tässä vaiheessa neuvostojohto alkoi epäilemään mahdollisuuksia läpimurtoon, ja juuri tässä vaiheessa radiotiedustelu kaappasi tuon Tuomiojan siteeraaman sanoman. Suomalaiset olivat liian tiukasti asemissaan, he olivat selvinneet ensishokistaan, heillä oli vahvistuksia ja ase- sekä muonatäydennykset Saksasta olivat saapuneet, ja suomalaisilla oli lähes täydellinen ilmaherruus. Karjalan ilma-armeija oli käytännössä tuhottu: se oli menettänyt 700 lentokonetta alasammuttuina, noin tuhat konetta korjauskelvottomiksi vaurioituneina, ja polttoaine oli lopussa. Venäläiset yrittivät vielä koukkausta Viipurinlahden yli suomalaisten sivustaan, Se painui, mutta kesti. Heinäkuun puoleenväliin mennessä linjat olivat vakiintuneet. Tässä vaiheessa ilmatiedustelu näki Kannaksen täynnä tyhjiä junia - ne olivat hakemassa joukkoja pois Kannakselta, Valko-Venäjän taisteluihin.
Suomalaiset olivat nyt vahvemmissa asemissa kuin koskaan aiemmin 1944, ja heillä oli parempi varustus. Ennenkaikkea heillä oli taistelukokemusta - he tiesivät nyt, mitä saattoi odottaa.
Ruukinmatruunan arvio Tuomiojan lausunnosta on musertava. Tuomioja ei tunne historiaa, hän ei ole sotilas eikä hän ymmärrä taistelujen kokonaiskuvaa - siis sitä, kuinka paljon sodankäyntiin vaikuttaa, paitsi itse pang-pang-taistelu, niin myös huolto, logistiikka ja ennenkaikkea talous. Tali-Ihantalan torjuntavoitto ei ollut vain voitto Puna-armeijan sotavoimasta; se oli ennenkaikkea voitto Puna-Armeijan sodankäyntikyvystä. Suomalaisten ilmaherruus oli se asia, joka toi voiton, sillä sen turvin kyettiin tuhoamaan sekä neuvostojoukkojen hyökkäysvoima että logistiikka.
Amerikkalaiset ovat aina tienneet logistiikan merkityksen ja huolto on se sotataidon osa-alue, jonka amerikkalaiset ovat aina hallinneet. Kenraali George Pattonin arvio neuvostojoukoista oli murskaava - Berliini oli heidän hyökkäyksensä kulminaatiopiste, ja heidän huoltolinjansa olivat äärimmilleen venytetyt. Jos amerikkalaiset olisivat silloin hyökänneet - kuten Patton ehdotti - Neuvostoliitto olisi luhistunut. Neuvostoliiton talous oli myös täysin konkurssitilassa - sodan jatkaminen puoli vuotta pitempään olisi merkinnyt maan luhistumista Länsi-Rooman tavoin. Oikeastaan vain voitto keväällä 1945 pelasti Neuvostoliiton taloudelliselta tuholta ja hajoamiselta.
Ja juuri tuo logistiikka petti myös Kannaksella 1944. Neuvostojoukkojen huolto tuhottiin, ja samalla heidän taistelukykynsä. Jos sotaa olisi jatketty syksyyn 1944, säiden huononeminen ja syksyn kelirikko olisi pelannut suomalaisten pussiin, ja todennäköisesti syksy 1944 olisi merkinnyt suomalaisten syysoffensiivia ja Viipurin takaisinvaltaamista. Samanlainen yllätys kuin kesällä 1944 ei olisi onnistunut enää 1945. Taisteluista olisi tullut pitkiä ja raskaita, ja sen taistelun olisi ratkaissut se, olisiko Neuvostoliiton talouspotentiaali enää riittänyt sotaan Suomea vastaan.
Raha ratkaisee, ja se ratkaisee myös sodassa. Tämä on asia, jota moni ei ymmärrä; sodat ratkaistaan aivan yhtä lailla taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Neuvostoliitto, ja siinä sivussa Venäjä, ei ikinä ole ymmärtänyt sen enempää logistiikan kuin epäsuoran sodankäynnin ja epäsuoran metodeinkaan päälle. Ja juuri siksi itärintaman taistelut olivat niin hirvittäviä ja verisiä, ja juuri siksi neuvostojoukkojen kärsimät tappiot niin miehissä, materiaalissa kuin inhimillisestikin, ovat olleet niin tuhoisia, ja saavutukset niin pieniä. Neuvostojoukot kävivät äärimmäisen kustannustehotonta sotaa, mistä Sun Tzu varoittaa.
Länsirintamalla kaatui vain noin kahdeskymmenesosa niistä miehistä, mitä kaatui itärintamalla. Mutta länsirintamalla jokaista kaatunutta saksalaista kohti länsiliittoutuneet ottivat kahdeksan sotavankia. Tämä suhdeluku - vankien suhde kaatuneihin - kuvastaa sitä täydellistä romahdusta ja demoralisaatiota, mikä vallitsi saksalaisjoukoissa länsirintamalla. Ja siksi länsiliittoutuneiden voitto oli niin täydellinen; Neuvostoliitto puolestaan joutui taistelmaan joka metristä Saksan maaperää.
Ja tältäosin Tuomioja on jälleen väärässä. Olisiko Neuvostoliitto edes halutessaan tullut 1944-1945 Kannakselta läpi ja Helsinkiin, jää vain spekulointien - ja strategiapelisimulaatioiden - varaan. Varmaa on, ettei Neuvostoliiton talous olisi kestänyt pitkitettyä sotaa, eikä Kannaksen logistiikkakapasiteetti olisi sallinut yhtään sen suurempien miesmäärien käyttöä puuroutumatta totaalisesti kuin kesällä 1944. Siksi Tali-Ihantalan torjuntavoitto vakiutti rintamat, pelasti Suomen ja salli Suomen päästä menestyksekkääseen poliittiseen tavoitteeseensa, sodasta irtautumiseen.
Ruukinmatruuna on hissafriikki, ja pahaksi onneksi 95% kaikesta historiasta on sotahistoriaa, eli sotahistorialta ei voi välttyä, jos aikoo historiaa tutkia. Koska sotahistoria on niin tärkeässä asemassa historiantutkimuksessa kuin se on, ruukinmatruuna on tutustunut myös sodankäynnin teoreetikkoihin, kuten Sun Tzu:hun, Vegetiukseen, Maurikiokseen, Jominiin, Clausewitziin ja Liddell Hartiin. Koska Tuomioja itse on alipäällystötasoa reservissä (ylikersantti), ei voida olettaa että hän tuntisi sotimisesta muuta kuin sammakkoperspektiivin eli sen, mitä miehistö- ja alipäällystötasolla nyt voidaan olettaa rivimiehen tuntevan. [Itse asiassa se, että ruukinmatruuna on nainen, eikä hänellä näin ole asevelvollisuuden painolastia niskassaan, on auttanut häntä laajentamaan perspektiiviä sotahistoriassa.]
Jos lähdemme Clausewitzin sanoin siitä, että sodankäynti on politiikan tekemistä fyysisen väkivallan keinoin, niin tällöin sodat ovat aina osa isompaa poliittista kontekstia ja sodilla on aina poliittinen tarkoitus ja päämäärä - sotia ei käydä sotimisenhalusta eikä siksi että se on kivaa. Toisessa maailmansodassa Neuvostoliitolla päämääränä oli selkeästi maailmanvaltius - kukistaa kaikki muut valtiot maailmassa ja pystyttää kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä. Niinpä Stalinin poliittinen päämäärä Suomen suhteen oli nujertaa Suomi ja valloittaa maa jotta hän voisi pystyttää Suomessa kommunistisen yhteiskuntajärjestyksen ja tuhota poliittiset vastustajansa. Kurt Vonnegutia (Schlachthof Fünf) lainaten, "näin se käy". Sota ei siis ollut Stalinille itsetarkoitus tai urheilukilpailu, vaan pyrkimys poliittisiin päämääriin.
Erkki Tuomioja toteaa blogissaan:
Totesin vain sen, että puna-armeija olisi hyökkäyksen pysäyttämisestä huolimatta vyörynyt ennemmin pikemmin kuin myöhemmin Helsinkiin, ellei sillä olisi ollut tärkeämpi painopistesuunta Berliinissä. Suomen radiotiedustelu sieppasi tuolloin sanoman, jossa neuvostoliittolainen rintamakomentaja valitti Moskovaan hyökkäyksen pysäyttämiskäskyä, sillä hän olisi pian ollut Helsingissä.
Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli yksi kahdeksasta kesän 1944 suroffensiivista. Neuvostoliitto oli keskittänyt Kannakselle 24 divisioonaa - noin 400,000 miestä, Karjalan ilma-armeijan (noin 3,000 lentokonetta) ja 700 panssarivaunuja. Tykkejä oli noin 6500-7000. Joukot kuuluivat lähinnä Kaartin 21., 23., 30. ja 109. armeijakuntiin - eli valiojoukkoihin. Suomalaisten asevoimat Kannaksella olivat 5 divisioonaa ja yksi prikaati asemissa. 2. Divisioonassa oli parikymmentä panssarivaunua ja toimintakuntoisia lentokoneita 200-250, joista noin puolet hävittäjiä. Neuvostoliitolla oli siis määrällinen ylivoima liki kuusinkertainen. Sotateoreetikoiden mukaan muiden muuttujien ollessa tasan hyökkääjä tarvitsee kolminkertaisen numeerisen ylivoiman päästäkseen tavoitteisiinsa.
Suomalaiset olivat tehneet virheen - traagisen virheen - joukkojensa asettelussa. He eivät tunteneet vihollistaan. Samoin kuin suomalaiset nykyäänkin olettavat Venäjän olevan sama kuin talvisodassa, suomalaiset olettivat venäläisten taistelevan samalla doktriinilla ja samoilla ohjesäännöillä kuin talvisodassa. Ja näin ei käynyt. Neuvostoliitto oli ottanut opikseen saksalaisia vastaan, ja tykistö on se aselaji, jossa Venäjä on aina ollut hyvä. Suomalaiset olivat kaivautuneet maahan ja panostaneet vahvaan etulinjaan. Talvisodassa se oli toimiva taktiikka. Se ei ollut sitä enää 1944, sillä rintamalla ei ollut joustavuutta eikä syvyyttä. Mutta nykypäivänä sotaa ei ratkaista maassa. Sota ratkaistaan ilmassa, ja Kannakselle keskitetyn valtavan numeerisen ylivoimansa avulla Karjalan ilma-armeija kykeni riistämään itselleen ilmaherruuden. Tämän ilmaherruuden turvin Neuvostoliitto kykeni hyödyntämään valtavaa tykistöään ja tekemään tulivalmistelun, jollaista ei oltu nähty ikinä aikaisemmin maailmanhistoriassa, ja jollainen nähtiin seuraavan kerran vasta Okinawan taisteluissa.
Tulimyrsky alkoi 8.6. 1944. Neuvostotykistö jauhoi etulinjat korppujauhoksi, ja vain aniharva selvisi siitä helvetistä hengissä. Tykistön keskitykseen osallistui noin 5,000 kenttätykkiä, Itämeren laivastosta 175 kpl laivatykkiä ja Kronstadin lähistöjen linnakkeiden tykistöt, rautatie- ja rannikkotykistöt. Pelkästään 21. armeijakunta ampui viidessä minuutissa 17 000 ammusta, joka keskittyi 4 kilometrin rintamalinjalle. Suurhyökkäys oli alkanut. Sen ensimmäiset tulitukset jauhoivat hiekkaiseen maastoon rakennetut pesäkkeet - korsut menivät sisään. Korsuihin jäi eläviä ja kuolleita. Tilanne muistutti maanjäristystä, ja savu- ja pölypilvet olivat kuin hirmumyrskyssä. Tilanne oli sanoinkuvaamaton. Jyrinä oli niin kovaa, ettei siinä tilanteessa erottanut minkäänlaista yksittäistä ammusta. Osa ihmisistä meni sekaisin; he eivät tienneet mitä tehdä ja minne mennä. Kovissa paineaalloissa miehiä kaatui kuin keiloja. Tykistötulen hiukan heikennyttyä alkoi miehiä ilmestyä pölypilvien seasta. Kukaan ei hallinnut tilannetta. Jos viholliset olisivat lähteneet heti tykistökeskityksen jälkeen hyökkäämään jalkaväellä ja panssarivaunuilla, olisi suomalaisjoukoissa tullut pahaa jälkeä. Perääntyvistä miehistä useimmat olivat täysin sekaisin - siinä oli jonkinlainen ihmisen sietokyvyn raja. Tilanteen vähän rauhoituttua suomalaiset saivat jäljelle jääneistä miehistä rivinsä taas jotensakin kuntoon.
Aamuyöhön asti 10. kesäkuuta oli vähän hiljaisempaa, kunnes klo 5:00 jälkeen kaikki tykit ja kranaatinheittimet aloittivat täysillä pauhunsa. Tanner ulvoi, vapisi ja valitti. Sakeat savu- ja pölypilvet peittivät maan ja auringon. Alkoi kaikkien aseiden tulitus, jota kesti yhtämittaisesti 135 minuuttia. Jyry ja jylinä kuului jopa päämajakaupunki Mikkeliin asti. Tulituksen kohteina olivat esikuntarakennukset, korsut, teltat, varastot, etulinjan taisteluhaudat ja mahdolliset tähystyspaikat. Eivät säästyneet miinakentät eivätkä piikkilankaesteet - kaikki oli tuhottava. Samanlaiset tulikeskitykset olivat myös Aleksandrovkan ja Olhavan alueilla. Samanaikaisesti sadat pommikoneet levittivät tuhoaan Valkeasaaren länsipuolella Rajajoella, Sobolestkassa, Kallelassa, Vanha- ja Uusi-Alakylässä. Tykistökeskityksen laannuttua jalkaväki aloitti hyökkäyksensä suomalaisasemiin panssarivaunujen tukemana. 21. armeijakunta lähti hyökkäämään. Hyökkäysalueen keskellä oli Viipuri-Pietari-maantie; hyökkäyskaistan leveys oli noin 6,5 km. Hyökkäyksessä venäläisiä oli 30 000 miestä, joista osa oli XXX armeijakuntaa eli valiojoukkoja, panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä 100. Niitä oli tukemassa 1320 tykkiä ja heitintä. Näiden 21. armeijakunnan kolmen divisioonan takana oli käytettävissä lisäksi 421 panssarivaunua ja rynnäkkötykkiä. Suomalaisten eli JR (jalkaväkirykmentti) 1:n asevoimat olivat samalla lohkolla; 3000 miestä tukenaan 40 tykkiä. Tykistökeskityksen siirryttyä kauemmaksi lähtivät venäläisten panssarivaunut ja jalkaväki etenemään kohti suomalaisten tuhoutuneita asemia.
Suomalaisten sodanjohto ei uskonut suurhyökkäyksen alkaneen. Isku oli ollut täysin demoralisoiva - suomalaiset eivät uskoneet, että riittävän vahva tykistö kykenee tuhoamaan minkä tahansa kanta-, kenttä- ja pikalinnoitteen. Siinä tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin joustaa - vetäytyä tulen alta pois ja antaa vihollisen kuluttaa voimansa. Suomalaiset eivät ymmärtäneet epäsuoraa metodia - eli sitä, että voimaa ei pidä kohdata vastavoimalla (tämä oli johtanut ensimmäisen maailmansodan massateurastukseen) vaan joustolla, tyhjyydellä. Aivan kuten kamppailulajeissa ei panna voimaa voimaa vastaan, vaan käytetään hyökkääjän omaa manööveriä häntä itseään vastaan, näin olisi pitänyt tehdä tässäkin tilanteessa - vetäytyä, antaa vihollisen edetä niin pitkälle kuin hän pääsee, ja vasta hyökkäyksen kulminoitumispisteessä iskeä - niin, että isku kohdistuu kiilan kylkeen painaen rintaman kasaan ja muuttaa etenemisen sekasortoiseksi paoksi. Tämä on epäsuoran metodin ydin. Nyt rintamalla ei ollut syvyyttä, ja vetäytyminen merkitsi täyttä kaaosta. Venäläiset pääsivät kolmessa viikossa Viipuriin, joka menetettiin 20.6. 1944.
Tykistö on aselaji, jonka venäläiset ovat aina osanneet. Sensijaan huolto ja logistiikka on aselaji, jota venäläiset eivät ikinä ole hallinneet - amerikkalaiset sensijaan ovat logistiikan mestareita. Tästä syystä venäläisillä hyökkäys kulminoituu hyvin nopeasti, sillä huoltolinjat ovat pitkiä - venäläisten huolto on sidottu rautateihin, ja joukot kuljettavat muonansa itse mukanaan. Kuitenkin armeija marssii vatsallaan, ja logistiikka - kaikista sodankäynnin muodoista väheksytyin, halveksutuin ja aliarvostetuin - nousee viime kädessä kaikkein merkittävimpään asemaan, sillä logistiikka muodostaa pohjan sodankäyntikyvylle, ja jos tämä pohja pettää, pettää kaikki. Ja neuvostohyökkäyksen kulminoitumispiste oli Viipurissa - sitä pitemmälle yrittäminen olisi merkinnyt neuvostojoukoille katastrofia. Neuvostojoukkojen tavoite, Kymijoki, oli asetettu liian pitkälle logistiikan kannalta.
On yleinen harhaluulo, että taistelujen tuloksia mitattaisiin kaatuneiden määrällä. Tämä on kuitenkin virhe, josta jo Clausewitz varoittaa. Tuloksia mitataan todellisuudessa vankien määrillä, ja tässäkin tapauksessa juuri vankien määrä kertoi mitä kävi. Jos kaatuneita on jonkin verran, kadonneita ja karkureita paljon ja vankeja vähän, niin tällöin hyökkäys on yllättänyt vihollisen täydellisesti, mutta vihollinen on päässyt alta pois ja kykenee järjestämään rivinsä uudelleen. Ja näin tässäkin tilanteessa kävi. Kadonneita ja karkureita oli paljon - shokki oli niin valtava, että psyyke kertakaikkiaan murtuu siinä tilanteessa, eikä siinä auta teloitukset - ne vain pahentavat tilannetta (tämän tiesi jo Maurikios). Mutta sensijaan venäläiset saivat hyvin vähän vankeja. Vaikka suomalaiset usein päivittelevät valtavaa karkurien ja kadonneiden määrää, sotilaspsykologisesti tilanne on täysin normaali ja luonnollinen - siinä käy väistämättä noin, eikä kyse ole sotilaskurin puutteesta, herroittelematta ja teitittelemättä jättämisestä eikä heikosta upseeri- ja miehistöaineesta, vaan kertakaikkiaan siitä, että siinä teräsmyrskyssä inhimillisen sietokyvyn raja ylitetään, ja Clausewitzin sanoin loppuun saakka puolustaminen aiheuttaisi isommat tappiot kuin vetäytyminen. Koska kuitenkin vankeja oli vähän, suomalaisten perusmoraali pysyi loppuun saakka hyvänä, ja turvaan päästyään kadonneet ja karkurit palasivat nopeasti yksiköihinsä. Tällaisessa tilanteessa karkureita ei pidä rankaista, vaan heille pitää järjestää työpalvelua niin, että heidän taistelukykynsä palautuu. Amerikkalaiset ymmärsivät tämän, mutta sen enempää saksalaiset, neuvostoliittolaiset, japanilaiset - kuin suomalaisetkaan - eivät.
Tilanteen ikävyys meni kyllä nopeasti suomalaisten tajuntaan, ja rykmenttitason upseerit eivät olleet tyhmiä. Myös ilmavoimat tajusivat tilanteen vakavuuden, ja kaikki missä oli siivet ja moottori, heitettiin ilmaan. Torjuntalennot aloitettiin välittömästi, ja ne alkoivat tehdä tulosta. Suomalaisten - sekä hävittäjälentäjien että ilmatorjunnan - pudotusluvut kasvoivat tähtitieteellisiin määriin, ja muutamassa viikossa syntyi enemmän hävittäjä-ässiä kuin kolmena vuonna aiemmin. Karjalan ilma-armeija kärsi valtavat tappiot, ja suomalaiset saivat riistettyä kesäkuun 1944 loppuun mennessä ilmaherruuden itselleen.
Ja juuri tämä ilmaherruus - se, etteivät neuvostokoneet enää lennelleet vapaasti Karjalan taivaalla - ratkaisi taistelun. Suomalaisten pommitusilmavoimat olivat kärsineet hirvittäviä tappioita kesäkuun alussa, mutta maahan saapunut osasto Kuhlmey kaksinkiertaisti pommitusilmavoimiemme tehon.
Miksi sitten nimenomaan ilmaherruus ratkaisi Tali-Ihantalassa?
Syy on jälleen logistiikassa. Armeija marssii vatsallaan, ja jos vatsa tyhjennetään, myös marssi loppuu. Epäsuoran metodin mukaan parasta sodankäyntiä ei ole sotiminen vihollisen asevoimia, vaan hänen sodankäyntikykyään, vastaan - asia, jonka jo kondottieerit tajusivat, mutta Machiavelli ei tajunnut. [Machiavelli oli hyvä poliitikko, mutta totaalisen surkea sotilas.] Ilmassa lentokoneet liikkuvat kolmessa ulottuvuudessa (korkeus-leveys-syvyys), kun taas maajoukot ovat sidottuja yhteen ulottuvuuteen - eteen- ja taaksepäin - lentojoukkojen vapausaste on maajoukkoja suurempi. Niinpä maajoukot on helppoa tuhota ilmasta, kun taas maajoukkojen on vaikeaa toimia tehokkaasti ilmajoukkoja vastaan. Ja vielä helpompaa on tuhota maajoukkojen logistiikka - niiden huolto, täydennykset ja tarvikkeet sekä kommunikaatio-, komento- ja kontrollijärjestelmät (3K). Kun logistiikka on tuhottu, maajoukot ovat täysin halvaantuneita - yhtä taistelukyvyttömiä kuin kuolleina.
Ja juuri tämän logistiikan suomalaiset ja osasto Kuhlmey tuhosivat noina kriittisinä päivinä. Koska suuroffensiivi oli kulminoitunut, sitä piti täydentää, huoltaa ja vahvistaa. Kannas oli täynnä neuvostologistiikkaa, sillä Laatokka oli suomalaisten hallussa. Koska neuvostojoukkojen huolto oli ja on yhä sidottu rautateihin, Kannaksen rataverkko oli täynnä polttoaine-, ammus-, varuste- ja muonajunia. Ja juuri nämä junat - ja autot sekä hevospelit suomalaiset ja saksalaiset tuhosivat - ilmasta käsin. Työnjako oli, että saksalaiset pommittivat ja suomalaiset ampuivat venäläisiä alas. Ja tulos oli, että kulminoituneet neuvostojoukot jäivät ilman muonaa, lääkkeitä, sidetarpeita, dieselöljyä, rehua ja bensiiniä.
Taistelut Talissa alkoivat 20.6. illalla. Neuvostohyökkäykset pysähtyivät suomalaisten asemiiin, ja 24.6. mennessä asemat olivat vakiutuneet. Itse taistelujen kulusta, jotka kestivät Talissa 30.6. saakka ja päättyivät hyökkäyskiilan tuhoon ja torjuntavoittoon, lisää Wikipediassa. Ihantalassa suomalaiset ryhtyivät vastahyökkäykseen 1.7. taisteluun oli raahattu about jokainen tykki, kranaatinheitin ja katapultti mitä maasta löytyi, ja kenraali Nenonen oli antanut ohjeen, ettei ammuksia säästetä. Neuvostojoukot joutuivat nyt samanlaisen tulikeskityksen kohteeksi kuin suomalaiset kolmea viikkoa aiemmin - Nenonen oli saanut oppinsa tsaarin armeijan tykistökoulussa, eli omat koirat purivat. Radiotiedustelu oli saanut selville, että neuvostojoukot yrittävät läpimurtoa 3.7. klo 0400. Paikalle raahattiin kaikki kynnellekykenevät tykit, ja ilmavoimat aloittivat toiminnan. Kun hyökkäys tuli, se törmäsi suomalaisten sulkutuleen, ja samanaikaisesti ilmasta iskettiin jatkuvasti. Tuloksena oli täydellinen torjuntavoitto - venäläiset menettivät tuhansia miehiä ja noin sata panssarivaunua, ja suomalaiset kykenivät etenemään. Neuvostojoukoilla ei enää ollut tarvikkeita; heidän sodankäyntikykynsä oli tuhottu. Kaikki se bensiini ja dieselöljy, mitä liikuntasota vaati, oli tuhottu.
Tässä vaiheessa neuvostojohto alkoi epäilemään mahdollisuuksia läpimurtoon, ja juuri tässä vaiheessa radiotiedustelu kaappasi tuon Tuomiojan siteeraaman sanoman. Suomalaiset olivat liian tiukasti asemissaan, he olivat selvinneet ensishokistaan, heillä oli vahvistuksia ja ase- sekä muonatäydennykset Saksasta olivat saapuneet, ja suomalaisilla oli lähes täydellinen ilmaherruus. Karjalan ilma-armeija oli käytännössä tuhottu: se oli menettänyt 700 lentokonetta alasammuttuina, noin tuhat konetta korjauskelvottomiksi vaurioituneina, ja polttoaine oli lopussa. Venäläiset yrittivät vielä koukkausta Viipurinlahden yli suomalaisten sivustaan, Se painui, mutta kesti. Heinäkuun puoleenväliin mennessä linjat olivat vakiintuneet. Tässä vaiheessa ilmatiedustelu näki Kannaksen täynnä tyhjiä junia - ne olivat hakemassa joukkoja pois Kannakselta, Valko-Venäjän taisteluihin.
Suomalaiset olivat nyt vahvemmissa asemissa kuin koskaan aiemmin 1944, ja heillä oli parempi varustus. Ennenkaikkea heillä oli taistelukokemusta - he tiesivät nyt, mitä saattoi odottaa.
Ruukinmatruunan arvio Tuomiojan lausunnosta on musertava. Tuomioja ei tunne historiaa, hän ei ole sotilas eikä hän ymmärrä taistelujen kokonaiskuvaa - siis sitä, kuinka paljon sodankäyntiin vaikuttaa, paitsi itse pang-pang-taistelu, niin myös huolto, logistiikka ja ennenkaikkea talous. Tali-Ihantalan torjuntavoitto ei ollut vain voitto Puna-armeijan sotavoimasta; se oli ennenkaikkea voitto Puna-Armeijan sodankäyntikyvystä. Suomalaisten ilmaherruus oli se asia, joka toi voiton, sillä sen turvin kyettiin tuhoamaan sekä neuvostojoukkojen hyökkäysvoima että logistiikka.
Amerikkalaiset ovat aina tienneet logistiikan merkityksen ja huolto on se sotataidon osa-alue, jonka amerikkalaiset ovat aina hallinneet. Kenraali George Pattonin arvio neuvostojoukoista oli murskaava - Berliini oli heidän hyökkäyksensä kulminaatiopiste, ja heidän huoltolinjansa olivat äärimmilleen venytetyt. Jos amerikkalaiset olisivat silloin hyökänneet - kuten Patton ehdotti - Neuvostoliitto olisi luhistunut. Neuvostoliiton talous oli myös täysin konkurssitilassa - sodan jatkaminen puoli vuotta pitempään olisi merkinnyt maan luhistumista Länsi-Rooman tavoin. Oikeastaan vain voitto keväällä 1945 pelasti Neuvostoliiton taloudelliselta tuholta ja hajoamiselta.
Ja juuri tuo logistiikka petti myös Kannaksella 1944. Neuvostojoukkojen huolto tuhottiin, ja samalla heidän taistelukykynsä. Jos sotaa olisi jatketty syksyyn 1944, säiden huononeminen ja syksyn kelirikko olisi pelannut suomalaisten pussiin, ja todennäköisesti syksy 1944 olisi merkinnyt suomalaisten syysoffensiivia ja Viipurin takaisinvaltaamista. Samanlainen yllätys kuin kesällä 1944 ei olisi onnistunut enää 1945. Taisteluista olisi tullut pitkiä ja raskaita, ja sen taistelun olisi ratkaissut se, olisiko Neuvostoliiton talouspotentiaali enää riittänyt sotaan Suomea vastaan.
Raha ratkaisee, ja se ratkaisee myös sodassa. Tämä on asia, jota moni ei ymmärrä; sodat ratkaistaan aivan yhtä lailla taloudellisesti kuin sotilaallisestikin. Neuvostoliitto, ja siinä sivussa Venäjä, ei ikinä ole ymmärtänyt sen enempää logistiikan kuin epäsuoran sodankäynnin ja epäsuoran metodeinkaan päälle. Ja juuri siksi itärintaman taistelut olivat niin hirvittäviä ja verisiä, ja juuri siksi neuvostojoukkojen kärsimät tappiot niin miehissä, materiaalissa kuin inhimillisestikin, ovat olleet niin tuhoisia, ja saavutukset niin pieniä. Neuvostojoukot kävivät äärimmäisen kustannustehotonta sotaa, mistä Sun Tzu varoittaa.
Länsirintamalla kaatui vain noin kahdeskymmenesosa niistä miehistä, mitä kaatui itärintamalla. Mutta länsirintamalla jokaista kaatunutta saksalaista kohti länsiliittoutuneet ottivat kahdeksan sotavankia. Tämä suhdeluku - vankien suhde kaatuneihin - kuvastaa sitä täydellistä romahdusta ja demoralisaatiota, mikä vallitsi saksalaisjoukoissa länsirintamalla. Ja siksi länsiliittoutuneiden voitto oli niin täydellinen; Neuvostoliitto puolestaan joutui taistelmaan joka metristä Saksan maaperää.
Ja tältäosin Tuomioja on jälleen väärässä. Olisiko Neuvostoliitto edes halutessaan tullut 1944-1945 Kannakselta läpi ja Helsinkiin, jää vain spekulointien - ja strategiapelisimulaatioiden - varaan. Varmaa on, ettei Neuvostoliiton talous olisi kestänyt pitkitettyä sotaa, eikä Kannaksen logistiikkakapasiteetti olisi sallinut yhtään sen suurempien miesmäärien käyttöä puuroutumatta totaalisesti kuin kesällä 1944. Siksi Tali-Ihantalan torjuntavoitto vakiutti rintamat, pelasti Suomen ja salli Suomen päästä menestyksekkääseen poliittiseen tavoitteeseensa, sodasta irtautumiseen.
Subscribe to:
Posts (Atom)
Posts
