Hyvää kesää!

Ruukinmatruuna ajaa masuunin alas heinäkuun ajaksi. Tämä on viimeinen masuuninlasku tältäerää, ja masuuni on poissa puhalluksesta,

The Ironmistress will take the blast furnace out of blast for July. This is the last tapping so far for the summer.

Y viva España!

Congratulaciónes!

Espanja voitti jalkapallon Euroopan-mestaruuden 0-1. Saksan pelätty korppujauhokone ei sitten kyennytkään vikkelämpiä espanjalaisia vastaan.

Espanjan härkä höyhensi Saksan kotkan. Upea peli silti.

Ei nimi miestä pahenna, eikä naistakaan, osa II

Sukunimiasiassa on ruukinmatruunalle tullut vielä yksi asia mieleen.

Länsimaissa, varsinkin roomalaisessa kulttuuripiirissä, naisten nimeämiskäytäntö on täysin kristillistä perua; pakanalliset roomalaiset eivät tunteneet naisille omia nimiä lainkaan!.

Naiset saivat vain isänsä sukunimen, feminiinissä tai diminutiivisessa muodossa, ja sen ohella järjestysnumeron. Poppaea, Livia, Tullia, Junia, Lucretia, Claudia jne. Nuo kaikki naisten nimet ovat sukunimiä; "etunimenä" roomalaisilla naisilla oli pelkkä järjestysluku - Prima, Secunda, Tertia, Quarta, Quinta jne. Naimisiin mennessään nainen otti miehensä nimen feminiinimuodossa. Niinpä kun Marcus Lucretiuksen vanhin tytär meni naimisiin Lucius Voreniuksen kanssa, hänen nimekseen tuli Lucretia Prima Vorena. Pakanallisessa (barbaarisessa) Euroopassa puolestaan varsinaiset sukunimet olivat lähes tuntemattomia; oltiin vain jonkun (miehen) poikia tai tyttäriä; aviottoman lapsen kohtalo pakanallisessa Skandinaviassa ja germaanisessa kulttuuripiirissä oli kolkko - heidät teloitettiin (lapsi suohon syöstäköhön, puulla päähän lyötäköhön). Patronyymi merkitsi, että lapsi oli tunnustettu ja hänellä oli elämisen oikeus.

Melkein kaikki nykyiset Suomessa käytössä olevat tyttöjen nimet tulevat joko hepreasta tai kreikasta, tai sitten ovat peräisin muinaissuomalaiselta tai kansallisen heräämisen ajalta. Mutta latinalaisia, roomalaisperäisiä, tyttöjen nimiä ei ole oikeastaan lainkaan. Syy on juuri siinä, että roomalaiset eivät kohdelleet naisia ihmisinä lainkaan; vasta kristinuskon leviäminen ja kreikkalais-heprealainen käytäntö antoi naisille nimet Rooman valtakunnassa.

Sukunimi on merkki siitä, että kuuluu johonkin; kuuluu sukuun. Nykyinen käytäntö oikeastaan yhdistää naisilla roomalaisen sukunimen perinteen ja toisaalta ei-roomalaisen etunimiperinteen.

Suomessa ei ole yleistynyt USA:ssa tavanomainen sukunimen käyttäminen etunimenä. USA:ssa on yleistä, että pojat saavat jonkun sukunimen (Bruce, Stanley, Neville, Nelson, Gordon, Douglas jne) etunimeksi, kun taas tytöille annetaan paikannimiä (Brittany [Bretagne], Lorraine [Lothringen], Chelsea jne) etunimiksi.

Mutta kaikkein oudoin on terroristi Carloksen oikea nimi: Ilyich Ramirez Sanchez. Kenen poika hän oikein on - Iljan, Ramiron vaiko Sanchon? Kuka ottaa niskoilleen tämän terroristin alkuunpanon?

Päivän mietelmä

Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää, mutta on henkisesti antoisampaa olla läpeensä kipeä nörtti kuin bimbo täydessä kokovartalopuudutuksessa.

Teräsmies jos oisin

Ruukinmatruuna katseli puolisonsa kanssa vanhoja Teräsmies-filmejä, suoraan 1970-luvulta, korneja kuin mitkä. Päähenkilönä Christopher Reeve, ennen kohtalokasta ratsastusonnettomuuttaan. Koska Teräsmies on metallia, niin kai häntä on tarkasteltava ihan poikkitieteellisestä mielenkiinnosta

Teräsmies on yksi vanhimpia amerikkalaisen supersankarisarjakuvan hahmoja. Supersankarisarjakuva (jota Don Rosa erityisesti inhoaa) on nimenomaan amerikkalainen genre; sen päähenkilöt ovat amerikkalaisen yksilönpalvonnan tuotteita: poikkeavia, yli-inhimillisiä olentoja, joilla on (usein) yliluonnollisia voimia, tekniikan ihmeitä, ylivertainen äly tai kirjailijan mielisuosio takanaan. Supersankarisarjakuvat ovat samalla tavoin poikien juttu; ruukinmatruuuna itse luki lapsena Aku Ankkaa, Tenavia, Asterixia, Mafaldaa, Tinttiä ja Maisaa & Kaarinaa. Niin, ja Mämmilää.

Teräsmies on kahden amerikanjuutalaisen kirjailijan, Jerry Siegelin ja Joe Schusterin, luomus. He joutuivat koulussa raa'an väkivallan ja rasismin kohteeksi, ja koska olivat juutalaiseen tapaan älykköjä, he fantasioivat nimenomaan nörttien sankarista - sellaisesta, joka olisi ylivertainen myös fyysisesti kaikkiin öykkäreihin nähden. Ja tästä, sekä juutalaisesta tarustosta, syntyi Teräsmies.

Nimi "Teräsmies" on harhaanjohtava. Englanniksi hän on Superman, yli-ihminen. Hänessä yhtyy juutalainen Messias sekä nietscheläinen Übermensch, yli-ihminen. Hän on ihminen, mutta enemmän kuin ihminen.

Teräsmies on kotoisin Krypton-planeetalta, ja hän on oikealta nimeltään Kal-El, planeetan hallitsijan Jor-Elin poika. Nimi Krypton on tietysti kreikkaa ja tarkoittaa "salattua" tai "kätkettyä", mutta planeetan asukkaiden nimet ovat, jollei kukaan vielä huomannut, hepreaa. Liite -el viittaa Jumalaan (vrt. nimet Joel, Gabriel, Manuel, Elisa jne), ja tuo nimi Kal-El voisi hepreaksi olla קל-אל, "Jumalan ääni"; vastaavasti hänen isänsä voisi olla muunnos nimestä Jeru-El, "Jumalassa on perusta" (vrt Jerusalem, "rauhan perusta", josta vanha skandinaavinen muoto Jorsala.) Krypton sitten räjähtää ("tulkoon valkeus!") ja kaikki kryptonilaiset (tai ainakin melkein kaikki) kuolevat.

Mutta pikku Kal-Elin saapuminen Maahan on täysin kristillinen myytti. "Sillä niin on Jumala (Jeru-El, Jumalassa on perusta) maailmaa rakastanut, että ainokaisen poikansa (Kal-Elin) on antanut blaa blaa blaa" (Joh 3:16). Kal-El on selkeästi messias, sekä kristillisessä että juutalaisessa mielessä. Ja hän saapuu Smallvillen pikkukaupunkiin, lapsettoman Kentin perheen kasvatiksi (vrt. Jeesus, joka syntyy neitsyestä). Smallville (o, little town of Bethlehem) on tyypillinen amerikkalainen pikkukaupunki, tuppukylä. Hän saa nimen "Clark Kent"; Clark viittaa oppineeseen mieheen, ja Kent puolestaan Cantiumiin, "valkeaan kaupunkiin" roomalaisessa Britanniassa (lat. "candia" = puhdas, valkea).

Ja Smallvillestä on peräisin myös Teräsmiehen arkkipahis, Lex Luthor. Nimi on täysin läpinäkyvä. "Lex" on latinaa, ja tarkoittaa "lakia", mutta se voi myös olla lyhenne kreikkalaisesta nimestä Alexandros (Aleksanteri), "alexein- (vastaan, johtaa) -andros (mies)", joko "miesten johtaja" tai "miehen vastustaja", "miehen mittainen". Luthor tietysti viittaa Martti Lutheriin, joka on juutalaisuuden historiassa yksi pahimpia takaiskuja. Lex Luthor, Clark Kentin luokkatoveri, on shegetz, juutalainen kauhukuva kristitystä miehestä. He ovat alunperin ystävyksiä (kuten Luther oli alunperin filosemiitti), mutta riitaantuvat (kuten Luther) ja muuttuvat toistensa katkeriksi vastustajiksi. Shegetz eroaa tavanomaisesta goysta siinä, että hän on älykäs, seksuaalisesti ylivertainen, energinen ja pelottava; samalla tavoin Lex Luthorista tulee menestynyt liikemies, jonka vallanhimolle ja ahneudelle ei ole vertaa. Ja silti sekä Teräsmiehen että Lex Luthorin kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa - aivan kuten kristinuskon ja juutalaisuuden. ר-ת-ל Lamed-taav-resh (Blogger ei hyväksy oikealta vasemmalle-kirjoitusta), heprealaiseen kirjoitukseen eivät kuulu vokaalit. Ja Teräsmies on messias; ei pelkästään juutalainen messias, vaan myös kaikkien nörttien oma messias - journalisti, jolla on supervoimat ja ylivertainen äly. Teräsmiehen puvun S-kirjain ei merkitse vain sanaa "Superman" (yli-ihminen), vaan myös kirjoittajia, Siegeliä ja Schusteria.

Koko juttu voitaisiin kuitata pelkkänä juutalaisuuden (Teräsmies) ja kristinuskon (Lex Luthor) välisenä kamppailuna, juutalaisesta perspektiivistä nähtynä, ellei mukana olisi vielä pahiksia muista maailmoista; mm. Kryptonin räjähdyksestä selviää joukko kryptonilaisia roistoja. Ja Teräsmiehelläkin on heikkoutensa, kryptoniitti. Jokaisella supersankarilla on, kuten Akilleella, se heikko kantapäänsä, ja Lex Luthor tietää Teräsmiehen heikkouden. Mutta samalla myös Lex Luthor joutuu suojelemaan Teräsmiestä interplanetaarisilta pahiksilta, jotka tuntevat hänen heikkoutensa. Voidaan sanoa, että Teräsmiehen ja Lex Luthorin välillä on viha-rakkaussuhde. He ovat kotoisin samasta kaupungista, aivan kuin juutalaisuus ja kristinusko kumpuavat samasta lähtökohdasta. Sensijaan toisten ulottuvuuksien ja planeettojen superroistot ovat täysin epäinhimillisiä olentoja, joita kohtaan on mahdotonta kokea minkäänlaista ymmärtämystä.

Teräsmies olisi täysin kiiltokuvamainen hahmo, pelkkä huono pastissi, jos hän olisi pelkkä supersankari. Hänen nörttipuolensa, Clark Kent, luo häneen hiukan inhimillisyyttä. Ja silti hän ei voi saada lapsia Lois Lanen kanssa. Teräsmies kääntää kristillisen messias-myytin ylösalaisin; kristillinen messias on Jumala, joka tuli ihmiseksi maan päälle, kun taas Teräsmies on ihminen, joka on tullut Jumalaksi maan päällä, kiitos auringon G6-spektriluokan (Kryptonilla oli M-luokan oranssi kääpiö keskustähtenä). Ja kuitenkin jumalallisuudestaan huolimatta Teräsmies on naisnäkökulmasta katsoen hyvin yksiulotteinen hahmona. Hän on liian sliipattu, että häneen voisi samaistua tai edes kokea empatiaa. Teräsmies on ennenkaikkea poikien sankari; tytöt kokevat häneen hyvin vähän mitään vetoa - supersankarisarjakuvat eivät pahemmin kulu tyttöjen käsissä.

Supersankarisarjakuvien heikkous on juuri tuo asetelma. Yli-inhimillinen supersankari versus maailma tai superroistot - supersankarisarjakuva vaatii aina konfliktia, kuten Tom ja Jerry (josta ei ikinä saatu kunnollista sarjakuvaa). Siksi monet supersankarisarjakuvat ovat suosionsa jälkeen jääneet hyvin lyhytaikaisiksi ja kuolleet - ne on yksinkertaisesti kulutettu loppuun. Ja näin on käynyt myös Teräsmiehelle - se on muuttunut kliseeksi ja kulutettu loppuun. Ensin Teräsmies alkoi toistamaan itseään ja sen jälkeen muuttui itsensä parodiaksi. Teräsmies on kokenut saman kohtalon kuin Batman, Ihmeneloset, Hämähäkkimies ja monet muut supersankarit. Oikeastaan vain Mustanaamio on säilynyt vuosikymmenestä toiseen tuoreena.

Miksi sitten antisankari, kuten Aku Ankka, Masi tai Jaska Jokunen, pysyy vuosikymmenestä toiseen suosittuna, ehtymättömänä tarinoiden aarrearkkuna, ja miten Charles Schulz piirsi Tenavia aina kuolemaansa saakka, suosittuna? Ehkä juuri siksi, että me arvostamme sankaria, mutta jokainen rakastaa hyvää häviäjää. Aku Ankan ja Jaska Jokusen suosion pohjalla on juuri heidän inhimillisyytensä; he eivät ole yliluonnollisia otuksia, vaan heihin on helppoa samaistua. Samoin antisankarisarjakuva ei vaadi konfliktia, vaan sen pohjalta on äärimmäisen helppoa laatia mielenkiintoisia, jännittäviä ja kiehtovia seikkailuja. Aku Ankan suosion takana on yksi mies, Carl Barks; ja juuri hän loi Aku Ankasta sen instituution, mitä hän on ympäri maailman; ja Don Rosa on jatkanut tätä antisankarin perinnettä. Disneylläkin on oma supersankarinsa, Mikki Hiiri; mutta Rosa inhoaa Mikkiä juuri tämän yksiulotteisen puhtoisuuden takia. Aku on särmikäs, rosoinen ja hänessä on inhimillisyyttä; Roope puolestaan on ulkoisesti menestynyt, mutta sisältä rikki - häneltä on jäänyt kaikki inhimillinen (ankallinen) saavuttanut kun hän on juossut maallisen hyvän perässä.

Euroopasta puuttuu supersankarisarjakuvan perintö lähes täysin. Tintti on aivan tavallinen journalisti, joka ratkoo ongelmat älyllään, ja kapteeni Haddockin sekä professori Tuhatkaunon suosiollisella avustuksella. Asterixin gallialaisilla on toki taikajuomansa, mutta ennenkaikkea nokkeluutensa ja yhtenäisyytensä; mitäpä muuta Asterixin Rooma on kuin parodia Euroopan Unionista? Ja todellinen antisupersankari on tietysti André Franquinin Niilo Pielinen.

Mutta miten käy sekä amerikkalaisen sarjakuvan että eurooppalaisen japanilaisen mangan vyörytyksen alla? Japani on sarjakuvan todellinen kotimaa, ja Japanissa sarjakuva on ollut taidetta jo 1600-luvulta lähtien. Ja sieltä tulee paljon todella korkeatasoista sarjakuvaa - joka helposti jyrää alleen sekä amerikkalaisen supersankarisarjakuvan että stripit, että eurooppalaisen albumiperinteen. Haastaja tulee Kauko-Idästä, aivan kuten idän uskonnot ovat haastaneet sekä juutalaisuuden että kristinuskon länsimaissa.

Jäämme odottamaan.

...kun me voitimme meidät?

Ruukinmatruuna seurasi eilen puolisonsa innoituksesta Saksa-Turkki-jalkapallo-ottelua (huh, mikä yhdyssana!). Ottelu oli hienoa katseltavaa, taitopalloa; ja turkkilaiset kyllä antoivat viimeistä euroa myöten täyden vastuksen saksalaisille.

Historian harrastaja olisi voinut todeta jotain sipaheista ja ritareista, tai sitten janitsaareista ja landsknechteistä, mutta Saksa ei pannut sekään missään vaiheessa sitä surullisen kuuluisaa korppujauhokonetta päälle, vaan ottelu oli viimeiselle minuutille saakka hienoa ja jännittävää katseltavaa. Onnittelut voittajalle ja kolme hurraahuutoa arvoisalle vastustajalle!

Mutta historian harrastaja tietää, mikä jännite tuossa ottelussa on - puolikuun kauhu kohtaa kotkan kynnet. Vastakkain oli kaksi todellista historiallista pan-eurooppalaista mahtia; ottomaanien sulttaanikunnan ja Lännen Keisarikunnan perilliset. Ja kaupan päälle Saksassa asuu kolme miljoonaa turkkilaissiirtolaista.

Ruukinmatruuna oli satavarma, että koska kyseessä on jalkapallo ja tunteet käyvät kuumina, kohta Berliinissä ja muissa Saksan turkkilaiskaupungeissa räjähtää, ja tänään uutisoitaisiin mellakoista ja Ranskan-meiningistä ympäri Saksaa. Mutta ei! Saksassa on ollut yllättävän hiljaista, eikä Turkistakaan kuulu mitään kauhu-uutisia.

Ruukinmatruuna on aina ottanut turkkilaiset vakavasti. Historiallisesti voidaan todeta, että iranilaisten ohella Turkki on ainoa islamilainen maa, joka on historiallisesti ollut todella menestyksekäs, ja joka on todella ollut se puolikuun kauhu. Meillä on tapana todeta, että jos muslimi niin arabi, mutta iranilaiset eivät ole seemiläisiä arabeja, vaan indoeurooppalaisia, ja turkkilaiset puolestaan turkkilais-tataarilaisiin kansoihin, kuten turkmeenit, azerit ja tataarit. Sotilaallisena voimana arabit ovat huono vitsi, mutta jokainen historian harrastaja tuntee sen mahdin, joka kerran hallitsi samaa maa-aluetta kuin Bysantin keisarikunta aikoinaan. Turkki on kaikista islamilaisista maista kaikkein vaurain, kaikkein teollistunein ja kaikkein länsimaistunein (Tunisia pääsee aika lähelle), ja Kelmal Atatürk oli ihan oikeasti uudistaja.

Turkista on muuttanut valtava määrä siirtolaisia Eurooppaan, varsinkin Saksaan, ja he ovat vieneet islamin mukanaan. Mutta vaikka valtaväestön ja turkkilaisten suhteet eivät ole aina olleet parhaat mahdolliset ja vaikka toisen ja kolmannen polven siirtolaisissa onkin kuplintaa ja poreilua, Saksassa tilanne ei ole mennyt samanlaiseksi mellakoinniksi ja autonpoltoksi kuin Ranskassa.

Ruukinmatruunan pepputuntuma on, etteivät turkkilaiset ole yhtä innostuneita islamilaisesta hihhuloinnista kuin arabit edes Saksassakaan. Pikemminkin turkkilaisten liikehdintä on ollut nationalistista, Joku toinen, joka tietää asian paremmin, voisi kertoa miten on. Mutta kun tiedetään, millainen väkivaltalaji jalkapallo on ja miten se on uskonto joillekin, olisi voinut kuvitella, että nyt alkaa mellakat. Eivät alkaneetkaan.

Olisiko mahdollista, että turkkilaissiirtolaiset olisivat sittenkin integroituneet Saksaan luultua paremmin, ja kokisivat Saksan sittenkin kotimaakseen? Eli että Saksan voitto Turkista ei ollutkaan mikään mellakoinnin aihe, vaan pikemminkin "me voitimme meidät!" - kotimaa voitti synnyinmaan, ja jos lopputulos olisi ollut toisinpäin, se ei olisi herättänyt sen enempiä tunteita?

Jäämme odottamaan, miten käy pronssiottelun.

Lisäys 27.6. Pronssista ei pelata. Surku. Turkki olisi ansainnut sen.

Uusmisantropia

Uusmisantropia on Frank Furedin käyttöönottama termi. Se tarkoittaa ihmisen vihaamista lajina - siis biologisena olentona sellaisenaan, ei joidenkin ominaisuuksien vuoksi tai tekojen vuoksi, kuten perinteisessä misantropiassa.

Uusmisantropian synty voidaan ajoittaa 1960-lukuun. Tällöin perinteinen liberalismi, joka oli painottanut yksilönvapauksia, ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa, alkoi enemmässä ja enemmässä määrin korvautua pessimistisellä itsevihaliberalismilla. Tähän antoivat kimmokkeen toisaalta kylmä sota ja vasemmistolaisuuden nousu yliopistojen ei-luonnontieteellisten tiedekuntien pääideologiaksi, ja toisaalta ympäristöliikkeen nousu sekä lukuisat ekokatastrofit, tunnetuinpana Torrey Canyonin haaksirikko 1967.

Itsevihaliberalismin kantava voima on toisaalta poliittinen korrektius ja toisaalta hesperofobia. Itsevihaliberalismi ei ainoastaan pidä länsimaista kulttuuria ja arvomaailmaa täysin arvottomana, se pitää sitä tuhoisana ja vahingollisena, joka pitää hävittää tyystin. Itsevihaliberalismiin kuuluu kapitalismin vihaaminen, tieteen näkeminen pelottavana, noituuteen rinnastettavana uhkana, teollisuuden näkeminen ympäristölle ja luonnolle tuhoisana teknokratiana ja insinöörit ikäänkuin tämän tuhon uskonnon pelottavana papistona, ja perusarvojen - kodin, uskonnon ja isänmaan, vihaaminen "patriarkaalisina ja nationalistisina" instituutioina. Itsevihaliberalismi voidaan kiteyttää lauseeseen: kaikki kulttuurit ovat yhtä hyviä, paitsi länsimainen, joka on niitä kaikkia muita kulttuureja huonompi, seksistisempi, tuhoisampi, alistavampi, sortavampi, taantumuksellisempi ja siksi sillä ei ole olemassaolon oikeutta. Itsevihaliberalismi on ikäänkuin feminismi, kansalaisoikeusliike, luontoaktivismi, humanismi, vasemmistolaisuus ja pasifismi vedettynä överiksi - muuttuen campiksi, karikatyyriksi, groteskiksi irvikuvaksi itsestään.

Toinen maailmansota merkitsi kahden uskonnon lopullista kuolemaa Euroopassa, ja ne olivat vanhat riitapukarit, kristinusko ja juutalaisuus. Juutalaisuus kuoli lopullisesti Auschwitzin, Chelmon, Treblinkan ja muiden tuhoamisleirien kaasukammioihin, teloitusampumaratoihin, hirsipuihin ja parakkien tautivuoteille. Holocaust merkitsi kuoliniskua juutalaisuudelle uskontona - tänä päivänä juutalaisuus elää Euroopassa enää lähinnä kansallisena identiteettinä ja tyhjinä rituaaleina. Mutta toinen maailmansota merkitsi myös kristinuskon lopullista kuolemaa - se prosessi, joka oli alkanut Darwinista, Marxista, Huxleystä ja Feuerbachista, sai loppunsa Coventryssä, Dresdenissä, Ranskan kuoleman kentillä ja Venäjän aroilla. Jumala ei kyennyt pelastamaan sen enempää omaa valittua kansaansa uuspakanallisten natsien kynsistä kuin kristittyjäkään ateistien aseilta. Kristinuskosta on Euroopassa jäljellä enää pelkkä tyhjä kuori ja täysin munaton valtiokirkko - ja toisaalta lauma epämääräisiä hihhuleita, joita leimaa toisaalta hyvin alhainen älykkyysosamäärä ja toisaalta fanaattisuus ja piittaamattomuus tieteestä. Sekä kristinusko että juutalaisuus elävät elävinä uskontoina enää vain USA:ssa. Mutta kristillinen etiikka on - valitettavasti - osoittautunut paljon kristinuskoa itseään kestävämmäksi.

Ja sekä uusmisantropia että varsinkin itsevihaliberalismi kumpuavat nimenomaan kristillisestä etiikasta.

Kristillinen etiikka lähtee siitä käsityksestä, että ihminen on pohjimmiltaan paha - perisynnin saastuttama, kelvoton, Jumalasta erossa, matkalla Helvettiin polttoaineeksi. Älä yritä selitellä, se pahentaa vain. Olet täysi paska, niljaa, syntinen saatana kurja, sinussa ei ole mitään hyvää, ja Jumala vihaa sinua. Kaikki klassisen aivopesun lähtökohdat siis, mutta ruukinmatruunan mielestä aika hyvin linjassa ihmisen tosiasiallisen luonteen kanssa. Mutta kristinuskon yksi kantava perusajatus on, että Jumala rakastaa ihmisiä ja että armo on aina tarjolla (joskin suuntauksesta riippuen tietyillä ehdoilla.) Tämä armon käsite pelastaa oikeastaan koko kristinuskon joutumasta vastenmielisten hihhulien roskakoriin yhdessä muinaisseemiläisten veriorgiakulttien kanssa.

Mutta kun Jumala on kuollut ja taivas lakkautetaan, kristillisestä etiikasta katoaa kokonaan myös armon käsite. Ei ole Jumalaa, ei ole vapahtajaa, ei ole armoa. Jäljellä on enää vain pelkkä syyllisyys, häpeä, pahuus - ja sen seurauksena itseviha. Ja juuri siksi kristillinen etiikka ilman kristinuskoa on niin tuhoisa asia kuin mitä se on, sillä se johtaa väistämättä tuohon itsevihaliberalismiin - ja endogeeniseen, länsimaisen kulttuurin itsensä sisältä, kumpuavaan, hesperofobiaan.

Ja kun tämä tie on kuljettu loppuun - reaalisosialismin konkurssin, vieraisiin kulttuureihin pettymisen, ympäristöongelmien, islamilaisen terrorin nousun, ja humanismin kuoleman jälkeen, tuloksena on pettyminen koko ihmisyyteen ja ihmisviha. Ei ole sattumaa, että Pentti Linkola on kovassa kurssissa intellektuellien keskuudessa ympäri maailmaa - ja Pekka-Eric Auvinen oli vain yksi tämän saman jatkumon käännepisteistä. Tai toisilla sanoilla: Auvinen oli Linkolan looginen, ja väistämätön, jatkumo.

Uusmisantropia lähtee siitä, että ihminen on tietoisesti paha, kykenee vain pahaan ja on jo tuhonnut maapallon ja elämän sekä elämisen edellytykset, ja ansaitsee tuhoutua lajina. Kyse on enää vain siitä, että miten ja milloin. Kaikille uusmisantroopeille yhteistä on käsitys, että ihmisiä on tällä pallolla liikaa ja heidän lukumääräänsä pitää vähentää: kyse on vain siitä, tapahtuuko se massateloituksilla, sodalla, taudeilla vai talous- tai luonnonkatastrofeilla. Kun itsevihaliberaali pettyy lopulta liberalismiin itseensä, hän alkaa yleensä kannattamaan jotain sosialismin muotoa, usein kansallissosialismia - Pentti Linkolan tapaan. Sitä vain kutsutaan "syväekologiaksi". Mutta ei ole sattumaa, että nimenomaan natsit olivat kiihkeitä luonnonsuojelun ja ekologian kannattajia, ja samalla misantrooppeja: syväekologia sekä misantropia kulkevat käsi kädessä.

Uusmisantropiaan kuuluu jatkuva katastrofien manaaminen. Milloin se on ekokatastrofi, milloin öljyhuippu, milloin millenniumbugi, milloin ilmastonmuutos, milloin ydinvoima, milloin luonnonvarojen loppuminen - katastrofeja riittää vaikka muille jakaa. Ilmestyskirjan ratsastajia ei ole enää vain neljä, vaan heitä on mykyään kokonainen ratsuväkirykmentti. Ja toisin kuin Johanneksen ilmestyksessä, odotettavissa ei kaikkien kauhujen lopuksi ole enää paratiisia ja uutta Jerusalemia, vaan koko sivilisaation tuho ja häviäminen olemattomiin.

No, tällaiset kauhukuvitelmat ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta itse, alkaen vedenpaisumuksesta ja Sodoman ja Gomorran tuhosta - koko kristinuskon eskatologiahan perustuu maailmanlopun odotukselle. Mutta uusmisantroopeille maailmanloppu ei suinkaan merkitse uutta paratiisia, vaan kaiken loppua. Hybrikselle pitää saada se nemesis vaikka väkisin. Erilaiset tuomiopäiväskenaariot painottavat kaikki ihmisen pahuutta, syyllisyyttä, moraalista konkurssia ja sitä, että koko ihmislajia odottaa väistämätön tuho, jolta ei ole pelastusta.

Kun ruukinmatruuna oli 1980-luvulla peruskoulun yläasteella, hän toimitti lehteä "Daily Disaster" joka oli parodia tuon ajan peruskoulunopettajien vasemmistolaisesta tuomionmanaamisesta - se oli täynnä keksittyjä uutisia luonnonkatastrofeista, murhista, sodista ja muista onnettomuuksista. Se oli ruukinmatruunan hiljainen tirpanflippaus koko jutulle.

On totta, että ihminen on saanut toiminnallaan paljon pahaa aikaan luonnon kannalta, ja termi "teollisuusaavikko" lienee tuttu. Mutta teknofobia - irrationaalinen teknologian, teollisuuden ja luonnontieteiden pelko ja tuhonmanaaminen on lähinnä magiaan rinnastettava maailmankatsomus. Vitsi on siinä, että ekokatastrofit ovat aina pahimpia siellä, missä teknologia on kehittymättömintä ja elintaso alhaisin - se merkitsee elämistä kädestä suuhun, ja kehittymättömiä prosesseja, mikä puolestaan merkitsee lyhytnäköisyyttä, tehottomuutta ja resurssien haaskaamista. Euroopan metsät hakattiin polttopuiksi jo kelttiläisellä rautakaudella, ja mongolien ainoa historiallinen pysyvä saavutus oli Gobin autiomaan kolminkertaistaminen. Sensijaan korkea elintaso merkitsee tehokkaita prosesseja ja korkeaa hyötysuhdetta, mikä merkitsee sitä, että resursseja kyetään allokoimaan myös ympäristönsuojeluun. Teknofobia ja vaatimus elintason alentamiseen on siis sama kuin pissaisi talvipakkasella housuun - lämmittää hetken, sitten on entistä kylmempää ja ainoa, mikä on varmaa, on virtsatietulehdus.

Voimme kulkea vain eteenpäin. Menneisyyteen ei ole enää paluuta, emmekä voi enää romantisoida Ryysyrannan perään. Se oli yhteiskunta, jossa elämä oli verta ja räkää, ja jossa ruukinmatruunan äidinäiti myytiin julkisella huutokaupalla lapsiorjaksi.

Myös erilaiset tuomiopäivän manaajat ovat olleet 100% väärässä 100% ennustuksissaan 100% ajasta. Erilaiset tuhoskenaariot eivät milloinkaan toteudu sillä tavalla kuin nuo tuhonpovaajat ennustavat. Ihminen on siitä ikävä olento, että se kykenee elämään vaikka peräsuolessa, jos jostain löytyy tarpeeksi iso, ja tunnetusti mikään ei ole niin viisas kuin insinööri.

Tuhon manaajilta on jäänyt huomaamatta se, että yhden tehtaan jäte on toisen raaka-aine - tämän tiesi jo Justus Freiherr von Liebig. Kierrätys ei ole mikään uusi keksintö, ja terästeollisuus painottuu koko ajan enemmän ja enemmän kierrätykselle - pelkästään jo siksi, että romusulatto vaatii paljon vähemmän pääomakustannuksia ja sen prosessit ovat paljon yksinkertaisempia kuin jos terästä valmistetaan "neitseellisestä" rautamalmista koksilla pelkistäen. Samoin öljy ei ole mitään muuta kuin pelkkä hiilivetylähde - ei mikään maaginen taikajuoma tai noitapöperö - ja herrat Franz Fischer ja Hans Tropsch keksivät synteesinsä jo 1924, ja öljypöpöstähän oli jo juttua. Myöskään biopolttoaineiden valmistaminen elintarviketeollisuuden ja kotitalouksien jätteestä ei ole uusi asia. Kyse ei siis suinkaan ole kyse siitä, onko jokin asia mahdollinen vaan siitä, onko se taloudellisesti kannattava tai mielekäs. Suomessa on niin paljon rahkaturvetta soissamme, että jos siitä valmistettaisiin Gustaf Kompan prosessilla bensiiniä, sitä olisi enemmän kuin Saudi-Arabiassa öljyä.

Mutta uusmisantropiaa on kokeiltu jo kerran - Saksassa 1933-1945 - ja tulokset eivät ole rohkaisevia. Se järjestelmä, mikä Saksassa tuolloin vallitsi, oli antikapitalistinen, antikristillinen ja antihumanistinen - sanalla sanoen syväekologinen. Pentti Linkola on häpeämättömästi julistautunut kansallissosialismin ihailijaksi, ja rivien välistä on helppoa lukea että hänen mielestään polttouunit olivat hyvä idea. Mutta jos otamme idoliksemme Linkolan ja seuraamme hänen teoriaansa, käytäntö onkin Auvinen. Käsi ylös, kuka ihan oikeasti haluaa jatkaa Himmlerin, Eichmannin - ja Auvisen - viitoittamaa tietä?

Uusmisantropia johtaa väistämättä natsismiin. Vestigia terrent.

Meill' on hukkumisorgiat juhannusaaton

Ruukinmatruuna hävisi vetonsa. Vain yksi hukkunut. Osasyy on ollut toisaalta aaton sateilla ja huonolla säällä, ja juhannuspäivän ja sunnuntain hyvin tuulisella säällä, joka on pitänyt pienveneet laiturissa. Samoin kova merenkäynti yleensä merkitsee sitä, että porukat pukevat ne pelastusliivit päälle ja ottavat muutenkin riskit vakavasti.

Matruuna itse oli purjehtimassa juhannuksena, ja meno ulkomerellä oli jo sen rajan yli, jolloin purjehdus lakkaa olemasta hauskaa ja muuttuu työksi. Ei se kova tuuli mitään, mutta tuuli oli puuskittaista, jolloin purjeiden säätö muuttuu ihan oikeaksi työksi.

Mutta uimarannassa merivesi oli jo uimalämpöistä - olihan se juhannusuintikin ikäänkuin velvollisuus.

Ei nimi miestä pahenna, eikä naistakaan

Yksi viime aikoina pintaan noussut asia on eräiden feministien ärtymys siitä, että vain aniharva a) nainen pitää oman (= pääsääntöisesti isänsä) sukunimen avioliittoon mennessään tai b) naisen sukunimi otetaan vain harvoin yhteiseksi nimeksi. Koska ruukinmatruunaa on jo ehditty epäillä Panu Höglundin alter egoksi (jota hän ei ole) ja Panukin ehti kirjoittaa aiheesta, samoin kuin Lotta Roti - niin ruukinmatruuna kantaa oman ortensa kekoon ja tarkastelee asiaa.

No.

Perinteisesti länsimaissa on otettu avioliitossa miehen nimi yhteiseksi sukunimeksi. Tämä sen vuoksi, että näin on katsottu naisen eroavan isänsä suvusta ja isänsä määräysvallan alta, ja siirtyvän miniäksi puolisonsa sukuun, ollen näin osa miehensä sukua, muttei kuitenkaan appivanhempien määräysvallan alainen. Sekä poika että tytär näin eroavat vanhemmistaan, ja muodostavat uuden perheen.

Mutta asialla on toinenkin pointtinsa, ja se ovat lapset. Mikäli lapsi ei ole äitinsä hylkäämä löytölapsi, niin lapsen äiti on aina tiedossa. Isä on aina epävarma.

Silloin, kun lapsi saa isänsä sukunimen, se merkitsee, että isä tunnustaa lapsensa (ja on pääsääntöisesti ylpeä hänestä) ja että lapsella on molemmat vanhemmat sekä biologisessa että juridisessa mielessä. Lapsesta tulee osa sitä sukua, kumpi on epävarmemmalla ja siksi harvinaisemmalla ja tietyllä tavoin halutummalla pohjalla. Äidin sukunimi on kaikissa länsimaisissa kulttuureissa merkinnyt aina aviotonta syntyperää. Jos lapsi saa äitinsä sukunimen, niin isästä ei ole tietoa - joko äiti on ns. kevytkenkäistä sorttia tai isä ns. hunsvotti. Vasta silloin, jos isä tunnustaa lapsensa, hänellä on oikeus isänsä sukunimeen.

Isän perimys on merkinnyt ennen hyvinvointivaltiota ja fattan luukkua oikeastaan ainoaa toimivaa sosiaaliturvan muotoa lapsille. Lapsi on näin otettu osaksi isänsä sukua, ja sukulaisilla on ollut velvollisuus huolehtia lapsesta ja kasvattaa hänet. Koska miehet ovat olleet perheen pääasiallisia palkansaajia ja rahanansaitsijoita, isyys on ollut äärimmäisen tärkeää lapsen hyvinvoinnin ja toimeentulon kannalta. Tämän vuoksi äpärää tarkoittava sana on lähes kaikissa indoeurooppalaisissa kielissä kirosana tai haukkumanimi: äpärät jäivät vaille kasvatusta, ja he olivat taipuvaisia antisosiaaliseen käytökseen ja rikollisuuteen. Yhä edelleenkin noin 80% kaikista vankiloiden asukeista tulee yksinhuoltajaperheistä.

Maailmassa ei ole yhtään valtakulttuuria, jossa suku laskettaisiin äidin kautta. Tämä siksi, että kulttuurievoluutio on osoittanut patrinominaalisen, isän kautta periytyvän sukulaisuusjärjestelmän, matrinominaalista käyttökelpoisemmaksi. Sensijaan esimerkiksi juutalaiset laskevat etnisen syntyperänsä aina äidin kautta: juutalaisesta äidistä syntynyt lapsi on juutalainen, jollei hän käänny kristityksi tai muslimiksi, jolloin hän lakkaa olemasta myös etnisesti juutalainen. (Etnisyys ei siis ole sama asia kuin biologinen klusteri.)

Mutta paradoksaalisesti, kuten Panu ehti jo osoittaa, kaikkein patriarkaalisimmissa ja taantumuksellisimmissa kulttuureissa nainen säilyttää oman sukunimensä avioliitossakin. Tämä on merkki siitä, että avioliitostakin huolimatta tytär katsotaan edelleenkin isänsä omaisuudeksi: hän ei suinkaan siirry puolisonsa suvun jäseneksi, vaan hän on ja pysyy yhä edelleen alistussuhteessa omaan isäänsä - verisukulaisuus on vahvempi arvo tällöin kuin avioliitto, ja appivanhemmilla on käskyvalta avioliittoon. Se, ettei tytär ota puolisonsa nimeä avioliitossa, vaan säilyttää omansa, on merkki hyvin patriarkaalisesta yhteiskunnasta - ei suinkaan tasa-arvosta.

Sivukommenttina mainittakoon, että löytölapset saavat perinteisesti sukunimekseen sen paikan nimen, mistä heidät löydetään.

Koska ruukinmatruuna itse on melko sukurakas ihminen ja hän on setvinyt sukuaan sekä isukin että äipän puolelta, hän löytää tusinoittain sukunimiä, sekä suomalaisia että ruotsalaisia, omasta suvustaan. Ruukinmatruuna on päässyt sekä isän että äidin isänlinjaa 1600-luvulle saakka, juurikin sukunimiä seuraamalla. Itä-Suomessa on lisäksi perinteisesti käytetty joko patronyymiä (isännimeä) tai kotitilan nimeä, ja yksi mielenkiintoinen piirre on, että nainen on säilyttänyt avioliitossa nimensä, mutta siihen on lisätty liite -tar. Niinpä Karhun tilan isäntä on ollut Heikki Karhunen, ja hänen poikansa Hannu Karhunen on perinyt tilan, mutta tytär Helena Karhutar on ollut edelleen Karhutar mennessään Niemen tilan Matti Niemisen kanssa naimisiin. Sääty-yhteiskunnan alakerroksissa on käytetty lähes yksinomaan patronyymejä, milloin isä on ylipäänsä ollut tiedossa, aina 1800-luvulle saakka.

Genealogiassa ja heraldiikassa katsotaan, että nainut nainen kuuluu puolisonsa sukuun - hän lakkaa olemasta isänsä määräysvallan alainen astuessaan avioliittoon. Perinne on hyvin voimakas, ja se merkitsee irtautumista heimoyhteiskunnasta ja klaaniyhteiskunnista, joissa tyttäret ovat isän omaisuutta, jossa tytön arvo on olla kauppatavaraa, ja joihin kuuluu kunniaväkivallan ja kunniamurhien perinne. Sillä, että nainen ottaa puolisonsa nimen, nimenomaan tehdään pesäero tähän käytäntöön.

Feministien ihmettelynaihe on itse asiassa paradoksi: genealogisessa mielessä he oikeastaan kaipaavat takaisin heimoyhteiskunnan, klaanien ja kunniaväkivallan aikaan. Perinteet ovat kuitenkin haihattelua ja muoteja voimakkaampia, ja yhä edelleen enemmistö morsiamista äänestää klaaniyhteiskuntaa vastaan pienemmän riesan tien kautta, ottamalla sulhasensa nimen.

Genealogiassa se, että sulhanen on ottanut morsiamen nimen, on puolestaan ollut merkki suvunsisäisestä adoptiosta. Tytär on ollut isänsä ainoa lapsi, ja suvun on katsottu katkeavan häneen. Niinpä ottaessaan morsiamensa nimen sulhanen on adoptoinut itsensä appensa sukuun: suku on näin jatkunut kotivävyn kautta.

Mikä siis tasa-arvoa haikailevalle morsiamelle käytännöksi?

Ehkäpä kaikkein mielekkäin käytäntö voisi olla se, että sukunimen ohella voitaisiin ottaa käyttöön tuo patronyymi tai itäsuomalainen '-tar'-perinne. Eli että naimisissa oleva nainen käyttäisi yhteisen sukunimensä ohella vanhaa nimeään '-tar'-päätteellä. Toinen vaihtoehto on ottaa sukujen historiasta jokin sellainen yhteinen nimi, joka sopii molemmille.

Ajatuksia?

Konventikkeliplakaatti

Kirkkohistoria tuntee monia omituisuuksia, ja yksi niistä on konventikkeliplakaatti, joka oli valtiokirkon taistelukeino herätysliikkeitä vastaan puhdasoppisuuden aikana. Konventikkeliplakaatilla säädettiin, ettei yksityisiä seuroja tai jumalanpalveluksia saa pitää yksityistiloissa, rangaistuksen uhalla. Se säädettiin 1726, ja oli Suomessa voimassa vuoteen 1869 asti.

Historiallisesti tarkoituksena oli ylläpitää yhtenäiskulttuuria ja estää ei-toivottujen lahkojen leviäminen. Nykypäivänä se voidaan nähdä vakavana loukkauksena uskonvapautta vastaan. Mutta konventikkeliplakaatilla oli selkeä tarkoitus: sääty-yhteiskunnan aikana herätysliikkeet uhmasivat vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja olivat vaaraksi, paitsi kirkolle, ennenkaikkea valtiolle.

Meillä on valtiokirkko uskonpuhdistuksen myötä. Kun Kustaa I Vaasa toimeenpani uskonpuhdistuksen, sen tarkoitus oli ennenkaikkea nujertaa kuninkaan vastavoima, katolinen kirkko, ja aikaansaada valtamonopoli. Uskonpuhdistus merkitsi hengellisen eliiitin alistamista väkivaltaeliitin alle - kun valtio, siis väkivaltaeliitti, otti kirkon haltuunsa, kirkosta tuli kuuliainen vallankäytön väline. Samalla valtio pääsi tarkasti valvomaan, mitä kirkko opetti. Ja kaupan päälle noin 90% kirkon omaisuudesta - ikonit, pyhäinjäännökset, jumalanpalvelusesineet, jopa pronssiset kirkonkellot ja katot - konfiskoitiin ja joko myytiin tai sulatettiin joko rahaksi tai tykeiksi; Kustaa Vaasa ja myöhemmät Vaasa-, Pfalz- ja Holstein-Gottorp-sukuiset kuninkaat tarvitsivat kirkon omaisuuden jatkuviin sotiinsa, jossa tapatettiin noin 30% Suomen miespuolisesta väestöstä 200 vuoden ajan. Suomen elintaso laski koko ajan katolisen keskiajan päättymisestä Venäjän vallan alkuun asti - yhtäkään kivikirkkoa ei enää rakennettu tuona aikana, ja ihmisten keskipituus laski liki 15 cm elintason ja ravitsemusolojen huonontuessa koko ajan. Uskonpuhdistus, uskonnon vaihtaminen katolisuudesta luterilaisuuteen, oli siis valtava katastrofi Suomen kannalta - mutta Ruotsin valtiolle valtavan hieno poliittinen toimenpide. Ennenkaikkea väkivaltaeliitti sai näin kuristusotteen hengellisestä eliitistä.

Mutta valtiokirkko on poliittisesti katsoen kerrassaan mainio keksintö. Vaikka vapaa-ajattelijat voivat tilittää vanhoina kommunisteina asiasta mitä tahansa, valtiokirkko on a) varmin tapa vesittää kansan uskonnollisuus ja b) estää todella vaarallisten hihhulilahkojen nousu. Kenenkään ei ole pakko kuulua valtiokirkkoon jos ei halua, ja valtiokirkko on riittävän munaton ja hengetön mihinkään todellisiin protesteihin. Se on valtiovallan kuuliainen kahlekoira. Siksi ruukinmatruuna itse tukee valtiokirkkoa täydestä sydämestään - vaihtoehto olisi sitten Yhdysvaltain tai Venäjän kaltainen uskontoanarkia, ja todella vaarallisten ja aggressiivisten hihhuli- ja fundamentalistiuskontojen nousu.

Demokratian yksi peruskiviä on uskonvapaus, mutta vain tiettyyn rajaan saakka. Uskonvapauden rajat kulkevat siinä, jolloin astutaan ihmisten henkisen ja sosiaalisen koskemattomuuden rajan sisälle tai milloin uskonto muuttuu pelkäksi järjestäytyneeksi rikollisuudeksi. Tästä syystä esimerkiksi scientologia ei kuulu uskonvapauden piiriin, ja tuskinpa yksikään ikivanha seemiläinen hedelmällisyyskultti, kuten vaikka Moolokin tai Ishtarin palvonta verisine ihmisuhri-, väkivalta- ja seksiorgioineen saisi tuomarilta paljoakaan ymmärrystä sen jälkeisessä murha-, väkivalta- tai seksuaalirikosoikeudenkäynnissä. Juridisessa katsannossa myös uskonnon vapaus on heikompi vapaus kuin sananvapaus. Meillä on oikeus loukata, pilkata ja kritisoida uskontoja, kunhan emme syyllisty siinä panetteluun, vihakiihotukseen tai solvaukseen.

On selvää, että jotkut uskonnot ovat todella vaarallisia - mietitäänpä vaikka atsteekkien veriorgioita; Hernando Cortés teki maailmalle valtavan palveluksen siinä, kun tuo veriorgiauskonto hävitettiin, tai sitten hindujen thagi-kulttia ja Kalin palvontaa, jonka britit kitkivät pois täydellisesti - perintönä tästä kultista on englannin kielessä väkivaltarikollista tarkoittava sana thug. Tällaiset uskonnot eivät ole mitään muuta kuin järjestäytyneitä rikollisliigoja, jotka kuuluvat väkivaltarikollisuuden ja pahimmillaan maanpetoslainsäädännön piiriin, eivät uskonvapauden.

Uskonto on hyvä renki, mutta pahuksen huono isäntä, ja jos rengistä tulee isäntä eli jos hengellinen eliitti nousee väkivaltaeliittiä vahvemmaksi, tuloksena on teokratia ja hengellinen terrori. Siksi on hyvä asia, että väkivaltaeliitti kontrolloi hengellistä eliittiä eikä päinvastoin. Ja konventikkeliplakaatti oli yksi tämän kontrollin ilmenemä.

Keski-Euroopasta on kuulunut huolestuttavia ääniä siitä, että laittomat moskeijat ovat islamilaisen rikollisuuden ja terrorin mätäpesäkkeitä. Nuo laittomat moskeijat tyypillisesti toimivat liike- tai varastotiloissa ja kellareissa tai kivijaloissa, ja rahoitus yleensä tulee Saudi-Arabiasta. Siinä, missä valtiovalta kykenee ainakin edes jotenkin valvomaan laillisia moskeijoita, nuo pimeät moskeijat ovat täysin kaiken kontrollin ulkopuolella. Ja juuri niissä pesii kaikki se, mikä islamissa on vaarallista länsimaiselle yhteiskunnalle.

Laillisia moskeijoita kyetään valvomaan, ja imaamit sekä mullat kyetään kouluttamaan valvotusti yliopistoissa ja seminaareissa - näin valvotaan, ettei yhteiskunnalle vaaralliset opit pääse leviämään. Tämä on valtiokirkonkin idea, ja siksi teologinen tiedekunta kuuluu vapaa-ajattelijoiden suureksi riesaksi yliopistoon. Valtiollinen yliopistotason koulutus on hinta, jonka maksamme siitä, että hengellinen eliitti on valtiovallan nöyrä kahlekoira.

Olisikohan aika uudelle konventikkeliplakaatille? Eli että kielletään uskonnonharjoitus ja uskonnon opetus muualla kuin sille erikseen varatuissa tiloissa tai ilman erillistä lupaa. Meillä on Keski-Euroopasta varoittavia esimerkkejä siitä, miten käy, jos kaikkien uskonnollisten kukkien annetaan kukkia ilman, että rikkaruohot kitketään pois. Valtiokirkko kontrolloi tiukasti kirkon oppeja; ehkäpä nyt olisi aika myös valtiomoskeijalle.

Uskonvapaus ei merkitse vapautta uskonnolliseen terroriin.

Öljypöpö

Ilta-Sanomien mukaan amerikkalaistutkijat ovat kehittäneet bakteerin, joka muuttaa hiilihydraattipitoiset jätteet öljyksi. Noin kuukauden sisään olisi tarkoitus saada riittävästi öljyä aikaan, että sillä voisi ajaa autoa.

Noin se biokemia toimii - yhden tehtaan jäte on toisen raaka-aine, ja hiilihydraatit, varsinkin ihmisravinnoksi kelpaamattomat sopivat erinomaisesti biokemian raaka-aineeksi. Suomessa St1 jo tuottaa bioetanolia leivinjätteistä.

The Timesin artikkelin mukaan prosessi ei vaadi ulkoista energianlähdettä (biokemian prosessit näin yleensäkin toimivat parhaimmin about huoneenlämmössä!) ja prosessin hiilitase on negatiivinen, toisinsanoen se sitoo enenmmän hiiltä kuin se päästää. Hyvä niin, sillä etanolikäymisessä jokaista kahta etanolimoolia kohti syntyy kaksi hiilidioksidimoolia. Prosessi tapahtuu ensin lipogeneesina, jonka jälkeen syntyvät rasvahapot dekarboksyloituvat. Näin saadaan aikaan mielenkiintoinen hiilivetysoppa, joka voidaan edelleen jalostaa bensiiniksi, dieselöljyksi ja muiksi raakaöljyfraktioiksi. Jätteet, jotka muutoin menisivät kaatopaikalle tai polttouuniin tai luontoon, voidaan näin konvertoida biopolttoaineeksi. Ilman, että sen takia tarvitsee uhrata pelto- tai laidunpinta-alaa.

Prosessin hyötysuhde on hyvä - biokemian prosessit yleisesti pyörivät noin 100% saannon pinnassa - ja prosessi on lähes täysin skaalattavissa. Polttoaine voidaan tuottaa joko suurissa, keskitetyissä laitoksissa, tai laitokset voidaan perustaa sinne, missä raaka-ainekin on, ja bioöljy sitten edelleen pumpata jalostamoihin.

Aika, jolloin arabit joutuvat opettelemaan juomaan sitä öljyään, on jatkuvasti lähempänä.

Uusia alkuaineita

Alkuaine määritellään aineeksi, jota on kemiallisesti mahdotonta jakaa enää toisiksi aineiksi, ja alkuaineen pienin yksikkö on atomi. Metallurgia liittyy läheisesti alkuaineiseen sikäli, että noin 80% kaikista alkuaineista on metalleja. Pysyviä alkuaineita (= sellaisia, joilla on vähintään yksi stabiili isotooppi) on 90 kpl: teknetium (Tc) ja torium (Th) ovat epästabiileja. Uraani on viimeinen stabiili alkuaine; uraanin jälkeiset alkuaineet (transuraaniset alkuaineet) ovat kaikki epästabiileja, ja hajoavat alfasäteilyn kautta lopulta lyijyksi.

Alkuaineet syntyvät tähdissä. Tähdet ovat valtavia alkemiallisia uuneja, joissa fuusioreaktio synnyttää alkuaineita - ensin vedystä heliumia, edelleen heliumista hiiltä, hiilestä magnesiumia jne aina rautaan saakka, joka edustaa fuusioreaktion energiaminimiä - raudan jälkeen fuusioreaktio muuttuu endoergiseksi (energiaa sitovaksi) sen tuottamisen sijaan. Onkin siksi mahdollista, että monilla valkoisilla kääpiöillä on rautainen sydän.

Mutta raudan tuolla puolen jaksollisessa järjestelmässä olevia alkuaineita voi syntyä vain ääriolosuhteissa - ja tyypillinen tällainen on supernovaräjähdys. Kun tähti, jonka massa on vähintään 10 Auringon massaa, tulee elinkaarensa loppupisteeseen, sen rautaydin romahtaa neutronitilaan, ja Chandrasekharin massa ylittyy. Rautaydin hajoaa heliumiksi, ja samalla syntyy valtava shokkiaalto, joka repii tähden ulkokuoren rikki. Muutaman minuutin aikana syntyy hirvittävä kuumuus ja energeettinen tila, jonka aikana syntyy kvadriljoonia tonneja uusia alkuaineita - tinaa, lyijyä, kultaa, kaikkia mahdollisia - kunnes shokkiaalto sinkoaa noin 90% tähden massasta avaruuteen. Keskustaan jää joko valkea kääpiö tai neutronitähti. Mikäli tähden massa on 25-50 Auringon massaa, shokkiaalto repii ytimenkin hajalle ja koko tähti kirjaimellisesti leviää ympäri avaruutta. Tätä suuremmissa supermassiivisissa tähdissä, kuten Wolff-Rayetin tähdet, keskusta romahtaa suoraan mustaksi aukoksi, navoilta purkautuu kaksi valtavan voimakasta gammasädepurkausta avaruuteen, ja loppuosa tähdestä räjähtää hypernovana. Kaikkein suurimassaisimmat tähdet - 150-250 Auringon massaa - räjähtävät pari-instabiliteettisupernovina, ruukinmatruunan oma lempinimi tälle olkoon übernova - joka repii koko tähden kappaleiksi levittäen sen alkuaineet ympäri avaruutta lähes valon nopeudella.

Me elämme nyt kolmatta tähtisukupolvea Alkuräjähdyksen (tulkoon valkeus!) jälkeen. Alkuräjähdyksen jälkeen oli olemassa lähinnä vain vetyä ja heliumia, ja III sukupolven tähdet olivat supermassiivisia - jopa 200 auringon massaa. Ne paloivat nopeasti, muutamassa miljoonassa vuodessa, loppuun ja räjähtivät supernovina, synnyttäen metalleja ja happea sekä typpeä. Näistä supermassiivisista tähdistä muistona ovat Linnunradan halon ikivanhat vähämetalliset pikkutähtöset. II sukupolven tähdissä oli jo jonkin verran metalleja mukana, ja ne räjähtäessään edelleen rikastuttivat avaruuden kaasupilviä. Mutta vasta I sukupolven tähdet - oma Aurinkomme mukaanlukien - sisälsivät riittävästi muita alkuaineita, että niiden Eddingtonin raja jäi riittävän alhaiseksi, jotta niiden keskikoko olisi riittävän pieni riittävälle pitkäikäisyydelle ja elämän ylläpitämiselle. Siksi elämä saattoi syntyä vasta I sukupolven tähtiä kiertävissä planeetoissa - III sukupolven tähdillä ei ollut planeettoja, ja jos II sukupolvella oli, ne on lämpösteriloitu jo ajat sitten.

Supernovaräjähdyksessä siis syntyy valtava määrä uusia alkuaineita keveämmistä. Me kaikki olemme kuolleiden tähtien jälkeläisiä. Se hiili, typpi, happi ja rikki, mikä on proteiineissamme, kalsium ja fosfori luissamme, hivenaineet, jopa hopea koruissamme, elohopea hammaspaikoissamme ja kulta vihkisormuksessamme - on peräisin kuolleesta tähdestä, joka joskus miljardeja vuosia sitten räjähti supernovana.

Ja paitsi nuo 90 stabiilia alkuainetta, supernovaräjähdyksessä syntyy myös valtava määrä epästabiileja ytimiä. Jotkut niistä puoliintuvat nopeasti, jotkut hitaasti, mutta varmuudella kaikki nuo epästabiilit atomit olivat puoliintuneet ja hajonneet muuttuen lopulta aikojen saatossa lyijyksi, IVa-ryhmän eli hiiliryhmän raskaimmaksi alkuaineeksi - hiili on elämän avain.

Entäpä sitten ne transuraaniset alkuaineet? Niitäkin on olemassa?

Niitä on valmistettu hiukkaskiihdyttimissä keinotekoisesti, simuloimalla supernovaräjähdyksen olosuhteita. Olemme saaneet luotua näin parikymmentä uutta alkuainetta, joista tunnetuin on alkuaine 94, plutonium, jonka isotoopin Pu²⁴⁴ puoliintumisaika on 80 miljoonaa vuotta - sitä löytyy luonnostakin hyvin vähäisiä määriä. Kaikki Maan lyijy on peräisin joko supernovaräjähdyksistä tai sitten transuraanisten alkuaineiden hitaasta radioaktiivisesta hajoamisesta. Mutta hiukkaskiihdyttimissä tämä prosessi voidaan kääntää nurinpäin ja luoda uusia alkuaineita. Vaikka näiden alkuaineiden eliniät ovat vain muutamia sekunteja maksimissaan, ne silti ovat arvokkaita kokeita. On varmaa, että näitä täsmälleen samoja transuraanisia alkuaineita syntyy supernovissa, mutta ne hajoavat nopeasti - ehkä jo supernovan tulipallon sisällä.

Kun ruukinmatruuna opiskeli, alkuaineita oli luotu järjestyslukuun 106 saakka, ja nimet oli annettu alkuaineeseen 103 - lawrenciumiin - asti. IUPACin nimeämiskäytäntö on, että alkuaineelle ensin annetaan väliaikainen nimi, joka on sama kuin alkuaineen järjestysluvun numerot yksittäin latinaksi - alkuaine 108 olisi siis unniloktium (un = 1, nil = 0, octus = 8, 108), ja lopulta sitten pysyvä nimi, jota alkuaineen löytäjä saa ehdottaa. Nykyään alkuaineita on valmistettu järjestyslukuun 122 ("unbibium") asti, ja nimet on annettu järjestyslukuun 111 saakka.

Uusien alkuaineiden nimet ja kemialliset merkit ovat siis:

104 Rf Ruthefordium - Ernest Ruthefordin, ensimmäisen ydinreaktion tekijän, mukaan
105 Db Dubnium - Dubnan kaupungin mukaan
106 Sg Seaborgium - kemisti Glenn T. Seaborgin mukaan
107 Bh Bohrium - Niels Bohrin, ydinfyysikon, mukaan
108 Hs Hassium - Saksan Hessenin osavaltion latinankielisen nimen mukaan
109 Mt Meitnerium - ydinfyysikko Lise Meitnerin mukaan
110 Ds Darmstadtium - Darmstadtin kaupungin mukaan.
111 Rg Röntgenium - Wilhelm Röntgenin, röntgensäteilyn keksijän mukaan

Lisäksi alkuaineet 112 - ununbium, 113 - ununutrium, 114 - unununquadrium, 115 ununpentium, 116 - ununuheksium, 118- ununuoktium ja 122 - unbibium - on kyetty valmistamaan hiukkaskiihdyttimissä.

Oletetaan, että alkuaineen 120, unbinilliumin, jälkeen olisi olemassa jälleen niinkutsuttu stabiliteettisaareke - superraskaiden ydinten muodostama joukko, jonka puoliintumisajat olisivat hyvin pitkiä, jopa miljardin vuoden luokkaa. Jos näin on, niin tämä avaisi materiaalitekniikalle aivan uusia näköaloja. Niillä voi olla aivan outoja ominaisuuksia, ja ne voisivat olla eräänlaisia "hypermetalleja". Alkuaineesta 119, ununennium, alkaa uusi jakso, sillä ununennium olisi Ia-ryhmän alkalimetalli, ja unbinillium puolestaan IIa-ryhmän maa-alkalimetalli.

On aivan varmaa, että supernovaräjähdyksissä muodostuu kaikkia transuraanisia alkuaineita, mutta koska niiden puoliintumisajat ovat hyvin lyhyitä, ne hajoavat lyijyksi muutamassa miljoonassa vuodessa viimeistään. Mutta on mahdollista, että luonnosta voisi löytyä stabiliteettisaarekkeen atomeja, tosin hyvin harvinaisina; frankiumia esimerkiksi arvellaan olevan koko maapallolla noin 500 g verran.

Jäämme odottamaan.

Päivän mietelmä

Metallurgia on taistelua asioiden luonnollista tilaa vastaan.

Maapallolla vallitsevissa termodynaamisissa olosuhteissa metallit pyrkivät palaamaan malmeiksi: hapettumaan, oksidoitumaan ja muodostamaan suoloja. Tämä siksi, että metalliatomeilla yleisesti on elektroniylijäämä uloimman kuoren s- ja p-orbitaaleilla. Mikä on kerran masuunissa synnytetty, pyrkii kuolemaan ruosteeksi.

Ainoan poikkeuksen tästä säännöstä muodostavat Ib-ryhmän metallit: kupari, hopea ja kulta. Ne voidaan vapauttaa yhdisteistään about pelkästään kuumentamalla niitä, kuten kuparin liekkisulatuksessa on kyse. Siksi niitä kutsutaankin jalometalleiksi, ja ne ovat kautta aikojen olleet maailman halutuimpia metalleja ja perinteisesti muodostaneet rahajärjestelmän perustan.

Euro- ja neuvostokansalaiset

Ruukinmatruuna kirjoitti jossakin vaiheessa Eurostoliitosta, joka on tietysti nimenä satiiri siitä, mitä EU voisi pahimmillaan olla. Mutta kommenttiosastolla asiaa vietiin pitemmälle, ja verrattiin eurokansalaisia neuvostokansalaisiin, ja todettiin, ettei mitään neuvostokansalaisuutta ollut - se oli illuusio.

Rinnastus on tietysti sattuva, mutta se ontuu pahasti. Tärkein ero oli siinä, että Neuvostoliitto oli pakkovaltio, jota hallitsi totalitaristinen klikki alistamalla kansalaisiaan väkivalloin ja terrorin keinoin - Neuvostoliitto oli aivan oikeasti valtio, joka oli sodassa omaa kansaansa vastaan. [Tähän oikeastaan Vera I., joka on syntynyt ja kasvanut Neuvostoliitossa, voisi kommentoida jotain.] Kekkoslovakia ei tietenkään ollut yhtä paha paikka, mutta ruukinmatruuna muistaa kyllä ne jälki-istunnot, joihin hän peruskoulussa joutui kyseenalaistettuaan Neuvostoliiiton mielekkyyden ja ne kerrat, jolloin hän 1970- ja 1980-luvuilla oli opettajien kanssa napit vastakkain hyvin pahasti. [Ja UKK oli aivan oikeasti hyvä presidentti.]

Neuvostokansalaisuus oli siis virallisen propagandan iskulause, jolla alistettuja yritettiin aivopestä omaksumaan alistajiensa arvomaailma ja mukautumaan sortoon - sitä tehostettiin mielivallalla ja terrorilla, varsinkin Leninin ja Stalinin aikana. Suuri ja mahtava oli tietysti valtavan Venäjänmaan, kansojen vankilan, perillinen - ja tsaarin Venäjä oli syntynyt valloitussotien ja alistamisen seurauksena. Mutta jos Venäjä oli kansojen vankila, niin Neuvostoliitto oli kansojen keskitysleiri.

Mutta EU on aivan oikeasti vapaiden kansojen vapaa markkinataloudelle pohjaava yhteenliittymä, ja se syntyi alunperin kauppaliittona. Se siis ei ole syntynyt samalla tavoin sotien ja valloitusten kautta kuin Neuvostoliitto, vaan pikemminkin samalla tavoin kuin Euroopan omat liittovaltiot - Iso-Britannia, Sveitsi, Espanja, Belgia jne, personaaliunionien ja sopimusten kautta. (...tu, felix Austria, nube). Se syntyi siksi, että Euroopan pienet, keskenään riitaiset, eripuraiset ja sotaisat kansallisvaltiot lopuksi tajusivat, että on mielekkäämpää käydä kauppaa kuin sotia, ja että yhdessä ollaan voimakkaampia kuin yksin. EU on siksi olemassaolollaan estänyt sodat Euroopassa - juuri EU on osoittanut Georges Clemenceaun ja Charles de Gaullen politiikan katastrofaalisuuden. Hyvät sotilaat pääsääntöisesti ovat huonoja poliitikkoja.

Euroopan unionia siis leimaa, ainakin jossakin määrin, oikeusvaltioperiaate, demokratia sekä vapaa markkinatalous. Nämä kaikki puuttuivat Neuvostoliitosta. Mutta onko eurokansalaisia olemassa?

Eurooppaa on leimannut sekä yhdentymisen että hajaannuksen vuorottaiset aallot. Heimoyhteiskunnan aikana Eurooppa oli hajanainen ja endeemisen sodan repimä. Rooman valtakunta oli ensimmäinen yhtenäiskulttuuri, ja loi roomalaisen sivistyksen sekä juurrutti latinan kielen kaikkialle Länsi-Eurooppaan aina Romaniasta Britanniaan. Rooman valtakunta meni konkurssiin 400-luvulla, ja kansainvaellusten valloittajat rikkoivat yhtenäiskulttuurin. Samalla kansat syntyivät - eri pikkukuninkaat nousivat herroiksi omilla alueillaan ja loivat kansoja - kastilialaiset, portugalilaiset, ranskalaiset, languedocilaiset, italialaiset, englantilaiset jne - joita ei ollut olemassakaan Rooman valtakunnan aikana, ja latinan kieli hajosi murteisiinsa, joista kehittyi kansallisvaltioiden kieliä. Latinan kielihistoria on hajoamisen, pirstoutumisen ja kansojen synnyn historiaa. Uusi yhtenemisen aalto oli sitten katolisuuden leviäminen 400-luvulta 1000-luvulle (viimeinen pakanavaltio, Liettua, omaksui katolisuuden 1386). Uusi yhtenäiskulttuuri, kristikunta, oli syntynyt. Karolingisen renessanssin myötä latinasta tuli yhtenäiskulttuurin kirjakieli ja lingua francasta sen puhekieli. Kuka tahansa, joka osasi kirjallista latinaa ja puhua lingua francaa, oli kristikunnassa kuin kotonaan. Samalla myös roomalainen oikeus levisi ympäri Eurooppaa yhdistyen germaaniseen tapaoikeuteen, ja kapitalismi otti 1200-luvulle tultaessa ensiaskeliaan - temppeliherrat kehittivät mm. holding-yhtiön, vakuutustoiminnan ja seuramatkailun. Uskonpuhdistus merkitsi jälleen hajoamista - kristikunta hajosi ensin protestanttiseen ja edelleen luterilaiseen ja kalvinistiseen piiriin, ja valistusaika merkitsi kuoliniskua Euroopan hengellisyydelle. 1700-luku ja Ranskan vallankumous oli uuden hajaannuksen pohjanoteeraus - Metternich ei turhaan sanonut "Eurooppa? En näe mitään Eurooppaa!). Ja tämän hajaannuksen loppupiste olivat kaksi maailmansotaa, jotka molemmat saivat alkunsa Euroopasta.

Mikä on tarinan opetus? Se että idea Euroopan yhdentymisestä ei ole uusi, ja eurokansalaisuus ei ole pelkkä tyhjä ideaali, kuten neuvostokansalaisuus. Eurokansalaisuus on paljon enemmän totta tänä päivänä. Meitä yhdistää länsimainen sivistys, roomalainen oikeus, kreikkalainen filosofia, oikeusvaltio, ihmisoikeuksien käsitteet ja demokratia sekä vapaa markkinatalous. Sekä tietysti Bad English, jota lähes jokainen EU-kansalainen, varsinkin nuorempi polvi, puhuu. Bad English on tänä päivänä samaa mitä lingua franca oli keskiajalla. Olemme kokemassa jälleen samankaltaista yhdentymisen vaihetta kuin sydänkeskiajalla.

Mutta oikeusvaltio voi perustua vain luottamukselle, ja tämä luottamus ei synny pakkovallasta, salamyhkäisyydestä eikä korruptiosta. Lissabonin sopimuksen syntyprosessi ei ollut kaunis, ja Irlanti sanoi sanottavansa jo asiasta. Siksi uuden Euroopan kokoaminen väkisin, liian nopeaan tahtiin, on paha asia. Parempi olisi antaa asioiden kehittyä omilla painoillaan - emme välttämättä ole henkisesti vielä valmiita liittovaltiolle. Siksi olisi mielekkäämpää jatkaa ensisijaisesti talousunionina ja valtioliittona vielä vähintään kolmekymmentä, ehkä jopa viisikymmentäkin, vuotta ennenkuin todella aletaan laatimaan liittovaltiota. Siihen mennessä myös olemme ehtineet todella sisäistää eurokansalaisuuden. Euro on sentään jo aivan oikea raha, eikä siitä tullut uutta ruplaa, kuten pelättiin.

Irlannin EU-äänestys

Irlanti sitten äänesti omalta osaltaan Lissabonin sopimuksen nurin.

Aivan oikea veto, ruukinmatruuna olisi itsekin äänestänyt vastaan, ja syy on ilmeinen. Kyseessä on sopimus, jota on valmisteltu salassa, josta ei ole hiiskuttu juurikaan tietoja julkisuuteen. Ja isukki opetti ruukinmatruunalle jo pikkulapsena, että älä ikinä mene kirjoittamaan nimeäsi kenenkään vekseliin - äläkä varsinkaan mihinkään sellaiseen sopimukseen, minkä sisällöstä sinulla ei ole tietoa.

Koko Lissabonin sopimus olisi ollut paljon helpompi sulattaa, jos siitä olisi annettu tietoa julkisuuteen, sen sisältö selostettu EU-kansalaisille, ja vallanpitäjämme olisivat kertoneet, mistä on kysymys. Nyt tuntuu, että kaikki kaadetaan kurkuistamme alas meille mitään kertomatta. EU:sta tehdään Eurostoliittoa väkisin, ja se ei ole hyvä asia.

EU on pohjimmiltaan hyvä asia olemassa. Mutta se tapa, millä Eurooppaa hitsataan, pultataan ja niitataan yhteen - väkivalta- ja talouseliitin ehdoilla, kysymättä mitään hallintoalamaisilta - ei ole hyvä asia. Siksi valtioliitto-EU on parempi idea kuin liittovaltio-EU, ja irlantilaiset tekivät aivan oikein hylätessään sopimuksen, jonka sisällöstä heille ei oltu tiedotettu mitään.

75,000 torpedo cars filled!

Today the limit of 75,000 visits was breached! Whoa!

The Ironmistress wishes to thank for all her readers for the past months and wishes happy Summer for everyone!

Everyday thermodynamics

Little by little and day by day
The Universe eats itself away
The rivers flow and starlight wanes
till chaos all alone remains

As gases mix, as nations meet
all order slowly turns to heat
You can't escape the grand decline
- Disorder is the world's last line

So who am I to buck the odd
and taunt disorder-loving God?
It's for this reason, I do confess:
I leave my desk in such a mess.

Uskollisuus kunniassaan

Väestöliiton tutkimuksen mukaan uskollisuus on nykyään in. Parisuhteessa ei enää sallita syrjähyppyjä, vaan molemmat puolisot odottavat kumppaniltaan aviollista uskollisuutta.

Olemme kiertäneet siis täyden ympyrän 1970-luvulta, jolloin syrjähypyt olivat nykyaikaista ja muodikasta ja ulkosuhteisiin suhtauduttiin sallivasti. Hippisukupolven lapset ovat tehneet siis källin vanhempiensa arvoille. Kuvaan liittyy myös se, että nykyään Sitä Oikeaa etsitään pitkään ja hartaasti; Tosi Rakkautta voidaan etsiä jopa kolmekymppiseksi saakka, ja kun oikea löytyy, niin sen jälkeen pysytään yhdessä kuin merikrotit.

Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontulan mukaan sallivampi suuntaus oli osa yksilöitymiskehitystä, joka on nyt tullut päätepisteeseensä; olemme hänen mukaansa siinä pisteessä, jossa enempi individualisoituminen muuttuu konstruktiivisesta voimasta destruktiiviseksi, tuhoisaksi voimaksi. Hedonistinen nautinnon etsiminen on johtanut siihen, että seksuaalisuudesta on nautinnon sijaan tullutkin huume. Toisaalta myös ihmiset kaipaavat turvallisuutta, ja vain pysyvä parisuhde voi antaa turvallisuudentunnetta.

Olemmeko palaamassa takaisin viktoriaanisiin ihanteisiin ja naisen alistamiseen nyrkin ja hellan väliin kotiorjaksi ja synnytyskoneeksi?

Vastaus on, että emme. Pikemminkin tilanne on se, että elintason noustessa ja ihmisten itsenäisyyden kasvaessa parisuhteesta tulee välttämättömyyden sijaan ideaali: siitä, mihin ennenmuinoin mentiin välttämättömyydestä, nyt etsiydytään tietoisesti. Kun ihmiset ovat itsenäisiä ja kehittyneitä, he kaipaavat läheisyyttä. Ihmiset etsivät ihanteellista kumppania ja ihanteellista suhdetta, Kontula kertoo. Muuttuneet asenteet näkyvät muun muassa siinä, että kumppanin valinta pitkittyy ja perhe perustetaan aikaisempaa myöhemmin. Parisuhteesta on tullut, paitsi nautinnon väline, myös elämän perusta. Siihen suhtaudutaan kuin liikeyritykseen: sitä ollaan valmiita kehittämään ja siihen investoidaan. Suhteelta ja kumppanilta haetaan perinteisiin romanttisiin arvoihin liittyviä asioita, joihin kuuluu usko pysyvyyteen ja uskollisuuteen, Kontula sanoo.

On selvää, että ihminen on onnellisimmillaan ollessaan kaksin. Yksinäisyys on valtavan onnettomuuden asia, mutta myös promiskuiteetti on merkki sisäisestä onnettomuudesta, ja polygaamiset ruokakunnat ovat kautta historian olleet todellisia käärmeenpesiä, joissa on kasvanut riitaa, onnettomuutta ja murhia. Hippiaikakauden ihanne, promiskuiteetti, ei tuottanutkaan positiivisia tuloksia, vaan päinvastoin sai aikaan perheiden hajoamisen, yhteiskunnan pirstoutumisen, yksilöiden atomisoitumisen ja yleisen juurettomuuden tunteen. Ja tämä juurettomuuden tunne voi pahimmillaan olla hirvittävä, vaikka postmodernistit ovatkin ottaneet sen ideaalikseen.

Ruukinmatruuna oli pari vuotta sitten isänsä suvun sukukokouksessa, jossa teemana oli hänen ikäpolvensa pikkuserkut, laskien J:n tilan isännästä V.:stä ja hänen A.-vaimostaan. Meitä oli yli kaksisataa, kun lasketaan mukaan puolisot ja lapset. Ja kun vertailimme toisiamme ja isoisovanhempiemme valokuvia, tiesimme, mitä sukulaisuus merkitsee. Meitä oli joka lähtöön - toimitusjohtajia, tiedehenkilöitä, sotilaita, yrittäjiä, duunareita, toimihenkilöitä, ja uusi sukupolvi kolmansia serkkuja oli jo kasvamassa. Sukuselvitystä on tähän mennessä tehty 1600-luvun alkuun. Ruukinmatruuna sai myös viime jouluna äipältään tehtäväksi jäljittää hänen sukuaan niin pitkälle kuin pääsee. Pisimmälle hän pääsi äipän isänäidin sukua, B.:tä, josta oli sukuselvitys jo tehty 1600-luvulle ja Teollisuuskaupunkiin. Mutta myös muut haarat löytyivät Sukututkimusseuran Hiskistä.

Ruukinmatruuna tietää, kuka hän on. Hän tietää, mihin hän kuuluu. Hän on osa sukua. Ja lienee tarpeetonta sanoa, että hän itse myös elää parisuhteessa, johon olennaisena osana kuuluvat luottamus ja uskollisuus. Varsinkin naiselle nuo kaksi asiaa ovat äärimmäisen tärkeitä. Kristilliseen avioliittokaavaan ei turhaan ole pantu sanoja "rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä"; tuo toisen ihmisen tuki on valtavan tärkeä asia, ja on pelastanut ruukinmatruunan pepun useampaan kuin yhteen kertaan. Ilman puolisoaan hän ei nyt olisi tässä kirjoittamassa tätä artikkelia.

Ja nyt niin sekä postmodernistit kuin feministitkin ovat saaneet parisuhdeasiassa nenälleen. Parisuhde ei suinkaan ole ollut mikään laillistetun prostituution muoto (Dworkin) eikä myöskään orjuuteen rinnastettava alistussuhde (Kristeva), vaan yksinkertaisesti se perhemalli, joka on kulttuurievolutiivisesti osoittautunut parhaimmat tulokset tuottavaksi. Kulttuurievoluutio on armoton voima, eikä se kunnioita ideologioita eikä aatteita. Se ei sääli mitään teorioita, vaan se karsii kierrosta pois ne konstruktiot, jotka johtavat huonoihin tuloksiin, ja vain ne konstruktiot, jotka tuottavat parempia tuloksia kuin kilpailijansa, selviävät jatkokierrokselle. Kulttuurievoluutiossa pätevät samat säännöt kuin biologisessakin - tosin prosessi ei ole darwinistinen vaan lamarckistinen. Historian saatossa parisuhteen kanssa on kilpaillut valtava määrä erilaisia perhemalleja - promiskuiteetti, polygynia, polyandria, insesti, ryhmäavioliitot, uusperheet - ja kaikki ovat osoittautuneet huonommiksi vaihtoehdoiksi kuin ydinperhe. Ne yksinkertaisesti ovat tuottaneet kokonaisuuden kannalta huonommat tulokset kuin ydinperhemalli ja siksi armoton ja säälimätön kulttuurievoluutio on lyönyt niitä isolla moukarillaan maan rakoon. Ne olisi unohdettu jo ajat sitten, ellei niitä ideologioiden nimessä yritettäisi kaivaa sieltä historian roskatynnyristä kerta toisensa jälkeen.

Mutta oikeastaan vasta nykyaikana parisuhde on sellainen, jonka sen olisi pitänyt alusta saakka olla: kahden täysivaltaisen ihmisen rakkaudelle ja kiintymykselle sekä luottamukselle perustuva vapaaehtoinen liitto. Tähän tuskin kenelläkään on enää yhtään mitään tilittämistä.

Suuri ja mahtava Eurostoliitto

Eduskunta on juuri hyväksynyt Lissabonin sopimuksen, jolla päätäntävaltaa siirretään EU:n osavaltioilta unionitasolle. On helppoa nähdä, että tämä on askel kohti liittovaltiokehitystä.

Ruukinmatruuna on seurannut kehitystä huolestuneena. Hänen mielestään EU on pohjimmiltaan hyvä asia - se on pelkällä olemassaolollaan estänyt sodat Euroopassa viimeisen kuudenkymmenen vuoden ajan, ja luonut maailman kolmanneksi suurimman talousalueen USA:n ja Japanin jälkeen - mutta sellaisilla asioilla, jotka ovat hyviä renkejä, on paha taipumus olla huonoja isäntiä.

Lissabonin sopimus merkitsee pohjimmiltaan sitä, että valtioliitto muuttuu liittovaltioksi. Ja se ei ole välttämättä lainkaan hyvä asia.

Ruukinmatruuna on pitkään laskenut vitsiä siitä, että onko kyseessä Pyhä Saksalais-roomalainen keisarikunta vaiko Eurostoliitto. Ja pahoin on pelättävissä, että nyt ollaan menossa kohti Eurostoliittoa. Euroopan yhdentymistä ei tehdä EU-kansalaisten, vaan vallanpitäjien, ehdoilla - ja se on paha asia.

Lopultakaan hallintoalamaiselle ei ole mitään väliä, missä hänen sortajansa pitää valtaa ja mitä kieltä hän puhuu - merkitystä on vain tylyttämisen ja sorron asteella, ja mitä pienempi herra, sitä ilkeämpi ja tylympi tämä alamaisiaan kohtaan on. EU merkitsi suomalaisille helpotusta siltäosin, että saimme herrat herroillemme, eiväktä Helsingin herrat enää voineet pompottaa meitä miten halusivat, koska nyt heillä oli herrat itselläänkin Brysselissä. Ja kiitos Brysselin, saimme hiukan tolkkua oikeuskäytäntöön, verotukseen ja lainsäädäntöön, alkoholipolitiikasta ja autoverotuksesta puhumattakaan. Mutta nyt Helsinki on häviämässä tuosta välistä, ja Brysselistä on tulossa uusi Helsinki meille. Ei hyvä.

Vallanpidossa on olemassa epäpyhä kolmijako: väkivaltaeliitti, talouseliitti ja hengellinen eliitti. Kaikki vallankäyttö on lopultakin voimankäyttöä, ja näiden kolmen eliitin - väkivaltaeliitin (valtiokoneisto ja virkamiehistö), talouseliitin (suurpääoma ja bisnesmiehet) sekä hengellisen eliitin (valtiokirkko) välillä on olemassa ristiriita. Ja tämän ristiriidan ylläpito - ja eri eliittien kilpailuttaminen keskenään - on hallintoalamaisen intressi. Jos yksi näistä kolmesta eliitistä nousee hallitsevaan asemaan, hallintoalamaisen tila käy tukalaksi.

Nykymaailmassa hengellinen eliitti on murskattu täysin ja tuhottu. Hengellisyydellä ei ole enää mitään sijaan länsimaissa. Mikä on toki yksilön kannalta hyvä asia, mutta yhteisön kannalta katastrofi, sillä hengellinen eliitti on historiallisesti ollut hyvin tärkeä väkivalta- ja talouseliitin vastapaino. Uskonto ei ole olemassa yksilöä vaan yhteisöä varten, ja uskonto on se muurauslaasti, joka pitää yhteisön yksilötiilet koossa. Hengellisen eliitin luhistuminen on merkinnyt liikkumavaraa sekä väkivaltaeliitille että talouseliitille.

Ja silloin, kun väkivaltaeliitti ja talouseliitti sopivat ristiriitansa, hallintoalamaisen olo käy äärimmäisen tukalaksi. Kahden on aina helpompi sopia riitansa kuin kolmen.

EU yhdentyy nyt väkivalta- ja talouseliitin ehdoilla, ja se ei ole hyvä asia. Ne yhteiskunnat, joissa väkivalta- ja talouseliitin välillä ei ole ristiriitaa, ovat yleensä hyvin ikäviä maita - ne ovat joko plutokratioita, joissa talouseliitti muodostaa myös hallintokoneiston, tai totalitarismeja, joissa väkivaltaeliitti pitää myös talouselämää kontrollissaan. Ja EU:sta on tätä menoa muodostumassa jompikumpi, ilmeisesti kuitenkin plutokratia.

Hallintoalamaisen intresseissä olisi siksi ylläpitää ristiriitaa väkivaltaeliitin ja talouseliitin välissä. Se, että herroillamme Helsingissä on omat herrat Brysselissä, on positiivinen asia. Mutta se, että tuo paroniporras häviää kokonaan ja valta keskittyy Brysselin herttuoille, merkitsee käytännössä samaa kuin että Brysselistä muodostuu uusi Helsinki - eikä meillä hallintoalamaisilla ole enää senkään vertaa sananvaltaa kuin Kekkoslovakiassa oli eduskunnan tekemisiin. Mistä saataisiin herrat Brysselin herroille? Kuka keisariksi?

Kieltämättä toteutuessaan Eurostoliitto olisi mahtava valtio. 400 miljoonalla asukkaalla se olisi maailman kolmanneksi suurin valtio Intian ja Kiinan jälkeen, ja se olisi maailman suurin yhtenäinen talousalue. Sen sisämarkkinat olisivat valtavat, ja teollisuustuotanto vetäisi vertoja Kiinalle - USA kun on ehtinyt jo ulkoistaa suurimman osan teollisuudestaan. Sen jäsenmaista kahdella - Britannialla ja Ranskalla - on ydinase, ja se olisi maailman johtava sotilasmahti - edes USA ei kykenisi vetämään sille vertoja. Ongelmana ovat kuitenkin toisaalta kansallisuusristiriidat, ja koko ajan paheneva islam-ongelma, joka repii jatkuvasti EU:n jäsenmaita. Samoin Eurostoliitto olisi maa, jossa isot jäsenmaat vievät ja pienet vikisevät, ja yhteinen ulkopolitiikka ei välttämättä ole Suomen, joka on tottunut kasaarien tavoin taitavasti dilkkaamaan sekä idän että lännen kanssa, pettäen molempia niin, ettei kumarrusta yhteen suuntaan tulkita pyllistykseksi toiseen, intresseissä.

Mutta meillä on aivan riittävästi kokemusta siitä, mitä on elää karhun naapurina. Koska Suomi on käytännössä EU:ssa saari - meillä ei ole yhteistä maarajaa yhdenkään toisen EU-naapurin kanssa, Ruotsin välissä on Tornionjoki - Suomen maantieteellinen asema prekarisoituu yhtenäisen ulkopolitiikan EU:ssa. Ei hyvä.

Lissabonin sopimuksesta ei ole paljoa hiiskuttu. Sitä on ajettu kuin käärmettä pyssyyn, ja mediassa siitä ei ole puhuttu. Demokratian tärkein työväline on vapaa media - missä ovat nyt olleet sananvapauden vahtikoirat, kun EU-herrat ovat Lissabonissa neuvotelleet asiasta? Mitä tekee Helsingin eduskunta, jonka pitäisi olla suomalaisten mandaatilla suomalaisten edunvalvoja asiassa?

Kaikenkaikkiaan kimurantti juttu. Ei hyvä.

Kun äiti lähti pubiin kaljalle

Teekkarit laulavat usein kännipäissään renkutusta Kun äiti lähti pubiin kaljalle vanhan negro spiritualin Joshua fought battle in Jerico sävelellä. Tuossa teekkarirenkutuksessa halvennetaan yksinhuoltajanaisia ja tehdään heistä julmaa pilaa. Mutta ikävä kyllä tuossa renkutuksessa tuntuu olevan siteeksi puolet totta.

Voi pyhä jysäys.

Ettekö te hyvät siskot ymmärrä, että lapsi on elävä ihminen, meidän omaa lihaa ja vertamme, eikä mikään leikkikalu tai kesälemmikki, joka hylätään kun siihen kyllästytään! Tuon brittiäidin vastuuttomuus on kertakaikkiaan sydäntäsärkevää - tuollaisen isoksi mutta ei aikuiseksi kasvaneen pikkutytön olisi parempi panna putkensa kiinni ja olla hankkimatta yhtään lasta, jos kiima on noin kova.

Nyt on kyse ihmishengistä - tuo lapsi olisi voinut kuolla heitteillejätön seurauksena. Kolme päivää on tuonikäiselle lapselle pitkä aika.

Olisiko aika huostaanotolle ja etsiä sijaiskotia?

Kateusvero

Sosialidemokraattinen Sorsa-säätiö on ehdottanut maisteriveroa.

Eli että akateemisen koulutuksen hankkimisesta, mikäli palkka on parempi kuin keskimääräinen, akateemisesta tutkinnosta joutuisi maksamaan 0,2% palkasta veroa. Syyksi esittäjä, valtiotieteen maisteri Aleksi Henttonen on esittänyt, että koska akateeminen koulutus on avain paremmille palkoille ja parempiin työpaikkoihin, siitä on voitava olla valmis maksamaan tasa-arvon nimessä.

Voi pyhä jysäys.

Kyseessä on aivan puhdas kateusvero. Eli vero, joka määrätään rangaistuksena siitä, että jollakulla menee paremmin kuin jollakulla toisella. Henttonen elää jossakin menneessä maailmassa kuvitellessaan, että akateeminen koulutus olisi nykypäivänä avain hyviin asemiin ja hyviin palkkoihin; päinvastoin, se on nykypäivänä enää pelkkä perustutkinto, ja johtaa yleensä, varsinkin yleissivistävällä puolella, pelkkään pätkä-, silppu- ja tilapäistyöhelvettiin.

Ruukinmatruuna tietää tämän oikein hyvin. Metalliteollisuudessa on korkea palkkataso, koska metalliteollisuudessa työn tuottavuus on korkea, automatisointiaste korkea ja ala on perinteisesti ollut epämuodikas eli kysyntä on ylittänyt tarjonnan. Kun ruukinmatruuna oli lapsi, sanottiin, että on kaksi vahvaa liittoa, Neuvostoliitto ja Paperiliitto, ja Metalli oli sitten kolmas. Ruukinmatruuna aikoinaan valitsi metallialan juuri silkasta ahneudesta ja materialismista: hyvä palkkataso. Metalliduunari tienaa paljon paremmin kuin keskimääräinen akateeminen, varsinkin humanisti, ja monilla on omakotitalo, uusi auto ja kesämökki ennen kolmeakymmentä.

Mutta ruukinmatruuna on paljon lukenut ja lähti aikoinaan lattiatasolta opintielle. Syynä oli se, että hänellä oli hinkua ymmärtää, että mikä siinä prosessissa oikein on takana ja miten se juttu toimii myös teoriatasolla. Se merkitsi sitten. paitsi työtehtävien muuttumista, myös eroamista Metallityöväen liitosta, sillä matruuna ei voi olla liiton jäsen. Mutta palkkataso nousi suhteellisen vähän siihen nähden, mitä se olisi jollakin toisella alalla voinut nousta, ja miten vastuu nousi.

Sanotaan, että Suomessa kateus on uusiutuva luonnonvara, ja jos voimalat saataisiin pyörimään kateudella, sähkölaskutus voitaisiin lopettaa kokonaan. Ja erilaiset kateusverot ovat tästä osoitus - mitäpä muuta tuo maisterivero on kuin pelkkä kateusvero?

Ruukinmatruunalle tasa-arvo on aina merkinnyt mahdollisuuksien tasa-arvoa. Eli että kaikille annetaan startissa samat mahdollisuudet ja loppu olkoon itsestä kiinni. Kateusverot eivät ole tasa-arvoa. Ne ovat tasapäistämistä - kenelläkään ei saa mennä paremmin kuin toisilla, ja jos jollakulla menee, siitä on rangaistava. Kateusveroaspektissa elämä ymmärretään nollasummapelinä: yhden onni on toiselta pois.

Suomessa on paljon kateusveroja. Autovero on sellainen, ja dieselvero vielä selkeämmin: aikoinaan vain Mercedes-Benz teki diesalautoja, ja pitihän mersukuskeille saada sitten rangaistusvero aikaan. Myös progressiivista verotusta voidaan pitää kateusverona: rikkaat joutuvat maksamaan, paitsi enemmän veroja euromääräisesti, myös prosentuaalisesti, kuin köyhät, sillä heillä on siihen varaa. Progressiivista verotusta voidaan perustella sillä, että rikkailla on de facto etuoikeuksia yhteiskunnassa köyhiin nähden, ja progressiivinen verotus on haittavero tai kompensaatio niistä. Juuri siksi Henttosen ehdotusta ei voi ottaa vakavalla naamalla. Ensinnäkin meillä on jo olemassa progressiivinen verotus rangaistuksena siitä, että joku hankkii korkeakoulututkinnolla itselleen paremman tulotason kuin joku toinen peruskoulupohjalta, ja toiseksi akateemiset ihmiset pääasiassa ovat fiksuja ja osaavat laskea yhteen 1+1 ja muuttavat ulkomaille, missä tulotaso on Suomea parempi ja ostovoima moninkertainen.

Kaikkein epäoikeudenmukaisin kateusvero on kuitenkin perintövero. Perintöveron tekee erityisen epäoikeudenmukaiseksi se, että siinä maksetaan veroa verosta, ja siinä verotetaan omaisuutta kahteen kertaan - veronalaisena on omaisuus, josta on jo kerran maksettu hankintavero.

Väitetään, että on epäoikeudenmukaista, että joku joutuu lähtemään 16-vuotiaana tyhjätaskuna savupirtistä maantielle, kun taas toinen perii kartanot ja kunnaat. Tämä oli aikoinaan perintöveron takana: valtion pohjattomaan kassaan saadaan täytettä, kun kateutta käytetään hyväksi. Tosiasiassa paljon on vettä virrannut Kymijoessa ja niistä ajoista sekä elintaso että kansallisomaisuus ovat moninkertaistuneet. Perintövero iskee kaikkein pahimmin keskituloisiin, sillä perittävä omaisuus on yleensä joko maaomaisuutta tai kiinteistöjä - sellaista, jolla on saajalleen käyttöarvo, sekä varmasti valtava tunnearvo. Katkeruus on valtava, kun lapsuudenkoti tai rakas kesämökki joudutaan myymään, jotta ahne valtio saa kateusveronsa, eikä ne taskunpohjalle jäävät eurot varmasti lämmitä - niillä ei saa uutta lapsuudenkotia eikä myöskään uutta kesämökkiä, varsinkaan jos pesänjakajia on useita, ja omaisuus haluttaisiin säilyttää suvun piirissä. Pienituloisilla harvoin on perintöä, mitä jättää, ja suurituloisilla on aina varaa maksaa perintöveronsa. Tätä ei keskituloisilla ole.

Perintö on myös tapa luoda pääomia. Joissakin suvuissa on tapana ryypätä kaikki rahat kun käteen saadaan ja jäädä yhtä tyhjätaskuiksi kuin ennenkin. Toisissa suvuissa, varsinkin aatelissuvuissa, koko suku pelaa yhteen pussiin ja omaisuutta vaalitaan, kasvatetaan ja se kasaantuu. Näin luodaan sukuomaisuuksia, joista kertyy pääomia. Oikeudenmukaistako? Ei tietoa, mutta näin kapitalismi toimii. Sitä oikeudenmukaisuutta voi kysyä niiltä, jotka ryyppäävät perintönsä ja rälläävät sen maailman tuuliin.

Mikähän mahtaa olla seuraava kateusvero? Ehdotuksia otetaan vastaan.

Päivän mietelmä

Ketjun heikoin lenkki on yleensä se, joka on vaikein korvata.

Sananvapauden bar Kochba

Tamperelainen Seppo Lehto tuomittiin 2 v 4 kk ehdottomaan vankeustuomioon internet-kirjoituksistaan. Tuomio tuli yhdestätoista (!) törkeästä kunninanloukkauksista (joista osa oli kohdistunut virkamiehiin) ja kiihotuksesta kansanryhmää vastaan. Lisäksi Lehdon maksettavaksi tulee mittavat korvaukset.

Kenellekään ei enää tässä vaiheessa pitäisi olla epäselvää, kuka Seppo Lehto on. Hän on ylläpitänyt noin neljääkymmentä eri blogia, jotka ovat sisältäneet, paitsi herjaavaa ja solvaavaa materiaalia, myös pornografiaa sekä vihakiihotusta. Lehto on kirjoitustensa perusteella sellainen ihminen, josta saksan kielellä käytettäisiin nimeä Arschloch.

Mutta tuomion kovuus on varmasti yllättänyt monet. 2 v 4 kk on yleensä sellainen, joka annetaan tapon yrityksestä, törkeästä raiskauksesta tai törkeästä pahoinpitelystä. Mutta kun tutkitaan asiaa syvemmältä, niin tuomiolle on syynsä. Tärkein syy on se, että Lehdolla on aikaisempi rikosrekisteri (hankittu samanlaisista rikoksista) ja hän oli ehdonalaisen koetusajalla syyllistyessään rikokseen. Toinen, vähäisempi, syy on se, että rikokset kohdistuivat virkamiehiin - Suomessa valtaan ja valtioon kohdistuvista rikoksista tuomitaan erityisen ankarasti. Lait ja oikeuslaitos ovat olemassa Suomessa ensisijaisesti vallan legitimoimista varten ja vallanpitäjien aseman turvaamiseksi, ja vasta toissijaisesti ihmistenvälisiksi pelisäännöiksi. Onko se hyvä vai paha asia, jää itse kunkin ratkaistavaksi. Niin vain on, ja sen kanssa on tultava toimeen.

Kunnianloukkaukset voivat tuntua typeriltä ja vähäpätöisiltä asioilta, mutta ne ovat asioita, joiden takia on tapettu ihmisiä. Kunnia on asia, joka on pitkälti synonyymi uskottavuudelle, ja uskottavuus on kaikki kaikessa. Ennenmuinoin kunnianloukkauksesta oli tapana haastaa kaksintaisteluun. Eivätkä ne taistelut välttämättä loppuneet ensimmäiseen verenvuotoon. Haukkuminen, pilkkaaminen ja herjaaminen ovat yhä tänäkin päivänä asioita, jotka johtavat väkivaltaan. Ja Lehto oli tehnyt sitä jatketusti, harkitusti, tietoisesti, ehdonalaisen koetusajalla sekä mala fide, pahat mielessä. Ja kaikkein vakavinta asiassa oli, että hänellä oli vanha tuomio alla. Tästä syystä tuomio oli vankeutta, ja ehdottomana - ei sakkoa, kuten surullisenkuuluisassa "yhteiskunta koostuu ihmisistä"-farssissa.

Ruukinmatruuna sanoi noin 15 v sitten, että Netissä pätevät aivan samat lait kuin 3D:ssäkin. Silloin kukaan ei halunnut uskoa, vaan Nettiä pidettiin anarkiana, missä jokainen saa sanoa mitä sylki suuhun tuo, piittaamatta seurauksista. Nyt ne sanat ovat sitten toteutuneet.

Miksi Lehto sitten lähetettiin vankilaan eikä häntä pidetty hulluna tai edes alentuneesti syyntakeisena eli varttihulluna? Syy on yksinkertainen. Hän on aikuinen ihminen ja hän on syyntakeinen, eli hän tiesi mitä hän teki. Lehtoa on turhaa pitää minään valtakunnan hovinarrina tai kylähulluna, jolle on luvallista sanoa mitä sylki suuhun tuo. Hän yksinkertaisesti kirjoitti tekstinsä pahat mielessä, loukkaamistarkoituksessa, eikä häntä havaittu syyntakeettomaksi. Täysipäiselle ihmiselle tällöin rangaistus langetetaan myös täysimittaisena. Kyynisesti sanottuna Lehto sai mitä ansaitsikin.

Seppo Lehto ei ole mikään sananvapauden messias eikä edes marttyyri. Hän on sananvapaudelle samaa kuin Simon bar Kochba, väärä messias, joka vei kansansa tuhoon mukanaan - niin pahasti, että jopa holocaust oli pienempi tuho kuin tuo kovaonninen kapina. Simon bar Kochban jälkeen juutalaiset eivät ole oikein messiaista innostuneet. Good riddance, Mr. Lehto. Me emme jää kaipaamaan sinua, emmekä tee sinusta sananvapauden marttyyriä. Olet pelkkä rikollinen ja sait täysin ansaitun tuomion, toisin kuin eräät toiset.

Mikä on tarinan opetus?

1) Jokainen toisinajattelija ei välttämättä ole hyvis.
2) Kaikki vallanpitäjien toimenpiteet eivät välttämättä ole pahoja.
3) Kylähullun tavoin käyttäytyminen ei merkitse, että ihminen olisi kylähullu. Hän voi olla aivan puhdas rikollinen, kuten Lehto.

Blogikirjoitukset ovat kuin tykkejä. Niitä ei pidä laukoa umpimähkään, sillä laukaus voi osua harhaan ja pahasti. Kannattaa valita tarkoin, mitä sanoo. Ja ennenkaikkea miten asiansa sanoo.

Päivän mietelmä

Miksi feministit eivät näe mitään epätasa-arvoa siinä, että islamilaisista maista tulevat naiset alistetaan täälläkin kotiorjiksi ja synnytyskoneiksi ja koko ajan päällä on kunniamurhan uhka ja se kaikki hyväksytään ja sille näytetään vihreää valoa "kulttuuridiversiteetin" nimeen - ja aasialaisista naista tulevat naiset kompromettoidaan täällä välittömästi ilotytöiksi, postimyyntimorsiamiksi ja patriarkaatin uhreiksi ja häntä kohdellaan kuin pikkulasta tai rikollista?