Vanhasen Hollywood

Pääministeri Matti Vanhanen on ilmaissut mieltymyksensä pientaloasumiseen sekä nurmijärveläisyyteen. Vanhanen onkin tyypillinen keskiluokan pientaloasukki: omillaan toimeentuleva ammattilainen tai toimihenkillö, ja omakoti- tai rivitaloasuminen onkin hyvin keskiluokkainen asumismuoto.

Pientaloasumisen keskiluokkaisuus on huomattu myös muualla maailmassa, ja amerikanenglanniksi pientalolähiöitä kutsutaan nimellä suburbia. Sanalle ei ole - ainakaan vielä - suomennosta, joten puhuttakoon latinaksi "suburbiasta" kun tarkoitetaan Vanhasen nurmijärveläisyyttä - siis sitä, että keskiluokka - siis vauras ja veronmaksukykyinen lapsiperheitä muodostava ihmisryhmä - muuttaa kaupunkikeskustoista ympäristökuntien pientaloalueille. Suomen kielen lähiö viittaa liiaksi elementti- ja kerrostaloalueisiin ollakseen synonyymi latinan suburbialle, joka viittaa nimenomaan pientaloalueeseen. Lähiö on eräänlainen suburbian ja kaupungin välimuoto.

Keskiluokka on asia, jota vasemmisto ja vihreät ovat perinteisesti vihanneet, ja jota oikeisto on halveksinut. Klassinen marxismi ei tunnusta keskiluokan olemassaoloa lainkaan; se puhuu vain "etuoikeutetuista työläisistä" ja myöhemmät vasemmistolaiset ovat puhuneet keskiluokasta "saranaluokkana", joka kurjistuessaan vetää yhteiskunnan vallankumoukseen. Mutta keskiluokkapa ei kurjistukaan vaan vaurastuu. Ja tämä on myös asia, mitä perinteinen koti-uskonto-isänmaa -oikeisto on aina halveksinut: keskiluokkaisuus merkitsee nousukasmaisuutta, filistinismiä ja henkisten sekä aatteellisten arvojen halveksuntaa ja materialismia. Perinteiselle oikeistolle kun on olemassa se eliitti johon he itse kuuluvat, sekä kansojen suuret, oppimattomat ja köyhät, mutta hyväntahtoiset ja uskolliset, massat. Tällaisen perinteisen oikeiston apotyyppi on tietysti Väinö Linnan Pohjantähden ruustinna Ellen Salpakari.

Ja keskiluokkaisuus ei kiteydy missään niin kauniisti kuin suburbiassa - se on oikea keskiluokkaisten arvojen konglomeraatti. Siksi kaikki eliitit - niin taloudellinen, sosiaalinen, intellektuellit jne - ovat aina inhonneet suburbiaa.

Wall Street Journal kirjoittaa mainiosti Hollywoodin suburbiaa kohtaan kokemasta inhosta. On julkinen salaisuus, että monet kirjailijat sekä elokuvataiteen vaikuttajat ovat hyvin vasemmistolaisia, ja suhtautuminen suburbiaan on myös sen mukaista. Wall Street Journal ottaa esimerkikseen Richard Yatesin kirjan ja siitä tehdyn elokuvan Revolutionary Road, mutta esimerkkinä voisi suomalaisittain olla aivan yhtä hyvin Juoksuhaudantie tai Hectorin LP Liisa Pien.

Miksi vasemmisto- ja viherintellektuellit vihaavat suburbiaa? Siksi, että suburbia näyttäytyy heille falskiutena - se ei ole kaupunkia eikä se ole maaseutua; se on heidän mielestään kuin Patjomkinin kulissit. Pihanurmikko on kuin pastissi niitystä; tiet ovat pastisseja kaupungin kaduista. Hoidetut ja kauniit talot ja kotipihat ovat konstailevaa pikkuisievää pikkusieluisuutta, joista puuttuu slummiympäristön sielukkuus ja kaupunkikeskustan hektinen dynaamisuus. Heille myös se, että ihmiset asuvat neljän seinän sisällä niin, että välissä on ilmaa ja omaa maata, on samanlainen ilmaus tehottomuudesta ja haaskaavasta maankäytöstä kuin huuttorit olivat Nikita Hruštševille. Pientalolähiön rauhallisuus, hiljaiset tiet ja kotien kauneus ovat kuin kauhuelokuvan kulissit, jossa jokainen vastaantulija on pedofiili, psykopaatti, sarjamurhaaja tai sarjaraiskaaja, ja jossa normaali-ihminen sekoaa täysin kuin kohtaisi Cthulhun R'lyehissä. Heille suburbian falskius aiheuttaa vieraantumista - vieraantumista proletariaatista sekä väärää tietoisuutta.

Toisaalta myös eliitit näkevät suburbia-elämäntavan nynnyytenä ja akkamaisuuten - se on pakoa kaupunkiympäristön dynaamisesta (lue: väkivaltaisesta) ympäristöstä eskapistiseen omaan rauhaan sen sijaan, että otettaisiin itse osaa tuohon dynamiikkaan. Tämän summaa parhaimmin Akuliina Saarikosken kaipuu väkivaltaiseen ja dynaamiseen yhteisöön kulttuurikolumnissaan Bang bang bang bang!:

Kasvoin lapsuuteni ulkomailla ja opin kunnioittamaan konfliktia. Näin Neuvostoliiton romahtavan laskien tankkeja parvekkeelta ja Jerusalemissa arabipojat heittivät minua lumipalloilla, joissa oli kiviä sisällä. Konflikti kertoi aina muutoksesta.

Suomeen muutto varhaisteininä oli musertava kokemus. Kaikki oli yhtäkkiä byrokraattista ja väritöntä. Lapset eivät pelanneet pihalla jalkapalloa. Kadulla eivät tuoksuneet kojujen appelsiinit eivätkä leipomoiden tuoreet leivät. Mikään ei ollut yllätyksellistä. Bussit tulivat ajallaan ja lomakkeita opeteltiin täyttämään jo yläasteella.

No, vähän ilkeämpi ihminen voisi pitää Akuliina Saarikoskea tyypillisenä sotaturistina - ihmisenä, joka nauttii konfliktista sen itsensä vuoksi ja väkivallan katselemisesta ja seuraamisesta, siis samanlaisena kuin ne ruotsalaiset, jotka matkustivat Ahvenanmaalle nähdäkseen Oolannin sodan. Tai sitten ruukinmatruunaa ilkeämpi ihminen pitäisi häntä yksinkertaisesti sekoboltsina, mutta ruukinmatruuna ei ole ilkeä ihminen, joten Saarikoskelle suotakoon sananvapaus. Mutta se summaa myös hyvin tietynlaisen ihmistyypin näkemyksen: etsiytyminen rauhaan, pois konflikteista ja väkivallan dynamiikasta. Vasemmistolaisille tämä on luokkapetturuutta ja nynnyyttä - sitä, ettei kestetä kaupunkiympäristön hektisyyttä. Erityisen halveksittavaksi suburbian tekee keskiluokan ihmisten kiltteys ja eettisyys - avioliitot ovat kestäviä, yksinhuoltajuus harvinaista, ihmiset ovat yritteliäitä, kohteliaita ja rehellisiä, he tekevät työtä, he eivät harrasta yhden yön suhteita, he tuntevat naapurinsa ja yhteisöllisyys on aitoa, ei pakotettua. Suburbiassa ei opi elämään yli luontaisen lahjakkuutensa eikä vetämään muilta välistä, kuten hektisessä ja dynaamisessa kaupunkislummissa. Jos kaupunki on betoniviidakko, niin suburbia on kai sitten tiiliskivilehto. Saarikoski jatkaa:

Suomalainen ylenmääräinen taloudellinen hyvinvointi on oikeudenmukaisuuden kannalta huonosti perusteltavissa. Ehkä olisi vihdoin vaatimusten ja konfliktin aika myös suomalaisten etupihalla?

No, nuoruus ja hulluus käyvät käsi kädessä, mutta parta se kasvaa pukillekin, eli ikä yksinään ei tuo viisautta ja kykyä nähdä kokonaisuuksia. Sensijaan väkivallan kohteeksi joutuminen tuo, ja väkivallan varalle varautuminen ja itsepuolustus -ja väkivaltataitojen oppiminen opettaa myös arvostamaan rauhaa ja väkivallattomuutta sekä järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Dojolla todella oppii filosofiaa, se ei ole pelkkää lässynläätä. Kun joka kerralla tatamille kiivetessä tiedostaa, että nyt on vahinkojen ja loukkaantumisen vaara sekä itselle että naapurille, niin siinä oppii kunnioittamaan sekä vastustajaa että lajia itseään. Ja tätä Saarikoski ei tiedosta. Hän ei ymmärrä, että jos niitä konflikteja halutaan suomalaisten etupihalle, niin siinä ei kuole pelkästään niitä keskiluokkaisia, vaan siinä lähtee myös monelta liimatilheltä ja anarko-Markolta se ainokainen. White flight ja pako rikosten riivaamista kaupunginosista ei ole rasismia, pelkuruutta eikä luokkapetturuutta, se on jokaiselle orgaaniselle eliölle ominaista itsesuojeluvaistoa. Ja tässä maassa käytännössä jokaisella miehellä on ainakin jonkinasteinen sotilaskoulutus. Vaikkei sillä tee mitään ns. oikeaa vihollista vastaan, se sopii oikein hyvin Saarikosken sielunveljien ja -siskojen hiepittämiseen, ja ruukinmatruuna itse lupaa katsoa toisaalle. Saarikoskelle ja hänen hengengeimolaisilleen sana oikeudenmukaisuus tarkoittaa samaa kuin vahvemman oikeus; kun taas suburbian keskiluokalle oikeudenmukaisuus on samaa kuin legitimiteettiperiaate, lait ja seuraamusetiikka. Ja se, että muuttaa omaan rauhaan, pois väkivallan dynamiikasta, ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö se keskiluokan merkonomi kykenisi organisoituun väkivaltaan niin halutessaan. Hän vain yksinkertaisesti ei halua.

Jos kerran suburbia luo tyhjiä ihmisten kuoria, pikkusievää pikkusieluisuutta, pelkoa ja väärää tietoisuutta, niin miksi ihmiset sitten ylipäänsä haluavat muuttaa suburbiaan?

Siksi, että se on hyvää elämää.

Suburbiassa, missä jokaisella perheellä on joko oma omakotitalo tai rivitalonpätkä, ihmiset pääsääntöisesti joko omistavat itse asuntonsa tai maksavat itse vuokransa omista tuloistaan. Se merkitsee toisaalta sekä vapautta että vastuuta. Omasta omaisuudestaan ihminen pitää paljon parempaa huolta ja välittää enemmän kuin sellaisesta, jonka hän saa armopaloina yhteiskunnalta. Se pikkusieluisuus ja pikkusievyys on merkki säntillisyydestä, itsekurista ja kyvystä sekä halusta ottaa vastuuta itsestään ja elämästään - siitä, että ajattelee elämää pitkänä aikavälinä ja kuin prosessina, eikä elä vain tässä hetkessä välittämättä tulevasta ja piittaamatta menneestä. Se, että jotkut ihmiset pitävät suburbiaa kamalana paikkana, on samanlainen asia kuin sadussa Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri - se on erilainen kuin mihin on totuttu.

Suburbia on myös hyvin vapauttava ympäristö. Se antaa mahdollisuuksia. Jo pelkästään se, että on autotalli, merkitsee valtavaa määrää mahdollisuuksia - siellä voi harrastaa kaikenlaista, sitä voi käyttää askartelutilana, siellä voi säilöä auton ohella puutarhakalusteita ja tarvikkeita, ja siellä voi tehdä kaikenlaista. Vaikka rakentaa oman laboratorion - tai perustaa oman yrityksen. Puheet siitä, miten tietotekniikkafirmat syntyvät autotallifirmoista, eivät ole vitsejä. Ja kaupan päälle sellainen asia kuin rock-musiikki, jota on perinteisesti pidetty työväenluokkaisena asiana, harvoin syntyy kaupungeissa. Se syntyy suburbiassa. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sellaisen asian kuin treenikämpän löytäminen on kaupungeissa hyvin vaikeaa tai lähes mahdotonta, kun taas soittimet ja vahvistimet on hyvin helppoa roudata isukin autotalliin ja treenata siellä. Äänieristys on omasta takaa eivätkä naapurit käy valittamaan.

Lapsille suburbia ei ole mikään kauhuelokuvien kulissi tai tyhjien ihmisten kuorten täyttämä psykopaattileiri, vaan lopultakin aika hyvä paikka kasvaa. Siellä yleensä voi kasvaa tarvitsematta pelätä tulla hakatuksi tai raiskatuksi, ja suburbiassa samoin saa olla nörtti tai muuten vain erilainen. Jos subuurbiassa törmää homoon, hän yleensä on töissäkäyvä ammattilainen ja on ostanut talon kimpassa viraparinsa kanssa. Se, että asunnot ja pihat useinkin ovat samanlaisia ja standardoituja, ei tarkoita, että ihmiset olisivat sellaisia.

Eliiteille on olemassa tyypillisesti kolmenlaisia ihmisiä:

* Suuret massat, joita joko ilkeä porvaristo sortaa ja riistää, tai jotka ovat vähän yksinkertaisia ja oppimattomia, mutta pohjimmiltaan hyväsydämisiä

* Ilkeä yläluokka, joka joko riistää ja sortaa suuria massoja, tai on dekadentti, moraaliton ja sekä henkisesti että fyysisesti rappeutunut ja degeneroitunut

* Tiedostava eliitti, joka taistelee suurten massojen puolesta tiedostamalla ja harrastamalla irtosuhteita, käyttämällä huumeita ja juopottelemalla, bailaamalla villisti, hankkimalla uuden auton joka vuosi, vaihtamalla puolisoa kuin paitaa, lentämällä maailman toiselle puolelle erilaisiin kalaaseihin, omistamalla seitsemän kotia ja jättämällä lapsensa jonkun toisen kasvatettavaksi

Eliiteille on järkytys huomata, että suurin osa ihmisistä ei identifioi itseään mihinkään noista ryhmistä. He identifioivat itsensä siihen luokkaan, jota vasemmisto vihaa ja eliitti halveksii - siis keskiluokkaan. Ja heidän mielestään suburbia on hyvä paikka asua.