Liivin kieli RIP

Uhanalaisimmassa asemassa ollut itämerensuomalainen kieli, liivin kieli, on kuollut. Viimeinen liiviä äidinkielenään puhunut, Viktor Berthold. on kuollut tänään pitkäperjantaina 2009.

Liiviläiset olivat Latvian Kuurinmaan rantaseudulla elänyt kansa, joka kuului itämerensuomalaisten eteläiseen ryhmään. Se oli lähimmin sukua eestiläisille, mutta oli varsin huonoissa väleissä toisaalta indoeurooppalaisten kuurinmaalaisten että eestiläisten kanssa, ja niinpä Turaidan kuningas Kaupo asettui Saksalaisen ritarikunnan liittolaiseksi Baltian ristiretkien aikaan. Kaupo kuitenkin kaatui Viljandin taistelussa 1217 yhdessä pahimman päävihollisensa Lembitin kanssa. Pahaksi onneksi Kaupolta ei jäänyt täysi-ikäisiä miespuolisia jälkeläisiä ja liiviläinen Turaida jäi katolisen kirkon hallintaan. Kaikista Baltian kansoista he kristillistyivätkin ensimmäisinä - omasta aloitteestaan.

Usein maaorjuus voi pelastaa - paradoksaalisesti - kansakunnan, sillä se tekee tiukan eron valloitettujen ja valloittajien, alistettujen ja alistajien väliin, ja viha voi olla kantava ja yhtenäisyyttä rakentava tunne siinä missä rakkauskin, mutta mikäli tällaista erottavaa sorto- tai vihasuhdetta ei ole, ja mikäli kansalla itsellään ei ole taipumusta rasismiin ja "tulisen muurin" rakentamiseen "meidän" ja "niiden" välille, sosiodynamiikan lait raksuttavat ja niin kävi liiviläistenkin kanssa. Heitä ei koskaan ollut paljoa, ja he sulautuivat kaupungeissa liittolaisiinsa saksalaisiin, ja maaseudulla latvialaisiin. Viimeiset Liivinmaata asuttaneet liiviläiset kuolivat 1800-luvulla. Ainoastaan Itämeren rannan kansansirpale säilytti identiteettinsä.

Uusi nousu näytti 1930-luvulle tultaessa olevan mahdollista. Jo ennestään pieni kansa oli 1930-luvulle mennessä kutistunut tuhanneksi ihmiseksi, mutta kun suomalaiset, virolaiset ja unkarilaiset tiedemiehet ja jopa turistit kiinnostuivat Kuurinmaan kärjessä noin 40 kilometrin rantakaistaleella asuvasta, jo kuolleeksi luullusta, kansanrippeestä ja sen kielestä, liiviläiset itsekin innostuivat. Rannikon 12 liiviläiskylässä syntyi toimintaa: kielen opetusta, yhdistyksiä, yhteydenpitoa kylien kesken. Liiviksi ilmestyi jopa julkaisuja: kalentereita, lehti ja jokunen kirja.

Kaiken huipennus koettiin 6. elokuuta 1939: tässä liiviläisrannikon keskellä sijaitsevassa Mazirben - liiviksi Iren - kylässä vihittiin käyttöön liiviläisten kulttuuritalo, jonka rakentamista sukukansat olivat tukeneet.

Tilaisuus oli innostunut ja innostava eikä kukaan voinut aavistaa, että aluillaan oli jo prosessi, joka merkitsisi liivin kielen tuhoa. Neuvostoliiton ja Saksan ulkoministerit Molotov ja Ribbentropp allekirjoittivat Moskovassa vain 17 päivää myöhemmin nimiään kantavan sopimuksen, jonka seurauksiin kuului neuvostoarmeijan marssiminen liiviläisrannikolle seuraavana vuonna.

Se merkitsi katastrofia kalastuksella ja merenkululla eläneelle kansalle. Satoja liiviläisiä pakeni syysmyrskyjä uhmaten Ruotsiin ja edelleen Yhdysvaltoihin ja Kanadaan, ja neuvostovalta asetti maastapoistumiskiellon. Kaikki veneet särjettiin ja kalastusvälineet hävitettiin. Pakkosiirrot alkoivat. Kylät tuhottiin.

Tällaisissa olosuhteissa kielen ja kansallisen identiteetin voi pelastaa vain antagonismi - viha, rasismi ja ksenofobia. Se, että tehdään selkeä pesäero "meihin" ja "niihin", ja suhtaudutaan "niihin" kuin villieläimiin ja pidetään vain "meitä" ihmisinä. Liiviläisillä ei ollut tällaista syvän vihan ja rasismin perinnettä. Niinpä he yksi toisensa jälkeen sulautuivat neuvostokansalaisten harmaaseen massaan. Liivin kieltä ei enää opetettu lapsille. Aikuiset ikääntyivät vanhuksiksi, ja kuolivat yksi toisensa jälkeen, kunnes jäljellä oli enää Viktor Berthold. Joka kuoli tänä aamuna 87-vuotiaana.

Mutta liivin kieli ei ole kuollut täysin ja vaipunut unhoon. Ennen Bertholdin kuolemaa sille kävi samalla tavoin kuin Britanniassa kävi manxille: ennen viimeisen syntyperäisen puhujan kuolemaa se koki renessanssin toisena kielenä. Niinpä Latviassakin liiviä puhutaan yhä kakkoskielenä, ja sitä opiskellaan ahkerasti. Pikemminkin kuin kuollut, liivi on epäkuollut - se elää yhä, kakkoskielenä muttei äidinkielenä, latinan ja heprean tapaan. Ja kuten nuo ylväät kielet, myös liivin kieli on olemassa kirjakielenä ja sille on olemassa kirjallisuutta. Niin kauan, kun kieltä kyetään ymmärtämään ja lukemaan, se ei tosiasiallisesti kuole. Liiviä kykenee yhä puhumaan, lukemaan ja kirjoittamaan liki kaksituhatta ihmistä, ja määrä on nousussa. Myöskään kansa ei ole geneettisesti kuollut sukupuuttoon. Turaidan kuninkaan Kaupon suku on yhä edelleen olemassa von Lievenin (kirjaimellisesti "liiviläinen") ruhtinassuvun nimellä, ja monet baltiansaksalaisina pidetyt suvut, kuten von Ûexküll, ovat alkuperältään liiviläisiä.

Miten käy suomenruotsin? Tämä "äpäräruotsiksi" ja "pakkoruotsiksi" haukuttu kieli on monille suomalaisille vihatun siirtomaavallan vihattu kieli. Kuitenkaan emme muista, että suurin osa tuon kielen puhujista on kautta aikojen ollut liiviläisten kaltaisia rannikon kalastajia ja maanviljelijöitä. Ei suinkaan herroja, porhoja ja säätyläisiä.

Ruukinmatruuna itse, äipän sukuselvitystä tehdessään, tajusi että koko äipän suku on ollut umpiruotsinkielinen aina 1900-luvun alkuun saakka. Se ratkaisi hänelle sen kysymyksen: onko kyseessä vihatun siirtomaaherran kieli, vaiko se kieli, jota hän puhui mamman kanssa lapsena. Se on hänelle jälkimmäinen.

Ruukinmatruunaa on piikitelty siitä, ettei hän osaa ruotsia täydellisesti ja että hän tekee jatkuvasti virheitä. Niin tekeekin. Se johtuu siitä, ettei hän koskaan lapsena ehtinyt oppia kieltä täydellisesti, ja teini-iän kapinointikin johti siihen, että vettä kaadettiin pakkoruotsin muodossa kaivoon. Hän olisi voinut oppia kielen paremminkin, myönnettäköön. Ja nyt vasta vanhemmiten hän tajuaa, että kieli on osa ihmisen identiteettiä - samalla tavoin kuin uskonto tai tavat. Kun ihmiseltä riistetään hänen kielensä, hänen uskontonsa, hänen tapansa, samalla häneltä riistetään tärkeät osat hänen identiteettijatkumoaan.

Mutta ruukinmatruuna lupaa opetella ruotsia paremmin, ja hän aikoo opettaa kielen myös omille lapsilleen. Siitä syystä, että se on osa suvun identiteettiä. Ja tämä identiteettijatkumo liittää äidin tyttäreen ja isoäidin tyttärentyttäreen. Jos se katkeaa, jälkeläiset jäävät kulttuurillisesti orvoiksi. Siihen identiteettijatkumoon kuuluu pienenä osana myös se vanha ruotsinkielinen perheraamattu, joka on kulkenut meillä äidin suvussa perintönä aina vanhimmalle tyttärelle, ja johon ruukinmatruunankin nimi kerran kirjoitetaan. Ja ainahan on Stokiksessakin kivempaa puhua ruotsia kuin englantia.

Ettei Suomessakin suomenruotsille kävisi kuten liivin kielelle kävi.