Kehitysapuloukku

Aamulehdessä sunnuntaina 27.7. 2009 Näkökulmassa otetaan rajusti kantaa kehitysapuun. Kirjoituksen mukaan kehitysapu aiheuttaa enemmän riesaa kuin mitään hyvää Afrikassa, ja tekstin mukaan olisi kaikkien etu, jos kehitysapu ajettaisiin alas ja mieluummin tehtäisiin bisnestä, vaikkapa reilun kaupan säännöillä.

Tohtori Dambisa Moyo, sambialainen 36-vuotias taloustieteen tohtori ja kahden lapsen äiti, on teoksessaan Dambisa Moyo: Dead Aid. Why Aid is Not Working and How There is Another Way for Africa (Penguin Books 2009) ottanut rajusti kantaa kehitysapua vastaan. Hän on pyrkinyt löytämään vastauksia kysymyksiin

- miksi suurin osa Saharan eteläpuolisen Afrikan maista näyttää pysyvän ikuisessa korruption, sairauksien, köyhyyden ja ulkopuolisen avun kierteessä?
- miksi alueen köyhyys kasvoi jatkuvasti vuosina 1970-1998, jolloin sinne suunnattu kehitysapu oli suurimmillaan?
- miksi useimmissa Afrikan maissa asukasta kohden laskettu bruttokansantuote on nyt matalampi kuin 1970-luvulla?
- miksi puolet yli 700 miljoonasta afrikkalaisesta joutuu sinnittelemään alle euron päivätuloilla?
- miksi yli puolet maailman köyhistä asuu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa?

Moyo ei ole turha mimmi: hän on kahden huippuyliopiston kasvatti. Hän suoritti maisterintutkintonsa Yhdysvaltain Harvardissa ja väitteli taloustieteestä Oxfordin yliopistossa. Hän on suorittanut myös Washingtonin yliopistossa MBA-tutkinnon (Master of Business Administration) ja kandidaatintutkinnon kemiassa. Hän työskenteli kaksi ja puoli vuotta Washingtonissa Maailmanpankissa ja osallistui sen vuosikirjan World Development Reportin kirjoittamiseen. Kahdeksan vuoden ajan hän on toiminut investointipankki Goldman Sachsin kansainvälisten velkapääomamarkkinoiden asiantuntijana, jonka erikoisalueena on Saharan eteläpuolisten maiden talous. Voidaan siis olettaa, että hän tietää mistä hän puhuu.

Ennenkuin kukaan ehtii pelata rasistikorttia ja ehdottaa vastausta siksi koska n**kerit ovat väkivaltaisia, tyhmiä, laiskoja ja saamattomia niin todettakoon, että tohtori Moyo on päätynyt täsmälleen samaan johtopäätökseen kehitysavusta kuin ruukinmatruuna itsekin: kehitysapu on täysin rinnastettavissa luonnonvarakiroukseen. Kehitysapu on kehitysmaalle kuin rikkaat luonnonvarat - vastikkeetonta tuloa, joka lyhyellä aikavälillä tuntuu kivalta ja pitkällä aikavälillä tappaa.

Rikkaiden teollisuusmaiden hallitukset ja ihmiset ovat uskoneet kehitysapuun vuosikymmeniä. Hyvää tarkoittavat konsultit, opettajat ja avustuskerääjät ovat vaivojaan säästämättä yrittäneet nostaa afrikkalaisia köyhyydestä. Millainen tutkija nyt uskaltaa väittää, että kokonaisen sukupolven toimintalinja on ollut väärä?

Samalla tavoin kuin luonnonvarojen osalta, kehitysavussa kyse on vastikkeettomista tuloista. Niiden saamiseksi ei tarvitse tehdä lisäarvoa tuottavaa työtä. Kun alkuinvestointi on tehty - kaivos rakennettu, öljylähde porattu, pankkitili avattu, tulonhankintaan tarvitaan vain hyvin vähän työtä; aktiiva tuottaa tuloa itsestään, ja fyrkkaa tulee kuin Manulle illallinen. Riittää, että louhitaan malmia, porataan öljyä tai ollaan käsi pitkällä - vähän työtä, paljon rahaa.

Moyon teesi kuuluu, että kehitysapu on Afrikan maiden suhteellisen köyhyyden perimmäinen syy. Se ei ole luonut työpaikkoja, vaan on hävittänyt niitä. Se on tarjonnut pohjan inflaatiolle, velkaantumiselle, byrokratialle ja korruptiolle. Ja tämä on täsmälleen se sama prosessi, mikä tapahtuu luonnonvarakirouksessa! Aivan kuten öljyn-, timantin- ja malmintuottajamaat, avustuksia saaneiden maiden hallitukset ovat ottaneet kehitysavun itsestäänselvänä ja toistuvasti saatavana vastikkeettomana tukena, jonka ne ovat käyttäneet omiin tarpeisiinsa. Sensijaan, että avustuksia olisi todella käytetty hyödyllisesti ja investointeina tulevaisuuteen, tilanne on johtanut siihen, mitä rasistit usein käyttävät lyömäaseena: kehitysapu on tulonsiirto rikkaiden maiden köyhiltä köyhien maiden rikkaille.

Ja tuloksena on ollu kehitysapuloukku. Vastikkeeton tulo on romuttanut kehitysmaiden talouden, hävittänyt työpaikkoja ja elinkeinoja, tehnyt valuutoista epävakaita ja opettanut taloudenpidossa lyhytnäköisyyteen - on kuin kehitysmaat olisivat laitostuneet kehitysavun (tai luonnonvarojen) seurauksena. Siksi avun voisi Moyon mukaan lopettaa viiden vuoden sisällä.

Rikkaista maista on siirretty köyhiin maihin kaksi biljoonaa dollaria (liki 2000 miljardia euroa) kuluneiden 50 vuoden aikana, ja suurin osa niistä Afrikkaan. Mikä on tulos? Ei kovin hyvä. Moyo kysyykin, että miksei tulos ole hyvä, ja mitä tilalle. Mistä ratkaisu? Moyonb mukaan kaupasta, investoinneista, ulkoistamisista, keskiluokasta, mikrolainoista ja avoimesta markkinataloudesta.

Dambisa Moyon käsitykset kehitysavun tukahduttavasta vaikutuksesta ovat herättäneet sekä närää että vilkkaan keskustelun puolesta ja vastaan eri puolilla maailmaa. Hän ei ole ensimmäinen kehitysavun arvostelija, mutta afrikkalaisena hän tarkastelee asiaa toisin painotuksin kuin pohjoisen pallonpuoliskon asiantuntijat ja -tutkijat. Sadat televisioväittelyt ja haastattelut ovat taanneet sen, että Moyon alkuvuodesta ilmestynyt kirja on kivunnut myyntilistojen kärkeen niin Yhdysvalloissa kuin Britanniassakin. Time-lehti kelpuutti Moyon maailman sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen listalleen vuonna 2009.

Dead Aid -kirja jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä Moyo käsittelee kehitysavun myyttiä, historiaa ja sitä, miksi apu ei toimi, vaan on kasvun hiljainen tappaja. Toisessa osassa hän hahmottelee fiktiivisen esimerkkivaltion Dongon avulla, millainen olisi maa, joka ei tarvitse kehitysapua ja miten sen pääomien karttuminen, pankkitoiminta ja kaupankäynti kehittyvät.

Moyo myös erottaa humanitaarisen ja katastrofiavun sekä hyväntekeväisyyteen perustuvan avun kahdenvälisestä sekä multilateraalisesta, Maailmanpankin kaltaisten instituutioiden avusta, jossa raha kulkee hallituksilta toisille hallituksille. Moyon kritiikin kärki ei kohdistu niinkään kolmeen ensimmäiseen kuin tähän jälkimmäixseen, hallitusten toisille hallituksille jakamaan systemaattiseen kehitysapuun, joka on saanut eri aikoina erilaisia painotuksia.

1960-luvulla keskityttiin suuriin teollisuushankkeisiin, sekä infrastruktuurin, kuten teiden, rautateiden, siltojen ja voimaloiden rakentamiseen. Moni hanke epäonnistui, toteutui vain osaksi - tai toimi pari vuotta ja sen jälkeen haudattiin hiljaisuudessa. 1970-luvun tavoite oli köyhyyden poistaminen. Apu kohdistettiin maaseudun ja maatalouden kehityshankkeille, lukutaitokampanjoille, terveyteen ja kasvatukseen. Maailmanpankista tuli vuosikymmenen lopulla suurin avunjakaja. 1990-luvulla iskusanoiksi nousivat hyvä hallinto ja kestävä kehitys. Niiden nimiin esimerkiksi Suomen nykyisessä kehitysyhteistyössä vannotaan. Moyon mukaan "hyvä hallinto" on kuitenkin kiertoilmaisu, joka sulkee sisäänsä ajatuksen luotettavasti toimivista instituutioista, läpinäkyvästä oikeudenkäytöstä ja korruptiosta irrottautuneesta talouselämästä. Ja kuitenkin tiedämme luonnonvarakirouksesta, että luonnonvaratuottajamaat ovat lähes poikkeuksetta läpikorruptoituneita diktatuureja, joissa ainoa järjestäytynyt asia on rikollisuus - ja monissa kehitysavunsaajamaissa tilanne on täsmälleen sama.

1990-luvulla kehitysapu kasvoi etenkin monenkeskeisten toimijoiden, kuten Maailmanpankin ja YK:n kehitysohjelman (UNDP) ansiosta. Mutta investoinnit eivät ole osoittautuneet tuottaviksi; Afrikan velkataakka kasvoi. 2000-luvun kehitysavun Moyo nimeää "glamour-avuksi", jonka keulakuvina ovat olleet vuorollaan Bono, Bob Geldof ja paavi Johannes Paavali II. Sambialainen suhtautuu kitkerästi Live Aid -konserttiin ja erilaisiin "kosmeettisiin" avustustoimiin, joissa muut kuin afrikkalaiset itse määrittävät avunsaajien elämän ja olemisen.

Jos kehitysapu sitten on osoittautunut katastrofiksi, ja johtaa samanlaiseen tilaan kuin luonnonvarakirous, niin miksi kehitysavun arvostelu on tabu? Moyon mukaan siksi, että avustamisen ympärille on kehittynyt suunnaton määrä erilaisia instituutioita. Liian monen ihmisen intressit ovat vaarassa. Yksinomaan Maailmanpankissa on kymmenentuhatta työntekijää ja YK:ssa saman verran. Kun mukaan lasketaan kaikki kehitysapuun osallistuvat, ainakin puoli miljoonaa ihmistä saa toimeentulonsa kehitysyhteistyömäärärahoista. Ja kaupan päälle kyseessä on vielä moraalinen tabu: länsimaat tuntevat kollektiivista syyllisyyttä kolonialismin ajasta (myös ne maat, jotka eivät koskaan siirtomaabisnekseen osallistuneetkaan) - ja tämän syyllisyyden, "valkoisen miehen taakan", alasajo voisi johtaa länsimaiden todella holtittomaan käyttäytymiseen maailmanpolitiikassa.

Nuoren taloustieteilijän mielestä tärkeä Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden pelastaja olisi kehittynyt kansalaisyhteiskunta, jossa on veroja maksava keskiluokka. Veronmaksajana sillä on oikeus edellyttää hallituksilta toimivia ja laadukkaita julkisia palveluja, kuten sosiaali-ja terveydenhoitopalveluja, äitiyshuoltoa, kouluja, teitä ja sujuvaa liikennettä. Jos valtion tulot ovat vastikkeettomia, kuten luonnonvaratuottajalla, mitään keskiluokkaa ei pääse syntymään, ja kun verot ovat alhaisia, kansalaiset eivät myöskään koe saavansa mitään vastiketta valtiolta, jolloin julkiset palvelut ovat surkeita. Korkeat verot ovat toisaalta hinta - ja toisaalta tae - siitä, että systeemi todella toimii.

Moyo syyttää myös afrikkalaisia itseään, kehitysapurahoilla pelaavia hallituksia, siitä, etteivät ne tunne kutsumusta julkisen sektorin kehittämiseen tai palvelujen tuottamiseen, koska ne käsittävät olevansa tilivelvollisia rahan lahjoittajille, eivät omille kansalaisilleen. Ne tietävät, että kun rahat loppuvat, lisää saadaan.

Mutta pelastajaksi on länsimaiden sijaan osoittautunut Kiina, jonka vaikutus jo nyt on suuri etenkin itäisessä Afrikassa. "Kiinalaiset ovat ystäviämme", Moyo kirjoittaa. Kiina ei anna kehitysapua yuaniakaan. Se tekee bisnestä - investoi ja vaatii tulosta - siis työtä ja vastiketta investoinneilleen. Vuonna 2004 Kiina investoi Afrikkaan 900 miljoonaa dollaria. Se rakentaa teitä Etiopiaan, öljyputkia Sudaniin, rautateitä Nigeriaan, voimalaitoksia Ghanaan ja niin edelleen. Se houkuttelee kiinalaisia yrityksiä investoimaan Afrikkaan halpojen lainojen turvin, mikä tietää työpaikkoja afrikkalaisille. Se myöntää myös stipendejä afrikkalaisille opiskelijoille Kiinaan.

Moyo on vakuuttunut, että Kiinan ansiosta Afrikka saa, mitä se tarvitsee: pääomia, jotka poikivat investointeja, työtä kansalle ja tasaisen kasvun. Tätähän kehitysapukin lupasi, mutta epäonnistui tyystin tavoitteissaan, hän kirjoittaa, ja toivoo Afrikan luovan länsimarkkinoiden sijasta "toisen maailman", BRIC-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina), kanssa uusia kauppa- ja investointisuhteita. Tärkeää on, että Afrikan maiden väliset kaupan esteet puretaan; samoin EU:n ja Yhdysvaltojen pitäisi vapaakaupan nimissä luopua omista maataloustuistaan, sillä maataloustuet vääristävät kauppaa ja markkinoita: Euroopan ja USA:n kaupunkien keskiluokka maksaa subventiot verovaroistaan ja länsimaisten maataloustuotteiden dumppaus maailmanmarkkinoille tuhoaa kehitysmaiden oman maatalouden täysin.

Moyo kirjoittaa äärimmäisen poliittisen epäkorrektisti, mutta hänen havaintonsa kehitysapuloukusta on täsmälleen sama kuin ruukinmatruunan: se on rinnastettavissa luonnonvarakiroukseen, ja lopputulos on täysin sama - katastrofi.

On myös kolmas alluusio, ja se on rosvotalous, Raubwirtschaft. Rosvotalous on sitä, että käydään sotaa tai ryöstöretkiä naapureita vastaan ja ryöstetään niiltä heidän tuottamansa resurssit - kuten viikingit, skyytit, hunnit tai mongolit aikoinaan. Ehkä kaikkein alastomin esimerkki nykyajan rosvotaloudesta oli Stalinin Neuvostoliitto, joka ryösti toisen maailmansodan jälkeen Itä-Euroopan maat putipuhtaaksi. Rosvotalous on mitä suurimmassa määrin vastikkeetonta tuloa ja niinpä sekä viikinkien, skyyttien, hunnien kuin mongolienkin valtakunnat hävisivät jättämättä maailmanhistoriaan mitään muuta jälkeä muuta kuin kammottavan jälkimaineen. Mutta Stalinin Neuvostoliitto, jonka rosvotalouden ilmenemä olivat Suomenkin maksamat sotakorvaukset, imi itseensä muista maista vastikkeetonta tuloa. Tämä kaikki tulo investoitiin sotateollisuuteen - joka ei tuota mitään mutta vain kuluttaa. Koska rosvotalous - Itä-Euroopan rosvotut resurssit ja aktiivat - olivat vastikkeetonta tuloa, neuvostopäättäjillä ei ollut mitään intressiä investoida niitä tuottavasti. Lopputulos oli täsmälleen sama kuin luonnnvarakirouksessa ja kehitysapuloukussa - länsimaat, joilla oli jotain tolkkua talouden toiminnasta, menivät oikealta ohi niin että hurahti.

Tie helvettiin on päällystetty hyvillä aikomuksilla, niin sanotaan, ja Moyo tuntuisi omalla tekstillään allekirjoittavan tuon sarkasmin. Mitä sitten voisimme tehtä? Ehdotuksia otetaan vastaan kommenttiosastossa.