Nibelungenrock

Ruukinmatruunan kirjahyllystä löytyy hyllymetreittäin historiaa ja mytologiaa käsitteleviä kirjoja, ja sieltä löytyy myös Penguinin painos Nibelungenliedistä. Ruukinmatruuna muistaa Saksan kansalliseepoksen oikein mainiosti, paitsi koulunpenkinkulutusajoiltaan ja saksantunneilta, myös aktiiveilta roolipeliajoiltaan, ja paitsi Wagner, myös J.R.R. Tolkien on käsitellyt aineistoa Silmarillionissa. Vanhin tunnettu laitos tästä eepoksesta, joka on alkukielellä kirjoitettu runomittaan, on vuodelta 1227, mutta tarina kertoo paljon vanhemmista ajoista. Suomeksi teoksen on toimittanut Toivo Lyy, vuonna 1927.

Nibelungenliedissä on paljon yhteistä Runo-Eddan sekä Völsunga- ja Reuderik-saagan kanssa, sillä molemmissa esiintyvät samat sankarit, joskin hieman eri nimillä ja tapahtumat eroavat mariginaalisesti toisistaan. Lienee tarpeetonta sanoa, että niin Saksan keisarikunta kuin natsihallintokin kertakaikkiaan ryöstöviljelivät tätä ylvästä eeposta omiin tarkoituksiinsa, ja se joutui huonoon maineeseen pitkäksi aikaa - sinänsä täysin syyttä.

Ruukinmatruuna on monasti todennut, että yleensä tarujen taustalta löytyy aivan aitoa historiaa - ja hän on käsitellyt mm. Raamattua tämä mielessä. Tarut ja mytologiat harvoin ovat satua, vaikka sellaisiksi ne haluamme tulkita; vaan usein kyseessä on myytin muotoon puetut historian tapahtumat.

Jos kerran Raamatun - ja varsinkin Tooran - taustalta voidaan löytää aivan oikeita tapahtumia, niin entäpä Nibelungenliedin? Heinrich Schliemann osoitti, että Troijan sota aivan oikeasti käytiin ja että Troija aivan oikeasti oli historiallinen kaupunki. Entäpä Nibelungenlied? Ovatko germaanit helleenejä huonompia?

Nibelungenliedin ja skandinaavisen Völsunga-saagan synopsis voidaan tiivistää seuraavasti:

Nuori Siegfried (Sigurd), Xantenin perijä, saa ihmeellisen miekan, Balmungin, ja hän päättää surmata sillä maata vaivanneen lohikäärmeen Fafnirin (Favne). Hän kylpee sen jälkeen loghikäärmeen veressä tullakseen haavoittumattomaksi, mutta puun lehti putoaa hänen olkapäähänsä. Samalla hän voittaa itselleen Nibelungien (Niflungien) aarteen. Kääpiöt vannottavat Siegfriediä hankkiutumaan siitä eroon, sillä aarre on kirottu. Siegfried menee namisiin Burgundin kuninkaan Güntherin (Gunnarin) sisaren Kriemhilden (Gudrun) kanssa, ja vannoo uskollisuutta Burgundin kuninkaalle. Günther puolestaan haluaa mennä naimisiin Isenlandin kuningattaren, valkyyria Brünhilden (Brynhild) kanssa, mutta pahaksi onneksi Brünhildellä on Peppi Pitkätossun voimat ja vain hänen voittajansa voi mennä hänen kanssaan naimisiin. Niinpä Günther lähettää salapuvussa Siegfriedin asialle Isenlandiin. Günther saa lopulta Brünhilden. Petos tulee kuitenkin ilmi kun Kriemhilde kertoo Brünhildelle Siegfriedin olevan hänen todellinen voittajansa, ja hurjistunut Günther määrää Hagenin (Hogni), Tronjen tai Troneckin, herran, päästämään Siegfriedistä ilmat pihalle. Kesken metsästyksen Hagen heittää keihäänsä Siegfriedin olkapäähän ja tämä kuolee. Hagen ottaa Balmungin itselleen ja riistää Nibelungin aarteen Kriemhildeltä upottaen sen Reiniin. Teoksen ensimmäinen osa päättyy tähän.

Teoksen toinen osa alkaa kymmenkunta vuotta myöhemmin. Kriemhilde on mennyt hunnien kuninkaan Etzelin (Atle) kanssa naimisiin, ja saavat pojan, Ortliebin. Kriemhilde kutsuu burgundilaiset hunnien vieraaksi Ortliebin ristiäisiin. Hagen epäilee, että kyseessä on Kriemhildin juoni, jolla hän yrittää kostaa Siegfriedin kuoleman, mutta häntä ei uskota. Ylittäessään Reinin vetehinen kertoo, että he kaikki kuolevat tällä retkellä ja ainoastaan yksi munkki tulee kotiin. Yksin kuningatar Brünhilde jää kotiin. Kriemhild toivottaa burgundilaiset tervetulleeksi, mutta Hagen näkee Kriemhildin aikeet. Etzelin ystävä, Dietrich Berniläinen (Tjodrek) neuvoo heitä pitämään aseet koko ajan käsillä. Lopulta tunnelma kiristyy, ja Hagen sanoo Kriemhildelle surmanneensa Siegfriedin ja hävittäneensä Nibelungien aarteet - ja syyttää siitä Kriemhildeä ja hänen petostaan Güntherin asiassa. Lopulta hovissa puhkeaa ilmitaistelu, ja Hagen surmaa pikku Ortliebin. Lopulta hunnit saartavat burgundilaiset. Kriemhilde sanoo säästävänsä kaikkien hengen, jos he luovuttavat Hagenin hänelle. Günther kieltäytyy. Lopuksi hunnit sytyttävät palatsin tuleen. Burgundilaisista hengissä selviävät vain Günther ja Hagen, jotka jäävät Dietrichin vangeiksi. Kriemhilde surmaa veljensä, ja näyttää tämän irtileikattua päätä Hagenille. Hagen kieltäytyy yhä paljastamasta aarteen kätköpaikkaa. Kriemhilde lyö kahleissa olevan Hagenin pään irti. Hildebrand, toinen Etzelin liittolainen, saa Kriemhildestä tarpeekseen ja lyö tämän takavarikoimallaan Balmungilla kahtia. Lopulta hunnit päättävät kostaa koko maailmalle Siegfriedin kuoleman ja lähtevät sotaan koko maailmaa vastaan. Dietrich Berniläinen ja Hildebrand surevat, että niin monen sankarin piti kuolla.

No. Tarina toisintuu sekä germaanisissa että skandinaavisissa tarinoissa. Ne ovat muotoutuneet 700-luvulla, ja 800-luvulla saavuttaneet suunnilleen nykymuotonsa. Runo-Edda ja Nibelungenlied on koottu suunnilleen samaan aikaan. Tarinat on koottu sinä aikana, jota me kutsumme pimeäksi keskiajaksi - aika Länsi-Rooman luhistumisesta karolingiseen renessanssiin. Tämä aika on runsas tarujen osalta - mm. Beowulf, Kalevala, Widsith, Rolandin laulu, starinat, vanhimmat saagat, kuningas Arthurin tarinat, Gutasaga jne - ovat tältä ajalta peräisin, mutta ajalta on vähän artefakteja ja kirjoitettua historiaa. Juuri siksi ajanjaksoa 476-800, varhaiskeskiaikaa, kutsutaan "pimeäksi keskiajaksi".

Jos lähdemme purkamaan tarinaa, niin mitä jää käteen? Vaikka tarinassa vilahtelee pakanallisia viitteitä ja skandinaavisaagoissa viittauksia Odiniin, valkyyrioihin ja viikinkijumaluuksiin, niin Güntherin, Hagenin, Dietrichin kuin Hildebrandinkin käytös on täysin kristillisen ritari-ihanteen kaltaista. Hagen on single-minded soldier, loppuun saakka uskollinen kelvottomalle kuninkaalleen, ja Güntheriä velvottaa hänen statuksensa. Kriemhildeä puolestaan sitoo hänen rakkautensa. Tarinat ovat siis syntyneet kulttuurissa, joka on elänyt kristinuskon vaikutuspiirissä ja kuvaavat aikaa, jossa kristinusko on jo lyömässä itseään läpi. Ja tämä aika on merovingiaika. On perusteltua siksi olettaa, että tapahtumat liittyvät suunnilleen aikavälille 450-590. Frankkien valtakunta kattoi koko nykyisen Ranskan, Sveitsin, Itävallan ja läntisen osan Saksaa. Frankkien kieli oli saksan sukuinen kieli, mutta frankit omaksuivat rahvaanlatinan 600-luvulle tultaessa. He kääntyivät kristinuskoon Klodowigin (Clovis I) myötä 486.

Aivan ensimmäisenä katsotaan, löytyykö tarinasta tunnistettavia historiallisia henkilöitä, ja jos, niin keitä. Ja ensimmäinen selkeästi tunnistettava on Brünhilda - länsigoottien kuninkaan Athanagildin tytär ja Austrasian kuninkaan Sigebert I:n puoliso. Brünhilda syntyi Toledossa 543 ja sai erinomaisen kasvatuksen, johon kuului myös aseidenkäsittelykoulutus. Hän osasi lukea ja kirjoittaa sekä goottia että latinaa, ja hän on omana aikanaan ollut hyvin sivistynyt. Ei ole epäilystäkään, ettikö hän olisi ollut pakanallisten skandinaavien ja germaanien silmissä valkyyria.

Mieleniintoista on, että Brünhilde mainitaan "Isenlandin" kuningattareksi. Nimi on perinteisesti tulkittu Islanniksi, mutta Islanti löydettiin vasta 700-luvulla kun irlantilaiset munkit purjehtivat sinne - ja ensimmäiset skandinaavit muuttivat Islantiin vasta 874! Islannista ei ollut vielä tietoakaan, kun tarinat muotoutuivat; Isenland siis ei voi olla Islanti. Mutta länsigootit kutsuivat itseään nimellä visi ("visigootit"), ja mikäli tulkitsemme sanan "Isenland" sanaksi "Visenland" - visien (länsigoottien) maa eli Espanja ([H]ispania) - palaset loksahtavat paikalleen. Vaikea merimatka Isenlandiinkin saa selityksen; Biskajan lahdella on yhä edelleenkin hyvin vaarallinen maine; ja kuitenkin nopein matka Austrasiasta (Hollannista ja luoteis-Saksasta) Toledoon kulkee merta pitkin.

Sigebert oli frankkien suurkuninkaan Klotar I:n neljästä pojasta kelvollisin. Klotarin kuoltua hänen valtakuntansa jaettiin hänen pojilleen, ja Sigebert sai Austrasian, Charibert Ile-de-Francen, Guntram Burgundin ja Kilperik Soissons'n ja Neustrian. Nimi Sigebert muistuttaa riittävästi nimeä Siegfried jotta asiasta voitaisiin tehdä kenguruloikka johtopäätöksiin, mutta jätämme tämän avoimeksi.

Kilperik oli kaikista Klotar I:n pojista kelvottomin - huoripukki, juoppo ja häntäheikki, ja hän harrasti alhaissäätyisiä rakastajattaria. Sigebert ja Brünhilde olivat uhka hänelle, ja niinpä Kilperik päätti ryhdistäytyä, ja nai Brünhilden sisaren Galswinthan. Mutta Kilperikin rakastajatar Fredegunda kuristi kuningattaren kuoliaaksi ja nai Kilperikin. Tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä; tällä hän sai Brünhilden vihat niskaansa. Brünhilde oli yhtä leppymätön vihassaan kuin rakkaudessaan Sigebertiin - eikä ole vaikeaa arvata, että näiden kahden kuningattaren, Brünhilden ja Fredegundan, viha ja vendetta, on esimerkkinä Nibelungenliedin kahden kuningattaren, Brünhilden ja Kriemhilden, vihalle.

Viha kärjistyi lopulta siihen, että Sigebert julisti sodan veljelleen, ja vuonna 575 Sigebert oli saanut ahdistettua Kilperikin Tournai'hin. Fredegunda, jonka Gregorius Toursilainen kuvaa psykopaattiseksi naispaholaiseksi, kuitenkin järjesti Sigebertin salamurhan - hän kuoli salamurhaajan puukottamana myrkytetyillä väkipuukoilla metsästysretkellä Vitry'ssä, aivan kuten Siegfried. Yhtäläisyydet siihen, miten Kriemhilden katkeruus saa Hagenin murhaamaan Siegfriedin, ovat ilmeiset.

Nyt Brünhildan viha Fredegundaa kohtaan leimahtaa avoimeksi. Brünhilda nosti poikansa Kildebert II:n Austrasian kuninkaaksi, halliten itse kuningataräitinä. Hän korjasi roomalaisia teitä, rakennutti kirkkoja, luostareita ja julkisia rakennuksia, ja varusti maansa sotaan Neustriaa vastaan. Uusi sota saatiin 585, ja Kilperik kuoli Brünhildan lähettämään salamurhaajaan.

Molemmat kuningattaret olivat nyt leskiä - Brunhilda oli leppymätön, tarmokas ja vallanhimoinen, kun taas Fredegunda julma, psykopaattinen ja täysin säälimätön - ja he alkoivat surmaamaan toistensa lapsia. Burgundin lapseton kuningas Guntram määräsi Brunhilden pojan Kildebertin perillisekseen; Guntramin kuoltua 592 Kildebert II yhdisti Austrasian ja Burgundin. Kildebert II kuitenkin kuoli 595; murhan takana oli Fredegunda. Nyt Brünhilda päätti hankkiutua lopullisesti Fredegundasta eroon, ja tämä kuoli Brunhildan myrkyttämänä 597. Brunhilda oli yhdistänyt Austrasian, Burgundin ja Soissons'in yhden valtikan alle, ja hän hallitsi pojanpoikansa Theudbaldin nimissä. Brunhilda oli kuitenkin osoittautunut täysin siekailemattomaksi naispaholaiseksi, ja herättänyt vihan kaikissa alamaisissaan. Viimeisen korren veti Neustrian kuningas Klotar II, joka huudettiin Austrasian ja Neustrian kuninkaaksi. Hän murhasi tätinsä Brünhilden - yli seitsemänkymppisen mummelin - vuonna 613 revityttämällä tämän kappaleiksi neljällä villihevosella.

Ei ole epäilystäkään, etteivätkö Austrasian Brünhilda ja Neustrian Fredegunda olisi juurikin esikuvina Brünhildelle ja Kriemhildelle. Näiden kahden naisen - toinen voimakastahtoinen diktaattori, toinen täysin siekailematon psykopaatti - välinen pyhä viha toistuu Nibelungenliedissä, ja Sigebert I:n kuolema Fredegundan lähettämän salamurhaajan - Hagenin - käsissä on lähes identtinen Siegfriedin kohtalon kanssa.

Mutta tämä sota oli tuhonnut merovingien kuningassuvun lähes täysin. Ainoa hengissä selvinnyt oli Klotar II, joka kuoli 625 frankkien suurkuninkaana. Hänen poikansa Dagobert I peri Austrasian ja Karibert II Akvitanian. Sisällissota alkoi uudelleen, ja Karibert ja tämän nuori poika Kilperik kuolivat salamurhaajan tikariin. Dagobert I oli viimeinen merovingi, jolla oli todellista valtaa; hän kuoli 34-vuotiaana 639, jonka jälkeen valtakuntaa hallitsivat käytännössä majordomukset - vertaa shógun, ja merovingikuninkaat olivat enää pelkkiä nukkehallitsijoita, roi fainéant. He menivät naimisiin 13-vuotiaina, siittivät lapsia 15-vuotiaina ja 30-vuotiaina olivat täysin elähtäneitä. Viimeinen merovingi, lapsikuningas Kilderik III, syrjäytettiin 751 ja pantiin luostariin. Karolingiaika alkoi Pipin Lyhyen johdolla.

Merovingiaika on koko läntisen Euroopan verisintä ja surullisinta aikaa; kuninkaat vaihtuivat muutaman vuoden välein ja yksikään merovingihallitsija ei elänyt yli viisikymppiseksi. Syy oli siinä, että valtakuntaa ei katsottu res publicaksi, yhteiseksi asiaksi, vaan patrimoniumiksi, isän omaisuudeksi, ja valtakunta jaettiin poikien kesken - ja pojat tietenkin alkoivat käydä sotaa siitä, kuka olisi kukko tunkiolla. Pakanalliselta ajalta peräisin ollut saalilainen laki ei antanut naiselle asemaa eikä perimystä; tästä syystä Brünhilda tarvitsi jatkuvasti nukkehallitsijan, jonka kautta hallita. Lopputulos oli väistämätön: neljä sukupolvea kelvollisia kuninkaita, sata vuotta anarkiaa ja sisällissotia ja sata vuotta nukkehallitsijoita. Tämä täsmälleen sama tarina toistuu karolingien kohtalossa. Vasta ottoniaanisena aikana perimäjärjestystä muutettiin, ja valtakunta muuttuu patrimoniumista res publicaksi, periytyen vanhimmalle pojalle. Mutta tästä murheellisesta ajasta ovat syntyneet tarut ja saagat; aika oli anarkian ja tyrannian vaihtelua, ja sodat olivat ainaisia. Plus sitten kulkutaudit ja nälänhädät siihen päälle, kun maassa vallitsee anarkia. Siinä ajassa ei synny sivistystä eikä historiaa, mutta kylläkin lauluja ja sankaritaruja.

Onko Siegfriedin historiallinen esikuva Sigebert I? Jätämme sen vielä avoimeksi.

Olisi liiankin houkuttelevaa tulkita Günther samaksi hahmoksi kuin Burgundin Guntram, mutta meillä on parempi ehdokas häntä varten; Burgundin kuningas Gundaharius, joka pakeni yhdessä rugialaisten kuninkaan Hoginan kanssa Länsi-Roomaan Flavius Aëtiuksen luo. Mutta Aëtius sai tarpeekseen burgundilaisista, ja Gundaharius kaatui 436.

Mutta hetkinen - Etzel oli hunni, ja hänet on tulkittu Attilaksi? Attila kuitenkin nousi valtaan vasta 437, vuotta Hagenan ja Gundahariuksen kuoleman jälkeen. Vitsi on siinä, että rahvaanlatinassa Aëtius ääntyy eetsius (vrt. nykyitalian Ezio) ja Ezio sekä Etzel (diminutiivimuoto) ovat riittävän lähellä toisiaan, että Etzel tosiasiassa oli Flavius Aëtius. Ja kaupan päälle Aëtiuksella oli hunnipalkkasotureista koottu henkivartiosto, bucellarii.

Keitä olivat burgundit? He olivat Bornholmin, vanhalta nimeltään Borgundaholm, saarelta liikkeelle lähteneitä skandinaaveja, jotka aluksi asettuivat nykyiseen Niedersachseniin. Sieltä Gundhariuksen kuoleman jälkeen heidät sijoitettiin Keski-Ranskaan, josta he migroituivat nykyiseen Burgundiin. Rugialaisten - Rugenin saarelta kohti Böömiä vaeltaneiden skandinaavien - kuningas Hagena, jonka nimi mainitaan Widsithissä, on tietysti sama kuin Hagen. Widsithissä mainitaan myös Gundaharius nimellä Guthere ja viikingit erillisenä kansana ruotsalaisista, tanskalaisista ja norjalaisista.

[Widsithissä muuten ensimmäisen kerran erotetaan Finni - suomalaiset, sekä Scridofinni - lappalaiset. Suomalaiset esitetään omana valtakuntanaan, jota hallitsi myyttinen Caelic. Olisi houkuttelevaa tulkita tämä Caelic samaksi nimeksi kuin Kaleva tai Kalevi.]

Entäpä sitten se lohikäärmeen surmaaminen ja Reinin kulta?

Lohikäärme on varmasti kaikkein rakastetuin pahis ja jokaisen roolipelaajan unelma on päästä nirtsimään lohikäärme. Mutta lohikäärmeitä ei ole olemassakaan ja dinosauruksetkin ovat jo kuolleet sukupuuttoon. Sen enempää lohikäärmeen esikuviksi soveltuvia matelijoitakaan ei elä germaanisissa maissa, joten lohikäärmeellä on oltava Pohjois-Euroopassa jokin profaanimpi merkitys.

Ja ruukinmatruunalle tuli välähdyksenomaisesti eilen mieleen draco.

Draco oli roomalaisen ratsuväen standaari, lohikäärmeen muotoon tehty tuulipussi, joka ujelsi tai sihisi tuulessa. Dracon kantaja, draconarius, oli yleensä koko yksikön urhein ja paras taistelija. Ja koska roomalainen ratsuväki kehittyi koko ajan raskaammaksi ja raskaammaksi bysanttilaista aikaa kohti tultaessa - ensimmäinen maininta todellisista katafrakteista on 200-luvulta - niin ruukinmatruuna haluaisi tulkita lohikäärmeen - Fafnirin - tosiasiallisesti roomalaiseksi katafraktiosastoksi, jonka symbolina ja standaarina on juuri tuo draco. Se luikertelee pitkin maaseutua, ja rynnäköidessään näyttää lentävän. Mainittakoon, että kymrin kielessä dragon tarkoittaa sotapäällikköä (vertaa Uther Pendragon), ja Walesin lipussa on punainen lohikäärme juuri roomalaisten katafraktiosastojen perua, sillä Walesissa roomalaiskristillinen kulttuuri säilyi; sinne anglosaksit eivät koskaan päässeet.

Ja luonnollisesti osastolla on aarre - sotakassa - mukanaan.

Koska tiedämme, että itäroomalaiset armeijat olivat lähes täysin ratsuväkiarmeijoita ja tiedämme, että frankit ja itäroomalaiset olivat useasti sodassa 400- ja 500-luvuilla itäroomalaisten yrittäessä vallata vanhaa Länsi-Rooman aluetta takaisin, ruukinmatruunalle tuli vinkeä mielikuva: olisiko Siegfried, lohikäärmeensurmaaja, tosiasiassa väijyttänyt itäroomalaisen ratsuväkiosaston, surmannut sen draconariuksen ja ryöstänyt sen sotakassan? Völsunga-saaga antaa vihjeen tästä; sen mukaan Favne (Fafnir) olisikin alunperin ollut Sigurdin (Siegfriedin) kasvatti-isän, seppä Reginin ilkeä veli, joka oli muuttunut lohikäärmeeksi.

Kun tutkimme katafraktin haarniskaa, se on paksu ja läpipääsemätön, kuin lohikäärmeellä. Se on verrattavissa ritarin haarniskaan, ja se kestää hyvin senaikaisia aseita. Mutta Siegfriedillä oli maaginen miekka, Balmung, joka oli toisten tarinoiden mukaan pudonnut taivaasta ja toisten mukaan sen oli takonut kuulu seppä Wayland (Waylon). No. Miekat eivät putoile taivaasta, mutta rauta kylläkin - tiedämme monia kertomuksia, jossa taivaasta pudonneesta raudasta - siis meteoriittiraudasta - on taottu ominaisuuksiltaan ihmeellinen miekka. Meteoriittirauta onkin erinomaista - siinä on paljon nikkeliä, vanadiinia ja kromia, ja se vastaa käytännössä ruostumatonta terästä. Ruukinmatruuna ei yhtään ihmettelisi, jos Sigebert I:llä, tai kuka Siegfriedin esikuva sitten olikin, olisi ollut meteoriittiraudasta taottu Balmung, jonka hän olisi onnistunut pistämään draconariuksen haarniskan suomujen tai lamellien välistä sisään ja surmaamaan draconariuksen. Tämän jälkeen häntä olisi juhlittu "lohikäärmeensurmaajana".

Yksi kandidaatti, jota on ehdotettu Siegfriedin esikuvaksi, olisi Arminius - samoista syistä; hän tuhosi lohikäärmeen (Publius Quintilius Varuksen johtaman roomalaisarmeijan) Teutonburgin metsässä, ja näin "vapautti" frankkien maan sitä tuhonneesta "hirviöstä".

Kyllä - Nibelungenliedillä on hyvin vankka historiallinen pohja, ja ruukinmatruuna on valmis väittämään, että Nibelungenlied todella pohjaa aivan oikeaan historiaan. Mutta kuten aina, faktat menevät sekaisin, järjestys heittää häränpyllyä ja mukaan sekoittuu myyttistä ainetta. Mikä siis voisi olla tulkinta? Jos etenemme pseudo-wagneriaanisessa järjestyksessä, tulkinta voisi olla:

Reininkulta: Siegfried (Sigebert? Arminius?) väijyttää roomalaisen ratsuväkiosaston, surmaa sen lipunkantajan ja ryöstää sen sotakassan. Kyseessä voi olla joko yhtenäisvaltakunnan aika tai myöhempi, itäroomalainen aika.

Valkyyria: Sigebert I ja Guntram matkustavat Espanjaan (Isenlandiin) kosimaan prinsessa Brunhildaa. Sigebert ja Brunhilda vihitään. Kilperik menee naimisiin Brunhildan sisaren kanssa, jonka rakastajatar Fredegunda kuristaa hengiltä. Tästä alkaa Brunhildan (Brünhilden) ja Fredegundan (Kriemhilde, Gudrun) välinen yli 40 vuotta kestänyt viha, joka päättyy lopulta Fredegundan (Kriemhilden) myrkyttämiseen.

Siegfried: Fredegunda (Kriemhilde) murhauttaa Sigebertin (Hagen murhaa Siegfriedin). Fredegunda joutuu pakenemaan Brunhildan vihaa ja armeijoita Pariisiin (Etzelin luo?). Fredegunda yrittää myös murhata Guntramin (Günther?) ja Kildebert II:n (Kriemhilden kosto).

Jumalten tuho: Frankkien sisällissota - höystettynä toki sata vuotta aikaisemmin tapahtuneella Burgundin Gundahariuksen (Günther) ja Rügenin Hagenan (Hagenin) tuholla Flavius Aëtiuksen (Etzel) hunni-bucellariusten käsissä. Merovingit lopulta surmaavat kaikki toinen toisensa, ja merovingien loppu alkaa häämöttää. Fredegunda kuolee Brünhilden myrkyttämänä, ja lopulta Brunhilda itsekin tapetaan hyvin julmalla tavalla (vrt. kertomus valkyyrioista ja Wagnerin tulkinta). Statisteina itägootit (Dietrich Berniläinen - siis Teoderik I Veronalainen; Verona ~ Bern) ja Hildebrand (Ildibad)

Miksi tällainen pitkäpiimäinen sekametelisoppa - burgundi, germaani, gootti ja moni muu? Kuten todettu, pimeät vuosisadat olivat aika, jolta on hyvin vähän artefakteja ja hyvin vähän faktuaalista historiaa - mutta hyvin paljon taruja, saagoja, lauluja ja runoja. Kun Länsi-Euroopasta oli kirjoitustaito lähes kadonnut ja pergamentin valmistus oli munkkien monopoli, ainoa tapa säilöä tietoa menneestä olivat tarut, laulut ja runot - siis ulkomuisti.

Ja ennenkuin tämä suullinen perintö oli ehditty sitten karolingisen renessanssin ja sydänkeskiajan sivistyksellisen nousun myötä viedä kirjoihin ja kansiin, siinä oli ehtinyt käydä samalla tavoin kuin lasten leikissä rikkinäinen puhelin - viesti muuttuu moneen otteeseen. On turhaa olettaa, että bardit, skaldit ja trubaduurit olisivat osanneet lukea saati kirjoittaa - he toistivat runoelmiaan ulkomuistista. Mutta kuten latinaksi todettaisiin, verba volat, scripta manet, vain kirjoitettu teksti säilyy muuttumattomana. Meemi mutatoituu nopeasti silloin, kun sen olemassaolo on audiaalista eikä visuaalista.

Onko siis Nibelungenliedin, Völsunga-saagan ja runo-Eddan taustalla historialliset tapahtumat? Vastaus on, että varmasti! Mutta kuinka tehokkaasti faktat on sotkettu keskenään ja millainen soppa siitä on saatu luku- ja kirjoitustaidottomien tarinankertojien käsissä, on eri asia. Vastuu on kuulijalla.