Totalitarismin arkkitehti

Ruukinmatruuna on kirjoittanut rumasta arkkitehtuurista ja hyvästä. Nyt lienee aika kirjoittaa pahasta.

Jokaisella diktaattorilla on ollut arkkitehtinsa - Hitlerillä Albert Speer, Stalinilla Boris Jofan, mutta on olemassa yksi totalitarismin arkkitehti yli muiden ja hän oli Charles-Édouard Jeanneret alias Le Corbusier.

Theodore Dalrymple, jonka teksti kirvoitti tämänkertaiseen masuuninlaskuun, sanoo hyvin: Le Corbusier oli arkkitehtuurille samaa kuin mitä Pol Pot oli sosiaalipolitiikalle. Toki Le Corbusier oli paljon lahjakkaampi kuin kambodzhalainen kollegansa, mutta hän käytti lahjakkuutensa - jopa nerokkuutensa - tuhoisasti. Eikä ole sattumaa, että hän vapaaehtoisesti käytti lahjansa sekä Hitlerin nukkehallituksen Vichy'ssä palveluksessa että Stalinin palveluksessa. Mutta Pol Potin tapaan hän halusi hävittää ja tuhota kaiken aiemman, ja aloittaa Vuodesta Nolla - pyyhkäistä koko arkkitehtuurin siiheastisen historian olemattomiin. Ennen minua ei ollut mitään, minun jälkeeni kaikki.

Ja tästä muistutuksena maailman suurkaupungit ovat täynnä teräsbetonikuutioita, joiden tehtävänä onkin ollut pyyhkäistä koko arkkitehtuurin siihenastinen historia borg-kuutioiden tavoin olemattomiin ja assimiloida maailman arkkitehtuuri yhdeksi, tasapaksuksi mössöksi - ei ole sattumaa, että funktionalismi tunnetaan anglosaksisessa maailmassa nimellä International Style. Tämä laatikkoarkkitehtuuri onkin ollut niin kaikkien maailman teknillisten korkeakoulujen kuin rakennuttajienkin rahapussin idee fixe siitä lähtien, ja televisiosarja Ruma Suomi näytti varsin hyvin, mikä on teorian ja käytännön ero. Funktionalismin tavoitteet olivat selkeys, koruttomuus ja toiminnallisuus: lopputuloksena on lähes poikkeuksetta ollut rumuus, ikävystyttävyys ja toimimattomuus.

Kun tästä sveitsiläisestä arkkitehdista kirjoitetaan, kirjoitukset ovat yleensä tyyliin "hän oli 1900-luvun merkittävin arkkitehti". Toki Hitlerkin oli 1900-luvun merkittävin poliitikko, mutta sana merkittävin ei omaa minkäänlaista eettistä sisältöä. Se on pelkkä itseisarvo, ilman etumerkkiä. Ja Le Corbusierin ideat ovat olleet hyvin tuhoisia.

David Szondy kirjoittaa sivustollaan Tales of the Future Past ("Menneisyyden tulevaisuus") siitä, millaiseksi toisaalta kuuluisat ja visionääriset arkkitehdit kuvittelivat tulevaisuuden kaupungin ja arkkitehtuurin - ja toisaalta millaiseksi sen kuvittelivat huonon pulp-science-fictionin kirjoittajat. Ja tulokset olivat lähes poikkeuksetta kamalia:

When you're talking about the skyline of tomorrow, you're up against two schools of thought. The first is that of the "serious" architects - the sort Modernist dreamers that did away with all that bourgeois ornamentation and obsolete classical nonsense in favour of good, clean lines suitable for the enlightenment of the proletariat who didn't know what was good for them.

They loved to plop down great slabs of brick that were cities unto themselves in vast plains of concrete dotted with trees that gave no shade, marble benches that no human being could sit comfortably on, steps that were so wide and low that they made you walk like a duck, and nothing to give any pedestrian any protection from the forces of nature. In the summer you roasted under the sun and in the winter you froze in the raw northern winds. But it gave the cardboard models a wonderful sense of perspective.

It's all horrible, so why do it? Because it was all so anti-bourgeois and it was the sort of place where, in the words of Alexi Sayle, "They expected working class people to wander around discussing Chekhov."

The other school came from the wild and free imaginations of the pulp magazine artists. These underpaid, underappreciated toilers in the fields of lurid fiction weren't concerned about making a great social statement in steel and glass, but in meeting their deadlines and collecting their meagre fees. Their school wasn't an allegiance to Bauhaus or Dada, but to spectacle, unbridled enthusiasm - and rocket ships on the roof.

The pulp cities could be as frighteningly inhuman as anything to come from the drawing boards of "proper" architects, but pulp had one great advantage: they were exciting. They were cities where Adventure lurked, where anything could happen, and where you at least got a great view of the sky bridges as Blackie Ben tossed you out of the 200th story window of Atomic Towers

Ja toki Szondy omistaa oman sivunsa Le Corbusierillekin - ja hänen ideoilleen.

Siinä, missä Speer ja Jofan palvelivat totalitarismia, Le Corbusier puolestaan loi sitä. Le Corbusierillä oli aspergermainen pakkomielle teräsbetoniin - kaikista rakennusmateriaaleista kaikkein halvimpaan, teknisimpään, epäinhimillisimpään sekä helpoimmin sääistyvään.

Kun katsotaan tuota Szondyn sivuilla olevaa kuvaa, niin mitä me näemme siinä? Emme pelkästään maailman vaarallisinta lentokenttää ja hirvittävää määrää melusaastetta, vaan myös tuulitunnelin - ja vankilan. Koko kuva huokuu kalseutta, luotaantyöntävyyttä ja vastenmielisyyttä. Ja toki koko dystopia on rakennettu mistäpä muustakaan kuin teräsbetonista - joka ei suinkaan kiven ja tiilen tavoin vanhene arvokkaasti, vaan rapautuu, murenee ja värjäytyy erilaisiin rautaoksidien sävyihin - jokainen varmasti on nähnyt, miten valkea teräsbetoninen ylikulkusilta saa nopeasti rumat rauta(III)oksidinruskeat valumaraidat sateen, lumen ja jään vaikutuksesta pintaansa. Entäpä sitten nuo hirveät tornitalot? Niissä on tasakatot, niissä ei ole räystäitä, niissä on nauhaikkunat - ne yksinkertaisesti eivät sovellu pohjoiseurooppalaiseen ilmastoon.

Mutta tuo massoittelu! Ne ovat kaikessa järkälemäisyydessään ahdistavia; ne antavat signaalin minä, arkkitehti, olen sinun herrasi ja diktaattorisi ja sinä, maan matonen, et ole yhtään mitään!. Le Corbusier inhosi katuja - siis inhimillisen kokoisia ja ihmisen ymmärrettävissä olevia kulkureittejä - ja rakasti valtateitä. Ja hänelle rakennukset eivät olleet mitään muuta kuin vertikaalisuuntaisia valtateitä - siis pystyynnostettuja liikenneväyliä. Asunto todellakin oli Le Corbusierille kone!

(Niin, hyvä lukija, jos asunto kerran on kone, niin asuisitko mieluummin kirkkouruissa vaiko Hooverin padossa?)

Ja pahinta on, että yksikin tällainen hirvitys tuhoaa arkkitehtonisen harmonian missä tahansa kaupungissa. Ne ovat täysin yhteensopimattomia minkään muun paitsi itsensä kanssa. Joka ei usko, käyköön Tukholman Sergels Torgetilla.

Yksi Le Corbusierin hirvittävimpiä suunnitelmia oli Pariisin Plan Voisin, jossa hän suunnitteli tuhoavansa suuren osan historiallista Pariisia ja pystyttävänsä sinne samanlaisia tornitaloja kuin Koivukylässä, Novosibirskissä tai oikeastaan missä tahansa Ranskan zones urbaines sensibiles'ssä. (Kyllä, se saari siinä oikeassa alakulmassa on La Cité.)Jos tuo olisi toteutunut, koko Pariisi olisi muuttunut täysin historiattomaksi ja kulttuurittomaksi, steriiliksi keinotekoiseksi kaupungiksi Brasílian tai Milton Keynesin tapaan. Mutta Le Corbusier heilutti paksua mustaa huopakynäänsä Pariisin kartan yli pahemmin kuin miten ilmamarsalkka Arthur "Butcher" Harris suunnitteli Saksan kaupungit uusiksi 2MS aikana. Einstürzende Neubauten, totta tosiaan!

Le Corbusier itse piti tällaista tuhovimmaa luomisena ja rohkeutena. Hän syytti aikalaisiaan "sovinnaisuudesta" ja "pelkuruudesta", kun nämä eivät jakaneet hänen käsityksiään siitä, miten arkkitehtuurin tuli ilmentää valtaa, voimaa ja keskitettyä hallintoa. Le Corbusier oli "suuri tasapäistäjä". Hän halisi häivyttää kaikki erot ihmisten välillä, hävittää käsityön, hävittää yksilöllisyyden, hävittää yksityiskohdat ja korvata sen massatuotannolla:

Meidän tulee luoda massatuotantomieli.
Mieli massatuotantoasuntojen rakentamista varten.
Mieli massatuotantoasunnoissa elämistä varten.
Mieli massatuotantoasuntojen luomista varten.
(Kohti uutta arkkitehtuuria, 1924)

Le Corbusier inhosi markkinataloutta ja kannatti keskusjohtoista suunnitelmataloutta. Oheinen mielipide kertoo ehkä enemmän kuin haluaisimmekaan:

Meidän tulee luoda maatiloja, työkaluja ja koteja niin, että aikaansaamme puhtaan, terveellisen ja järjestyneen elämän. Meidän tulee organisoida kylät täyttämään tehtävänsä maatilojen tarpeiden täyttäjinä sekä niiden tuotteiden jakajina. Meidän tulee tuhota vanhanaikanen tuhoisa ja armoton rahatalous ja luoda sen tilalle uusi raha, joka täyttää tehtävänsä täysin normaalina ja luontaisena vaihdon välineenä.

Hänen koko arkkitehtuurinsa onkin monumentaaliarkkitehtuuria - valjastettu palvelemaan keskitettyjä valtarakenteita ja luotu vallanpitäjien tarpeita varten. Siinä, missä Viljo Revell aikaansai jotain niinkin kaunista kuin Villa Didrichsenin (pieni on kaunista!), Le Corbusier suunnitteli komentoarkkitehtuuria - komentotalous vaati komentoarkkitehtuurin! Ja Le Corbusier kohteli alaisiaan samalla tavalla kuin diktaattori omiaan, ja hän halveksi hoi polloita. Arkkitehtuuri muuttuu hänen käsissään pyhäksi temppeliksi, jonne muut kuin leeviläiset eivät saa astua, ja vain ylipapilla on oikeus astua kaikkeinpyhimpään. Ei ole vaikeaa vetää mielikuvaa vanhaan latteuteen - arkkitehtuuria on mahdotonta ymmärtää järjellä - siihen on vain uskottava.

Mutta Le Corbusier uskoi. Ja hän uskoi, että on olemassa täsmälleen yksi ja hyvä ja kelvollinen arkkitehtuuri, joka kumpuaa kubismista - avaruusgeometriasta; että kaikki maailman muodot palautuvat kuutioon, pyramidiin ja palloon. Ja niinpä hän suunnitteli kuutioita, pyramideja ja palloja. Le Corbusier aikuistui sinä aikana, jolloin maailma oli täynnä porvarillista tauhkaa - koristeellista, kiemuraista, kullattua ja pehmustettua - ja niinpä hän uskoi, että vastaus siihen on militantti paljaus ja detaljien puute, siis vanhan maailman geometrinen vastakohta. Hän lähti neutraloimaan rikkihappoa lipeällä. Mutta jos X on paha, niin -X ei välttämättä ole hyvä. Se voi olla vastakohtaansa kamalampaa. Ja niin kävi myös tässäkin tapauksessa. Ludwikg Mies van der Rohe oli väärässä sanoessaan less is more. Tosiasiallisesti less is bore.

Luonto kammoaa paljasta, sileää pintaa, kiitos termodynamiikan II lain. Sitä esiintyy vain kuolleissa paikoissa - jäätiköillä, autiomaissa, aavikolla, siellä missä kasvillisuus ja elämä eivät viihdy. Muualla tällainen paljas ja sileä pinta pyrkii fraktalisoitumaan - täyttymään elämällä, sääistymään ja kasvillistumaan. Tästä syystä vanhat rakennukset, jotka edustavat jotain tyylikautta, sääistyvät ja vanhenevat arvokkaasti; niiden detaljit ikäänkuin etsaantuvat. Modernistinen rakennus sensijaan vanhenee ikävystyttävästi, rumasti ja kalseasti. Teräsbetoni rapautuu ja murenee, ja paljaat pinnat peittyvät rumiin valumaviiruihin. Siitä huokuu välinpitämättömyys, kylmäkiskoisuus ja luotaantyöntävyys.

Mutta Le Corbusier ei antanut pikkuasioiden haitata. Hänellä oli mielessään yhtenäisyys, samuus ja lujuus - aivan kuten Aldous Huxleyllä. "Meidän tulee asettaa kiinteät stanardit niin, että kykenemme kohtaamaan ongelmat täydellisyydellä. Ihminen tulee rakentaa tälle harmonian akselille, sopusointuun luonnon ja maailmankaikkeuden kanssa. Meidän tulee löytää ja soveltaa niitä uusia, kirkkaita metodeja, joilla työstää suunnitelmat kotia varten - luonnollisesti standardisaation, industrialisaation ja talylorisaation hengessä. Standardin tulee vallita - kadun täytyy hävitä. Tiiliseinällä ei enää ole olemisen oikeutta".

Le Corbusier halusi arkkitehtuurin olevan samaa kaikkialla maailmassa, koska hän uskoi omaan erehtymättömyyteensä ja hän katsoi haasteiden olevan kaikkialla samat. Mitään kulttuurillisia, ilmastollisia tai maantieteellisiä erityispiirteitä ei tullut sallia. "Reformien tulee olla samanaikaisia kaikkialla maailmassa - kaikkialla kaupungeissa, kaikkialla maaseudulla, kaikilla mantereilla. Ei poikkeuksia. Oslo, Moskova, Berliini, Pariisi, Alger, Port Said, Rio de Janeiro tai Buenos Aires, ratkaisun on oltava sama koska se vastaa samoihin tarpeisiin".

Le Corbusierin maksiimit heijastavat selkeästi totalitarismin henkeä. Hän ei halunnut vain palvella totalitarismia; hän halusi luoda totalitarismia. Le Corbusierin ehkä kaikkein kontroversiaalisin tuote on L'Unite d'habitation - "asumisyksikkö" - jollainen nykypäivänä yhdistetään slummiutumiseen, urbaaniin rappioon ja mellakoihin.

Mutta on yksi ihmisryhmä, jotka rakastavat funktionalismin korutonta, yksinkertaistettua ja paljasta pintaa, ja he ovat vandaalit. Paljas, sileä pinta tarjoaa mitä mainioimman alustan töherryksille ja graffiteille. Siksi vandaalit pyrkivät välttämään tyylikausirakennuksia, ja mieluummin töhertävät modernistisiin - koska niiden paljaat, sileät ja koruttomat pinnat ovat kirjaimellisesti tabula rasa, kuin piirustuspaperi pikkulapselle!

Le Corbusier halusi jyrätä Tukholman nileäksi - ja rakennuttaa tästä Skandinavian historiallisesta kaupungista yhden julmetun suuren Hötorgetin. Sinne olisivat menneet niin Gamla Stan, Södermalmin työläiskaupunginosa, Östermalmin jugend kuin Norrmalmin uusrenessanssi - tuo menneiden aikojen historia, jonka mielenkiinto on juuri siinä, että se on a) ihmisen kokoista ja b) uniikkia. Hirvittää vain ajatella, miten olisikaan käynyt Rothenburg-ob-der-Tauberille - Visbystä puhumattakaan!

Mutta ehkä kaikkein pahin epäinhimillisyys, mikä Le Corbusieria leimaa, on hänen pakkomielteisyytensä tyhjyyteen. Talot ovat vertikaalisuuntaisia valtateitä, hän toteaa; entäpä sitten talojen välissä?

Ei mitään!

Nuo alueet, hän toteaa, ovat puistoja varten. Mutta millaisia puistoja? Jotain samanlaista kuin Helsingin Esplanadi tai Keskuspuisto?

Ei. Le Corbusierille sana "puisto" tarkoittaa betonielementtilevyillä katettua paljasta tilaa, jossa tyhjyys vallitsee. Le Corbusierin piirroksissa harvoin näkee ihmisiä muutoin kuin luomassa skaalaa tai mittatikkuina, ja muutoin ihmiset ovat hänelle muurahaisen kaltaisia pikkuotuksia, välttämättömiä pahoja, jotka pilaavat muutoin täydellisen perspektiivin. Jos palaamme tuohon Szondyn sivuilla olevan kuvaan, niin 95% siitä on tyhjyyttä. Mikä on tuo tornitalojen välissä oleva tila? Se on lentokenttä! Ruukinmatruuna voisi ysiysinä todeta jotain tuollaiselle kentälle laskeutumisesta, varsinkin tuuliolosuhteiden ollessa jotain muuta kuin täydelliset. Ja Edu Kettunen totesi jotain siitä, miten lentokentillä tuulee... [Eikä Suomen leveysasteilla puhuta mistään koillispasaatista, vaan Shrieking Sixtiesistä.]

Mietitäänpä tuota kuvaa talvella, kun räntää lentää ja vettä tulee vaakasuoraan ja se jäätyy hyhmäksi. Tai kun talven viimat tuivertavat. Bernouillin yhtälön mukaan kapeikossa virtaus on aina nopein, ja nuo massoittelut kertakaikkiaan luovat hormeja, jossa virtaus - siis tuuli - on todella kamala. Ehkäpä vain ihmisten tulee olla siellä, mihin Le Corbusier heidät haluaa sijoittaa - koneen osina asumiskoneissa tai istumassa istumiskoneissa - siis tuoleissa.

Eikä tuossa kuvassa ole yhtäkään katua. Kaikki kulkuväylät ovat valtateita. Valtatiet olivat hänelle mainioita kulkuväyliä, jota pitkin saattoi rynnistää mahdollisimman nopeasti pisteestä A pisteeseen B - Le Corbusierillä oli pakkomielle nopeisiin autoihin ja lentokoneisiin - ja valtateille ei ihmisillä ollut mitään asiaa. Tie on steriili, neutraali ja pastöroitu ihmisbasilleista. Katu puolestaan on eloisa, arvaamaton, laskelmoimaton ja hyvin sosiaalinen paikka. Oluenystävänä ruukinmatruunalle tulee eittämättä mieleen liukuhihnalager - tarkoitettu juopotteluun, ja juodaan kylmänä, ettei mahdollinen oluen maku maistu, kun taas perinteinen kaupunkimaisema on real ale.

Le Corbusier sai vapaat kädet Chandigarh'in kaupungin osalta Intiassa. Siitä tuli hänen valjun visionsa totalitaristinen monumentti. Kun ajattelemme Intiaa, mietimme välittömästi maistuvia ruokia, melodista musiikkia, lämmintä ilmastoa ja Himalajaa. Mutta Le Corbusier oli erilainen. Hän suunnitteli Kontulan tai Jakomäen keskelle Intiaa. Le Corbusierin ällistyttävä kyvyttömyys piitata kulttuurillisista, ilmastollisista tai maantieteellisistä erityisvaatimuksista ilmenee parhaimmin tässä kaupungissa, jossa on valtava määrä rumia betonilaatikoita. Ja tottakai tasakattoja, ilman mitään räystäitä - ja ilman mitään, mikä tarjoaisi viileää varjoa Intian polttavankuumassa ilmastossa. On kuin hän olisi halunnut auringon korventavan nuo ihmismuurahaiset, jotka uskalsivat tahrata hänen täydellistä geometriaansa.

Le Corbusier inhosi menneiden aikojen arkkitehtuuria, ja aivan erityisesti gotiikkaa. Hän totesi:

Gotiikka ei perustu palloille, kartioille ja sylintereille, vaan niiden kaksiulotteisille projektioille. Ja tästä syystä gotiikka ei ole erityisen kaunista. Goottilainen katedraali toki kiinnostaa meitä outona ratkaisuna vaikeaan ongelmaan, mutta ongelmaan, joka on aseteltu huonosti, sillä sen ratkaisu ei lähde suurista alkeismuodoista

No, nyt me tiedämme sitten, miksi ihmiset pitävät Notre Damesta, Chartres'n katedraalista ja Reimsin katedraalista. Ne ratkaisevat huonosti asetettuja ongelmia! Jos hyvin asetetun ongelman ratkaisu on puolestaan Jakomäki tai Rinkeby, niin ruukinmatruuna itse mieluummin turvaa Jakriborgin tai Kartanonkosken kaltaiseen sumeaan matematiikkaan kuin eksakteihin ratkaisuihin.

Ruukinmatruuna kirjoitti jokin aika sitten siitä, miten korkeat rakennukset symboloivat valtaa, ja miten minareetti on paljon enemmässä määrin islamin vallan symboli kuin että se täyttäisi mitään funktiota. (Sivumennen sanoen, tästä syystä Gazprom haluaa myös rakentaa jättiläisfalloksensa keskelle historiallista Pietaria. Osoittaakseen, että kuka on isäntä talossa ja kuka käyttää todellista valtaa.) Ja Le Corbusierin "vertikaaliset valtatiet" ovat paljon enemmässä määrin vallan ja vallankäytön symboleja kuin mitään muuta. Niistä huokuu totalitarismi, kontrolli ja inho ihmistä sekä inhimillisyyttä kohtaan.

Mutta elämää suurempi demokraatti vapautti meidät tästä totalitarismin arkkitehtuurin megalomaanikosta 1965. Ehkä onneksi, sillä näin jälkimaailma säästyi hyvin, hyvin kalliilta purkutyölaskulta.