Päivän mietelmä

Härkä (bull) ja karhu (bear) sopivat pörssitoiminnan symboleiksi kuin nenä päähän.

Ihmiset eivät pörssissä ole järkeviä ja rationaalisia toimijoita, vaan laumaeläimen typeryydellä toimivia tunnepohjaisia sählääjiä. He joko ostavat kiihkossa kuin raivo härkä - tai myyvät paniikissa kuin karhun nähneenä.

Maailman vanhin monoteistinen uskonto

Ruukinmatruunalle saapui eilen postipaketissa Queenin kaksi vanhinta levyä, Queen ja Queen II. Ruukinmatruuna on rakastanut Queenia niin kauan kun hän muistaa, aina Sheer Heart Attackista saakka, ja hänen ensirakkautensa oli Brian May.

Mutta Queenin ehdottomasti näkyvin hahmo oli Freddie Mercury, oikealta nimeltään Farukh Bulsara. Mercury syntyi Tansaniassa Zanzibarin saarella, mutta hänen sukunsa, Bulsara, on kotoisin alunperin Intiasta, Gudzaratin osavaltiosta. Nimi "Farukh" puolestaan on selkeän iranilainen, ja siihen on syy: Bulsarat kuuluvat farseihin, ja heidän uskontonsa on zarathustralaisuus.

Meillä on tapana pitää judaismia maailman ensimmäisenä tai vanhimpana monoteistisena uskontona, mutta tämä ei ole koko totuus: judaismi oli henoteismia aina Babylonin vankeuteen saakka. Henoteismi tarkoittaa monolatriaa, yhden jumaluuden palvontaa, mutta sen rinnalle tunnustetaan myös muiden jumalten olemassaolo. Tästä selkein osoitus on heprean kielen sana elohim, Jumala, joka on monikkomuoto sanasta eloah - kristityt toki tulkitsevat monikkomuodon elohim tarkoittavan P. Kolminaisuutta.

Zarathustralaisuus eli parsilaisuus on Iranin - kirjaimellisesti "arjalaisten maan" - alkuperäinen uskonto. Sanat "Iran" (arjalaisten maa) ja "Persia (parsien maa) ovat keskenään vaihtokelooisia; Iran vakiintui maan nimeksi sassanidien valtakaudella. Iranilaiset siis eivät ole seemiläisiä, kuten arabit, vaan mitä suurimmassa määrin indoeurooppalaisia, ja Iranissa puhuttu parsin kieli kuulostaa ranskalta. Zarathustralaisuuden syntyajankohdasta ei ole täyttä varmuutta, mutta se on arvioitu aikavälille 1400-600 eKr. Varmuudella persialaiset olivat mitä suurimmassa määrin zarathustralaisia valloittaessaan läntisen naapurinsa Babylonian - tapahtuma, joka on kuvattu melko hyvin Danielin kirjassa Raamatussa. Uskonnon perustajaksi mainitaan Zarathustra (kreikkalaiseltanimeltään Zoroaster), jonka kirjoittamaksi myös mainitaan uskonnon pyhä kirja, Zend Avesta

Wikipediassa on erinomainen kuvaus zarathustralaisuudesta, joten tyydyttäköön tässä vain pintapuoliseen esittelyyn. Zarathustralaisuuden mukaan maailman on luonut Yksi Jumaluus, Ahuramazda (Ormuz, Ormus, Hormuz), joka on hyvä ja rakastava ja joka on luonut ihmiset lapsikseen. Hänen vastapoolinaan on sitten kapinallinen enkeli, Angramainyu (Ahriman), joka on paikallinen pahishahmo. Maailma nähdään näiden kahden voiman, Ahuramazdan ja Angramainyun, kamppailuna. Ihmiset on luotu Ahuramazdan lapsiksi, mutta heillä on myös vapaa tahto tehdä pahaa - ja jokaisen ihmisen syntyessä Ahuramazda lähettää hänelle suojelusenkelin, kun taas Ahriman henkilökohtaisen demonin. Kuoleman jälkeen edessä on sitten viimeinen tuomio ja taivas tai helvetti.

Ruukinmatruuna itse tutustui aiheeseen lukiessaan Estlander-Hietakarin Jokamiehen maailmanhistoriaa ja myöhemmin Carl Grimbergin Kansojen historian. Zarathustralaisuus tuntui olevan kuin toiselta planeetalta verrattuna egyptiläisten varsin ihmishahmoisiin jumaliin - tai saman ajan seemiläisten kulttuurien, kuten babylonialaisten, assyrialaisten, foinikialaisten tai karthagolaisten synkkiin, sotaisiin, julmiin ja verenhimoisiin jumaliin, joista Kuningasten kirjat ja Aikakirjat antavat hiukan vinkkiä; Jahve on siinä porukassa oikeastaan aika kesy ja tylsä kaveri.

Danielin kirja, Esterin kirja ja myöhemmin myös Nehemia ja Esra kertovat aika hyvin judaismin ja zarathustralaisuuden kohtaamisesta. Danielin kirjan kirjoittaja rinnastaa siinä selkeästi Jahven ja Ahuramazdan toisiinsa, ja Koores (Kyyros Suuri, farsiksi Khorvash) sekä Daarejaves (Dareios I, farsiksi Darejavauš) esitetään Jahven miehinä. Mutta paljon vähemmän tunnettua on, kuinka paljon zarathustralaisuus on vaikuttanut judaismiin. Itse asiassa judaismi aina Babylonin vankeudesta Talmudin kokoamiseen asti oli zarathustralaisuuden lapsi - ja kristinusko on sitä yhä.

Meillä on varsin vähän tietoja siitä, mitä judaismi oli yhtenäisvaltakunnan aikana ja Juudassa ennen Babylonin vankeutta - ruukinmatruuna on kirjoittanut jo aiemmin siitä, miten pohjoisvaltakunnan (Israelin) ja etelävaltakunnan (Juudan) uskonnot erosivat toisistaan, ja miten Toora on koottu neljästä eri lähteestä. Mutta Talmudin traktaatti Sukkan gemara (kommentaari) foliossa 20a vahvistaa, että Toora todella koottiin Babylonin vankeuden jälkeen uudelleen - ja vasta tämän jälkeen meillä oikeastaan on varmaa tietoa judaismista. Ei ole liioiteltua väittää judaismin todella syntyneen vasta Juudan valtakunnan tuhon (587 eKr) jälkeen ja Babylonin olleen paradoksaalisesti judaismin kehdon - Babylon on juutalaisille samaa mitä Rooma on kristityille.

Ja zarathustralaisuus onkin vaikuttanut judaismiin todella voimakkaasti. Vasta oikeastaan zarathustralaisuuden jälkeen Jahve ja Elohim ymmärrettiin samaksi jumaluudeksi - ja hänet ymmärrettiin ainoaksi; muut jumaluudet olivat vain tyhjiä mielikuvitusolentoja. Saatana, josta on vain hajamainintoja Toorassa (tulkinta, että se paratiisin puhuva pyton olisi ollut Saatana, on myöhempää perua) ja josta ensimmäisen kerran puhutaan Jobin kirjassa yhtenä Jumalan lapsista, tulee nyt tärkeäksi olennoksi, kiitos Ahrimanin, joksi hänet ymmärretään. Myös käsitykset taivaasta, kuolemanjälkeisestä elämästä (josta tulee farisealaisuuden kulmakivi) ja viimeistä tuomiosta sekä helvetistä tulevat tärkeiksi.

Mutta vielä merkittävämpää on zarathustralaisuuden vaikutus kristinuskoon. Kristinusko ja judaismi ovat saman isän - Gamaliel Suuren - lapsia, ja molempien kulmakivi on sama, Hillel Vanhempi; toisen kirjaajana oli Shaul (Paavali) ja toisen Johanan ben Zakkai. Jamnian synodin jälkeen (90), jolloin farisealaiset lopullisesti heivasivat kristityt yli laidan, zarathustralainen perintö on säilynyt paljon voimakkaammin kristinuskossa, kun taas judaismi on tehnyt siihen etäisyyttä - juuri siksi, että kristinusko edustaa tätä "alkuperäisempää" judaistista eskatologiaa. Pääsääntöisesti kristityt tuntevat omaa uskontoaan hyvin huonosti, judaismia vielä huonommin ja zarathustralaisuutta eivät käytännössä lainkaan, ja siksi kuvittelevat monia kristittyjä käsityksiä pakanallisiksi, kun ne ovat todellisuudessa peräisin judaismista - ja edelleen zarathustralaisuudesta. Ja yksi perusdogmeista - se, että Jumala on rakkaus ja että viimeinen tuomio ja Taivas on olemassa, on nimenomaan zarathustralainen käsitys. Oikeastaan zarathustralaisuus oli syynä sille, miten ykkösosan psykopaattinen, vihanhallintaongelmainen ja vakavasti luonnehäiriöinen Jahve muuttui kirjan kakkososassa lempeäksi, rakastavaksi ja kaikkivaltiaaksi Jumalaksi.

Mutta zarathustralaiset itse tietävät tämän kaiken - ja heidän mukaansa kolme Itämaan Tietäjää - Kaspar, Melkior ja Baltasar, joiden nimet muuten sivumennen sanoen ovat heprealaistettua farsia, olivat nimenomaan zarathustralaisia pappeja, mageja, ja juuri he kävivät tuomassa lahjoja vastasyntyneelle Jeesukselle. Tietäjien luita säilytetään Kölnin katedraalissa. Zarathustralaiset itse pitävät omaa uskontoaan, jos eivät kristinuskon isäuskontona (jos judaismi on äiti), niin ainakin kummina.

Zarathustralaisuus oli Persian valtakunnan valtionuskonto yli 1200 vuoden ajan - Kyyros Suuresta aina sassanidivaltakunnan tuhoutumiseen saakka arabien miekkoihin 651. (Toisin kuin Freeciv-peli antaa ymmärtää, persialaisten tavoitteena ei pitäisi olla polyteismi, vaan monoteismi.) Ja vaikka Persian valtakunnassa oli monia eri kansoja, ei vähimmin juutalaisia, ja monia uskontoja, nimenomaan farsien uskontona oli zarathustralaisuus. On esitetty, että yksi syy, miksi tämä monikulttuurinen uskonto pysyi koossa, olisi ollut farsilaisuuden suvaitsevaisuus: mutta sen vaatimus rehellisyydestä kääntyi valtakunnan tuhoksi - Makedonian Alexandros III eli Aleksanteri Suuri oli Dareios III:ta paljon röyhkeämpi, häikäilemättömämpi ja kierompi ja käytti sotajuonia siinä, missä Dareios taisteli rehellisesti. Lopputulos oli, että Persepolis poltettiin ja Persia joutui makedonialaisten valtaan.

Mutta makedonialaisvalloitus ja hellenistinen aika jättivät varsin vähän jälkiä Persiaan. Uusi persialainen dynastia, parthialaiset, nousivat 200-luvulla, ja valloittivat nopeasti Iranin hellenistiset valtakunnat. Parthialaisten pääkaupunki oli Ktesifon, ja he olivat piikki ensin hellenistien ja myöhemmin roomalaisten lihassa. Ja zarathustralainen monoteismi antoi melkoisen moraalisen etulyöntiaseman roomalaista polyteismia vastaan. Parthialaiset loivat ritarin ja ritarillisuuden käsitteen: heidän valtakuntansa oli maailman ensimmäinen feodaalivaltio, kun kaikki muut valtiot olivat despotioita. Parthialaisten armeija perustui ratsuväelle, ja se jakautui toisaalta kevyisiin ratsumiehiin ja toisaalta raskaasti panssaroituihin katafrakteihin, aivan kuten keskiaikaiset ritariarmeijat Unkarissa ja Espanjassa. Parthialaisten katafraktien, asavaranien, soturikoodi oli hyvin samankaltainen kuin eurooppalainen ritarillisuus ja japanilaisten samuraiden bushido. Rooma ja Persia olivat tasaväkiset kamppailijat, ja taistelun lopputulos kallistui yleensä sille puolelle, kummalla oli paremmat kenraalit. Me tiedämme Carrhaen katastrofin ja miten Marcus Licinius Crassukselle kävi, Toisaalta Trajanus poltti Ktesifonin moneen otteeseen.

Parthialaisia riikinkukkovaltaistuimella seurasi sassanidien suku. Sassanidit olivat voimakkaan uskonnollisia, ja nyt zarathustralaisuudesta tuli todellinen valtionuskonto, ja roomalaiset saivat tuntea sen. Ikävimmin kävi keisari Valerianukselle - hän joutui vangiksi ja shaahi Shapur I käytti häntä huonekaluna! Persialaiset suhtautuivat suopeasti sekä juutalaisiin että kristityihin, joita molempia roomalaiset vainosivat ankarasti, ja monet juutalaiset ja kristityt löysivät turvapaikan zarathustralaisesta Persiasta. 300-luvulle tultaessa Roomaa oli nöyryytetty moneen otteeseen ja perusteellisesti. Tilanne muuttui vasta 300-luvun alussa, jolloin kristinuskosta tuli Rooman dominoiva uskonto: nyt vastakkain oli kaksi kovaa.

Julianus Apostatan onnettomasti päättyneen retken 363 jäleen Rooma ja Persia olivat sodassa liki 300 vuoden ajan, ja molemmat sotivat itsensä näännyksiin. Persialle kävi siinä onnettomammin: roomalaiset voittivat keisari Heraklioksen johdolla Niiniven taistelun 628, jonka jälkeen sassanidien valtakunta oli saanut kuoliniskun. Molemmat valtakunnat olivat heikentyneet niin, etteivät ne kyenneet enää tekemään kunnollista vastarintaa nousevalle voimalle - islamille. Islamilaistuneet arabit hyökkäsivät susilauman lailla niin Rooman (Bysantin) kuin Persiankin kimppuun, ja Persialle kävi onnettomasti - arabit murskasivat sassanidivaltakunnan ja valloittivat sen 651. Rooma (Bysantti) pelastui kuin ihmeen kaupalla.

Islam laskee zarathustralaisuuden "kirjan uskonnoksi" yhdessä judaismin ja kristinuskon kanssa, mutta se ei pelastanut persialaisia dhimmalta. Persiaa alettiin nyt islamilaistamaan todella voimakkaasti, ja zarathustralaiset joutuivat hirvittävän sorron alle. Persialaiset säilyttivät kielensä ja etnisen identiteettinsä, mutta zarathustralaisuudelle kävi onnettomasti - se hävitettiin. Vain pieni kansansirpale säilytti zarathustralaisuuden, ja monet farsit pakenivat Intiaan, jossa hindulainen ja buddhalainen suvaitsevaisuus tarjosivat maailman vanhimmalle monoteistiselle uskonnolle turvapaikan islamin rynnistykseltä.

Zarathustralaisuutta pidettiin kauan täysin kadonneena, sukupuuttoon kuolleena ja hävitettynä, mutta se kuitenkin ihmeen kaupalla säilyi. 1900-luvun alussa arvioitiin, että zarathustralaisia olisi ollut noin 40 000; 1900-luvun lopussa heitä oli noin 100 000. Paitsi että heitä oli Intiassa ja Iranin syrjäseuduilla, Pax Britannica koitui heidän siunauksekseen: heitä muutti kaikkialle Brittiläiseen kansanyhteisöön ja USA:han. Tällä hetkellä zarathustralaisia arvellaan olevan noin 250 000, ja luku on kasvussa.

Todettakoon, että niin paljon kun Iranin ajatollat ja imaamit pullistelevat ja uhittelevat, islam on Iranissa enemmän tai vähemmän kaivoon kaadettua vettä, eikä tilannetta ole auttanut 30 vuoden kokemus islamilaisesta tasavallasta. Iranilaiset nuoret ovat täysin tietoisia menneisyydestään ja historiastaan, ja varsinkin tytöt ja nuoret naiset kääntyvät salaa esi-isiensä uskoon. Vaikka uskonluopumus - shirq - onkin islamin lain mukaan kiellettyä ja siitä rangaistaan kuolemalla, se ei estä salakääntymystä. Iranilaiset naiset monesti ulkomailla ottavat heti lentokentällä tai satamassa huivin pois päästään ja elävät zarathustralaisittain, tasa-arvoisina miestensä kanssa - ja panevat huivin päähän vasta kotimatkalla. Todettakoon, että Faith Freedom Internationalia, voimakkaasti islamilaiskriittistä sivustoa, ylläpitää eräs islamista luopunut ja zarathustralaisuuden löytänyt iranilainen. Iranilaiset eivät ole arabeja - ja se näkyy.

Suomessakin on pieni zarathustralainen yhteisö, joka on tullut tänne iranilaisten ja intialaisten maahanmuuttajien kautta. Zarathustralaisuus on judaismin tavoin voimakkaasti etninen uskonto, eikä se harjoita lähetystyötä, mutta monet indoiranilaisr ovat kääntyneet uskoon juuri etnisyyden vuoksi.

Maailman vanhin monoteistinen uskonto - joka siis on alkuperältään indoeurooppalainen, kuten mahayanabuddhalaisuuskin - tuntuisi siis kolmannella vuosituhannellaan saavuttavan jälleen suosiota ja olevan kasvussa.

Kokoomus vaiko sekoomus?

Kokoomus on saamassa nyt oman nuivuusskandaalinsa. Eurovaaliehdokas Kai Pöntinen on omassa kampanjassaan, teemalla "Sosiaalipummi-maahanmuuttajille stoppi" julistanut vastustavansa "sosiaalipummi-maahanmuuttajien haalimista Suomeen" ja tehnyt sen mainoksessaan varsin raflaavasti.

Pöntisen kampanja on herättänyt närää myös kokoomuksen omissa riveissä. Päivän Ilta-Sanomat uutisoi, että puoluesihteeri Taru Tujunen on keskustellut mainosasiasta Pöntisen kanssa viimeksi eilen. Hänen mukaansa Kokoomus ei hyväksy Pöntisen kielenkäyttöä.

Kokoomusta on pidetty traditionaalisena konservatiivisena oikeistopuolueena ja maahanmuuttajavastaisuutta puolestaan hyvin oikeistopopulistisena vetona, jopa halpahintaisena temppuna. Mutta Pöntisen vaalimainos osoittaa, että asia on todellakin hyvin kuuma peruna jopa perinteisissä, vakiintuneissa puolueissa. Varmaa on, että Pöntisen veto aiheuttaa sekoomusta kokoomuksessa. Eikä tilannetta varmasti ainakaan helpota Ruotsista tullut uutinen - ruotsalaisnuorukaisia on kaatunut Somaliassa islamistien riveissä; monet heistä sellaisia, joita on luonnehdittu "hyvin ruotsalaiseen yhteiskuntaan integroituneiksi". Säpon mukaan joukko on ollut hyvin etnisesti kirjava, eli pelkistä maahanmuuttajista tai heidän jälkeläisistään ei ole ollutkyse.

Jäämme odottamaan, miten tilanne kehittyy.

Mutterinmuotoiset silmälasit

Ruukinmatruuna lanseerasi edellisessä tekstissään kielikuvan mutterinmuotoiset silmälasit, jolla hän tarkoitti asioiden tarkastelemista yksinomaan luonnontieteellis-fysikaalis-teknisessä viitekehyksessä, sivuuttaen kaikki muut mallit. Kielikuva oli sen verran hauska (vrt. ruusunpunaiset silmälasit, asioiden näkeminen katteettoman optimistisessa valossa), että sitä on syytä tarkastella hiukan paremmin.

Kaikista tieteistä luonnontieteet ovat kaikkein objektiivisin tutkimusala, ja vain luonnontieteissä voidaan soveltaa tieteellistä metodia puhtaana. Latina tekeekin selkeän eron luonnontieteiden (scientia) ja ihmistieteiden (studia) välille, ja vain luonnontieteet ovat tieteitä tässä katsannossa; muut ovat oppeja.

Teknologia on luonnontieteiden lempilapsi, ja tekniset tieteet ovat suoria luonnontieteiden - yleensä joko fysiikan tai kemian - johdannaisia. Luonnontieteet ja tekniset tieteet kulkevat käsi kädessä, ja tekniikan ammattilaiset joutuvat lukemaan valtavan määrän luonnontieteitä kyetäkseen todella ymmärtämään systeemejään perinpohjin ja mitä siellä tapahtuu.

Tekniikan ammattilaisia - ja jossain määrin myös luonnontieteilijöitä yleensäkin - on syytetty mutteripäisyydestä - siis siitä, että he ovat ylirationaalisia, tunteettomia, täysin immuuneita arvokeskustelulle, redusoivat ja yksinkertaistavat kaiken matematiikaksi, fysiikaksi ja kemiaksi, ja soveltavat biologisointia sinne, mihin sen ei soisi kuuluvan. Pahimmillaan mutteripäisyys merkitsee fakki-idiotismia - ollaan kiinnostuneita vain omasta alasta ja kaikki muu on EVVK.

Käytännössä jokainen ruukinmatruunan tuntema tekniikan ammattilainen, olipa hän sitten teknikko, insinööri tai diplomi-insinööri, on ateisti. Siitä yksinkertaisesta syystä, että tekniikkaan ei metafysiikka kuulu senkään vertaa kuin luonnontieteisiin, ja Jumala yksinkertaisesti on tekniikan ihmiselle tuntematon suure - sitä on mahdotonta sovittaa dimensioanalyysiin. Hyvin usein myös tässä katsannossa sivuutetaan tunteet täysin ja ainoat arvot ovat taloudellisia arvoja.

Paatunut tekniikan ammattilainen murahtaisi tähän jotain Occamin partaveitsestä: jos yksinkertainen, materialistinen ja reduktiivinen selitysmalli riittää jonkun ilmiön selittämiseen, on turhaa lähteä keksimään monimutkaisempia maailmojasyleileviä malleja: teorian totuusarvo ei riipu siitä, kuinka miellyttävä se on. Ja näinhän se toki onkin: ei ole viisasta lähteä olettamaan mitään sellaisia olioita, joita ei ehdottomasti tarvita jonkun asian selittämiseen. Kuitenkin tuo mutteripäisyys voi pahimmillaan johtaa täydelliseen tunnekylmyyteen ja sellaiseen epäinhimillisyyteen, jollaista Mengelekin kammoksuisi.

Mutteripäisyydestä on helppoa mennä kielikuvaan "mutterinmuotoiset silmälasit", joka tarkoittaa sosiaalisten ilmiöiden redusoimista biologiaan, fysiikkaan, kemiaan ja muihin luonnontieteellis-teknisiin ilmiöihin. Toisinaan tämä reduktio on hyvin terveellinen reality check - silloin, kun humanistin teoriat ja konstruktiot alkavat mennä liian villeiksi, asioiden tarkastelu mutterinmuotoisten silmälasien läpi auttaa palautumaan maan pinnalle. Luonnontieteissä on se hyvä puoli, että niissä asiat on hyvin helppoa todistaa joko oikeiksi tai vääriksi. Niissä on mahdollista saada eksaktia ja objektiivista tietoa, jota voidaan prosessoida luonnontieteellisen metodin kautta.

Mutta mutterinmuotoisissa silmälaseissa on myös vaaransa. Paitsi, että niiden kautta sivuutetaan inhimillinen näkökulma täysin, ne johtavat helposti täyteen tunnekylmyyteen. Kansallissosialismi, sosiaalidarwinismi ja muut sellaiset ideologiat, joissa Humen giljotiinia pidetään pätevänä argumenttina, ovat aina vedonneet nimenomaan tekniikan ja luonnontieteiden ammattilaisiin - siksi, että niiden perusargumentit on helposti verifioitavissa ja oppi on aukotonta - ja lopputuloksena on ensin eugeniikka, sitten vammaisten kaasuttaminen ja lopuksi Auschwitz.

Kommunismi ja kansallissosialismi ovat saman oppi-isän - Georg Wilhelm Hegelin - lapsia. Kommunismiin päädytään kun kuljetaan humanismin reittiä ensin Marxin, Leninin ja Stalinin kautta; mutta kansallissosialismiin päädytään kuljettaessa luonnontieteiden reittiä Hegel-Darwin-Spencer-Galton-Hitler. Mutta oli lähinnä sattumaa, että kansallissosialismi räjähti käsiin juuri Saksassa. Se olisi voinut tapahtua missä tahansa - juuri siitä, että kansallissosialismin pohjana olleet opit, kuten sosiaalidarwinismi, eugeniikka, rotuhygienia jne olivat täyttä tiedettä kaikkialla Euroopassa, ja vammaisten kaasuttamista suunniteltiin ensimmäisen kerran 1910 Ruotsissa. Tämän ideologian pahin puoli on, että se a) on aukoton ja b) se toimii käytännössä, toisin kuin kommunismi. Silti lopputulos on väistämättä helvetti.

Mutterinmuotoiset silmälasit ovat kätevä työkalu silloin, kun pitää tarkastella jotain korkealentoista teoriaa tai monimutkaista selitysmallia, kuten vaikkapa että onko lesbous biologiaa vaiko yhteiskunnallinen kannanotto. Mutta jatkuvasti käytettynä ne ovat hyvin vaarallinen asia. Me tarvitsemme myös arvokeskustelua sekä eettistä arviointia.

Radikaalifeminismin oudot kuviot

Ruukinmatruuna on aika monessa yhteydessä todennut, ettei hän ole feministi ja että hän sanoutuu irti feminismistä. Miksi?

Kuten kaikki hyvät ideologiat, feminismille on käynyt täsmälleen samoin kuin sosialidemokratialle ja työväenliikkeelle: alkuperäiset tavoitteet on saavutettu, ja tämän jälkeen on huomattu, ettei ideologiaa oikeastaan tarvitakaan enää - ja ideologiaan pohjaava liike on tehnyt itse itsestään itsetarkoituksen.

Feminismin ensimmäinen aalto - 1850-luvulta toiseen maailmansotaan - syntyi aivan oikeasti tarpeeseen. Se syntyi yhteiskuntaan, joka oli rajusti polarisoitunut upporikkaisiin ja rutiköyhiin, jossa ihmisen syntyperä predestinoi hänen kohtalonsa ja jossa naiset aivan oikeasti olivat päähänpotkittuja. Feminismin ensimmäisen aallon tarkoituksena oli ajaa naisten täysiä kansalais- ja poliittisia oikeuksia ja juridista tasa-arvoa, ja se liittyi kiinteästi toisaalta työväenliikkeeseen ja toisaalta kansallisaatteeseen - tuolloin elettiin sääty-yhteiskunnan aikaa kaikkialla Euroopassa. Feminismin ensimmäinen aalto edusti liberaalifeminististä ajattelua. Poliittisten oikeuksien ohella feministit ajoivat naisen oikeutta työntekoon ja siihen, että myös nainen voisi opiskella yliopistoissa ja näin päästä valtiollisiin virkoihin, jotka olivat olleet aiemmin vain miehille tarkoitettuja.

Feminismin ensimmäinen aalto voidaan summata samanarvoisuuden vaatimukseen ja siihen, ettei kenellekään anneta mitään etuoikeuksia sukupuolen vuoksi eikä ketään syrjitä sen vuoksi. Se tuli täysin aiheesta ja todettaoon, että ilman sitä ruukinmatruuna olisi nyt todennäköisesti synnytys- ja kotitalouskone ja toisen luokan kansalainen sen sijaan, että hän on nyt matruuna. Feminismin ensimmäinen aalto pyrki siis häivyttämään sukupuolierot ja kohtelemaan kaikkia samanarvoisina, ja tätä liikettä tänä päivänä edustaa individuaalifeminismi - josta tosin vain aniharva nykypäivänä on kuullut.

Feminismin toinen aalto alkoi 1960-luvulla, sloganilla henkilökohtainen on poliittista. Toisen aallon feminismi nosti esiin muun muassa naisten huonon aseman työpaikoilla ja yksityisen piirissä (esimerkiksi kotitöiden epätasa-arvoiseen jakautumiseen). Individuaalifeministisen ajattelun rinnalle nousi radikaalifeminismi, joka pyrki nostamaan naisten kokemukset sekä naisten toiminnan arvoon. Siinä, missä ensimmäisen aallon feminismi korosti miesten ja naisten samankaltaisuutta ja tasa-arvoa, feminismin toinen aalto käänsi asetelman päälaelleen, ja alkoi nyt korostamaan miesten ja naisten erilaisuutta ja eriarvoisuutta. Lienee tarpeetonta sanoa, että toisen aallon feministit olivat järjestään marxilaisia, ja juuri heidän ansiotaan on, että feminismistä muodostui ennen pitkää kirosana. Jyrkimmillään liikkeen on katsottu sortuneen miesvihamielisyyteen, mutta sen verran heille on kuitenkin annettava tunnustusta, että liikkeen ansiosta sellaiset asiat kuin raiskaukset ja seksuaalinen häirintä tulivat näkyviksi. Mutta todettakoon, että toisen aallon feminismin tavoitteet olivat marxilaiset ja gramscilaiset - siis länsimaisen demokratian ja yhteiskunnan tuhoaminen sisältä päin lyömällä kiilaa ja synnyttämällä vihaa ja epäluottamusta miesten ja naisten väliin tuhoamalla perheet.

Siinä, missä ensimmäisen aallon feminismi oli hyvin oikeistolainen ja liberaali liike, toisen aallon feminismiä leimasi autoritaarisuus, vasemmistolaisuus ja radikalismi. Ja juuri toisen aallon feminismin ikoneita ovat sellaiset sekopäät kuten Valerie Solanas, Betty Friedam, Gloria Steinem, Andrea Dworkin, Gudrun Schyman, Janice Raymond ja Germaine Greer. Kaikki marxilaisia ja täysiä sekopäitä - juuri sellaisia nillittäjiä, joita yksikään järkevä esihenkilö ei katselisi viittä minuuttia missään oikeassa työpaikassa.

Feminismin toinen aalto synnytti toinen toistaan sekopäisempiä oppeja, kuten erilaiset feministipakanauskonnot, feministikultit, feministilesbot, feministianarkistiliikkeet, feministisitä ja feministitätä, joille yhteistä on ollut viha vapaata markkinataloutta, luonnontieteitä, demokratiaa ja miessukupuolta kohtaan. Ja yksi oudoimpia tämän aallon feminismin tuotoksia on ollut radikaalifeminismi.

Vanhan huonon vitsin mukaan nainen on maailman neekeri, mutta länsimainen nainen on maailman juutalainen. Ha ha ha, oli hauskaa. Mutta vitsissä on puolet totta; länsimainen nainen on kaikkien ihailema ja hänellä menee hyvin, mutta hän jaksaa jatkuvasti vinettää kaikesta mahdollisesta. Yksi juutalaisten sisäpiirijuttuja on kvetch, jolle ei suomessa ole kunnollista käännöstä, "urputus" tai "purnaus" ei tee tälle termille oikeutta. Ja radikaalifeminismi on juuri tällaista kvetchingiä pahimmillaan. Radikaalifeminismi on feminismin kolmas aalto. Ja se pyrkii nimenomaan esittämään miehet ja naiset täysin erilaisina olentoina - repimään rikki kaiken sen, mitä feminismin ensimmäinen aalto rakensi.

Alison Jaggar ja Paula Rothberg tiivistävät radikaalifeminismin lähtöolettamukset seuraavasti:

1. Naiset ovat historiallisesti ensimmäinen sorrettu ryhmä.
2. Naisten sorto on kaikkein laajimmalle levinnyt sorron muoto, ja sitä esiintyy käytännössä kaikissa tunnetuissa yhteiskunnissa.
3. Naisten sorto on kaikkein syvimmälle juurtunut sorron muoto ja näin ollen se on myös vaikein hävittää. Sitä ei voida poistaa muilla sosiaalisilla muutoksilla, kuten lakkauttamalla luokkayhteiskunta.
4. Naisten sorto tuottaa eniten kärsimystä uhreilleen niin laadullisesti kuin määrällisestikin, mutta kärsimys voi usein jäädä huomaamatta sekä uhrilta että sortajalta seksististen ennakkoasenteiden vuoksi.
5. Naisten sorto tarjoaa käsitteellisen mallin kaikkien muiden sorron muotojen ymmärtämiseen.

Help, help, we are being repressed, voisi Monty Pythonin sketsiryhmä todeta - jos radikaalifeminismi kaikessa surkuhupaisuudessaan olisi vain sketsi. Mutta sketsi jatkuu: radikaalifeminismi näkee tämän sorron syyksi naisen biologian - sen, että ainoastaan me naiset kykenemme tulemaan raskaiksi, kykenemme elättämään pientä elämää sisällämme, kykenemme saamaan lapsia - ja kykenemme uusintamaan elämää. Ja juuri tämä ihmeellinen, ainoalaatuinen kyky on radikaalifeministeille vihan kohde.

Voi pyhä jysäys.

Puuttumatta ilmeiseen naturalistiseen virhepäätelmään - siis siihen, että biologisesta tosiasiasta (se, että olemme nisäkkäitä ja vain naaras - siis me, naiset - kykenee uusintamaan elämää) johdetaan arvolauseita (sorto), radikaalifeministeillä suoraan sanoen viiraa pahasti. Ja syy, miksi heillä viiraa, on se, että radikaalifeminismi on marxismin aivolapsi - mitäpä muuta tuo retoriikka sortoineen ja vastakkainasetteluineen on muuta kuin marxismia?

Ruukinmatruuna on jo riittävän moneen kertaan todennut jotain omasta maailmankuvastaan, hänen suhteensa dialektisiin ideologioihin - ja näkemyksensä kulttuurievoluutiosta, joten hän ei käy toistamaan niitä, mutta todettakoon, että kulttuurievoluutio on truismi ja myöskin että sukupuoli ei ole sosiaalinen konstruktio vaan biologinen fakta. Tästä seuraa myös, että sosiaalinen sukupuoli ja sukupuolirooli eivät ole mitään muuta kuin kulttuurievolutiivisia sopeumia vallitseviin olosuhteisiin niin, että ne tuottavat kaikkien - naisen itsensä, miehen ja ennenkaikkea syntyvien jälkeläisten - kannalta optimaalisen lopputuleman.

Naisen sukupuolirooliin on liittynyt perinteisesti paljon nurjia puolia naisen itsensä kannalta - mutta usein nämä nurjuudet ovat olleet tarkoituksenmukaisia lasten kannalta: asiat, jotka voivat olla vahingollisia naiselle itselleen, saattavat olla positiivisia lasten kannalta. Mutta on myös muistettava, että 1600-luvulta ja luonnontieteiden noususta lähtien yhteiskunta ei ole ollut staattinen, vaan olosuhteet ovat jatkuvasti muuttuneet - ja kulttuurievoluutio on pyrkinyt löytämään jatkuvasti parhaat ratkaisut muuttuneisiin olosuhteisiin. Niinpä nämä nurjuudet ovat korjaantuneet olosuhteiden korjaantuessa, ja toisaalta moni asia, mitä instanssi A pitää sortona, on instanssille B etuoikeus - kyse on pitkälti näkemyseroista: "sorto" on harvoin objektiivista, mutta usein subjektiivinen mielipidekysymys.

Vaikka Simone de Beauvoir joskus totesikin Naiseksi ei synnytä, naiseksi tullaan ja vaikka radikaalifeministit pyrkivätkin esittämään biologisen sukupuolen (sex) ja sosiaalisen sukupuolen (gender) toisistaan erillisinä - meneepä eräs radikaalifeministi, Monique Wittig, niin pitkälle, että hän kiistää genetiikan ja hormonien vaikutuksen aivan täysin ja väittää murrosiän muutosten kehossa alkavan siksi, että tyttö on indoktrinoitu naisen sukupuolirooliin. Marxistit näin yleensäkin pyrkivät kiistämään genetiikan ja biologiset tosiasiat, ja yksi sen hedelmistä on lyšenkolaisuus.

Mutta sukupuoli on biologinen tosiasia aivan riippumatta radikaalifeministien teorioista. Siitä on helppo varmistautua vaikkapa katsomalla omaan jalkoväliinsä. Jos siellä on pimppa, olet nainen. Jos siellä on pippeli, olet mies. Nyrkkisääntö on, että "sex" ja "gender" ovat sama. Jos sinusta tuntuu, ettei omalla kohdallasi näin ole, kannattaa hankkiutua transseksuaalitutkimuksiin liian radikaalifeministiteorian lukemisen sijaan, erilaisista queer-teorioista puhumattakaan, jotka ovat biologiselta kantilta katsottuna puppaa - siitä yksinkertaisesta syystä, että sukupuolen tehtävä ei ole ilmentää ihmistä vaan mahdollistaa lisääntyminen ja seuraavan sukupolven syntymä.

Ehkäpä kaikkein dramaattisin - ja julmin - osoitus siitä, että "sex" ja "gender" ovat sama asia ja pohjaavat biologiaan (eivätkä suinkaan sosiaalisiin konstruktioihin), on John/Joan -tapaus. Tässä tapauksessa vastasyntyneen poikalapsen ympärileikkaus meni pieleen, ja hänen veitikkansa tuhoutui. Lääkäri totesi, että "ei tuo mitään, tehdään hänestä tyttö", ja hänelle suoritettiin sukupuolenvaihdosleikkaus. Vanhempia ohjeistettiin kasvattamaan hänet tyttönä. Ja tätä tapausta sitten juhlittiin osoituksena, että sukupuolirooli on sosiaalinen konstruktio. Ja kuinka sitten kävikään: lapsi ei koskaan oikein tykännyt tyttönä olosta, ja teininä hänelle alkoi selvitä, että mistä oikein oli kyse - ja vanhemmiten hän sitten (äärimmäisen katkeroituneena muuten) hankkiutui sukupuolenvaihdosleikkaukseen vaihtaakseen sukupuolensa takaisin mieheksi. Kaupan päälle juttu päättyi todella ikävästi - kyseinen ihminen teki lopulta itsemurhan. Tohtorit halusivat leikkiä Jumalaa ja se maksoi potilaalle hänen mielenterveytensä - ja henkensä.

Sukupuoli siis on biologiaa ja syväkoodattu aivoihimme. Joskus tuo koodaus voi mennä synnynnäisesti pieleen, ja silloin kyse on transseksualismista, ja tällöin sukupuolenvaihdos on lääketieteellisesti perusteltua - ainakin niin kauan, kunnes kykenemme aivokirurgisesti operoimaan hermoratoja uudelleen. Sukupuolenvaihdos ei siis ole mikään protesti sukupuolitettua tai heteronormatiivista yhteiskuntaa tai patriarkaattia vastaan, vaan yksinkertaisesti lääketieteellinen hoito lääketieteelliseen ongelmaan. Siksi tuntuu ihmeelliseltä, miten Marja-Sisko Aallosta tehtiin vuoden feministi, kun luonnontieteilijän näkökulmasta kyseessä on vain lääketieteellinen juttu. Ehkäpä ruukinmatruunan kaltainen nörtti ei tajua queer-teorioita vaan yrittää katsoa asioita mutterinmuotoisten silmälasien läpi.

Mutta miksi kukaan nainen - vieläpä feministiksi tunnustautuva - voi vihata omaa kehoaan ja omaa biologiaansa niin, että pitää raskaaksi tulemista, lasten saamista ja äitiyttä kaiken pahan alkuna ja juurena? Miksi heteronormatiivisuus - joka siis on biologinen tosiasia - nähdään pahana ja vastenmielisenä asiana? Ovatko radikaalifeministit todella häiriintyneitä ihmisiä?

Me emme ole robotteja, vaan biologisia olentoja, ja meitä koskevat täsmälleen samat lainalaisuudet kuin eliöitä yleensäkin. Me kaikki olemme kuolevaisia ja vaihdamme hiippakuntaa ennemmin tai myöhemmin, halusimmepa tai emme, ja siinä vaiheessa elävät perivät kuolleet, eli tässä tapauksessa meidän lapsemme. Ja jos meillä ei ole lapsia, a) syystä b) toisesta, edessä on sukupuutto, kuten millä tahansa eliöillä. Radikaalifeminismi merkitsee tästä syystä itsemurhaa yhdessä sukupolvessa. Lapsissa on tulevaisuus, ja ihminen, joka vihaa omaa kykyään synnyttää lapsia ja uusintaa elämää, vihaa itseään. Juuri tämä ainutlaatuinen kyky, se että juuri nainen kantaa ja synnyttää lapset ja on äiti, on se, mikä tekee meistä naisia. Sama nörttikielellä: It's not a bug, it's a feature, stupid! Radikaalifeminismi on mennyt metsään: se yrittää revoluutiota evoluutiota vastaan, ja se yritys on tuomittu tuhoon.

Ja mitä sukupuoltenvälisiin valtasuhteisiin tulee, niin - no, arvoisa lukija, jos äitisi ei ikinä opettanut sinulle, miten valtaa käytetään epäsuorasti, tai jos et itse ikinä oppinut teininä, miten poika kiedotaan pikkulillin ympärille ja miten häntä vedätetään hepistä, niin nyt on korkea aika opetella. Mies voi olla perheen pää, mutta nainen on joka tapauksessa se kaula, joka sitä kääntää. Epäsuorat metodit ovat ihmistenvälisessä kanssakäymisessä vähintään yhtä tehokkaita kuin suorat, ja usein vielä toimivampia.

Suomessa olisi selkeästi tilausta individuaalifeminismille. Olisi hienoa, jos jokin taho Suomessa ymmärtäisi, että nyt on monissa asioissa vedetty överiksi ja aiheutettu faktisesti vahinkoa sekä naisten asialle että kaikkein heikoimmille eli lapsillemme, ja että nyt olisi aika palata juurille.

Uskonvapauden rajat

Ehkä kaikkein paras argumentti kulttuurirelativismia vastaan on saatananpalvonta. Jos kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia ja yhtä hyviä, silloin meillä ei ole mitään moraalista eikä eettistä oikeutta pitää saatananpalvontaa yhtään sen erilaisempana uskontona kuin mitään muutakaan.

Koska kuitenkin saatananpalvontaan liittyy kovin usein kiinteänä osana rituaalimurhat, kiduttaminen, eläinrääkkäys ja muut törkeydet, oikeuslaitoksemme on joutunut vetämään rajan sille, mikä on hyväksyttävää käytöstä ja mikä ei.

Tiedossamme lienee Hyvinkään paloittelumurha, ja nyt tuo käräjillä oleva, josta on tuomio tiedossa kesäkuussa. Koska uskontoon rkiinteästi liittyvä ominaisuus - rituaalimurhat - johtavat uskovaiset leivättömän pöydän ääreen, kaikki uskonnot eivät ilmeisesti sittenkään ole yhtä arvokkaita ja yhtä hyviä kuin toiset, ja kannibalismi ei ehkä sittenkään ole pelkkä makuasia.

Varmaa on ainoastaan se, että kulttuurirelativismi saa tämän oikeudenkäynnin myötä taas uuden naulan arkkuunsa - oikeusjärjestelmämme katsoo, että jotkut uskonnot ovat siis aivan objektiivisestikin katsoen vaarallisempia ja tuhoisampia kuin toiset, ja niiden harjoittaminen vie nopeasti kalterien taakse.

Hyvä niin.

Norjalainen villakaapu

Norjassa on eräässä nimeltämainitsemattomassa koulussa vaadittu hijab-pakkoa etnisesti norjalaisille koulutytöille - siis kristityille tai uskonnottomille. Itse jokainen lukija voi tehdä johtopäätöksensä, että miksi.

Kuka tarvitsee filosofiaa?

Filosofia eli suomalaisittain viisausoppi tarkoittaa oppialaa, joka pyrkii tutkimaan muun muassa todellisuuden perimmäistä olemusta, tiedon yleisiä ehtoja, kauneuden ja arvojen olemassaoloa, hyvän yhteiskunnan ehtoja, ihmisenä olemisen luonnetta sekä näihin kytkeytyviä yleisiä teemoja. Filosofian eri osa-alueita ovat

* Epistemologia eli tietoteoria, joka tutkii, mitä tieto on, mitä voimme tietää ja miten saamme uutta tietoa. Se pyrkii löytämään vastausta kysymykselle mitä voimme tietää?

* Metafysiikka, joka tutkii olevan perimmäistä luonnetta. Se pyrkii näin fysiikan ja empiiristen havaintojen ulkopuolelle. Se pyrkii etsimään vastausta kysymykselle miksi olemme olemassa?

* Ontologia eli oppi olevasta tutkii todellisuutta käsitteellisesti. Ontologia on metafysiikan osa ja voidaan jakaa substanssiontologiaan, formaaliontologiaan ja fundamentaalionotologiaan. Se pyrkii löytämään vastauksen kysymykseen mitä on olemassa?

* Logiikka tutkii loogisesti pätevän ajattelun lakeja. Se on itsenäinen tieteenala ja filosofian osa-alue, joka pyrkii muodostamaan yhtenäisen ja ristiriidattoman aksiomaattisen järjestelmän matematiikan ja muun ajattelun pohjaksi. Se pyrkii löytämään vastauksen kysymykseen miten se toimii?.

* Kielifilosofia pyrkii filosofisella (käsitteellisellä) ajattelulla selvittämään kielen olemusta ja ilmiöitä. Se pyrkii antamaan vastauksen kysymykseen miten se ilmaistaan?

* Etiikka eli moraalifilosofia tutkii, mitä voidaan sanoa moraalisesti hyväksi tai pahaksi ja miten tulisi elää. Se pyrkii antamaan vastauksen kysymykseen mikä on oikein ja mikä väärin?

* Estetiikka tutkii kauneutta ja sitä, mitä voidaan sanoa kauniiksi, ja taiteenfilosofia sitä, mitä taide on. Se pyrkii antamaan vastauksen kysymykseen mikä on kaunista?

Nokkelimmat lukijat yhdistivät tämänpäiväisen masuuninlaskun Ayn Randin teokseen Philosophy, Who Needs It?. Filosofiaa on yleensä pidetty puisevana, vaikeana ja kuivakkana aihepiirinä. Lienee tarpeetonta sanoa, että ruukinmatruuna löysi filosofian Metallikaupungin kaupunginkirjastosta jo varhaisteininä - urheilutreenien jälkeen oli kiva pyöräillä kirjastoon lukemaan ja jäähtymään. Koska ruukinmatruuna oli hylännyt uskonnon jo hyvin varhaisessa vaiheessa, hän alkoi tutustua filosofiaan, ja eniten häneen on vaikutti Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historia. Hän tutustui filosofiaan laidasta laitaan - ja eniten häneen vaikutti anglosaksinen filosofia, ja Jeremy Bentham sekä John Stuart Mill ovat olleet hänelle hyvin tärkeitä.

Todettakoon, että koulussa filosofiaan pääsee tutustumaan elämänkatsomustiedossa, ja siinäkin hyvin pintapuolisesti - ja marxilaisten silmälasien läpi. Koska Vapaa-ajattelijoiden liitto on perinteisesti ollut vanhojen änkyräkommunistien pesäkekovettuma ja koska ateismi on perinteisesti yhdistetty vasemmistolaisuuteen, tottakai elämänkatsomustiedon oppikirjat 1980-luvulla olivat, miten sen kauniisti sanoisi, viritteissävytteisiä. Niinpä ruukinmatruuna opetteli vastaamaan kokeissa yhdellä tavalla ja ajattelemaan toisella. Siitä tuli pää kipeäksi.

Koska filosofia on tylsä, puiseva ja vaikeaselkoinen aihe, suurin osa ihmisistä ei ikinä viitsi tutustua siihen, ellei ole ihan pakko. Ja suurin osa ihmisistä ei joko osaa tai halua ajatella omilla aivoillaan - ja kyseenalaistaa yhtään mitään. Niinpä filosofia ja sen käsitteet jäävät useimmille ihmisille vieraiksi.

Akateemista maailmaa jakaa syvä kuilu, ja kuilu on ensisijaisesti filosofinen. Kuilu menee luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä. Toisella puolella on objektivismi, tieteellinen metodi, matematiikka, empirismi, rationalismi, logiikka ja oikeistolaisuus; toisella puolella on subjektivismi, hermeneuttinen metodi, kielitiede, auktoriteetti, intuitio ja vasemmistolaisuus. Ja ruukinmatruunan puoli tässä kiistassa on helppo arvata.

Ruukinmatruunaa on syytetty kylmäksi, kovaksi, tunteettomaksi ja oikeistolaiseksi, ja syytökset ovat aivan oikeita. Syy on siinä, että luonnontieteet ja niiden lempilapsi, teknologia, eivät anna sijaa inhimillisille tunteille ja toiveajattelulle. Luonnontieteellinen koulutus opettaa näkemään maailman sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla - ja Murphyn laki sekä worst case -skenaarion laatiminen tulee hyvin tutuksi. Koska luonnonlait ovat ankarat ja tieteellinen metodi objektiivinen, lähes kaikki luonnontieteilijät ovat väistämättä oikeistolaisia, insinööreistä ja ekonomeista puhumattakaan. Oikeistolaisuus on objektiivisten tieteiden harjoittajalle luonnollinen valinta.

Mutta ongelmana on se, että kuten ruukinmatruuna itsekin, luonnontieteilijät ovat järjestään itsekkäitä paskiaisia ja luonnontieteiden ja varsinkin tekniikan osaajille on yksityissektorilla ja liike-elämässä kysyntää, luonnontieteilijät häviävät yksityissektorille tienaamaan fyrkkaa ja vaurastumaan. Jaloja opintoja enemmän heille merkitsee rahvaanomainen raha. Luonnontieteellinen, kaupallinen tai tekninen korkeakoulututkinto on siksi pääsääntöisesti taloudellisesti hyvä investointi. Jos joku näiden alojen ihminen lähtee mukaan politiikkaan, sitä pidetään yleisesti merkkinä epäonnistumisesta.

Entäpä sitten ihmistieteiden harjoittajat? Koska kyseessä ovat paljon ihmisläheisemmät ja käytännölle vieraat tieteet, nyt päästään alaan, jossa filosofia pohjautuukin hermeneuttiselle metodille ja paljon enemmässä määrin kielen kuin luonnon ilmiöiden analysoinnille. Ja lähes kaikki ihmistieteiden harjoittajat, olivatpa he valtiotieteilijöitä, humanisteja, histfiilareita tms, ovat järjestään joko vasemmistolaisia tai vihreitä. Heille ei ole käyttöä siellä, missä vaaditaan ammattitaitoa ja missä tehdään lisäarvoa; niinpä he työllistyvät julkiselle sektorille - ja politiikkaan. Valtion leipä on pitkä mutta kapea, mutta vastapainona on mahdollisuus päästä vallankahvaan ja vaikuttamaan.

Suomessa filosofia on perinteisesti akateemisen maailman ulkopuolella painottunut mannermaiselle, saksalais-ranskalaiselle, filosofian perinteelle, ja anglosaksinen, analyyttinen filosofia, jota Russell ja Mill edustavat, on Suomessa jäänyt akateemiseksi kuriositeetiksi. Siinä, missä anglosaksinen, analyyttinen filosofia perustuu individualismille, yksilönvapauksille, empirismille ja logiikalle, mannermainen filosofia pohjaa kollektivismille, valtiokeskeisyydelle, hermeneutiikalle ja dekonstruktiolle. Kärjistäen voidaan sanoa, että anglosaksinen analyyttinen filosofia nojaa liberalismiin ja mannermainen filosofia autoritarismiin. Ohessa lisää eroista. Miksi sitten Suomessa valtavirta on mannermainen, vaikka akateemisessa maailmassa on analyyttinen vahva perinne? Syynä ovat olleet Suomen poliittisen eliitin vahvat siteet nimenomaan juurikin Saksaan, mutta jossakin määrin myös Ranskaan, kun taas yhteydet Isoon-Britanniaan ja Yhdysvaltoihin ovat olleet lähinnä häilyviä.

Kuitenkin mannermainen filosofia ajautui jo varhaisessa vaiheessa selvitystilaan - niin eksistentialismi, fenomenalismi, dekonstruktionismi kuin postmodernismikin ovat osoittautuneet hedelmättömiksi, ja länsieurooppalaisen filosofisen ajattelun valtavirraksi tuli toisen maailmansodan jälkeen marxilainen filosofia. Tälle suuntaukselle antoi alkusysäyksen Frankfurtin koulukunta, ja toisen maailmansodan jälkeen siitä tuli länsieurooppalaisen filosofian paradigma. Ja tämän koulun opetuslapset olivat mukana Euroopan hullussa vuodessa 1968 ja sitä seuranneessa vasemmistolais-politisoitumisessa.

Marxilainen filosofia on mannermaisen filosofian äpärälapsi. Se johtaa juurensa Georg Wilhelm Hegeliin, jonka Marx käänsi päälaelleen - ja loppu onkin sitten historiaa. Itse asiassa sellaista historiaa, jonka soisi päätyvän filosofianhistorian isoon roskatynnyriin. Ruukinmatruuna ei käy tilanpuutteen vuoksi repimään marxilaista filosofiaa kappaleiksi - hän tekisi sitä vielä vuoden päästäkin - mutta todettakoon, että se on kaikkialla, missä sitä on sovellettu käytäntöön, tuottanut katastrofin. Yhden ainoan sanan, "Neuvostoliitto", pitäisi kilistää kelloja.

Marxismi sai Yhdysvalloissa hyvin nopeasti kaksi oikeistofilosofista vastareaktiota. Toinen oli Milliin ja Russelliin nojaava liberaali utilitarismi - ja toinen puolestaan paljon virulentimpi ja aggressiivisempi, libertarismi. Sen profeettoja ovat Friedrich Hayek, Ludwig von Mises, Robert Nozick - ja Ayn Rand. Libertarismi oli lähinnä kuriositeetti ennen Internetin nousua, mutta 1990-luvun tullessa libertarismi on levinnyt voimakkaasti ja tavoittanut etenkin luonnontieteiden ja informaatioteknologian ammattilaiset. Ruukinmatruuna tutustui aiheeseen ensimmäisen kerran 1990-luvun alussa.

Euroopassa libertarismia ei koskaan ole otettu vakavasti, ja Ayn Randia on pidetty lähinnä pokkarikirjailijana ja filosofina hänellä on sama arvo kuin Aku Ankalla. Syy on siinä, että Randin libertaristinen filosofia - objektivismi - ei ole mitään muuta kuin marxismin negaatio. Se ei esitä mitään uutta: se vain kääntää Marxin vastakohdakseen. Se lähtee samoista premisseistä kuin Marx,, mutta kaikkea sitä, mitä marxismi arvostaa, Randin objektivismi halveksuu, ja kaikki se, mikä marxismissa on roistomaista, on Randille ihailtavaa ja tavoiteltavaa. Samoin kuin marxismissa, Randin lähtökohdat - olettamus järkevästä ja rationaalisesta ihmisestä, joka toimii aina intressiensä mukaan - ovat väärät.

Ruukinmatruuna ei pidä Randin filosofiasta. Siinä on liian paljon virheolettamuksia, kehäpäätelmiä ja heikkouksia; todettakoon, että Randin ihmisihanne on lähinnä autistinen sosiopaatti, joka murjoo toiset alleen omien tavoitteittensa ja päämääriensä vuoksi. Randilainen egoismi ja egonpalvonta reaalimaailmaan sovellettuna tuottaa täydellisen katastrofin - ja jos Neuvostoliitto oli marxilaisen filosofian sovellus käytäntöön, niin Somalia on libertarismia reaalimaailmassa. Kaikilla on isot pyssyt ja kaikki ovat myös valmiita käyttämään niitä. Ruukinmatruuna toteaa, että todella hyvä anarkia voi olla parempi asia kuin todella huono valtio, mutta pääsääntöisesti huonokin valtio on aina vähemmän huono asia kuin hyväkään anarkia. Toisaalta myös jokainen anarkia on valtion syntyprosessin alku - eihän valtio ole pohjimmiltaan mitään muuta kuin rikollisorganisaatio, jolla on tietyn maa-alueen väkivaltamonopoli. Valtion ja mafian ainoa ero on oikeuslaitos. Yksi Randin ihannoinnin kohteita oli William Edward Hickman, pedofiili. murhaaja ja psykopaatti, jossa Rand näki individualismin ja tahdon ruumiillistuman; Hickman ei piitannut niistä säännöistä, jonka valtio saneli hänelle, vaan hän teki mitä hän tahtoi. Randin ihmisihanne oli sosiopaatti, ja tässä tapauksessa tämä sosiopaatti päätti päivänsä San Quentinin hirsipuussa - Kalifornia ei vielä ollut ottanut käyttöön kaasukammiota. Mainittakoon vielä, että tutisevana ja paskat housuissa. Sosiopaatin ollessa ihmisihanne, vapaudesta muodostuu todellakin suuri vankila - vankila, jossa pätee viidakon laki ja jossa kukaan ei voi tuntea itseään sen enempää vapaaksi kuin turvalliseksikaan.

Oliko Rand itse sosiopaatti? Ei. Hän oli kiistämättä älykäs - mutta sekopää. Häneen sopii määritelmä kaheli kuin käkikello.

Miksi sitten Rand on nykypäivänä niin suosittu - ja miksi marxilainen filosofia on yhä tänäkin päivänä eurooppalaisen ajattelun valtavirtaa, vaikka kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt luhistua reaalisosialismin luhistumisen myötä? Miksi siis meillä tuntuisi olevan elämänkatsomuksellisina vaihtoehtoina van Marx ja miinus-Marx?

Randin suosio selittyy sillä ajattelulla, että koska marxismi käsitetään pahaksi, niin marxismin negaation täytyy olla hyvää; ja toisaalta marxismi itse on luhistumisen sijaan kalvinisoitunut - pirstoutunut satoihin eri kirkkokuntiin, aivan kuin kalvinismi. Kognitiivinen dissonanssi on pitänyt huolta siitä, että vasemmistolaiset pidättäytyvät kiinni Marxissa, vaikka he ovat havainneet marxismin täydellisen toimimattomuuden ja sen, miten marxismi johtaa katastrofiin. Molemmat selittyvät sillä, että sen enempää randroidit kuin marxpelletkään eivät tunne filosofiaa eivätkä osaa ajatella omilla aivoillaan. He eivät ymmärrä, mikä heidän ajattelussaan menee pieleen, ja miksi heidän unelmiensa lopputuloksena on väistämättä joko Neuvostoliitto tai Somalia. Todettakoon vielä, että moni asia toimii Somaliassa paremmin kuin aikoinaan toimi Neuvostoliitossa, mutta se ei ole maa, jossa ruukinmatruuna haluaisi asua.

Theodore Dalrymple on pohtinut sitä, miksi ideologiat eivät kuole ja miksi, toisin kuin Francis Fukuyama ennusti, historia ei olekaan loppunut. Dalrymplen teksti ja päätelmät ovat murhaavia: ihmiset tekevät mielellään pahaa saadessaan olla hyvän puolella. Koska uskonto on kuollut ja kuopattu, uskonnottomat ideologiat oikeuttavat monomaaneille julmuuden ja pahantekemisen niin huviksi kuin hyödyksikin. Kuten ruukinmatruuna on todennut, antifasistit ovat pelkkiä miinusmerkkisiä fasisteja - ja paljon isompi riesa kuin fasistit konsanaan.

Palataksemme alkuperäiseen kysymykseen: kuka tarvitsee filosofiaa? Vastaus on, että jokainen. Ongelma on siinä, että pääsääntöisesti ne ihmiset, jotka ymmärtävät filosofiaa, ymmärtävät surkeasti luonnontieteitä, kun taas luonnontieteilijät eivät piittaa filosofiasta. Heillä on liian kiire sanoa me olemme oikeassa ja te olette väärässä, kuitenkaan ymmärtämättä miksi näin on. Ruukinmatruuna on aina painottanut Sun Tzun ja Maurikioksen kultaista käskyä tunne vihollisesi. Tässä tapauksessa, luonnontieteiden ja ihmistieteiden välisessä sodassa, vihollisen filosofian tunteminen ei kummallekaan puolelle ole pahitteeksi. Ja ennenkaikkea tuntemalla filosofiaa opimme myös seisomaan Newtonin tavoin jättiläisten harteilla, näkemään kauemmas - ja ajattelemaan omilla aivoillamme.

Dharmaa länkkäreille

oheisessa linkissä.

Ydinperhe, sauna ja Westermarck-efekti

Meitä suomalaisia pidetään maailmalla sukurutsaisina seksihulluina saunakulttuurimme takia. Monissa maailman maissa alastomuus on ehdoton tabu - kun taas suomalaisten suhtautuminen siihen on hyvin mutkaton - ja pelkästään jo sitä, jos lapsi näkee vanhempansa nakupellenä, pidetään insestinä ja esimerkiksi USA:ssa se saattaa olla aihe kukkahattutädeille käynnistää lasten huostaanottoprosessi.

No. Meistä, jotka tätä lukevat, taatusti jokainen on nähnyt vanhempansa ja sisaruksensa alasti viimeistään kolmivuotiaina, ja oppineet nopeasti, että isillä on pippeli ja äidillä pimppa, ja veljet ovat isukin ja siskot äipän kaltaisia. Pääsääntöisesti äippä on kaunis ja isukki komea. Ja tiedämme myös, että sauna on harvinaisen epäeroottinen paikka. Se on olemassa yksinomaan puhdistautumista - niin fyysistä kuin usein henkistäkin, varten. Itse asiassa saunan lämmössä on hyvä meditoida.

Suomalainen sosiologi Edvard Westermarck oli yksi ensimmäisiä tutkijoita, jotka tutkivat ihmisen perhemalleja ja insestitabua - sekä sitä, miksi ydinperheessä esiintyy kaikkein vähimmin insestiä verrattuna muihin perhemalleihin. Miksi me suomalaiset todellisuudessa emme ole mitään seksimaanikoita alastomuus- ja saunakulttuuristamme huolimatta. Westermarck oli luonnontieteilijä ja agnostikko, joten hänelle oli luontevaa tarkastella asiaa objektiivisesti, ilman uskonnollista painolastia - ja toisaalta hän asettui myös vankasti Sigmund Freudia ja hänen oidipuskompleksinsa käsitettä vastaan. Westermarckille se, että poikalapsi saattaisi tuntea mitään seksuaalista vetoa äitiään kohtaan, oli älyttömyyden huippu. Westemarck alkoi tutkia ilmiötä evoluutiobiologian keinoin, ja hänet tunnetaan Westermarck-efektin keksijänä.

Ja jokaisessa monogaamisessa kulttuurissa insesti eli suomeksi sukurutsa on ehdoton tabu. Vaikka sitä tapahtuukin, se on äärimmäinen tabu, ja siihen syyllistynyt mies on pääsääntöisesti aina joko teloitettu tai lynkattu. Ja sana motherfucker ei ole kirosana aivan suotta.

Westermarck-efekti ei rajoitu ihmisiin. Sitä tunnetaan kaikilla niillä eliölajeilla, joilla on pitkä lapsuus. Voimakkainta se on linnuilla, ja useimmilla niillä nisäkkäillä, jotka muodostavat perhekuntia tavalla tai toisella. Westermarck arveli, että kyseessä on biologisen evoluution tuottama vaisto, jonka tarkoituksena on estää sisäsiittoisuutta ja insestiä - insestistä syntyneistä vauvoista noin 30% kuolee lapsina tai ovat vaikeasti vammaisia. Syy on siinä, että mitä lähempänä genomit ovat toisiaan, sitä suurempi on homotsygoottien todennäköisyys - ja jokaisella ihmisellä on valtava määrä geenejä, jotka homotsygootteina aiheuttavat joko perinnöllisen sairauden tai kuoleman (letaaligeenit). Tästä syystä serkusavioliittoja katsotaan hyvin karsaasti: Britanniassa pakistanilaisia on alle 3% väestöstä, mutta kaikista perinnöllisesti sairaista lapsista 30% syntyy pakistanilaisperheisiin - joissa noin 50% avioliitoista on serkusavioliittoja.

Westermarck-efekti on kahtalainen; toisaalta sillä on geneettinen pohja, mutta toisaalta se myös perustuu leimautumiseen. Tätä ilmiötä tutki ensimmäisenä itävaltalainen Konrad Lorenz - Westermarck tunsi ilmiön, muttei tiennyt, mistä se johtuu. Lorenz tutki ilmiötä linnuilla, jotka tyypillisesti muodostavat ydinperheitä; ja leimautuminen on aina sitä voimakkaampaa, mitä nuorempana se tapahtuu. Tästä syystä lapsi leimautuu aina voimakkaimmin äitiinsä - ja äiti lapsiinsa. Rintaruokinta on yksi parhaista tavoista vahvistaa äidin ja lapsen sidettä.

Mutta leimautuminen tapahtuu myös isän suuntaan. Yksi vähemmän tunnettuja ilmiöitä on, että äidin raskaus muuttaa feromonien kautta myös isän hormonitoimintaa - feminiinisempään suuntaan: äidin raskaus ikäänkuin valmistaa myös isää ottamaan vastuun vauvasta. Ja lapsen synnyttyä, mikäli isä on läsnä ja ottaa osaa vauvan hoitoon, syntyy lähes yhtä voimakas leimautumissuhde kuin äitiinkin. Leimautumissuhde on voimakkain biologisella isällä; seuraavaksi voimakkain se on isäpuolella, joka tulee mukaan kuvioihin siinä vaiheessa kun vauva syntyy. Kolmanneksi voimakkain leimautumissuhde on enolla, sillä eno on varmasti äidille sukua, ja genetiikka jyllää. Tästä syystä ei-patriarkaalisissa kulttuureista eno on aina perhekunnan pää, ei äiti.

Vaikka suurin osa insestistä tapahtuu niin, että toinen osapuoli on aikuinen mies, isät syyllistyvät insestiin vain aniharvoin. Tämä juuri leimautumisen ja Westermarck-efektin takia - biologia pitää huolen, ettei insestiä pääse syntymään. Jos isä syyllistyy insestiin, hän poikkeuksetta on joko psykopaatti tai muuten vain valuvikainen. Samoin setä on aina vaarallisempi kuin eno, sillä setä usein näkee veljensä lapset omiensa kilpailijoina, kun taas eno ei näe. Yleisin insestin subjekti on kuitenkin äidin uusi miesystävä, seksikumppani tai sellainen isäpuoli, joka on tullut mukaan kuvioihin kun lapsi on jo syntynyt ja kasvanut. Tällainen mies ei leimaudu puolisonsa lapsiin: hän näkee heidät potentiaalisina seksiobjekteina.

Ja monet naiset tiedostavat tämän. Kaikki ne ruukinmatruunan tuttavat, jotka ovat avioeroäitejä, ovat pidättäytyneet uusista miessuhteista. Äiti syyllistyy insestiin vain aniharvoin - ihmekö tuo, sillä psykopaatteja on naisissa vain noin neljäsosa siitä, mitä miehissä - ja pidättäytyminen miessuhteista on omien lasten suojelua. Äiti maksaa omalla seksuaalisuudellaan lastensa turvallisuudesta - ja pääsääntöisesti tämä on hinta, joka kannattaa maksaa.

Ruukinmatruuna puhui tuolla aiemmin ydinperheistä ja monogaamisista suhteista. Insesti on tabu monogaamisissa kulttuureissa, mutta ei polygaamisissa. Polygaamisissa kulttuureissa insesti - ja sukusiitos - on hyvin yleistä, ja Raamattu puhuu monesta sukurutsaisesta suhteesta. Itse asiassa niin juutalaiset kuin edomilaisetkin ovat saaneet alkunsa sukurutsasta - Aabraham ja Saara olivat puolisisaruksia, saman isän mutta eri äitien, lapsia. (Arabien kantaisä Ismael taas oli Aabrahamin aviottomasta suhteesta syntynyt poika, ja hänkin meni naimisiin serkkujensa kanssa.)

Ydinperheessä lapset ovat saman isän ja saman äidin lapsia; heillä on siis yhteinen genetiikka 50% todennäköisyydellä, koska he ovat saaneet puolet geeneistään äidiltään ja puolet isältään. Heitä suojaa insestiltä sekä genetiikka että voimakas leimautuminen sekä vanhempiinsa että toisiinsa, ja useimmat meistä eivät voisi kuvitellakaan bylsimistä omien sisarustensa kanssa - Westermarck-efekti on voimakkaimmillaan ydinperheissä. Sensijaan polygaamisissa kulttuureissa, joissa yhdellä miehellä voi olla monta vaimoa, ja lapset ovat toisilleen sukua vain isänsä kautta ja heillä on eri äidit, Westermarck-efekti on hyvin heikko. Ja kun tiedämme, millaisia käärmeenpesiä haaremit ovat - täynnä juonittelua, murhia ja selkäänpuukotusta - niissä lapset eivät kehitä minkäänlaista sidettä sisarpuoliinsa. Tästä syystä aikuisina polygaamisissa kulttuureissa kasvaneet, saman isän mutta eri äitien, lapset, kokevat toisensa hyvin seksuaalisesti haluttavina, aivan kuten Aabraham ja Saara. (Ellei joku haareminaisista, joku eunukki tai joku isoveli(puoli) ole sitä ennen päästänyt heistä ilmoja pihalle.) Polygaamisissa yhteiskunnissa isä ei myöskään ota mitään vastuuta lastensa kasvattamisesta, joten mitään leimautumista tyttäriin ei pääse tapahtumaan! Islamilaisissa kulttuureissa insesti on julkinen salaisuus: katsotaan, että puutarhurilla on oikeus nauttia tarhansa hedelmistä - eli että isällä on kirjoittamaton oikeus bylsiä tyttäriään, joiden kasvatuksesta hän ei ole ottanut mitään vastuuta. Toorassa on pitkä litania kielletyistä sukupuolisuhteista - juuri siksi, että polygaamisissa kulttuureisssa insesti kaikessa vahingollisuudessaan on äärimmäisen houkuttelevaa. Pääsääntöisesti polygaamisten kulttuurien keskimääräinen ÄO on 10-20 pistettä alempi kuin monogaamisissa, pitkälti sukusiitoksen takia.

Ja tiedämme myös, että varhaislapsuudessa lapsuudessa huostaanotetut (ja eroonjoutuneet) ja aikuisina kohdanneet sisarukset tuntevat äärimmäisen kovaa seksuaalista vetovoimaa toisiinsa - leimautumista ei ole päässyt tapahtumaan. Jokainen, joka on lukenut Kalevalan, tuntee Kullervon tarinan - jonka toisinto Tolkienilla on Narn i hin Hûrin. Sekä Kalervo että Hûrin kuolivat ennenkuin Kullervo ja Tûrin olivat ehtineet kasvaa aikuisiksi, ja molemmat kohtasivat aikuisina sisarensa, joihin he rakastuivat. Ja tämä sama ilmiö tunnetaan myös reaalimaailmasta! Tulokset ovat poikkeuksetta traagisia - syntyvät lapset ovat todennäköisesti vammaisia tai kuolevat nuorina, plus hirvittävä psyykkinen trauma.

Entäpä sitten uusperheet? Nykypäivänä länsimaissa ydinperhe on kirosana, ja vannomme niin seksuaalisen vapautumisen kuin uusperheidenkin nimeen - kiitos feministisen bullshittaamisen ja vihapropagandan. Koska ruukinmatruuna on luonnontieteilijä, hän kokee hyvin syvää vastenmielisyyttä kaikkea luonnontiedevihamielistä propagandaa kohtaan, ja on sitä mieltä, että paras tapa lähestyä psykologiaa on etologian kautta. Niinpä Westermarck on ruukinmatruunalle rakkaampi kuin Freud - joka sivumennen sanoen ei koskaan leimautunut äitiinsä, sillä hänellä oli imettäjä; siksi hän koki seksuaalista himoa äitiään kohtaan, ja oletti kaikkien muidenkin poikien kokevan samoin! Ja jos lähdemme tutkimaan uusperheitä westermarckilaisesta lähtökohdasta, niin voisimme olettaa, että niissä insesti - niin isäpuolen suhteessa tytärpuoliinsa kuin velipuolten suhteessa sisarpuoliinsa - voisi olla todella yleistä.

Tämä siksi, että uusperheen isäpuoli ei koe mitään geneettistä yhteisyyttä tytärpuoliinsa, ja hän pääsääntöisesti ei ole mitenkään leimautunut lapsipuoliinsa - ellei uusperhe ole muodostunut jo äidin raskaudentilan tai lasten hyvin varhaisen lapsuuden aikana. Ja näin todella onkin, mikäli Theodore Dalrympleen on uskominen - hänen havaintonsa Britannian alaluokan uusperheistä tukevat tätä biologis-etologista olettamusta siitä, että uusperheissä insesti olisi todella yleistä.

Me voimme lässyttää mitä tahansa biologisista isistä, sosiaalisista isistä, kasvatti-isistä ja pseudoisistä, mutta veri on silti edelleenkin vettä sakeampaa. Jos Westermarck-efektiä ei pääse syntymään - joko genetiikan tai varhaislapsuuden leimautumisen takia - tulokset voivat olla todella tuhoisia, vielä tuhoisampia kuin polygaamisissa perheissä, juurikin läheisyyden takia. Ja kun ydinperheet tuhotaan seksuaalisen vapautumisen ja naisten voimautumisen nimessä, hinnan siitä maksavat kaikkein heikoimmat ja haavoittuvimmat - lapset. Feminismi on, paitsi misoandriaa (miesvihaa), myös pedofobiaa, lapsivihaa. Pedofilian pelosta meistä on tullut pedofobeja. Ja jos miehiltä viedään valta, heiltä viedään myös samalla vastuu, ja tuloksena on selkärangattomia Uuno Turhapuroja, jotka ovat tehneet vastuunpakoilusta oikein taiteenlajin - pelottavana esimerkkinä Homo Sovieticus.

Perinteisesti naiset ovat käyttäneet lapsiinsekautumista ja insestiä lyömäaseena avioeroissa, ja tuomioita on annettu pelkän epäilyn takia. Silti kuka tahansa lukion biologian armoviitosilla läpäissyt tietää leimautumisilmiön ja tietää, miten insestikammolla on biologis-etologinen pohja. Pääsääntöisesti väite insestistä on aina väärä, - juuri Westermarck-efektin takia - ellei isä ole psykopaatti tai muuten vain päästään vialla - ja heitä on vain pieni vähemmistö miehistä, noin 2%. Mutta tätä lyömäasetta käytetään - ja tullaan käyttämään - niin kauan, kun perätöntä lausumaa katsotaan läpi sormien. Insestiä on olemassa ja se on äärimmäisen tuhoisaa kohdalle osuessaan, mutta sen esiintymisfrekvenssi on hyvin harvinainen, vain noin 1% eli moraalipaniikkiin ei ole aihetta.

Luonnontieteissä ja niiden opiskelussa on se ikävä puoli, että ne a) ovat tylsää, kuivaa ja puisevaa luettavaa ja b) niiden ymmärtäminen vaatii toisaalta objektiivisuutta ja toisaalta omaa ajattelua ja c) niitä ei voi oppia eikä ymmärtää vain seuraamalla johtajaa ja toistelemalla iskulauseita tai opettelemalla ulkoa. Mutta ne ovat silti luonnontieteitä, ja luonnontieteen ja humanistisen tieteen joutuessa törmäyskurssiin, luonnontiede on aina oikeassa. Siksi insestiä ja lasten seksuaalista hyväksikäyttöä tulisi lähestyä ensisijaisesti Westermarckin, ei Freudin kautta.

Ja sauna on edelleenkin erinomainen tapa saada vanhemmat ja lapset leimautumaan toisiinsa ja kehittämään sekä tuntemuksen omasta että vastakkaisen sukupuolen kropasta, ja suhtautumaan omaan ruumiiseen luontevasti. Unohtamatta tietenkään sitä tosiseikkaa, että puhtaus on puoli ruokaa.

Kaapattuna lapsi

Vaikka kulttuurienväliset avioliitot ovat usein onnellisia, niillä on valitettavan usein taipumus myös päättyä eroon - varsinkin silloin, jos kulttuurit suhtautuvat toisiinsa kuin öljy ja vesi ilman emulgaattoria, ja jos puolisoiden välillä ei ole muuta kuin koiras-naarasliitäntä. Kulttuurienväliset avioliitot ovat tuoneet myös uuden, ikävän ilmiön: lapsikaappaukset.

Pähkinänkuoressa lapsikaappaus tarkoittaa sitä, että toinen huoltaja, usein joko yhteishuoltajuuspuolisko tai se, jolle lasta ei siviilioikeudessa annettu, ottaa lapsen omavaltaisesti huostaansa, vie lapsen mukanaan, usein pois maasta, ja kieltäytyy palauttamasta häntä. Useimmiten tällöin avioero on ollut todella myrskyisä ja tilanteeseen liittyy myös PAS, eli kaappaaja pyrkii vieraannuttamaan lapsen toisesta vanhemmastaan.

Pääsääntöisesti kaappaajana on, mikäli kyse on islamilais-länsimaisesta liitosta, isä; länsimais-länsimaisessa usein äiti.

Avioerotilanteessa perinteisesti lapset on aina annettu äidille, sillä pelkästään jo biologisista syistä äidin katsotaan aina olevan parempi huoltaja kuin isän. Tämä myös siksi, että on todennäköisempää, että isä on psykopaatti ja/tai lastensa seksuaalinen hyväksikäyttäjä kuin äiti - vanhassa kunnon päihdeväärinkäytössä ja perheväkivallassa me naiset olemme ikävällä tavalla kuroneet miesten etumatkaa kiinni. Nykyisin kuitenkin yhteishuoltajuutta pyritään suosimaan, mikäli isä on tavalla tai toisella kunnollinen ja/tai kelvollinen huoltaja. Mutta mikäli lapset on tuomittu isälle, voidaan olettaa että äiti on tällöin todella pahasti valuvikainen ja kelvoton lastensa huoltajaksi, sillä isä saa huoltajuuden vain poikkeustilanteessa. Yhteishuoltajuus pääsääntöisesti toimii parhaimmin ja aiheuttaa lapsille vähimmin vaurioita psyykeen.

Mutta vanhempien side lapsiinsa on aina syvä, ja toisinaan pahenee täydelliseksi omistushaluisuudeksi ja mustasukkaisuudeksi. Ja jos viha partneria kohtaan on riittävän syvä, mustasukkaisuus yhdessä katkeruuden ja omistushalun kanssa voi johtaa pahimmillaan lapsikaappaukseen. Ja usein tällainen omankädenoikeus johtaa siihen, että se vanhempi, jolle lapset on oikeudessa tuomittu, jääkin nuolemaan näppejään kun lapset viedään vieraaseen maahan. Pahin mahdollinen tilanne on silloin, jos lapsi on tyttö ja isä kotoisin jostain islamilaisesta maasta. Betty Mahmoodyn kirja Lastani ette saa on hyytävää luettavaa. Meillä on ollut tapetilla tapaukset Kerstin Campoy ja Outi Koski, joissa suomalainen nainen puolestaan on kaapannut amerikkalaisen isän lapset, vastoin oikeuden päätöstä, Suomeen. Ja nyt viimeisenä Anton-pojan haku Venäjältä, jonne hänen äitinsä oli, vastoin suomalaisen oikeuden päätöstä, hänet kaapannut. Lapsikaappauksien estämiseksi ja toimintatapojen selkiyttämiseksi on olemassa Haagin sopimus. Mutta jos lapset kaapataan sellaiseen maahan, joka ei ole mukana Haagin sopimuksessa - mm. Venäjä ja suurin osa islamilaisista maista - tällöin ainoa tapa saada lapset takaisin on omankädenoikeuden käyttö: kidnappaus ja muilutus.

Nyt tapetilla olevan Anton Salosen tapaus on ilmeisen kinkkinen. Oikeus oli tuominnut lapsen huoltajuuden isälle Paavo Saloselle, sillä oikeus oli epäillyt, että lapsen tuomitseminen äidille voisi riskeerata lapsen turvallisuuden. Äiti, Rimma Salonen, nimittäin kuuluu erääseen nimeltämainitsemattomaan ortodoksiseen uskonlahkoon, jollaista Suomessa pidettäisiin ääritaantumuksellisena, ja jollaisesta on aika ikävä kuvaus dokumentissa Tanjuska ja seitsemän perkelettä. Siis sellaiseen lahkoon, josta ateistilukijamme voivat melko perustellusti käyttää nimitystä sekopäiset hihhulit. Antonilla ei myöskään tässä vaiheessa ollut Venäjän kansalaisuutta. Panu Höglund on tarkastellut tilannetta omassa blogissaan, joskin varsin misogynistisesta näkökulmasta.

Tilanteessa ei pitäisi olla mitään outoa. Anton tuomittiin oikeudessa isälle, äiti kaappasi hänet, ja koska Venäjä ei ole mukana Haagin lapsikaappaussopimuksessa, ainoa tapa saada hänet takaisin oli omankädenoikeus, ja sitä sovellettiin. Niin ikävältä kuin se tuntuukin monista lukijoista, oikeus on tapahtunut - ja tällaiset ikävät episodit ovat signaali siitä, että Venäjänkin olisi syytä liittyä tähän sopimukseen. Vaikka Venäjä lähetti aiheesta nootin Suomelle, tilanne on mennyt kuitenkin ns. nuottien mukaisesti, ja pikemminkin aiheesta on enemmän painetta Venäjän suuntaan - suuren synnyinmaan kansalaisten oikeudet turvaantuvat näin parhaimmin myös ulkomailla eikä tarvitse alkaa uhittelemaan muille.

Ja oman mausteensa soppaan tuo lisäksi kyseessä oleva uskonlahko. Tänään Iltalehdessä Antonin isä, Paavo Salonen, kirjoittaa että käsky Antonin kaappaukseen tuli Moskovasta, kyseisen uskonlahkon johtajilta. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Salonen väittää uskonnollisen yhteisön johtajan sotkeutuneen kaappaukseen - ja maailmalla on kosolti esimerkkejä siitä, miten erilaiset vastenmieliset hihhulilahkot todella ovat kaapanneet lapsia käyttäen erovanhempaa proksina (uudissanavaroitus!) kaappaukselle. Salonen kertoi jo viime keväänä Iltalehdessä, että hän on varma, ettei pojan Venäjälle vienyt äiti ole yksin suunnitellut kaappausta, vaan että mukana on uskonnollisen yhteisön johtoa. Tampereen rikospoliisi ei kommentoinut väitettä tuolloin. Puheillaan Salonen viittaa myös Suomessa toimivaan nimeltämainitsemattomaan ortodoksiseen yhteisöön, jossa Anton-pojan äiti oli aktiivisena jäsenenä. Kyseessä siis ei ole Suomen ortodoksinen kirkko, vaan toinen yhteisö.

Jos kaappauksen takana todella on jokin raskolnikkeihin rinnastettava lahko, silloin Antonia on todella syytä suojella. Venäjän ortodoksikirkossa on ollut maailman sivu todella vaarallisia lahkoja, kuten škoptsit, hlystit jne, ja pojan turvallisuudesta ei ole mitään takeita. Puhumattakaan tietysti sitten viidentoista vuoden päästä asevelvollisuudesta Venäjän armeijassa - joka on venäläiselle varusmiehelle vaarallisempaa kuin amerikkalaissotilaalle joutua etulinjaan Afganistanissa. Totuuden nimessä on kuitenkin mainittava, että jokaisessa maassa on omat vaaralliset hihhulinsa. Uskonto on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Kaikenkaikkiaan tapaus on hyvin ikävä, ja jos tästä jotain johtopäätöksiä voisi vetää, niin ainakin sen, että Venäjälle itselleenkin olisi eduksi liittyä Haagin lapsikaappaussopimukseen - sillä samanlaisia tapauksia tulee taatusti tapahtumaan toiseenkin suuntaan, ja tällöin venäläislapset saisivat apua myös toisesta maasta.

Päivän mietelmä

Kun suut tukitaan, nyrkit alkavat puhua. Siksi sananvapauden kanssa jälkivastuu pääsääntöisesti toimii paremmin kuin ennaltaehkäisy,

Hyvät viholliset

Hyvä vihollinen on käsitteenä asia, josta syntyy mielikuva. että se on absoluuttisen puhdasta pahuutta, josta kukaan ei uskalla sanoa puolikasta ymmärryksen sanaakaan. Siis asia, josta kaikki ovat yksimielisiä, että se edustaa absoluuttista pahuutta ja jolle ei sovi osoittaa mitään ymmärtämystä.

Nimi "hyvä vihollinen" on alunperin peräisin Kettil Bruunilta ja hänen kirjastaan Huumeet, hyvä vihollinen (1986). Siinä Bruun käy läpi huumeisiin liittyviä myyttejä ja ns. virallisia totuuksia - ja niitä kliseitä ja suoranaisia valheita, mitä huumeidenkäyttöön ja narkomaniaan liittyy. Bruun ja Nils Christie kävivät läpi huumeisiin liittyviä myyttejä - ja sitä prosessia, miten huumeista tuli yhteiskunnan vihollinen numero 1, miten kieltolait saatiin oikeutettua - ja miten yhteiskunta alkoi käydä huumekauppiaiden, vaarallisten vihollisten, sijasta sotaa narkomaaneja, vaaratonta vihollista, vastaan.

No. Yksikään ihminen, kenellä on perustiedot orgaanisesta kemiasta ja lääkeainekemiasta, ja joka on ikinä itse ollut minkään tajusteiden kanssa tekemisissä, osaa ja ymmärtää laittaa itselleen virallisten totuuksien bullshit-suodattimen. Viralliset totuudet huumeista perustuvat lähinnä mielikuville - ei faktoille - ja paitsi rankalle liioittelulle, niin toisinaan aivan suoranaiselle valehtelulle.

On aivan totta, että huumeet - varsinkin alkaloidipohjaiset sellaiset - ovat aivan oikeasti vaarallisia ja niihin jää aivan oikeasti koukkuun. Mutta samalla on sivuutettu täysin, että nikotiini - siis tupakka - on kaikkein addiktiivisin tajuste mitä on olemassa, ja kukaan ei tule narkomaaniksi ensikokeilusta. Narkomaaniksi ryhtyminen on tietoinen valinta - aivan samalla tavoin kuin tupakointikin. Tullakseen narkomaaniksi ihmisen täytyy käyttää aineita jatkuvasti, päivittäin, kuukausitolkulla. Narkomania, kuten nikotinismikin, on aina yksilön tietoinen valinta. Samoin huumeiden vaikutus on lopultakin aika köykäistä. Ruukinmatruuna on yhden kerran ollut vahvoilla analgeeteilla, ja siitä tuli niin hirvittävä tokkura, että hän ihmetteli miten kukaan voi nauttia siitä. Theodore Dalrymple repii aika ikävästi rikki huumemyytit ja viralliset totuudet addiktiosta, ja ruukinmatruunakin on jo kerran laskenut masuunia aiheesta. Jeppe juo ja Jenni narkkaa, koska se on heistä kivaa ja juubassa on kivempaa kuin selvin päin. Eivätkä vieroitusoireet ole niin kamalia kuin mielikuvat antavat ymmärtää - ne muistuttavat pahaa flunssaa hikoiluineen, vapinoineen ja puistatuksineen. Niihin ei kuole.

Mutta yhteiskunnallamme on toinenkin hyvä vihollinen, ja aiheesta tuli eilen televisiossa dokumentti, "Fasismi nousee Euroopassa", jonka katsoimme. Se on ilmiö, jota arkikielessä ninitetään äärioikeistolaisuudeksi, mutta jolla ei ole mitään tekemistä tosiasiallisesti oikeistolaisuuden ja sen arvojen kanssa. Tästä ilmiöstä käytetään myös nimeä uusfasismi, jolla se saadaan yhdistettyä absoluuttista pahuutta edustavaan blankosanaan, fasismiin, jolla ei ole mitään sisältöä mutta joka kuitenkin on kätevä leimakirveenä. Oli miten oli, tämä ääri-ilmiö on aivan oikeasti vaarallinen (kuten huumeetkin), mutta kuten huumeet, tiedottaminen siitä perustuu kliseille, myyteille ja suoranaiselle valehtelulle sekä tunnepohjaiselle tarkoitushakuisuudelle objektiivisuuden sijasta. Vaikka kyseessä on varsin vastenmielinen ilmiö, kuitenkin tiedotuksen epäobjektiivisuus aiheuttaa, kuten huumeidenkin osalta, vastareaktion ja enemmän harmia kuin todellista hyötyä.

No. Näille liikkeille yhteistä on kansallismielisyys, rasialismi, usein suoranainen rasismi ja usein sotilaallisuus tai ainakin puolisotilaallisuus. Koska kansalliskiihkoilua tarkoittava sana "sovinismi" on kärsinyt jo inflaation feministien punaisiksi maalatuissa rakennekynsissä, käytettäköön näistä liikkeistä kansalliskiihkoiluun liittyvää sanaa uuschauvinismi. Siinä on tuo "uus"-etuliite, joten se voidaan liittää kätevästi uusfasismiin kuitenkin välttäen mitään tarkoittamatonta blankosanaa "fasismi", ja kykenemme näin objektiivisuuteen.

Ja eilisen dokumentin perusteella uuschauvinismista on tullut uusi hyvä vihollinen.

Uuschauvinismi ei ole varsinaisesti uusi ilmiö. Sen ensimmäiset aallot löivät 1970-luvulla, mutta se kuihtui 1980-luvulle tultaessa, ja pysyi mariginaalissa. Sen uusi nousu on varsinaisesti alkanut 1990-luvun ja 2000-lukujen vaihteessa. Tämä käy yksiin työttömyyden kasvun, Kiina-ilmiön ja voimakkaan islamilaisesta maailmasta Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen kasvun kanssa.

Uuschauvinismi on puhtaasti protesti-ilmiö - aivan samalla tavalla kuin fascismi nousi Italiassa vastareaktiona ja protestina kommunisteille. Uuschauvinismi ei ole kapitalismin ääri-ilmiö eikä kapitalistisen yhteiskunnan vastareaktio sosialismille. Se on reaktio, joka on täysin riippumaton kapitalismista ja demokratiasta, ja ainoa syy, miksi perinteinen oikeisto ryhmittyi Italiassa 1920-luvulla fascistien puolelle on vanha reaalipoliittinen maksiimi vihollisesi vihollinen on sinun ystäväsi. Kommunisteille fascismi oli kapitalismin ja taantumuksen vastareaktio, fascistit itse katsoivat olevansa vastareaktio kommunistien aikaansaamaan kaaokseen, anarkiaan, terroriin ja tuhoon. Oli miten oli, kommunistit aikaansaivat Neuvostoliitossa täydellisen katastrofin, ja Italiassa puolestaan fascistit eivät onnistuneet edes senkään vertaa. Fascismi oli ensisijaisesti anti-ismia, tähdäytty niin länsimaista demokratiaa kuin sen vihollista, kommunsmia, vastaan.

On muistettava, että toisin kuin kommunismi, fascismi Italiassa ei tuhoutunut omaan mahdottomuuteensa. Se kukistettiin väkivallalla, asevoimin - ja sen tunnusmerkit ja kannattaminen kriminalisoitiin ja fascistisesta ajattelusta tehtiin mielipiderikos.

Ja samalla tavoin kuin fascismi oli Italiassa aikoinaan protestiliike, myös uuschauvinismi on ensisijaisesti protestiliike. Se ei tarjoa mitään uutta, vaan se vaatii paluuta entiseen. Mitään uuschauvinismia ei ikinä olisi syntynytkään, jos asiat olisivat OK ja yhteiskunnassa ei olisi mitään ongelmia eikä oireilua.

Ruukinmatruuna on jo julistautunut anglosaksisen filosofian ja ennenkaikkea John Stuart Millin kannattajaksi, ja hän on sitä mieltä, että sananvapaus on länsimaisen yhteiskunnan yksi tärkeimpiä kulmakiviä. Ja sananvapaus koskee kaikkia, myös niitä vastenmielisiksi koettuja otuksia - sillä sananvapaus toimii kaikilla tasoilla yhteiskunnan varaventtiilinä. Sananvapauden käyttö ilmaisee sitä, että yhteiskunnassa ei kaikki ole hyvin ja ongelmia on. Jos viestintuoja ammutaaan tai sananvapaus tukahdutetaan, itse ongelmat eivät häviä mihinkään - mutta yhteiskunnassa kasaantuu jatkuvasti painetta, joka etsii purkautumiskanavaa. Ja jos legitiimit purkautumiskanavat tukitaan, paine purkautuu väkivaltaisesti - mukaanlukien terrorina. Sanoimmepa sisällissodastamme mitä tahansa, valkoiset johtajat oivalsivat jo nopeasti 1918 jälkeen, että nälkä on punikki ja niiden epäkohtien, jotka aikaansaivat vuoden 1918 tragedian, korjaamiseen tartuttiin ripeästi. Ja sananvapaus koskee myös uuschauvinisteja.

On julkinen salaisuus, että Suomen massamedia on kautta linjan Tampereen yliopistolla professori Hemanuksen kautta oppinsa saaneiden vasemmistolaisten läpisoluttama ja että Neuvostoliiton luhistuminen oli monelle sanankäytön ammattilaiselle hirvittävä tragedia. Ja tilanne on täsmälleen samanlainen kaikkialla Länsi-Euroopassa. Niinpä Neuvostoliiton luhistuttua länsimaisen massamedian linja on ollut poliittinen korrektius. Eli asiat on pyriytty esittämään niin kierosti, että mahdolliset epämiellyttävyydet, hallinnon tekemät suoranaiset virheet ja hallintoalamaisten oikeusturvaloukkaukset on joko vaiettu tai esitetty positiivisessa valossa. Poliittisesta korrektiudesta on vain kukonaskel kollektiiviseen valheeseen, ja yksi tällainen kollektiivinen valhe on ollut monikulttuuri - siis epäonnistunut sellainen.

Ja uuschauvinismi on noussut nimenomaan protestiliikkeenä tälle monikulttuurin epäonnistumiselle.

Ruukinmatruuna on todennut, että monikulttuuri on kuin akvaario: toimii mainiosti, kunhan yksikään kaloista ei ole hauki. Jos akvaarioon pääsee yksikin hauki, tuloksena on murhenäytelmä. Ja ongelma on siinä, että maailmassa on monia sellaisia kulttuureja, jotka ovat meemiplekseinä samanlaisia petoja kuin mitä hauki on biologisen evoluution puolella. ruukinmatruunalla kun on luonnontieteellinen maailmankuva, ja luonnontieteellisen maailömankuvan perusparadigmoja ovat toisaalta darwinistinen biologinen evoluutio ja lamarckistinen kulttuurievoluutio, joihin molempiin kuuluu resurssuikilpailu ja taistelu olemassaolosta, ja toimijoina ovat toisaalta biologiset organismit ja toisaalta kulttuuriorganisaatiot. Meillä on monia esimerkkejä mainiosti toimivista monikulttuurisista yhteiskunnista, mutta meillä on myös kosolti esimerkkejä täydellisistä epäonnistumisista, ja pahimmillaan tuloksena on ollut sisällissota. Ja monikulttuurikokeilut Euroopassa ovat pääsääntöisesti olleet täydellisiä katastrofeja.

Ruukinmatruuna on kirjoittanut islamista samalla lämmöllä kuin valokaariuuni, ja hän on todennut sen olevan valloittajameemipleksi. Islamiin on syväkoodattu pyhä sota - patologinen endeeminen sodankäynti kaikkia toisuskoisia kohtaan. Siinä ei ole mitään moralisoimista - kilpailijoiden säälimätön tuhoaminen on yksi tapa menestyä olemassaolontaistelussa, josta myös kulttuurievoluutiossa on kyse. Ruukinmatruuna ei lähde käymään läpi islamin muita ikäviä puolia, sillä ne ovat taatusti tulleet kaikille tutuiksi puskaradion kautta, jolleivät muita teitä. Mutta todettakoon, että kaikkialla, missä islam kohtaa jonkin toisen uskonnon, vallitsee joko terrorikampanja tai pyhä sota. Erityisen tuhoisaa islam on ollut buddhalaisille valtioille - koko Keski-Aasia Iranista Indonesiaan oli kerran buddhalainen. Ja ruukinmatruuna itse on mahayanalainen, joten hänelle itselleen islam merkitsee hengenvaaraa.

Ruukinmatruuna pyrkii itse olemaan objektiivinen, eikä siksi linkkaa tähän virkkeeseen yhtäkään linkkiä islamkriittisiin tai -vastaisiin sivustoihin. Mutta todettakoon, että Suomessakin maahanmuutto islamilaisista maista on merkinnyt rauhattomuuden ja tiettyjen rikostyyppien räjähtämistä käsiin - tätä ei olisi tapahtunut, mikäli rajat olisi pidetty kiinni, ja immigraatio kohdennettu joko uskonnottomiin, kristittyihin, buddhalaisiin tai hindulaisiin kulttuureihin.

Ja tilanne on ollut kaikkialla Euroopassa täsmälleen sama. Monikulttuurikokeilut ovat järjestään epäonnistuneet, mutta mitään virheitä ei ole myönnetty, kaikki keskustelu asiasta on tukahdutettu ja rikoslakeja on kiristetty. Syy on yksinkertainen: poliitikon ensisijainen tavoite on pysyä vallassa, ja yksikään poliitikko ei ikinä myönnä tehneensä yhtäkään virhettä, sillä se merkitsee katastrofia ja kirpoamista vallankahvasta. Niinpä kaikki kritiikki on tukahdutettu alkuunsa, sananvapaus on nujerrettu ja asioista keskustelemaan haluavat tahot joko leimattu rasisteiksi tai viety leivättömän pöydän ääreen.

Logiikka on sama kuin viestintuojan ampumisessa: tukahduttamalla negatiiviset viestit uskotaan ongelmienkin häviävän. Poissa korvista, poissa mielestä.

Mutta itse ongelmat eivät ole hävinneet mihinkään. Päinvastoin, saamme lähes päivittäin lukea ja kuulla asioista - ja puskaradio tunnetusti ei ole kauhean objektiivinen media, jos objektiivisina pidetyt massamediat vaikenevat epäkohdista. Ja kun kritiikki ja rauhanomainen vaikuttaminen ja protestointi vaiennetaan ja varoventtiili tukitaan, paine senkuin vain kasvaa - ja se kanavoituu kohti ei-niin-rauhanomaisia kanavia.

Ja eilinen dokkari kaikessa asenteellisuudessaan ja raflaavuudessaan oli merkki siitä. Itse substanssi - uuschauvinismin nousu - oli aivan oikein. Mutta se oli esitetty objektiivisuuden sijaan hyvänä vihollisena.

Dokumentti oli koottu kliseistä, sitä oli höystetty virallisilla totuuksilla, maustettu negatiivisilla mielikuvilla ja mukana oli muutama suoranainen valhekin. Uuschauvinismin nousu oli pyritty esittämään fascistisluontoisena tai kansallissosialismin kaltaisena liikehdintänä, ja uuschauvinistit jonkinlaisena mafiaan rinnastettavana järjestäytyneenä rikollisuutena. Todellisuudessa kyseessä on yksinkertaisesti joukko ihmisiä, jotka on ajettu nurkkaan ja joilla on kertakaikkiaan keittänyt yli. Kun suut tukitaan, nyrkit alkavat puhua.

Ohessa linkki dokumenttiin, joten itse kukin voi katsoa - ja arvioida sen.

Miten sitten uuschauvimismista on tehty hyvä vihollinen? Ensinnäkin kyseessä on ilmiö, joka on aivan oikeasti vaarallinen. Toiseksi koko ilmiön olemassaolo johtuu vallanpitäjien tekemistä virheistä ja väärästä politiikasta - se on noussut heidän omien toimenpiteittensä takia protestiksi. Kolmanneksi kyseessä on ilmiö, jolle on olemassa surullisesti päättynyt historiallinen esimerkki, ja sillä on hyvä kompromettoida asia. Neljänneksi kompromettoiminen on aina käyttökelpoinen tapa tukkia epämiellyttävät suut.

Itse dokumentissa uuschauvinistit pyrittiin esittämään samalla tavoin kuin huumeet huumevalistuksessa - absoluuttisena pahana, josta ei voi sanoa julkisesti mitään objektiivista, positiivisesta puhumattakaan. Mutta samalla unohdettiin se ilmiö, miksi uuschauvinismi ylipäänsä on noussut - militantti islam, ja miten länsimainen yhteiskunta on epäonnistunut sen kanssa täydellisesti - ja uuschauvinisteihin pyrittiin liittämään niin homofobia kuin antisemitismikin - jotka tosiasiallisesti ovat islamin sekä vasemmistolaisuuden attribuutteja. Vasemmistolaisille tunnetusti ainoa hyvä juutalainen on kuollut juutalainen: ha-Šoan kuutta miljoonaa juutalaisuhria on hyvä käyttää keppihevosena, ja samalla ottaa voimakkaasti antisemitistisiä kantoja niin Israelia kuin länsimaisessa yhteiskunnassakin toimivia juutalaisia kohtaan. Ja kun tiedämme, miten islamilaisissa maissa kohdellaan seksuaalivähemmistöjä, ja kuitenkin Suomessa suurin osa hinteistä on käynyt armeijan ja monilla on varmasti reservin aliupseerin tai upseerin sotilasarvo, ei ole vaikeaa päätellä, kuka on vihollinen ja kuka on vihollisen vihollinen ja kenen puolelle silloin asetutaan, sillä veri on homollekin vettä sakeampaa.

Mutta tähän olemme päätyneet - uuschauvinismista on tehty huumeiden tapaan hyvä vihollinen. Ja mitä kauemmin aikaa on Bruunin ja Christien kirjasta kulunut, sitä falskimmalta huumevalistus kuulostaa, sitä ontommalta iskulauseet kajahtavat ja sitä vähemmän mihinkään virallisiin totuuksiin uskotaan. Ja lopputulos on, että kun juniorit huomaavat, ettei kannabikseen tai ekstaasiin jää koukkuun, he kuvittelevat aivan oikeasti vaarallisten aineiden olevan yhtä hauskoja. Lopputulos tästä huumevalistuksesta on, että se alkaa toimia itseään vastaan: pelkästään Helsingissä noin 1% väestöstä (noin 5000 ihmistä) on narkomaaneja.

Ja on hyvin todennäköistä, että näin käy myös uuschauvinisminkin kanssa. Kun uuschauvinismi on leimattu hyväksi viholliseksi, kun sen takana olevat ilmiöt joko vaietaan kuoliaaksi tai viestintuojat liiskataan ja kun itse ilmiöstä toistellaan kliseitä ja suoranaisia valheita, uutisointi menettää nopeasti tehonsa - ja lopulta ongelma räjähtää käsiin. Paitsi että syntyy erilaisia militioita, tulemme myös näkemään täysin sotilaallisesti järjestäytyneiden ryhmittymien nousun. Siinä vaiheessa objektiivinen tiedotus onkin jo myöhäistä.

Mitään uuschauvinismia ei olisi, jos ns. kansan syvissä riveissä ei sille olisi hiljaista hyväksyntää ja ajatuskantaa että jos jotain tapahtuu, niin katsommepa toisaalle. Ja tällainen ajatuskanta on päässyt syntymään siksi, että kansalle on valehdeltu, syötetty virallisia totuuksia ja epäkohdista on vaiettu ja sananvapaus tukahdutettu. Kun kaikkein älykkäimmät kriitikot on vaiennettu tai leimattu rikollisiksi, ääneen pääsevät typerät rääväsuut á la Julius Streicher tai Ilja Ehrenburg. Ja kansan syvät rivit alkavat tämän jälkeen hiljaisen hyväksynnän sijasta osoittaa julkista hyväksyntäänsä ja tukeaan uuschauvinismille. Siinä meillä onkin sitten sellainen soppa, että on ihmettelyä.

Ja miksi sitten ns. kansan syvät rivit antavat uuschauvinismille hiljaisen tukensa? Vastausta voidaan etsiä vaikkapa Vöyrin marssin sanoista:

Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä laati
Kaikki ryssät maasta pois ja alas punakaarti
Hei Saksanniemen jääkärijoukko,
Lapuan ja Härmän loukko
Vöyri, Kauhava ja muut!

Kansa voi olla typerää, nöyrää, hiljaista, alistuvaa ja lammasmaista, mutta se ei ole tyhmää. Kun se tuntee turvallisuutensa uhatuksi - ja puskaradio on pitänyt siitä jo huolen, koska virallinen media on vaiennut islamin edustajien törttöilyistä ja tukkinut suut julkisuudessa - alkaa vigilantismin nousu. Suojeluskunnat olivat esimerkki tällaisesta vigilantismista, samoin punakaartit. Vigilantismi on toimimattoman yhteiskunnan kääntöpuoli. Silloin, kun ns. suuri yleisö kokee, että yhteiskunta ei enää kykene suojaamaan heitä ja että yhteiskunta on syönyt oikeusperiaatteensa, tuloksena on väistämättä vigilantismi - lynkkauksia, militioita, rankaisuretkikuntia, eikä siitä ole enää pieni askel matalan intensiteetin sotaan. Joillakin paikkakunnilla on jo syntynyt Suomessakin militioita, ja korpilakia on jo ehditty lukea Romanian romaneihin - jotka olivat maaseudulla liikkeellä mala fide, etsimässä ryöstettäviä ja murrettavia vapaa-ajan asuntoja. Ja ulkomailla monet näistä vigilanttiorganisaatioista ovat sotilaallisesti järjestäytyneitä ja kantavat entisaikojen paramilitaareja tunnuksia. Sitten, kun Suomessakin alkaa näkyä heppuja, joilla on S-kirjain oikeassa olkavarressa, tiedetään että nyt ollaan ylitetty raja.

Koko juttu olisi aikoinaan pitänyt hoitaa niin, että uuschauvinismin moottorista olisi kiskaistu tulpanhattu pois. Eli että niille epäkohdille, jotka synnyttivät uuschauvinismin, olisi ylipäänsä tehty jotain ja että epäonnistuneen - tässä vaiheessa lienee jo oikeutettua puhua epäonnistuneesta - monikulttuurikokeilun pieleenmeno olisi myönnetty ja asialle myös tehty jotain. Mutta ei. Typeryys velvoittaa. Ja tällä hetkellä näyttää siltä, että asiat menevät vain hullumpaan suuntaan.

Ruukinmatruuna on voimakkaasti sananvapauden kannalla, ja on sitä mieltä, että asiat täytyy keskustella halki ja jopa niille vastenmielisillekin tahoille on taattava sananvapaus - ja asioista täytyy keskustella objektiivisesti. Muutoin tuloksena on katastrofi, sillä vigilantismin nousua meistä tuskin haluaa kukaan.

Pukki puutarhurina, osa III

Olemme vastikään rauhoittumassa jo 27-vuotiaan insuliinimurhaajan oikeudenkäynnin ja tuomion aiheuttamasta vaivautumisesta, kun jo uusi tapaus on käsillä: 58-vuotiasta helsinkiläistä perushoitajaa epäillään sarjamurhaajaksi. Täti on toiminut sekä kotisairaanhoidossa että Hiltonissa. Jäljet johtavat sylttytehtaalle: ei Tattarisuolla sijainneelle, mutta naisen kotoa on löydetty anastettua omaisuutta sekä vino pino erilaisia lääkkeitä, ja tämänpäiväisessä Iltalehdessä eräs naisen uhri kertoo, miten hänet yritettiin myrkyttää.

Naista epäillään ainakin neljästä murhasta, mahdollisesti yli kymmenestä, ja seitsemästä murhan yrityksestä. Lisäksi hän on kavaltanut uhriensa omaisuutta, kuten koruja. Hoitajalla on aikaisempi ehdollinen vankeustuomio lääkevarkauksista.

Koska kyseessä on vasta epäily ja tutkinta, ruukinmatruuna ei sano, että meillä olisi jälleen pukki puutarhurina, sillä jokainenhan on syytön, kunnes toisin todetaan.

Mutta kuten ruukinmatruuna on jo aikaisemminkin kirjoittanut, tietty osa ihmisistä on aina väistämättä psykopaatteja - miehistä noin 2%, naisista noin 0,5%. Ja juuri psykopaatit tekevät kaikista rikoksista leijonanosan, sillä heillä ei ole minkäänlaista omaatuntoa eikä mitään empatiankykyä, ja he yksinkertaisesti eivät piittaa oikeasta ja väärästä. Me emme tiedä, mikä psykopatian aiheuttaa, mutta tiedämme sen kuitenkin olevan todellinen ilmiö, ja se on selkeästi neurologinen ilmiö ja näkyy aivojen rakenteessa. On vahvat syyt epäillä, että psykopaatiksi ei tulla: sellaiseksi synnytään - ja lähes kaikki psykopaatit ovat oireilleet jo lapsuudessaan. Kyseessä olisi yksinkertaisesti siis valuvika.

Koska suurin osa psykopaateista on miehiä - heitä on lähes nelinkertainen määrä naispsykopaatteihin verrattuna - miehet myös syyllistyvät naisia useammin rikoksiin, varsinkin väkivalta- ja omaisuusrikoksiin, ja miehiä on siksi myös syytä pitää oletusarvoisesti naisia vaarallisempina. Miesten empatiankyky on keskimäärin naisia paljon heikompi, eli he ovat keskimäärin naisia huonompia hoitajia, opettajia ja muissa sellaisissa töissä, joissa tarvitaan luottamuksellista ja empaattista suhdetta toiseen ihmiseen. Miesten keskimäärin naisia voimakkaampi seksuaalivietti myös aiheuttaa oman osansa ongelmista.

Tätä ei kuitenkaan pidä tulkita väärin niin, että kaikki miehet olisivat jotain synnynnäisiä tai potentiaalisia rikollisia. Vain aniharva ei-psykopaatti tulee koskaan syyllistymään yhteenkään rikokseen - edes hätätilanteessa. Miehet eivät siis ole oletusarvoisesti mitenkään roistomainen tai sortava sukupuoli, kuten feministit antavat ymmärtää, vaan heissä yksinkertaisesti on enemmän ääripäitä niin hyvässä kuin pahassakin, kun taas meissä naisissa on enemmän keskinkertaisuuksia (ja vähemmän psykopaatteja) ja siksi me syyllistymme keskimäärin vähemmän rikoksiin. Lasikaton vastapainona meillä on myös lasilattia.

Mutta ongelmana on vielä kaupan päälle se, että monet psykopaatit tietentahtoen hakeutuvat aloille, jossa saa tai joutuu olemaan toisten ihmisten kanssa tekemisissä: hoitajiksi, sosiaalityöntekijöiksi, opettajiksi, armeijaan, poliisiin, vartijoiksi, kirkon työntekijöiksi. Heitä nimittäin kiehtoo ns. pikkuihmisen valta - valta saada pomottaa, tylyttää, nöyryyttää ja pompottaa toisia ihmisiä ja päästä määräilemään heitä ja päättämään heidän kohtalostaan. Sanotaan, että entiset koulukiusaajat löytävät suojatyöpaikan armeijasta tai poliisista, ja tässä on vinha perä: näissä ammateissa pääsee legitiimisti käyttämään valtaa. Alhainen palkka kompensoituu vallantunteella. Koska monet psykopaatit ovat myös seksuaalisesti kieroontuneita, monet psykopaatit hankkiutuvat aloille, jossa pääsee olemaan turvattomien uhrien kanssa tekemisissä, kuten lastentarhanhoitajiksi, opettajiksi, nuoriso-ohjaajiksi tms. Tämä ongelma on tiedossa, ja siksi jokainen näille aloille hakeutuva mies psyyketestataan todella tarkoin - lähes jokainen pedofiili on aina mies. Ja pedofiileihin auttaa vain lopetuspiikki.

Mutta kuinka moni naispuolinen psykopaatti on hakeutunut täsmälleen samoista syistä hoitoalalle - joka tunnetusti on hyvin naisvaltainen? Vaikka hoitajan työtä on perinteisesti pidetty kutsumusammattina ja vaikka meillä on tietty mielikuva "sisar hennosta valkoisesta", myös näitä kuolemanenkeleitä on ollut maailman sivu. Sairaanhoitaja pääsee päättämään ihmisten elämästä ja kuolemasta, ja on melko todennäköistä, että sairaaloissa tapahtuu enemmän armomurhia kuin haluaisimme uskoa. Vaikka sairaanhoitajan ammattiin on melko tiukat psykologiset testit, aina silloin tällöin tapahtuu vahinkoja. Nokialainen insuliinimurhaaja tiettävästi narahti MMPI-testissä hänen pyrkiessään vanginvartijaksi (myös pamppu joutuu olemaan tekemisissä ihmisten kanssa), mutta otti siitä opikseen ja pääsi sairaanhoito-opistoon. Häntä kuvaillaan ahkeraksi ja miellyttäväksi työntekijäksi - mutta se on kaikki stiiknafuuliaa. Psykopaatit ovat usein taitavia näyttelijöitä, sillä heillä ei ole omaatuntoa eikä häpeäntunteita: heille koko elämä on valtavaa teatteria.

Psykopaatti äitinä on vielä pahempi yhdistelmä kuin psykopaatti isänä. Psykopaattiäiti ei kykene tuntemaan mitään empatiaa lapsiaan kohtaan: hän on hirvittävän omistushaluinen ja mustasukkainen lapsistaan, muttei piittaa heistä tippaakaan, eikä välitä lastensa tunteista eikä kykene kiintymään heihin. Hänelle lapset ovat vain hänen egonsa jatke ja tapa toteuttaa itseään ja omaa vallanhimoaan, ja hän saattaa pahoinpidellä tai jopa tappaa omat lapsensa ja selitellä kaiken parhain päin. Onneksi naispsykopaatit ovat harvinaisia.

Sanotaan, että in vino veritas, viinissä on totuus, ja väitetään, että paras testi psykopatiaepäilystä on juottaa tämä humalaan. Monet psykopaatit nimittäin ovat hyvin persoja niin alkoholille kuin muillekin tajusteille (koska niistä saa dopamiinistimulaation), ja aineiden vaikutuksen alaisena psykopaatin käytös muuttuu oudosti. Estojen kadotessa psykopaatti ei enää pysty pitämään kulissia yllä, vaan hänen todellinen minuutensa - ihmisen älykkyydellä varustettu petoeläin - paljastuu alta.

On syytä epäillä, että helsinkiläinen kuolemanenkeli olisi psykopaatti. Hänen aiotun uhrinsa kuvaus hänestä vastaa aika hyvin psykopaatin luonnekuvaa. Toisin kuin nokialaishoitaja, tämä helsinkiläinen ei käyttänyt insuliinia. Hänen epäillään käyttäneen erilaisia lääkecocktaileja, joissa yksittäiset lääkkeet olivat vaarattomia, mutta jotka yhdessä muodostavat tappavan yhdistelmän. Aiottu uhri mainitsi saaneensa tällaisen lääkecocktailin sekoitettuna ruokaansa, ja hänen astioistaan oli löydetty lääkejäämiä, jotka eivät kuuluneet hänen lääkeannokseensa.

Emme tiedä, mitä tämän helsinkiläishoitajan jäljiltä paljastuu, mutta se ensimmäinen tonkaisu talikolla on paljastanut lantakasan. Pahimmillaan kyseessä on ensimmäinen suomalainen sarjamurhaaja sitten Matti Haapojan - ja hänellä voi olla paljon enemmän uhreja kuin edes epäilemme. Varmuudella hän on rikoksenuusija joka tapauksessa.

Mitä voisimme tehdä, että tällaiset kuolemanenkelit eivät päätyisi aloille, joissa saa tai joutuu olemaan tekemisissä ihmisten kanssa? Psykopaatti on hyvin arvaamaton ihminen, ja esimerkiksi armeijassa he ovat kuin käveleviä aikapommeja: se tiukalta ja pätevältä näyttävä upseeri, joka on kova kurinpitäjä ja ankara kurittaja, pimahtaa tosipaikan tullen ja bolttaa - pahimmassa tapauksessa tappaa omiaan. Hän on siellä vain saadakseen pomottaa ja nöyryyttää alempiaan. Samoin psykopaatti vanginvartijana on todella vaarallinen olento, sillä hän kylvää riitaa ja usein manipuloi vangit toisiaan vastaan - ja tuloksena on ruumiita. Ja psykopaatista sairaanhoitajana meillä onkin jo hyytävä näyttö siitä, mitä sellainen saa aikaan.

Ehkä ainoa tapa on tiukka valvonta ja todella tiukat psykologiset testaukset. Mukaanlukien tuo juottaminen humalaan. Niin epäeettistä kuin se onkin, sillä kuitenkin saa erotettua jyvät akanoista. Samoin psykopatiasta ja sen anamneesista pitäisi jakaa tietoa ja kertoa, että mistä todella on kyse ja miksi psykopaatit ovat niin vaarallisia kuin ovat. Tien pitäisi nousta pystyyn jo heti alkuunsa, jos kyse on alasta, jossa pääsee tai joutuu olemaan ihmisten kanssa tekemisissä.

Etteivät pukit pääsisi puutarhureiksi.