Antisemitismi vihdoin romukoppaan

Juutalaisviha alkaa länsimaissa olla vihdoinkin lopullisesti katoavaa kansanperinnettä. Amerikanjuutalaisen Anti-Defamation Leaguen mukaan enää vain noin 12% amerikkalaisista suhtautuu juutalaisiin negatiivisesti.

Kysely on tehty vuosittain, ensimmäisen kerran 1964, jolloin liki 29% amerikkalaisista suhtautui juutalaisiin vihamielisesti.

Vuoden 1964 jälkeen paljon on vettä virrannut Mississippissä, ja yhteiskunta on muuttunut radikaalisti. Mistä tällainen muutos kielii?

Juutalaisvihalle on ollut perinteisesti kolme syytä:

1) Uskonnollinen: kristityt ja juutalaiset ovat olleet uskonasioista toistensa kurkuissa jo Jamnian synodista 90 jKr lähtien. Samoin Koraani on täynnä juutalaisvihaa, ja muslimien ja juutalaisten välillä ei paljoa ole rakkautta säästelty. Samoin monet pakanat ovat vihanneet juutalaisia monoteismin takia.

2) Nationalistinen: juutalaisia on pidetty epäisänmaallisina, nurkkakuntaisina, vihamielisinä ja petollisina ja heillä on vastenmieliset tavat (sapatti, kashrut, brith mila), ja juutalaisia on syytetty siitä, että he suhtautuvat goyimiin todella kylmäkiskoisesti. Tämä vihan muoto on paljon vanhempi kuin uskonviha, ja jo pakanalliset kreikkalaiset ja roomalaiset vihasivat juutalaisia tästä syystä.

3) Rasistinen: juutalaisten katsotaan olevan eri rotua ja jo biologisista syistä vihamielistä goyimille. Tämän antisemitistisen, "valistuneen" tai "tieteellisen" rotuvihan isä on Voltaire, ja se on vihan muodoista uusin, ja sitä on pyritty perustelemaan tieteellä. Hitlerin viha oli erityisesti rasismia, mutta myös Ku Klux Klan on vihannut juutalaisia nimenomaan rasistista eli rotuvihan syistä.

On totta, että juutalaiset ovat pitäneet kynsin hampain kiinni etnisestä identiteetistään - ja vihanneet kristinuskoa juuri tästä syystä; kristityksi kääntyminen merkitsee etnisen identiteetin riistämistä ja assimilaatiota. Samoin on totta, että monissa maissa juutalaiset ovat olleet harvinaisen nurkkakuntaista väkeä ja hyvin vähän tekemisissä valtaväestön kanssa - he ovat itse asiassa halunneetkin mariginalisoitua, sillä mariginalisoituminen merkitsee Esran kirjan sanoin "tulisen muurin" pystyttämistä "meidän" ja "niiden" välille. Etniseen identiteettiin takertumisen kääntöpuoli on kylmäkiskoinen ja pahimmillaan vihamielinen suhtautuminen muihin - toinen esimerkki tällaisesta kansakunnasta, jotka ovat kynsin hampain pitäneet etnisestä identiteetistään kiinni, ovat romanit.

Mutta ha-Šoa merkitsi lopullista kuoliniskua judaismille. Keskitysleirillä ei ole Jumalaa. Keskitysleireiltä hengissä selvinneet palasivat sieltä kotiin ateisteina; jos kerran Jumala ei kyennyt suojelemaan omaa valittua kansaansa, niin kykeneekö hän ylipäänsä pitämään omaa osaansa diilistä? Kaikkein pahin nöyryytys oli lisäksi se, että ne kansakunnat, jotka pelastivat juutalaiset joutumasta lopulliseen tuhoon, olivat kaupan päälle kristittyjä!

Tämä nöyryytys, pettymys, kärsimys ja disillusionoituminen merkitsi judaismin kuolemaa uskontona. Siinä, missä kristinusko kuoli Verdunin ja Passchendaelen mutaan, judaismi kuoli Auschwitzissa ja Chelmnossa kaasukammioihin ja hirsipuihin. Ei ollut enää Jumalaa, ei enää valittua kansaa. Oli enää vain kansakunta muiden joukossa, ilman kotimaata. Pieni lohtu oli sentään Israelin perustaminen 1948.

Mutta USA:n juutalaisista liki 70% on ateisteja. Juutalaisuus on enää pelkkä etninen määre, ei enää uskonnollinen. Ja tämä disillusionoituminen ja maallistuminen, ja toisaalta USA:n kristittyjen voimakas maallistuminen, pudotti pohjan pois uskontoon perustuvalta vihalta. Ei ollut enää vastakkainasettelua farisealaisten ja messiaanisten, talmudististen ja halakhististen, juutalaisten ja kristittyjen, välillä. Oli enää vain kaksi maallistunutta uskontokuntaa.

Ja tämä uskonnollinen disillusionoituminen ja maallistuminen toisaalta myös mursi sen tulisen muurin, jota juutalaiset olivat Esran päivistä lähtien 300-luvulta eKr ylläpitäneet goyimin suuntaan. Getossa on turvallista, mutta gettoutuminen herättää sen ulkopuolella epäluuloja ja epäluottamusta. Ja kun juutalaiset uskaltautuivat getoista pois, he huomasivat goyimin olevan itse asiassa aivan samankaltaisia kuin hekin. Samoin goyim huomasivat juutalaisten olevan itse asiassa ihan mukiinmeneviä tyyppejä. Uskonnollisen vastakkainasettelun hälveneminen merkitsi luottamuksen kasvua.

Ja tämä luottamuksen kasvu oli omiaan vähentämään juutalaisvihaa.

Entäpä sitten nationalistinen ja rasistinen viha? Juutalaiset ovat USA:ssa osoittaneet moneen otteeseen olevansa aivan yhtä isänmaallisia kuin muutkin amerikkalaiset ja olevansa osa amerikkalaista kansankokonaisuutta. He ovat osoittaneet olevansa lojaaleja nimenomaan amerikkalaisuudelle - eivät Israelille eivätkä toisille juutalaisille. Nationalistinen viha on hälvennyt yhdessä uskonnollisen vihan kanssa.

Jäljellä on enää rasismi, rotuviha. Ja tämän ruman vihan lopullinen kitkeminen voi olla vaikeaa. Mutta onneksi ei mahdotonta.

Mutta ikävä kyllä tämä antisemitismin vähittäinen häviäminen ei ole tullut juutalaisille ilmaiseksi. Judaismin häviäminen on myös merkinnyt juutalaisen identiteetin vähittäistä häviämistä ja assimilaatiota pikkuhiljaa amerikkalaiseen valtaväestöön. Siinä, missä 1960-luvulla juutalaisten avioliitoista oli vain noin 10-15% seka-avioliittoja, nykyään noin 45-55% juutalaisista menee kristityn tai ateistin kanssa naimisiin - joissakin päin USA:ta jopa liki 90% avioliitoista on seka-avioliittoja. Kaupan päälle juutalaiset ovat hyvässä maineessa puolisoina! Koska kristinusko on huomattavasti helpompi uskonto noudattaa kuin judaismi, usein lapset kasvatetaan kristityiksi. Judaismin hävitessä myös juutalainen identiteetti häviää lasten mukana.

Ja tästä juutalaiset USA:ssa itse pahoittelevat. Puhutaan "hiljaisesta holokaustista", the silent holocaust, kun juutalaiset, jotka ovat kynsin hampain 2500 vuoden pitäneet kiinni identiteetistään, nyt assimiloituvat. Ei suinkaan vihan vaan rakkauden kautta.

Mutta onko se hinta sille, että antisemitismi joutaa lopullisesti romukoppaan?

Hinta on kovin kallis maksaa, mutta vielä kalliimpaa on antisemitismi. Mutta ehkäpä tämä assimilaation uhka vie lopullisesti nuo kaksi uskontokuntaa, nuo Gamaliel Suuren aivolapset, joista toinen on syntynyt Shaulin, siis Paavalin ja toinen Johanan ben Zakkain kautta, siis judaismin ja kristinuskon, neuvottelupöydän ääreen eli "miten opitaan sietämään toisiamme ja tunnustamaan toinen toisemme". Olisi todella ikävää, jos assimilaatio merkitsisi juutalaisen kansakunnan häviämistä.

Missä tähdetkin ovat erilaiset

Tuo Betelgeuze-juttu jätti vielä aineistoa uuteen masuuninlaskuun. Kuten tiedämme, avomerilaivurikurssilla suoritetaan tähtitieteellisen navigoinnin tutkinto, ja jokainen ihminen, jonka ÄO on korkeampi kuin hänen ruumiinlämpönsä, tietää että horoskooppimerkit ovat tosiasiassa tähtikuvioita eli tähdistöjä. Ruukinmatruunan sydäntä vihlaisi kun hän luki, että Laura Dekkerin ei sallita ensi keväänä lähteä merelle, ja hän itsekin kaipaa kovasti merelle - sinne, missä tähdetkin ovat erilaiset.

Jokaisen lapsen elämässä on aika, jolloin tähdet kiinnostavat. Useimmille tytöille se kiinnostus johtaa astrologiaan ja horoskooppeihin - ei ole sattumaa, että horoskoopit ovat jokaisen naistenlehden luetuin osasto. Mutta ruukinmatruunalle jälleen se todellisuus oli tarua kiehtovampaa - tässäkin asiassa. Kun opettaja koulussa kertoi, että Aurinko on tähti, niin tästä innostuneena teidän ikioma Hermione Granger -klooninne kysyi sitten takaisin: Opettaja, opettaja, ovatko tähdet sitten aurinkoja? Eli että onko jokaisen tähden ympärillä ikioma aurinkokunta? Opettajan vastaus oli periaatteessa myönteinen - ja se, että jokainen tähti on aurinko tuntui paljon kiehtovammalta kuin mikään horoskooppi sen jälkeen. Tuon jälkeen ruukinmatruuna ei ole lainkaan pannut pahakseen sitä, että kiva ja mielenkiintoinen poika alkaakin kertoa hänelle tähtitieteestä heidän ollessaan kahdestaan kesäyössä hiekkarannalla. (Oh be a fine guy, kiss me right now, sweetheart, voisi hän todeta siihen.)

Ja pikku ruukkilainen oppi tuntemaan pohjoisen tähtitaivaan tähdistöt. Ensimmäisenä tietysti Iso karhu - meille suomalaisille kaikkein rakkain tähdistö, jonka seitsemän kirkkainta tähteä tunnetaan myös nimellä Otava - nimi tarkoittaa lohipatoa. Ison karhun kaksi viimeistä tähteä - Dubhe ja Merakh - muodostavat Karttakeppinä tunnetun asterismin: kun näistä kahdesta tähdestä vedetään suora linja ylöspäin, päästään Pienen karhun päätähteen, Pohjantähteen - tai latinaksi Polarikseen. Polaris on nimensä mukaisesti taivaanpallon pohjoisnavalla - riittävän lähellä, että sitä voidaan pitää taivaanpallon napana. Se siis osoittaa aina karttapohjoiseen. Pieni karhu löytyy navan toiselta puolen vastapäätä isoa.

Mutta kun Isosta karhusta lähdetään toiseen suuntaan ja seurataan karhun kaartuvaa "häntää", päädytään Karhunvartijan tähdistöön, ja sen kirkkaaseen päätähteen Arcturukseen. Samaa ympyräkaarta jatkaen päästään Neitsyeen ja Spicaan - siis horoskooppitähdistöön. Suoraan Ison karhun alapuolella on Leijona, jonka kirkas päätähti Regulus on tärkeä navigointitähti. Vastaavasti kun vedetään suora viiva Ison karhun "hännän" kolmen linjassa olevan tähden - Mizar, Alioth, Megrez - ja neljännen, Merakin kautta, päädytään Kaksosten tähdistön Kastoriin. Ja näin pikku ruukkilainen opetteli hahmottamaan koko tähtitaivaan, tunnistamaan tärkeimmät tähdet ja niiden paikat taivaanpallolla; siitä oli sitten vanhemmiten avomerilaivurikurssilla hyvin paljon apua!

Kuten todettu, horoskooppimerkit ovat tähtikuvioita. Horoskooppitähdistöt sijaitsevat Eläinradaksi kutsutun reitin eli ekliptikan varrella. Ekliptika kuvaa Auringon näennäistä rataa taivaanpallon ympäri vuoden aikana, ja koska planeettakuntamme on melko lailla laakea eli planeetat kiertävät Aurinkoa sen päiväntasaajan tasossa, planeetatkin seuraavat pitkälti juuri ekliptikaa. Ekliptika on 23° 27" kulmassa taivaanpallon ekvaattoriin nähden, ja se leikkaa taivaanpallon ekvaattorin Aries-pisteessä sekä Virgo-pisteessä (kevätpäiväntasaus ja syyspäiväntasaus), ja on korkeimmillaan pohjoisessa Ravussa (kesäpäivänseisaus) ja alimmillaan Kauriissa (talvipäivänseisaus). Aries-pistettä pidetään eräänlaisena taivaanpallon "nollapituuspiirinä", ja se, mitä kutsutaan merimieskielellä SHA:ksi (Sidereal Hour Angle) ja astronomikielellä rektaskensioksi eli tähden pituusaste (tuntikulma), lasketaan Aries-pisteestä. Erinomaisen hyvä kiintopiste on Orionin vyön kolmas tähti, Mintaka: sen SHA on 275 astetta ja deklinaatio 0, eli se sijaitsee suoraan taivaanpallolla "näennäisessä lännessä" ja päiväntasaajalla. Toisella puolen taivaanpalloa vastaavanlainen kiintopiste on Käärmeenkantajan β Opi, Kebalrai. Ikävä kyllä Aries-pisteen ja taivaanpallon ekvaattorin leikkauskohdilla ei ole samanlaisia kiintopisteitä!

Taivaanpallo, mikä se on? Taivasta, minkä näemme ympärillämme, kutsutaan taivaanpalloksi, sillä se muodostaa ikäänkuin onton pallon ympärillemme. Olemme yhden pallon, Maapallon, pinnalla, ja katselemme toisen pallon, Taivaanpallon, sisäpintaa. Taivaanpallon lakipistettä kutsutaan zeniitiksi - se on suoraan päämme päällä. Mutta taivaanpallon zeniitti ei ole sama kuin taivaanpallon pohjoisnapa.
Taivaanpallo on killissä Maapalloon nähden saman verran kuin mitä tulee kun suorankulman lukemasta (90°) vähennetään oma leveysasteemme. Eli Pohjoisnavalla taivaanpallon napa-akseli yhtyy Maan napa-akseliin ja on suorassa; Helsingissä (60°) taivaanpallon napa-akseli on killissä 30° ja päiväntasaajalla (0°) taivaanpallo "vierii" ylitsemme - Pohjantähti on tällöin aivan horisontissa. Kaikki ne tähdet, joiden leveysaste eli deklinaatio on taivaanpallolla sama tai pienempi kuin suorastakulmasta vähennetty oma maantieteellinen leveysasteemme, ovat sirkumpolaarisia - ne kiertävät taivaanpallon pohjoisnapaa koskaan laskematta horisontin taa. Ne tähdet, joiden deklinaatio on tämän lukeman ja sen vastaluvun välissä, ovat ekvatoriaalisia - ne näkyvät osan yöstä ja osan laskevat horisontin taa. Luonnollisesti pohjoisnavalla kaikki tähdet ovat sirkumpolaarisia ja päiväntasaajalla kaikki ekvatoriaalisia! Ne tähdet, joiden deklinaatio (leveysaste taivaanpallolla) on sama kuin oma leveysasteemme, nousevat vuorotellen zeniittiin eli taivaan laelle.

Yksi parhaimpia - ja tärkeimpiä - tähdistöjä on Orion. Se on helppo löytää, ja sen kaikki kirkkaat tähdet - Betelgeuze, Bellatrix, Rigel, Saiph, Alnilam, Alnitak, Mintaka - ovat tärkeitä navigointitähtiä. Se sijaitsee taivaanpallon päiväntasaajalla (itse asiassa ekvaattori kulkee nätisti Mintakan, Orionin vyön ylimmän tähden, kautta) ja Orionin avulla on helppo löytää muita tähdistöjä - Talvikolmion tähdethän ovat Betelgeuze, Prokyon (Pieni koira) ja Sirius (Iso koira) - Sirius on Orionin vyötä hiukan vasemmalle alas seuraten se julmetun kirkas tähti. Orionin vasemmalla puoella ovat Kaksosten Kastor ja Pollux, ja oikealla puolella Härän Aldebaran - jonka lähellä on avoin tähtisikermä, Plejadit eli Seulaset eli Subaru, joka usein sekoitetaan "Pikku Otavaan". Hyvän tähtikartan avulla on helppoa löytää Isoa karhua ja Orionia apunakäyttäen kaikki taivaan tärkeimmät tähdistöt, mukaanlukien ne horoskooppitähtikuviot! Yksi parhaita apuvälineitä on suuntimakiikari, eli kiikari, jossa on mukana kompassi; siitä on paljon apua kun määritetään tähden suuntimaa ja yritetään tunnistaa sitä. Nörttimäistäkö? Aivan varmasti, mutta ilman sitä ei tipu sitä kadehdittua viiriä sinne saalinkiin. Sitä ei saa rahalla. Se pitää suorittaa.

Mutta kun lähdemme sinne avomerelle, niin kun on kämmelletty riittävästi ja haaskattu riittävästi sähköä, niin makean veden kipparin käsissä GPS sanoo ennemmin tai myöhemmin lopulta "örf". Sitten kaivetaan sekstantti, suuntimakiikari, kronometri ja Nautical Almanac esiin ja aletaan tekemään laskutoimenpiteitä, eli missä tätä nyt oikein ollaan. Ruukinmatruuna toivoo nyt kaikesta sydämestään, että Jessica Watson ja Laura Dekker osaavat nuo pallotrigonometriset laskutoimitukset ja sekstantin käytön - Ellen McArthur osaa. Ja tuntevat tähdistöt.

Tähtitaivas on ollut, paitsi astronomin kiinnostuksen kohde, myös merenkulkijan rakkain ystävä aina siitä lähtien, kun ihminen alkoi jättämään kotirannat taakseen ja purjehtimaan avomerellä. Ja tähdistöjen avulla suunnistaminen olikin ensimmäisiä tapoja suunnistaa, ja pysyi käytössä aina hyperbelisuunnistusjärjestelmien (Decca, LORAN, Omega) käyttöönottoon asti toiseen maaimansotaan.

Ja jokainen kulttuuri on nähnyt tähdistöissä niin eläviä olentoja, sankareita, taruolentoja kuin elottomia esineitäkin. Meille suomalaisille Iso karhu on varmasti se rakkain tähdistö, ja tunnettu hengellinen laulu Täällä Pohjantähden alla kertoo, missä kotomaamme sijaitsee. Useimmat kirkkaiden tähtien muodostamat tähdistöt saivatkin nimensä jo antiikin aikana.

Mutta kun merenkulkijat uskaltautuivat yhä edemmäs etelään, he kohtasivat jatkuvasti yhä uusia ja uusia tähtiä - tähtiä, jotka olivat ennestään tuntemattomia. Rohkeat miehet kartoittivat eteläistä pallonpuoliskoa, ja ensimmäisenä luonnollisesti nimettiin kaikkein kirkkaimmat ja näkyvimmät tähdet. Ja toki niistäkin alettiin muodostamaan tähtikuvioita.

Eteläisellä pallonpuoliskolla ei ole yhtä näyttäviä ja upeita tähdistöjä kuin pohjoisella. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, etteikö sielläkin tähtiä olisi. Etelän tähdistöt vain ovat vaatimattomampia kuin pohjoisen. Kuitenkin kaikki ekvatoriaaliset tähdistöt, ja suuri osa pohjoisen tähtitaivaan tähdistöistä näkyy myös etelässä - joskin ylösalaisin ja nurinniskoin! Orion, joka on uljas pystyssäoleva metsästäjä, onkin keikahtanut paistinpannuksi lähellä päiväntasaajaa. Ja löytyyhän etelästä myös Rigil Kentaurus (α Centauri), maata lähin tähti, sekä Skorpioni ja sen kaksi kaunista tähteä, Antares ja Shaula. Ja onhan toki Linnunradan keskusta Jousimiehessä - ja Linnunrata siellä kirkkain!

Eteläisellä pallonpuoliskolla on kuitenkin yksi tähdistö yli muiden - ja se on kaikista tähdistöistä pienin mutta eteläisen pallonpuoliskon kirkkain: Etelän risti. Tämä tähdistö on neljän hyvin kirkkaan tähden - Acrux, Mimosa, Gacrux ja Decrux - muodostama pieni kuvio, ja ristin muotoisena se oli kirjaimellisesti taivaan lahja syvästi uskonnollisille merenkulkijoille. Se on lähellä taivaanpallon etelänapaa, ja sitä käytetäänkin usein etelänavan määrittämiseen. Ensimmäisenä sen kartoitti Amerigo Vespucci, ja jo Fernão de Magalhãês nimesi sen ja suunnisti sen avulla. Sillä on eteläisen pallonpuoliskon asukkaille sama merkitys kuin Isolla karhulla meille pohjoislaisille, ja siinä missä me asumme täällä Pohjantähden alla, Australiassa, siellä Down Under, asutaan under the Southern Cross. Etelän risti näkyykin niin Australian, Uuden-Seelannin, Papua-Uuden-Guinean kuin Samoankin lipuissa - se on heille rakkain tähdistö, ja täysin aiheesta. Ja purjelaivojen aikaan se on tuonut monelle suomalaisellekin merimiehelle lohtua koti-ikävään.

Niinpä merenkulkijat alkoivat antaa nimiä ennestään tuntemattomille tähdistöille, ja he nimesivät niitä matkoillaan kohdanneiden olentojen mukaan. Etelästä löytyy Kultakala, Paratiisilintu, Tukaani, Feeniks, Kyyhkynen, Kameleontti, Lentokala jne ja pian olivatkin kirkkaat tähdet jo muodostettu kuvioihinsa.

Ongelma vain oli, että kirkkaiden tähtien muodostamiin tähdistöjen väliin jäi paljon vähän himmeämpiä tähtiä. Niitä oli toki pohjoisellakin pallonpuoliskolla. Niinpä koko taivaanpallo haluttiin jakaa tähdistöihin, ja tyhjät tilat täyttää.

Ikävä kyllä elettiin 1700-lukua ja vali[s]tusaikaa, ja nimeämisen hoitivat tähtitieteilijät eivätkä suinkaan merenkulkijat - eikä eteläisen pallonpuoliskon asukkaita konsultoitu mitenkään. Niinpä sieltä löytyykin sellaisia varsin proosallisen nimisiä tähdistöjä kuten Ilmapumppu, Sulatusuuni, Heilurikello, Kulmamitta, Sekstantti, Teleskooppi, Oktantti, Mikroskooppi jne. Kamalia nimiä! Miettikääpä nyt hyvät lukijat itsekin:

André ja Bettina rakastelivat kiihkeästi etelän yön kuumalla hiekkarannalla meren liplattaessa, ja Ilmapumpun tähdet valaisivat heidän onneaan

Tuosta ei saisi edes Herttasarjaan aineksia. Mutta onneksi kaikkein kamalimmat ehdotetut tähdistöjen nimet - Sähkögeneraattori, Kuumailmapallo, Fredrikin kunnia, Lokiliina, Kirjapainotoimisto - eivät koskaan päässeet taivaanpallolle! (Ehkä onneksi.)

Ruukinmatruuna siis kaipaa merelle. Mutta osaisiko hän sittenkään navigoida outojen tähtien mukaan? Pelkkä gepsiin luottaminen tuntuu vähän fuskulta. Miltä tuntuisi se, kun taivaalla ei olekaan Iso karhu vaan Etelän risti? Olisiko siitä Pohjantähden korvikkeeksi? Miltä tuntuisi nukkua vuosi riippumatossa tai koijassa vuoteen sijaan? Kaipaisiko hän etelän paratiisisaarilla sittenkin Itämeren kaunista ja karua saaristoa ja Itämeren harmaita aaltoja? Kysymyksiä ilman vastauksia, ja todennäköisesti jäävätkin ikuisiksi ajoiksi ilman vastauksia.

USA:n lama pähkinänkuoressa

Everytown, US, on pieni tuppukylä, jossa koko asujaimisto on korviaan myöten velkaantunut. Kenelläkään ei ole rahaa velkojen maksuun. Mutta Everytownin hotelliin tulee matkalainen, ja lyö sadan dollarin setelin tiskiin ja sanoo menevänsä katsomaan huoneita.

Hotellinomistaja nappaa setelin, ja maksaa sillä $100 velkansa lihakauppiaalle.

Lihakauppias menee kiireen vilkkaa karjafarmarin luo. Hän on ollut $100 pystyssä pihvilihasta.

Karjatilallinen menee Exxoniin baariin maksamaan polttoainevelkansa huoltoasemanpitäjälle.

Veijo Exxon menee puolestaan paikallisen ilotytön luo, ja maksaa velkansa hänelle.

Ilotyttö kipaisee hotelliin, ja maksaa hotellinpitäjälle $100 huonevuokransa.

Hotellinpitäjä panee satalappusen takaisin tiskille.

Sillävälin asiakas tulee yläkerrasta, toteaa ettei hän taidakaan yöpyä täällä, ja koppaa satasensa. Kaikki ovat tyytyväisiä - koko Everytown on päässyt veloistaan, asiakas sai rahansa takaisin, ja kaikki katsovat luottavaisin mielin tulevaisuuden ja amerikkalaisen unelman perään...

Tuleva supernova?

Jokainen vähääkään tähtiä muutoin kuin horoskooppien kautta tunteva ihminen tunnistaa taivaalta varmasti Orionin tähdistön - ja niin Orionin neliön (Betelgeuze, Bellatrix, Rigel ja Saiph) kuin Väinämöisen vyön (Alnilam, Alnitak, Mintaka) tähdet ovat navigointitähtiä - Orion on siitä kiva tähdistö, että se sijaitsee taivaanpallon ekvaattorilla ja näkyy niin pohjoisella kuin eteläiselläkin pallonpuoliskolla.

Mutta nyt taivaalta kuuluu kummia. Tähdistön päätähti, α Orionis eli Betelgeuze saattaa räjähtää milloin tahansa supernovaksi. Tai se itseasiassa saattaa olla jo räjähtänyt.

Betelgeuze on punainen ylijättiläistähti, joka siis sijaitsee Orionin tähtikuvion vasemmassa "olkapäässä". Betelgeuze on yksi tähtitaivaan näkyvimpiä kohteita, sillä se on Orionin tähdistön toiseksi kirkkain ja koko tähtitaivaankin kymmenenneksi kirkkain tähti, ja se on yksi tärkeimmistä navigointitähdistä, sillä se näkyy kaikkialla maailman merialueilla. Betelgeuze kuuluu Talvikolmioon, jonka muodostavat Betelgeuze, Pienen koiran päätähti Prokyon ja Ison koiran Sirius (Talvikolmio on kärkikolmio, jonka pohjana on Sirius, vasen yläkulma Prokyon ja oikea yläkulma Betelgeuze). Betelgeuzen suhteellinen kirkkaus on +0,45m, absoluuttinen kirkkaus puolestaan -5,12 ja se säteilee noin 60 000 Auringon voimalla. Betelgeuze on niin iso, että sen sisään mahtuisi Marsin kiertorata aina asteroidivyöhykkeelle asti. Betelgeuzen spektriluokka on M2Ib (punainen (M2) ylijättiläinen (I), laajeneva kaasukuori (b)) ja sen massa on 15-17 Auringon massaa. Tähti sijaitsee noin 430 valovuoden päässä Maasta. Suuruudestaan ja suhteellisesta läheisyydestään johtuen sen kulmaläpimitta on Maasta katsottuna kolmanneksi suurin tähdistä (Auringon ja planeetta Venuksen jälkeen. Betelgeuze on myös harvoja tähtiä, joiden pinta on pystytty kuvaamaan teleskoopeilla.

Kuten tähtitieteestä tiedämme, mitä massiivisempi tähti on, sitä kuumempana ja kirkkaampana se käy, ja sitä nopeammin se fuusioi vetynsä heliumiksi ja käyttää polttoaineensa loppuun. Betelgeuzen kaltaisten ylijättiläisten elinikä on hyvin lyhyt, vain muutama miljoona vuotta (Betelgeuze siis on syntynyt silloin, kun ihmisen esi-isät tallustivat Afrikassa, ja Aurinko on tuhatvuotinen vanhus Betelgeuze-nuorukaisen rinnalla). Betelgeuze aloitti Hertzsprung-Russellin kaavion pääsarjassa B-spektriluokan sinisenä jättiläisenä, mutta se on siirtynyt sieltä jo punaisten jättiläisten haaraan ajat sitten. Punainen jättiläinen on käyttänyt vetyvarastonsa loppuun, ja fuusioi nyt heliumia hiileksi. Tämä prosessi käy paljon kuumempana ja kiihkeämmin kuin vedyn fuusiointi heliumiksi, ja se tuottaa energiaa tämänkokoisissa tähdissä vain muutaman tuhannen vuoden ajan.

Mutta kesäkuussa 2009 havaittiin, että Betelgeuze on kutistumaan päin.

Tämä merkitsee, että Betelgeuze on siirtymässä vaiheeseen, jossa sen sekä vety- että heliumvarastot alkavat olla finaalissa. Nyt on käynnistnyt hiilen fuusiointi magnesiumiksi ja jäännösheliumin kanssa hapeksi. Tätä prosessia kestää vain muutamia vuosia, jonka jälkeen tähti alkaa tuottaa fuusioreaktioina neonia, kaliumia, nikkeliä - ja lopulta rautaa. Rauta kuitenkin on ydinenergeettisesti kaikkein stabiilein alkuaine, ja sen sekä fissiointi että fuusiointi kuluttaa enemmän energiaa kuin tuottaa. Niinpä fuusioreaktiot eivät voi jatkua enää raudasta eteenpäin. Mutta tällöin tähden valtava gravitaatio alkaa vetämään tähteä kokoon - jättiläistähti kutistuu. Kutistuminen tapahtuu aluksi hitaasti, lopulta kiihtyen, ja tähden ytimen sekä massa että tiheys kasvavat kutistumisen seurauksena. Kun tähden ytimen massa ylittää Chandrasekharin massan rajan (noin 1,4 Auringon massaa, noin 5% tähden kokonaismassasta), Paulin kieltosäännön mukaan elektronit eivät enää mahdu samaan tilaan. Gravitaatio on kuitenkin voimakkaampi kuin Paulin kieltosääntö, ja aine alkaa degeneroitua - elektronit syöksyvät ytimiin muodostaen neutroneja. Samanaikaisesti rauta alkaa hajota korkeaenergisen gammasäteilyn vuoksi α-hiukkasiksi eli heliumytimiksi. Tämä puolestaan kuluttaa energiaa - ei synnytä sitä -eikä tähden ydin enää kykene vastustamaan gravitaation musertavaa voimaa: ydin romahtaa sisäänpäin. Tällöin, mikäli tähti on pallomainen ja romahdus on symmetrinen, Betelgeuzen kaltaisessa tähdessä syntyy neutronitähti - ja hirvittävä shokkiaalto. Tämä shokkiaalto synnyttää valtavan paineen ja energian - koko tähti, ydintä lukuunottamatta, räjähtää. Syntyy supernova - muutamassa minuutissa käynnistyy valtava määrä ydinfuusioita aikaan, jotka synnyttävät triljoonia tonneja raskaampia alkuaineita, kuten kuparia, wolframia, lyijyä, uraania, kultaa - ja muutaman viikon ajan tähti säteilee kirkkaammin kuin koko galaksi yhteensä. Noin 95% tähden massasta leviää avaruuteen - uusien tähtien, planeettojen - ja uuden elämän - raaka-aineeksi. Kaikki ympärillämme näkyvät metallit, happi jota hengitämme, luidemme kalsium ja fosfori, vihkisormuksemme kulta - ovat jäänteitä menneisyyden supernovaräjähdyksistä. Me olemme menneisyyden supernovaräjähdysten lapsia.

Jos romahdus on epäsymmetrinen, syntyvä shokkiaalto repii tähden kertakaikkiaan rikki, eikä räjähdyksestä jää minkäänlaista jäännöstä jäljelle - jopa ydinkin repeytyy valtavissa energiapurkauksissa kappaleiksi. Mutta todella supermassiivisen tähden ydin, yli 40 Auringon massaa, voi neutronitähden sijaan romahtaa mustaksi aukoksi, jolloin syntyy hypernova - tähti säteilee hetken aikaa enemmän energiaa kuin kokonainen galaksijoukko! Kölin tähdistön η Carinae epäillään tällaiseksi supermassiiviseksi tähdeksi, tulevaksi hypernovaksi.

Mutta Betelgeuze on alkanut jo kutistumaan, mikä on merkki jonkun polttoaineen loppumisesta. Betelgeuzen kaltaisen tähden elinikä voidaan summata seuraavasti:

* vety heliumiksi - noin 10 miljoonaa vuotta
* helium hiileksi - noin 1 miljoona vuotta
* hiili magnesiumiksi, neoniksi ja hapeksi - noin 1000 vuotta
* neon magnesiumiksi - noin 3 vuotta
* happi piiksi - noin 4 kuukautta
* pii nikkeliksi ja raudaksi - noin yksi päivä

[Tämän jälkeen supernovaräjähdys on enää minuuttien kysymys - toisinaan tähtitieteelliset prosessit eivät vaadi tähtitieteellisen pitkiä ajanjaksoja!]

On varmaa, että helium on jo lopussa, sillä vuonna 1995 tähden ympäriltä löydettiin kuuman kaasun vyöhyke, mikä kielii aiemmasta kutistumisesta. Mutta jos Betelgeuzen hiilivarat alkavat nyt olla lopussa, supernovaräjähdykseen on aikaa enää kolmisen vuotta - se havaittaisiin Maassa vuonna 2012, maya-kalenterin loppumisvuonna!

Betelgeuzeen on matkaa noin 430 vuotta, ja koska valon nopeus on tässä maailmankaikkeudessa suurin mahdollinen informaation saavutettavissa oleva nopeus, jokainen katse taivaalle on katse menneisyyteen. Betelgeuze on saattanut räjähtää supernovaksi jo nyt, me emme vain tiedä sitä; valonsäde, joka saapuu silmämme verkkokalvolle tänään, on lähtenyt Betelgeuzen pinnalta 430 vuottta sitten, siis vuonna 1579, jolloin Tyko Brahe teki havaintojaan. Jos Betelgeuze räjähtää tänään, saamme siitä havainnon vasta 430 vuoden päästä, vuonna 2439. Mutta koska Betelgeuze on havaittu kutistuvan, on todennäköistä, että jokin polttoaineista on käynyt vähiin - ja on mahdollista, että Iso Kaboom on jo tapahtunut!

Oli miten oli, kun Betelgeuze räjähtää, se tulee räjähtämään valtavan kirkkaana. On mahdollista, että se havaitaan vielä meidän elinaikanamme. Betelgeuze tulee loistamaan vähintään yhtä kirkkaana kuin täysikuu, ja se tulee näkymään myös keskellä kirkasta päivää. Se tulee olemaan niin kirkas, että siihen katsominen voi aiheuttaa silmävaurioita. Se loimottaa kirkkaana noin kaksi kuukautta, jonka jälkeen se himmenee; Orion menettää yhden tähdistään, ja on todennäköistä, että paikalle muodostuu pulsari. Räjähdyksen vaikutukset tullaan kuitenkin havaitsemaan Maassa vielä 100 000 vuoden ajan, sillä Betelgeuzesta sinkoutuva aine saavuttaa Maan vähitellen.

Betelgeuze on Maata kaikkein lähin sellainen tähti, jonka odotetaan voivan pamahtaa supernovaksi. Kaikki muut 400 valovuotta lähemmät tähdet tunnetaan, ja yksikään niistä ei ole yhtä massiivinen kuin Betelgeuze. Seuraavan kandidaatin oletetaan olevan Skorpionin tähdistön Antares (α Scorpii), joka on 600 valovuoden päässä.

Elämme todella mielenkiintoisia aikoja.

Päivän mietelmä

Jos valittavana on vaniljajäätelöä, mansikkajäätelöä ja suklaajäätelöä, kolmasosa ihmisistä valitsee vaniljaa, kolmasosa mansikkaa ja kolmasosa suklaata.

Jos vaniljajäätelön ohella on valittavana 99 eri muuta makuvaihtoehtoa, 99% ihmisistä valitsee vaniljan.

Mitä tästä opimme? Jos vaihtoehtoja on useampia kuin kaksi tai kolme, sitä vaikeampaa on valinta.

Kevyttuotteilla painavaksi

HS sanoo nyt ääneen sen, minkä me olemme tienneet jo pitkään: kevyttuotteet lihottavat.

Miksi näin, vaikka kevyttuotteissa on paljon vähemmän rasvaa ja energiaa kuin normaalituotteissa?

Syy on siinä, että kevyttuotteissa rasva on korvattu hiilihydraateilla, kuten sokerilla ja tärkkelyksellä. Ne eivät tee kylläiseksi, vaan kevyttuotteita tulee syötyä enemmän kuin raskastuotteita. Kevyttuotteilla sortuu helposti mässäilyyn, ja lopputuloksena on hiilaripläjäys, insuliinipiikki - ja lihominen. Lopputulos on täsmälleen käänteinen siihen nähden, mitä olemme tavoitelleet.

Rasvanpelossamme olemme vaihtaneet sydän- ja verisuonitaudit hiilihydraattien aikaansaamaan liikalihavuuteen ja diabetekseen.

Oikeastaan ainoa mielekäs kevyttuote ovat kevytjuustot. Kevytjuustossa on erinomaisen paljon proteiinia painoonsa nähden eikä nimeksikään hiilihydraatteja.

Hyi helvetti

Että tällainenkin vielä.

On aivan riittävän inhottavaa, että isä bylsii lapsiaan, mutta että oma äiti.

Suomen pahin nykyajan sarjamurhaaja?

Helsinkiläinen perushoitaja saa syytteen viidestä murhasta. Insuliinimurhista tuomittu Katariina Lönnqvist on kaikesta päätellen saanut kilpailijan Suomen epäviralliseksi kuolemanenkeliksi. Poliisi epäilee noin 60-vuotiaan naisen syyllistyneen viime vuosien aikana viiteen murhaan, kahdeksaan murhan yritykseen ja yhteen törkeään pahoinpitelyyn.

Murhien ja niiden yritysten epäillään tapahtuneen sairaaloissa, hoitolaitoksissa ja kodeissa. Mahdolliset uhrit ovat iäkkäitä ihmisiä, jotka ovat olleet naisen hoidettavina. Naista on epäilty jo pitkään ja hän on syyllistynyt mm. lääkevarkauksiin, mutta leväperäisyyksien vuoksi hän on saanut pitää työnsä. Poliisi epäilee hoitajaa myös työtoverinsa myrkyttämisestä. Tätä tapausta poliisi on tutkinut törkeänä pahoinpitelynä. Naisen aviomiehelle ja lapsille tilanne on tullut täydellisenä shokkina. Ruukinmatruunalla on kyökkipsykologian pohjalta hyvä syy epäillä, että kyseessä on psykopaatti - siis pukki puutarhurina.

Mutta viisi murhaa on kyllä ennätys Suomessa. Hänestä tulee Suomen ensimmäinen sarjamurhaaja sitten 1800-luvun ja Juhani Aadaminpojan jälkeen (12 murhaa).

Ai niin. Lönnqvist on nykyään sukunimeltään Pantila, hän on mennyt naimisiin Sörkässä lusivan diabeetikon kanssa. Mimmillä on taas insuliinit hallussa.

Ilmastopaniikki ja ilmastorealismi

Tuosta masuuninlaskusta Ilmasto muuttuu - mutta miten - jäi vielä pari asiaa pohdittavaksi. Niin ilmastofanaatikot kuin ilmastohörhötkin ja ilmastoskeptikot - kaiken alan äärimmäisyysihmiset - kiistelevät ilmastonmuutoksesta, mutta meillä on olemassa täsmälleen kolme tosiasiaa, jotka ovat varmoja:

1. Ilmasto on muuttunut historian aikana jaksottaisesti. Ilmastollisesti meillä on ollut kylmempiä ja lämpimämpiä kausia, ja tutkimalla pukeutumistapoja ja muoteja voidaan melko hyvin saada selville että milloin on ollut kylmää ja milloin lämmintä. Pimeät vuosisadat olivat sekä pimeitä että kylmiä, ja pikkujääkausi 1400-1850 merkitsi jatkuvia katovuosia ja nälänhätiä Suomessakin - se kaikki on viety kirjoihin ja kansiin, ja silloin täällä aivan oikeasti kuoltiin nälkään ja talvi kesti pitkälle toukokuuhun. Ilmasto oli Suomessa keskimäärin 2-3 °C kylmempää kuin nyt. Vastaavasti 7000 vuotta sitten Suomessa oli ennennäkemätön lämpökausi, jolloin tammi kasvoi Oulun korkeudella ja pähkinäpensas koko maassa. Suomen metsät olivat tuolloin täynnänsä jaloja lehtipuita ja taiga oli paljon pohjoisempana kuin nyt.

2. Me olemme yhä jäljessä keskiajan lämpökaudesta. Meillä on yhä edelleen viileämpi ilmasto kuin keskiajalla. Tuolloin maanviljely onnistui Grönlannissa, ja Suomen väkiluku kymmenkertaistui noin 30 000:sta 300 000:een - oma osuutensa toki oli sillä, että kristinusko ja yhtenäisvaltio lopettivat hämäläisten, varsinaissuomalaisten ja karjalaisten jatkuvan endeemisen sodan. Mutta katolinen keskiaika oli Suomessa vaurauden aikaa. Ikäväksemme lämpömittaria ei oltu keksitty vielä tuolloin, emmekä varmuudella tiedä kuinka paljon lämpimämpää tuolloin oli, mutta merkit (vuosilustot, siitepölyanalyysit, kirkonkirjat) viittaavat siihen, että eroa oli 0,1-1 °C nykyilmastoon. Keskiajan lämpökausi oli sekin vielä viileämpi kuin tuo jääkauden jälkeinen lämpökausi.

3. Polttamiseen perustuva energiantuotanto on hölmöläisen hommaa. Paitsi että siitä vapautuu hiilidioksidia ilmakehään, sen hyötysuhde on hyvin heikko, siinä menetetään polttoaineiden jalostusarvo ja mikä tahansa polttaminen merkitsee heikompaa hengitysilmaa lapsillemme.

On varmuudella totta, että ilmasto on lämmennyt viimeisen sadan vuoden aikana rajusti. Mutta varmuudella se lämpeni rajusti myös karolingisena aikana, siis vv. 751-987 hyvin rajusti verrattuna merovingien pimeisiin vuosisatoihin. Pikkujääkausi loppui vasta 1850-1920, ja on sekä mahdollista että todennäköistä, että nyt on alkanut samanlainen lämpökausi kuin keskiajalla. Joko ihmisen avustamana tai ilman. Ja kun tiedämme, että Suomessa lämpökausi on merkinnyt pitempää kasvukautta, siedettävämpää ilmastoa ja lyhyempää lumikautta, niin mitä me oikeastaan nillitämme?

Mitä lämpimyyteen tulee, niin ilmasto lämpenee nimenomaan talvella. Kesälämpötilat eivät tule nousemaan nimeksikään. Syynä on se, että termodynamiikan II lain mukaisesti lämpö pyrkii siirtymään kuumemmasta kylmempään, ja kaikki lämpö tulee auringon säteilystä. Jos auringon säteily ei kasva, säteilyteho kesällä pysyy vakiona. Kesäisin lämpöenergia pyrkii Suomessa siirtymään kuumemmasta (maa) kylmempään (meri), ja näin tapahtuu kaikkialla meri-ilmastossa. Pelottelut siitä, että Ateenassa tullaan kokemaan 50°C helteitä, voidaan kuitata olankohautuksella, sillä Ateena sijaitsee meri-ilmaston alueella - joskin Ateenan saasteongelmat ovat legendaariset. Myöskään aavikoituminen tuskin tulee etenemään sen enempää, elleivät stationaariset tuulivyöhykkeet siirry paikaltaan ja Walkerin kierto häiriinny dramaattisesti.

Häviäjiä tulevat olemaan nimenomaan alavat rannikkomaat. Ja tässä olisi nyt täsmäkehitysavun paikka. Benelux-maat kykenevät pitämään huolta itsestään, samoin kuin Britannia ja Irlanti - mutta entäpä Malediivit tai Tyynenmeren saarivaltiot? Tai Bangladesh? Mitä voisimme tehdä suojellaksemme näitä paikkoja?

Ei niin, etteikö hiilidioksidipäästöjä ja polttamiseen perustuvaa energiatuotantoa olisi ihan oikeasti näin nörttinäkökulmasta syytä rajoittaa, mutta rajoittaa sopii myös ilmastovouhotusta ja kaipuuta feodalismiin ja nyrkkivaltaan. Ehkä emme tulevaisuudessa enää lennä Thaimaan hiekkarannoille, vaan matkustamme sinne suurnopeusjunalla. 300 km/h kulkeva suurnopeusjuna on "vain" kolme kertaa hitaampi kuin lentokone, plus toki sitten käkkimiset lentokentillä, sähläykset hotelleissa ja taksimatkat lentokentille. Junalla pääsee keskustasta keskustaan.

Jokainen uhka on samalla mahdollisuus. Myös ilmastonmuutos.

Eikä yhtään jenkkiä hengiltä

Irakin vastarintaliike, jos sellaisesta voi puhua, keskittyy sotimaan omaa kansaansa vastaan.

130+ siviiliä hengiltä. Eikä joukossa yhtään jenkkiä tai muunkaan miehitysvallan edustajaa. Huono saldo - ja hirvittävä määrä kollateraalista vahinkoa. Äärimmäisen heikko hyötysuhde - not too much bang for the buck.

Miksi, oi miksi, urheat ja ah niin isänmaalliset Waffen-SS-partisaanit eivät aikoinaan taistelleetkaan jenkkien ja brittien masinoimaa Konrad Adenauerin Bonnin nukkehallitusta vastaan toisen maailmansodan jälkeen vaan mieluummin keskittyivät itsekkäästi luomaan uraa Wirtschaftswunderissa? Eikö heitä kiinnostanukaan das Volk ja das Vaterland lainkaan?

Wer weiterkämpft, kämpft gegen seine Kinder, olisi vanha saksanopettajamme tuosta todennut.

Ilmasto muuttuu - mutta miten?

Ilmastonmuutos on ollut jo useamman vuoden tapetilla, ja Hesarissa on ollut useampaan otteeseen aiheeseen liittynyt pääkirjoitus.

Ilmastonmuutos tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että maapallon ilmasto muuttuu a) lämpimämpään b) kylmempään suuntaan. Maapallon historiassa ilmastonmuutoksia on ollut lukuisia, myös kirjoitetun historian aikana, ja niihin syynä on ollut Auringon aktiivisuuden muutokset. Aurinko, G2-spektriluokan keltainen keskisarjan tähti, on käytännössä julmetun iso vetypommi, joka on räjähtänyt viimeiset 4,5 miljardia vuotta, ja sillä on vielä brisanssia 4-8 miljardiksi vuodeksi eteenpäin. Aurinko myös samalla tulee sitä kuumemmaksi mitä pitempään se on loimottanut. Eli ilmastonmuutoksia on geologisessa historiassa tapahtunut useita, ja onpa jopa käynyt proterotsooisena aionina niinkin, että koko maapallo on jäätynyt.

Maapallon lämpötila on vaihdellut ihmisen kirjotetunkin historian aikana moneen otteeseen. Jääkausia on ollut useita, ja niiden syyt vaihtelevat maan akselin prekessiosta mannerliikuntoihin ja Auringon aktiivisuuteen - noin 1% muutos Auringon aktiivisuudessa muuttaa maapallon lämpötilaa 1°C:llä. Jääkauden jälkeen maailma on kokenut voimakkaan lämpenemisen kauden, ja maapallon lämpötila on ollut korkeimmillaan tämän jälkeen noin 7000 v eKr. Tällöin maapallon ilmasto on ollut noin 3°C nykyistä lämpimämpi - ja tämä näkyy siitepölyanalyyseissä: tammi on Suomessa kasvanut Oulun korkeudella (nykyään tammen pohjoisraja käy Tampereella) ja pähkinäpensas koko maassa. Suomessa on siis neoliittisella kivikaudella, kalkoliittisella kaudella ja pronssikaudella ollut siedettävä ilmasto - samanlainen kuin Tanskassa tai Hollannissa nykyään.

Mutta ilmasto on jäähtynyt siitä, ja ruukinmatruuna kirjoittikin jo masuuninlaskussaan Kadotettu paratiisi miten ilmastonmuutokset ovat mahdollisesti näkyneet muinaiskansojen mytologiassa. Epäillään myös, että Egyptin Vanhan valtakunnan (dynastiat 3-6) luhistuminen ja pronssikauden romahdus liittyisivät ilmastonmuutoksiin. Antiikin aikana oli jälleen lämpimämpää - tämä on havaittavissa helposti vaatemuodista - togat, tunikat ja kitonit olivat tällöin kova sana. Mutta ilmasto alkoi taas viiletä roomalaisaikana - ja Krakataun supertulivuorenpurkaus 535 on historiankirjoihin viety tapahtuma, ja viitteitä tästä katastrofista löytyy Kalevalastakin, missä Louhi pimentää auringon ja kuun ja alkaa ikitalvi. Itä-Rooman armeijat saattoivat tällöin yllättää itägootit marssimalla jäätyneiden Italian jokien yli ja Italian takaisinvaltaus onnistui helposti. Kun tutkimme ns. pimeän keskiajan (476-800) vaatepartta - villatunikat, housut, saappaat, villaviitat - huomaamme, että pimeät vuosisadat olivat, paitsi pimeitä, myös kylmiä - lämpötila oli noin 1,5°C nykyistä alhaisempi.

Keskiajalla sensijaan, karolingiajalta satavuotiseen sotaan (800-1340) puolestaan oli lämpökausi, ja Grönlannissakin saattoi harjoittaa maanviljelystä; samoin Suomen väkiluku liki kymmenkertaistui katolisena aikana. Keskiajalla esimerkiksi miehet eivät käyttäneet housuja, vaan erillisiä lahkeita, ja pellava sekä puuvilla yleistyivät vaatekankaina hampun ja villan ohella, ja naisten mekot olivat paljon kevyempiä, kauniimpia ja feminiinisempiä kuin pimeillä vuosisadoilla. Todettakoon, että maapallon ilmasto on tällä hetkellä noin 0,1 °C viileämpi kuin keskiajalla. [Ruukinmatruuna historianelävöittäjänä tietää täsmälleen, mikä ero on pimeiden vuosisatojen ja sydänkeskiajan vaatteilla!]

Myöhäiskeskiajalla ilmasto alkoi taas viilentyä - aurinko saavutti aktiivisuusminiminsä 1380, ja ajanjaksoa vuodesta 1400-1850 kutsutaan pikkujääkaudeksi. Dramaattisin merkki tästä oli norjalaisen Grönlannin siirtokunnan tuhoutuminen - maanviljely kävi Grönlannissa mahdottomaksi, ja viimeinen kirkonkirjoihin viety merkintä on vuodelta 1408, ja viimeisen grönlantilaisen arvioidaan kuolleen 1450. Alaskassa lämpötilan arvioidaan laskeneen noin 2°C ja Kanadassa 5-6°C, ja Suomessa lunta oli pitkälle toukokuuhun. Meillä on selkeät todisteet siitä, että Uudella ajalla on todellakin ollut paljon kylmempää kuin keskiajalla - dramaattisimmin tämä näkyy Britanniassa; Thames jäätyi lähes säännöllisesti, kun keskiajalla se pysyi avoinna ympäri vuoden. Vaatteet alkavat muuttua muodinkin mukana jälleen paksummiksi ja tukevammiksi. Suomi köyhtyi jatkuvasti 1500-luvulta 1800-luvulle - ilmasto viileni, ja valtakunta kävi jatkuvia sotia; nälänhädät ja katovuodet seurasivat toisiaan. Nälkävuodet 1695-1697 - juuri ennen Suurta Pohjan Sotaa ja Isoavihaa - olivat Suomen kirjoitetun historian pahin katastrofi. Keskiajalla nälkävuosia ei ollut; ne alkavat uudella ajalla. Suomen väkiluku pysyi samana, noin 300 000 pinnassa, koko uuden ajan - se saattoi jopa hieman laskea keskiaikaisesta. Ei ihmekään, ettei Helsingin perustamisesta 1550 Vantaanjoen suuhun tullut mitään - alue, joka keskiajalla oli pysynyt jäättömänä, jäätyi nyt puoleksi vuodeksi, ja satama oli puoli vuotta käyttökelvoton!

Pikkujääkausi ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Ilmasto alkoi jälleen lämmetä 1850-luvulla ja viimeistään vuonna 1920 kylmä kausi päättyi lopullisesti kaikkialla maailmassa. Kun vanhempamme ja isovanhempamme puhuvat "lapsuuden kesistä, jolloin oli aina lämmintä", he eivät valehtele; 1930-luvulla todellakin oli monta hyvin lämmintä kesää. Ruukinmatruunan lapsuuden kesinä 1970- ja 1980-luvulla puolestaan satoi jatkuvasti. Hänellä on lapsuudenkotinsa kirjahyllyssä yhä kirja "Satuja sadepäivien ratoksi", joka kului hyvin ahkerasti lasten pikku kätösissä.

Ilmasto on siis muuttunut vuosisadoittain jatkuvasti, aaltomaisesti, amplitudin ollessa noin 3-5°C. Lämpökaudet ja kylmät kaudet ovat seuranneet toisiaan, ja nyt elämme kylmän kauden jälkeistä välitilaa - matkaa keskiajan lämpökauden ilmastoon on vielä jonkin verran.

Nyt olemme tulleet jälleen tilanteeseen, jossa vuosittaiset keskilämpötilat kohoavat. Ilmiö on todellinen, eikä sitä voida kiistää. Pahaksi onneksi siitä, mistä ilmiö johtuu, ei ole yksimielisyyttä; ja vielä pahemmaksi onneksi asian tiimoilta on noussut hirvittävä haloo ja fanaatikot kaikkialla painavat paniikkinappulaa. Eikä ilmastonmuutoksen seurauksista edes olla yksimielisiä: onko tulossa uusi lämpökausi vai uusi jääkausi, ja estääkö ilmastonmuutos uuden jääkauden vai pahentaako se tulevaa lämpökautta...?

Me tiedämme, että 1920-luvulta lähtien maapallon keski-ilmastolämpötila on noussut jatkuvasti. 1900-luvulla keskilämpötila nousi noin 0,74°C ja syyksi on luonnollisten syiden ohella pantu kasvihuoneilmiö, jonka aiheuttaa hiilidioksidi - CO₂, orgaanisen aineen poltosta syntyvä palokaasu, joka on pahaksi onneksi voimakas kasvihuonekaasu. On totta, että niin energiatuotanto, lämmitys, prosessiteollisuus kuin liikennekin ovat kuluttaneet valtavia määriä fossiilisia ja orgaanisia polttoaineita, ja ilmakehään on vapautunut valtavia määriä hiilidioksidia.

Ruukinmatruuna metallurgina tietää täsmälleen tuon jutun. Ferrometallurgiassa, mutta myös monien muiden metallien pelkistämisessä, metalli vapautetaan oksideistaan hiilen avulla Ellinghamin diagrammin mukaisesti: hiili kykenee pelkistämään oksideja sekä alkuaineena että hiilimonoksidina. Tätä kutsutaan - ylläri pylläri - masuuniprosessiksi. Lopputuloksena on metallin ja kuonan ohella joka tapauksessa hiilidioksidia. (Kuparin liekkisulatus ja elektrolyyttinen puhdistus eivät vaadi masuuniprosessia.) Ja aina kun hiilipitoista ainetta poltetaan, syntyy hiilidioksidia. Koksi on onneksi lähes puhdasta, mutta monissa polttoaineissa on kaupan päälle epäpuhtauksia. Liitu- ja tertiäärikaudella syntynyt ruskohiili on todella viheliäistä tässä suhteessa, ja sen koksaaminen on varsin vaikeaa. Ruskohiili on hyvin saastuttavaa, ja se sisältää runsaasti rikkiä. Plus sitten öljy ja jätteet, joiden poltossa vapautuu myös typen ja rikin oksideja.

Ruukinmatruuna ei käy käsittelemään kasvihuoneilmiön fysikaalisia perusteita tässä - Wikipedia selostaa sen varsin hyvin. Todettakoon, että ilman kasvihuoneilmiötä Maassa ei olisi elämää, mutta liika on aina liikaa - ja liiallinen määrä kasvihuonekaasuja ilmakehässä kiihdyttää sitä. Hiilidioksidi on vesihöyryn ohella tärkein kasvihuonekaasu, ja ihmisen toiminta tuottaa sitä valtavat määrät. Mutta tuottaako ihminen sitä todella niin paljon, että sillä on vaikutusta ilmastoon ja sen lämpiämiseen - siinäpä kysymys. Ihmisen toiminnan ohella hiilidioksidia tuottavat myös tulivuoret (kalsiumkarbonaatin terminen hajoaminen hiilidioksidiksi ja kalsiumoksidiksi), metsäpalot, kaivospalot, eläinten luonnollinen aineenvaihdunta ja bakteriologinen maatuminen.

Pahaksi onneksi oksidaatioprosessi eli suomeksi polttaminen on hyvin kätevä tapa a) tuottaa energiaa (polttoaineiden kemiallinen energia muuttuu palokaasujen lämpöenergiaksi, joka voidaan muuttaa mekaaniseksi energiaksi lämpövoimakoneilla ja sähköksi generaattorilla) ja b) hankkiutua jätteistä eroon muuttamalla ne kaasumaiseen muotoon - poissa silmistä, poissa mielestä. Maailman lähes kaikki liikennevälineet kulkevat sähköjunia, atomialuksia, purjeveneitä ja polkupyöriä lukuunottamatta Carnot'n kiertoprosessiin perustuvalla polttomoottorilla, ja suuri osa maailman tarvitsemasta sähköstä tuotetaan polttamiseen perustuvissa lämpövoimaloissa - joko fossiilisten polttoaineiden, uusiutuvien polttoaineiden tai jätteen polttoon perustuvissa voimalaitoksissa, mutta polttamalla yhtä kaikki. Lopputuloksena on aina hiilidioksidia. (Todettakoon, että maailman väkijuomateollisuus tuottaa yhtä paljon hiilidioksidia kuin maailman lentoliikenne. Fermentaatioprosessissa kun yhdestä glukoosimoolista muodostuu kaksi etanolimoolia ja kaksi hiilidioksidimoolia.)

Ratkaisuja tähän ongelmaan on kaksi. Ensimmäinen on, että pyritään minimoimaan hiilidioksidipäästöt. Toinen on, että pyritään lisäämään a) tavalla b) toisella instansseja, jotka absorboivat hiilidioksidia pois ilmakehästä.

No. Energiantuotannossa hiilidioksidiongelmalle on olemassa helppo ratkaisu ja se on nimeltään ydinvoima. Se ei tuota hiilidioksidipäästöjä. Myöskään vesivoima, tuulivoima, aurinkovoima, aaltoenergia ja vuorovesivoima eivät tuota hiilidioksidipäästöjä. Ikävä kyllä ydinenergia ei kelpaa suurelle yleisölle. Se kun on kuolemanvaarallista monien mielestä.

Todettakoon, että maailman ydinvoimavastainen liike oli aikoinaan Neuvostoliiton salaisen palvelun KGB:n masinoima. Se lähti Neuvostoliiton havainnosta, että länsimaailma on saavuttamassa energiaomavaraisuuden eikä olisi ydinvoiman myötä enää riippuvainen fossiilisista polttoaineista. Se oli uhkaksi Neuvostoliiton strategialle, joka perustui energialähteiden haltuunottoon ja Lännen energialogistiikan tuhoamiselle. Niinpä KGB alkoi levittämään disinformaatiota ja maskirovkaa ydinvoiman vaarallisuudesta vihreän liikkeen kautta, ja onnistui nopeasti mielipiteenmuokkauksessaan. Toki Harrisburgin onnettomuus oli valtava propagandavoitto Neuvostoliitolle. Liiottelemalla ydinvoiman vaaroja, maalaamalla kauhuskenaarioita ja käyttämällä hyödykseen länsimaiden optimismin romahtamista 1960-luvulla Neuvostoliitto onnistui kääntämään ns. yleisen mielipiteen ydinvoimaa vastaan kaikkialla länsimaissa. Samanaikaisesti Neuvostoliitto itse rakensi energiainfraansa ydinvoiman varaan. Neuvostoliiton strategiana oli tehdä länsimaista jatkuvasti yhä riippuvaisempia fossiilisista polttoaineista - ja samalla haavoittuvampia. Tämä strategia kusi kintuille lopulta oikein kunnolla 1986 Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden myötä - ja samalla vihreä liike kaikkialla maailmassa vakuuttui ydinvoiman hengenvaarallisuudesta ilman KGB:n apuakin. Niinpä ydinvoima ei sen jälkeen ole kelvannut edistysmielisille missään, ja järkipohjalta asiaan suhtautuvia nimitetään mutteriaivoiksi, nörteiksi ja teknokraateiksi.

Ikävä kyllä teknologinen sivilisaatio voi perustua vain energian käytölle. Ilman sitä lopputuloksena on romahdus ja katastrofi. Eikä se romahdus ole mihinkään onnelliseen bukoliseen yhteisölliseen maalaisidylliin, vaan tuloksena on väistämättä Mad Maxin kaltainen anarkia, sotaherrayhteiskunta ja feodalismi. Siellä, missä uskonto sallii orjuuden, romahdetaan orjanomistajayhteiskuntaan. Todettakoon, että ruukinmatruuna harrastaa historianelävöittämistä, ja hän kyllä kykenisi selviämään feodaaliyhteiskunnassa. Mutta se ei ole yhteiskunta, jossa hän haluaisi elää.

Silti kuitenkaan teknologian edistymistä ei voida estää, vaikka haluttaisiin. Sähkö pyrkii syrjäyttämään kaikkialla polttomoottoreita, ainoa ongelma on tähän mennessä ollut akkuteknologia. Teknologisessa evoluutiossa pyrkimys on jatkuvasti kohti suurempaa hyötysuhdetta, parempaa energiatehokkuutta ja pienempää kokoa. Sähköautot ovat nopeampia ja paremmin kiihtyviä kuin polttomoottoriautot, ja tuskin enää vain rautatieromantikot kaipaavat höyry- ja dieselvetureita. (Miksi, oi miksi VR ei konvertoinut Dr13-sarjaa kokonaan sähkölle?) Ja sähkön tuotantoon ydinvoima on erinomainen ratkaisu. Maaliikenne voidaan todennäköisesti tulevaisuudessa siirtää kaikkialla sähkön päälle - ja arabit voivat sen jälkeen opetella juomaan sitä öljyään. Toinen ratkaisu ovat uusiutuvat polttoaineet - biopolttoaineet ja synteettiset polttoaineet, joita ruukinmatruuna on jo aikaisemmin käsitellyt sarjassaan Kemiaa herkkäuskoisille. Mikään ei tunnetusti ole niin viisas kuin insinööri - eri asia vain on, kelpaavatko insinöörien ratkaisut tyyli- ja trenditietoisille päättäjillemme, joita ohjaa järjen sijaan ideologia ja joille tyyli on aina substanssia tärkeämpää.

Entäpä sitten hiilidioksidin poisto ilmakehästä? Peruskoulusta muistamme, että vihreät kasvit yhteyttävät hiilidioksidia ja vesihöyryä fotosynteesillä glukoosiksi - ja tämä prosessi on sitä kiihkeämpää, mitä suurempi on hiilidioksidin osapaine, aivan Le Chatelierin periaatteen mukaisesti. Paradoksaalisesti siis hiilidioksidin pitoisuuden kasvu ilmakehässä kiihdyttää kasvillisuuden, mukaanlukien metsän, kasvua. Maapallolla on kaksi "keuhkoa" - toinen päiväntasaajan alueen trooppiset sademetsät, ja toinen puolestaan pohjoinen havumetsävyöhyke eli taiga - ja Suomi sijaitsee taigalla mitä suurimmassa määrin. Suomen metsänkasvu on kiihtynyt viime vuosisadan aikana, ja Suomen metsänkasvu on suurempaa kuin puun kulutus - Suomi metsittyy. Istuttamalla puita ja kasveja poistamme siis valtavat määrät hiilidioksidia, ja metsittämistä pitäisi tukea kaikkialla missä vain on mahdollisuus.

Mutta toinen tapa poistaa hiilidioksidia on sen sitoutuminen meriveteen. Mereen liukenee valtava määrä hiilidioksidia - josta yhteyttävät levät kykenevät sitä hyödyntämään. Kasviplankton on meren ekosysteemin perusta, ja se tykkää hiilidioksidista. Pahaksi onneksi hiilidioksidi sitoutuu parhaimmin kylmään veteen.

Mutta tässäkin on catch. Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa eniten päiväntasaajan molemmin puolin ja vähimmin napa-alueilla. Ja kuten tiedämme, koko Etelänapamanner on ikijään peitossa. Syynä on, että Etelänapamanner on kaikkialta meren ympäröimä. Eteläinen Jäämeri rajoittuu kauttaaltaan kylmään Länsituulten virtaan - joka on maailman voimakkain merivirta. Se kiertää etelänapamannerta päättymättömänä kehänä, ja nimensä mukaisesti siellä vallitsee jatkuva länsituuli. Tuo 40. ja 50. leveysasteiden välinen eteläinen valtameri ei ole turhaan saanut nimeä Roaring Forties, ärjyvät nelikymppiset, sillä tuulennopeus on siellä jatkuvasti 20-30 m/s ja aallot sen mukaiset. Tämä ns. klipperireitti on vaarallinen mutta nopein reitti maapallon ympäri, ja länsituulet sekä Länsituulten virta eristävät ilmastollisesti Etelänapamantereen muusta maapallon ilmastosysteemistä - sinne ei kantaudu mistään lämpimiä ilmavirtauksia. Ja juuri täällä eteläisellä merialueella - Antarktiksen valtamerellä - hiilidioksidin absorptio meriveteen on kaikkein voimakkain, ja se todennäköisesti vain voimistuu entisestään?

Entäpä sitten Suomi ja Golf-virta? Ikävä totuus on, ettei Golf-virta tosiasiallisesti vaikuta Suomen ilmastoon nimeksikään. Lämpö voi siirtyä vain konvektiona, säteilynä tai johtumisena, ja Suomi sijaitsee liki 2000 km päässä Golf-virrasta. Golf-virta lämmittää Islantia, Brittein saaria ja Norjaa, ja kaikki sen mukanaan tuoma lämpö aiheuttaa Skandien vuoristossa sateen ja lämpimän föhn-tuulen sen itäpuolella, mutta Suomeen siitä ei liikene mitään. Suomen ilmasto ei ole leuto Golf-virran ansiosta vaan Atlantin matalapaineiden - Suomi sijaitsee Atlantin syklonien sulkeutumisalueella. Täsmälleen samanlainen ilmasto sijaitsee Kanadassa ja Alaskassa samoilla leveysasteilla - Anchoragessa ja Juneaussa on paljon leudompaa kuin Vladivostokissa tai Petropavlovskissa, jotka sijaitsevat Tyynenmeren toisessa laidassa kymmenkunta leveysastetta etelämpänä.

Syynä ovat samaiset länsituulet, jotka pitävät Etelänapamantereen kylminä. Ne Roaring Forties löytyvät myös pohjoiselta pallonpuoliskolta - joskin vaimeampna, koska täällä on Euraasia ja Pohjois-Amerikka välissä - mutta meidän leveysasteillamme, Ferrelin solun alueella, länsituulet ovat vallitsevia. Jokainen suomalaispurjehtija tietää asian - länteenpäin purjehtiminen on tuskaa, itään tullaan myötäisellä. (Oikeastaan meidän merialueemme on Shrieking Sixties.) Länsituulet kääntyvät Coriolis-voiman ansiosta koilliseen, ja tuovat mukanaan Atlantin matalapaineet. Niiden myötä Suomen talvi on liki 10-20°C leudompi kuin mannerilmaston alueella - ja liki 30°C leudompi kuin siellä, missä länsituulet puhaltavat maalta merelle eli Euraasian ja Pohjois-Amerikan itärannikoilla. Länsituulet kuljettavat siellä lämpöenergiaa maalta merelle - New Yorkissa on siksi talvisin kylmempää kuin Helsingissä, ja Vladivostok on kylmän paikan maineessa, vaikka se sijaitsee samoilla leveysasteilla kuin Madrid. Eteläisellä pallonpuoliskolla ei ole mitään mannermassaa, jonka kohdatessaan länsituulten mukana tuleva vesihöyry tiivistyisi ja sataisi lämmittäen sitä, ja siellä länsituulet ovat voimakkaita ja kylmiä tuulia. Jessica Watson on Sliippareita lainaten joko hullu tai tavattoman rohkea lähtiessään eteläiselle Tyynellemerelle! Mutta myös Pohjois-Amerikan rannikolla on samanlainen lämmin merivirta - Pohjoinen Tyynenmerenvirta.

Jos pohjoisella pallonpuoliskolla ei olisi mannermassoja, täällä olisi Pohjoisella Jäämerellä täsmälleen samanlainen sirkumpolaarinen virta kuin Länsituulten virta etelässä - ja Ferrelin solu eriytyisi täysin napa-alueesta.

Miten ilmaston lämpeneminen vaikuttaa säihin Suomessa? Vastaus on, että kesälämpötilaan ei mitenkään - kesälämpötila riippuu yksinomaan Auringon säteilystä, ja lämpö siirtyy aina kuumemmasta lämpösäiliöstä kylmempään, eli maalta merelle. [Siperian, samoin kuin Kanadankin, kesät muuten ovat pahuksen kuumia.] Talvi onkin sitten toinen juttu. Islanti, Brittein saaret ja Norja kärsisivät, sillä Golf-virta heikkenee, mutta Suomelle ei todennäköisesti kävisi mitenkään. Atlantilla syntyy matalapaineita kuten ennenkin ja länsituulet tuovat sykloneja tänne kuten ennenkin. Koska tiedämme, että 7000 vee sitten meillä oli 2-3°C lämpimämpää ja keskiajalla oli hiukan lämpimämpää kuin nykyään, niin todennäköistä on, että Suomen ilmasto muuttuu "brutaalista" "pitkin hampain siedettäväksi". Lumikausi talvella jää pariin kuukauteen puolen vuoden sijaan, ja meret jäätyvät vasta helmikuulla. Täällä alkaa maanviljelys kannattamaan satokauden pidentyessä ja täällä alkavat myös jalot lehtipuut kasvamaan, eli suomipuusta alkaa olla muuhunkin kuin sellunkeittoon. Suomi on ilmastonmuutoksen nettovoittaja. Tosin talven riesana olisi yhä edelleen pimeys.

Entäpä aavikoituminen? Kun katsomme, missä aavikot sijaitsevat, niin vastaus on, että pääsääntöisesti joko keskellä mannerta tai sitten siellä, missä pasaatituuli puhaltaa maalta merelle. Pasaatit ovat kuivia tuulia. Toisaalta siellä, missä pasaati puhaltaa mereltä maalle, on leppeä välimerenilmasto ja niitä alueita on pitkään pidetty paratiiseina. Mannerten länsireunat ovat pasaatituulten alueilla (Hadleyn solujen alueilla) aavikkoja ja itäreunat paratiiseja, kun taas länsituulten vyöhykkeellä (Ferrelin solujen alueella) toisin päin. Walkerin kierrolla on myös oma osansa aavikoitumisessa. Pelkkä lämpötilan nousu ei aiheuta aavikoitumista - päiväntasaajan molemmin puolin on trooppisten sademetsien alueet - ja pikemminkin lämpötilan nousu saattaa nostaa kasvillisuusvyöhykkeitä pohjoiseen päin; koillispasaatin alueella Sahara saattaa pikemminkin kaventua kuin kasvaa. Toki aavikoitumiseen vaikuttaa myös eroosio - johon ihminen ei todellakaan ole syytön!

Nyrkkisääntö on siis:

* länsituulten vyöhyke (Ferrelin solu):
- mannerten itärannikot - tuuli maalta merelle - kylmyysaavikko
- mannerten länsirannikot - tuuli mereltä maalle - meri-ilmasto

* pasaatituulten vyöhyke (Hadleyn solu):
- mannerten itärannikot - tuuli mereltä maalle - välimerenilmasto
- mannerten länsirannikot - tuuli maalta merelle - kuivuusaavikko

Länsituulten ja pasaatien välillä 30-35. leveysasteilla Hadleyn ja Ferrelin solujen välissä ovat hepoasteet, jatkuvan korkeapaineen alueet, joissa on tyventä; ja päiväntasaajalla, koillis- ja kaakoispasaatin välissä puolestaan on pasaatituulten kohtaamisvyöhyke, doldrumit, jossa on jatkuva matalapaine; siellä on hyvin sateista, ja silloin kun ei ole myrskyä, on pläkä. [Tämä tiedoksi kaikille maailmanympäripurjehdusta suunnitteleville.]

Ilmastonmuutoksen nettohäviäjiä ovat varmasti alavien maiden asukkaat. Merenpinta tulee nousemaan ja tuulet (ja sitä myötä aallot ja vuodenaikaistuulet eli hurrikaanit, taifuunit ja monsuunit) tulevat voimistumaan. Malediiveillä on jo tuskailtu - ihan aiheesta - että maa jää meren uhriksi. Asialle olisi syytä tehdä jotain - jos ei muuten, niin rakentamalla tulvamuureja ja poldereita Hollannin tapaan.

Ikävä kyllä ilmastonmuutos on saanut kaikki maailman fanaatikot ja hörhöt liikkeelle. Ilmastonmuutoksesta on tieten tahtoen tehty mörkö, ja kaikenlaiset fasismin ja muiden totalitaaristen aatteiden perään haikailevat vaativat elintason laskemista keskiaikaiselle tasolle ja siirtymistä feodaaliyhteiskuntaan ja sen teknologiaan "jotta maapallo pelastuu". Mutta toinen ikävä tosiasia on, että siinä, missä länsimaat tuntevat vastuunsa ja tekevät asialle jotain, totalitaariset maat eivät voisi niinkuin vähempää välittää. Vanha kunnon yhteismaan ongelma. Diktatuurimaat, kuten Kiina ja Venäjä, kokevat yhteisen hyvän eteen talkoiden tekemisen loukkauksena omalle arvovallalleen. Kiina on maailman suurin kasvihuonekaasujen tuottaja, eikä se voisi asiasta niinkuin vähempää välittää. Venäjä puolestaan pyrkii saastuttamaan kuten ennenkin ja maksattamaan kaikki kulut toisilla - samalla tavoin kuin Pietarin jätevedenpuhdistamonkin. Venäjää asia ei voisi vähempää liikuttaa - kyse on rapautuvan imperiumin arvovallasta, josta se pyrkii pitämään loppuun asti kiinni, osoittautuipa se kuinka tuhoisaksi Venäjälle itselleen tahansa. Siinä, missä USA, Kanada ja Eurooppa todella ajattelevat ongelmaa ja tekevät asialle jotain, Kiina näyttää suunnilleen keskisormea koko maailmalle. Ja lopputulos on, että kukaan ei viitsi lopulta tehdä mitään, koska diktatuurimaita on mahdotonta saamaan tekemään yhteistyötä muutoin kuin asevoimin. Me länkkärit olemme idealisteja, maksamme selkänahassamme vähennykset yhteisen hyvän eteen - ja diktatuurimaat nauravat räkäisesti länkkärien naiiviudelle ja tyhmyydelle ja kuittaavat hyödyn meidän uurastuksestamme. Taloustieteen 2009 nobelisti Elinor Ostrom on tutkinut tätä ongelmaa.

Jotain siis pitäisi tehdä. Hiilidioksidipäästöjen alentaminen olisi kaikkien etu - ja varsinkin jos se tehtäisiin käyttämällä toisaalta ydinvoimaa perusvoimana ja uusiutuvia energialähteitä säätövoimana (kuten todettu, veneellämme on aurinkopaneeli mutta ei ydinreaktoria) se voitaisiin hanskata jopa tuskattomasti. Suurnopeusjunat ovat ratkaisu Euroopan tukkoiseen lentoliikenteeseen - kun otetaan mukaan taksimatkat lentokentille ja käkkiminen terminaaleissa, suurnopeusjunalla olisi mahdollista jo nykyisellään päästä nopeammin Helsingistä Lissaboniin kuin lentäen jos rataverkko uusittaiiin. Iso investointi, mutta siitä riittäisi riemua sadaksi vuodeksi. Sitten voisimme hymyillä vinoa hymyä amerikkalaisten lyhytnäköisyydelle. Meillä ei ole mitään syytä palata feodalismiin tai orjanomistajayhteiskuntaan - kun vain jätetään ongelmanratkaisu insinööreille ideologiapainotteisten hörhöjen sijaan.

Mutta varmaa on, että hiilidioksidipäästöjen vähentämisellä on serendipiittinen vaikutus. Saamme nimittäin parempaa ilmaa hengitettäväksemme. Hiilidioksidipäästöjen alentaminen alentaa myös muiden oksidien ja pienhiukkasten määrää. Ruukinmatruuna tietää täsmälleen kuinka kivaa on jynssätä veneen kansi Metallikaupungin pienvenesatamassa joka vuosi talvisäilytyksen jäljiltä. Ja jokainen astmaatikon äiti varmasti iloitsee puhtaammasta ja paremmasta hengitysilmasta lapsillemme.

Ateismi ja vapaamatkustajan ongelma

Jokainen meistä, joka on jossain vaiheessa tehnyt tiettäväksi ettei hän usko jumaliin tai muihin mielikuvitusystäviin, on varmasti kokenut jonkinlaista nuivintaa. Joko verbaalista, sosiaalista tai sanatonta. Ruukinmatruuna muistaa itse, miten hänen äitinsä käytös muuttui harvinaisen kylmäkiskoiseksi kun hän aikoinaan itse hylkäsi äitinsä edustaman uskonnollisuuden ja kieltäytyi enää menemästä uskontokuntansa pyhäkköön.

Ruukinmatruuna on pitänyt tätä käytöstä pitkään hävyttömänä, törkeänä ja bigotistisena. Mutta hän koki toissapäivänä ahaa-elämyksen: kyse on vapaamatkustajan ongelmasta. Ruukinmatruuna on monesti todennut, että uskonto ei ole, toisin kuin usein väitetään, mikään mielen virus vaan selkeästi yhteisön kannalta hyödyllinen meemi ja että uskonto ei ole yksilöä varten vaan se on yhteisöä varten. Yhteiskunta ei luo uskontoa, kuten Marx väitti, vaan juuri päinvastoin: jokainen uskonto luo näköisensä yhteiskunnan. Ja ateistien muodostama yhteisö ei kestä vastoinkäymisiä, vaan hajoaa, sillä ateistisessa yhteiskunnassa ihmisten välillä ei ole mitään yhdistävää sidettä. Tästä syystä yksilö voi olla ateisti mutta yhteisö ei milloinkaan. Uskonnon tärkein funktio on, että se luo yhteisön jäsenien välille keskinäisen luottamuksen ja homogenisoi näin yhteisöä.

Mutta ikävä kyllä tämä ei tule ilmaiseksi. Kuten mikä tahansa julkishyödyke, uskonto vaatii jäseniltään sitoutumista, eli sääntöjen noudattamista ja osanottoa sekä arvomaailman omaksumista. Se puolestaan vaatii resurssi-investointeja: yhteisön jäsenten on uhrattava resurssejaan (aikaa, vaivaa, rahaa, typertymistä) tämän resurssin ylläpitoon. Ne ovat aina jostain muusta pois.

Vanhaa kunnon Pascalin vedonlyöntiä, kannattaa uskoa Jumalaan koska siinä ei voi hävitä - jos Jumala on olemassa, pääset taivaaseen ja jos Häntä ei ole olemassa, et menetä mitään on vastustettu sillä, että usko Jumalaan vaatii tinkimistä jostakin muusta (ajasta, rahasta, älyllisestä rehellisyydestä, elämäntavoista jne) ja mistäpä sen tietää, onko uskonnon XP jumala se oikea jumaluus?

Mutta sekä Pascalin vedonlyönti että sen vasta-argumentti tavoittavat olennaisen: uskonto on julkishyödyke - ja siihen pätevät ne kaikki samat kriteerit kuin julkishyödykkeeseen ja sellaisen käyttöön yleensäkin. Se ei ole niukka, vaan kun joku on kerran tuottanut sen, siitä pääsevät nauttimaan kaikki, ja se on vapaasti saatavilla, ja kun se on tuotettu, on mahdotonta estää ihmisiä nauttimasta siitä ja sen mukanaantuomista hyödyistä.

Mutta ongelmana ovat nyt vapaamatkustajat - ihmiset, jotka haluavat nauttia julkishyödykkeen mukanaantuomista hyödyistä, mutta eivät ole valmiita uhraamaan tippaakaan resurssejaan sen ylläpitoon tai jotka aktiivisesti sabotoivat sitä. Eräiden nimeltämainitsemattomien pikkuankanpoikien idea pummilla matkustamisen autuudesta on esimerkki julkishyödykkeen vapaamatkustamisesta oikein kirjaimellisesti, ja VR:n kalustoa töhertävät pikkuterroristit puolestaan sabotoivat julkishyödykettä. Heidän aiheuttamansa kulungit koituvat muiden maksettaviksi eli enemmän resurssikuluja per ylläpitävä silmäpari.

Mutta uskonnon ulkoisvaikutukset ovat melkoiset. Julkishyödykkeenä sillä on selkeä yleishyöty: se luo kaikille ihmisille yhteiset eettiset pelisäännöt ja sanktioi niitä toisaalta toivolla (pelastus, onni, autuus, nirvana) että toisaalta pelolla (helvetti, rangaistus, paha reinkarnaatio jne). Resurssit, mitä uskonto vaatii, ovat toisaalta taloudellisia (kirkollisverot, kymmenykset), toisaalta sosiaalisia (noudata sääntöjä ja tottele) ja toisaalta älyllisiä (pitää sisäistää uskonnon dogmit). Pääsääntöisesti kuitenkin uskontojen yhteisölle tuottama nettohyöty on suurempi kuin sen yksilöille tuottama nettohaitta.

Uskonto luo, luodessaan yhteiskuntaan perusluottamuksen, eettiset pelisäännöt sekä moraalisen selkärangan, myös ulkoishyödyn eli hyödyn, josta pääsevät nauttimaan myös ne, jotka eivät joko pane tikkua ristiin asian hyväksi (sekulaarit, uskonnollisesti välinpitämättömät) tai jotka pyrkivät aktiivisesti sabotoimaan ko. julkishyödykettä (ateistit, vapaa-ajattelijat). Ihmistä tai instanssia, joka pyrkii hyötymään ulkoishyödystä uhraamatta sen eteen resursseja kutsutaan vapaamatkustajaksi eli rumemmin jänikseksi tai pummiksi.

Näin pääsääntöisesti ihmiset, jotka uhraavat resurssejaan julkishyödykkeen ylläpitoon, suhtautuvat hyvin penseästi vapaamatkustajiin, jäniksiin ja pummeihin. Yleensä penseys ilmenee sosiaalisena sanktiointina, mutta esimerkiksi lakonrikkurien tai mukavuuslippulaivojen tapauksessa nuivinta voi eskaloitua henkirikoksiin.

Ruukinmatruunan äidillä oli aina tapana sanoa oma vika, oma sika kun pikku ruukkilainen oli omaa syytään joutunut vaikeuksiin, vaikkapa kiusaamalla veljiään. Tai olemalla nenäkäs auktoriteeteille. Häneltä likeni harvinaisen vähän myötätuntoa pikku ruukkilaista kohtaan silloin, kun vaikeudet olivat omaa syytä. Eli siis omien tietoisten valintojen seurauksia.

Ja ruukinmatruunalle välähti toissapäivänä, että ateismissa on täsmälleen siitä kyse. Kyse on vapaamatkustamisesta - nautitaan julkisresurssin (uskonnon) mukanaantuomista hyödyistä, mutta ei tehdä mitään sen eteen tai pikemminkin pyritään aktiivisesti sabotoimaan kyseistä julkisresurssia. Jos sivuutamme älylliset aspektit ja tutkimme uskonnon välinearvoa, niin ateismilla ei ole minkäänlaista välinearvoa - se ei siis ole edes kilpaileva julkishyödyke. [Islam sensijaan on.]

Ruukinmatruunan äippä siis suhtautui tyttäreensä negatiivisesti, koska pikku ruukkilainen ryhtyi jumalankieltämisellään vapaamatkustajaksi. Jänikseksi. Pummiksi. Rikkuriksi.

Me kaikki tiedämme, miten lähes kaikki uskonnot suhtautuvat apostaasiin eli luopumukseen. Luopio voidaan sulkea yhteisön ulkopuolelle; hänet voidaan eristää, kukaan ei ehkä kommunikoi hänen kanssan mitenkään - tai hänestä voidaan levittää ilkeämielisiä juoruja ja huhuja. Äärimmillään uskonto voi jopa käskeä luopion murhaan, kuten islam Katumuksen suurassa (9:11-12). Me voimme toki paheksua tällaista käytöstä ja esittää vastalauseemme, ja ateistit voivat toki suureen ääneen valittaa sitä, että heitä sorretaan, mutta ihmisluonto on sellainen - kukaan ei pidä julkishyödykkeen pummikäytöstä ja vielä vähemmän sen sabotoimisesta, sanoipa uskonvapauslainsäädäntö asiasta mitä tahansa. Ruukinmatruuna joutui oman äitinsä jos ei mustalle, niin ainakin harmaalle, listalle, koska hän asettui poikkiteloin ja kieltäytyi ottamasta osaa julkishyödykkeen ylläpitoon.

Oma vika, oma sika. Ruukinmatruuna asettui omalla valinnallaan (uskonnottomuus) poikkiteloin laumaa vastaan - ja kärsi seuraukset. Luojan kiitos kyse ei ollut ortodoksijuutalaisuudesta, islamista, scientologiasta eikä jehovantodistajista. Se oli hänen tietoinen valintansa - ja hän joutui myös kärsimään valintansa seuraukset.

Mielenkiintoista sinänsä, ruukinmatruunaa ei nuivita enää lainkaan kun hän valitsi itselleen uuden uskonnon. Syy on siinä, että sen tuottama julkishyödyke on lähes samanlainen kuin hänen vanhempiensakin, ja sitoutumalla oman uskontonsa normeihin hän samalla kontributoi vanhempiensa uskonnon normeja, koska ne ovat pitkälti samat.

Älyllinen epärehellisyys voi olla suotavaa silloin, jos älyllinen rehellisyys johtaa sosiaaliseen umpikujaan ja sosietaaliseen sekä väestölliseen katastrofiin.

Outo havainto

Ne ihmiset, joilla on eniten vaurautta, usein elävät hyvin niukasti eivätkä mitenkään tuo vaurauttaan esiin, kun taas ne, jotka elävät leveästi, tekevät sen usein joko riskipääomalla tai velaksi.

Ehkä on vain niin, että raha ei tuo onnea mutta se tuo turvallisuudentunnetta; ja ne, jotka tavoittelevat onnea rahan kautta, eivät saa onnea ikinä sen enempää kuin turvallisuudentunnettakaan.

Päivän mietelmä

Mikä tahansa byrokratia pyrkii kasvamaan niin isoksi, että se pyörittää itse itseään sensijaan että se pyörittäisi sitä instanssia, jota varten se on aikoinaan pystytetty.

Nibelungenrock

Ruukinmatruunan kirjahyllystä löytyy hyllymetreittäin historiaa ja mytologiaa käsitteleviä kirjoja, ja sieltä löytyy myös Penguinin painos Nibelungenliedistä. Ruukinmatruuna muistaa Saksan kansalliseepoksen oikein mainiosti, paitsi koulunpenkinkulutusajoiltaan ja saksantunneilta, myös aktiiveilta roolipeliajoiltaan, ja paitsi Wagner, myös J.R.R. Tolkien on käsitellyt aineistoa Silmarillionissa. Vanhin tunnettu laitos tästä eepoksesta, joka on alkukielellä kirjoitettu runomittaan, on vuodelta 1227, mutta tarina kertoo paljon vanhemmista ajoista. Suomeksi teoksen on toimittanut Toivo Lyy, vuonna 1927.

Nibelungenliedissä on paljon yhteistä Runo-Eddan sekä Völsunga- ja Reuderik-saagan kanssa, sillä molemmissa esiintyvät samat sankarit, joskin hieman eri nimillä ja tapahtumat eroavat mariginaalisesti toisistaan. Lienee tarpeetonta sanoa, että niin Saksan keisarikunta kuin natsihallintokin kertakaikkiaan ryöstöviljelivät tätä ylvästä eeposta omiin tarkoituksiinsa, ja se joutui huonoon maineeseen pitkäksi aikaa - sinänsä täysin syyttä.

Ruukinmatruuna on monasti todennut, että yleensä tarujen taustalta löytyy aivan aitoa historiaa - ja hän on käsitellyt mm. Raamattua tämä mielessä. Tarut ja mytologiat harvoin ovat satua, vaikka sellaisiksi ne haluamme tulkita; vaan usein kyseessä on myytin muotoon puetut historian tapahtumat.

Jos kerran Raamatun - ja varsinkin Tooran - taustalta voidaan löytää aivan oikeita tapahtumia, niin entäpä Nibelungenliedin? Heinrich Schliemann osoitti, että Troijan sota aivan oikeasti käytiin ja että Troija aivan oikeasti oli historiallinen kaupunki. Entäpä Nibelungenlied? Ovatko germaanit helleenejä huonompia?

Nibelungenliedin ja skandinaavisen Völsunga-saagan synopsis voidaan tiivistää seuraavasti:

Nuori Siegfried (Sigurd), Xantenin perijä, saa ihmeellisen miekan, Balmungin, ja hän päättää surmata sillä maata vaivanneen lohikäärmeen Fafnirin (Favne). Hän kylpee sen jälkeen loghikäärmeen veressä tullakseen haavoittumattomaksi, mutta puun lehti putoaa hänen olkapäähänsä. Samalla hän voittaa itselleen Nibelungien (Niflungien) aarteen. Kääpiöt vannottavat Siegfriediä hankkiutumaan siitä eroon, sillä aarre on kirottu. Siegfried menee namisiin Burgundin kuninkaan Güntherin (Gunnarin) sisaren Kriemhilden (Gudrun) kanssa, ja vannoo uskollisuutta Burgundin kuninkaalle. Günther puolestaan haluaa mennä naimisiin Isenlandin kuningattaren, valkyyria Brünhilden (Brynhild) kanssa, mutta pahaksi onneksi Brünhildellä on Peppi Pitkätossun voimat ja vain hänen voittajansa voi mennä hänen kanssaan naimisiin. Niinpä Günther lähettää salapuvussa Siegfriedin asialle Isenlandiin. Günther saa lopulta Brünhilden. Petos tulee kuitenkin ilmi kun Kriemhilde kertoo Brünhildelle Siegfriedin olevan hänen todellinen voittajansa, ja hurjistunut Günther määrää Hagenin (Hogni), Tronjen tai Troneckin, herran, päästämään Siegfriedistä ilmat pihalle. Kesken metsästyksen Hagen heittää keihäänsä Siegfriedin olkapäähän ja tämä kuolee. Hagen ottaa Balmungin itselleen ja riistää Nibelungin aarteen Kriemhildeltä upottaen sen Reiniin. Teoksen ensimmäinen osa päättyy tähän.

Teoksen toinen osa alkaa kymmenkunta vuotta myöhemmin. Kriemhilde on mennyt hunnien kuninkaan Etzelin (Atle) kanssa naimisiin, ja saavat pojan, Ortliebin. Kriemhilde kutsuu burgundilaiset hunnien vieraaksi Ortliebin ristiäisiin. Hagen epäilee, että kyseessä on Kriemhildin juoni, jolla hän yrittää kostaa Siegfriedin kuoleman, mutta häntä ei uskota. Ylittäessään Reinin vetehinen kertoo, että he kaikki kuolevat tällä retkellä ja ainoastaan yksi munkki tulee kotiin. Yksin kuningatar Brünhilde jää kotiin. Kriemhild toivottaa burgundilaiset tervetulleeksi, mutta Hagen näkee Kriemhildin aikeet. Etzelin ystävä, Dietrich Berniläinen (Tjodrek) neuvoo heitä pitämään aseet koko ajan käsillä. Lopulta tunnelma kiristyy, ja Hagen sanoo Kriemhildelle surmanneensa Siegfriedin ja hävittäneensä Nibelungien aarteet - ja syyttää siitä Kriemhildeä ja hänen petostaan Güntherin asiassa. Lopulta hovissa puhkeaa ilmitaistelu, ja Hagen surmaa pikku Ortliebin. Lopulta hunnit saartavat burgundilaiset. Kriemhilde sanoo säästävänsä kaikkien hengen, jos he luovuttavat Hagenin hänelle. Günther kieltäytyy. Lopuksi hunnit sytyttävät palatsin tuleen. Burgundilaisista hengissä selviävät vain Günther ja Hagen, jotka jäävät Dietrichin vangeiksi. Kriemhilde surmaa veljensä, ja näyttää tämän irtileikattua päätä Hagenille. Hagen kieltäytyy yhä paljastamasta aarteen kätköpaikkaa. Kriemhilde lyö kahleissa olevan Hagenin pään irti. Hildebrand, toinen Etzelin liittolainen, saa Kriemhildestä tarpeekseen ja lyö tämän takavarikoimallaan Balmungilla kahtia. Lopulta hunnit päättävät kostaa koko maailmalle Siegfriedin kuoleman ja lähtevät sotaan koko maailmaa vastaan. Dietrich Berniläinen ja Hildebrand surevat, että niin monen sankarin piti kuolla.

No. Tarina toisintuu sekä germaanisissa että skandinaavisissa tarinoissa. Ne ovat muotoutuneet 700-luvulla, ja 800-luvulla saavuttaneet suunnilleen nykymuotonsa. Runo-Edda ja Nibelungenlied on koottu suunnilleen samaan aikaan. Tarinat on koottu sinä aikana, jota me kutsumme pimeäksi keskiajaksi - aika Länsi-Rooman luhistumisesta karolingiseen renessanssiin. Tämä aika on runsas tarujen osalta - mm. Beowulf, Kalevala, Widsith, Rolandin laulu, starinat, vanhimmat saagat, kuningas Arthurin tarinat, Gutasaga jne - ovat tältä ajalta peräisin, mutta ajalta on vähän artefakteja ja kirjoitettua historiaa. Juuri siksi ajanjaksoa 476-800, varhaiskeskiaikaa, kutsutaan "pimeäksi keskiajaksi".

Jos lähdemme purkamaan tarinaa, niin mitä jää käteen? Vaikka tarinassa vilahtelee pakanallisia viitteitä ja skandinaavisaagoissa viittauksia Odiniin, valkyyrioihin ja viikinkijumaluuksiin, niin Güntherin, Hagenin, Dietrichin kuin Hildebrandinkin käytös on täysin kristillisen ritari-ihanteen kaltaista. Hagen on single-minded soldier, loppuun saakka uskollinen kelvottomalle kuninkaalleen, ja Güntheriä velvottaa hänen statuksensa. Kriemhildeä puolestaan sitoo hänen rakkautensa. Tarinat ovat siis syntyneet kulttuurissa, joka on elänyt kristinuskon vaikutuspiirissä ja kuvaavat aikaa, jossa kristinusko on jo lyömässä itseään läpi. Ja tämä aika on merovingiaika. On perusteltua siksi olettaa, että tapahtumat liittyvät suunnilleen aikavälille 450-590. Frankkien valtakunta kattoi koko nykyisen Ranskan, Sveitsin, Itävallan ja läntisen osan Saksaa. Frankkien kieli oli saksan sukuinen kieli, mutta frankit omaksuivat rahvaanlatinan 600-luvulle tultaessa. He kääntyivät kristinuskoon Klodowigin (Clovis I) myötä 486.

Aivan ensimmäisenä katsotaan, löytyykö tarinasta tunnistettavia historiallisia henkilöitä, ja jos, niin keitä. Ja ensimmäinen selkeästi tunnistettava on Brünhilda - länsigoottien kuninkaan Athanagildin tytär ja Austrasian kuninkaan Sigebert I:n puoliso. Brünhilda syntyi Toledossa 543 ja sai erinomaisen kasvatuksen, johon kuului myös aseidenkäsittelykoulutus. Hän osasi lukea ja kirjoittaa sekä goottia että latinaa, ja hän on omana aikanaan ollut hyvin sivistynyt. Ei ole epäilystäkään, ettikö hän olisi ollut pakanallisten skandinaavien ja germaanien silmissä valkyyria.

Mieleniintoista on, että Brünhilde mainitaan "Isenlandin" kuningattareksi. Nimi on perinteisesti tulkittu Islanniksi, mutta Islanti löydettiin vasta 700-luvulla kun irlantilaiset munkit purjehtivat sinne - ja ensimmäiset skandinaavit muuttivat Islantiin vasta 874! Islannista ei ollut vielä tietoakaan, kun tarinat muotoutuivat; Isenland siis ei voi olla Islanti. Mutta länsigootit kutsuivat itseään nimellä visi ("visigootit"), ja mikäli tulkitsemme sanan "Isenland" sanaksi "Visenland" - visien (länsigoottien) maa eli Espanja ([H]ispania) - palaset loksahtavat paikalleen. Vaikea merimatka Isenlandiinkin saa selityksen; Biskajan lahdella on yhä edelleenkin hyvin vaarallinen maine; ja kuitenkin nopein matka Austrasiasta (Hollannista ja luoteis-Saksasta) Toledoon kulkee merta pitkin.

Sigebert oli frankkien suurkuninkaan Klotar I:n neljästä pojasta kelvollisin. Klotarin kuoltua hänen valtakuntansa jaettiin hänen pojilleen, ja Sigebert sai Austrasian, Charibert Ile-de-Francen, Guntram Burgundin ja Kilperik Soissons'n ja Neustrian. Nimi Sigebert muistuttaa riittävästi nimeä Siegfried jotta asiasta voitaisiin tehdä kenguruloikka johtopäätöksiin, mutta jätämme tämän avoimeksi.

Kilperik oli kaikista Klotar I:n pojista kelvottomin - huoripukki, juoppo ja häntäheikki, ja hän harrasti alhaissäätyisiä rakastajattaria. Sigebert ja Brünhilde olivat uhka hänelle, ja niinpä Kilperik päätti ryhdistäytyä, ja nai Brünhilden sisaren Galswinthan. Mutta Kilperikin rakastajatar Fredegunda kuristi kuningattaren kuoliaaksi ja nai Kilperikin. Tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä; tällä hän sai Brünhilden vihat niskaansa. Brünhilde oli yhtä leppymätön vihassaan kuin rakkaudessaan Sigebertiin - eikä ole vaikeaa arvata, että näiden kahden kuningattaren, Brünhilden ja Fredegundan, viha ja vendetta, on esimerkkinä Nibelungenliedin kahden kuningattaren, Brünhilden ja Kriemhilden, vihalle.

Viha kärjistyi lopulta siihen, että Sigebert julisti sodan veljelleen, ja vuonna 575 Sigebert oli saanut ahdistettua Kilperikin Tournai'hin. Fredegunda, jonka Gregorius Toursilainen kuvaa psykopaattiseksi naispaholaiseksi, kuitenkin järjesti Sigebertin salamurhan - hän kuoli salamurhaajan puukottamana myrkytetyillä väkipuukoilla metsästysretkellä Vitry'ssä, aivan kuten Siegfried. Yhtäläisyydet siihen, miten Kriemhilden katkeruus saa Hagenin murhaamaan Siegfriedin, ovat ilmeiset.

Nyt Brünhildan viha Fredegundaa kohtaan leimahtaa avoimeksi. Brünhilda nosti poikansa Kildebert II:n Austrasian kuninkaaksi, halliten itse kuningataräitinä. Hän korjasi roomalaisia teitä, rakennutti kirkkoja, luostareita ja julkisia rakennuksia, ja varusti maansa sotaan Neustriaa vastaan. Uusi sota saatiin 585, ja Kilperik kuoli Brünhildan lähettämään salamurhaajaan.

Molemmat kuningattaret olivat nyt leskiä - Brunhilda oli leppymätön, tarmokas ja vallanhimoinen, kun taas Fredegunda julma, psykopaattinen ja täysin säälimätön - ja he alkoivat surmaamaan toistensa lapsia. Burgundin lapseton kuningas Guntram määräsi Brunhilden pojan Kildebertin perillisekseen; Guntramin kuoltua 592 Kildebert II yhdisti Austrasian ja Burgundin. Kildebert II kuitenkin kuoli 595; murhan takana oli Fredegunda. Nyt Brünhilda päätti hankkiutua lopullisesti Fredegundasta eroon, ja tämä kuoli Brunhildan myrkyttämänä 597. Brunhilda oli yhdistänyt Austrasian, Burgundin ja Soissons'in yhden valtikan alle, ja hän hallitsi pojanpoikansa Theudbaldin nimissä. Brunhilda oli kuitenkin osoittautunut täysin siekailemattomaksi naispaholaiseksi, ja herättänyt vihan kaikissa alamaisissaan. Viimeisen korren veti Neustrian kuningas Klotar II, joka huudettiin Austrasian ja Neustrian kuninkaaksi. Hän murhasi tätinsä Brünhilden - yli seitsemänkymppisen mummelin - vuonna 613 revityttämällä tämän kappaleiksi neljällä villihevosella.

Ei ole epäilystäkään, etteivätkö Austrasian Brünhilda ja Neustrian Fredegunda olisi juurikin esikuvina Brünhildelle ja Kriemhildelle. Näiden kahden naisen - toinen voimakastahtoinen diktaattori, toinen täysin siekailematon psykopaatti - välinen pyhä viha toistuu Nibelungenliedissä, ja Sigebert I:n kuolema Fredegundan lähettämän salamurhaajan - Hagenin - käsissä on lähes identtinen Siegfriedin kohtalon kanssa.

Mutta tämä sota oli tuhonnut merovingien kuningassuvun lähes täysin. Ainoa hengissä selvinnyt oli Klotar II, joka kuoli 625 frankkien suurkuninkaana. Hänen poikansa Dagobert I peri Austrasian ja Karibert II Akvitanian. Sisällissota alkoi uudelleen, ja Karibert ja tämän nuori poika Kilperik kuolivat salamurhaajan tikariin. Dagobert I oli viimeinen merovingi, jolla oli todellista valtaa; hän kuoli 34-vuotiaana 639, jonka jälkeen valtakuntaa hallitsivat käytännössä majordomukset - vertaa shógun, ja merovingikuninkaat olivat enää pelkkiä nukkehallitsijoita, roi fainéant. He menivät naimisiin 13-vuotiaina, siittivät lapsia 15-vuotiaina ja 30-vuotiaina olivat täysin elähtäneitä. Viimeinen merovingi, lapsikuningas Kilderik III, syrjäytettiin 751 ja pantiin luostariin. Karolingiaika alkoi Pipin Lyhyen johdolla.

Merovingiaika on koko läntisen Euroopan verisintä ja surullisinta aikaa; kuninkaat vaihtuivat muutaman vuoden välein ja yksikään merovingihallitsija ei elänyt yli viisikymppiseksi. Syy oli siinä, että valtakuntaa ei katsottu res publicaksi, yhteiseksi asiaksi, vaan patrimoniumiksi, isän omaisuudeksi, ja valtakunta jaettiin poikien kesken - ja pojat tietenkin alkoivat käydä sotaa siitä, kuka olisi kukko tunkiolla. Pakanalliselta ajalta peräisin ollut saalilainen laki ei antanut naiselle asemaa eikä perimystä; tästä syystä Brünhilda tarvitsi jatkuvasti nukkehallitsijan, jonka kautta hallita. Lopputulos oli väistämätön: neljä sukupolvea kelvollisia kuninkaita, sata vuotta anarkiaa ja sisällissotia ja sata vuotta nukkehallitsijoita. Tämä täsmälleen sama tarina toistuu karolingien kohtalossa. Vasta ottoniaanisena aikana perimäjärjestystä muutettiin, ja valtakunta muuttuu patrimoniumista res publicaksi, periytyen vanhimmalle pojalle. Mutta tästä murheellisesta ajasta ovat syntyneet tarut ja saagat; aika oli anarkian ja tyrannian vaihtelua, ja sodat olivat ainaisia. Plus sitten kulkutaudit ja nälänhädät siihen päälle, kun maassa vallitsee anarkia. Siinä ajassa ei synny sivistystä eikä historiaa, mutta kylläkin lauluja ja sankaritaruja.

Onko Siegfriedin historiallinen esikuva Sigebert I? Jätämme sen vielä avoimeksi.

Olisi liiankin houkuttelevaa tulkita Günther samaksi hahmoksi kuin Burgundin Guntram, mutta meillä on parempi ehdokas häntä varten; Burgundin kuningas Gundaharius, joka pakeni yhdessä rugialaisten kuninkaan Hoginan kanssa Länsi-Roomaan Flavius Aëtiuksen luo. Mutta Aëtius sai tarpeekseen burgundilaisista, ja Gundaharius kaatui 436.

Mutta hetkinen - Etzel oli hunni, ja hänet on tulkittu Attilaksi? Attila kuitenkin nousi valtaan vasta 437, vuotta Hagenan ja Gundahariuksen kuoleman jälkeen. Vitsi on siinä, että rahvaanlatinassa Aëtius ääntyy eetsius (vrt. nykyitalian Ezio) ja Ezio sekä Etzel (diminutiivimuoto) ovat riittävän lähellä toisiaan, että Etzel tosiasiassa oli Flavius Aëtius. Ja kaupan päälle Aëtiuksella oli hunnipalkkasotureista koottu henkivartiosto, bucellarii.

Keitä olivat burgundit? He olivat Bornholmin, vanhalta nimeltään Borgundaholm, saarelta liikkeelle lähteneitä skandinaaveja, jotka aluksi asettuivat nykyiseen Niedersachseniin. Sieltä Gundhariuksen kuoleman jälkeen heidät sijoitettiin Keski-Ranskaan, josta he migroituivat nykyiseen Burgundiin. Rugialaisten - Rugenin saarelta kohti Böömiä vaeltaneiden skandinaavien - kuningas Hagena, jonka nimi mainitaan Widsithissä, on tietysti sama kuin Hagen. Widsithissä mainitaan myös Gundaharius nimellä Guthere ja viikingit erillisenä kansana ruotsalaisista, tanskalaisista ja norjalaisista.

[Widsithissä muuten ensimmäisen kerran erotetaan Finni - suomalaiset, sekä Scridofinni - lappalaiset. Suomalaiset esitetään omana valtakuntanaan, jota hallitsi myyttinen Caelic. Olisi houkuttelevaa tulkita tämä Caelic samaksi nimeksi kuin Kaleva tai Kalevi.]

Entäpä sitten se lohikäärmeen surmaaminen ja Reinin kulta?

Lohikäärme on varmasti kaikkein rakastetuin pahis ja jokaisen roolipelaajan unelma on päästä nirtsimään lohikäärme. Mutta lohikäärmeitä ei ole olemassakaan ja dinosauruksetkin ovat jo kuolleet sukupuuttoon. Sen enempää lohikäärmeen esikuviksi soveltuvia matelijoitakaan ei elä germaanisissa maissa, joten lohikäärmeellä on oltava Pohjois-Euroopassa jokin profaanimpi merkitys.

Ja ruukinmatruunalle tuli välähdyksenomaisesti eilen mieleen draco.

Draco oli roomalaisen ratsuväen standaari, lohikäärmeen muotoon tehty tuulipussi, joka ujelsi tai sihisi tuulessa. Dracon kantaja, draconarius, oli yleensä koko yksikön urhein ja paras taistelija. Ja koska roomalainen ratsuväki kehittyi koko ajan raskaammaksi ja raskaammaksi bysanttilaista aikaa kohti tultaessa - ensimmäinen maininta todellisista katafrakteista on 200-luvulta - niin ruukinmatruuna haluaisi tulkita lohikäärmeen - Fafnirin - tosiasiallisesti roomalaiseksi katafraktiosastoksi, jonka symbolina ja standaarina on juuri tuo draco. Se luikertelee pitkin maaseutua, ja rynnäköidessään näyttää lentävän. Mainittakoon, että kymrin kielessä dragon tarkoittaa sotapäällikköä (vertaa Uther Pendragon), ja Walesin lipussa on punainen lohikäärme juuri roomalaisten katafraktiosastojen perua, sillä Walesissa roomalaiskristillinen kulttuuri säilyi; sinne anglosaksit eivät koskaan päässeet.

Ja luonnollisesti osastolla on aarre - sotakassa - mukanaan.

Koska tiedämme, että itäroomalaiset armeijat olivat lähes täysin ratsuväkiarmeijoita ja tiedämme, että frankit ja itäroomalaiset olivat useasti sodassa 400- ja 500-luvuilla itäroomalaisten yrittäessä vallata vanhaa Länsi-Rooman aluetta takaisin, ruukinmatruunalle tuli vinkeä mielikuva: olisiko Siegfried, lohikäärmeensurmaaja, tosiasiassa väijyttänyt itäroomalaisen ratsuväkiosaston, surmannut sen draconariuksen ja ryöstänyt sen sotakassan? Völsunga-saaga antaa vihjeen tästä; sen mukaan Favne (Fafnir) olisikin alunperin ollut Sigurdin (Siegfriedin) kasvatti-isän, seppä Reginin ilkeä veli, joka oli muuttunut lohikäärmeeksi.

Kun tutkimme katafraktin haarniskaa, se on paksu ja läpipääsemätön, kuin lohikäärmeellä. Se on verrattavissa ritarin haarniskaan, ja se kestää hyvin senaikaisia aseita. Mutta Siegfriedillä oli maaginen miekka, Balmung, joka oli toisten tarinoiden mukaan pudonnut taivaasta ja toisten mukaan sen oli takonut kuulu seppä Wayland (Waylon). No. Miekat eivät putoile taivaasta, mutta rauta kylläkin - tiedämme monia kertomuksia, jossa taivaasta pudonneesta raudasta - siis meteoriittiraudasta - on taottu ominaisuuksiltaan ihmeellinen miekka. Meteoriittirauta onkin erinomaista - siinä on paljon nikkeliä, vanadiinia ja kromia, ja se vastaa käytännössä ruostumatonta terästä. Ruukinmatruuna ei yhtään ihmettelisi, jos Sigebert I:llä, tai kuka Siegfriedin esikuva sitten olikin, olisi ollut meteoriittiraudasta taottu Balmung, jonka hän olisi onnistunut pistämään draconariuksen haarniskan suomujen tai lamellien välistä sisään ja surmaamaan draconariuksen. Tämän jälkeen häntä olisi juhlittu "lohikäärmeensurmaajana".

Yksi kandidaatti, jota on ehdotettu Siegfriedin esikuvaksi, olisi Arminius - samoista syistä; hän tuhosi lohikäärmeen (Publius Quintilius Varuksen johtaman roomalaisarmeijan) Teutonburgin metsässä, ja näin "vapautti" frankkien maan sitä tuhonneesta "hirviöstä".

Kyllä - Nibelungenliedillä on hyvin vankka historiallinen pohja, ja ruukinmatruuna on valmis väittämään, että Nibelungenlied todella pohjaa aivan oikeaan historiaan. Mutta kuten aina, faktat menevät sekaisin, järjestys heittää häränpyllyä ja mukaan sekoittuu myyttistä ainetta. Mikä siis voisi olla tulkinta? Jos etenemme pseudo-wagneriaanisessa järjestyksessä, tulkinta voisi olla:

Reininkulta: Siegfried (Sigebert? Arminius?) väijyttää roomalaisen ratsuväkiosaston, surmaa sen lipunkantajan ja ryöstää sen sotakassan. Kyseessä voi olla joko yhtenäisvaltakunnan aika tai myöhempi, itäroomalainen aika.

Valkyyria: Sigebert I ja Guntram matkustavat Espanjaan (Isenlandiin) kosimaan prinsessa Brunhildaa. Sigebert ja Brunhilda vihitään. Kilperik menee naimisiin Brunhildan sisaren kanssa, jonka rakastajatar Fredegunda kuristaa hengiltä. Tästä alkaa Brunhildan (Brünhilden) ja Fredegundan (Kriemhilde, Gudrun) välinen yli 40 vuotta kestänyt viha, joka päättyy lopulta Fredegundan (Kriemhilden) myrkyttämiseen.

Siegfried: Fredegunda (Kriemhilde) murhauttaa Sigebertin (Hagen murhaa Siegfriedin). Fredegunda joutuu pakenemaan Brunhildan vihaa ja armeijoita Pariisiin (Etzelin luo?). Fredegunda yrittää myös murhata Guntramin (Günther?) ja Kildebert II:n (Kriemhilden kosto).

Jumalten tuho: Frankkien sisällissota - höystettynä toki sata vuotta aikaisemmin tapahtuneella Burgundin Gundahariuksen (Günther) ja Rügenin Hagenan (Hagenin) tuholla Flavius Aëtiuksen (Etzel) hunni-bucellariusten käsissä. Merovingit lopulta surmaavat kaikki toinen toisensa, ja merovingien loppu alkaa häämöttää. Fredegunda kuolee Brünhilden myrkyttämänä, ja lopulta Brunhilda itsekin tapetaan hyvin julmalla tavalla (vrt. kertomus valkyyrioista ja Wagnerin tulkinta). Statisteina itägootit (Dietrich Berniläinen - siis Teoderik I Veronalainen; Verona ~ Bern) ja Hildebrand (Ildibad)

Miksi tällainen pitkäpiimäinen sekametelisoppa - burgundi, germaani, gootti ja moni muu? Kuten todettu, pimeät vuosisadat olivat aika, jolta on hyvin vähän artefakteja ja hyvin vähän faktuaalista historiaa - mutta hyvin paljon taruja, saagoja, lauluja ja runoja. Kun Länsi-Euroopasta oli kirjoitustaito lähes kadonnut ja pergamentin valmistus oli munkkien monopoli, ainoa tapa säilöä tietoa menneestä olivat tarut, laulut ja runot - siis ulkomuisti.

Ja ennenkuin tämä suullinen perintö oli ehditty sitten karolingisen renessanssin ja sydänkeskiajan sivistyksellisen nousun myötä viedä kirjoihin ja kansiin, siinä oli ehtinyt käydä samalla tavoin kuin lasten leikissä rikkinäinen puhelin - viesti muuttuu moneen otteeseen. On turhaa olettaa, että bardit, skaldit ja trubaduurit olisivat osanneet lukea saati kirjoittaa - he toistivat runoelmiaan ulkomuistista. Mutta kuten latinaksi todettaisiin, verba volat, scripta manet, vain kirjoitettu teksti säilyy muuttumattomana. Meemi mutatoituu nopeasti silloin, kun sen olemassaolo on audiaalista eikä visuaalista.

Onko siis Nibelungenliedin, Völsunga-saagan ja runo-Eddan taustalla historialliset tapahtumat? Vastaus on, että varmasti! Mutta kuinka tehokkaasti faktat on sotkettu keskenään ja millainen soppa siitä on saatu luku- ja kirjoitustaidottomien tarinankertojien käsissä, on eri asia. Vastuu on kuulijalla.

Päivän mietelmä

On kaksi tapaa joutua vaikeuksiin merellä.

Ensimmäinen on luottaa liikaa varusteisiin ja laiminlyödä merimiestaidot.

Toinen on luottaa liikaa merimiestaitoihin ja laiminlyödä varusteet.

Takaisin Kurrekurredutille

On laiva valmiina lähtöön,
se kaukomaille käy
missä taivaalla illan tullen
ei Pohjantähteä näy.

Kun nousee purjehet purren
ja köydet irroitetaan,
käymme ystävä armas surren,
sua jäämme me kaipailemaan.

Ja ellet sä luoksemme tulla
vois milloinkaan uudestaan,
niin kuitenkin sydämissämme
sua vain aina muistellaan.

Me kanssasi riemuita saimme
ja katsella maailmaa.
Monta ihmettä näytit sä meille,
jotka nyt meitä lohduttaa saa.

Me tiedämme, että sä lähdet
vain, koska muuta et voi.
Ja me toivomme, että nyt sulle
pian taas laulu onnesta soi.

Nykyajan Peppi Pitkätossu - Jessica Watson - on siis lähtenyt yksin purjeveneellään kiertämään maapalloa, ja toinen samanmoinen, Laura Dekker, odottaa groundattuna lähtölupaa Hollannissa kun paikalliset sosiaaliviranomaiset tykkäsivät hänestä yhtä kyttyrää kuin Ruotsin sosiaaliviranomaiset aikoinaan Peppilotta Kissanminttu Sikuriina Rullakartiina Efraimintytär Pitkätossusta.

Lienee sanomattakin selvää, että Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu kuului ruukinmatruunan lempilukemistoon lapsena. Mutta osaammeko oikeasti lukea Peppiä - ajatuksella?

Me muistamme Pepistä oikeastaan vain sen, että hän oli hirmuisen vahva ja että hän asui yksinään Huvikummussa - ja ehkä muistamme Herra Tossavaisen ja Pikku-ukon. Samoin ehkä muistamme, että hänen isänsä oli neekerikuninkaana ja äiti enkeli. Ja sen, että hän oli omanlaisensa anarkisti. Mutta tunnemmeko Pepin taustoja?

Peppi Pitkätossun isän, merikapteeni Efraim Pitkätossun, taustalla on todellinen henkilö - ruotsalainen merikapteeni Carl Emil Petterson. Hänen tarinansa on vielä uskomattomampi kuin mitä Astrid Lindgrenin mielikuvitus antaa ymmärtää - hänen laivansa haaksirikkoutui, aivan samoin kuin Efraim Pitkätossun, Etelämerellä, tarkalleen sanottuna Uudessa-Irlannissa. Petterson ui läheiseen saareen, jossa hän ystävystyi paikallisten alkuasukkaiden kanssa. Hän lopulta pääsi heimopäälliköksi. Ja kuten Efraim Pitkätossukin, Petterson oli fyysisiltä voimiltaan hyvin vahva.

Efraim Pitkätossun tarina ei ole niin kaukaa haettu kuin voi olettaa. Nimellä "Etelämeri" tarkoitetaan Tyynenmeren lähellä päiväntasaajaa, pasaatituulten vyöhykkeellä, sijaitsevaa osaa, jossa on Polynesian, Melanesian ja Mikronesian saaristot. Monet saaret ovat asutettuja, ja polynesialaiset ovat legendaarisia merenkulkutaidoistaan. Mutta samalla monet saaret ovat eristyksissä toisistaan, ja saarilla väestö kasvaa nopeasti sen rajan yli, jolloin sisäiset ristiriidat alkavat repiä yhteisöä ja eri intressiristiriidat saavat aikaan sen, että sisällissodan uhka on ilmeinen. Niinpä usein saaren päälliköksi - tai kuninkaaksi - on valittu joku ulkopuolinen, kuten tässäkin tapauksessa haaksirikkoutunut merimies. Syy on siinä, että ulkopuolisella ei ole intressiriitoja ja hän on puolueeton; häneen voi luottaa.

Astrid Lindgrenin mukaan Kurrekurredut, se saari jonne Efraim Pitkätossu pelastautui haaksirikon jälkeen, sijaitsi juurikin Etelämerellä. Siellä hän hallitsi neekerikuninkaana.

Neekerikuninkaana? Mutta "neekeri" on rasistinen ilmaus - höh? Kaikki maailman kukkahattutädit ovat vetäneet härkäpavun nenukkiin Efraim Pitkätossun takia - hän on seksistinen, kolonialistinen ja rasistinen hahmo. Ja tätä ilmausta on vaadittu sensuroitavaksi.

Oikeastaan kysymyksessä on asiavirhe. Etelämeri sijaitsee aivan toisella puolen maapalloa kuin Afrikka. Sitäpaitsi siellä ei asu neekereitä, vaan polynesialaisia. Polynesialaiset puolestaan eivät edusta afro-niloottista Cavalli-Sforza -suurklusteria. Ja sitäpaitsi Efraim Pitkätossun tarinalla on niin vankka todellisuuspohja, että todellisuus on jälleen tarua - ja kukkahattutätien kuvitelmia - ihmeellisempää. Sellaista kuin Efraim Pitkätossun ihmepelastus voi tapahtua. Ja sellaista on tapahtunut. Kaupan päälle useamman kuin yhden kerran. Siinä ei ole mitään seksististä, kolonialistista eikä rasistista. Astrid Lindgren 1 - kukkahattutädit 0.

Ruukinmatruuna on aina kuvitellut Kurrekurredutin jonnekin Polynesiaan, ja Lindgrenin kuvaukset myös antavat ymmärtää, että näin olisi. Myös kurrekurredutilaisten lasten, Momon ja Moanan, nimet ovat havaijin kieltä; momo tarkoittaa "aaltoa" ja moana "avomerta". Kurrekurredut olisi siis samanlainen paratiisisaari kuin mitä Polynesian pikkusaaret yleensäkin ovat - hiekkarantaa, kirkasta ja lämmintä merta, kookospalmuja ja hedelmäpuita. Ja kaloja jos jonkinlaisia.

Peppi siis saa yhdessä kirjassa kirjeen isältään, joka kertoo olevansa hengissä ja voivansa hyvin, ja kutsuu tyttärensä sekä tämän ystävät Kurrekurredutille. Hän saapuu laivallaan Ruotsiin, ja sosiaaliviranomaiset saavatkin pitkän nenän. Isä-Efraim tuskin on mielissään nähdessään Huvikummun varsin rymsteerattuna tyttärensä jäljiltä, mutta hän on varmasti ylpeä tyttärestään, joka on oppinut omatoimiseksi - vaikkakaan hänestä ei ehkä ole tullut sellaista hienoa naista kuin mitä rouva Pitkätossu olisi halunnut.

Peppi, Tommi ja Annika siis lähtevät laivalla Kurrekurredutille. Voidaan olettaa, että Efraim-isä toimii heidän opettajanaan tuolla matkalla, sillä kouluhan on käytävä, mutta tuona aikana navigointi on ollut merkintälaskua, sekstantin käyttöä ja pallotrigonometriaa, ja merikapteenien on täytynyt osata jos jonkinlaisia taitoja. Jos Efraim on ollut yhtään tyttärensä kaltainen, hän on ollut erinomainen myös opettajana. Ja ennen pitkää sitten saavutaan Kurrekurredutille.

Paratiisisaarissa on se ikävä puoli, että siellä ollaan paratiisin vankina. Vaikka ilmasto on leppeä ja lämmin 9 kk vuodesta, sielläkin on monsuunikautensa, ja paratiisisaaret ovat tsunamien armoilla jos jossain sattuu tulemaan maanjäristys. Elämä sellaisella voi lopultakin olla hyvin tylsää ja virikkeetöntä, varsinkin jos yhteyksiä muuhun maailmaan ei ole. Mutta ruotsalaislasten saapuminen Kurrekurredutille saa luonnollisesti pieneen saareen säpinää.

Mutta elämä paratiisisaarilla voi olla myös hengenvaarallinen ja pahimmillaan survivalistinen kokemus. Jokaisessa paratiisissa on käärmeensä, jotka usein ovat myrkyllisiä. Plus sitten skorpionit, moskiitot ja muut myrkylliset, piikikkäät ja vastenmieliset eläimet ja kasvit siihen päälle. Meressäkin riittää haikaloja, barrakudia, meduusoita, merisiiliä ja muita eläimiä, joita on syytä varoa. Ja luonnollisesti ruotsalaislapsetkin saavat osansa vaaroista, kun hai yrittää syödä Tommin. Todettakoon, että tosielämässä kouluhäiriköitä ja antisosiaalisia tapauksia on todellakin viety tällaisille paratiisisaarille oppimaan elämän ja sosiaalistumisen perustaitoja - vuosi sellaisella voi olla todella kasvattava kokemus, kun joutuu pärjäämään omillaan.

Peppi kaipasi merelle, ja tuo alun katkeransuloinen runoelma tunnetaan nimellä Peppi Pitkätossun jäähyväislaulu. Samoin kuin Laura Dekker, hänkin oli merenkulkijan tytär, syntynyt merellä ja kasvanut merellä. Tällainen ihminen ei viihdy kuivalla maalla; ruukinmatruuna itsekin kaipaa jatkuvasti merelle. Entäpä sitten Jessica Watson? Hänen reittinsä vie Polynesian läpi, ja hänkin varmasti kulkee Kurrekurredutin kaltaisten saarten kautta. Etelämerellä tähdet näkyvät kirkkaina, ja yö on erilainen kokemus kuin täällä shrieking sixtiesillä. Varmasti hänkin pysähtyy jollakulla Kurrekurredutin kaltaisella saarella täydentämässä muonavarojaan.

Entä ruukinmatruuna itse? Paratiisisaarille, mukaanlukien Kurrekurredut, on niin kovin pitkä ja vaivalloinen matka, mutta Itämerellä on paljon paikkoja, joissa ruukinmatruuna on käynyt - ja vielä enemmän paikkoja, joissa hän ei ole käynyt mutta haluaisi käydä. Meri kuitenkin kutsuu häntäkin.