Tintti Afrikassa

Belgiassa aiotaan kieltää Hergén sarjakuvakirja Tintti Afrikassa (Tintin au Congo) "rasistisena" ja "kolonialistisena". Vanhana sarjakuvafriikkeinä meillä on tietysti kaikki Tintit kirjahyllyssä - ne ovat lapsesta saakka olleet ruukinmatruunan lemppareita Asterixin ja Mafaldan ohella.

Todettakoon, että Suomessa oli aikoinaan ensimmäinen Tintti - Tintti Neuvostojen maassa - kielletty sen varsin, hmm, mitenhän sen kauniisti sanoisi - asenteellisuuden vuoksi. Kuitenkin Neuvostoliiton romahdettua paljastui, että Hergé oli ollut liioitellussa sarkastisuudessaan enemmän oikeassa kuin olisi uskonutkaan.

Mutta Tintti Afrikassa oli toinen Hergén piirtämä Tintti-albumi - vuodelta 1930 - ja se on selkeästi aikansa lapsi. Albumissa Hergé haki vasta tyyliään, eikä se edusta samaa älyllisyyttä ja selkeää otetta kuin myöhemmät Tintit. Ja albumi on selkeän patrimoniaalis-kolonialistinen. Mutta rasistinen se ei ole - se on vain aikansa lapsi. Hergén seuraava albumi, Tintti Amerikassa on suoraansanoen rasistinen - se esittää amerikkalaiset rahanahneina gangstereina, jotka murhaavat toisiaan, joille vain raha merkitsee mitään ja jotka surutta häätävät intiaaniheimon mailtaan öljyn takia. Todettakoon, että molemmat albumit - sekä Tintti Afrikassa että Tintti Amerikassa - sekä heijastavat aikaansa että olivat Hergén sosiaalisen omantunnon tuotteita - hän oli syvästi hengellinen ihminen.

Kirjan ranskankielinen nimi on Tintin au Congo, "Tintti Kongossa". Syy on ilmeinen: Hergé oli belgialainen, ja Kongo oli Belgian siirtomaa. Belgian Kongo on yksi siirtomaahistorian likaisimpia lukuja, ja alunperin sen hankki kuningas Leopold II omaksi henkilökohtaiseksi metsästysmaakseen Kongon Vapaavaltion nimellä. Pian huomattiin kuitenkin Kongon luonnonrikkaudet - ja Leopold ulkoisti ne yksityisille yrittäjille hyödynnettäviksi. Ja niitähän sitten hyödynnettiin - paikallisten kustannuksille. Yrittäjät menivät Kongoon tavoitteenaan hyödyn maksimointi haitoista piittaamatta, ja tuloksena oli aivan puhdas Raubwirtschaft, rosvotalous. Yrittäjät kohtelivat paikallisia ihmisiä kuin esineitä tai karjaa, ja käyttivät heitä pakkotyöhön ja orjatyövoimana. Julmuudet kuitenkin herättivät maailman huomion, ja tämä Raubwirtschaft sai lopun 1908. 1915 maasta muodostettiin Belgian Kongo joka oli Belgian valtion, ei yksityisten toimijoiden ja kuninkaan itsensä, alamaisuudessa, ja sinne organisoitiin siirtomaahallinto. Maan olot paranivat huomattavasti. Mutta on arvioitu, että liki 10 miljoonaa ihmistä olisi menettänyt henkensä Kongon Vapaavaltion rosvotalouden aikana.

Kongon Vapaavaltio esiteltiin 1970- ja 1980-luvun Kekkoslovakian kouluissa kirjaimellisesti kouluesimerkkinä eurooppalaisen siirtomaavallan pahuudesta ja siitä, mitä he saivat Afrikassa ja muissa kolonialisoimissaan maissa aikaan. Ja onkin totta, että nuo julmuudet hakevat vertaistaan. Mutta vasta jälkeenpäin on ruukinmatruunalla alkanut pieni hälytyskello soida päässä: eurooppalaisia oli maassa vain jotain tuhansia - miten he saivat 10 miljoonaa kuollutta aikaan?

Vastaus on poliittisesti epäkorrekti. Eivät he olisikaan saaneet, elleivät paikalliset olisi innokkaasti osallistuneet tuohon murhaamiseen.

Yksi siirtomaahistorian vaiettuja tosiseikkoja on, että eurooppalaiset harvoin itse toimeenpanivat mitään julmuuksia. He käyttivät olemassaolevaa valtarakennetta, heimokuningaskuntia, heimopäällikköjä ja muodostivat itse vain päällysrakenteen - ja antoivat elämän ruohonjuuritasolla jatkua kuten ennenkin. Ja silloin, jos maassa oli jo olemassaoleva julmuuden kulttuuri, julmuudet jatkuivat. Jos tällaista kulttuuria ei ollut, julmuuksia ei myöskään juurikaan tapahtunut.

Ja Kongo oli tällainen maa.

Kongon vapaavaltio, sittemmin Belgian Kongo ja edelleen Kongon tasavalta, Zairë ja nyt Kongon demokraattinen tasavalta, oli valtava etninen tilkkutäkki, jossa oli tuhatkunta kansallisuutta ja toistasataa kieltä. Se koostui valtavasta määrästä heimoja, jotka olivat sekaisin jokien, järvien, sademetsien, vuorten, viidakkojen ja savannien seassa. Ja jotka olivat jatkuvasti endeemisessä sodassa keskenään. Eikä tilannetta parantanut myöskään se, että se oli perinteistä arabialaisten orjanmetsästäjien saalistusaluetta.

Julmuuksille oli siis jo olemassaoleva pohja ennen eurooppalaisten tuloa. Ja aivan ensimmäinen asia, minkä eurooppalaiset tekivät, oli orjakaupan ja orjanmetsästyksen lopettaminen. Tässä orjasodassa kuoli valtava määrä ihmisiä. Mutta pahaksi onneksi orjanmetsästäjät ja orjakauppiaat olivat pitäneet kuria maassa kauhun voimalla, ja kun se hävisi, maa vajosi anarkiaan.

Vanhan stereotyypin mukaan afrikkalaiset ovat tyhmiä, laiskoja, saamattomia ja väkivaltaisia, ja tämän stereotyypin mukaan myös eräs nimeltämainitsematon espoolainen kirjoittaja tuomittiin sakkoihin kansanryhmää vastaan kiihottamisesta, koska hän sanoi asian tavalla, josta oikeus ei ollut huvittunut. Mutta todettakoon, että ruukinmatruunalle itselleen oli hirvittävä järkytys lukea, että eri Cavalli-Sforza -suurklusterien välilllä todella on mitattavissaolevia älykkyyseroja, ja mitä lähemmäs päiväntasaajaa mennään, sitä alhaisempi ihmisten keskimääräinen ÄO on. [Keskimääräinen ÄO nousee kohti napoja, ilmeisesti koska elämä on siellä vaikeampaa ja vaatii paljon enemmän kognitiivisia taitoja kuin lämpimässä ilmastossa.] Vaikka tätä on hyvin helppoa käyttää rasismin oikeutukseen, kyse on kuitenkin mitattavissa olevasta ilmiöstä. Ja alhainen ÄO korreloi voimakkaasti impulsiivisuuden, heikon itsekontrollin, väkivaltaisuuden, silmittömän julmuuden ja heikon elämänhallinnan kanssa. Mutta ehkäpä koko juttu johtuu vain liiallisesta ekvaattorin käytöstä.

Joka tapauksessa, kun libertaristinen Raubwirtschaft yhdistyy etniseen sirpaloitumiseen, valtavaan määriä kieliä, monikulttuurisuuteen, endeemisen sodan perinteeseen ja keskimääräiseen varsin alhaiseen älykkyysosamäärään, tuloksena on sellainen soppa, josta ei Erkkikään ota selvää. Pelkät eurooppalaiset eivät 1800-luvun teknologialla olisi ikinä saaneet kymmentä miljoonaa afrikkalaista hengiltä, mutta kun paikalliset auliisti tarjosivat apuaan pikku korvausta vastaan, käsien (ja päiden) irtihakkaaminen saattoi alkaa.

Ja tämän tiedostaessaan ruukinmatruuna sai "ahaa"-elämyksen. Kuten Kekkoslovakian peruskoulujen historiantunneilla niin kovin usein, ruukinmatruunaa oli jälleen narrattu. Belgian siirtomaavalta ei ollut mitenkään erityisen julma tai brutaali tai verenhimoinen. Suurin osa julmuuksista tapahtui Kongon vapaavaltion aikana, ja syytkin ovat ilmeiset: piittaamaton hallinto, rosvotalous, etninen tilkkutäkki, väkivallan endeeminen perintö ja alhainen keski-ÄO väestössä.

Kuinka paljon meille onkaan valehdeltu siirtomaavallan osalta näin yleensäkin?

Cyril Northcote Parkinson kirjoittaa teoksessaan Parkinsonin laki, eli tie menestykseen paperisodan kautta, että kolonialismi on huonona bisnestä. Onnistuneet siirtomaat kapinoivat - esimerkkinä hän antaa USA:n - ja epäonnistuneet siirtomaat puolestaan tulevat kalliimmiksi kuin mitä ne tuottavat. Siirtomaavallan tuotto emämaille oli negatiivinen - niiden hallinto-, infrastruktuuri- ja ylläpitokulut olivat valtavat, ja ne tuottivat hyvin heikosti. Tästä syystä useimmat eurooppalaiset imperiumit hajosivat 1900-luvun lopulla. Ne kertakaikkiaan ulkoistettiin kustannusrakenteiden keventämiseksi.

Rudyard Kiplingin runo White Man's Burden (Valkoisen miehen taakka) sanoo saman asian, toisin sanoin. Tätä runoa on usein pidetty osoituksena eurooppalaisesta imperialismista ja kolonialismista, mutta se on aivan jotain muuta. Ruukinmatruuna kyllä tunnistaa sarkasmin sellaisen nähdessään, sillä hän itsekin on viljellyt rankasti sarkasmia. Kipling tarkastelee runossaan kolonialismia hyvin sarkastisessa sävyssä, ja toteaa sen hyödyttömyyden: ainoa, mitä siitä saa, on rakkoja käsiin ja toisten moralisoinnit ja parjaukset.

Mutta vaikka tuo siirtomaiden ulkoistaminen paikallisille alihankkijoille ja kulurakenteiden virtaviivaistuminen tuottikin emämaille valtavan määrän sekä säästöjä että vasureille moraalisäteilyä, se oli Afrikan siirtomaille itselleen hirvittävä murhenäytelmä. Lähes poikkeuksetta jokainen afrikkalainen siirtomaa joko romahti diktatuuriin, sisällissotaan tai kleptokratiaan. Siinä, missä Aasian entiset siirtomaat ovat olleet menestystarinoita ja Karibian entiset siirtomaat ovat tuottaneet meille huippu-urheilijoita ja reggaen, Afrikka on ollut katastrofi. Paikalliset hallitsijat ovat olleet vielä hirvittävämpiä rosvoja kuin mikään siirtomaavalta.

Tämän sanominen ääneen on niin poliittisesti epäkorrektia ja niin ison tabun rikkomista, että siitä seuraa ostrakismi välittömästi. Mutta tabu on murtumassa: jokin aika sitten Time-lehti, jota pidetään laatulehtenä, julkaisi tällaisen kirjoituksen. Tulkaa takaisin, kolonialistit, kaikki on annettu anteeksi. Ruukinmatruunalle tuli välittömästi Nestorin kronikka mieleen. Ja tsuudit, sloveenit, krivitsit ja vessit sanoivat russeille: meidän maamme on suuri ja hedelmällinen, mutta se on järjestystä vailla; tulkaa meitä hallitsemaan ja olemaan ruhtinainamme. Ja siitähän tuossa artikkelissa oli kyse: kun siirtomaavalta pakkasi kimpsunsa ja kampsunsa, maa romahti. Ensin diktatuuriin, sitten anarkiaan ja lopuksi kleptokratiaan.

Insinöörien keskuudessa on väitetty, että varmin tapa tulla rasistiksi on mennä mukaan kehitysapuprojektiin Afrikkaan. Väitteessä on varmaan perää; insinöörit ovat perinteisesti mutteripäisiä no-bullshit -ihmisiä, jotka eivät välitä muotoseikoista ja kulttuurieroista, vaan siitä, että hommat toimivat ja ne saadaan pelittämään. Ja tällaisesta projektista ja miten hommat pissivät, kertoo hyvin satiiriseen sävyyn Lasse Lehtisen romaani Valkoinen ihmissyöjä. Se on rajua luettavaa - ei ole ihmekään, jos Homma-foorumilla pyöriikin juuri kääminsä käräyttäneitä insinöörejä. Jos hommat eivät toimi, työmiehille puuha on EVVK, työväki on laiskaa, saamatonta ja heitä pitää patistaa ja paimentaa koko ajan ja vapaa-ajan täyttää juopottelu, prostituutio ja muut paheet, ei ihmekään jos suomalainen insinööri, joka on tottunut vaatimaan tehokkuutta, toimivuutta ja ripeää toimintaa, polttaa hihansa. Mitä vanhemmaksi elää, sitä useamman tsetse-kärpäsen näkee, toteaa vanha rutangujen sananlasku.

Mutta tuo Time-lehden artikkeli on rajua luettavaa. Sen mukaan koko järjestäytynyt yhteiskunta romahti eurooppalaisten lähdettyä. Kongossa tapahtui sama kuin Zimbabwessa: paikalliset osaavat sotia ja järjestää julmuuksia, mutta eivät ylläpitää järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Itse asiassa koko termi kleptokratia on Kongosta peräisin - se liitetään Mobutu Sese Sekoon ja hänen hallintomalliinsa. Ja Kongossa artikkelin mukaan mikään ei toimi. Viljelmät on hylätty, työkoneet ruostuvat taivasalla, uusia rakennuksia ei ole rakennettu, ryöstöt ja murhat ovat tavanomaisia, AIDS leviää kuin kulkutauti ja kaikkea leimaa yleinen apatia ja saamattomuus. Onneksi kiinalaiset ovat saamassa muissa maissa puuhaan hiukan rotia. Vaikka kiinalaiset tunnetaan hyvin armottomina ja kovina bisnesmiehinä ja he ovat hyvin rasistisia suhteessaan afrikkalaisiin - paljon rasistisempia kuin eurooppalaiset ikinä - he ovat tuoneet maihin libertaristien kammoksumaa järjestystä ja taanneet työpaikkoja.

Ehkäpä uuskolonialismi ei sittenkään ole niin paha asia kuin väitetään - varsinkaan Kiinan kaltaisen toimijan soveltamana, jolla ei ole painolastinaan kristillis-humanistista etiikkaa, ja jos uuskolonialismin vaihtoehtona on Mobutu tai Mugabe. Mistähän kaikesta muusta meille X-sukupolven lapsille valehdeltiinkaan peruskoulussa?