Wanhaa ciria-Englantia

Historianelävöittämisen yksi mielenkiintoisia aspekteja on vieraiden kielten - ja lingvistiikan sekä kielenhistorian - oppiminen. Vaikka suuri osa tätäkin harrastusta ja siihen liittyvää aineistoa on englanniksi, niin ruukinmatruuna on toki lukenut Cantar de mio Cidin espanjaksi - tai pikemminkin iberoromaaniseksi kantakieleksi, sillä se on jotain espanjan, gallego-portugalin ja katalaanin väliltä. Ja monet yhdistyksemme jäsenistä osaavat latinaa tai koine-kreikkaa, jota puhuttiin Bysantissa.

Mutta englanti on mielenkiintoinen otus. Ei pelkästään siksi, että suuri osa materiaalista on englanninkielistä ja että englanti on de facto se lingua franca nykymaailmassa, vaan myös siksi, että englannin kieli itsessään on kokenut rajuja muutoksia niin kieliopissa, ääntämyksessä kuin oikeinkirjoituksessakin siitä lähtien, kun anglosaksinen kantakieli hajosi friisiksi, englanniksi ja skotiksi joskus 600-luvulla.

Englannin kieli on siis pohjimmiltaan länsigermaaniseen kielikuntaan kuuluva kieli. Anglosaksivalloituksen myötä se syrjäytti Englannissa toisaalta rahvaanlatinan ja toisaalta kelttikielet - jos Arthurin jälkeläiset olisivat onnistuneet työntämään anglosaksit mereen, Englanti olisi nykyäänkin yhä Britannia muutoinkin kuin saaren nimenä, ja siellä puhuttaisiin yhä tänäkin päivänä ranskan kaltaista latinaan pohjaavaa romaanista kieltä - jossa olisi voimakkaita kelttivaikutteita!

Mutta 600-luvun lopulle tultaessa anglosaksit olivat vakauttaneet jo valtansa Britanniassa, ja romano-keltit oli ajettu toisaalta Cambriaan - jota anglosaksit kutsuivat Walesiksi - ja toisaalta Dumnoniaan, jota he kutsuivat Cornwalliksi - sekä Clyden tuolle puolen Strathclydeen. Näillä alueilla romano-kelttiläinen kulttuuri säilyi, ja myös kelttikielet, joista kymri (cymraeg, latinan combrogii) on elinvoimaisin yhä tänäänkin.

1066 kaikki muuttui. Tuo kolmen taistelun vuosi - jolloin ensin anglosaksit ottivat dunkkuunsa Norjan kuningas Harald Ankaran viikinkiarmeijalta Gate Fulfordissa, sen jälkeen kuningas Harold kukisti Haraldin armeijan Stamford Bridgessä - Harald kaatui ja viikinkiretket Englantiin loppuivat; ja lopulta pikamarssin jälkeen, uupuneena, anglosaksien armeija kärsi musertavan tappion Hastingsissa herttua Guillaume le Bâtard'in normanniarmeijalle, jossa taistelussa Harold itse kaatui - muutti kaiken. Normannit valloittivat maan, ja vuoteen 1072 mennessä he olivat vakauttaneet valtansa. Guillaume le Bâtardista tuli Guillaume le Conquerant - Vilhelm Valloittaja.

Ja mukanaan normannit toivat kielensä - normanniranskan. Normannit olivat 900-luvulla silloiseen Neustriaan muuttaneiden viikinkien jälkeläisiä, jotka olivat omaksuneet kristinuskon, taistelemisen ratsain ja ranskan kielen - mutta eivät menettäneet tippaakaan esi-isiensä seikkailumielestä ja hurjuudesta. Neustria sai uuden nimen, Normandia, ja siellä yhä tänäkin päivänä puhutaan normanniranskaa.

Ja nyt valloittajien mukana normanniranska levisi myös Englantiin.

Englannin kieltä opiskelleet tai muutoin vain tutkineet tietävät, että englannin kielessä on ikäänkuin kolme kerrosta. Pohjimmaisena - peruskerroksena - on germaaninen kerros, siis vanha anglosaksinen kantakieli. Kakkoskerroksena on normanniranska, joka alkoi vaikuttamaan englantiin 1066 jälkeen. Ja kolmoskerroksena - päällimmäisenä - on latina, sillä englantia alettiin tietoisesti latinalaistamaan 1600-luvulta eteenpäin. Tästä syystä sanalle "kuninkaallinen" on englannissa kolme sanaa: kingly, royal ja regal, jotka pohjaavat luonnollisesti anglosaksiseen sanaan king, ranskan roi ja latinan rex - mutta niillä on tyyli- ja vivahde-ero. Anglosaksista sanaa käytetään yleensä arkikielessä, kuvaamaan upeaa tai mahtavaa: a kingly meal, "kuninkaallinen" (= kuninkaalle sopiva) ateria; ranskalaisperäistä sanaa, kun viitataan kuninkaaseen itseensä the royal court, "kuninkaallinen hovi" ja latinalaista, kun puhutaan tiede-, laki- tai virkatekstissä a regal statute, "kuninkaallinen säädös". Tästä syystä Isossa-Britanniassa on Royal Navy (siis ranskan "royal < roi" ja "navy < nef"), mutta siellä teknisesti voisi olla myös Kingly Fleet (vrt. Ruotsin Kungliga Flottan.)

Vaikka normanniranska oli hovin kieli pitkälle 1200-luvulle ja oikeastaan vasta 1300-luvulla hovi omaksui englannin, se vaikutti myös englannin sanastoon. Tästä syystä sanalle "sika" on englannissa monta nimeä. Anglosaksinen kantasana on swine, joka yhä tänäänkin on käytössä, joskin alatyylisenä, mutta se on sama sana kuin ruotsin svin ja saksan Schwein. Porsasta tarkoittanut sana pig korvasi arkikäytössä sanan swine myöhemmin, ja porsaasta tuli piglet (vrt. gotlannin lamm, lammas ja lammung, karitsa - standardiruotsissa lamm tarkoittaa karitsaa, ja lammas on får.) Mutta sen jälkeen, kun oli aika maksaa verot ja vuokrat linnanherralle ja tarjota ateria, siasta tulikin pork (ranskan porc, sika.) Tästä syystä englannissa naudanliha on beef, vasikanliha veal, lampaanliha mutton ja kauriinliha venison normanniranskan sanojen boeuf, veau, mouton ja venison takia. Monet muutkin ranskalaisperäiset sanat korvasivat anglosaksiset käytössä.

Ne meistä, jotka osaavat ruotsia ja saksaa, huomaavat kyllä, miten lähellä englanti on kieliopillisesti germaanisia kieliä, ja miten monet sanat ovat samanlaisia, mutta myös sanastolliset erot! Kuitenkin, kun mietitään englannin kielen kerroksellisuutta, ja tunnistetaan sana, jolla on vastine joko ranskassa tai latinassa, pienellä kaivelulla kyllä löydetään alkuperäinen anglosaksinenkin sana - joko murteellisena tai rahvaanomaisena. Skotin kielessä tätä kerroksellisuutta ei ole juuri lainkaan, ja skotti on paljon lähempänä muita germaanisia kieliä kuin englanti - siitä voi vakuuttua oheisesta tekstistä. Vaikka skotin oikeinkirjoitus voi tuntua oudolta, kun tekstiä lukee ruotsalaisittain, se on itse asiassa aika loogista.

Monet meistä ovat varmaan lukeneet Sir Geoffrey Chaucerin Canterbury Talesin. Sir Geoffrey Chaucer oli aikansa monilahjakkuus: hän oli ipswichiläisen viinikauppiaan poika, joka värväytyi armeijaan, taisteli urheasti Crecy'ssä 1346 ja aateloitiin; ja lyötiin ritariksi Poitiers'n taistelussa. Kotiutuksen jälkeen hän ryhtyi virkamieheksi ja kirjailijaksi.

Canterbury Tales - Canterburyn tarinat - on kirjoitettu keskienglanniksi. Se siis heijastaa oman aikansa, 1300-luvun puolenvälin - englantia, johon normanniranska on jo vaikuttanut, mutta latina ei. Kieli on nykylukijalle vaikeaselkoista, mutta kun kirjaa lukee ääneen, se on kaunista ja sujuvaa kieltä. Keskienglanti on kieli, jota puhuttiin 1100-luvulta 1470-luvulle, kirjapainotaidon (ja sitä myötä lukutaidon) yleistymiseen asti.

Keskienglannissa monet anglosaksin sanat ja sanamuodot olivat yhä yleisesti käytössä - ja käytössä olivat myös kirjaimet edh (ð) ja thorn (þ) tarkoittamassa äänteitä, jotka nykyenglannissa kirjoitetaan digrafilla "th" mutta eroavat toisistaan. Edh siis esiintyy sanassa this ja thorn sanassa thing. Siis ðis þing - kuten islannissa kirjoitettaisiin yhä tänäkin päivänä. Myös sananloppuinen e ääntyi monissa sanoissa - ilmiö, jonka tunnemme, kun kuuntelemme brasilianportugalia ja euroopanportugalia; brasilianportugalissa sananloppuiset eet ovat säilyneet ja usein lausutaan i:nä, kun taas euroopanportugalissa ne usein nielaistaan kokonaan. Myös en-monikko oli käytössä s-monikon sijaan; nykyenglannissa se on säilynyt vain harvoissa sanoissa, kuten hosen (hose) tai oxen (ox). Tuo -en-monikko on sama kuin saksan -en -monikko (das Tür -> die Türen) tai ruotsin viidennen deklinaation monikko (ett tåg -> tågen) Sensijaan s monikon muotona on ollut akkusatiivin tunnus - sen, joka suomessa vastaa about akkusatiivia tai partitiivia; siksi suomessakin sanotaan "kolme huonetta" eikä "kolme huoneet" - vaikka "-t" on suomessa monikon nominatiivin tunnus, monikossa yleisesti käytetään partitiivia ilmaisemaan moneutta. [Toki on teknisesti mahdollista sanoa kolmet huoneet, mutta sillä on eri merkitys.] Sama ilmiö tapahtui englannissa keskiajalla - siksi sanomme three rooms emmekä þree romen.

Ehkä kaikkein dramaattisin muutos kuitenkin alkoi tapahtumaan persoonapronomineissa. Moni lukija on varmaan kohdannut persoonapronominin thou ja ihmetellyt, missä sitä käytetään. Ehkä joku muistaa Elviksen gospelin How Great Thou Art, jossa tämä pronomini esiintyy. Kyseessä on hyvin vanha yksikön toisen persoonan pronomini, joka on semanttisesti sama kuin ruotsin du ja saksan Du. Kyseistä pronominia on käytetty vain hyvin läheisissä väleissä olevien tai sitten sosiaalisesti samanarvoisten kesken!

Kun englanti alkoi vihdoin syrjäyttämään normanniranskaa myös yhteiskunnan yläkerroksissa, alkoi myös luokkayhteiskunta näkyä englannin kielessä. Enää ei sopinut kutsua Herra Aatelisherraa pronominilla thou kuten äippää oli kutsuttu, vaan luokkaero tehtiin selväksi käyttämällä ns. mahtailevaa monikkoa - josta suomen kielessä on perinteenä teitittely. [Todettakoon, että ruukinmatruuna inhoaa ja vihaa teitittelyä koko sydämensä pohjasta - samoin kuin kaikkia muita sellaisia tapoja ja käytäntöjä, joilla muoto asetetaan substanssin edelle! Ruukinmatruuna osoittaa kunnioitusta vain sellaiselle, jonka substanssi ansaitsee kunnioituksen - ei ikinä pelkän muodon takia!] Niinpä you korvasi puheessa pronominin thou, koska sanalla you kyettiin tekemään luokkaerot selväksi ja pitämään etäisyyttä!

Nykyenglannissa sanaa thou käytetään - usein väärin - antamaan tekstistä vanhahtava tai traditionaalinen vaikutelma. Ongelma on vain siinä, että useimmat englantia äidinkielenään puhuvat eivät tiedä, miten verbit taipuvat thoun kautta! Yksi kammottavimpia esimerkkejä oli mainosslogan We giveth; thou taketh away (Me antaa; sinä ottaa mukaan). Siinä on kolme kielioppivirhettä yhdessä lauseessa!

Thou vastaa saksan sanaa Du, ja verbit myös taipuvat samalla tavalla. Toisen persoonan yksikön thou kanssa verbin taivutusmuoto on -st tai -t. Taivutus on täysin looginen, jos ymmärtää muita germaanisia kieliä.

I have
Thou hast
He/she has

I give
Thou givest
He/she gives

I take
Thou takest
He/she takes

Olla-verbi on kaikkein mielenkiintoisin: voidaan sanoa, joko thou beest tai thou art (vrt. Du bist tai Du är). Genetiivimuoto on thy (thy book -> Dein Buch), objektiivimuoto on thine (thine eyes - > Deine Augen) ja akkusatiivimuoto on thee (I love thee -> Ich liebe dich). Thou on helppo hallita, jos osaa saksaa, mutta vaikeaa, jos ei osaa! Kuitenkin joissakin englannin murteissa se on säilynyt tähän päivään saakka, ja kveekarit käyttävät sitä aina.

Entäpä sitten tuo verbipääte -th? Se ei ole erityinen tunnus sinänsä, vaan se on vanha yksikön kolmannen persoonan monikko germaanisissa kielissä. Kyseessä on anglosaksissa ollut äänne, joka on ääntynyt samalla tavoin kuin thorn (þ) eli kuin "th" sanassa "thing". He taketh on siis ääntynyt "hí teikþ".

1500-luvulta eteenpäin kuitenkin äänteenmuutos on muokannut myös verbien ääntämys tä, ja tuo thorn on äännetty s:nä. Niinpä "he taketh" on alettu ääntämään "hí teiks" eikä enää "hí teikþ" - sama ilmiö muuten tunnetaan suomessakin! Espanjan lukijat varmasti tietävät, miten c ja z ääntyvät kastiliassa [þ] mutta amerikanespanjassa [s] - tämä äänteenmuutos tapahtui 1700-luvulla. [Ladino eli juutalaisespanja on säilyttänyt keskiajan proto-espanjan kaikki kuusi frikatiivia - kastiliassa niistä on jäljellä enää neljä ja amerikanespanjassa kaksi niiden muututtua sibilanteiksi.] Saksassa puolestaan yksikön kolmannen persoonan tunnus on -t.

Niinpä -th kuuluu vain pronominien he ja she yhteyteen. Tuo mainoslause olisi siis oikeasti - We give - thou takest away.

Monille lukijoille lienee myös käsitteenä tuttu King James Bible tai King James Version eli kuningas Jaakko I:n raamatunkäännös. Se on yksi yleisimpiä ja laajimmalle levinneitä raamatunkäännöksiä, ja se on käännetty kirjaimellisen vastaavuuden periaatteen mukaan. Vaikka käännös onkin nykymittapuilla surkea - hepreaa ja kreikkaa osataan kääntää paremminkin (esimerkiksi heprean he (ה) olisi voitu jättää pois silloin kun se on mater lectionis) ja kirjoittaa Sara eikä Sarah - se kuitenkin on omanlaisensa lingvistinen monumentti, sillä se säilyttää paljon sellaisia sanoja ja muotoja, joita nykyenglannissa on - se on samaa englannille kuin Nippo Jishó japanin kielelle.

Mutta kun thou hävisi ja you alkoi merkitä koko toista persoonaa, niin miten tehtiin ero "Teidän" ja "teidän" välille? Suomessakin teitittely aiheuttaa helposti ongelmia, ja brasilianportugalissa ongelma kierretään pronominilla você. Yksi ratkaisu oli skotista tuttu pronomini ye [ji], jonka merkitys on you-all, "te (kaikki)", joka siis on monikon toinen persoona. Jouluaulussa "Come All Ye Strangers" tämä pronomini on säilynyt, ja sitä käytetään yhä joissakin murteissa, mutta yleensä you on standardienglantia. AAVE eli rahvaanomaisesti "neekerienglanti" (ebonics, African-Amerivan Vernacular English) ratkaisee ongelman näppärästi: heillä monikon toinen persoona on yous tai youse - siis pannaan sana "you" yksinkertaisesti monikkoon. Halki, poikki ja pinoon. Joissakin murteissa käytetään myös muotoa y'all [jol] - kirjaimellisesti "you all" - te kaikki

Entäpä sitten Ye Olde Gifte Shoppe? Taas kamala yritys kuulostaa arkaaiselta tai vanhahtavalta. Tuo määräisen artikkelin muoto ye on hyvin virheellinen muoto; se on itse asiassa väärin kirjoitettu thorn (þ), joka on jäänyt grafiikaltaan vajavaiseksi (silmukka jäänyt "auki") ja siksi sekoitettu y:hyn. Niinpä artikkelista þe on tullut ye - painovirhepaholainen pahimmillaan! Nimeen on myös sekoitettu sellaisia loppu-e -kirjaimia, joita ei englannissa ole koskaan ollutkaan. Oikea muoto olisi "The Old Gift Shop". Mykistä e-kirjaimista englannissa lisää ohessa.

Yhdistyksessämme jotkut jäsenet ovat opetelleet kirjoittamaan suomea vanhan kirjasuomen sääntöjen mukaan - siis samalla tavoin kuin mitä Mikael Agricola kirjoitti aikoinaan, pitäen lounaismurteita morfologian lähtökohtana. Se itse asiassa on varsin selkeää - ja se on suomelle suunnilleen samaa kuin Shakespearen kieli olisi englannille.

Mutta Chaucerin tai Shakespearen englantia kannattaa alkaa yrittämään vasta, kun kieli on todella hyvin hanskassa ja ymmärretään että miksi sitä kirjoitettiin kuin kirjoitettiin!