Akuliinan aivopieru, osa II

Joskus muinen kouluaikoina, kun ruukinmatruunan luokkatoverit olivat teini-ikäisiä, niin tietyillä pojilla oli tapana todeta, tehdessään jotain typeryyksiä, että Kunnia meni mutta maine kasvaa. Ja 1980-luvun ihmelapsi Sam Inkinen totesi myös, että parasta julkisuutta on negatiivinen julkisuus.

Akuliina Saarikoski jatkaa maineikkaitten aivopierujensa linjaa. Väkivalta-, pervoilu- ja vihafantasioistaan tunnetuksi tullut Saarikoski esiintyy nyt puolestaan rauhanuskontonakin usein pidetyn islamin aisanäänenkannattajana. Uusimmassa tekstissään "Minareetit soimaan" hän julistaa islamin autuutta ja sitä, miten islamista on nyt tehty yhteinen vihollinen.

Politiikka tekee tunnetusti outoja petikavereita, ja kun kirjoittajana on anarkistilesboksi julistautunut varsin originellin kulttuurisuvun vesa, politiikka tekee suorastaan suisidiaalisia petikavereita. On luonnollista, että ns. kunnon kansalaisten viholliseksi julistautunut anarkistilesbo sitten vihaa kaikkea sitä, mitä ns. kunnon kansalaiset arvostavat ja että reaalipoliittisessa viitekehyksessäsi hänen vihollisensa (länsimaisen sivilisaation) vihollinen (islam) on hänen ystävänsä, mutta aivan noin älyttömäksi ei edes Saarikoskea olisi voinut käsittää.

Tässä vaiheessa nimittäin about jokaisella, jonka ÄO on ruumiinlämpöä korkeampi, pitäisi olla selvää, miten islam suhtautuu seksuaalivähemmistöihin. Todettakoon, että lesbous lähtee naisesta hakkaamalla - näin karrikoiden siis; nainen kuin nainen voidaan alistaa seksiorjaksi ja synnytyskoneeksi riittävällä väkivallalla, eikä Saarikoski itse tee asiassa poikkeusta. Niin kauan kun hänellä kiertoa riittää, hän on potentiaalinen äiti, synnytyskone ja seksiorja. Siksi on vähintäänkin outoa, miten hän kirkkain silmin alkaa puolustelemaan sitä tahoa, joka haluaa joko orjuuttaa tai hirttää hänet itsensä ja miten hän vihaa sitä ainoaa tahoa, joka tässä konfliktissa asettuisi hänen puolelleen.

Siinä, missä miespuoliset homoseksuaalit oikein mainiosti tiedostavat sen vaaran, minkä islam heille aiheuttaa (siis hirttosilmukan tai teloituskiväärin muodossa), lesboille tuo käsitys ihmisoikeudellisesta uhasta on vähintäänkin epäselvä. Homomiehet eivät pahemmin islamia puolustele, vaan heidän joukossaan on varsin paljon islam-kriittisyyden edustajia - traagisimpana esimerkkinä Pim Fortuyn, joka maksoi siitä hengellään.

Saarikoski on ikävällä tavalla jo ylittänyt parodiahorisontin. Hänen parodioimisensa on mahdotonta: hän tekee sen itse. Mitä islamiin itseensä tulee, niin islamofobiaa on tarpeetonta yhdenkään länkkärin lietsoa. Islam tekee sen ihan itse.

Mutta ikävä kyllä tässä maailmassa ei jaeta naiiviuspisteitä. Ehkä Saarikoskellakin vain se kunnia on mennyt, mutta maine kasvaa. Millainen maine, se jääköön lukijoiden ratkaistavaksi.