Kurittamisen nelikenttä

Nelikentät - eli kahden muuttujan matriisit - ovat usein käytettyjä ja varsin hyödyllisiä välineitä jonkin asian havainnollistamiseen. Tällä kerralla on aika tutkia ruumiillista kurittamista - yhdistyneenä lasten tarpeiden huomioonottamiseen.

Todettakoon, että vaikka ruumiillisella kurituksella on vuosimiljoonien perinne, ja vaikka fyysinen väkivalta on kaikkein tehokkain tapa vaikuttaa toiseen ihmiseen - ennenkaikkea puolustuskyvytön lapsi on helppoa hakata ja moksia ehdottomaan tottelevaisuuteen niin, että hänen oma tahtonsa nujertuu täysin - ruumiillisella kurituksella on pitkällä aikavälillä hyvin tuhoisat seuraukset. Jos sivuutamme deMausen ja keskitymme vain Alice Milleriin - joka on tehnyt deMauselle pohjatyön, niin voimme todeta, että yhdenkään murhaajan, mafiapomon, diktaattorin, tyrannin tai seksuaalirikollisen taustalta löydy onnellista ja eheää kotia - kaikki ovat hyvin kuritettuja.

On selvää, ettei jokaisesta remmip*rseestä kasva edellämainittuja ongelmatapauksia. Useimmista tulee aivan hyvin yhteiskuntaan integroituvia ja kilttejä, nöyriä ja kuuliaisia alamaisia. Mutta tähän voidaan todeta, että kurituksesta huolimatta, ei sen ansiosta. Sekä deMausen että Millerin mukaan kurittamisessa on kyse psykodraamasta - vanhemmat siirtävät omat traumansa lapsiin - lyömällä, hakkaamalla, spankkaamalla ja tukistamalla heitä, aivan kuin heidän vanhempansa itse aikanaan. He elävöittävät sen kaiken väkivallan nyt uudelleen, mutta osat ovat vaihtuneet - ikäänkuin kyse olisi sadomasokistisesta tapahtumasta.

Mutta asiaa. Jos otamme abskissaksi kurittamisen ja ordinaataksi lapsen tarpeiden huomioonottamisen (jonka inverssi on lapsen laiminlyöminen), niin saamme nelikentän:

1) Ruumiillinen kuritus ja lapsen tarpeiden huomioonottaminen

Tämä on tilanne, jossa lapsi pannaan ankaraan kuriin ja häntä pahoinpidellään, mutta toisaalta myös hänen tarpeensa otetaan huomioon ja häntä rakastetaan (usein kylläkin ehdollisesti). Tämä on ollut perinteinen suomalainen lastenkasvatusmetodi: suomalaiset lapset on kasvatettu väkivaltaisesti, mutta heistä on myös välitetty - elleivät vanhemmat ole olleet juoppoja, huithapeleita tai mielisairaita. Seuraus on, että lapselle väistämättä kehittyy Tukholman syndrooma. Hän toisaalta näkee, että hän on täysin vanhemopiensa armoilla ja hän tietää, että milloin tahansa voi tulla Koivuniemen herrasta, remmistä, vyöstä tai kepistä tai tukkapöllyä, mutta toisaalta vanhemmat ovat myös kilttejä ja toisinaan jopa osoittavat rakkautta ja kiintymystä. Lapsi leimautuu vanhempiinsa ehdoitta. Hän rakastaa kättä, joka häntä lyö.

Tämän jälkeen on iso kysymys, että liittyykö kurittamiseen myös sosiaalinen nöyryyttäminen ja lapsen nolaaminen. Varsinkin isät ovat mestareita nujertamaan lastensa minäkuvan tällä tavoin. Jos liittyy, seurauksena on autoritaarisen persoonallisuuden kehittyminen. Tällainen ihminen jää tunne-elämältään suunnilleen varhaisteini-ikäisen tasolle. Hän kunnioittaa vain väkivaltaa ja vahvemman oikeutta, ja hänen moraalinsa on tiukasti legalistista. Hän nöyristelee vahvempiaan ja käyttäytyy hyvin julmasti heikompiaan kohtaan. Hän tottelee ehdottomasti hierarkiaa, ei kyseenalaista mitään ylempää annettua ja hänen empatiankykynsä on hyvin heikosti kehittynyt. Tämä on ollut Suomessa hyvin tavallinen tapa kasvattaa lapsia - tyypillinen tapa nöyryyttää lasta on riisua hänet alasti koko perheen edessä ja panna hänet hakemaan itse sen Koivuniemen herran pusikosta. Suomalaisia pidetään yleisesti hyvin auktoriteettiuskovaisena, lakiuskovaisena ja valtiouskovaisena kansana - asevelvollisuuden nauttima korkea suosio on merkki autoritaarisesta luonteesta.

Mikäli kurittamiseen ei liity sosiaalista nolaamista ja nöyryyttämistä, ennuste on parempi. Tällöin ihmisestä kehittyy todennäköisesti vähemmän autoritaarinen, mutta silti varsin kurinalainen ihminen. Tämä on klassinen "kiltti ihminen" - ihminen, jonka oma tahto on lannistettu, mutta ei nujerrettu, ja joka tottelee rangaistuksen pelosta mutta joka ei sisäistä auktoriteetteja, normeja eikä ohjesääntöjä. Tämä on ollut anglosaksisessa maailmassa perinteinen tapa kasvattaa lapsia.

2) Ei ruumiillista kuritusta ja lasten tarpeiden huomioonottaminen

Vaikka vapaakasvatus on ollut perinteisesti kirosana ja vaikka vapaakasvatus ymmärrettiin 1970- ja 1980-luvuilla väärin - se ymmärrettiin lapsen laiminlyömiseksi - tämä on tilanne, johon Summerhillin alkuperäinen pedagogiikka pyrki. Mutta vanhojen remmip*rseiden kokiessa yksi toisensa jälkeen menopaussin, tämä metodi on muuttumassa Skandinaviassa enemmän tai vähemmän paradigmaksi. Väkivaltaiset kuritusmetodit muuttuvat väkivallattomiksi - holding, groundaaminen, mielihyvän kieltäminen mielipahan aiheuttamisen sijaan, luottamuksen painottaminen jne, ja ansaitun auktoriteetin käyttäminen muodollisen auktoriteetin sijaan.

Ei-väkivaltainen kasvatus on suhteellisen uusi metodi, mutta sen nousu liittyy mielenkiintoiseen asiaan. Kauan sorretussa asemassa olleet juutalaiset kokivat valtavan renessanssin 1800-luvun puolessavälissä ja valtasivat paikkoja niin taloudessa, yhteiskunnassa, tieteessä ja sivistyselämässäkin. Alice Miller on tutkinut asiaa, ja hän toteaa yhdeksi syyksi tähän, että 1700-luvun lopulla askenasijuutalaiset luopuivat ruumiillisesta kurittamisesta ja lakkasivat lyömästä lapsiaan. Jiddishe maman stereotyyppi syntyi tänä aikana. Seurauksena oli valtavan määrän emotionaalisen, intellektuaalisen ja sosiaalisen potentiaalin vapautumista - ja vastaava sosiaalinen nousu. Luonnollisestikin tämä herätti närää ja antisemitismiä niissä yhteiskunnissa, joissa väkivaltainen kasvatus oli normi. Kun Miller on tutkinut holocaustin juuria ja syntymekanismia, yhtäläisyydet ovat melkoiset.

Mutta ei-väkivaltainen kasvatus on vihdoinkin lyömässä itseään läpi myös goyimin keskuudessa. Vaikka meillä on tapana kutsua nykysukupolvia "kurittomiksi" ja "pahatapaisiksi", todellisuus on, että nykynuoret ovat paljon fiksumpia ja sosiaalisesti lahjakkaampia kuin mitä aiemmat. Nuorisorikollisuus on joitakin ryhmiä lukuunottamatta vähentynyt kautta linjan - ja esimerkiksi 1970- ja 1980-lukua leimanneet jengitappelut ovat hävinneet lähes täysin. Samoin 80% rikollisuudesta keskittyy 20% tekijöistä - ja kun nuorisorikollisuus yleisesti vähenee, rikokset keskittyvät yhä harvempien tekijöiden käsiin. Nykynuoret eivät ehkä kunnioita vanhempiaan yhtä orjamaisesti ja automaattisesti kuin heidän omat vanhempansa, mutta he ovat myös paljon itsenäisempiä, itsetietoisempia ja omanarvontuntoisempia - ja paljon luovempia, vapaudenrakkaampia ja sosiaalisempia kuin vanhempansa.

3) Väkivaltainen kasvatus ja lapsen tarpeiden huomiotta jättäminen

Tämä on perinteinen tapa, jolla luodaan koirista pelkopurijoita ja lapsista antisosiaalisia. Sekä Hitlerin että Stalinin taustalta löytyi juoppo ja väkivaltainen isä, ylihemmotteleva ja laiminlyövä äiti ja hyvin ahdasmielinen yhteisö. Väkivaltainen kasvatus jättää aina jälkensä lapseen, ja tällaiseen kasvatukseen liittyy lähes poikkeuksetta myös henkinen, sosiaalinen ja älyllinen nujertaminen, nöyryyttäminen ja alistaminen. Jos tapa 1) luo autoritaarisia tottelijoita, niin tämä tapa luo sekä heidän johtajiaan että niitä ihmisiä, jotka kansoittavat vankilat, hirsipuut ja sähkötuolit. Tällaisella ihmisellä on väistämättä hyvin heikosti kehittynyt empatiankyky, hän on yleensä hyvin manipulatiivinen, vihaa ihmisiä yleisellä tasolla ja hän toisaalta vihaa yhteisöä mutta toisaalta näkee sen myös käteväksi välineeksi päästä itse alistamaan toisia. Jos tällaisella ihmisellä on minkäänlaista etiikkaa, se jää spartalaisen moraalin tasolle - kaikkea saa tehdä, mutta kiinni ei saa jäädä.

Tunne-elämältään tällaisesta lapsesta tulee hyvin julma ja raaka - esikouluikäisen tasolla oleva. Hänen on mahdotonta kokea minkäänlaista empatiaa, ja usein tällainen ihminen siirtääkin tunteensa eläimiin: tiedämme, miten Hitler rakasti koiraansa Blondia. Millerin teksti on julmaa luettavaa, mutta itse jokaisen pitäisi se lukea.

4) Ei-väkivaltainen kasvatus ja lapsen tarpeiden huomiotta jättäminen

Tätä kutsutaan myös nimellä lapsen laiminlyöminen ja se on lähes yhtä tuhoisaa kuin väkivaltainen kasvatus. Lapsi kasvaa omin päin, ja hän ei milloinkaan opi erottamaan oikeaa ja väärää - tai jos oppii, niin kirjaimellisesti kantapään kautta. Lapsesta voi tulla joko ylihemmoteltu pikku kotityranni - tai sitten antisosiaalinen narsisti. Lapsi kyllä tuntee oman arvonsa, mutta hän ei opi arvostamaan muita. Hänestä harvoin tulee rikollista, mutta hänestä kyllä tulee hyvin impulsiivinen ja lyhytjänteinen ihminen, joka ei opi hallitsemaan tunteitaan ja hillitsemään niitä. Hollywoodin madame, Heidi Fleiss, oli tyyppiesimerkki tällaisesta pilallehemmotellusta kakarasta. Tätä ihmistyyppiä on tapana usein kutsua myös nimellä "lellipentu" - ja hyvin usein he tulevat yhteiskunnan yläkerroksista, kuten Fleiss. He ovat yleensä hyvin pinnallisia, emotionaalisesti häiriytyneitä ja materialistisia, ja heillä on usein ongelmia tajusteiden kanssa.

Mitä tästä opimme? Varmuudella kaksi asiaa: sekä väkivaltaisuus että lapsen laiminlyöminen on tuhoisaa - ja erityisen tuhoisaa on, kun nuo kaksi osuvat yksiin.