Seppä Wayland

Lähes jokaisessa kansantarussa esiintyy maaginen, puolijumalallinen tai muuten vain taitava seppä: Vulcanus, Hefaistos, Tubal-Kain, Ilmarinen - ja skandinaaveilla Wayland (Völund, Weyland, Wieland).

Legendan mukaan Wayland (nykyenglannin muoto etunimenä "Waylon") oli taitava seppä Närkestä, Ruotsista. Närken kuningas Nidud kutsuu hänet hoviinsa, ja muutaman sattumuksen jälkeen katkaisee hänen kinnerjänteensä niin, ettei hän enää koskaan voisi paeta pajastaan. Waylandin kosto on hirvittävä: hän viettelee kunigattaren, joka saa kaksoset. Hän surmaa pojat, ja tekee heidän pääkalloistaan juomakupit ja hampaista kaulanauhan, ja kun kuningas yrittää kostaa, hän pakenee joutsenensulista tekemillään siivillä Englantiin. Wayland oli tunnettu aseseppänä, ja hän takoi lukuisia miekkoja, joista joidenkin väitetään yhä olevan olemassa - mukaanlukien Rolandin Durendal, Kaarle Suuren Joyeuse (säilytetään Wienin asekammiossa), Holger Dansken Curtana, Siegfriedin Balmung ja arkkipiispa Turpinin Almace. Hänen oma miekkansa oli nimeltään Mimung, jolla hän löi kilpailevan sepän, Amiliasin, kahtia. Sen lisäksi hän takoi lukuisia maagisia sormuksia - J.R.R. Tolkien on ottanut runsaasti aiheita seppä Waylandin tarinasta TSH:hon - ja varsinkin Celebrimborin tarinaan. Waylandin tarina kerrotaan Völundarkvidassa sekä Thidrekssagassa.

Jokaisella kansantarustolla on seppänsä - ja seppä oli aina pelottava, kammottava hahmo. Hänellä oli tiedossaan taidot, miten oudosta kivestä valmistetaan pelottavaa rautaa ja taotaan aseita; hän oli kuin velho. Seppä saattoi olla rautio (ferrari, blacksmith, järnsmed), jolloin hän käsitteli nimenomaan juurikin rautaa ja ferrometalleja; tai vaskio (funilero, redsmith, kopparsmed), kupariseppä, joka valoi ja takoi pronssia, messinkiä ja kuparia; tai tinuri (stannaro, whitesmith, bläcksmed), joka käsitteli ja valoi tinaa, lyijyä ja valkometallia. Yhtä kaikki, kaikki taidot vaativat pitkällistä harjaantumista ja oppia, ja huhuttiin, että varsinkin raudankarkaisun taito piti oppia itseltään Pirulta. Mielenkiintoista sinänsä, lähes jokainen tarujen seppä on tavalla tai toisella vammainen (Wayland, Hefaistos jne) - joka lisää vain hänen erilaisuuttaan ja pelottavuuttaan verrattuna muihin sankareihin ja jumaliin.

Nimimerkki "Lumikko" penäsi tuossa eräässä ketjussa blogiemännältänne keskiajan keksintöjä, ja todettakoon, että keskiajalla metallurgia muuttui näpertelystä teollisuudeksi. Ja vaikka itse metallurgia tieteenä kehittyikin vasta kemian ja fysiikan kehittyessä, se oli silti taito jo pitkän aikaa sitä ennen. Sepät pystyivät valtaviin suorituksiin tietämättä teoreettisesti mikä tosiasiallisesti oli syynä ja takana - heille kaikki oli magiaa, mutta heidän tietämyksensä oli käytännöllistä, ei teoreettista.

On mahdollista, että Waylandin takaa löytyy historiallinen hahmo - kuten lähes aina kansantaruissa on kyse. Ja Waylandin takana ollut hahmo taatusti tiesi, mitä hän oli tekemässä.

Waylandin yksi erikoisuus miekan tekemisessä oli, että kun hän oli ottanut jöötin harkkohytistä ja takonut siitä miekan aihion, hän paloitteli sen siruiksi, leipoi ne vehnäpullan sisään ja syötti ankoille. Tämän jälkeen hän takoi uuden aihion, paloitteli sen, leipoi taas vehnäpullan sisään ja syötti hanhille. Ja sama vielä kolmannen kerran. Tämä kuulostaa täysin älyttömältä, eikö vain?

Mutta kun alamme tutkimaan asiaa metallurgian keinoin ja mietimme niitä kemiallisia reaktioita, mitä tuossa tapahtuu, niin asia ei enää olekaan niin älytön. Ennen katalonialaisen ahjon keksimistä 700-luvulla kuonaa ei saatu ulos harkkohytistä sulana. Luonnollisella vedolla toimiva harkkohytti kyllä pelkistää raudan metalliseksi, mutta kuona - sivukivi, kalsiumin yhdisteet, piin yhdisteet - jäävät syntyvän jöötin pintaan. Palkeilla toimiva katalonialainen ahjo eli pätsi oli valtava edistysaskel - kuona suli tuossa kuumuudessa, ja se saatiin nesteenä ulos pätsin pohjalta! Mutta ennen tuota keksintöä kuona piti jotenkin erottaa syntyneestä rautajöötistä. Ja se tehtiin takomalla. Kuona yksinkertaisesti hakattiin eroon raudasta. Tämä on valtavan pitkällinen työ, ja ennen vesivasaran keksimistä 1100-luvulla se oli myös hyvin työvoimaintensiivistä. Me kaikki varmasti tiedämme, miten samuraimiekan aihiota "kaulitaan ja käännetään" (orikaeshi tansen), ja että sillä tulee aivan erityisen hienoa terästä. Tosiasiassa kyseessä ei ole mitään muuta kuin kuonan poisto - että tamahaganesta saataisiin edes joltisestinkin kelvollista terästä. Taittelutaontaa ei tehdä siksi, että sillä saataisiin erinomaista metallia. Se tehdään siksi, että kera, metalliaihio on jo valmiiksi huonoa metallia, sillä tatara, perinteinen japanilainen harkkohytti, on lopultakin varsin alkeellinen verrattuna eurooppalaisiin tai kiinalaisiin uuneihin. Vaaditaan pitkällinen työ, että siitä saadaan tamahagane aikaan.

Mutta eurooppalaisilla sepillä oli täsmälleen sama ongelma edessään, ja mitä paremmin kuona saadaan pois, sitä parempaa metallia aihiosta saadaan aikaan. Waylandin menetelmää pidettiin pitkään pelkkänä satuna, mutta 1950-luvulla muuan tutkija päätti kokeilla asiaa. Hän teki, kuten Thidrekssagassa kuvataan: hän valmisti harkkohytissä rautaa, ja takoi siitä näkyvän kuonan pois. Sen jälkeen hän paloitteli sen, ja syötti ankoille, ja analysoi metallin. Hänen yllätyksekseen tuloksena oli hyvin puhdasta rautaa.

Syy on siinä, että metalli joutui hapettomassa tilassa tekemisiin ankan vatsahappojen kanssa. Kun pH on noin 2 pintaan, kuona liukenee vatsahappoihin ennenkuin rauta alkaa syöpymään, ja linnun aineenvaihdunta puhdistaa metallin. Hanhen uloste puolestaan sisältää runsaasti fosforia; ja syöttäessään rautasilpun hanhille Wayland sai rautaan mukaan fosforia. Kolmas kierros ankan ruoansulatuksessa puolestaan edelleen puhdisti metallin. Tuloksena oli todella oivallista terästä, joka sopi erinomaisesti työkalujen - ja aseiden - takomiseen.

Wayland todella tiesi, mitä oli tekemässä, vaikkei tiennytkään prosessia teoriatasolla.