Hurjan pojan koti (ja miksei tytönkin)

Ruukinmatruuna löysi eilen varsin julman blogin - nimeltään Kriminaalin päiväkirjat (Paskalife). Sen blogiemäntä, nimeltään Vaarallinen Terveydelle, käy siinä itseterapiana läpi rikollista menneisyyttään ja menetettyä elämäänsä. Kirjoittaja on nainen, ja ruukinmatruunan on hyvin helppoa eläytyä häneen ja hänen asemaansa.

Mikä on erityisen pysäyttävää on, että jos ruukinmatruunan elämässä muutama detalji olisi mennyt toisin, tuo olisi voinut olla ruukinmatruunan oma elämä. Ruukinmatruuna on nähnyt elämän laidasta laitaan, ja hän tuntee myös naisia sieltä elämän akanvirrasta - päihdeväärinkäyttäjiä, prostituoituja, nyrkkimagneetteja, you name it. Vaikka kaikki tuttavuudet eivät olekaan kivoja, hekin ovat ihmisiä ja heilläkin on buddha-dhatu. Se pitäisi muistaa moralisoitaessa.

Mutta asiaan. Yksi ruukinmatruunan suosikkilinkeistä on aina yllättävä Freakonomics, jossa oli jokin aika sitten myös varsin julma teksti: Yhdysvalloissa joka 28. lapsen ainakin toinen vanhemmista on vankilassa. Se tarkoittaa, että jokaisessa koululuokassa on keskimäärin yksi kersa, jonka ainakin toinen vanhempi on kiven sisässä. Näin siis aviolapsista. Aviottomien lasten osalta tilanne on vielä pahempi. Erityisen paha tilanne on mustan väestönosan keskuudessa, jossa joka kahdeksannen lapsen vanhempi, yleensä isä, on telkien takana.

Trendi on ollut koko ajan kasvava; 25 vee sitten (1985) suhdeluku oli 1:125. Tilannetta pahentaa vielä se, että vankeusrangaistukset osuvat useimmin alhaisiin sosiaaliryhmiin - joissa perhekoot ovat suuria; todellisuudessa ne perheet, joissa toinen vanhemmista istuu vankilassa, ovat vielä yleisempiä kuin mitä tilasto antaa ymmärtää.

Miksi tähän on tultu? Ensimmäinen syy on kova kriminaalipolitiikka ilman ennaltaehkäisevää aspektia. Yksi gramma ennaltaehkäisyä vastaa tunnetusti kiloa hoitoa, ja USA:ssa, tuossa vapauden luvatussa maassa, ennaltaehkäisyä on pidetty sosialismina. Amerikkalaiset mieluummin katkovat Hydran päitä kuin iskevät sitä sydämeen. Toinen syy on elintasoerojen raju repeäminen käsiin - 1970-luvulta lähtien tulo- ja elintasoerot ovat kasvaneet huimaavaa vauhtia. Olemme palanneet takaisin 1800-luvun kullatuille vuosikymmenille ja rosvoparonien aikakauteen. Kolmas syy on Yhdysvaltain koulujärjestelmän raju polarisoituminen hyviin ja huonoihin kouluihin ja koulujen segregoituminen. Teollisuustyöpaikkojen häviäminen, Kiina-ilmiö ja deindustrialisoituminen on merkinnyt työväenluokan kurjistumista; jäljellä olevat duunarityöt rajoittuvat enää palvelusektorille, jossa työn tuottavuus (ja sitämyötä palkkataso) on hyvin alhainen. Yhdysvaltoja tämä deindustrialisaatio on kouraissut erityisen pahasti; Kiinan ohella Meksiko on ollut suosittu ulkoistamiskohde, eikä termi Rust Belt tule tyhjästä. Joillakin alueilla Rust Beltillä työttömyys on pysynyt vuosikausia 20%-25% tietämillä, ja ajoittain jopa 60% työttömyysluvut eivät ole harvinaisia.

Nuo kolme syytä yksinään eivät aiheuta rikoskierrettä eikä rikollisuuden räjähtämistä käsiin, mutta monella heikolla säikeellä on paha taipumus kiertyä yhteen lujaksi köydeksi, johon voi vaikkapa hirttäytyä. Ja erityisen paha on tilanne Yhdysvaltojen afroamerikkalaisella kansanosalla. Ennusteen mukaan joka viides afroamerikkalainen mies päätyy ainakin kerran elämässään vankilaan.

Ruukinmatruuna ei aina ole ollut samaa mieltä kaikessa Kansankokonaisuus-blogin Jukan kanssa, mutta hän on blogissaan esittänyt varsin hyvän argumentin: liian suuret tuloerot vaikuttavat tuhoisasti yhteisön koheesioon ja sitämyötä lainkunnioitukseen ja lainkuuliaisuuteen. Liian suuret tuloerot luovat laajan, katkeroituneen, proletariaatin, joka on altis toisaalta rikoksiin ja toisaalta kapinointiin, ja joka ei tunne mitään yhteenkuuluvuutta eliitin kanssa. Kun sosiaalinen kierto tehdään vaikeaksi (tilastojen mukaan amerikkalainen unelma tuli de facto mahdottomaksi 1980-luvulla ja samojen tilastojen mukaan tämä unelma on helpompi toteuttaa Euroopassa kuin Yhdysvalloissa!), seurauksena on katkeroituminen ja rikollisuusalttius. Arnold Toynbee sanoo saman asian toisin: se yhteiskunta, joka ensimmäisenä luo sekä laajan sisäisen proletariaatin (kaupunkiköyhälistö) että laajan ulkoisen proletariaatin (maahanpyrkivät barbaarit), luhistuu.

Ei ole vaikeaa päätellä, mitä se että toinen vanhemmista (yleensä isä) on vankilassa. Se saa lapsen yhtäältä katkeroitumaan, toisaalta vihaamaan yhteiskuntaa ja valtiota ja kolmantena tällainen lapsi ikäänkuin kasvaa rikollisuuteen sisään. Ja meillä on tästä kehityksestä raju esimerkki Neuvostoliitosta; siellä Stalinin vainojen uhrien lapset ikäänkuin kasvoivat rikollisuuteen kiinni ja juuri heistä - entisistä älymystön, osaavaiston ja kulakkien - lapsista tuli uuden rikollisuuden ydinjoukko. He oppivat vihaamaan valtiota ja yhteiskuntaa, he tajusivat että valtio ja yhteiskunta vihasi heitä (olihan se tuhonnut heidän kotinsa ja vanhempansa) eikä heillä ollut enää mitään pidäkkeitä. Juuri heistä kasvoi Neuvostoliiton mafia, joka lopulta ulotti lonkeronsa yhteiskunnan joka soppeen ja joka oli se harmaa eminenssi tuossa läpikorruptoituneessa maassa. Nykyistä Venäjän mafiaa pidetään erityisen väkivaltaisena ja julmana rikollisorganisaationa, eikä ole liioiteltua väittää, että se on Stalinin aikaansaannos. Isien pahat teot kostetaan kolmanteen ja neljänteen polveen saakka.

Liian pienet tuloerot siis luovat pysähtyneisyyttä. Liian suuret taas katkeruutta, rikollisuutta ja räjähdysalttiutta. Kumpikaan ei ole hyvä. Mikä avuksi?

Ruukinmatruuna tietysti nörttinä palaa Cauchyn väliarvolauseeseen: funktio saavuttaa ääriarvonsa joko vaihteluvälin päissä tai derivaatan nollakohdissa. Täällä Derivaattalandiassa osataan käyttää derivaattaa ja tiedetään sen käyttökelpoisuus optimointiin, ja tässäkin tapauksessa ratkaisu on ilmeinen: muodostetaan tuloeroista ja pahoinvoinnista funktio, derivoidaan se ja asetetaan tulos nollaksi. Derivaatan nollakohdassa on sellainen funktion arvo, jossa tuloerot ovat optimaaliset, ts. ne vievät yhteiskuntaa eteenpäin aiheuttamatta pahoinvointia.

Taloustiede ei ole mitään ydinfysiikkaa, ja jos joku Milton Friedman sai taloustieteen Nobelin jostain NAIRU:n keksimisestä (= yhteiskunnalle optimaalinen työttömyysaste), niin varmaan tuostakin Nobel irtoaisi.

Mutta ennen sitä on pakko todeta, että hurjan pojan koti tuottaa hurjia poikia. Oheinen raportti on kylmäävää luettavaa, ja liian suuret tuloerot toisaalta katkaisevat sosiaalisen liikkuvuuden ja toisaalta luovat katkeruutta. Yhdysvalloissa tämä raja on jo ylitetty. Olisiko meidän suomalaisten syytä ottaa opiksemme amerikkalaisista, ettemme toistaisi heidän virheitään?