Juoppous verissä

Alkoholismi on yksi ihmiskunnan suurimpia kirouksia ja se on ollut tunnettu niin kauan kun alkoholijuomia ylipäänsä on ollut olemassa. Ja yhtä kauan kun sitä on ollut olemassa, sillä on myös moralisoitu.

Alkoholismi on kuitenkin yksilölaji. Osalle ihmisiä on olemassa vain pahanmakuista viinaa, kallista viinaa ja ikävän tokkuran aiheuttavaa viinaa. Toisille puolestaan alkoholi aiheuttaa päihtymyksen ja krapulan eikä sen kummempaa himoa. Mutta joillekin se on kertakaikkiaan huume - se kietoo uhrinsa kuristajakäärmeen tavoin otteeseensa ja pahimmillaan tuhoaa hänet niin fyysisesti, sosiaalisesti kuin taloudellisestikin. Ja alkoholiin pätee tuo vanha hyvä Pareton laki - 20% käyttäjistä juo 80% kaikesta alkoholista, 4% käyttäjistä juo 64% kaikesta alkoholista ja 1% käyttäjistä juo 50% kaikesta alkoholista. Heidän vastapainonaan on se pitkä häntä - valtavat täysraittiiden ja kohtuukäyttäjien massat, joille alkoholista ei aiheudu mitään ongelmia. Voidaan tehdä karkea yleistys: 80% - kohtuukäyttäjät, 16% - suurkuluttajat, 4% - ongelmakäyttäjät, 1% - alkoholistit. Ja alkoholisteista noin 1% (siis noin 0,01% kaikista) vajoaa ihan sinne pohjalle, rappioalkoholisteiksi.

Koska alkoholismi on yksilölaji, niin jo pitkään on epäilty, että taipumus alkoholismiin olisi geneettistä. Alkoholismia on myös jaettu erityyppisiin alatyyppeihin. Tyypin I alkoholismissa, dipsomaniassa, aivojen mielihyväkeskuksen dopamiinijärjestelmän toiminta näyttää alentuneen. Tämä on alkoholismin muoto joka alkaa aikuisiällä ja johon liittyy ahdistuneisuutta ja vuorottelevia juomaputkia sekä ajoittaista pyrkimystä raittiuteen. Tähän ryhmään näyttäisi kuuluvan noin 80% alkoholisteista. Heillä näyttäisi olevan myös vähemmän dopamiinin sitoutumispaikkoja kuin terveillä verrokeilla. Tyypin II alkoholismiin, joka on useimmin nuoruusiällä alkava alkoholismin muoto, liittyy usein muun muassa impulssikontrollin häiriöitä. Tyypin II alkoholisti aloittaa juomisen usein varsin nuorena ja tulee nopeasti riippuvaiseksi, toisin kuin tyypin I alkoholisti, jonka riippuvuuden kehittyminen voi tapahtua hitaasti useiden vuosien kuluessa. Tyypin II alkoholisteilla ei ole usein todettu esimerkiksi dopamiinin puutetta, vaan häiriö liittyy todennäköisesti johonkin toiseen aivojen välittäjäainesysteemiin, kuten serotonenergiseen järjestelmään. Tyypin II alkoholismilla näyttää olevan yhteys muun muassa elämyshakuisuuteen ja asosiaaliseen persoonallisuuteen, johon liittyy usein väkivaltaista käyttäytymistä ja perheväkivaltaa (erityisesti siihen liittyy aggressiivisuus humalassa). Tyypin II alkoholismiin liittyy usein voimakas impulsiivisuus, aggressiivisuus ja antisosiaalisuus. Tämän tyypin alkoholisti ei usein myöskään koe alkoholinkäyttöä ongelmana eikä siksi itse pyri raitistumaan. Rikollisuuteen ja väkivaltaisuuteen kytkeytyvä tyypin II alkoholismi muodostaa noin 15–20 prosenttia alkoholismista. Tyypin II alkoholismissa näyttää olevan ainakin alttiuden periytyvyyttä.

Tunnettu raittiusvalistuskirja "Turmiolan Tommi" kuvaa miespuolista tyypin II alkoholistia, ja tämän tyypin riippuvuus onkin yleisempää miehillä. Sitä esiintyy kuitenkin ikävällä tavalla enenevässä määrin myös naisilla.

Nyt nämä epäilykset on sitten vahvistettu: yhdysvaltalaiset tutkijat ovat löytäneet geeniyhdistelmän, joka aiheuttaa huonon viinapään - ja omalla tavallaan suojaa alkoholismilta. Yhdysvaltalaistutkijoiden mukaan kyseinen CYP2E1-geeni löytyy noin 10-20 prosentilta ihmisiä. Geenilöytö selittää, miksi alkoholi vaikuttaa joihinkin paljon nopeammin kuin toisiin. Geeni voi myös suojata alkoholismilta, sillä tutkimuksissa on todettu, että voimakkaasti alkoholiin reagoivista tulee muita epätodennäköisemmin ongelmajuojia.

Suomalaisilla on perinteisesti väitetty olevan huono viinapää, ja tätä on sitten käytetty keppihevosena holhoamiselle ja kieltolainomaiselle alkoholipolitiikalle. Todettakoon, että tälle teorialle ei ole katetta; sensijaan japanilaisilla on geneettisesti hyvin huono viinapää.
Tämä itäaasialaisten huono alkoholin sietokyky on geneettistä, ja liittyy aldehydidehydrogenaasientsyymiin.

Mutta jälleen kerran geneettisesti homogeeninen yhteisö tarjoaa hyvän vertailukohdan. Vaikka juutalaisilla alkoholi on useasti mukana elämässä, he alkoholisoituvat varsin harvoin, ja syynä pidetään sitä, että monet juutalaiset humaltuvat jo pienistä alkoholimääristä verrattuna normi-indoeurooppalaisiin. Tutkijat pohtivat, että kännigeenistä voi löytyä vastaus alkoholismin hoitoon: CYP2E1-geenin kaltainen lääke voi tehdä ihmisistä herkempiä alkoholille ja estää heitä juomasta päihtymystilaan asti.

Alkoholismi siis on geeneissä. Mutta asian medikalisointi ei oikeuta moralisointia mihinkään suuntaan. Ainoa tapa välttyä alkoholismilta on olla altistumatta alkoholille. Jos ihmisellä on geneettinen taipumus alkoholismiin, niin tällöin ainoa tapa välttää lopullinen altistuminen tuolle myrkylle on raittius. Ne meistä, kenellä on geeniarpajaisissa käynyt parempi tuuri, älköön mitenkään moralisoiko asialla. Älköönkä myöskään tyrkyttäkö omaa elämäntapaansa kenellekään toiselle ainoana oikeana.

Alkoholismin kanssa on vähän sama juttu kuin lihomisenkin. Taipumus lihomiseen on geeneissä, ja lihoaminen voi olla rasvalihomista tai hiilihydraattilihomista. On vain tunnettava tällöin genetiikkansa ja tehtävä välttämättömyydestä hyve. Pelkkä selkärangaton genetiikan syyttely ja puolustelu emmämahasillemitäänkuseonmungeeneissä ei johda yhtään mihinkään. Ruukinmatruuna tietää itse, että hänen lihomisensa on hiilihydraattilihomista. Se tarkoittaa, että ei suklaata, keksejä, leivonnaisia, karkkia eikä mitään sokeroitua pullamössöä. Mutta ah nuo kaikki ihanat juustot, joita voi syödä vaaratta...

Sama pätee alkoholinkin kanssa. Jos viina ei sovi, niin tällöin jokin muu tajuste voi sopia. [Ikävä kyllä kovin monet niistä ovat laittomia.] Mutta kun tuntee oman kroppansa ja geeninsä, niiden kanssa kykenee elämään.