Lapin kesä ja Suomen vuosisata

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisiin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Ruukinmatruunan yksi suosikkirunoilijoita on Juice Leskisen ohella kautta aikain ollut Eino Leino, jonka erityisen traaginen ihmiskohtalo vain korostaa hänen nerouttaan. Ja yksi hänen ajattomimpia runojaan on ollut hänen 23-vuotiaana kirjoittamansa Lapin kesä, jossa hän pohtii, paitsi itse aihetta triviaalitasolla, myös koko Suomea ja Suomen kansaa. Ja lopultakin hyvin vähän on muuttunut sadassa vuodessa.

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää, - miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

Ruukinmatruuna on itse, kuten tunnettua, hyvin raskasmielinen olento ja häntä on siunattu huonon runouden lahjalla. Ruukinmatruuna on itsekin antanut runosuolensa pulputa tässä blogissa. Mutta Leino osasi niin perinteisen mitallisen kuin vapaankin runon, ja ehkä juuri hänen varhaiskypsyytensä ja syvä tunteikkuutensa tekee hänestä erilaisen aikalaisistaan. Ruukinmatruunan on hyvin helppoa itse samaistua niin Eino Leinoon, Katri Valaan kuin Juice Leskiseenkin.

Mutta Leinon havainnot ovat hyvät. Hän teki jo sata vuotta sitten samat havainnot kuin mitä ruukinmatruuna on tehnyt omana aikanaan; Suomessa voidaan pahoin. Eikä ruukinmatruuna ole edes ainoa tämän havainnon tehnyt. Voimme nimitellä vaikkapa Kati Sinenmaata mielenterveyskuntoutujaksi, mutta hänen havainnointikykynsä leikkaa kuin happipeitsi. Suomea ollaan pilkkomassa sisäisesti kilon palasiksi ja myymässä pilkkahintaan pienimmän tarjouksen tekijälle, ja laskun siitä maksaa Suomen kansa.

Suomi ei ole oikeastaan koskaan toipunut 1990-luvun lamasta. Meillä on yhä tänäänkin ne kaikki samat 500 000 työtöntä kuin tuolloinkin. Heistä noin 300 000 on reilusti kortistossa, ja 200 000 puolestaan pidetään erilaisin kikkailuin - pätkätöillä, silpputöillä, tilapäistöillä, kurssituksin, koulutuksin ja muulla mierda de torolla poissa tilastoja rumentamasta. Mutta se ei lohduta heitä. Ja koko ajan huonompaan ollaan menossa. Suomea ollaan ajamassa takaisin tsaarinvallan aikaan. Pöyryn tulosvaroitus ja ilmoitus koko Suomea koskevista YT-neuvotteluista kertoo karua kieltään siitä, mitä tuleman pitää.

Ruukinmatruuna on useasti kirjoittanut siitä, miten tuon kaiken laskun maksavat kaikkein heikoimmat eli lapsemme, ja miten isien pahat teot tottavie kostetaan kolmanteen ja neljänteen sukupolveen. Ja yksi merkki siitä on nuorison aivan hirvittävä konservativismi. Ruukinmatruunan on pakko allekirjoittaa Churchillin sanat ihminen, joka on nuorena tory, on täysin tunteeton ja ihminen joka on vanhana whig, on järkeä vailla - vaikka ruukinmatruuna itse onkin konservatiivi, hän ei enää ole nuori ja hänellä on konservativisminsa taakse katkerat elämänkokemukset. Kun sylilapset syntyvät ukkoina ja nuori ihminen ryhtyy konservatiiviksi, on se merkki siitä, että yhteiskunta voi todella pahoin, yhteiskuntaa on johdettu päin rektaalia eikä näköaloja kertakaikkiaan ole. Me niitämme 2010 sitä satoa, minkä siemenet kylvettiin 1990.

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!

Eino Leinon sekä sisäinen että ulkoinen silmä olivat hyvin tarkkoja ja teräviä. Paitsi että Suomen ilmasto on äärimmäisen julma - ei se talven kylmyys mitään, mutta se pituus - ja pimeys. Fair dinkum! It's that way when you live at sixties North! totesi ruukinmatruuna eräässä huonossa runossaan. Marraskuu on kuukausista julmin, ja se on vasta edessä. Eikä niin, että joulukuun pimeys olisi jotenkin kiva asia.

Veneemme on lopullisesti ylhäällä ja talviteloilla. Alun toistatuhatta mailia tulikin kesän kuluessa seilattua ympäri Itämerta. Ehkä vielä joskus on aika nostaa purjeet - lopullisesti - ja lähteä hornantuuttiin ja vähän kauemmaksikin. Mutta edessä on kuusi kuukautta lumen, jään ja pimeyden valtaa.

Suomessa jo pelkästään elämän infrastruktuurin rakentaminen ja ylläpito - lämpö, suojautuminen säältä, ravinnonhankinta jne - on ollut ja on yhä hyvin vaikeaa ja vaativaa. Sen hankkiminen ja ylläpito vie Suomessa paljon enemmän resursseja kuin muualla maailmassa. Ja se lyö leimansa Suomeen ja suomalaisiin - se tekee meistä umpimielisiä, negatiivisia, väkivaltaisia ja uppiniskaisia. Suomalaisilla on Suomeen ja toisiinsa viha-rakkaussuhde.

Jos Suomi pitäisi tiivistää yhteen attribuuttiin, se olisi ilottomuus Me vihaamme tätä ilmastoa ja näitä leveysasteita sydämemme pohjasta. Ja silti tiedämme, ettei meille ole missäänpäin maailmassa muuta maata kuin Suomi. Suhtaudumme vihamielisesti ja epäluulolla sekä toisiimme että muukalaisiin. Ja juuri tämä negatiivisuus mahdollisti talvisodan ihmeen.

Samalla tuo elämän kovuus, karuus ja julmuus on tehnyt suomalaisista hyvin pragmaattista ja konservatiivista väkeä. Erilaiset aatteet ja ideologiat on nähty "herrojen kotkotuksina" ja tämä vihamielisyys aatteille on vain korostunut 1900-luvulla. Sisällissota, punaisten riehuminen ja sitä seurannut valkoisten hirvittävä kosto karsi suomalaisista viimeisetkin aatteellisuuden jäljet: se osoitti, miten käy, jos alkaa aatteesta riehumaan. En rauhan puolesta rautaa viskois', en lähtis aatteesta riehumaan/Ken lipputangoista viirit kiskois' ja päästäis' tuulen liehumaan?, kysyi puolestaan Juice.

Eino Leino oli Kainuun lapsi, ja Kainuuta on perinteisesti pidetty Nälkämaana - jossa yhdistyvät Savon karut ja hedelmättömät pellot Lapin ankaraan kylmyyteen ja lyhyeen kasvukauteen. Miksi Kainuu ylipäätään asutettiin? Syynä oli herraviha ja vapaudenkaipuu. Kainuun tiettömään korpeen ei esivallan eikä verottajan käsi ulottunut. Kainuussa elämä oli viheliäistä mutta vapaata. Kainuuseen muutettiin pakoon veroja, pakoon asevelvollisuutta, pakoon herroja, pakoon kaikkea sitä sietämätöntä pakkovaltaa, mitä Ruotsin kruunu ja valtiokirkko edustivat. Ei ole sattumaa, että Sakari Topelius sijoittaa Välskärin kertomuksissaan viimeiset katoliset Suomessa juuri Kainuuseen. Mutta ehkäpä ilmastonmuutos tekee Kajaanistakin siedettävän paikan asua. Tai sitten ei.

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

Eino Leino on eri jäljillä Kainuun toisen suuren pojan, Ilmari Kiannon, kanssa. Leino suorastaan kehottaa lähtemään pois Suomesta, siirtolaisiksi muualle, ja ehkä joskus palaamaan. Kianto taas kirjoittaa Nälkämaan laulussaan miten Meidän on uudestaan luotava maa/raukat vain menkööt merten taa! ja suhtautuu emigraatioon hyvin negatiivisesti.

Historia on kuitenkin vindikoinut Leinon. Silloin, kun elämä on riittävän kurjaa, on turhaa hakata päätä seinään. Se seinä on kovempi. Silloin on mielekkäämpää luovuttaa, pelastaa mitä pelastettavissa on, ja lähteä tarvittaessa vaikka ulkomaille. Ainoa syy, miksi Kainuuseen muutettiin, oli vapaus. Kun valtio ulotti lopulta lonkeronsa Nälkämaahankin, vapaus katosi. Jäljellä oli enää kylmä, nälkä ja pimeä mutta ei enää vapautta.

Julmalla tavalla kuitenkin tuo runo Lapin kesä kuvaa koko Suomea - ja viimeksi kulunutta vuosisataa. Vapaus on niin kovin vaikeaa saavuttaa ja niin hirveän helppoa menettää. Suomessa, ilottomuuden ja mollisävelten maassa, vapaus on ollut asia, joka on tehnyt elämästä elämisen arvoista. Kun se viedään, mitä meille jää? Sata vuotta on kulunut, mutta onko mikään muuttunut - ja jos, niin mihin suuntaan?

Mutta lienee aika antaa puheenvuoro Juicelle:

Meillä puutetta on siitä laulusta
joka voimalla muureja särki
liian monta on valkoista kaulusta
turhan harvassa hauis ja järki

Tämä rahvas kun kuulu on ryhdistään
kun ei pysty se voimia yhdistään
sillä Suomi on liian pieni kansa kunnolla pärjätäkseen
hiekalla oman areenansa omille herroilleen