To refuse a hearing to an opinion, because one is sure that it is false, is to assume that one's own certainty is the same thing as absolute certainty. All silencing of discussion is an assumption of infallibility.
- John Stuart Mill -

None shall be one's slave, none shall be one's master; everyone shall have the same rights, same priviledges, same justice.

- Antti Chydenius -

Any sufficiently sophisticated human thought is impossible to distinguish from artificial intelligence.

- The Ironmistress -

Monday, October 18, 2010

Taiteilija, artesaani - vai molempia?

Ruukinmatruuna on laskenut masuunia aiemmin huonosta arkkitehtuurista ja pyrkinyt pohtimaan, että miksi Suomen rakennuskanta on pääsääntöisesti rumaa, ikävää ja tylsää. Tärkein syy varmasti on taloudellinen - rakennuttajan intressissä on tuottaa mahdollisimman triviaalia mahdollisimman halvalla ja kääräistä taskuun mahdollisimman isot voitot. Kun rakennuksen eliniäksi arvioidaan 30-50 vee, niin esteettisillä arvoilla ei oikeastaan ole niin merkitystäkään. Joskus aikoinaan rakennukset rakennettiin kestämään vuosisatoja, jopa -tuhansia. Le Corbusierin lanseeraama massatuotantomieli on lyhentänyt rakennuksen elinikää rajusti. Ehkä onneksi, sillä dynamiitti korjaa pahimmatkin silmänsolvaukset.

Mutta markkinavoimat ja huonouden ekonomia itsessään eivät selitä kuin osan siitä, miksi suomalainen arkkitehtuuri pääsääntöisesti on rumaa, ikävää ja kalsean kylmäkiskoista - tai vaihtoehtoisesti levotonta ja päällekäyvän aggressiivista. Ehkä perustavimmanlaatuisin selitys on tavassa, jolla arkkitehdit näkevät ammattikuntansa ja varsinkin sen gurut näkevät asian. Koko juttu kiteytyy jälleen konservativismin ja radikalismin perimmäiseen riitaan: evoluutio vai revoluutio?

Ollako taiteilija vaiko artesaani?

Sekä taiteilija (artisti) että artisaani molemmat pohjaavat latinan sanaan ars, taito. Taiteilija on ihminen, joka käyttää taitoa uuden luomiseen; artisaani on ihminen, joka käyttää taitoa uuden toteuttamiseen. Taiteilijalle olennaista on rajojen rikkominen ja revoluutio; artesaanille olennaista on pyrkimys täydellisyyteen rajojen sisällä ja niitä venyttäen sekä evoluutio.

Ja arkkitehdit - varsinkin modernistit - ovat aina mieltäneet itsensä taiteilijoiksi; heille "artesaani" on ollut haukkumasana. Syy on siinä, että artesaanin työ on hyvin konservatiivista ja nojaa pitkään perinteeseen, toimiviksi todettuihin menetelmiin ja käden taitoon, mutta ei luomiseen. Artesaani nojaa mieluummin traditioon kuin modernismiin ja mieluummin toteuttaa toimivaksi havaittua kuin lähtee kokeilemaan uutta siksi että se on vain uutta. Siinä, missä taiteilijan stereotyyppi on pitkätukkainen pyöreärillinen hippi, joka inhoaa saippuaa ja jolla on parturit pantu boikottiin, artesaanin stereotyyppi on haalariasuinen, lukulasit päässä työskentelevä lyhyttukkainen käsityöläinen, jolla on selkeästi erikseen koti ja työpaja.

Ruukinmatruuna itsekin on taiteilija. Paitsi huono runous, hänen erikoisalaansa on heraldiikka. Ja kaikista taiteen muodoista heraldiikka on kaikkein kurinalaisinta ja säännönmukaisinta. Heraldiikassa on olemassa tiukat säännöt että miten vaakuna tulee suunnitella ja mitä tinktuureja tulee käyttää ja miksi. Vaikka maallikoista se voi tuntua täysin älyttömältä ja luomisvoimaa kahlitsevalta, sille on olemassa rationaaliset syyt.

Yksikin poikkeama näistä säännöistä voi maksaa vaakunan kantajan hengen.

Heraldiikka on mitä suurimmassa määrin käyttögrafiikkaa ja sellaisenaan semiotiikan kaikkein vaativin muoto. Heraldiikka on syntynyt taistelukentällä, ja sen tarkoitus on taistelun kaikkein perimmäinen funktio: erottaa omat vihollisista. Ja heraldiikan säännöt ovat olemassa sen takia, että vaakunasta kykenee yhdellä ainoalla yhden sekunnin vilkaisulla päättelemään, että mitä siinä kilvessä on, tarvitsematta miettiä asiaa.

Me keskiajan historian harrastajat nimittäin opeimme nuo säännöt kantapään kautta hyvin nopeasti uudelleen - ja juuri nimenomaan taistelukentällä.

Vaakunaa suunniteltaessa tavoitteena on selkeys ja näkyvyys. Nyrkkisäännön mukaan vaakunan on oltava sellainen, että se on tunnistettavissa nuolenkantaman (200 m) päästä. Samoin umpinaista, kasvot peittävää patakypärää käytettäessä on tärkeää kyetä erottamaan oma ja vastustaja yhdellä ainoalla vilkaisulla. Tärkein sääntö on tinktuurisääntö: ei väriä värin eikä metallia metallin viereen. Tämä siksi, että kaksi väriä muodostaa tumman ja yhtenäisen pinnan, ja tinktuureja on vaikeaa erottaa toisistaan; samoin kaksi metallia yhdessä muodostavat voimakkaasti heijastavan pinnan - tästä syystä liikennemerkeissä ei käytetä valkoista ja keltaista yhtäaikaisesti. Samoin voimakkaasti naturalistinen ja realistinen kuvaus on huonoa heraldiikkaa - naturalistisesti suunniteltua vaakunaa on mahdotonta hahmottaa yhdellä vilkaisulla, mikä voi taistelukentällä koitua kohtalokkaaksi.

Eikä muuten ollut yksi eikä kaksi kertaa, kun isommassa massataistelussa jousimiehemme niittasivat oman mutta tuntemattoman taistelijan "varmuuden vuoksi" koska hänen vaakunastaan ei saanut selvää - se saattoi olla vihollinen, eikä riskejä haluttu ottaa. Luonnollisestikaan taistelijat itse eivät olleet lainkaan huvittuneita asiasta. Mutta se asetti aivan uudet haasteet vaakunadesignille.

Mutta näiden sääntöjen puitteissa design on vapaa ja itse asiassa siihen rohkaistaan. Vaakunan kun tulee olla, paitsi sääntöjen mukainen, myös yksilöllinen, niin että sen kantajasta pystyy helposti sanomaan, kuka on kyseessä. Ja kun meillä toisaalta a) on olemassa selkeät säännöt miten vaakuna tulee laatia ja milloin se on hyvä ja b) selkeät tavoitteet, mihin pyritään, nuo säännöt eivät kahlitse luomisvoimaa vaan selkeyttävät ja kanavoivat sitä. Ne toimivat luovuuden apuna, eivät sen jarruna.

Taiteilijan itseideaali on vapaa, rajaton luomistyö - radikaali sellainen. Ikävä kyllä luomisvoima toimiessaan rajumyrskyn tavoin luo, paitsi uutta ja toimivaa, myös paljon sutta ja sekundaa. Silloin, kun luomiselle ei ole sääntöjä eikä rajoitteita, tuloksista ei ole mitään takeita - tulosta syntyy täysin randomilla. Ja nyrkkisääntö on, että 90% kaikesta on roskaa. Ja missään muussa kuin taiteessa tuo Sturgeonin lakina tunnettu klišee ei pidä niin hyvin paikkaansa - myös arkkitehtuurissa; 90% kaikesta arkkitehtuurista on roskaa, ja Suomi on ruma.

Tämä ruman arkkitehtuurin aikakausi alkoi 1930-luvulla kun arkkitehtuurin opetuksessa omaksuttiin dadan ihanteet ja dumpattiin romukoppaan kaikki estetiikan, geometrian ja rakennussuunnittelun säännöt. Mutta dada oli epätaidetta - protestiliike! Sitä ei koskaan ollut tarkoituskaan ottaa vakavasti, vaan sen tavoitteena oli saada ihmiset ajattelemaan. Mutta ikävä kyllä Le Corbusierilla, Walter Gropiuksella, Ludwig Mies van der Rohella ja siinä sivussa Alvar Aallolla - ei ollut Tristan Tzaran ja Salvador Dalín huumorintajua ja nerokkuutta. Luodessaan uutta he loivat laatikkoarkkitehtuurin - rumaa, ikävää, tylsää ja kylmäkiskoista. Jos dada oli epätaidetta, modernismista tuli epäarkkitehtuuria. Hylättäessä kaikki vanhat ideaalit, säännöt ja traditiot kuviteltiin luotavan jotain uutta ja upeaa. Ikävä kyllä kaikille maallikoille selvisi, miksi nuo ideaalit, säännöt ja traditiot olivat olemassa - aivan täsmälleen samoin kuin taistelijoillemme selvisi, miksi punainen kuvio vihreällä kilvellä ei oikein toimi! Arkkitehdeiltä itseltään tuo jäi huomaamatta.

Tässä vaiheessa ruukinmatruuna uskaltaa jo kertoa, että joskus kauankauankauan sitten hän itsekin halusi arkkitehdiksi. Ikävä kyllä pelkät ysit ja kympit kuviksessa eivät riitä, ja ikävä kyllä ruukinmatruuna kaikesta taiteilijuudestaan huolimatta INTJ, jonka perimmäinen kysymys on aina: Toimiiko se? Ja tähän kysymykseen vain aniharva arkkitehti osaa antaa vastausta suoralta kädeltä. Silti kiinnostus arkkitehtuuria kohtaan on jäänyt.

Kieltämättä modernistit olivat ennakkoluulottomia. Ilkeämpi ihminen voisi todeta, että aivan samalla tavoin kuin narkomaani rännittäessään heroiinia on ennakkoluuloton ja rajoja rikkova. Kaikkien ennakkoluulojen ei tarvitse olla vääriä, ja itsekritiikin sekä ennakkoluulon välinen raja on veteen piirretty viiva. Ja kaikki ennakkoluulottomuus ei ole hyvästä - varsinkaan sellainen, joka johtaa luonnottomiin lopputuloksiin.

Mietitäänpä vaikkapa Le Corbusierin Villa Savoye'ta. Ennakkoluuloton, rajoja rikkova ja futuristinen. Ja luonnoton.

Mikä Villa Savoye'sta tekee niin luonnottoman? Vastaus on massoittelu. Se näyttää kelluvan luonnottomalla tavalla ilmassa. Sen alakerta on tumma, ympäristöstään erottumaton, ja yläkerta valkoiseksi maalattua betonia. Se näyttää kelluvan ilmassa luonnottomalla tavalla - pilarit ovat teknisesti riittävän vahvoja pitääkseen massat ylhäällä, mutta visuaalinen ilme on outo; siinä missä Feidias osasi soveltaa pilareita visuaalisen illuusion aikaansaamiseen, Corbu ei. Valkea massa tuntuu luonnottoman raskaalta, ja sitä katkoo vain nauhaikkuna. Ja katto! Corbulla oli mania tasakattoihin, ja täällä kaupan päälle oli lisää raskasta massaa tasakaton päälle. Entä interiöörit? Nauhaikkuna saa aikaan illuusion siitä, että tässä asutaan ja eletään vitriinissä. Viherkasviharrastaja varmasti haluaisi asua tuollaisessa kodissa, mutta valoa tulvii sisään niin paljon että sitä on valosaasteeksi saakka. Ruukinmatruuna itse on pimeän ja hämärän lapsi, ja tykkää chiaroscurosta - hänen simmunsa eivät pidä liian voimakkaasta päivänvalosta.

Rakennuksena sellaisenaan Villa Savoye oli katastrofi. Tasakatto vuoti ja talossa oli homeongelma. Lämmityskustannukset olivat melkoiset. Savoye'n pariskunta hylkäsi talon ja muutti Pariisiin. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset miehitysjoukot käyttivät taloa tukikohtanaan, ja sodan jälkeen se tyhjennettiin kaikesta interiööristä ja muutettiin ladoksi. Se toimi 1960-luvun alussa nuorisotalona. Se oltiin vähällä purkaa 1964, jolloin sen arvo arkkitehtonisena muistomerkkinä tai ainakin varoitusmerkkinä ymmärrettiin. Nykyisin talo on museoitu.

Ja samanlaisia katastrofeja on rakennettu ympäri maailmaa, eikä Suomikaan ole säästynyt niiltä. Termiä funktionalismi voidaan täysin oikeutetusti pitää oksimoronina; yleensä tuloksena on epäfunktionaalista, ikävää ja kylmäkiskoista laatikkoarkkitehtuuria. Noormarkun Villa Mairea on virkistävä poikkeus. Mutta modernismi - mukaanlukien funkis - ei skaalaudu ylöspäin. Ja kaikki ennakkoluuloton ja rajoja rikkova ei todellakaan ole funktionaalista. Onko tämä huonekalu vaiko kidutuskoje?

Ennakkoluulottomuus, taiteellisuus ja neofilia ei takaa, että lopputulos on kaunis, toimiva tai tarkoituksenmukainen. Taiteilija luo kaaosta; josta kaaoksesta vain pienestä osasta tulee mitään mielekästä - loppu on roskaa.

Sanotaan, että vain huono arkkitehti turvautuu symmetriaan - miksi? Siksi, että symmetrinen rakennus on aina kaunis. Symmetrian kanssa ei voi epäonnistua. Ihmisaivot on syväkoodattu pitämään symmetriaa kauniina, sillä ihmisruumis itse on symmetrinen. Siksi huonokin arkkitehti onnistuu aina suunnitellessaan symmetrisen rakennuksen. Seuraava pykälä symmetriasta on tasapaino; symmetrinen rakennus on aina tasapainoinen, mutta myös asymmetrinen rakennus on kaunis ollessaan tasapainoinen. Kolmas pykälä on harmonia. Jos rakennus ei ole symmetrinen, se on kaunis ollessaan tasapainoinen; mutta jos se ei ole tasapainoinenkaan, sen pelastaa vielä se, että se on harmoninen. Mutta jos rakennus ei ole mitään näistä - symmetrinen, tasapainoinen tai harmoninen - se on yksiselitteisesti ruma. Ja kauneus on vain ihon pinnassa; rumuus menee luuhun saakka.

Taiteilija siis on vallankumouksellinen ja hän luo uutta ja hänen työkalunsa on revoluutio. Entäpä sitten evoluutio?

Evoluutio merkitsee hidasta ja asteittaista kehitystä kohti muotoa, joka vastaa tehokkaimmin ympäristön sille asettamiin haasteisiin. Evoluutio tapahtuu vähittäin, asteittain ja vähän kerrallaan; sanotaan, että Jumalan myllyt jauhavat hitaasti mutta varmasti, ja juuri evoluutio on tuo "Jumalan mylly". Ja siinä, missä taiteilija edustaa revoluutiota, artesaani edustaa evoluutiota.

Artesaani ei pyri tietoisesti luomaan uutta, vaan hän tietoisesti pyrkii kohti täydellisyyttä ja toimivuutta. Uuden luominen tulee kyseeseen silloin, jos a) vanha menetelmä tai tavoite ei enää toimi tai b) olemassaolevaa halutaan vielä paremmaksi tai c) kilpailija asettaa haasteen. Mutta myös artesaani luo tiedostamattaan uutta, sillä tiukka pedantti sääntöihin takertuminen ilman niiden soveltamista pysäyttää kaiken liikkeen. Tyhmälle ihmiselle ohjesääntö on sääntö ja viisaalle ohje. Artesaanilla on takanaan vuosisatojen, ehkä -tuhansien, kokemus, ja hän tietää sekä ne tavat, millä asiat toimivat, että myös ne, millä ne eivät toimi.

Artesaani ei olisi suunnitellut Villa Savoye'ta eikä Finlandia-taloa. Artesaani olisi suunnitellut sellaista, mikä toimii. Ja saanut arkkitehtikunnan vihat niskaansa - pelkästään jo se inho ja raivo, minkä Kartanonkosken alue herätti ns. vakavasti ajattelevissa piireissä - kertoo asiasta jotain. "Pikkusievää", "pastišši", "uusvanhaa", "infantiilia" ja "nukkekotimaista" olivat sieltä kiltimmästä päästä. Mutta asukkaat pääsääntöisesti tykkäävät. Ja alueen ideoinut arkkitehti Erika Wörman on tyytyväinen alueeseen.

Mikä siis avuksi?

Ruukinmatruuna on oppinut monessa asiassa ns. kantapään kautta, että never touch a working system. Ja hänelle selvisi myös kantapään kautta, miksi heraldiikassa on ne säännöt ja minkä takia. Ja sama pätee oikeastaan mihin tahansa inhimilliseen toimintaan, jossa vaaditaan uuden luomista ja ajattelua. Suunnittelijan tulee olla yhtäaikaisesti sekä taiteilija että artesaani. Pelkkä taiteilu luo 90% sutta ja sekundaa - Alvar Aallonkin luomuksista suurin osa on joko ikäviä, tylsiä, yhdentekeviä tai rumia - mutta pelkkä artisania ei vie kehitystä eteenpäin. Tässä on konservativismin viisaus. Konservatiivi tietää, että eilisen moderni on tämän päivän banaali ja huomisen roinaa.

Mikä tahansa toiminta kehittyy prhaimmin silloin, kun siinä on 5/6 traditiota ja 1/6 luovuutta. Tuo määrä on riittävä toisaalta evoluutioon mutta myös olemassaolevan säilyttämiseen. Tällöin hyppäykset eivät ole rajuja eivätkä repiviä, vaan rakentavia. Jakriborg, Kartanonkoski ja Poundbury ovat upeita, kauniita ja viehättäviä siksi, että ne ovat evolutiivisia - niissä uusi yhdistyy onnistuneesti vanhaan, traditio yhdistyy progressioon, vuosisatojen perinne yhdistyy nykyaikaiseen teknologiaan. Säännöt ja tyylit eivät ole olemassa luomistyön rajoittamista varten, vaan sen ohjailua ja kanavointia varten.

Vastaus kysymykseen on: hyvän arkkitehdin tulee olla sekä taiteilija että artesaani. Yhtäaikaisesti.

20 comments:

kattoratsastaja said...

Jälleen mielenkiintoinen kirjoitus. Minulle jäi hieman epäselväksi mitä oikein tarkoitat 'harmonialla'. Voisitko täsmentää?

Mikä tahansa toiminta kehittyy prhaimmin silloin, kun siinä on 5/6 traditiota ja 1/6 luovuutta.

Miten päädyit juuri tähän suhdelukuun?

MikkoAP said...

Ponille Kyytiä teki sketsin aiheesta: http://www.youtube.com/watch?v=1GSV2kVkO1w

Ironmistress said...

"Harmonialla" ymmärretään täälläpäässä tilannetta, jossa erikokoiset, erimassaiset ja erimuotoiset muodot ja komponentit muodostavat kokonaisuuden, jossa ei ole ristiriitoja.

Mietipä Kansallismuseota. Rakennus ei ole symmetrinen eikä siinä ole tasapainoa - pohjois- ja länsisiipien massoittelu on huomattavasti suurempi kuin eteläisten osien. Mutta eri siivet muodostavat harmonisen kokonaisuuden, ja torni omalta osaltaan luo sekä kontrastia kokonaisuuteen. Portaikko, torni, siipirakennukset, linnamaiset tornit - eri aineksista on keitetty hyvänmakuinen soppa.

Tuo suhdeluku 5/6 on enemmän tai vähemmän Stetsonin menetelmällä saatu, mutta vaakunoita suunniteltaessa se toimii varsin hyvin. Pelkkä vanhan kopioiminen on sielutonta eikä luo mitään uutta, mutta kun kiipeää jättiläisten harteille, sieltä näkee kauemmas kuin vain ilmaan hyppimällä. (Jättiläiset - siis Fox-Davies, Neubecker, von Vohlborth, Ranecke, Eriksson ja Hammar.)

Timo Hännikäinen said...

Myös kunnolliseen taiteeseen pätee tuo 5/6 traditiota ja 1/6 luovuutta -sääntö. Toisin kuin nykyään mielellään korostetaan, taide on ensisijaisesti traditio eikä erikoisten keksintöjen luettelo. Eli taiteilijankin täytyy siis olla sekä taiteilija että artesaani.

MikkoAP said...

Timo Hännikäinen: "Myös kunnolliseen taiteeseen pätee tuo 5/6 traditiota ja 1/6 luovuutta -sääntö. Toisin kuin nykyään mielellään korostetaan, taide on ensisijaisesti traditio eikä erikoisten keksintöjen luettelo. Eli taiteilijankin täytyy siis olla sekä taiteilija että artesaani."

Näinhän se on.

Tekniset taidot eivät itsessään takaa hyvää lopputulosta ja joskus teknisesti taitamaton saattaa tehdä taiteen saralla jotain korkealaatuista - erityisesti (populääri)musiikin saralla.

Mutta välillä näyttää - taaskin erityisesti (populääri)musiikin saralla - moninpaikoin vakiintuneen käsitys, että tekniset taidot ovat jotenkin este luovuudelle.

Mikä tietenkin on täyttä roskaa: esim. soittotaitoa harjoittamaton kun yrittää kitaralla rämpyttäen tehdä jotain "luovaa" , on tuloksen, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, roskaa, joka ei mitenkään eroa miljoonan edeltävän kitaranrämpyttäjien suoltamasta roskasta.

Esim. Jazz-musiikissa on pitkät perinteet siitä, että nuori muusikko kehittää tatojaan ja jazzin historian ymmärtämystään pyrkimällä aina vain parempien muusikoiden bändeihin, kunnes on kerryttänyt riittävästi taitoa ja mainetta oman bändin perustamiseen.

Samoin kuvataiteen saralla Akseli Gallén-Kallela laittoi hänen oppiinsa pyrkineet taiteilajanalut ensi töikseen veistämään kirvesvarren.

Renesanssiajan taiteilijoilla oli myös vankka käsityötausta.

MikkoAP said...

Oikeastaan hyvästä taiteesta voisi sanoa:

Idea on 1/6, toteutus 5/6.

Nykytaide, kuten arkkitehtuurikin, liikkuu enimmäkseen ideoiden ja teorioiden maailmassa.

Nyymi said...

Luin jostain, erään kuvataiteilijakoulutuksessa olleen mutta alaan pettyneen kirjoittamana, että nykyisessä kuvataiteilijakoulutuksessa painottuu "välinekeskeisyyden" inhoaminen; välinekeskeisyys tarkoittaa sitä, että osaa tehdä teknisesti laadukasta jälkeä. Sen sijaan teoksissa pitäisi olla ajatusta ja ideaa, mieluiten yhteiskunnallista ja poliittista (lue: vasemmistolaista).

Enpä kyllä hämmästynyt tästä tiedosta lainkaan. Lienee aika turhaa odottaa, että virallisista taidepiireistä nousee yhtäkään Ruukinmatruunan tässä esittämiä ideaaleja noudattavaa taiteilijaa. Harrastajapiirit ovatkin sitten asia erikseen; saapa nähdä, saavatko amatöörit lähivuosikymmeninä aikaan laadukasta taiteellista protestiliikettä. Tilausta olisi.

Olinpa muuten kerran arkkarikoulutuksen valintakokeessa, johon kuului mm. askartelutaitojen näyttäminen. Suunnittelin tekeleeni juuri Ruukinmatruunan periaatteiden vastaiseksi: tein kaikkeni, jotta ne näyttäisivät rikkovan fysiikan lait ja leijuvan painottomina mahdottomissa asennoissa. Arvostelijat pitivät tekeleistäni kovasti. ;-)

Onkohan se vielä arkkitehdeille liian vallankumouksellinen ajatus, että rakennuksen olisi sovittava ympäristöönsä? Huippumodernia Shanghain keskustaan ja nikkarityyliä Porvoon vanhaankaupunkiin. Mikä tässä on niin vaikeaa? Arkkitehti, joka ei tunne kuin yhden tyylin, on kuin taiteilija, joka ei osaa eikä/tai halua maalata kuin yhdellä värillä.

Jarkko Pesonen said...

Yksi parhaita Takkiksia aikihin. Nostan fiktiivistä hattuani.

Ramoy said...

Ja nyrkkisääntö on, että 90% kaikesta on roskaa.

Mistä tuo muuten johtuu? Jos nyt otetaan musiikki esimerkiksi (koska sitä on helpointa ajatella esimerkkinä tähän), haluaisin ajatella, että tuo luku johtuu siitä, että 90%:lla ihmisistä on vain eri maku kuin minulla.

Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Iso osa populaarimusiikista tehdään "liukuhihnalta", mikä tarkoittaa copypastettamista, samojen rakenteiden, sanoitusten ja sointujen (ja dancemmassa musiikkissa jopa melodioiden) kierrättämistä uudelleen ja uudelleen biisistä toiseen (tottakai sillä laillakin onnistutaan joskus tekemään jotain hyvää, mutta ehkä se on vain tuuria). Uudet ja uudet kopiot vanhoista onnistuneista kappaleista eivät vain enää kuulosta hyvältä.

Tämä tarkoittaa sitä, että on olemassa paljon sellaista musiikkia, jota ei tehdä sydämellä vaan siksi, että siitä saa rahaa. Miksi sitten tällaista musiikkia ostetaan? Ei siksi, että siitä oikeasti tykätään, vaan siksi, että ihmiset on aivopesty uskomaan, että he tykkäävät siitä! Samanlaisten kappaleiden pyörittäminen uudelleen ja uudelleen MTV:ssä ja YleX:ssä saa ihmiset (yleensä nuoret) uskomaan, että sellaisesta musiikista kuuluu pitää. Kaikenlainen muu musiikki kuulostaa niin erilaiselta, ettei sitä osata ottaa vastaan.

Samat ajatukset pätevät myös kirjallisuuteen ja elokuviin. Arkkitehtuurista en tiedä. Omasta mielestäni 90% arkkitehtuurista on roskaa, koska silmäni on täydellisen harjaantumaton kyseisellä alueella.

Markku said...

Helsinkiläinen ystäväni on entinen arkkitehtiopiskelija. Hänen kertomuksistaan ainakin minä olen ymmärtänyt (ehkä väärin), että arkkitehtipiireissä ihaillaan suuria arkkitehtipersoonallisuuksia, joilla on luja tahto ja omaperäiset visiot, joita he tinkimättömästi toteuttavat. On karkea loukkaus todeta rakennuksesta, että se on "kiva", kun taas esimerkiksi "linjakkuus" on positiivinen attribuutti.

Esimerkiksi hirvitys nimeltään Villa Savoye olisi varmasti "linjakas" arkkitehtien mielestä, koska se ilmentää suunnittelijansa tinkimätöntä taiteellista visiota. Onhan se sitä, mutta tosiasia on, että se on myös täyttää paskaa ja sen katsomisesta tulee vain paha mieli.

Hyvin monet nykyajan nimekkäiden arkkitehtien suunnittelemista rakennuksista, joiden suunnittelussa heillä on ollut taiteellinen vapaus, ovat aivan kammottavaa katseltavaa. Siksi en voi kuin yhtyä Ruukinmatruunan näkemyksiin arkkitehtuurista jokseenkin sataprosenttisesti.

Olenkin sitä mieltä, että kaikki merkittävät rakennussuunnitelmat pitäisi alistaa paikkakunnan asukkaiden tarkastettavaksi julkiseen näyttelyyn. Näyttelyssä pitäisi olla pienoismalleja/havainnekuvia jne. riittävästi sen arvioimiseksi, miltä rakennus näyttää ympäristöönsä upotettuna. Mikäli paikkakuntalaiset, joita joutuisivat elämään rakennuksen/rakennuskokonaisuuden kanssa vuosikymmeniä eteenpäin, vastustaisivat suunnitelmia riittävässä määrin, niitä ei saisi toteuttaa. Huono arkkitehtuuri on ympäristörikos.

Gc said...

Amerikkalaisia rumia julkisesti rahoitettuja veistoksia:
Dinosauruksen pallit
500 000 dollarin edestä sitä ihteään
sama hinta kuin yllä, "taiteilijat" pitävät ilmeisesti tasarahoista
Puolella millillä saa myös tälläistä
15 metrinen pyykkipoika ei voi koskaan olla väärässä paikassa
Lähde

Ironmistress said...

Itse asiassa tuo kakkonen on esittävää taidetta. Siinä on atsteekkien ylijumala Quetzalcoatl, sulkakäärme. [Vaikka kieltämättä se näyttää ööteriltä.]

Tosin Yenkkilässä kun ollaan, ihmetyttää etteivät paikalliset ja juutalaiset ole närkästyneet käskyn #2 rikkomisesta. Ruukinmatruuna on jo kirjoittanut atsteekkitaiteesta toisaalla.

vieras said...

Miksi Suomessa rakennuksiin tulee homevaurioita? Rakennetaanko liian halvalla ja liian nopeasti? Ajatellaanko että rakennus on kertakäyttötavara?

Vanhassa talossa ei todennäköisesti ole home-ja kosteusvauriota. Jos talo on ollut olemasa monta sataa vuotta niin eikö se kerro sen että se on oikein rakennettu. Ennen taidettiin rakentaa huolellisemmin ja ajan kanssa.

Puutalostakin saa koristeellisen. Rauman puutalot ovat tunnettuja. Tässä, tässä, ja tässä

Suomessa taisi ennen 1950-70-lukujen purkuvimmaa olla kaikissa kaupungeissa puutalokortteleita. Vanhan Rauman tunnettuus johtunee siitä että se säästyi puruta.

Windreaper said...

vieras:

En ole asiantuntija, mutta ongelmina ovat käsittääkseni esim. eristemateriaalit. Puukuitueristeet (kuten selluvilla) sitovat ja luovuttavat kosteutta kun taas mineraalivilla ei.

Toinen ongelma on huonosti toteutettu koneellinen ilmastointi (eli melkein kaikki talot?): Kun imetään sisään lämmintä kesäilmaa viileisiin rakenteisiin, on ihan vissi ja varma että kosteus tiivistyy. Varsinkin rossipohjaisissa taloissa ilmastoinnilla lähinnä pahennetaan tilannetta.

Yleisesti ottaen nykyään suunnittelussa painotetaan energiatehokkuutta, jolloin talo ei "hengitä" samalla lailla kuin vanhempi, luonnonmateriaaleista kasattu rakennus.

Windreaper said...

Muistui muuten mieleen loistava, aiheeseen liittyvä sarjis:

http://www.viruscomix.com/page450.html

Lisäystä edelliseen: yllättäen juuri 60- ja 70-luvulla alettiin käyttää suuressa määrin lasivillaa ja kipsilevyä. Uudet materiaalit yhdistettynä uuteen designiin = ongelmia^2.

Gc said...

Helsingin rumin rakennus on muuten Sanomatalo, IMHO. Kuva
Tämä ei johdu siitä, että vihaisin Hesaria (muuta kuin NYT liitettä) erityisesti (enää). Tosin erityisesti tuo linnoitusmainen mahtipontisuus yököttää. Sehän muistaakseni tehtiin rakennusluvista välittämättä vähän korkeammaksi kuin Eduskuntatalo. Kuitenkin sen näyttää hahmoltaan minusta lyhyeksi ja lihavaksi jääneeltä tornitalolta. Tuo lasi teräsputkihässäkkä taas näyttää kännisen suuren hämähäkin kutomalta sekasotkulta.

Nyymi said...

Vanha talo poikkeaa modernista omakotitalosta aika perusteellisesti. Vanhan talon kuivana pitoon riitti lämmittäminen. Moderneissa taloissa on muovikalvo estämässä kosteuden kulun seinän läpi: sisäilman kosteuden poisto jää koneellisen ilmastoinnin varaan. Tokihan tämä systeemi on energiatehokkaampi, mutta niin ikään se on paljon monimutkaisempi ja herkempi hajoamaan, puhumattakaan suunnittelu- ja rakennusvirheiden suuremmasta todennäköisyydestä.

Itse olen kasvanut rintamamiestalossa, jonka ilmastointi perustuu painovoimaan ja termodynamiikan lakeihin, ja ihmettelen suuresti mihin kukaan edes tarvitsee koneellista ilmastointia. No, eipä sille kai mitään voi, nykynormit ovat nykynormeja.

Muistaakseni 90-luvulla nousi rakennusalan päällimmäiseksi huoleksi ilmiö nimeltä pullotalot, aiempien vuosikymmenten liiallisesti eristetyt talot, joissa home rehotti. Nykyään iskulause nro. 1 ovat energiaa säästävät passiivitalot, joiden eristekerrokset ovat reilusti paksumpia kuin mitä pullotaloissa ikinä oli. Käyttökokemuksia jännityksellä odotellessa...

Jaakkosela said...

Rakennusten käyttötavat ovat muuttuneet suuresti. Vanhoissa taloissa vettä käytettiin vähemmän, saunakin usein sijaitsi erillisessä rakennuksessa - lisäksi taloissa oli "koneellinen ilmanvaihto" sikäli kun leivinuunissa paloi tuli joka päivä. Kun vaikkapa vanhaan rintamataloon muuttaa nykyelämään tottunut perhe, joka ei paljoa puu-uunissa ruokaansa laita, on talo umpihomeessa muutamassa kuukaudessa. Eipä silti, kyllä ne talot olivat homeessa ennenkin, ihmiset ovat aina asuneet aika voimakkaan mikrobikuormituksen alaisissa tiloissa - siihen on sitten totuttu kuka mitenkin.

Arkkitehdin toimenkuvaan ei Suomessa kuulu juurikaan rakennusteknisiin asioihin puuttuminen, rakennesuunnittelija tekee mitoituksen (lujuuslaskelmat), määrittelee rakenteet, materiaalit jne. Ongelmista voi syyttää siis insinöörejä, arkkitehtiä voi syyttää rumuudesta ja esim. huonosti toimivista pohjaratkaisuista. Toisaalta arkkitehdin mahdollisuudet tehdä hyvän näköistä rakennettua ympäristöä riippuvat aikalailla rahoittavan tahon toiveista ja lompakon paksuudesta, sekä kaavoittajasta. Myös lain laatijat voivat häiritä suuresti sekä arkkitehdin että rakennesuunnittelijan työtä.

Kaiken kaikkiaan rakennustoiminta on monilta osin sellainen sillisalaatti ettei pahemmasta väliä, muutoksia toivoisi, mutta koska on aika selvää mistä kaikki rajoitukset ja jäykkyydet johtuvat niin.. mitäpä sille mahtaa. Hyvin vähän.

vieras said...

Onko tietoja siitä mitä käytäntöjä oli silloin kun rakennettiin ajalta ennen funktionlismia? Jos edetään kronologisessa järjestyksessä taidesuuntien mukaan eli romaaninen, gotiikka, renessanssi, manierismi, barokki, rokokoo, uusklassismi, empire, kertaustyylit, juged, kansallisromantiikka ja 1920-luvun klassismi.

Olisi tuohon voinut pistää vaikka kustavilaisuuden ja biedermeierin mutta ne ovat varmaan alalajeja.
Tyylisuuntien sisällä on tiettyjä variaatioita.

Sen lisäksi että edellä mainitut ovat rakennustyylejä, sisustus, huonekalut, astiat ja muut esineet, kuvataide, maalaustaide ja musiikki.

Eliel Saarinen on arkkitehti jota arvostan enemmän kuin Alvar Aaltoa. Ihan siksi että Saarinen samoin kuin kolmikko Gesellius-Lindgren-Saarinen suunnitteli hienmpia ja kauniimpia rakennuksia verrattuna Aaltoon. Harmi kun heidän sunnittelemaa eduskuntataloa ei totetutettu. Verrattua 60-70-lukujen betonilähiöihin, Saarinen oli suunnitellut hienompia kaupunginosia kuten Munkkiniemi–Haaga-suunnitelma

On Aallolla yksi järkevä teos, nimittäin rintamamiestalon kaava. Ja Aallon aivan varhaisimmat työt tai luonnokset noudattivat vielä 20-luvun klassismia edes jotenkin.

Nyymi said...

Omat suosikkini Suomen "moderneista" arkkitehdeistä ovat Bertel Jung ja Erik Bryggman.

Jungin asemakaavat ilmentävät sellaista geometrisen kauneuden arvostusta, mitä nykypäivänä saa hakemalla hakea. Tämä erittäin hieno mutta toteutumaton Turun laajennussuunnitelma http://www.raitio.org/ratikat/turku/liikenne/kartat/tku1922.jpg on itseasiassa viime aikoina kaivettu uudelleen päivänvaloon, kun Turun satamalta vapautuvien alueiden jatkokäyttöä on pohdittu. Tekeillä oleva uusi yleiskaava tulleekin todennäköisesti muistuttamaan Jungin kaavaa jonkin verran, vaikkakin nykyarkkitehtuuri ja -kaavoituskäytäntö tulevat yleiskaavassa määrääviä olemaan.

Bryggmanin klassismin ja funkkiksen välimaastossa liikkuvat rakennukset ovat kokeilevimmillaankin kauniita ja perinteisimmillään suorastaan kultturelleja (mm. Atriumin pylväikköportaikko).