Wanhaa ciria-Englantia

Historianelävöittämisen yksi mielenkiintoisia aspekteja on vieraiden kielten - ja lingvistiikan sekä kielenhistorian - oppiminen. Vaikka suuri osa tätäkin harrastusta ja siihen liittyvää aineistoa on englanniksi, niin ruukinmatruuna on toki lukenut Cantar de mio Cidin espanjaksi - tai pikemminkin iberoromaaniseksi kantakieleksi, sillä se on jotain espanjan, gallego-portugalin ja katalaanin väliltä. Ja monet yhdistyksemme jäsenistä osaavat latinaa tai koine-kreikkaa, jota puhuttiin Bysantissa.

Mutta englanti on mielenkiintoinen otus. Ei pelkästään siksi, että suuri osa materiaalista on englanninkielistä ja että englanti on de facto se lingua franca nykymaailmassa, vaan myös siksi, että englannin kieli itsessään on kokenut rajuja muutoksia niin kieliopissa, ääntämyksessä kuin oikeinkirjoituksessakin siitä lähtien, kun anglosaksinen kantakieli hajosi friisiksi, englanniksi ja skotiksi joskus 600-luvulla.

Englannin kieli on siis pohjimmiltaan länsigermaaniseen kielikuntaan kuuluva kieli. Anglosaksivalloituksen myötä se syrjäytti Englannissa toisaalta rahvaanlatinan ja toisaalta kelttikielet - jos Arthurin jälkeläiset olisivat onnistuneet työntämään anglosaksit mereen, Englanti olisi nykyäänkin yhä Britannia muutoinkin kuin saaren nimenä, ja siellä puhuttaisiin yhä tänäkin päivänä ranskan kaltaista latinaan pohjaavaa romaanista kieltä - jossa olisi voimakkaita kelttivaikutteita!

Mutta 600-luvun lopulle tultaessa anglosaksit olivat vakauttaneet jo valtansa Britanniassa, ja romano-keltit oli ajettu toisaalta Cambriaan - jota anglosaksit kutsuivat Walesiksi - ja toisaalta Dumnoniaan, jota he kutsuivat Cornwalliksi - sekä Clyden tuolle puolen Strathclydeen. Näillä alueilla romano-kelttiläinen kulttuuri säilyi, ja myös kelttikielet, joista kymri (cymraeg, latinan combrogii) on elinvoimaisin yhä tänäänkin.

1066 kaikki muuttui. Tuo kolmen taistelun vuosi - jolloin ensin anglosaksit ottivat dunkkuunsa Norjan kuningas Harald Ankaran viikinkiarmeijalta Gate Fulfordissa, sen jälkeen kuningas Harold kukisti Haraldin armeijan Stamford Bridgessä - Harald kaatui ja viikinkiretket Englantiin loppuivat; ja lopulta pikamarssin jälkeen, uupuneena, anglosaksien armeija kärsi musertavan tappion Hastingsissa herttua Guillaume le Bâtard'in normanniarmeijalle, jossa taistelussa Harold itse kaatui - muutti kaiken. Normannit valloittivat maan, ja vuoteen 1072 mennessä he olivat vakauttaneet valtansa. Guillaume le Bâtardista tuli Guillaume le Conquerant - Vilhelm Valloittaja.

Ja mukanaan normannit toivat kielensä - normanniranskan. Normannit olivat 900-luvulla silloiseen Neustriaan muuttaneiden viikinkien jälkeläisiä, jotka olivat omaksuneet kristinuskon, taistelemisen ratsain ja ranskan kielen - mutta eivät menettäneet tippaakaan esi-isiensä seikkailumielestä ja hurjuudesta. Neustria sai uuden nimen, Normandia, ja siellä yhä tänäkin päivänä puhutaan normanniranskaa.

Ja nyt valloittajien mukana normanniranska levisi myös Englantiin.

Englannin kieltä opiskelleet tai muutoin vain tutkineet tietävät, että englannin kielessä on ikäänkuin kolme kerrosta. Pohjimmaisena - peruskerroksena - on germaaninen kerros, siis vanha anglosaksinen kantakieli. Kakkoskerroksena on normanniranska, joka alkoi vaikuttamaan englantiin 1066 jälkeen. Ja kolmoskerroksena - päällimmäisenä - on latina, sillä englantia alettiin tietoisesti latinalaistamaan 1600-luvulta eteenpäin. Tästä syystä sanalle "kuninkaallinen" on englannissa kolme sanaa: kingly, royal ja regal, jotka pohjaavat luonnollisesti anglosaksiseen sanaan king, ranskan roi ja latinan rex - mutta niillä on tyyli- ja vivahde-ero. Anglosaksista sanaa käytetään yleensä arkikielessä, kuvaamaan upeaa tai mahtavaa: a kingly meal, "kuninkaallinen" (= kuninkaalle sopiva) ateria; ranskalaisperäistä sanaa, kun viitataan kuninkaaseen itseensä the royal court, "kuninkaallinen hovi" ja latinalaista, kun puhutaan tiede-, laki- tai virkatekstissä a regal statute, "kuninkaallinen säädös". Tästä syystä Isossa-Britanniassa on Royal Navy (siis ranskan "royal < roi" ja "navy < nef"), mutta siellä teknisesti voisi olla myös Kingly Fleet (vrt. Ruotsin Kungliga Flottan.)

Vaikka normanniranska oli hovin kieli pitkälle 1200-luvulle ja oikeastaan vasta 1300-luvulla hovi omaksui englannin, se vaikutti myös englannin sanastoon. Tästä syystä sanalle "sika" on englannissa monta nimeä. Anglosaksinen kantasana on swine, joka yhä tänäänkin on käytössä, joskin alatyylisenä, mutta se on sama sana kuin ruotsin svin ja saksan Schwein. Porsasta tarkoittanut sana pig korvasi arkikäytössä sanan swine myöhemmin, ja porsaasta tuli piglet (vrt. gotlannin lamm, lammas ja lammung, karitsa - standardiruotsissa lamm tarkoittaa karitsaa, ja lammas on får.) Mutta sen jälkeen, kun oli aika maksaa verot ja vuokrat linnanherralle ja tarjota ateria, siasta tulikin pork (ranskan porc, sika.) Tästä syystä englannissa naudanliha on beef, vasikanliha veal, lampaanliha mutton ja kauriinliha venison normanniranskan sanojen boeuf, veau, mouton ja venison takia. Monet muutkin ranskalaisperäiset sanat korvasivat anglosaksiset käytössä.

Ne meistä, jotka osaavat ruotsia ja saksaa, huomaavat kyllä, miten lähellä englanti on kieliopillisesti germaanisia kieliä, ja miten monet sanat ovat samanlaisia, mutta myös sanastolliset erot! Kuitenkin, kun mietitään englannin kielen kerroksellisuutta, ja tunnistetaan sana, jolla on vastine joko ranskassa tai latinassa, pienellä kaivelulla kyllä löydetään alkuperäinen anglosaksinenkin sana - joko murteellisena tai rahvaanomaisena. Skotin kielessä tätä kerroksellisuutta ei ole juuri lainkaan, ja skotti on paljon lähempänä muita germaanisia kieliä kuin englanti - siitä voi vakuuttua oheisesta tekstistä. Vaikka skotin oikeinkirjoitus voi tuntua oudolta, kun tekstiä lukee ruotsalaisittain, se on itse asiassa aika loogista.

Monet meistä ovat varmaan lukeneet Sir Geoffrey Chaucerin Canterbury Talesin. Sir Geoffrey Chaucer oli aikansa monilahjakkuus: hän oli ipswichiläisen viinikauppiaan poika, joka värväytyi armeijaan, taisteli urheasti Crecy'ssä 1346 ja aateloitiin; ja lyötiin ritariksi Poitiers'n taistelussa. Kotiutuksen jälkeen hän ryhtyi virkamieheksi ja kirjailijaksi.

Canterbury Tales - Canterburyn tarinat - on kirjoitettu keskienglanniksi. Se siis heijastaa oman aikansa, 1300-luvun puolenvälin - englantia, johon normanniranska on jo vaikuttanut, mutta latina ei. Kieli on nykylukijalle vaikeaselkoista, mutta kun kirjaa lukee ääneen, se on kaunista ja sujuvaa kieltä. Keskienglanti on kieli, jota puhuttiin 1100-luvulta 1470-luvulle, kirjapainotaidon (ja sitä myötä lukutaidon) yleistymiseen asti.

Keskienglannissa monet anglosaksin sanat ja sanamuodot olivat yhä yleisesti käytössä - ja käytössä olivat myös kirjaimet edh (ð) ja thorn (þ) tarkoittamassa äänteitä, jotka nykyenglannissa kirjoitetaan digrafilla "th" mutta eroavat toisistaan. Edh siis esiintyy sanassa this ja thorn sanassa thing. Siis ðis þing - kuten islannissa kirjoitettaisiin yhä tänäkin päivänä. Myös sananloppuinen e ääntyi monissa sanoissa - ilmiö, jonka tunnemme, kun kuuntelemme brasilianportugalia ja euroopanportugalia; brasilianportugalissa sananloppuiset eet ovat säilyneet ja usein lausutaan i:nä, kun taas euroopanportugalissa ne usein nielaistaan kokonaan. Myös en-monikko oli käytössä s-monikon sijaan; nykyenglannissa se on säilynyt vain harvoissa sanoissa, kuten hosen (hose) tai oxen (ox). Tuo -en-monikko on sama kuin saksan -en -monikko (das Tür -> die Türen) tai ruotsin viidennen deklinaation monikko (ett tåg -> tågen) Sensijaan s monikon muotona on ollut akkusatiivin tunnus - sen, joka suomessa vastaa about akkusatiivia tai partitiivia; siksi suomessakin sanotaan "kolme huonetta" eikä "kolme huoneet" - vaikka "-t" on suomessa monikon nominatiivin tunnus, monikossa yleisesti käytetään partitiivia ilmaisemaan moneutta. [Toki on teknisesti mahdollista sanoa kolmet huoneet, mutta sillä on eri merkitys.] Sama ilmiö tapahtui englannissa keskiajalla - siksi sanomme three rooms emmekä þree romen.

Ehkä kaikkein dramaattisin muutos kuitenkin alkoi tapahtumaan persoonapronomineissa. Moni lukija on varmaan kohdannut persoonapronominin thou ja ihmetellyt, missä sitä käytetään. Ehkä joku muistaa Elviksen gospelin How Great Thou Art, jossa tämä pronomini esiintyy. Kyseessä on hyvin vanha yksikön toisen persoonan pronomini, joka on semanttisesti sama kuin ruotsin du ja saksan Du. Kyseistä pronominia on käytetty vain hyvin läheisissä väleissä olevien tai sitten sosiaalisesti samanarvoisten kesken!

Kun englanti alkoi vihdoin syrjäyttämään normanniranskaa myös yhteiskunnan yläkerroksissa, alkoi myös luokkayhteiskunta näkyä englannin kielessä. Enää ei sopinut kutsua Herra Aatelisherraa pronominilla thou kuten äippää oli kutsuttu, vaan luokkaero tehtiin selväksi käyttämällä ns. mahtailevaa monikkoa - josta suomen kielessä on perinteenä teitittely. [Todettakoon, että ruukinmatruuna inhoaa ja vihaa teitittelyä koko sydämensä pohjasta - samoin kuin kaikkia muita sellaisia tapoja ja käytäntöjä, joilla muoto asetetaan substanssin edelle! Ruukinmatruuna osoittaa kunnioitusta vain sellaiselle, jonka substanssi ansaitsee kunnioituksen - ei ikinä pelkän muodon takia!] Niinpä you korvasi puheessa pronominin thou, koska sanalla you kyettiin tekemään luokkaerot selväksi ja pitämään etäisyyttä!

Nykyenglannissa sanaa thou käytetään - usein väärin - antamaan tekstistä vanhahtava tai traditionaalinen vaikutelma. Ongelma on vain siinä, että useimmat englantia äidinkielenään puhuvat eivät tiedä, miten verbit taipuvat thoun kautta! Yksi kammottavimpia esimerkkejä oli mainosslogan We giveth; thou taketh away (Me antaa; sinä ottaa mukaan). Siinä on kolme kielioppivirhettä yhdessä lauseessa!

Thou vastaa saksan sanaa Du, ja verbit myös taipuvat samalla tavalla. Toisen persoonan yksikön thou kanssa verbin taivutusmuoto on -st tai -t. Taivutus on täysin looginen, jos ymmärtää muita germaanisia kieliä.

I have
Thou hast
He/she has

I give
Thou givest
He/she gives

I take
Thou takest
He/she takes

Olla-verbi on kaikkein mielenkiintoisin: voidaan sanoa, joko thou beest tai thou art (vrt. Du bist tai Du är). Genetiivimuoto on thy (thy book -> Dein Buch), objektiivimuoto on thine (thine eyes - > Deine Augen) ja akkusatiivimuoto on thee (I love thee -> Ich liebe dich). Thou on helppo hallita, jos osaa saksaa, mutta vaikeaa, jos ei osaa! Kuitenkin joissakin englannin murteissa se on säilynyt tähän päivään saakka, ja kveekarit käyttävät sitä aina.

Entäpä sitten tuo verbipääte -th? Se ei ole erityinen tunnus sinänsä, vaan se on vanha yksikön kolmannen persoonan monikko germaanisissa kielissä. Kyseessä on anglosaksissa ollut äänne, joka on ääntynyt samalla tavoin kuin thorn (þ) eli kuin "th" sanassa "thing". He taketh on siis ääntynyt "hí teikþ".

1500-luvulta eteenpäin kuitenkin äänteenmuutos on muokannut myös verbien ääntämys tä, ja tuo thorn on äännetty s:nä. Niinpä "he taketh" on alettu ääntämään "hí teiks" eikä enää "hí teikþ" - sama ilmiö muuten tunnetaan suomessakin! Espanjan lukijat varmasti tietävät, miten c ja z ääntyvät kastiliassa [þ] mutta amerikanespanjassa [s] - tämä äänteenmuutos tapahtui 1700-luvulla. [Ladino eli juutalaisespanja on säilyttänyt keskiajan proto-espanjan kaikki kuusi frikatiivia - kastiliassa niistä on jäljellä enää neljä ja amerikanespanjassa kaksi niiden muututtua sibilanteiksi.] Saksassa puolestaan yksikön kolmannen persoonan tunnus on -t.

Niinpä -th kuuluu vain pronominien he ja she yhteyteen. Tuo mainoslause olisi siis oikeasti - We give - thou takest away.

Monille lukijoille lienee myös käsitteenä tuttu King James Bible tai King James Version eli kuningas Jaakko I:n raamatunkäännös. Se on yksi yleisimpiä ja laajimmalle levinneitä raamatunkäännöksiä, ja se on käännetty kirjaimellisen vastaavuuden periaatteen mukaan. Vaikka käännös onkin nykymittapuilla surkea - hepreaa ja kreikkaa osataan kääntää paremminkin (esimerkiksi heprean he (ה) olisi voitu jättää pois silloin kun se on mater lectionis) ja kirjoittaa Sara eikä Sarah - se kuitenkin on omanlaisensa lingvistinen monumentti, sillä se säilyttää paljon sellaisia sanoja ja muotoja, joita nykyenglannissa on - se on samaa englannille kuin Nippo Jishó japanin kielelle.

Mutta kun thou hävisi ja you alkoi merkitä koko toista persoonaa, niin miten tehtiin ero "Teidän" ja "teidän" välille? Suomessakin teitittely aiheuttaa helposti ongelmia, ja brasilianportugalissa ongelma kierretään pronominilla você. Yksi ratkaisu oli skotista tuttu pronomini ye [ji], jonka merkitys on you-all, "te (kaikki)", joka siis on monikon toinen persoona. Jouluaulussa "Come All Ye Strangers" tämä pronomini on säilynyt, ja sitä käytetään yhä joissakin murteissa, mutta yleensä you on standardienglantia. AAVE eli rahvaanomaisesti "neekerienglanti" (ebonics, African-Amerivan Vernacular English) ratkaisee ongelman näppärästi: heillä monikon toinen persoona on yous tai youse - siis pannaan sana "you" yksinkertaisesti monikkoon. Halki, poikki ja pinoon. Joissakin murteissa käytetään myös muotoa y'all [jol] - kirjaimellisesti "you all" - te kaikki

Entäpä sitten Ye Olde Gifte Shoppe? Taas kamala yritys kuulostaa arkaaiselta tai vanhahtavalta. Tuo määräisen artikkelin muoto ye on hyvin virheellinen muoto; se on itse asiassa väärin kirjoitettu thorn (þ), joka on jäänyt grafiikaltaan vajavaiseksi (silmukka jäänyt "auki") ja siksi sekoitettu y:hyn. Niinpä artikkelista þe on tullut ye - painovirhepaholainen pahimmillaan! Nimeen on myös sekoitettu sellaisia loppu-e -kirjaimia, joita ei englannissa ole koskaan ollutkaan. Oikea muoto olisi "The Old Gift Shop". Mykistä e-kirjaimista englannissa lisää ohessa.

Yhdistyksessämme jotkut jäsenet ovat opetelleet kirjoittamaan suomea vanhan kirjasuomen sääntöjen mukaan - siis samalla tavoin kuin mitä Mikael Agricola kirjoitti aikoinaan, pitäen lounaismurteita morfologian lähtökohtana. Se itse asiassa on varsin selkeää - ja se on suomelle suunnilleen samaa kuin Shakespearen kieli olisi englannille.

Mutta Chaucerin tai Shakespearen englantia kannattaa alkaa yrittämään vasta, kun kieli on todella hyvin hanskassa ja ymmärretään että miksi sitä kirjoitettiin kuin kirjoitettiin!

Keskiaikavaatteita huviksi ja hyödyksi

Kuten tunnettua, ruukinmatruuna tykkää historianelävöittämisestä ja hänen oma spesialiteettinsa on keskiaika. Siihen kuuluu luonnollisesti myös aikakautisten vaatteiden ompeleminen - mieluiten aikakautisista materiaaleista.

Meillä on yleensä joko elokuvien tai sitten vasemmistolaisväritteisen kirjallisuuden kautta värittynyt kuva keskiajasta ja keskiaikaisesta elämästä ja mitä se oli. Meillä on usein mielikuva siitä, että se on ollut ns. verta ja räkää, jolloin ihmiset olivat typeriä, pukeutuivat säkkikankaaseen ja polttivat noitia kun tupakkaa ei ollut. Mikään tunnetusti ei voisi olla kauempana totuudesta - varsinkaan, kun asioita lähtee tutkimaan ja kokeilemaan omakohtaisesti.

Pojille varmaan kaikkein yleisin syy lähteä mukaan elävän historian harrastukseen on legitiimi mahdollisuus lyödä toisia poikia miekoilla ja muilla väkivaltaimilla - ja itse asiassa yksi viikinkiajan historianelävöittämisyhdistys Norjassa onkin saanut tällä tavoin alkunsa. Sen jälkeen, kun pojat aikansa tapeltuaan ja aseita, haarniskoja ja kilpiä rekonstruoituaan huomasivat, että heillä on nälkä, he totesivat, että viikinkiaikana ei tilattu sapuskaa pizzataksista, ja huomattuaan olevansa huonoja kokkeja, he kutsuivat tyttöystävänsä mukaan toimintaan - ja heillä innostus alkoi viikinkiaikaisten ruokien ja juomien valmistamisesta. Ja lopulta harrastus vakavoitui ja muuttui enemmän ja enemmän berserkkaamisesta kokeelliseksi arkeologiaksi. Ja tytöillä ja naisilla varmaan kaikkein suurimpia kiinnostuksen kohteita ovatkin juuri vaatteet, ruoanlaitto, juomien valmistaminen ja korut, musiikin ohella. Tuolla valimon puolella linkki Hibernaatiopesäke johtaa erään nimeltämainitsemattoman asianharrastajan blogiin.

Todettakoon, että suomalaiset ja eurooppalaiset yleensäkin historianelävöittäjät yleensä ottavat harrastuksensa vakavasti. Samaa ikävä kyllä ei voida sanoa amerikkalaisista, joille homma usein on vain hauskanpitoa oudoissa vaatteissa ilman minkäänlaista pyrkimystäkään autenttisuuteen. Tästä syystä ruukinmatruuna tuskin koskaan tulee lähtemään amerikkalaisiin alan tapahtumiin, mutta eurooppalaisiin kyllä. Ja miten voidaan puhua mistään autenttisuudesta, jos vaatteet ovat epäautenttisista materiaaleista epäautenttisissa väreissä? Dayglo-oranssi ei taatusti ole aikakautta! Ohessa vielä listaus siitä, mikä on aikakautta ja mikä ei.

Keskiajalla yleisimmät vaatekankaat olivat villa, pellava, hamppu ja nokkonen. Puuvilla ja puuvillaiset sekoitekankaat, kuten parkkumi, yleistyivät 1300-luvulta eteenpäin, joskin puuvillaa käytettiin enemmän lankojen ja narujen raaka-aineena, sillä se on varsin kestävää, ja kanveesin muodossa sitä käytettiin purjekankaana. Mutta kaikkein yleisin vaatekangas oli tuolloin villa, sillä villalla on monia lyömättömiä ominaisuuksia, joiden ansiosta se on yhä tänäkin päivänä monissa suhteissa keinokuituihin nähden ylivoimainen.

Villaa voidaan karstata, kehrätä ja kutoa juuri täsmälleen niin ohueksi tai paksuksi kuin halutaan. Siitä voidaan kutoa äärimmäisen ilmavaa, ohutta ja upeaa kangasta - tai sitten paksua huopaa. Sitä on helppoa värjätä niin kasvi- kuin sieniväreilläkin. Villa pitää hyvin sadetta ja se on hyvin lämmin materiaali. Lampaat tuottavat villaa runsaasti, ja sitä on helppoa tuottaa kotitarpeiksi. Villaa on helppoa kehrätä ja kutoa, ja villakankaat ovat yleensä hyvin lujia. Eivätkä ne syty palamaan. (Tämä muuten on yksi syy, miksi harrastajat oppivat nopeasti, että fleece, joka näyttää kyllä villalta ja käyttäytyy varsin villamaisesti, ei ole hyvä idea leirinuotiolla!) Villa hylkii likaa, ja villavaatteen puhdistukseen riittää yleensä vain tuulettaminen ja harjaus. Villalla on kuitenkin kaksi pahaa puolta: se kutistuu kastuessaan ja kuivuessaan, jollei kuivattaessa ole tarkka, ja se on suhteellisen kallista nykypäivänä, sillä se on luonnonkuitu.

Toinen hyvin tärkeä kangas oli tuolloin pellava. Pellava tuntuu miellyttävältä iholla eikä se hiosta. Pellavaa käytettiin erityisesti ihoa vasten tuleviin vaatteisiin - eikä ole sattumaa, että englannin ja ranskan alusvaatteisiin viittaava sana lingerie, viittaa juuri pellavaan (linum, lin, linen). Pellavaa on suomessa kutsuttu myös nimellä liina (på svenska linne), ja perinteiset "liinavaatteet" onkin tehty ennen puuvillan yleistymistä juurikin pellavasta. Myös päähineet tehtiin usein pellavasta. Pellavalla kuitenkin on yksi paha ongelma. Sitä on yhä tänäkin päivänä varsin vaikeaa värjätä. Pellavaa kyllä pystyttiin vaalentamaan monella eri luonnonkonstilla. Pellavaa liotettiin hitaasti virtaavissa vesissä tai jätettiin kedolle kasteeseen auringon vaalennettaviksi. Kaikkein vaaleimmat pellavat sai hautaamalla ne kevättalvella hankeen ja auringon säteet valkaisivat ne lähes valkoisiksi! Mutta ennen modernia väriainekemiaa, vain harvat puretus- ja värjäysaineet tepsivät pellavaan. Sama ongelma on yhä edessä niillä meistä harrastajista, jotka haluavat olla aikakausipuristeja.

Kaksi muuta peruskangasmateriaalia olivat hamppu ja nokkonen. Hamppukuidut ovat varsin karkeita, mutta niistä on mahdollista karstata hyvinkin hienoa, vaatelaadun kuitua. Vaikka hamppuköysi ja hamppusäkit ovat meille tutuimpia, hampusta on mahdollista valmistaa myös puuvillan kaltaista vaatekangasta, joka on lujaa ja kestävää. Nokkosen kuiduista puolestaan syntyy todella upeaa, kiiltävää, silkin kaltaista kangasta.

Silkki ja puuvilla kyllä tunnettiin, mutta ne olivat pitkään tuontitavaraa. Silkin kasvatus alkoi Bysantissa 600-luvulla ja puuvilla kotiutui Italiaan, Espanjaan ja Portugaliin sekä Etelä-Ranskaan 1100-luvulla. Usein puuvilla kudottiin pellavan kanssa sekoitekankaaksi, joka tunnetaan nimellä parkkumi. Se on hyvin lujaa ja kestävää, ja sopii hyvin varsinkin työvaatteisiin. Varsinkin Saksassa ja Benelux-maissa parkkumi yleistyi 1300-luvulla jokapäiväisiin vaatteisiin.

Kun lähdetään tutkimaan keskiaikaisia kuvia ja maalauksia, niin voidaan turvallisesti olettaa, että kaikki värilliset vaatteet ovat villaa, ja vastaavasti suurin osa kaikista valkeista vaatteista on pellavaa. Se, mitä usein kuvissa voi luulla sametiksi tai silkiksi, on hyvin todennäköisesti hyvin hienoksi karstattua ja kudottua villaa - pikainen käynti hyvin varustetussa kangaskaupassa kertoo, miten erilaisia ja upeita villakankaita onkaan tarjolla! Keskiajalla tunnettiin kasvi- ja sienivärjäys, ja Else Marie Guttarpin kirjassa "Hurusom man sig klädde", esitellään koko spektri ja mitä väriä saadaan eri kasveista ja sienistä. Todettakoon, että monet tappavan myrkylliset myrkkysienet sopivat oikein mainiosti villan värjäämiseen. Sienillä saadaan hyvin vahvoja ja kirkkaita värejä - kuvitelma siitä, että keskiaikaiset vaatteet olisivat olleet joko likaisenruskeita, likaisenvihreitä tai likaisenharmaita, on jälleen hyvin kaukana totuudesta. Koko spektri oli käytössä, joskin varakkaimmat käyttivät kaikkein kirkkaimpia ja leiskuvimpia värejä.

Todettakoon vielä, että villan ja pellavan sekoittaminen on kielletty Halakhassa. Pykälä on 5. Moos 22:11, ja tämä on juutalaisille ehdoton kielto yhä tänäkin päivänä. Tämä kangas tunnetaan hepreaksi nimellä shaatnetz, ja kiellolle on kolme syytä. Ensinnäkin tuon ajan seemiläisissä pakanauskonnoissa papit usein pukeutuivat shaatnetz-vaatteisiin, ja näin tehtiin ero pakanauskontoihin. Toinen syy on siinä, että villaa saadaan eläimistä ja pellavaa kasveista - kyse on kashrutista laajemmaltikin - Kain tarjosi uhriksi kasveja ja Abel eläimiä. Kolmas syy on siinä, että shaatnetz on hyvin hiostavaa, ja kuumassa ilmastossa se on varsin epäterveellinen vaatetus. Ne sekoitekankaat, joissa on vain kasvikuituja (kuten parkkumi) tai vain eläinkuituja (kuten silkki/villasekoite), ovat kosher.

Yhdistyksessä pyörivän vitsin mukaan se voittaa, kenellä on eniten kankaita kuollessaan, ja ruukinmatruuna tuntuu olevan tässä kilpailussa vankasti mukana, joskin viikonloput kuluvat kesää odotellessa kivasti ompelun merkeissä. Ja talvella, jolloin villakankaiden menekki on suurinta, villaa saa kangaskaupoista mukavasti. Villaa on helppoa ommella sekä käsin että koneella, ja sitä on helppoa leikata. Riippuen kudontatavasta, villa voi purkautua helposti tai ei, mutta villavaatteet on aina hyvä päärmätä.

Ruukinmatruunan havainto on ollut, että keskiaikavaatteet ovat sekä kauniita että käytännöllisiä. Hän on ommellut mekkoja aikakautisten kaavojen mukaan, ja toisin kuin barokki- ja rokokooaikana, jolloin pukeutuminen oli kerskakulutusta, keskiajalla osattiin pukeutua käytännöllisesti. Ruukinmatruuna ompeli jokin aika sitten itselleen muotoonleikatun juhlamekon, joka asettui vartalon muotoon todella kauniisti - ja kiilat aikaansaivat sen, ettei siitä tullut tyköistuvaa, epämukavaa kotelomekkoa, vaan sellainen, jonka kanssa on helppoa liikkua. Vyö on sekä käytännöllinen olemassa että lisää esteettistä vaikutelmaa. Ja vaikka ruukinmatruuna usein tuumii kuin Dilbertin Alice, minä käytän vaatteita suojaamaan kehoani luonnonvoimilta, niin harvoin voi tuntea itsensä niin feminiiniseksi ja itsekseen kuin aikakautisissa vaatteissa. Palmikoitu tukka, pellavainen pääliina ja pillerihattu oikeastaan kruunaavat kokonaisuuden. Lopputulos on samaan aikaan sekä siveä, seksikäs että kaunis.

Oheisesta tekstistä voi tutkia, että mitä keskiaikaharrastajan vaatekaappiin kuuluu. Useat tekstissä mainituista kirjallisuusviitteistä löytyvät ruukinmatruunankin hyllystä, ja varsinkin tuo Thursfieldin kirja on erinomainen.

Nyt kun ilmastonmuutos on rajuimmillaan ja elohopea pomppii siellä 250 kelvinin molemmin puolin, niin on kaksi vaatekappaletta ylitse muiden, ja ne ovat viitta ja huppu.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan keskiaikainen puoliympyräviitta - jollainen on helppoa valmistaa; otetaan 3 m pituinen 150 cm leveää villaa oleva kangas, taitetaan se kaksinkerroin ja leikataan puoliympyrän muotoon niin, että halkaisija on 3 m ja säde 150 cm - on yksi parhaista vaatteista, mitä on olemassa. Paitsi että se on lämmin ja suojaa mainiosti niin sateelta kuin kylmältäkin ja tuntuu ihanalta leirinuotion äärellä tai ruokaa laittaessa teltassa, se sopii mitä mainioimmin myös petivaatteeksi. Ruukinmatruuna nimittäin kyllästyi vetoisaan ikkunaan makuuhuoneessa ja vääntämään patteria täysille sekä keinokuitupetivaatteisiin, ja kävi vaatearkulla. Kun puoliympyräviitan laittaa pitkittäin sänkyyn ja taittaa sen suorakulmioksi, siitä tulee mitä mainioin makuupussi - se on lämmin ja kevyt, ja tutiongelma ratkesi kertaheitolla. Ruukinmatruuna tuumi, että niin monen teltassa lämpöiseen villaviittaan kääriytyneenä vietetyn yön jälkeen hän ei aio palella vetoisan ikkunan ja paistua kuumana hohkaavan patterin takia, ja sen jälkeen yöt ovat jälleen olleet suloisia. Villaviitta on lämmin eikä hiosta, ja siinä on hyvä nukkua.

Toinen mainio vaatekappale on huppu - varsinkin pitkähäntäinen kukkelihuppu. Vaikka tällainen huppu, chapeyron tai shaperon, näyttää naurettavalta pitkine häntineen (kukkeli, liripipe), se on kuitenkin yksi käyttökelpoisimmista vaatteista mitä on olemassa. Se pitää hyvin tuulta ja pakkasta, ei tärvele kampausta, ja pitkä häntä on todellisuudessa sisäänrakennettu kaulaliina! Talvipakkasella se kääritään kaulan ja kasvojen ympärille, ja se sekä suojaa säältä että pitää hupun paikallaan. Sen voi vaihtoehtoisesti kääriä käsien ympärille puuhkaksi. Ohessa yksi hupun ompeluohje - niitä on olemassa yhtä paljon kuin ompelijoitakin.

Elävän historian harrastus antaa hyvin perspektiiviä siihen, millaista elämä oli ennen - tai millaista se todennäköisesti olisi voinut ennen olla.

Halogeeneja huviksi ja hyödyksi

Ötöpesän jengi on pyytänyt ruukinmatruunaa kirjoittamaan halogeeneista. Termi "halogeeni" lienee useimmille lukijoille tuttu lähinnä joko autojen valoista tai silmälasien synonyyminä, mutta halogeeneilla on paljon syvällisempikin merkitys.

Halogeeneilla tarkoitetaan jaksollisen järjestelmän VIIB pääryhmän (17. ryhmän), alkuaineita eli fluoria, klooria, bromia, jodia ja astatiinia. Jaksollisessa järjestelmässä ne ovat toiseksi oikeanpuolimmaisessa sarakkeessa, ja niiden oikealla puolella ovat vain jalokaasut. Ne ovat jalokaasujen ohella kaikista alkuaineista kaikkein epämetallisimpia.

Halogeenien tunnusomainen piirre on voimakas epämetallisuus - ja reaktiivisuus. Se johtuu siitä, että niiden uloimmalla elektronikuorella on seitsemän elektronia, eli oktetista puuttuu yksi - siis uloimman kuoren p-orbitaalilla on yksi vapaa elektronin paikka. Niinpä halogeenit pyrkivät pelkistymään (= vastaanottamaan elektroneja) hyvin voimakkaasti ja ionisoitumaan - muodostamaan ioniyhdisteitä eli suoloja; tästä nimi Αλογόνα ['alogóna], "suolan synnyttäjä".

Elektronirakenteensa vuoksi halogeenien yleisin hapetusluku on -I. Fluori on kaikkein voimakkaimmin kaikista alkuaineista pelkistyvä alkuaine, ja se kykenee jopa riistämään hapelta elektronin muodostaen happifluoridia, OF₂. Halogeenien suoloja kutsutaan halideiksi, ja alkalimetallien halidit ovat kaikkein vahvimpia ja vaikeimmin hajoitettavia suoloja - tyyppiesimerkki alkalihalidista on keittosuola, natriumkloridi (NaCl), jonka hajottaminen alkuaineisiinsa onnistuu vain elektrolyysillä. Fluorin eristäminen onnistuikin vasta Henri Moissan'in kehitettyä valokaariuunin - vain liki 3000 °C lämpötilassa fluori hapettuu alkuainemuotoon; sama kääntäen - halogeenien reaktiot ovat hyvin eksotermisiä eli niissä vapautuu valtava määrä energiaa. Mutta koska pääryhmien alkuaineilla on pyrkimys oktettiin, fluoria lukuunottamatta muut halogeenit voivat saavuttaa sen myös luovuttamalla elektroneja eli hapettumalla. Ne siis voivat esiintyvä yhdisteissään myös positiivisilla hapetusluvuilla: +I - +VII. Esimerkiksi kloori muodostaa seuraavat anionit: kloridi Cl-, hypokloriitti (ClO-), kloriitti (ClO2-), kloraatti (ClO3-) ja perkloraatti ((ClO4-), joissa sen hapetusluku on -I, +I, +III, +V ja +VII.

Vapaina alkuaineina halogeenit esiintyvät kaksiatomisina molekyyleinä, joissa on yksinkertaiset, kovalenttiset sidokset. Koska halogeenit ovat epämetalleista herkimmin reagoivia ja pelkistyvät helpoimmin, ne kaikki ovat voimakkaita hapettimia - ja syövyttävät monia metalleja ja orgaanisia aineita. Luonnossa halogeeneja ei esiinny vapaina alkuaineina vaan ainoastaan yhdisteinä. Halidianionit ovat värittömiä, joten suolan värin määrää sen kationi.

Koska halogeenit vapaina muodostavat kaksiatomisia, poolittomia molekyylejä, joiden väliset van der Waalsin voimat ovat varsin heikot ja koska molekyylit ovat varsin pallomaisia, alkuainemuotoisten halogeenien sulamis- ja kiehumispisteet ovat varsin alhaisia. Niinpä fluori ja kloori esiintyvät vapaina kaasuina, bromi nesteenä, jodi helposti sublimoituvana kiinteänä ja astatiini helposti sulavana kiinteänä; astatiini on nimensä mukaisesti radioaktiivinen.

Jokainen halogeenien kanssa ikinä lätrännyt tietää, että halogeeneilla on voimakas, kullekin aineelle tunnusomainen haju - ja vielä tunnusomaisemmin se tulee esiin orgaanisilla halogeeniyhdisteillä. Fluorilla on hyvin pistävä haju, kloorilla terävä, bromilla tympeä ja astatiinilla epämiellyttävä. Eri halogeenien hajut tulevat sitä tunnusomaisemmiksi, mitä enemmän kyseistä atomia yhdisteessä on. Vastaavasti myös alkuaineiden värit muuttuvat tummempaan päin; kaasuna fluori on heikosti kellertävää, kloori vihertävää, nesteenä bromi tumman violettia ja jodi kiteisenä liilaa.

Halogeenien reaktiokyky kasvaa ryhmässä ylöspäin mentäessä. Fluori on siis halogeeneista reaktiokykyisin. seuraavaksi kloori, sitten bromi, jodi ja astatiini inertein. Vapaina alkuaineina esiintyessään halogeenit ovat voimakkaan reaktiivisuutensa vuoksi myrkyllisiä, mutta ioneina fluori, kloori ja jodi ovat elämälle välttämättömiä hivenaineita. Kloridi-ioneja tarvitaan solunesteissä positiivisten natrium- ja kaliumionien vastapainoksi. Fluoridi-ionia löytyy hammaskiilteestä, ja jodia tarvitaan kilpirauhasten tyroksiinihormoniin - ilman jodia kehittyy puutostauti nimeltään struuma. Vastaavasti klooria käytetään desinfiointiaineena sen voimakkaan virosidisten ja bakterisidisten ominaisuuksien vuoksi

Halogeenit reagoivat voimakkaasti orgaanisten yhdisteiden kanssa - tyypillisesti nukleofiilisellä substituutiolla (SN₂), jossa nukleofiili (kuten vapaa halogeenimolekyyli) hyökkää orgaanisen yhdisteen positiivisesti varautuneeseen atomiin (elektrofiiliin) syrjäyttäen samalla siihen sitoutuneen vetyatomin tai funktionaalisen ryhmän; molekyylin toinen atomi muodostaa yhdisteen tämän kanssa.) Mutta organohalogeeniyhdisteet ovat myös hyvin suosittuja substituutioreaktioiden lähtöaineita - ja niiden avulla voidaan muodostaa vaikkapa nitriilejä, amiineja, eettereitä, estereitä, alkoholeja ja sulfideja - kunhan nukleofiili on molekyylin päässä eli kyseessä on primäärinen yhdiste. Ötöpesän jengin ihmettelemä n-bromoheksaani eli heksyylibromidi on juuri tällainen nukleofiilisen substituutioreaktion sekä tulos - että lähtöaine - siitä voidaan edelleen valmistaa monenlaisia yhdisteitä korvaamalla bromiatomi jollakin toisella funktionaalisella ryhmällä.

Entäpä sitten ne halogeenivalot? Halogeenivaloissa on polttimossa mukana tyypillisesti jotain halogeenia, kuten jodia tai bromia. Tämä reagoi hehkulangasta kuumassa lämpötilassa sublimoituvan metallin, yleensä wolframin, kanssa härmistyen takaisin hehkulangan pinnalle, ja mahdollistaa normaalia paljon korkeamman käyttövirran, valotehon ja värilämpötilan. Kuumasta hehkulangasta korkeassa lämpötilassa sublimoitunut wolframi reagoi kaasuuntuneen halogeenin kanssa ja härmistyy takaisin langan kuumimpiin osiin. Tämä mahdollistaa hehkulangan lämpötilan nostamisen korkeammaksi kuin tavallisella hehkulampulla. Kuumempi hehkulanka lisää hyötysuhdetta ja nostaa valon värilämpötilaa. Halogeenilampun lasikupu ei siten myöskään tummu yhtä nopeasti hehkulangasta haihtuvan wolframin vaikutuksesta. Wolframin reagoiminen halogeenin kanssa tosin edellyttää, että polttimon lämpötila on käytön aikana riittävä korkea ja käyttövirta riittävän suuri. Tästä syystä halogeenilamppujen polttimot ovat varsin pienikokoisia ja lampun himmentäminen - päinvastoin kuin tavallisissa hehkulampuissa - lyhentää sen elinikää. Valotehokkuudeltaan parhaissa halogeenilampuissa lasikuvun pinta on päällystetty infrapunasäteilyä heijastavalla pinnoitteella. Pinnoite heijastaa lämpösäteilyä takaisin hehkulankaan ja näin mahdollistaa hehkulangan lämmittämisen pienemmällä sähköteholla ja minimoi energiahäviöt lämpösäteilyn kautta.

Halogeenilamppuja on pitkään käytetty kohteissa, jotka vaativat voimakkaan ja kohdistetun valon - autojen valot, lentokenttävalot, lentokoneiden laskeutumisvalot, vesialusten kulkuvalot jne. Ne soveltuvat varsin hyvin ulkosovelluksiin, mutta ne on hyödyllistä suojata kuupalla tai umpiolla. Halogeenilampulla on yhtä nopea syttyminen kuin hehkulampulla ja täysi kirkkaus heti syttymisen jälkeen myös kylmässä. Koska hehkulangasta sublimoituva wolfram reagoi halogeenin kanssa ja härmistyy takaisin langan pinnalle, halogeenilampun käyttöikä saattaa olla jopa viisinkertainen hehkulamppuun verrattuna ja energiankulutus 30 % alhaisempi, kuin vastaavan valon tuottavalla hehkulampulla.

Kaikenkaikkiaan halogeenien maailma on varsin mielenkiintoinen ja ansaitsee oman tekstinsä.

500 000 täynnä!

Viidessadastuhannes torpedovaunullinen Takkirautaa on laskettu tänään!

Ruukinmatruuna haluaa kiittää kaikkia lukijoitaan ja haluaa katsoa toiveikkain mielin tulevaisuuteen. Me elämme hyvin mielenkiintoisia aikoja!

The five-hundred-thousandth torpedo car of Takkirauta has been filled today!

The Ironmistress wishes to thank all her readers and desires to look with hopeful mind to the future. We live in quite interesting times!

Armas aika

Koululiikunnasta on tehty nollatutkimus. Päivi Bergin tuoreen väitöskirjan mukaan koululiikunnasta nauttivat eniten rikkaat ja suositut lapset. Köyhille ja epäsuosituille lapsille koululiikunta on parhaimmillaan pakkopullaa ja pahimmillaan täyttä helvettiä. Siis kaikkea sitä, mitä me peruskoulunkäyneet aikuiset jo tiesimmekin.

Nokkelimmat ruukinmatruunan lukijat osaavat yhdistää tämänkertaisen masuuninlaskun George Orwellin samannimiseen esseeseen. Siinä Orwell kertoo kouluiästään sisäoppilaitoksessa - siitä, millaista oli olla köyhä ja epäsuosittu; ja Orwellin mielenmaisema on aivan sama kuin Jan Guilloun. Essee "Such, Such Were the Joys" (suomeksi "Armas aika") on julmaa luettavaa.

Todettakoon, että ruukinmatruuna teininä harrasti urheilua - yksilölajia - SM-tasolla, ja hänen liikuntanumeronsa olivat kuudennen jälkeen pelkästään kiitettäviä. Mutta koululiikunta on syöpynyt hänen psyykeensä aineena, jota hän todella inhosi ja koki vastenmielisenä, vaikka hän olikin yläluokilla siinä hyvä - pakkoruotsista on sentään ollut jotain hyötyäkin, ja uskonto sekä elämänkatsomustieto ovat avanneet hänelle paljon näkemyksiä. Mutta ruukinmatruuna ei ollut suosittu eikä muodin orja. Hän yksinkertaisesti oli ulkopuolinen - eikä kovin sosiaalinen. Liikuntatunnit yksinkertaisesti olivat vastenmielistä pakkopullaa, jonka toivoi menevän mahdollisimman nopeasti ohi.

On selvää, että koululiikunnasta hyviä numeroita saavat ne, jotka liikkuvat vapaa-aikanakin - siis ne, jotka harrastavat sitä tosissaan ja siis urheilevat - mutta myös ne, jotka osaavat parhaimmin mielistellä opettajaa, menestyvät kokeissa (kuten Cooperin testissä) ja jotka ovat suosittuja ja joilla on muodikkaimmat kledjut. Moni urheilulaji on välinelaji, ja urheiluvaatteet ja -välineet ovat Veblenin hyödykkeitä - enemmän kuin sisältö niissä merkitsee muoto, kuten merkki ja brändi.

Ja Päivi Berg vain kirjaa väittärissään sen, minkä me kaikki jo tiesimmekin. Koululiikunta altistaa kiusaamiselle, mobbaukselle, nöyryyttämiselle ja tuottaa suurelle osalle lapsista pahaa mieltä ja kärsimystä, ja suositut ja rikkaat tykkäävät siitä. Meille, jotka edustimme sitä keskimääräistä massaa, nuo päivät olivat vastenmielistä hiostusta (usein kirjaimellisesti!) - ja paljon riippui siitä, millainen liikunanopettaja koulussa oli. Ja niille, jotka olivat köyhiä, epäsuosittuja, kömpelöitä tai kiusattuja, liikuntatunnit todennäköisesti ovat olleet yhtä helvettiä.

Ruukinmatruuna muistaa mainiosti nuo Bergin kuvaamat tilanteet. Meillä harvoin oli joukkuepelejä, mutta telinevoimistelu - varsinkin siinä vaiheessa murrosikää, kun pituuskasvu oli käynnissä ja painopisteen paikka hukassa ja tasapainon kanssa niin ja näin, oli tuskaa. Puhumattakaan sitten yläasteella kun murrosikä oli alkanut, ja siinä sivussa kuukautiskierto. Jotkut opettajat olivat varsinaisia riivinrautoja - puhumattakaan oppilastovereista, ja voi onnetonta, jos oli se aika kuusta kun oli viikon liikuntatunti. [No, asia oli yksinkertaisesti ratkaistavissa - kun rasvaprosentti laskee 13-17 tietämiin, niin menkat loppuvat, eikä nuorelle urheilijalle ollut temppu eikä mikään treenata rasvaprosentti tuon alle.]

Mutta jos tytöillä on riittävän vaikeaa, niin millaista se mahtaakaan olla pojilla? Ruukinmatruuna on moneen otteeseen todennut, että lapset ovat pieniä psykopaatteja, ja omilleen jätettynä lasten yhteisöt muistuttavat William Goldingin Kärpästen herraa - tuloksena on täysin viidakon lakien alainen anarkia ja helvetti. Ja koska pojat ovat aggressiivisempia ja väkivaltaisempia kuin tytöt, ja koska poikien maailmassa nokkimisjärjestys ratkaistaan usein väkivaltaisesti, voisi kuvitella, että pojilla liikuntatunnit tarjoavat koulukiusaajille mahdollisuuden toteuttaa alhaisia viettejään - legitiimisti. Varsinkin kontaktilajeissa, kuten jääkiekossa, voi tehdä kaikenlaisia koiruuksia. Entäpä sitten, kun opettaja ei näe? Ja muistaen sen, miten fyysinen suorituskyky on olennaista miesten - ja poikien - itsetunnolle on, kuinka nöyryyttävää onkaan epäonnistua muiden poikien edessä. Nöyryytys on kaksinkertainen. Entä, jos kaupan päälle liikunnanopettaja on vielä Napoleon-kompleksia poteva ilkimys, joka on saanut potkut Muukalaislegioonasta liiallisen simputtamisen takia?

Koululiikunnan tekee erityisen viheliäiseksi sen kilpailuluonne - ja se, että siitä annetaan arvosana. Näistä aineksista leivotaan koko loppuiän kestäviä traumoja - ja Hesarin keskustelu kertoo omaa karua kieltään.

Mitä asialle sitten pitäisi tehdä? Ruukinmatruunan ratkaisuehdotus on, että liikunta todella olisi liikuntaa eikä kilpaurheilua. Sitä harrastakoon jokainen omalla ajallaan. Toinen ratkaisuehdotus on, että liikuntaa ei arvosteltaisi muutoin kuin arvosanalla "hyväksytty/hylätty". Liikunnan tulisi olla iloinen asia - ei sellainen, mitä tehdään itku kurkussa ja mitä odotetaan kauhulla ja josta saadaan traumoja loppuiäksi. Vaikka ruukinmatruunalla jäikin lopulta peruskoulun päättäjäisiksi liikuntanumeroksi kymppi, hän ei oikein voi tuntea iloa eikä ylpeyttä siitä.

Ehkä kaikkein riipaisevin kommentti oli kirjoittajalta "Koulusta inhimilisempi kaikille":

Espanjalainen liikunnanopettajana työskentevä lankoni ja mieheni kauhistelevat aina, kun kerron, miten liikuntatunneilla oppilaat saivat itse valita joukkueensa ja tahtoessaan kiusata vapaasti koulutovereitaan. Espanjassa tällainen ei tulisi kuuloonkaan ja muutenkin lasten keskinäistä kilpailua hillitään, jotta kaikilla olisi parempi olla koulussa. Siinä olisi Suomen koululaitoksessa opettelemista, vaikka oppimistuloksissa olemmekin kirkkaasti johdossa.

Tuohon ei ole oikeastaan lisäämistä.

Rintaruokinta vähentää rintasyöpäriskiä

USA:n syöpäyhdistyksen mukaan rintaruokinta vähentää rintasyövän riskiä. Paitsi, että rintaruokinnasta on hyötyä vauvalle ja rintaruokinta vahvistaa äiti-vauva -sidettä, siitä on hyötyä myös äidille.

Tutkimuksen mukaan rintasyövän riski laskee 4% jokaisesta vuodesta, jonka äiti imettää lapsiaan. Kaikesta päätellen laktaatio ja siihen liittyvä hormonitoiminta ehkäisee kasvainten muodostumista. Äidinmaidossa on lisäksi kantasoluja. Säännöllinen palpaatio auttaa omalta osaltaan havaitsemaan myös kasvaimet ennenkuin ne äityvät pahaksi.

Kun pieni elämä imee voimaa itsellensä rinnoistamme, hän samalla antaa elämää meille itsellemme suojelemalla meitä myöhemmän iän rintasyövältä.

Ei seksiä, kiitos - olemme amerikkalaisia

Amerikkalaistutkimuksen mukaan mitä koulutetumpi ihminen on, sitä vähemmän seksuaalinen hän on.

Hesarin mukaan korkeakoulututkinnon suorittaneet amerikkalaiset harrastavat parisuhteessaan selvästi vähemmän seksiä kuin alemman koulutustason läpäisseet, käy ilmi laajasta kyselytutkimuksesta. Mitä korkeampi koulutus ihmisellä on, sitä harvemmin hän rakastelee vakituisen kumppaninsa kanssa. Kyselyn mukaan tohtorin tutkinnon suorittaneet valkoihoiset amerikkalaiset harrastivat seksiä keskimäärin 5,6 kertaa kuukaudessa. Maistereilla luku oli noin kuusi ja lukion käyneillä kahdeksan kertaa kuukaudessa. Sen sijaan ilman minkäänlaista tutkintoa olevat valkoiset amerikkalaiset harrastivat seksiä 16,3 kertaa kuukaudessa.

Ruukinmatruuna ei ole tutkimuksesta lainkaan yllättynyt. Kyse ei ole pelkästään kouluttautumisesta vaan kyse on siitä, että älyllisyys korreloi voimakkaasti empaattisuuden kanssa ja negatiivisesti seksuaalisuuden kanssa. Sama suomeksi: mitä älyllisempi ihminen on, sitä vähemmän bylsiminen hänelle merkitsee mitään, mutta sitä tärkeämpää hänelle ovat tunteet, läheisyys, kiintymys ja älyllis-emotionaalinen yhteenkuuluvuus.

Sen verran, mitä ruukinmatruuna tuntee psykologiaa, on että nainen antaa seksiä saadakseen rakkautta ja mies antaa rakkautta saadakseen seksiä, mutta hänellä on myös sellainen kutina, että varsinkin miehille seksuaalisuus on hyvin tärkeä pätemisen aihe - ja ne miehet, jotka eivät kykene pätemään millään muulla, pätevät sitten seksuaalisuudellaan. Vastaavasti ne ihmiset, jotka kykevät pätenemään - koulutuksella, sivistyneisyydellään, tutkinnoillaan, asemallaan - löytävät elämälleen muutakin sisältöä kuin kiksauttamisen.

Mutta artikkeli jätti sanomatta toisen, hyvin tärkeän, asian: mitä seksuaalisempi ihminen on, sitä vähemmän parisuhdeuskollinen hän on. Hyvin seksuaaliselle ihmiselle sukupuolisuhteiden määrä on tärkeämpää kuin niiden laatu, ja tällainen ihminen myös harvoin kykenee muodostamaan minkäänlaista parisuhdetta. Häntäheikki-isän pojista tulee helposti myös itsekin häntäheikkejä. Ja kuitenkaan tällainen kasuaaliseksi ei lopultakaan ole muuta kuin pilluttelua - usein tällaiset häntäheikit ovat surkeita rakastajia.

Avioerot, yksinhuoltajuus ja vahinkoraskaudet kasaantuvat - yksille ja samoille ihmisille. Ne noudattavat Pareton lakia, eli 80% tapahtumista koituu 20% ihmisistä. Ihminen, joka ottaa yhden kerran avioeron, todennäköisesti ottaa sen toisenkin kerran, jos menee uudelleen parisuhteeseen - ja toisaalta valtaisa määrä ihmisiä on parisuhdeuskollisia. Kaupan päälle epäterveet ilmiöt - avioerot, yksinhuoltajuus, vahinkoraskaudet, au-lapset, häntäheikkiys - kertyvät nimenomaan sinne yhteiskunnan alakerroksiin, ja tuo amerikkalaistutkimus vahvistaa tulokset; kun taas yhteiskunnan yläkerroksissa parisuhteet ovat hyvin lujia, avioliitto solmitaan eliniäksi ja jälkeläisiä hankitaan vähän mutta he ovat pitkälle koulutettuja.

Samoin korkeakoulutetut ihmiset tuntuvat korvaavan määrän laadulla. Monet heistä ovat todella taitavia rakastajia ja harvemmat kerrat ovatkin sitten laadullisesti paljon parempia. Seksuaalisuuden ohella myös jo pelkästään sellainen asia kuin fyysinen ihokontakti voi merkitä paljon - ruukinmatruuna itse tuntee olonsa vasta todella turvalliseksi saadessaan tuntea puolisonsa ihon ja hänen lämpönsä omaansa vastaan nukkumaan mentäessä. Sänky ei tarjoa pelkästään seksuaalista nautintoa vaan myös emotionaalista.

Seksin puute tekee ihmisen onnettomaksi, mutta ihminen on kuitenkin onnellisimmillaan silloin, kun hänen seksuaalikumppaniensa luku on mahdollisimman lähellä lukua 1 - mitä enemmän seksuaalikumppaneita ihmisellä on ja mitä villimpää hänen navanaluselämänsä on, sitä tyhjempää ja onnettomampaa se myös on - promiskuiteetti ei ole tavoitetila, vaan anomalia. Ihminen, jolla on elämänsä aikana ollut yli 10 seksuaalikumppania, on suunnilleen yhtä tyytyväinen elämäänsä kuin sellainen, joka ei ole koskaan ollut sukupuoliyhdynnässä. Ja silti tyhjyyden kokemus on universaali. Länsimainen yhteiskunta ei suinkaan ole seksuaalikielteinen; se on hyperseksuaalinen - yhteiskunnan alakerrosten seksuaalikäyttäytymisestä on tehty normi, ja seksuaalisuutta tursuaa joka tuutista riesaksi saakka. Ikävä kyllä seksuaalisuus voi olla myös hyvin destruktiivinen voima, sillä seksuaalisuus vie helposti ajatukset ja intressit pois kaikesta muusta, ja se herättää valtavan helposti vallanhimon, mustasukkaisuuden, kilpailun ja omistamisenhalun tunteet, ja johtaa helposti täydelliseen piittaamattomuuteen, hedonismiin ja itsekkyyteen - joka puolestaan koituu yhteiskunnan kannalta todella tuhoisaksi. Kaikki vaihtoehtoiset perhemallit - yksinhuoltajuus, moniavioisuus, promiskuiteetti jne - ovat kulttuurievolutiivisesti ja sosiologisesti erittäin tuhoisia. Ja kuitenkin seksuaalisessa vapautumisessa oli kyse destruktiivisen sukupuolikäyttäytymisen nostamisessa ideaaliksi - tiedämme kyllä, mistä vapauduimme, mutta tajuammeko me mihin me vapauduimme? Promiskuiteetti nimittäin on yhteiskunnan pohjakerroksille tyypillistä seksuaalikäyttäytymistä.

Paradoksaalisesti mitä seksuaalisempi ihminen on, sitä vähemmän jälkeläisiä hänellä myös on. Syy on siinä, että lapsen kasvattaminen on iso projekti, ja vaativa sellainen, ja voimakkaan seksuaaliset ihmiset ovat pääsääntöisesti hyvin slarveja ja holtittomia sekä lyhytjänteisiä ihmisiä - he eivät halua jälkeläisiä, vain nautintoa. Sensijaan ne ihmiset, jotka korvaavat määrän laadulla ja nauttivat seksistä harvoin mutta mieluisasti, myös yleensä ovat pitkäjänteisiä ja todella haluavat lapsia ja myös haluavat kasvattaa heidät.

Vanhan vitsin mukaan mitä eroa on pastorin ja rabbin vaimolla? Pastorin vaimon korut ovat feikkejä mutta orgasmit aitoja, rabbin vaimolla taas päinvastoin Ha ha, oli hauskaa. Stereotypaalisesti juutalaiset on esitetty rahanahneina tuhkamunina, ja Talmudin Mishnan määräykset siitä, millainen seksi on kosher, on hmm... mielenkiintoista luettavaa. Mutta tämäkin sopii mainiosti jatkumoon, jonka mukaan seksuaalisuus on kääntäen verrannollinen älyllisyyteen. Frank Zappan Catholic Girls kuuluu samaan jatkumoon - katolisia pidetään USA:ssa sekä tyhminä että hyperseksuaalisina. Mutta voidaan todeta myös, että Antonio ampuu haulikolla ja Hyman kiikarikiväärillä. Osumissa määrän ohella merkitsee myös laatu. Todettakoon kuitenkin, että hurskas kansakunta uusintaa itseään tehokkaammin kuin valistunut kansakunta - euroamerikkalaisilla hengellisyys korreloi voimakkaasti lapsiluvun kanssa.

Entäpä sitten muut etniset ryhmittymät? Afroamerikkalaisilla on seksiatleetin maine, ja sino-mongolidisilla tuhkamunan. Latinot sijoittuvat eurojen ja afrojen väliin. Jatkumo on sama kuin keskimääräisen älykkyysosamäärän - ja kääntäen verrannollinen parisuhdeuskollisuuteen; sino-mongolidisilla amerikkalaisilla on kaikkein lujimmat perheet. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä sama tilasto myös muilta etnisiltä ryhmiltä.

Kunniamurha suomalaisittain - ja islamilaisittain

Feministijärjestöt ja muut ns. edistysmielisinäkin usein pidetyt ryhmittymät nillittävät siitä, että "kyllähän Suomessakin tehdään kunniamurhia" kun nuivemmanoloinen kansanosa pointtaa islamilaisten kulttuurien pimeitä puolia, kuten kunniamurhia.

Ja tavallaan he ovatkin oikeassa: kyllä Suomessakin tehdään kunniamurhia - mutta suomalaisella ja islamilaisella kunniamurhalla on vissi ero. Suomessa murhataan loukkaaja; islamissa loukattu.

Jos Suomessa tyttö raiskataan, se on ensisijaisesti loukkaus tyttöä itseään, toiseksi poikaystävää tai puolisoa ja kolmanneksi tytön primääriperhettä kohtaan. Perheen miesten velvollisuudeksi katsotaan tällöin etsiä rikollinen vaikka kiven silmästä ja käydä klupuamassa hänet tai vaihtoehtoisesti luottaa siihen, että oikeusjärjestelmämme futaa. Tyttö katsotaan ensisijaisesti itsenäiseksi oikeussubjektiksi ja toissijaisesti kuuluvansa puolisonsa sukuun. Nainen on siis länsimaissa itsenäinen ihminen.

Jos islamilaisessa maailmassa tyttö raiskataan, se on ensijaisesti loukkaus tytön primääriperhettä ja sen kunniaa kohtaan, toissijaisesti tytön holhoojaa ja kolmanneksi tytön kihlattua kohtaan. Perheen miesten velvollisuus on tällöin käydä klupuamassa tyttö itse, sillä raiskatuksi tuleminen on osoitus siitä, ettei perhe kykene valvomaan jäsentensä siveyttä, ja se käy perheen miesten uskottavuuden päälle. Tyttö katsotaan ensisijaisesti holhoojansa omaisuudeksi ja toissijaisesti kuuluvansa primääriperheeseensä - vaikka olisi naimisissakin. Nainen on siis islamissa omaisuutta.

Islamissa nainen ei siis ole täysi ihminen, vaan omaisuutta - kuten orjat, huonekalut ja karja. Islamissa avioliitto on ensisijaisesti orjasopimus - orja (morsian) vaihtaa omistajaa yhdeltä omistajalta (isältä) toiselle omistajalle (aviomiehelle). Jos nainen tulee raiskatuksi, se on rikos miehen omistusoikeutta kohtaan - ja samalla miehen kunniaa kohtaan, koska raiskatuksi tuleminen on merkki siitä, ettei mies kykene hallitsemaan ja suojaamaan omaisuuttaan. Raiskaus ensisijaisesti turmelee omaisuuden ja naisen holhoojan uskottavuuden saattaen naisen holhoojan häpeän ja halveksunnan kohteeksi. Kunnia palautetaan surmaamalla nainen, koska tämä on turmeltunut ja holhoojalleen arvoton. Samalla se on signaali siitä, että miehellä on varaa ja kykyä ylläpitää kunniaansa.

Olemme varmasti saanet lukea aivan riittävästi tapauksista, joissa islamilaisessa maailmassa raiskauksen uhriksi joutunut nainen on hirtetty, kivitetty, ruoskittu tai muutoin vain mutiloitu, ja raiskaaja itse on päässyt kuin koira veräjästä, koska nainen on tällöin islamin lain mukaan syyllistynyt aviorikokseen antamalla raiskata itsensä. Euroopassa on perinteisesti ollut tapana hirttää, kivittää, ruoskia tai leikata pallit irti raiskaajalta - nainen itse on länsimaisessa katsannossa syytön.

Miksi näin?

Syy on siinä, että länsimaissa naisen katsotaan olevan itsenäinen oikeussubjekti. Tämä tunnustettiin de jure ensimmäisen kerran Skandinaviassa Mauno Ladonlukon maanlaissa 1280 (tosin Ranskassa pakanalliselta merovingiajalta peräisin ollut saaliliainen laki kumottiin vasta 1890) ja Länsi-Euroopassa naisen asema on aina ollut vahva - verrattuna kaikkiin muihin maailman kulttuureihin. Länsimaissa neitsyyttä ei ole koskaan arvostettu muualla kuin aateliston piirissä, jossa avioliitot olivat ensisijaisesti sukujenvälisiä naimakauppoja; ja tavaran piti olla koskematonta. Porvaris-, työläis- ja maalaisneidot menivät naimisiin rakkaudesta - ja Tosi Rakkaus ei piittaa siitä, onko tyttö viaton vai viallinen (mikä vika naiseen muuten tulee yhdynnässä, jos "neitsyt" on synonyymi sanalle "viaton"?). Siksi raiskaus on länsimaissa ensisijaisesti rikos naista itseään kohtaan, ja rangaistuksen kohteena on raiskaaja. USA:ssa raiskauksesta saattoi joutua sähkötuoliin vielä 1960-luvulla. Raiskaus on samalla loukkaus naisen kunniaa kohtaan, ja naisen kunnia pelastetaan kostamalla raiskaajalle.

Islamissa ajatellaan toisin. Islam lähtee siitä lähtökohdasta, että sukupuolet ovat jo lähtökohtaisesti eriarvoisia, ja islamissa nainen on aina holhoojansa henkilökohtaista omaisuutta - joko miehensä, puolisonsa tai leskenä vanhimman poikansa. Islamissa nainen on orjan asemassa, ja avioliitto on pohjimmiltaan isännän ja orjan suhde. (Siksi muslimityttö ei saa mennä toisuskoisen kanssa naimisiin - hän joutuisi tämän orjaksi.) Islamissa raiskaus on ensisijaisesti rikos naisen holhoojaa kohtaan - ja tämän omistusoikeutta naista kohtaan - ja rangaistuksen kohteena on nainen, koska tämä ei kunnioittanut holhoojansa omistusoikeutta itseensä - samalla raiskaus on rikos naisen omistavan miehen ja tämän suvun kunniaa kohtaan. Raiskaus ei siis ole naiseen kohdistuva seksuaalirikos, vaan vahingontekoon rinnastettava omaisuusrikos, jossa uhrina on naisen holhooja. Raiskaus on islamissa myös aina aviorikos, ja tästä syystä islamissa raiskattu nainen on rikollinen, koska hän on antautunut aviorikokseen tulemalla raiskatuksi. Siksi islamilaisessa oikeudenkäytössä rankaistaan raiskauksen kohdetta, ei sen tekijää - ja Iranissa hirtetään raiskattuja naisia yhä tänäkin päivänä. Raiskaus on islamilaisessa maailmassa rikos naisen omistajan kunniaa vastaan, ja naisen omistajan kunnia pelastetaan kostamalla se raiskatulle naiselle.

Suomalainen suvaitsevaisto tuntee tosiasiallisesti vieraita kulttuureja, niiden oikeuskäsityksiä ja vieraita uskontoja sekä niiden tapoja sanalla sanoen surkeasti. Siksi feministitkin nillittävät jatkuvasti kunniamurhista, vaikkeivät tiedä edes, mitä kyseinen sana ns. aikuisen oikeasti tarkoittaa. Ongelma on myös siinä, että feministeillä on ns. ideologiset silmälaput ns. toiseuden kanssa - he ovat haluttomia tai kyvyttömiä näkemään ei-länsimaalaisten kulttuurien pahoja puolia, varsinkin niitä misogyynisiä.

Ongelma on myös, ettei oikeuslaitoksemme ja sosiaalityöntekijämmekään tunne kunniamurhaa ja sen etiologiaa - he sekoittavat sen normaaliin mustasukkaisuusmurhaan (mitä kunniamurha ei ole!) Monikulttuurisuuden ihqtuksen kääntöpuoli on hyvin huono vieraiden kulttuurien, ja varsinkin niiden vastenmielisten piirteiden, tuntemus. Me pidämme islamilaista kunniakäsitystä jotenkin täysin käsittämättömänä ja syytämme itseämme siitä, että tuollainen on olemassa - ja kuitenkin samanaikaisesti olemme täysin kykenemättömiä edes ymmärtämään - saati mieltämään - mistä kunniamurhissa tosiasiallisesti on kyse.

Ja tämän takia takia kymmenet, ehkä sadat, maahanmuuttajatytöt menettävät Skandinaviassa henkensä.

Nykyajan Peppi Pitkätossu, osa IV

Jessica Watson on viikonloppuna kiertänyt Kap Hornin.

Ei mikään turha suoritus. Furious Fifties on sellainen merialue, jota aikuiset miehetkin kunnioittavat, ja 16-vuotias australialaistyttö pyyhältää Länsituulten virrassa Drakensalmen läpi kuin ongelmitta.

Kuka sanoi, etteivätkö lapset ja nuoret kykenisi aivan ällistyttäviin suorituksiin, jos heille vain annetaan siihen mahdollisuus - ja kannustetaan siihen? Onneksi Australian sosiaalitädeillä on hiukan enemmän huumorintajua kuin hollantilaisilla virkasiskoillaan.

Ruukinmatruuna ei tämän jälkeen näe enää mitään syytä, miksi Watson - tai Laura Dekker - ei pääsisi turvallisesti kotiin ongelmitta. Toki Agulhasinvirran ja Benguelanvirran kohtauspaikka Hyväntoivonniemen edustan merialueella on paha paikka, mutta Kap Hornin kierto on yhä nykyäänkin kunnioitettava suoritus.

Hienoa Jessica! Tuossa on todellista girl poweria.

Konfuusopoli

Dilbertin luoja Scott Adams on nerokkaampi kuin päältäpäin voisi arvella, ja hän esitti kirjassaan The Dilbert Future (Dilbertin tulevaisuus) vuodelta 1997 paljon mielenkiintoisia ennusteita ja loi uusia käsitteitä.

Yksi mielenkiintoisimpia - ja yllättävimpiä - on konfuusopolin (confusopoly) käsite. Konfuusopoli tarkoittaa markkinatilannetta, jossa on lukuisia toimijoita ja joilla on kaikilla pohjimmiltaan samanlainen tuote - ja jotka pyrkivät erottautumaan luomalla hämmennystä - siis luomalla puhtaasti mielikuvia, laatimalla outoja sisältöjä, keskittymällä epäolennaisuuksiin, vetoamalla tunteisiin jne. Lopputilanne on käytännössä jotain kartellin ja oligopolin välillä. Adams itse määrittelee konfuusopolin a group of companies with similar products who intentionally confuse customers instead of competing on price (ryhmä toimijoita joilla on samankaltainen tuote, ja jotka tietoisesti luovat kuluttajille hämmennystä sensijaan, että kilpailisivat hinnalla). Adams itse esittää asian seuraavasti:

The goal of the people at the top now is to create what I call confusopolies. The barriers to entry to almost any business are so low now—any company can get into any business, just invest some capital and get your product made cheaply in China or somewhere—so everything is basically a commodity. So you have to make your product so complicated that people will pay more for it, just because they are awed by the complexity of it. This is what happened on Wall Street.

Paras esimerkki konfuusopolista on puhelinoperaattorien kännykkäsopimukset. Kaikilla on periaatteessa sama tuote - he tarjoavat kännykkäpalveluita - mutta sen sijaan, että tuotteen substanssissa (viestien kuuluvuus, kaistanleveys, maantieteellinen kattavuus jne) olisi eroja, eri teleoperaattorit pikemminkin pyrkivät luomaan hämmennystä, konfuusiota, omiin tuotteisiinsa niin, että kuluttajan on mahdotonta tehdä päätöstä puhtaasti rationaaliselta pohjalta. Eri teleoperaattorien kännykkäsopimukset vaihtelevat muodollisella tasolla rajusti, mutta käytännössä niiden sisältö on täsmälleen sama. Näin teleoperaattorit itse kykenevät pitämään hinnat keinotekoisen korkealla.

Luonnollinen kartelli syntyy helposti konfuusopolin kautta tai sellainen voi johtaa konfuusopoliin. Miksi tällainen tilanne sitten syntyy? Usein kyse on tilanteesta, jota kutsutaan nimellä Mexican standoff - tilanne, jossa kilpailu johtaa molempien tuhoon - tai vaihtoehtoisesti kahden korvapuustiin ja kolmannen kauppaan eli osapuolet kilpailisivat itsensä näännyksiin ja joku kolmas, uusi ja veres toimija, koppaisi koko potin. (Kiinassa tämä tunnetaan nimellä "katsele, kun joen vastarannalla palaa" (36 strategiasta numero 9). Niinpä eri toimijat pyrkivät tietoisesti hämmentämään kuluttajaa niin, ettei hän kykene tekemään rationaalista valintaa eri toimijoiden välillä, vaan joutuu tekemään valintansa täysin tunnepohjalta. Näin syntyvä tilanne muistuttaa kartellia kuitenkaan olematta sellainen, ja kuluttajaa ei myöskään varsinaisesti harhaanjohdeta. Silti toimijat pystyvät ylläpitämään keinotekoisen korkeaa hintatasoa, ja pahimmillaan tilanne voi johtaa Veblenin hyödykkeen muodostumiseen.

Konfuusopoli syntyy erityisen helposti aineettomien hyödykkeiden ollessa kyseessä. Eri lentoyhtiöt muodostavat helposti konfuusopoleja. Samoin sen jälkeen, kun kilpailu on karsinut alalta todella tomppelit, tohelot ja surkeat toimijat ja jäljellä on vain enää hyviä, tuloksena on helposti oligopoli ja siitä muodostuva konfuusopoli. Palvelut - kampaajat, kosmetologit, pankit, vakuutukset jne - muodostavat helposti täysin mielikuva- ja tunnepohjaisia konfuusopoleja. Melbournen yliopisto on ottanut konfuusopolin käsitteen vakavasti ja tutkinut sitä ja sellaisen syntymistä.

Mutta myös aineelliset hyödykkeet muodostavat helposti konfuusopoleja. Mietitäänpä vaikka olutta. Noin 95% kaikesta oluesta on lageria - Saccaromyces carlsbergi-hiivalla pohjahiivamenetelmällä tehtyä liukuhihnabulkkituotetta, jolle tunnusomaista on helppo teollinen valmistettavuus, helppo juotavuus ja tasalaatuisuus. Tuloksena on varsin mautonta, pliisua litkua, ja eri tuotteiden välillä ei ole nimeksikään makueroja. (Suomalaisista lagereista oikeastaan vain Aura ja Karhu todella erottautuvat makunsa puolesta - muut ovat bulkkikuraa.) Budmilloors on toki tyyppiesimerkki tällaisesta liukuhihnalagerista, mutta osaako joku ihan oikeasti erottaa toisistaan Karjalan, Koffin, Olvin ja Lapin Kullan? Koska lagereilla ei käytännössä ole mitään eroa, eri panimot luovat mielikuvia ja oluen markkinointi on aivan puhtaasti mielikuvamarkkinointia. Karjalalla on erilainen mielikuva kuin Karhulla, jolla on erilainen imago kuin Olvilla, jolla on erilainen mielikuva kuin Koffilla, jolla on erilainen konteksti kuin Lapin kullalla. Näin panimot pyrkivät differentioimaan täsmälleen saman tuotteen hämmentämällä kuluttajaa ja vetoamalla tunteisiin ja mielikuviin. Hartwallin markkinointijohtaja Esa Rautalinko myöntää asian aivan suoraan: "Niiden kuuluukin olla samanlaisia. Muuten ne eivät olisi lagereita". Hän myös toteaa: "Perinteisissä olutmaissa kuten Saksassa ja Isossa-Britanniassa lagervallankumous on ollut käynnissä yli kymmenen vuotta. Suomessa tämä on tapahtunut huomattavati aikaisemmin". Lagervallankumous - se, että teollisesti tuotettu pliisu bulkkituote, jonka markkinointi perustuu puhtaasti konfuusopoliin, mielikuviin ja imagoon, työntää pois tieltään aidosti erilaiset ja maultaan selkeästi erottuvat erikoisoluet, kuten alen, bockin, bitterin, stoutin jne - merkitsee valintamahdollisuuksien kapenemista, alan oligopolisoitumista - ja konfuusopolin muodostumista.

Todettakoon, että ruukinmatruuna alkoi vuosia sitten tehdä itse kotiolutta saadakseen makuvaihtoehtoja liukuhihnalagerille - ei saadakseen halvimpia prosentteja. Kun ymmärtää kotipanimon pullonkaulat ja muistaa ylläpitää leikkaussalimaista hygieniaa ja riittävän pitkää varastokäymisaikaa, oluesta saa kotona todella hyvää ja maukasta eikä tarvitse alistua konfuusopoliin.

Mietitäänpä autoja. Jälleen kyse on mielikuvamarkkinoinnista, ja tunteisiin vetoamisesta. On julkinen salaisuus, että autoa ei suinkaan osteta järki- vaan tunnepohjalta. Eri automerkkien samankaltaisten mallien välillä ei ole juurikaan eroa, vaan kaikkien substanssi on about sama, eikä luotettavuus-, suorituskyky- tai kestävyyseroja eri merkeillä, varsinkaan uusina, nykypäivänä enää juurikaan ole; tai ei ole ainakaan siihen saakka, kunnes tyyppiviat tulevat ilmi. Jos auto ostettaisiin järkipohjalta, meillä olisi täsmälleen kahdenlaisia autoja: joko pieniä, vähäruokaisia ja ketteriä kehonsiirtimiä, ja sitten isoja, suorituskykyisiä ja tilavia tavarankuljettimia. Eli käytännössä pikkuautoja ja pakuja. Näin ei kuitenkaan ole, vaan koska autot valitaan tunne- ja mielikuvapohjalta ja autolta ei etsitä järkiperusteita vaan elämyksiä, automalleja on koko legio. Jotkut, kuten BMW ja Audi, aivan tietoisesti luovat itsestään vastenmielisen, röyhkeän ja piittaamattoman imagon saadakseen markkinasegmenttiä itselleen siitä ihmisryhmästä, jota on ollut tapana kutsua jupeiksi.

Tai mietitäänpä kosmetiikkaa. Jollemme laske parfyymejä - joiden tuoksuissa on aivan oikeasti eroa - ja aivan kamalinta Tarjoustalon spakkelia - mukaan, niin onko eri kosmetiikkavalmistajien meikeillä, kynsilakoilla, kajaleilla tai huulipunilla lopultakaan mitään eroa? Kyseessä on aivan puhtaasti teknokemia - lähtöaineet ovat kaikilla suunnilleen samat, ja pigmentit sekä lisäaineet ovat kaikilla suunnilleen samat. Markkinointi perustuu mielikuviin. Toki ammattilaismeikit, kuten Joe Blasco, joilla peittää palovammatkin, ovat oma lukunsa, mutta normaalinaisille markkinoidut päivittäistuotteet lopultakin ovat aivan puhdas konfuusopoli. Kuinka moni meistä tosiasiallisesti tiedostaa tämän?

Voimme toki väittää, että eri tuotteilla on eroja, mutta tosiasiallisesti erot ovat niin vähäisiä, etteivät rajahyödyn ehdot täyty kuin poikkeustapauksissa.

Ruukinmatruunan aivan ikioma, Stetsonin menetelmällä luotu ennuste on, että konfuusopolit tulevat yleistymään tulevaisuudessa. Koska varsinaisia todella uusia ja aitoja innovaatioita tehdään jatkuvasti yhä vähemmän ja about kaikki mielekäs alkaa olla jo keksitty - ja eri toimijat pyrkivät erottautumaan toisistaan muodolla, eivät substanssilla, eri toimijat pyrkivät ylläpitämään toisaalta konfuusopoleja ja toisaalta huonouden ekonomiaa välttääkseen tuhoisan kilpailun ja maksimoidakseen voittonsa.

Miksi näin? Tätä on jo aprikoitu muutama päivä sitten täällä masuunin valvomossa, jossa Qönttä ja Markku tuumailivat sitä, mikä on tulevaisuuden innovaatioiden tila, ja miten talous tulee kehittymään tulevaisuudessa. Koko ajan on menty siihen suuntaan, että substanssin sijaan kilpaillaan muodolla: sillä, kenellä on eniten kelloja ja vihellyspillejä ja vilkkuvia LEDejä tuotteessaan.

Alumiinitaivas puolestaan kirjoitti: Lisäksi kehityksen erottelu fundamentaaliin ja mielikuvadifferointiin on pointin eli talouskasvun kannalta täysin epäoleellista: jos ihmisten utiliteetti tai tyydytys tai iloisuus (take your pick) nousee siitä, että kilkuttimessa on vilkkuvia valoja tai tietty logo, niin laitetaan vilkkuvaloja tai logo ja ruuvataan hintaa ylöspäin. Onpahan suorastaan immateriaalista kulutusta! Hän juuri esitti sen, mistä konfuusopolissa on kyse: pidetään hintataso epänormaalin korkealla irrationaalisin vaikuttimin - hämmentämällä ihmisten päätöksentekokykyä ja vetoamalla heidän mielikuviinsa ja tunteisiinsa järjen sijaan ja kilpailematta hinnalla.

Konfuusopoli on asia, jota perinteinen taloustiede ei tunne ja jota eri ideologiat eivät myöskään tunnista, mutta joka on kuitenkin varsin ilmeinen ja todellinen asia. Kuluttajan kannalta se on erittäin harmillinen - se toisaalta vaikuttaa hänen sosiaaliseen statukseensa ja toisaalta hänen käyttövaroihinsa hyvin voimakkaasti, ja konfuusopolin takia ihminen maksaa tyhjästä.

Tai ehkä ihminen ei olekaan sitä, mitä hän syö, vaan sitä, mitä hän kuluttaa.

Vihreää tieteentekoa

Vihreän liiton ilmastoguru Oras Tynkkynen on tehnyt tarpeellista tiedettä.

Hän on nimittäin tehnyt pro gradu -tutkielmansa, kunnioitettavassa 32 vuoden iässä. Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, Tiedotusopin laitoksella, ja tiedotusopista. Pro gradu -tutkielma on hyvin syvällinen ja perusteellinen, onhan sitä tehty kuusi vuotta itsekieltäymyksessä ahertaen. Aiheena on Ruutuun sopimattomat ruumiit. Pro Gradu -työn tiivistelmä selittää oikeastaan kaiken:

Representaatiot esittävät todellisuutta, mutta myös luovat käsitystämme siitä. Representaatiot mediateksteissä vaikuttavat siihen, miten eri ihmisryhmiä kuten lihavia kohdellaan - ja miten ihmiset suhtautuvat itseensä.

Tutkimuksessani tarkastelen lihavien representaatiota kotimaisissa ja yhdysvaltalaisissa tv-sarjoissa. Aineisto koostuu satunnaisesti valitulla viikolla keväällä 2003 kolmella valtakunnallisella tv-kanavalla lähetetystä 57 jaksosta.

Aineiston toimijoista vajaat neljä prosenttia oli luokiteltavissa lihaviksi. Vain muutaman lihavan voi laskea kuuluvan päähahmoihin.

Lihavat toimijat näyttävät olevan selvästi aliedustettuja suhteessa väestöön käytännössä koko aineistossa. Puolessa sarjoista ei esiintynyt ainuttakaan lihavaa toimijaa ja liki neljässä viidesosassa ei yhtään lihavaa naista.

Aliedustusta voi selittää useilla tekijöillä, mm. lukumäärän arvioinnin epävarmuuksilla. Aliedustus on kuitenkin niin huomattava, ettei merkittäväkään aliarviointi muuttaisi keskeistä johtopäätöstä. Jäljelle jäävä ero johtunee kulttuurin lihavuuskammosta.

Enemmistössä aineistosta lihavia toimijoita merkitään ei-lihavista poikkeavalla tavalla. Lihavuutta käytetään tuottamaan hahmon tavallisuutta tai rahvaanomaisuutta ja lihavuus liitetään vammaan, ruumiin puutteeseen tai mielisairauteen. Lihavat toimijat voidaan myös merkitä yksinkertaisiksi tai lapsenomaisiksi ja toisaalta vilkkaiksi, temperamenttisiksi tai elehtiviksi.

Lihavat pääsevät kuitenkin esiin, ajoittain myös tasapainoisella ja jopa arvostetulla tavalla. Hegemonisessa ruumisnormissa on murtumia, ja sitä voidaan myös aktiivisesti haastaa. Vastarinnan keinoja voivat olla esimerkiksi vaihtoehtoisten representaatioiden tuottaminen, vastaluenta ja valtarepresentaatioiden muuttaminen.

Polkua kohti eri ihmisryhmien sallivia representaatioita voi kuvata kolmivaiheisena. Ensimmäisessä ryhmä murtautuu näkymättömyydestä esiin. Toisessa määrä saa rinnalle laadun ja esiin alkaa nousta myönteisiä hahmoja. Kolmannessa representaatio monimuotoistuu ja esiin pääsee erilaisia ihmisryhmän edustajia - ja hahmoja, joita ei yritetä palauttaa ryhmänsä edustajiksi.

Mahdollinen sallivien representaatioiden neljäs vaihe voisi perustua ruumisnormien purkamiselle ja uudelleen rakentamiselle tai ruumiillisuuden kategorioiden kiistämiselle. Se voisi myös asettaa lihavat hahmot yhteiskunnalliseen kontekstiinsa ja kuvata vastarintaa.

No. Usein julkisuudessa edistysmielisessäkin ja liennytyshenkisenäkin pidetyssä Tampereen yliopiston Tiedotusopin laitoksella tehdään yhä tänäkin päivänä siis varsin loistavaa ja korkealuokkaista tiedettä. Meidän korkeakoulumme ovat kaikki samanarvoisia ja kaikki tiede on yhtä oikeaa ja yhtä hyvää. Oras Tynkkynen on kantanut oman arvokkaan kortensa suomalaisen tieteenteon kekoon tekemällä selkeästi tarpeellista tiedettä. Unohtamatta tietenkään queer-näkökulmaa omista subjektiivisista mieshomoseksuaalin näkökulmistaan. Itse pro gradu -tutkielma - joka siis nyt kruunaa 12 vuoden uutteran opiskelun - löytyy täältä.

Todettakoon, että ruukinmatruuna itsekin on vuosia sitten tehnyt pro gradu -tutkielman. Hän tosin ei tehnyt sitä seuraamalla televisiota. Hän teki sen viettämällä tuntikausia kirjastossa, lukemalla kryptisiä ja vaikeaselkoisia tieteellisiä tekstejä, johtamalla kymmenittäin yhtälöitä - siis differentiaalikalkyylin, matriisilaskennan ja lineaarialgebran puolelta - titraamalla, läträämällä ja lotraamalla laboratoriossa ja viimein suorittamalla kenttäkokeet hengenvaarallisissa olosuhteissa teollisuudessa. Ja onnistui valmistumaan juuri parahiksi 1990-luvun lamaan ja työttömyyteen. Mikä sääli. Olisihan se ollut hienoa voida suorittaa pro gradu -tutkielma omasta opiskelualasta vain uutterasti televisiota katsomalla Tynkkysen tapaan. Ruukinmatruuna myöskään ei opiskellut yhtä uutterasti ja perusteellisesti kahtatoista vuotta kuin Tynkkynen, joten hänen sivistyksensä ja tietämyspohjansa on Tynkkyseen verrattuna jäänyt varsin vaatimattomaksi.

Ruukinmatruunaa on usein syytetty siitä, että hänen tekstinsä ovat vaikeaselkoisia ja niissä on liikaa sivistyssanoja. No. Ruukinmatruuna itse ei ole pitänyt itseään muuta kuin paljon lukeneena mutta vähän sivistyneenä amisgimmana, mutta ehkäpä hänen on nyt muutettava asennoistumista itseensä. Jos sivistyssanat ovat sivistyksen mitta, ja koska Oras Tynkkynen on varmasti sivistynyt - onhan hän sentään kansanedustaja ja opiskellut 12 vuotta - ja hänen pro gradu -työnsä ovat niin täynnä sivistyssanoja, että ruukinmatruunan itsensäkin oli vaikea ottaa tekstistä selkoa, niin ruukinmatruunan on kai itsensäkin syytä pitää itseään ainakin hiukkasen sivistyneenä.

Koska Oras Tynkkynen on nyt todistettavasti tiedemies - ja koska hän edustaa Vihreitä, on Vihreiden ilmastoguru ja on tehnyt yli satasivuisen sivistyneen tutkielman - ja koska Vihreät ovat tunnetusti ympäristöpuolue ja edistysmielinen sellainen - niin Tynkkysen pro gradu -tutkielma antaa hänelle nyt pätevyyden olla klimatologian ehdoton auktoriteetti ja guru.

On selvää, että Tynkkynen - kansanedustaja ja järjestöjyrä - teki pro gradu -työnsä parantaakseen maailmaa. Siihen hänellä on hyvät edellytykset, sillä antaahan tiedotusopin pro gradu huomattavasti paremmat valmiudet ymmärtää ilmastoa kuin luonnontieteiden kandin, luonnontieteiden maisterin tai diplomi-insinöörin tutkinto. Nuo typerät mutteripäät vain tyytyvät vääntämään omaa jargoniaan erilaisten ikävien ja vaikeaselkoisten yhtälöiden, mallinnusten ja regressioanalyysin kautta. Pessimistejäkin ovat vielä, kun yrittävät aina laatia sen worst case -skenaarion. Mitä on tylsä yhtälönnysväys maailmanparantamiseen verrattuna?

Tosin ruukinmatruuna itse ei tehnytkään koulunpenkinkulutusvuosiensa jälkeen pro gradu -tutkielmaansa parantaakseen maailmaa. Hän teki sen saadakseen vaativampia työtehtäviä ja parempaa palkkaa.

Toki ruukinmatruuna itsekin on kiinnostunut ilmastoasioista. Hän on ollut kiinnostunut niistä sen jälkeen, kun aikoinaan lapsena joutui perheensä kanssa purjehdusreissulla myrskyyn, muttei merihätään, koska isukki osasi tulkita säätä oikein ja käski reivaamaan purjeet hyvän sään aikana. (Muistakaa äidin pikku maakravut: Purjeita reivataan. Ei kurssia.) Ja toki aikoinaan, kun hänestä tuli 99, niin oppimäärään kuului myös sääoppi ja erilaisten pilvien tulkitseminen. Ei tosin astrologian vaan meteorologian keinoin. Lentäjän valssi antaa virheellisiä ohjeita säkeessä "kaartaen konetta pilviin päin" - yleensä pilviä on syytä välttää niissä vallitsevien kovien ilmavirtausten takia. Ja nyt viimeksi sitten oseanografiasta tuon Laura Dekker -farssin ja Jessica Watsonin yksinpurjehduksen takia.

Mutta ruukinmatruuna on nähnyt myös sen tieteenteon käänteispuolen - arvovaltakiistat, selkäänpuukotuksen, klähminnän, datan pimittämisen, politikoinnin - ja ruukinmatruunalla on tapana suhtautua kaikkeen sellaiseen tieteeseen, josta ei ole esitettävissä suoria analyyttisiä tuloksia vaikkapa yhtälöiden tai genetiikan tai kausaatiomallin kautta, hyvin skeptisesti. On myös muistettava se vanha tieteenteon maksiimi: Any sufficiently sophisticated text is impossible to be distinguished from gibberish - ja Alain Sokal osoitti tämän maksiimin ah niin todeksi. Varsinkin ei-objektiivisissa tieteissä, kuten histfiilarien alueissa ja humanistisissa tieteissä yleensäkin, ruukinmatruunalla on paha taipumus luottaa enemmän omaan subjektiiviseen arvostelukykyynsä kuin valmiiksipureksittuihin totuuksiin ja tiedemiesten sanaan. Historiassa kun ei voi vääntää matriisia eikä integroida. Siksi historiaa kykenee tulkitsemaan kuka tahansa, mutta luonnontieteet vaativat oman sofistikoituneen ja alalle vihkiytyneen esoteerisen papistonsa, joka mumisee jotain matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta ja jota muut eivät ymmärrä.

Tosin tiedotusopin pro gradu antaa myös kaikki valmiudet ilmastogurun työhön. Toisin kuin ruukinmatruuna, joka joutuu vain tyytymään luonnontieteisiin, matematiikkaan, fysiikkaan ja objektiiviseen tietämykseen sekä mallinnukseen - koska hän teki oman pro gradu -työnsä em. metodeilla, tiedotusopin maisteri ymmärtää varmasti kaiken katsomalla uutterasti televisiota - koska se on hänen spesifinen metodinsa.

Ehkäpä nyt hedelmällisen iän viimeisinä vuosina on aika ruukinmatruunan itsensäkin ryhtyä parantamaan maailmaa. Tosin luonnontieteiden, ei tiedotusopin, kautta.

Toisinaan sikari on vain sikari.

Mitä seuraavaksi - krusifiksiin kätketty tikariko?

Tefillin aiheutti pommihälytyksen USA:n sisäisellä lennolla. Ortodoksijuutalainen matkustaja oli tehnyt 5.Moos.6:8 mukaisen rukoustoimenpiteen, sitonut tefillinit otsaansa ja käteensä, pannut tallitin päälleen ja alkanut lukemaan kaddišia. Ääneen.

Koska heprea ja arabia ovat sukulaiskieliä ja shalom aleikhem tarkoittaa samaa kuin salaam aleikum, ja koska kristittyjen hepreantaito on yleensä surkea ja ateistien vielä surkeampi, kanssamatkustajat olivat luulleet miestä itsemurhaterroristiksi ja tefilliniä pommiksi.

Kone joutui tekemään hätälaskun Philadelphiaan, jossa tilanne selvitettiin.

Mitä seuraavaksi? Zacharias Topeliuksen Välskärin kertomuksissa jesuiittaisä Hieronymuksella oli vekkuli krusifiksi. Kun Jeesuksen rintaa painoi, jalkopääastä ponnahti esiin tikarin terä.

Mitäköhän sellaisesta mahdettaisiin lennolla tykätä?

Itätuulten virta

Ruukinmatruuna on, seuratessaan Laura Dekker -farssia ja Jessica Watsonin purjehdusta, tutustunut samalla oseanografiaan ja sekä ilmastoon, säihin, tuuliin että merivirtoihin. Ja hän on myös samalla joutunut ottamaan kantaa ilmaston lämpenemiseen, siihen vaikuttaviin syihin ja siihen, onko a) ilmaston lämpeneminen ihmisen syytä vai ei ja b) miten se vaikuttaa elämäämme ja c) miten se vaikuttaa Suomen ilmastoon.

No. Ruukinmatruuna muistaa jo peruskoulusta oppineensa, miten Golf-virta lämmittää Suomen ilmastoa ja miten ilman sitä meillä olisi kylmää kuin Siperiassa ja miten ilmaston lämpeneminen uhkaa pysäyttää Golf-virran. Mutta tilanne ei ole noin yksioikoinen. Tosiasiallisesti Golf-virta ei vaikuta Suomen ilmastoon mitenkään - lämpö voi siirtyä vain kolmella tavalla fysikaalisesti ja ne ovat johtuminen, säteily ja konvektio, ja Golf-virta ei vaikuta Suomen ilmastoon näistä millään tavalla - Golf-virrasta on Suomen rannikolle 2500 km, ja siinä on välissä vuoristo ja toinen meri (Itämeri). Suomen pepun pelastaa se, että Suomi sijaitsee Atlantin matalapaineiden sulkeutumisalueella eli okkluusiorintamat muodostuvat täällä, ja Atlantin matalapaineet tulevat täällä alas vetenä tai räntänä. Nyt tätä kirjoittaessa matalapaineita ei ole tullut liki kuukauteen, Golf-virta virtaa kuten ennenkin ja meillä vallitsee kaunis korkeapaine - ja pakkaset ovat sen mukaisia. Ilmastonmuutos, sano!

Golf-virta on kuitenkin vain yksi maapallon merivirroista, ja oheisesta kuvasta voi helposti nähdä virtojen nopeuden ja suunnan. Merivirrat ovat pohjimmiltaan konvektiovirtauksia, joiden suunta määräytyy toisaalta maan pyörimisliikkeen, toisaalta vallitsevien tuulten ja toisaalta mantereiden aseman mukaan. Totuuden nimessä on mainittava, että Golf-virralla on toki tärkeä merkitys Atlantin matalapaineiden muodostumisessa.

Jos maapallo olisi liikkumaton kappale, niin konvektiovirtaukset olisivat täysin pystysuoria. Merivirrat kulkisivat samalla tavoin päiväntasaajalta navoille pituusasteiden suuntaisesti, sillä lämpötilaerot pyrkivät tasaantumaan. Mutta maapallo pyörii.

Kuten tiedämme, Aurinko nousee idästä ja laskee länteen. Tästä on helppoa päätellä, että Maa pyörii lännestä itään. Pyörimisliikkeestä aiheutuva Coriolis-voima vääntää pohjoisella pallonpuoliskolla liikkuvia objekteja oikealle ja eteläisellä vasemmalle; siksi matalapaineet pyörivät Suomessa vastapäivään, mutta Australiassa myötäpäivään, koska paine-erot pyrkivät tasaantumaan näin. Päiväntasaajalla - doldrumien alueella - coriolis-voima on nolla. On väitetty, että britit hävisivät Coronelin meritaistelun 1914 amiraali Maximilian Graf von Speen lippuetta vastaan Coriolis-voiman takia - brittien tykit oli tarkkuutettu pohjoisella pallonpuoliskolla, ja he ampuivat hutiin kun tykinkuulat väänsivät pahasti ohi maalin, kun taas Speen tulitus oli tarkkaa. Ikävä kyllä amiraali Frederick Sturdee ei tehnyt samaa virhettä Falklandien taistelussa.

Mutta maapallolla on ilmakehä, ja ilman lämpeneminen aikaansaa tuulet. Peruskoulussa myös aikoinaan opetettiin, miten eri leveysasteilla on erilaiset vakaat tuulivyöhykkeet, ja puhuttiin polaarisolusta, hepoasteista ja länsituulista. Ja tuulivyöhykkeet muodostuvatkin seuraavasti:

* Päiväntasaajalla on jatkuva matalapaine - siellä muodostuu pasaatituulten kohtaamisvyöhyke eli doldrumit. Tämä purjehtijan painajainen on ikävä paikka - siellä on 200 päivää vuodesta tyventä ja muulloin täysin arvaamattomia myrskyjä. Säät ovat hyvin ikäviä.

* Päiväntasaajan ja 30. leveysasteiden väliin muodostuu Hadleyn solu. Tämä aikaansaa pasaatituulet - vakaat idästä länteen puhaltavat tuulet, joiden nopeus on 5-10 m/s. Pasaatituulet ovat leppoisia tuulia, joilla on ollut valtava merkitys kauppamerenkululle. Coriolis-voiman vuoksi pohjoisella pallonpuoliskolla muodostuu koillispasaati (tuuli vääntää oikealle) ja eteläiselle kaakkoispasaati (tuuli vääntää vasemmalle).

* Pasaatituulten vyöhykkeen pohjoispuolella - 30.-35. leveysasteiden tuntumassa - sijaitsevat hepoasteet. Näillä vyöhykkeillä on jatkuva pläkä, ja merenkulkijat eivät tykkää hepoasteista. Hepoasteilla vallitsee jatkuva korkeapaine - mikä mantereen puolella merkitsee voimakasta aavikoitumista.

* 35. ja 65. leveysasteiden väliin muodostuu Ferrelin solu. Tämä aikaansaa länsituulet - vakaat ja voimakkaat lännestä itään puhaltavat tuulet, joiden nopeus voi olla jopa 40 m/s. Näistä leveysasteista puhutaan usein nimillä "ärjyvät nelikymppiset", "raivoisat viisikymppiset" ja "ujeltavat kuusikymppiset", sillä varsinkin eteläisellä pallonpuoliskolla, missä ei ole mannermassaa tuulten tiellä, tuulet - ja merenkäynti - ovat näiden nimien mukaisia.

* 65. ja 70. leveysasteiden välissä on polaarinen tyyni. Täällä tuulet ovat varsin heikkoja.

* 70. leveysasteelta navoille vallitsee polaarinen solu. Täällä vallitsevat tuulet ovat itätuulia. Ne ovat länsituuliin verrattuna heikkoja, mutta riittävän merkittäviä aikaansaamaan merivirtoja.

Merivirrat siis seuraavat toisaalta vallitsevia tuulia ja toisaalta maan pyörimisliikettä ja Coriolis-voimaa, mutta toisaalta myös mantereet vääntävät niitä. Kun tarkastelemme Wikipedian karttaa vuodelta 1943, havaitsemme mielenkiintoisen ilmiön: merivirrat ovat eri pallonpuoliskoilla melkein symmetrisiä. Melkein, sillä kartasta näkee, että eteläisellä pallonpuoliskolla Ferrelin solun vallitsevat merivirrat ovat kylmiä, mutta pohjoisella pallonpuoliskolla Ferrelin solun vallitsevat merivirrat ovat lämpimiä.

Sekä pohjoisella että eteläisellä napaseudulla on ikuinen jää. Tämä ei johdu pelkästään absoluuttisesta lämpötilasta, vaan myös merivirroilla on näppinsä pelissä.

Eteläinen pallonpuolisko on helppo mieltää, koska siellä ei - Australiaa lukuunottamatta - ole nimeksikään maamassoja. Siellä meret pääsevät vellomaan vapaasti ja tuulet tuivertamaan - ja siellä merenkäynti on myös legendaarista, eikä Kap Hornin maine tule tyhjästä. Ja eteläistä pallonpuoliskoa dominoi maailman suurin merivirta, kylmä Länsituulten virta, joka kiertää Antarktista ikuisena, päättymättömänä kehänä. Virta on valtava - siinä kulkee kymmenen kertaa enemmän vettä kuin Golf-virrassa, ja liki 500 kertaa enemmän vettä kuin kaikissa maailman joissa yhteensä. Virta kulkee 45. ja 60. eteläisen leveysasteen välissä, ja se eristää Antarktiksen omaksi ilmastoalueekseen. Se myös pitää huolta, ettei muualta maailmasta pääse lämmintä vettä eikä ilmaa lämmittämään Antarktista. Merenkulkijat ovat tunteneet Länsituulten virran siitä lähtien kun Sir Francis Drake ensimmäisen kerran kamppaili sitä vastaan - ja maailman nopein purjehdusreitti, klipperireitti, seuraa sitä lännestä itään. Länsituulten virta on virran vanha suomalainen nimi, ja monet suomalaiset suuret purjelaivat ovat seuranneet sitä matkallaan Australiasta Eurooppaan Kap Hornin ympäri. Antarktiksen rantoja huuhtelee heikosti lämmin, heikko Antarktiksen rannikkovirta, joka kiertää vastakkaiseen suuntaan Länsituulten virtaa vastaan, idästä länteen. Nämä kaksi saavat aikaan konvergenssivyöhykkeen, jonka vuoksi Antarktista ympäröi maailman voimakkain ja elinvoimaisin ekosysteemi.

Mutta kun katsomme pohjoista pallonpuoliskoa, niin siellä 45. ja 60. leveysasteiden välillä vallitsevat lämpimät merivirrat - Golf-virta, joka muuttuu Pohjois-Atlantin virraksi, sekä Kuroshiwo, joka muuttuu Pohjois-Tyynenmeren virraksi. Miksi näin? Miksi Arktis on jäässä? Jos kerran Antarktiksen rannikkovirta on lämmin, niin onko sitten Arktiksen alla kylmä merivirta?

Vastaus piilee juurikin maan pyörimisliikkeessä sekä Coriolis-voimassa. Länsituulet puhaltavat pohjoisella pallonpuoliskolla lämpimiä virtoja, mutta eteläisellä kylmiä.

Jos pohjoisella pallonpuoliskolla ei olisi maamassoja vaan siellä olisi samanlainen meri kuin etelässä, tällöin Pohjoisnapaa ympäröisi samanlainen valtava merivirta kuin Länsituulten virta etelässä - mutta se olisi lämmin! Pohjoisnapa olisi jäätön ja sula ympäri vuoden.

Kun katsomme karttaa, niin Länsituulten virrasta erkanee koilliseen - siis virtaussuunnasta vasemmalle - kolme voimakasta kylmää virtaa; Benguelanvirta Afrikan edustalla, Humboldtinvirta (Perunvirta) Etelä-Amerikan edustalla sekä Länsi-Australian virta Australian edustalla. Vastaavasti pohjoisista lämpimistä merivirroista erkanee oikealle (kaakkoon) Portugalinvirta ja Alaskanvirta, jotka lämmittävät mantereita.

Päiväntasaajan kaikki virrat ovat lämpimiä ja seuraavat pasaatituulia. Päiväntasaajan virroista erkanee pohjoisessa Atlantilla Antillien ja Karibian virrat oikealle (luoteeseen), joka jatkuu Golfvirtana koilliseen, ja Kuroshiwo Tyynellämerellä, joka jatkuu Pohjois-Tyynenmeren virtana kohti Amerikkaa. Vastaavasti eteläisellä pallonpuoliskolla Brasilianvirta, Agulhasinvirta ja Itä-Australianvirta vääntyvät vasemmalle (lounaaseen), ja niiden vesi sekoittuu kylmään Länsituulten virtaan.

Mutta Pohjoisnavan alla todellakin on itäänpäin virtaava kylmä merivirta, joka tuo kylmää merivettä sekä Tyynellemerelle että Atlantille. Se kiertää Arktiksen jäämassojen alla, pitää ne jäässä ympäri vuoden, ja erkanee oikealle (lounaaseen) Tyynellemerelle Oyashiwona ja Atlantille Labradorinvirtana sekä Grönlanninvirtana.

Ruukinmatruuna törmäsi varsin mielenkiintoiseen oseanografiseen artikkeliin, jonka mukaan Panaman kannas aikaansai sen, että Pohjoisnapa jäätyi. Panaman kannas tukki päiväntasaajavirtojen reitin ja heikensi virtausta niin, ettei lämmin merivesi enää kyennyt kuljettamaan pohjoiselle pallonpuoliskolle riittävästi lämpöenergiaa pitämään sitä sulana. Samaan hengenvetoon voi spekuloida: entäpä, jos Drakensalmi Etelä-Amerikan ja Antarktiksen välillä menisi tukkoon? Länsituulten virta heikkenisi valtavasti, ja Brasilianvirta, Agulhasinvirta ja Itä-Australian virta toisivat nyt lämmintä merivettä Eteläiselle Jäämerelle. Lopputulos olisi, että Antarktis alkaisi sulaa, ja siellä vallitsisi samanlainen ilmasto kuin Siperiassa nyt: lämpimät kesät mutta kylmät talvet. Mutta Perunvirta, Benguelanvirta ja Länsi-Australian virta vahvistuisivat, ja mantereiden lounaisrannikoille tulisi samanlainen ilmasto kuin Japanissa: leveysasteeseen nähden hyvin kylmä.

Entäpä, jos maapallo vaihtaisi pyörimissuuntaa? Tällöin meillä vallitsevat tuulet olisivat itätuulia, kun taas pasaatituulet olisivat länsituulia. Golfvirran tilalla olisi nyt lämmin "Biskajanvirta", joka virtaisi vasemmalle kaartaen koilliseen, kun taas Suomen ilmasto muistuttaisi nyt Kamtšatkan niemimaan ja Siperian itäosien ilmastoa - täällä olisi tundraa. Vastaavasti Kamtšatkan niemimaata huuhtoisi ihana, lämmin merivirta - ja Japani ja Korea olisivat tunnettuja legendaarisista viineistään. Etelänapaa kiertäisi nyt lämmin Itätuulten virta - ja Arktiksen ilmasto olisi samankaltainen kuin Suomessa. Siellä olisi taigalle tyypillisiä metsiä ja puunjalostusteollisuutta. Pohjoisella Atlantilla ja Tyynellämerellä puolestaan olisi kylmä virta, joka kulkisi idästä länteen.

Entäpä ilmaston lämpeneminen? Kyseessä on niin monen muuttujan yhtälö, ettei siitä oikeastaan pitäisi edes Erkin yrittää ottaa selkoa. Mutta on enemmän kuin todennäköistä, että Panaman kannas estää yhä tänäkin päivänä Arktiksen jäämassojen sulamisen - ja Länsituulten virta pitää Antarktiksen jäässä aina siihen päivään saakka, jolloin mannerliikunnot sulkevat taas Drakensalmen. Tai Antarktis liukuu jonnekin muualle. Maailman mannerjäästä 90% on Antarktiksella, ja Grönlanninvirta sekä Labradorinvirta - ja Arktiksen alainen kylmä merivirtaus - kyllä pitävät huolen siitä, ettei Grönlanninkaan jäätiköt aivan heti sula. Pohjoiskalotin sulaminen puolestaan ei vaikuta merenpintaan mitenkään, sillä kyse on meressä kelluvasta jäästä, joka syrjäyttää painonsa verran merivettä jo nyt.

Uhkakuvat merenpinnan hirmuisesta noususta ovat siis puhtaan oseanografisessa mielessä vahvasti liioiteltuja - ainakin niin kauan, kun meillä ei ole Itätuulten virtaa.

Mies puree koiraa

Vanhan journalistiperiaatteen mukaan se ei ole uutinen, jos koira puree miestä, se on uutinen, jos mies puree koiraa. Eli mahdollinen mutta epätavallinen tai epätodennäköinen tapahtuma on uutinen, kun sensijaan tavanomaiset jutut eivät ylitä uutiskynnystä.

Eilen iltapäivälehtien lööpit julistivat suureen ääneen että Mika Myllylä oli pahoinpidellyt kahta naista. No. Naisten pahoinpitely on suomalaisessa yhteiskunnassa ehdoton no-no, ja siitä lynkkauspartiot ja wannabe-kunniamurhaajat kaivavat puukot, talikot ja haulikot esiin ja lähtevät liikkeelle. Kyseessä siis on uutinen.

Kun asiaa alettiin penkomaan syvemmin, kävi ilmi, että naiset olivat itse haastaneet Myllylän kanssa riitaa, ja alkaneet lyömään - ja Myllylä oli itsepuolustanut. Naiset siis olivat lyömäpuolella ja Myllylä saamapuolella. No. Miesten lyöminen on sosiaalisesti täysin sallittua, ja jokainen pikkupoika oppii jo kolmivuotiaana, että hänen kyynelillään, mustelmillaan, katkenneilla hampailla ja luunmurtumillaan ei ole mitään merkitystä - miehet ovat täysin vapaata riistaa ja heitä saa pahoinpidellä, lyödä, potkia ja murjoa ilman minkäänlaista rangaistusta. Nainen saa pahoinpidellä miestä aivan vapaasti, ja se on vain koomista. Kyseessä siis ei ole uutinen.

Jokainen poikalapsen äiti varmasti ymmärtää, mistä on kyse tässä yhteiskunnassa. Kyse on vain siitä, millaisen maailman me haluamme pojillemme jättää.

Turmeleeko opiskelu puolensapitämiskyvyn?

Ruukinmatruuna luki huolestuneena Sailaksen työryhmän ajatuksista pidentää työuria - vaikka sitten väkisin. Ja kuten aina, X-sukupolvelle ja meitä nuoremmille sana "uudistus" tarkoittaa aina samaa kuin "huononnus", "heikennys" tai "kurittaminen". Ja tässäkin tapauksessa keinot ovat perinteisen suomalaiset: paljon keppiä, lyhyt talutushihna ja vähän porkkanaa. Keinoihin kuuluu mm. ansiosidonnaisen työttömyysturvan heikentäminen, eläkeikien nostaminen, osa-aikaeläkkeen poisto ja kaikki muut täysin vihjeettömät konstit, joilla viiden euron suutari tekee kymmenen euron vahingon.

Tähän siis ollaan tultu - syyksi selitetään huoltosuhteen jatkuva heikkeneminen sekä se, että meillä nuoret hakeutuvat työkyvyttömyyseläkkeelle aikaista ahkerammin kun kuuppa ei enää kestä, joskaan kenellekään ei ole tullut mieleen, että ei se huoltosuhde vaan se kokonaisverokertymä. Ruukinmatruuna miettii omaa nuoruuttaan, vanhempiensa nuoruutta ja isovanhempiensa nuoruutta - ja toteaa, että työelämässä ollaan menossa kovaa vauhtia takaisin tsaarinajan työilmapiiriin, työlainsäädäntöön, työsuhdeturvaan ja työelämään näin yleensäkin. Koko ajan mennään jatkuvasti yhä hullumpaan ja hullumpaan suuntaan. Samaan aikaan hallituksen sosiaalipolitiikka on täysin holtitonta - ja tuottaa vain lisää nälkäisiä suita, joista koituu vain riesaa sekä sosiaalisia ongelmia ja jotka huonontavat huoltosuhdetta entisestään, ja joiden työllistymispotentiaali on minimaalinen.

Miksi? Vaikka nuoret ovat jatkuvasti fiksumpia, koulutetumpia ja lukeneempia kuin ikinä, heidän psyykensä ei kestä nykyajan työelämän vaatimuksia - ja Sailas kaikella vihjeettömyydellään syyttää asiasta työterveyshuoltoa. Ruukinmatruuna mietti asiaa, ja tulokset olivat pelottavia. Paitsi että nuoret ovat fiksumpia, koulutetumpia ja lukeneempia kuin koskaan ennen, he ovat myös tylytetympiä, nöyryytetympiä ja alistetumpia kuin koskaan ennen. Koulutuksestaan huolimatta heille on jaossa vain p*skaduuneja surkeilla palkoilla ja vielä surkeammilla työolosuhteilla. Ruukinmatruuna ei käytä, äitinsä pyynnöistä huolimatta, sanaa "hanttihomma", vaan hän käyttää sanaa "p*skaduuni". Siksi, että hanttihommista sentään maksetaan ja niissä kohdellaan suunnilleen inhimillisesti: p*skaduunissa työntekijää kohdellaan kuin p*skaa surkean palkan ja vielä surkeampien työehtojen ohella.

Miksi nuoret eivät kapinoi? Miksi Molotovin cocktailit, katukivet ja shurikkenit eivät lennä? Missä ovat mielenosoitukset, lakot, työtaistelut? Eivät missään. Nuoret alistuvat orjamaisesti, ja kun nuoret yrittävät jatkuvasti sinnitellä ja pinnistellä ja mukautua alati huononevaan työelämään, psyyken sietoraja menee lopulta yli ja tapahtuu pimahdus.

Ruukinmatruunan havainto on seuraava: Opiskelu tuhoaa ihmiseltä kyvyn pitää puoliaan. Aivan kuten Teoderik totesi 500-luvulla: Poika, joka on lapsena vavissut koulumestarin vitsan edessä, ei miehenä kykene pitämään miekkaa kädessään, nykypäivänäkin mitä pitemmälle ihminen on opiskellut, sitä kiltimpi, nössömpi ja saamattomampi hän on, ja sitä kyvyttömämpi hän on pitämään puoliaan, ja sitä vaikeampaa hänen on suuttua, raivostua ja tehdä vastarintaa kun hänen oikeuksiaan loukataan. Se, että nuoret ovat nykyään pitemmälle koulutettuja kuin ikinä, he myös ovat nöyrempiä, kiltimpiä ja selkärangattomampia kuin ikinä. He eivät osaa suuttua, he eivät osaa vaatia eivätkä he osaa pitää puoliaan.

Miksi näin? Syy on siinä, että opiskelu itsessään vaatii pitkäjänteisyyttä ja nöyryyttä. Jotta opiskelu olisi menestyksekästä, ihminen joutuu kieltäytymään tällöin paljosta. Nautinnoista, sosiaalisista aktiviteeteista, huveista. Opiskelu on investointi itseen, mutta kuten kaikki investoinnit, se voi osoittautua hukkainvestoinniksi - ja ihmisen kognitiivinen dissonanssi iskee päälle silloin, jos näin käy. Opiskelu tekee ihmisen nöyräksi ja kiltiksi, sillä paljon opiskellut ihminen uskoo investointinsa kannattavan ja vielä joskus kantavan hedelmää. Siksi paljon opiskellut ihminen mieluummin sietää nöyryyttämistä ja alistuu täysin sietämättömiinkin työsuhteisiin siinä toivossa, että ponnistelut joskus vielä palkitaan, ja että ahkeruus kovankin onnen voittaa. Ihminen pääsääntöisesti on kognitiivisen dissonanssin vuoksi kykenemätön tunnustamaan itselleen, että ne vuodet, itsekieltäymykset ja rahat, jotka opiskeluun on investoitu, ovat uponneet kuin hohtimet kaivoon - peruuttamattomasti - ja että se opiskelu oli hukkainvestointi, sillä tyhjän saa pyytämättäkin.

Toivossa on hyvä elää, totesi lapamato. Ikävä kyllä hyvikset voittavat vain elokuvissa, tosielämässä sananlaskut ovat pelkkiä latteuksia ja tässä maailmassa ei ole reiluutta eikä oikeutta, vaan ovelimmat, röyhkeimmät ja niljakkaimmat menestyvät parhaimmin. Kilteille, ahkerille ja kuuliaisille jää Musta Pekka käteen. Me olemme päätyneet tähän tilanteeseen siksi, että palkansaajat eivät ole riittävän ponnekkaasti pitäneet puoliaan ja työvoima on nykyisin nöyrempää, tahdottomampaa ja alistuvampaa kuin koskaan. AY-liike on muuttunut täysin hampaattomaksi kumileimasimeksi.

Sailaksen työryhmän esityksessä on vielä catch, joka ei ole auennut kaikille. Sen mukaan alle 63-vuotias voisi päästä eläkkeelle vain, jos takana on 40 vuoden yhtäjaksoinen työura. Ei ole vaikeaa laskea 1+1, että akateemiset, jotka harvoin valmistuvat alle 23-vuotiaina ja vielä harvemmin saavat vakiduunin sen jälkeen, eivät tule pääsemään eläkkeelle vaikka kroppa ja kuuppa olisivat tuossa iässä kuinka lopussa. Opiskelu ei ole pelkästään tällöin hukkainvestointi; se on demeriitti. Kannattaako opiskella ja lukea, jos Suomessa siitä rankaistaan tällä tavoin?

Ruukinmatruuna ei todellakaan tiedä, mitä puoluetta äänestäisi tulevissa vaaleissa.