Energiaa, sun laulusi soi

Eduskunnassa on pian äänestys lisäydinvoimasta. Greenpeace on kunnostautunut pelottelemalla jälleen ydinenergian vaaroista ja kompromettoimalla ydinvoiman puolesta äänestäviä ihmisiä. Samaan aikaan vihreiden tapetillenostamana ongelmana on ilmastonmuutos, jossa yhdeksi merkittävimmäksi tekijäksi on osoittautunut fossiiliset polttoaineet. Ainoa, mikä on varmaa, on että nykyisen elintason ylläpitäminen vaatii lisäenergiaa - ja vain vaurailla maillla on varaa ympäristönsuojeluun.

Ruukinmatruuna ei oikein tiedä, mitä sanoisi. Varmuudella hän tietää, että ekstensiivisessä energiantuotannossa (= perusvoimassa) meillä on täsmälleen kaksi vaihtoehtoa, ja ne ovat fissio ja fossiili. Eli joko hiilivoima tai ydinvoima. Jos teollisuus ei saa ydinvoimaa, se rakentaa hiilivoimaa. Niin yksinkertaista se on.

Kotitehtäväksi jääköön ratkaista, miksi meillä on veneellä aurinkopaneeli, mutta ei ydinreaktoria.

Outoa paluumuuttoa

Paluumuutoksi kutsutaan sellaista muuttoliikettä, mikä suuntautuu omille tai vanhempien kotiseuduille. Mutta toisinaan paluumuutto voi olla todella outoa.

Tuhannet juutalaiset ovat nimittäin muuttamassa kaikkein epätodennäköisimpään maahan kaikista - Saksaan. Ja he muuttavat sinne Israelista.

Miksi dûnedain hylkää Nûmenorin? Syy on paradoksaalisesti judeofobia - jatkuva arabiterrorin ja väkivallan pelko. Monet israelilaiset muuttavat Saksaan paetakseen jatkuvaa väkivallan uhkaa Lähi-idässä. Toisaalta monet juutalaiset itsekin inhoavat väkivaltaa - ja Israelin armeija on niittänyt kauniisti sanoen kyseenalaista satoa tällä alalla. Mutta miksi ihmeessä Saksaan? Eihän ha-shoasta ole kulunut vielä ihmisikääkään?

Syy on siinä, että natsismi oli Saksassa lopultakin lyhytaikainen hulluus. Ja ennenkaikkea se oli hulluus, josta saksalaiset todella ottivat opikseen. Nuorten israelilaisten suhde Saksaan on myös paljon helpompi kuin heidän vanhempiensa tai isovanhempiensa sukupolvien. Saksalaiset 2010 ovat eri puusta veistettyjä kuin 1938. Toki israelilaisnuoret ovat kuulleet holokaustista koulussa, mutta se on heille kaukainen asia. Jiddiš on riittävän lähellä saksaa, että sillä kykenee ymmärtämään Helmutin ja Sabinen kieltä.

Ehkä toinen maailmansota - ja Saksan kohtalo - oli hirvittävä muistutus siitä, miten käy, kun hylkäämme korkeauskonnon ja siihen kuuluvan käsityksen ihmisen perimmäisestä pahuudesta, omaksumme pseudopakanuuden ja kuvittelemme olevamme yli-ihmisiä ja kaikkivoipaisia jumalia itse. Lopputulos oli hybris - ja nemesis; Royal Air Forcen Bomber Command hävitti suunnilleen koko saksalaisen kulttuurin aikaansaannokset arkkitehtuurin ja taiteen saralta liki tuhannen vuoden ajalta. Se oppitunti oli saksalaisille niin hirvittävä, että on ihme, jollei siitä olisi opittu mitään.

"Ne vie meidän naiset..."

Nimimerkki Tuomas protestoi ruukinmatruunan edellistä masuuninlaskua kliseemäiseksi, mutta kaikkien maahanmuuttokriittisten klišeiden äidin täytyy olla ne vie meidän naiset. Ja tämä on erityisesti suomalaismiehiin liitetty klišee.

Niin julmalta kuin se tuntuukin, niin mustasukkaisuus on elämää eteenpäin vievä voima. Koska ihminen on pesäviipyinen laji ja koska ihmispennun kasvattaminen vauvasta aikuiseksi on valtava projekti ja vie valtavasti resursseja, niin sellainen mies, joka ottaa itselleen aisankannattajan roolin ja sallii puolisolleen syrjähypyt, häviää pois evolutiivisesta kierrosta - ennemmin tai myöhemmin hän joutuu elättämään käenpoikia. Vastaavasti nainen, jonka mies on häntäheikki, huomaa että jokainen jätkän siittämä äpärä on poissa hänen omien lastensa resursseista. Ihminen, joka ei ole mustasukkainen, jää tässä julmassa ja kovassa maailmassa röyhkeämpien ja vähemmän idealististen ihmisten jalkoihin. Ja sama pätee täsmälleen kaikkiin eläinlajeihin: mustasukkaisuus on biologiaan koodattu voima - halusimme sitä tai emme.

Ja niin paljon kuin tuo "ne vie meidän naiset" onkin klišee, se on silti biologisessa mielessä täysin totta: miehiin on syväkoodattu tuo vaisto, joka saa heidät pyrkimään eliminoimaan kilpailijansa ja puolustamaan omaa oikeuttaan oman viiteryhmänsä naisiin puolisonvalinnan kannalta. Mutta tässä on myös symmetria: naiset vastaavasti pelkäävät maahanmuuttajien osalta, että "ne vie meidän miehet" - ja tämä pelko kohdistuu erityisesti kaakkoisaasialaisiin ja venäläisiin maahanmuuttajiin. Tapa, jolla feministit ovat epäsuorasti hyökänneet usuttamalla poliisit thaihierontapaikkoihin ja thairavintoloihin, ja millä feministit ovat kohdelleet itäaasialaissyntyisiä naisia - pitäen heitä alentuvasti joko lapsenkaltaisina vajaaälyisinä uhreina tai sitten prostituoituina - kielii vain täsmälleen tästä samasta mustasukkaisuuden vietistä: feministit haluavat eliminoida kilpailijansa miesmarkkinoilla - itäaasialaiset naiset siis.

No, mikä sopii kukolle, sopii myös kanalle, ja kilpailu puolisomarkkinoilla on armotonta - ja rakkaudessa ja sodassahan kaikki on sallittua. Mutta rakkauden ohella on käynnissä myös sukupuolten välinen sota, jossa feministit ovat varsin kunnostautuneet. Ruukinmatruuna ei ole huomannut, että miehet kävisivät minkäänlaista sotaa naisia vastaan - pikemminkin hänelle ei ole sukupuolestaan aiheutunut ikinä mitään haittaa, vaan miehet suhtautuvat häneen varsin kunnioittavasti; miehet käyvät sotaa toisiaan vastaan. Sensijaan feministit tirsuvat misoandriaa, vihaa miehiä ja koko miessukupuolta kohtaan; syistä jota ruukinmatruuna ei käy arvelemaan.

Mutta maahanmuutossa ja mustasukkaisuudessa on olemassa mielenkiintoinen asymmetria. On olemassa kolmenlaisia maahanmuuttajaryhmiä:

1) Niitä, joissa on miesenemmistö.
2) Niitä, joissa on miehiä ja naisia yhtä paljon.
3) Niitä, joissa on naisenemmistö.

Luonnollisestikin ryhmä 1) herättää mustasukkaisuutta ja vihantunteita miehissä, ja ryhmä 3) puolestaan naisissa. Ryhmä 2) on yhdentekevä - vaikka eri etniset ryhmät pyrkivätkin naimaan omiensa sisällä, niin on suunnilleen yhtäsuuri todennäköisyys, että tämän ryhmän mies nai suomalaisnaisen kuin että suomalaismies nai tämän ryhmän naisen. Ryhmä 2) siis ei herätä mitään intohimoja.

Ryhmää 1) edustavat Suomessa Lähi-Idän ja Afrikan kulttuureista tulevat maahanmuuttajat, ja ryhmää 3) puolestaan Venäjän ja Kaakkois-Aasian maahanmuuttajat. Feministit ovat pyrkineet julkisuudessa kompromettoimaan sekä ryhmän 3) naiset että varsinkin heidän kanssaan naimisiin menevät suomalaismiehet - heidät esitetään julkisuudessa luusereina, väkivaltaisina vaimonhakkaajina, sovinistisikoina ja ties minä. Tosiasiallisesti he eivät ole sen kummempia suomalaisia miehiä kuin kuka tahansa Jari Keskiarvo. Vastaavasti feministit pyrkivät esittämään ryhmän 1) miehet mahdollisimman hyvässä valossa ja vaikenemaan heidän varjopuolistaan, ja leimaamaan mustasukkaiset suomalaismiehet rasisteiksi, fasisteiksi ja basisteiksi.

Mutta sukupuolten välisellä sodalla on ollut hyvin valitettava sivuvaikutus.

Koska biologian ohella ihmisluonteessa vaikuttaa myös toinen hyvin vahva voima - kulttuuri - asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin miltä ne näyttävät. Ihmisen pesäviipyisyyden vuoksi puolisonvalinnassa nimittäin vaikuttaa kaksi voimaa: toisaalta seksuaalisuus ja toisaalta kulttuurillinen kelpoisuus. Ihminen haluaa toisaalta sekä kuksia että toisaalta kasvattaa jälkeläisiä - ja nämä kaksi ovat pitkälti toisensa poissulkevia ominaisuuksia. Ihminen, joka on ideaalinen seksipartneri on hyvin harvoin ideaalinen puolisoehdokas - ja erityisesti tämä näkyy miesten suhtautumisessa naisiin. Puhutaan "madonna-huorakompleksista" - naiset jaotellaan puolisoehdokkaisiin ("madonnat") ja seksipartneriehdokkaisiin ("huorat"). Tämä ei ole feministinen klišee - tämä on biologiaa; K-strategia edellyttää puolisoksi madonnaa, kun taas r-strategia kelpuuttaa huoratkin. Ja varsinkin macho- ja kunniakulttuureissa tämä jaottelu on erityisen voimakas.

Tämä merkitsee sekä hyviä että huonoja uutisia suomalaismiehille. Huonoja sinänsä, että tällaisten kulttuurien miehet ovat hyvin mustasukkaisia oman viiteryhmänsä naisista. Hyviä sikäli, että näiden kulttuurien miehet ovat kiinnostuneita suomalaisnaisista vain huorina - siis kertakäyttöisinä seksipartnereina, eivät puolisoehdokkaina. Näiden kulttuurien miehet siis käyttävät suomalaisnaisia, mutta eivät vie heitä.

Mutta asialla on suomalaisnaisille hyvin nurja puoli. Mustasukkaisuus on, paitsi omistamisenhalua, myös halua suojella oman viiteryhmän naisia, sillä naiset ovat joka tapauksessa äitejä - joko aktuaaleja tai potentiaalisia, ja vain nainen voi tulla raskaaksi ja uusintaa elämää. Mustasukkaisuus merkitsee myös sitä, että nainen saa tuntea olevansa rakastettu ja haluttu - usein hyvin julmalla ja kierolla tavalla, sillä yksilön kannalta mustasukkaisuus rajoittaa ja kahlitsee ja usein tuhoaa, mutta kokonaisuuden kannalta kyllä. Mutta feministien miesvihapropaganda on johtamassa siihen, että suomalaismiehet eivät enää pidä suomalaisnaisia "ominaan" vaan vihollisinaan. Suomalaismiehille suomalaisnaiset ovat siis eräänlainen ulkoryhmä. Suomalaisnaisten usein varsin liberaali seksuaalimoraali on antanut suomalaismiehille aiheen halveksia ja inhota suomalaisnaisia - siis omia äitejään, siskojaan, tätejään. Olemme halunneet sukupuolten välistä sotaa - ja saaneet tällaisen.

Seuraus on, että suomalaismiehet eivät enää koe suomalaisnaisia omikseen - eivätkä koe heitä kohtaan mustasukkaisuutta. Mutta tällä on hyvin ikävä kääntöpuoli. Suomalaismiehet eivät enää välitä puolustaa suomalaisnaisia eivätkä panna tikkua ristiin heidän vuokseen. Tästä selkeä merkki on tapa, miten suomalaismiehet ovat suhtautuneet ulkomaalaismiesten tekemiin suomalaisnaisten raiskauksiin: he ovat suhtautuneet niihin välinpitämättömästi tai jopa vahingoniloisesti, kuten lingvistikko Bravo on useasti asian ilmaissut. Vaikka feministit näkevät tässä patriarkaalisen salaliiton merkin, todellisuudessa signaali on paljon synkempi: se on seuraus sukupuolten välisestä sodasta - suomalaismiehet kokevat suomalaisnaiset vihollisikseen - eivätkä välitä siitä, mitä heille tapahtuu.

Jos suomalaismiehet kokisivat mustasukkaisuutta suomalaisnaisten takia, raiskaus johtaisi nopeasti rankaisuretkikunnan kokoamiseen ja sakinhivutukseen - pahimmassa tapauksessa lynkkaukseen. Se on signaali ulkoryhmän miehille, että te ette koske meidän naisiimme. Nyt suomalaismiesten välinpitämätön käytös raiskausten osalta on signaali siitä, että suomalaisnaiset eivät ole meidän naisiamme - tehkää heille mitä haluatte.

Ja kuitenkin nainen on jo pelkästään fyysisiltä voimiltaan heikompi kuin mies, ja suomalaisnaisilla ei ole ketään muuta liittolaista kuin suomalainen mies. Jo pelkästään kulttuurierojen vuoksi monikulttuuristen avioliittojen ennuste on varsin huono - ja vielä pahempi tilanne on silloin, jos kulttuurin X edustaja näkee suomalaisnaiset vain halpoina huorina, joita sopii kiksauttaa tavattaessa.

Tämä puolestaan merkitsee erittäin pahoja aikoja suomalaisille naisille. Ja asia koskettaa siksi ruukinmatruunaa itseäänkin. Sukupuolten välisen sodan julistaminen ei ole hyvä asia, sillä sellainen todella voidaan saada aikaan.

Moniarvoisuuden kova ydin

Moniarvoisuuden kova ydin on siinä, että muslimit, feministit, äärivasemmistolaiset, anarkistit, antifasistit ja kerjäläiset kykenevät yhteistuumin ja sulassa sovussa elämään eurooppalaisen heteroperheen kustannuksella, ja siinä sivussa vetämään yhteisessä harmoniassa juutalaista dunkkuun.

Maahanmuuton kummallisuuksia

Eikö olekin outoa, että kun alikehittyneestä tai muutoin vain takapajuisesta kulttuurista länsimaihin tuleva ihminen on oikeutettu vaatimaan palveluja äidinkielellään, ilmaista ja vastikkeetonta sosiaaliturvaa, oikeutta omiin tapoihinsa (jotka usein ovat rajusti ristiriidassa länkkäreiden tapojen ja oikeuskäsitysten kanssa) ja sitä, että länkkärit suvaitsevat hänen elämäntapaansa - ja kun puolestaan juutalainen asuu Israelissa (siis maassa, jossa hänen esi-isänsä todistettavasti ovat eläneet jo Joosuan ajoista lähtien), hän on imperialisti, sortaja, riistäjä ja miehittäjä - muukalainen, jolla ei ole mitään asiaa kyseiseen maahan, vaikka hän olisikin sattunut syntymään siellä.

Takaisin kotona

Ruukinmatruuna palasi perheineen onnistuneen purjehdusretken jälkeen kotiin, ja masuuni on jälleen puhalluksessa.

Ikävä kyllä 21 muuta suomalaista eivät palanneet koskaan kotiin. Mikä siinä on, että vesillä on niin vaikeaa olla vesiselvänä?

[Varsinkin, jos on ruori-, kansi- tai radioväijyssä, niin ollaan selvänä. Se skumppa säästetään sitten satamaa varten.]

Ja täsmälleen sama pätee myös autoiluun.

Hyvää Jussia!

Ruukinmatruuna ajaa masuuninsa alas juhannukseksi ja haluaa toivottaa kaikille lukijoille hyvää juhannusta. Hän itse lähtee kolmeksi päiväksi avomeripurjehdukselle perheineen.

Takaisin sunnuntai-iltana.

Theseuksen laiva

Käsitteellä Theseuksen laiva tarkoitetaan objektia tai artifaktia, jonka materiaalisia komponentteja uusitaan jatkuvasti niin, että siitä lopulta ei ole mitään alkuperäistä jäljellä ja sen kaikki osat on lopulta vaihdettu uusiin. Asiaan liittyvä koan on tietysti: onko se sama laiva kuin alussa?

Theseuksen laiva on paljon käytetty esimerkki buddhalaisuudessa osoittamaan pysymättömyyttä. Maailmassa kaikki ilmiöt ovat katoavaisia, mikään ei ole pysyvää, ja kaiken, mikä syntyy, pitää myös tuhoutua. Panta rhei, olisivat muinaiset kreikkalaiset sanoneet, ja Herakleitos totesi myös, että et voi astua kahdesti samaan virtaan, sillä vesi on toisella kerralla eri vettä. Ja me ihmisetkin olemme tietyllä tavalla esimerkkejä tästä samasta paradoksista: meissä ei ole mitään pysyvää. Olemme eri ainetta, eri atomeista, eri rakennuspalikoista, koostuneita kuin mitä olimme lapsuudessamme, ja jokainen atomi ruumiissamme korvautuu keskimäärin viiden vuoden välein.

Jokaisella aistikokemuksella on buddhalaisessa katsannossa viisi komponenttia, skandhaa. Ne ovat fysikaalinen muoto, emootio jonka se meissä herättää, tietoisuus kokemuksesta, mielenliikkeet jotka niistä seuraavat ja attribuutit, jotka kokemuksella on. Mikään näistä ei ole pysyvää. Kaikki hajaantuvat ja kaikki muodot katoavat ennemmin tai myöhemmin. Ja koska mikään ei ole pysyvää, kaikki on jatkuvassa, dynaamisessa, kehityksen ja muutoksen tilassa. Ehkä paras osoitus tästä on evoluutio - niin darwinistinen biologinen evoluutio kuin lamarckistinen kulttuurievoluutiokin - ne parhaimmillaan osoittavat kaiken pysymättömyyden ja sen, että ainoa pysyvä asia maailmassa on muutos, pysymättömyys.

Kuinka erilainen onkaan buddhalais-indoeurooppalainen mieli verrattuna seemiläiseen! Saarnaajan kirjassa todetaan, että "ei mitään uutta auringon alla" ja toisaalta islamin ideana on staattisuus, luutuminen ja takertuminen - takertuminen aistinautintoihin, takertuminen valtaan, takertuminen materiaan ja alistuminen - fatalismi ja tunne siitä, että kaikki on insallah, ja valmiiksi johonkin elämän kirjaan kirjoitettua. Kristinuskossa tämä fatalismi näkyy pahimmillaan predestinaation käsitteenä - eli että tuo psykopaattinen, oikukas, irrationaalinen ja julma Jumala arpoo loppusijoituspaikkamme jo ennen syntymäämme, emmekä itse voi mitenkään vaikuttaa siihen, päädymmekö me lopulta lapioimaan hiiliä kosmiseen koksiuuniin vai pääsemmekö me Taivaan iloihin. Mutta kun tutkimme toisaalta indoeurooppalaisten kansojen historiaa - ja toisaalta seemiläisten (kaldealaiset, assyrialaiset, babylonialaiset, arabit jne), niin erot ovat hirvittävän selkeät - ja vielä traagisemmiksi nuo erot muodostuvat verrattaessa indoeurooppalaisia ja indoeurooppalaisen kulttuuriperinnön säilyttäneitä kansoja seemiläisen kulttuurin ja uskonnon omaksuneisiin indoeurooppalaisiin kansoihin - kuten pakistanilaisiin ja iranilaisiin.

Mutta silti Theseuksen laiva on kaikesta muutoksestaan huolimatta aivan samanlainen ja samannäköinen ja samanoloinen alkuperäisen kanssa. Skandhat ovat eri mutta ne ovat silti samat. Onko jossakin jotain sittenkin pysyvää?

Tätä ongelmaa voidaan lähteä ratkomaan monesta ajasta, ja ehkä tärkein aksiooma on, että aika on entropian gradientti. Aika siis itsessään mittaa muutosta, ja aika on derivaatta, muutoksen ilmaisin. Mutta samalla aika on illuusio - aikaa ei "oikeasti" ole olemassa. On vain eri tiloja, jotka seuraavat neliulotteisessa avaruudessa toisiaan. Jokainen kolmiulotteinen kappale tosiasiassa on tesserakti - neliulotteisen kappaleen kolmiulotteinen projektio. Mutta aika itsessään on materian ominaisuus - ja vain järjestelmässä, jossa on materiaa, on myös aika. Tästä seuraa, että muutos on materian ominaisuus - mikään materiaalinen systeemi ei voi olla muuttumaton ennen entropiamaksimin saavuttamista. Vastaavasti immateriaalisessa systeemissä ei myöskään voi olla muutosta.

Eli jos maailmassa on jotain pysyvää, sen on pakko olla immateriaalista.

Mutta koska olemme tesserakteja, me olemme muutoksen alaisia kolmiulotteisessa maailmassa, mutta emme useampiulotteisessa - useampiulotteisessa maailmassa kaikki ajan tilat ovat yhtä aikaa olemassa, ja niin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuuskin ovat jatkuvasti läsnä. Tällöin myös muutos itsessään on useampiulotteisessa maailmassa illuusio. Juho käsittelee omalta osaltaan asiaa varsin mielenkiintoisesti.

Entä Theseuksen laiva? Onko se sama laiva, jolla Theseus palasi Naksokselta surmattuaan Minotauroksen? Vastaus on paradoksaalisesti kyllä ja ei - molemmat yhtä aikaa. Vastaus ei ole muu. Vastaus on mo, japanin kielen "myös"-partikkelin mukaisesti. Laivan materiaali ei ole sama. Mutta sen identiteetti on sama - ruukinmatruuna puhuisi buddhalaisittain puhua "tietoisuusjatkumosta". Identiteetin käsite on asia, joka on monille samanaikaisesti tuttu ja samanaikaisesti epäselvä, mutta silti pysyvä: Theseuksen laiva on samanaikaisesti sekä alemman tason attribuuttien (laivan osien) joukko, joka muuttuu, ja yksi identiteetti (laiva kokonaisuutena), joka pysyy muuttumattomana.

Identiteetti on immateriaalinen käsite, kun taas attribuutit materiaalisia.

Tämä käsite myös selittää buddhalaisuudesta tutun anatta-periaatteen, ja myös theravadan ja mahayanan välisen kuilun, ja se myös selittää varsin hyvin sen, mitä Siddhartha Gotama Buddha toteaa Mahaparinirvana-sutrassa: vapautuminen ei ole hävimistä olemattomuuteen, vaan nimenomaan täyden identiteetin (yksilöllisen buddha-dhatun) vapautumista turhista attribuuteista. Buddha vertaa tätä vapautumista kuin hehkuvan kuuman rautakuulan pudottamista veteen: kuula (identiteetti) ei liukene veteen, vaan se vain menettää attribuuttinsa (lämpöenergian). Buddhalaisuuteen kuuluu jälleensyntymän (reinkarnaation) käsite, mutta ei sielunvaellusta (metempsykoosi). Sielunvaellus kuuluu hindulaisuuteen! Jälleensyntymä tarkoittaa identiteetin paluuta tänne murheen alhoon pyörittämään samsaran oravanpyörää kerta toisensa jälkeen, mutta eri attribuuteilla. [Hindulaisuudessa myös attribuutit tulisivat takaisin kerta toisensa jälkeen.] Ja juuri tämän käsitteen väärinymmärtäminen on toisaalta johtanut länsimaisen buddhalaisuuden pessimistiseen karuuteen - mutta myös toisaalta ateismin ja materialismin hyllyvään suohon, johon koko länsimainen sivilisaatio uhkaa vajota.

Theseuksen laiva on paradoksi, jota ei ole seemiläisissä uskonnoissa, varsinkaan islamissa, pahemmin pohdittu. Se on naujubillah ja johtaa fitnaan, kaaokseen. Mutta länsimaisen kulttuurin parhaat aivot ovat miettineet sitä useasti, ja varsinkin Gottfried Leibnizin lähestymistapa on huomionarvoinen.

Kymmenen sääntöä hyvään taloudenpitoon

Tässäpä kymmenen hyväksi havaittua sääntöä uudelle hallituksellemme. Eli miten nostetaan Suomi lamasta ja ehkäistään uusi lama.

1) Kaiken, mikä ylipäänsä voi mennä kanttuvei, tulisi mennä kanttuvei vielä pieninä. Minkään ei pitäisi olla liian suurta mennäkseen konkurssiin.

Tämä tarkoittaa taloudenpidossa sitä, että minkään riskibisneksen ei pidä antaa kasvaa liian suureksi ja kaikkia munia ei pidä panna samaan koriin. Talous ei saa perustua yhden firman eikä yhden toimialan varaan. Jos jokin riskibisnes kasvaa liian suureksi mennäkseen konkurssiin, sillä on vakavat seuraukset koko yhteiskunnan kannalta. 1990-luvulla Suomen pankkikriisi hoidettiin päin peppua.

2) Ei sosialismia rikkaille ja kapitalismia köyhille.

Tämä tarkoittaa sitä, että kun hyväosaiset toilailevat, heidän toilailujensa seurauksia ei tule sälyttää koko kansakunnan niskaan. Riskien on langettava täysimääräisesti niiden ottajille, ei veronmaksajille eikä niille, kenellä on kaikkein vähimmin yleensäkin varaa niistä maksaa. 1990-luvun lamasta ja pankkituesta ja sen aiheuttamasta katastrofista pitäisi ottaa opiksi.

3) Ihmiselle, joka on kipparoinut ruotsinlaivaa silmät kiinni ja mällännyt sen, ei ikinä tule antaa uutta alusta.

Erehtyminen on inhimillistä ja riskit voivat toteutua. Mutta riskit voidaan luokitella hallittuihin ja holtittomiin riskeihin - ja juuri holtittomat riskit ovat hyvin vaarallisia. Sellainen ihminen, joka on johtanut jotain hyvin tärkeää instituutiota, ottanut holtittomia riskejä ja epäonnistunut, todennäköisesti tulee uusimaan tämän käyttäytymismallinsa, mikäli hän saa uuden tilaisuuden. Tällaista ihmistä ei enää milloinkaan saa päästää yhtä vastuulliseen tehtävään. Islantilainen taloudenpito on varoittava esimerkki tästä.

4) Älä ikinä päästä ketään, jonka palkka määräytyy insentiivien mukaan tai jolla on optio-ohjelma, hanskaamaan ydinvoimalaa - tai omia taloudellisia riskejäsi

Optio-ohjelmat ja insentiivit kannustavat holtittomiin riskeihin. Ne saattavat olla hyvä idea pörssikeinottelussa, mutta eivät milloinkaan missään todella vakavia riskejä sisältävässä toiminnassa. Tällainen ihminen hyvin todennäköisesti ottaa täysin älyttömiä ja holtittomia riskejä - ja kun tuloksena on katastrofi ja riskit toteutuvat, lopputulos on todella tuhoisa. Useampi kuin yksi pankki on ajettu tällaisella toiminnalla selvitystilaan - kaikkein tunnetuimpana Baring's.

5. Tasapainota kompleksisuus yksinkertaisuudella.

Keep It Simple, Stupid. Älä tee mistään sellaisesta monimutkaista, mistä voi tehdä yksinkertaisen. Muista Parkinsonin neljäs laki: suorittavan työn tekijöiden määrä pyrkii pysymään vakiona, byrokraattien määrä puolestaan kasvamaan työmäärästä riippumatta. Suuruuden ekonomia ei välttämättä ole niin ekonomista kuin voisi kuvitella: ekspansio merkitsee kompleksisuuden kasvua, ja kompleksisuuden kasvu puolestaan haavoittuvuutta.

6. Älä anna lapsille dynamiittipötköjä - vaikka niissä olisi varoitusteksti.

Tietämättömät, ymmärtämättömät tai muutoin vain vastuuttomat, siis lasten kaltaiset, ihmiset, saavat katastrofin aikaan ennemmin tai myöhemmin. Vaikka asiasta kuinka varoitettaisiin, lopputulos on väistämättä tragedia. Islannin keltanokkaiset pankkiirit eivät tajunneet, millaisia dynamiittipötkyjä johdannaiset, korkoinstrumentit ja muut hardcore-ammattilaisten työvälineet ovat - ja kaikki lopulta räjähti käsiin.

7. Vain ponzihuijauksen onnistumisen tulisi riippua luottamuksesta. Hallitusten ei ikinä pitäisi "palauttaa luottamusta".

Kun hallitus lähtee palauttamaan luottamusta, se on menetetty jo.

8. Älä anna vieroitusoireiselle narkomaanille huumeita.

Tämä on täsmälleen sama neuvo kuin sotastrategiassa tuttu "älä ikinä ruoki tappiota". Eli kun on tullut turpaan, yritys helpottaa tilannetta vain pahentaa sitä - tappiot vain kasvavat. Ruoki menestystä, älä tappiota. Kun hommat ovat menneet pieleen, yrittämällä korjata niitä ne menevät entistä pahemmin pieleen. Jääköön sanomatta, että mikä edellisellä hallituksella meni pieleen ja jääköön mainitsematta Rasistisen Kielipuolueen ministerin osuus asiassa.

9. Kansalaisten ei ikinä tulisi olla riippuvaisia omasta varallisuudestaan tai "eksperttien" sijoitusneuvoista eläkkeelle jäätäessä.

Yksityinen eläkevakuutus on hyvä asia. Mutta sen ei ikinä pitäisi olla se ensisijainen tapa turvata eläketurva. Syy on siinä, että kyse on niin vaikeasta asiasta, ettei useimmilla taviksilla ole kertakaikkiaan ymmärrystä, mistä kaikesta on kyse. Keskitetty eläketurva on siksi parempi idea kuin ihmisten itsensä vastuulle sälytetty. Niille, jotka uskovat olevansa kykeneviä rakentamaan itse lisäeläketurvaansa, heille se sallittakoon, mutta ketään älköön velvoitettako asiaan.

10. Tee omeletti jo valmiiksi rikotuista munista.

Munakasta ei voi tehdä rikkomatta munia, mutta pelkästä munien rikkomisesta ei välttämättä synny munakasta. Eli mihin tahansa resurssien - yleensä inhimillisten - kuluttamista vaativaan tehtävään tulisi käyttää sellaisia resursseja, jotka ovat jo valmiiksi likvidejä. Kansallisomaisuuden myyminen syömävelan katteeksi on kertakaikkisen hölmöläisen hommaa.

Mitä Sun Tzu sanoikaan?

Kenraali Stanley McCrystal, joka komentaa amerikkalaisjoukkoja Afghanistanissa, luki madonluvut Barack Obaman hallinnosta kutsuen sitä "suurimmaksi uhkaksi Afganistanin kampanjan onnistumiselle". Mistä tietysti Obaman hallinto veti herneen nenään ja uhkaa nyt McCrystalia kengänkuvalla pepulle.

Teknisesti ottaen McCrystal on aivan oikeassa. Missä tahansa sodassa pahin mahdollinen snafu saadaan aikaan sillä, että poliitikot puuttuvat sodankäyntiin.

Vain aniharva poliitikko on kenraali ja vielä harvemmalla on sodanjohdollista kokemusta. Sota on niin vakava asia, että se on mielekkäintä ulkoistaa alan ammattilaisille - ja kohdella heitä kuten sitä insinööritaidossa niin usein käsitteenä olevaa black boxia - joka tekee jotain ja saa jotain tuloksia, mutta sillä, mitä siinä välissä tapahtuu, ei ole merkitystä.

Mitä Sun Tzu sitten sanoi? Hän sanoi sen kirjan esipuheessa: Kun kenraali on saanut joukkojensa komennon ja määräyksensä, hänen ei enää tarvitse välittää hallitsijan käskyistä. Ja se on totta sanasta sanaan - ja pätee ihan missä tahansa projektissa.

Kun mihin tahansa tehtävään määrätty spesialisti on saanut käskyn hoitaa työnsä ja hän on aloittanut sen, hänen ei tarvitse sen jälkeen enää piitata siitä, mitä hänen esihenkilönsä asiasta sanoo. Sen jälkeen merkitystä on vain lopputuloksella.

Ja tämä on myös se, minkä Obaman ja hänen hallintonsa olisi syytä pitää mielessä. Merkitystä on yksinomaan sillä, mitä kenraali Stanley McCrystal saa aikaan Afghanistanissa - ei yhtään millään muulla. McCrystal saa lausua suustaan vaikka millaisia sammakoita Obaman suuntaan, mutta niillä ei ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, saavuttaako McCrystal tavoitteensa. Jos hän saavuttaa, Obaman on syytä palkita hänet. Jos hän epäonnistuu, Obaman tulee erottaa hänet. Mutta vaikka McCrystal sanoisi presidentistään mitä tahansa, Obaman tulee niellä nuo loukkaukset niin kauan, kunnes McCrystalin aikaansaannokset tulevat selviksi. Vasta sen jälkeen on erottamisten aika, ja vain silloin, jos McCrystal epäonnistuu.

Simple as that.

Rikos osana kulttuuria

Ruukinmatruuna on havainnut Suomessakin suurissa kaupungeissa riesana olevat kerjäläiset ja pikkurikolliset, jotka kaupustelun ja kerjäämisen ohella harjoittavat taskuvarkauksia, rullaamisia ja asuntomurtoja. Ongelmaan herättiin vasta, kun heidän uhrikseen joutui yhteiskunnan yläkerrokseen kuulunut mies, joka vammautui ryöstössä loppuiäkseen.

Ruukinmatruuna sai vinkin eräästä dokumenttiohjelmasta, Lapset, jotka Eurooppa unohti. Ruukinmatruuna katsoi dokkarin, ja se oli hyvin tyrmistyttävää katsottavaa.

On siis olemassa kulttuuri, jonka olennainen ydin on työnvieroksunta, rikos ja loisena eläminen.

Ruukinmatruuna on historianharrastajana törmännyt jos jonkinlaisiin kulttuureihin, ja niiden aikaansaannokset ovat karsineet hänestä turhan moraali- ja kulttuurirelativismin pois. Eri kulttuurit voidaan panna objektiiviseen paremmuusjärjestykseen kaikille yhteisten arvojen ja mittarien perusteella, ja maailmassa on paljon kulttuureja, joiden katoaminen ei haittaisi ketään - vaan olisi pikemminkin kaikille hyödyksi. Kyse ei siis ole rasismista, vaan aivan puhtaasti siitä, että ns. kunnon kansalaisella ei ole mitään velvollisuutta sietää antisosiaalista käyttäytymistä yhtään keneltäkään.

No. Kyseisessä kulttuurissa lapset opetetaan pienestä pitäen rikollisiksi. Heidät opetetaan varastamaan, tekemään murtoja ja elämään kerjäläisinä. Kouluun heidän ei sallita mennä. Saaliinsa he joutuvat luovuttamaan "valvojalleen" - yleensä joko äidille tai jollekin aikuiselle, joka kohtelee heitä brutaalisti. Tukikohdissaan näitä pikkunilviäisiä pidetään häkeissä kuin eläimiä. Rahat lähetetään kotiin rikollisliigojen pomoille - jotka elävät kuin ruhtinaat.

Kyse on täysin tietoisesta valinnasta - täysin antisosiaalisesta elämäntavasta, joka on tälle ihmisryhmälle ominainen, ja jatkunut sukupolvesta toiseen. Koska kulttuuri ei ole synnynnäinen ominaisuus vaan hankittu ominaisuus, ja koska kansanperinteestä on mahdollista tehdä riittävän kovilla toimenpiteillä ns. katoavaa kansanperinnettä (kuten britit tekivät satista ja thageista Intiassa), toivoa kuitenkin on.

Lienee tarpeetonta sanoa, että kyseinen kansanryhmä on ns. kunnon kansalaisten vihan kohteena about kaikkialla maailmassa. Kyseinen kansanryhmä kieltäytyy integroitumasta valtaväestöön, ja suhtautuu siihen vihamielisesti. Viha on molemminpuolista - ja kyseisen kansanryhmän edustajat ovat yliedustettuina vankiloissa kautta Euroopan. Dokumentista päätellen täysin aiheesta.

Ruukinmatruunalle tuli eittämättä mieleen menneisyys. Taskuvarkaat oli tapana hirttää. Syy on siinä, että taskuvarkauden katsottiin olevan hyvin julmalla tavalla tehty murha. Ihminen, jolta nyysittiin hänen omaisuutensa, putosi yhteiskunnan pohjalle; häneltä vietiin keino elättää itseään. Yhteiskunnassa, jossa yleinen elintaso oli hyvin alhainen ja jossa sosiaaliturvaa ei ollut, omaisuutta arvostettiin paljon enemmän kuin nykypäivänä - ja vähäinenkin omaisuusrikos johti hyvin ankariin rangaistuksiin, sillä omaisuuden menettäminen merkitsi uhrille katastrofia.

Nykypäivänä näin ei enää onneksi ole, mutta ruukinmatruunalle tuli flashbackina mieleen Singapore. Siellä taskuvarkaus johtaa kepittämiseen ja pysyvään maahantulokieltoon. Singaporen laki on hyvin brutaali, sillä aasialainen kulttuuri ei arvosta ihmiselämää samalla tavoin kuin länsimainen - itämaiseen ihmiskäsitykseen kuuluu, että ihmisiä syntyy kuksimalla eikä kukaan ole korvaamaton. Singaporen lainsäädäntö on hyvin brutaali ja lähinnä fasistinen, ja vaikka valtiota sanotaan hyvin siistiksi ja mukavaksi, se siisteys on ruumishuoneen siisteyttä. Aivan noin brutaaleja otteita ei ruukinmatruuna todellakaan suosita. Singaporessakaan kepittäminen ei ole lopettanut taskuvarkautta - se on vain muuttunut lapsirikollisuudeksi, sillä lapsia ei voi Singaporen lainsäädännön mukaisesti kepittää. Jos joku ajattelee, että kyseessä olisi jokin Koivuniemen herra, niin ohessa video malesialaisesta kepityksestä. Ei herkkävatsaisille.

Mutta rikollisuudelle pohjaava kulttuuri on kuitenkin olemassa, ja asialle myös pitäisi tehdä jotain. Aikuiset ovat jo menetettyjä tapauksia, mutta lapsissa on vielä toivoa.

Miten tämän kulttuurin kanssa pitäisi toimia? Ruukinmatruunan ohje on, että rikoksesta tavattaessa miehet vankilaan ja koppihoitoon maksimirangaistuksella ilman minkäänlaista armonanomismahdollisuutta - siitä syystä, että he ovat täysin paatuneita hörhöjä, joilla ei enää ole toivoa. Naiset puolestaan vakavista rikoksista vankilaan ja lievemmistä sosiaalitoimeen. Lapset pitää ottaa huostaan välittömästi. Lastensuojelun triviaalein tarkoitus on, että suojellaan lapsia ajautumasta rikollisuuteen ja antisosiaaliseen elämäntapaan ja tässä tapauksessa suojellaan heitä heidän omilta vanhemmiltaan ja kulttuurinsa miehiltä. Muussa tapauksessa saamme tulevaisuudessa todella kovettuneita ja paatuneita rikollisia. Myös niitä yksilöitä, perheitä ja ihmisiä, jotka haluavat irtautua tästä antisosiaalisesta elämäntavasta, pitää tukea.

Mutta ruukinmatruunaa tuskin kuunnellaan. Vihervasemmistolaishumanistiset hesperofobiset hörhöt yhdessä stalinistisen ongelmajätteen kanssa kyllä pitävät huolen siitä, että antisosiaaliset ainekset saavat mellastaa ns. kunnon kansalaisten riesana aina maailman tappiin saakka.

Psykopaattilapset

Kaksivuotiaan James Bulgerin kymmenvuotiaana varsin julmalla tavalla murhannut Jon Venables, 27, on tuomittu jälleen vankilaan. Tälläkertaa lapsipornon hallussapidosta.

Paljon kohua herättäneessä oikeudenkäynnissä Venables ja hänen apurinsa Robert Thompson, joka oli tuolloin myös kymmenen, tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Ison-Britannian laki sallii alaikäisen syyttämisen aikuisena, mikäli voidaan osoittaa, että pikku rikkaruoho tietää selkeästi oikean ja väärän eron ja osoittaa riittävää kypsyyttä. Heidät vapautettiin ehdonalaiseen 2001.

Kriminaalipsykologit suosittelivat heidän pitämistään kiven sisässä koko loppuikänsä. Kumpikaan, Venables eikä Thompson, eivät osoittaneet minkäänlaista katumusta teostaan eivätkä ilmaisseet mitään liikutusta oikeudenkäynnissä - he pysyivät hiljaa, ilmeettöminä.

Lapsikin voi olla psykopaatti. Tämänhetkinen konsensus psykiatriassa on, että psykopaatiksi ei tulla eikä kasveta, vaan sellaiseksi synnytään. Jotkut ihmiset kertakaikkiaan syntyvät pahoiksi. Psykopaatit ovat yksinkertaisesti valuvikaisia tapauksia - eivätkä he muuksi muutu vanhemmiten. Tällaiseen psykopaattilapseen ei auta mikään muu kuin koppihoito - se, että hänet pidetään koko elämänsä vankilassa, erossa potentiaalisista uhreistaan, sillä muussa tapauksessa hän palaa vankilaan, väistämättä.

Käärmeenmunista kasvaa käärmeitä.

Varoittava tarina mukavuuslippulaivoista

Termi mukavuuslippulaiva on merenkulkijoiden keskuudessa kirosana. Pääsääntöisesti se tarkoittaa kelluvaa ruosteista romuläjää, jossa ei piitata tippaakaan sen enempää merikelpoisuudesta, työsuojelusta, ympäristönsuojelusta kuin merimiesten työoloistakaan, ja yleensä sellaisilla työskentelevien merimiesten ammattitaitokin on vähän niin ja näin. Kun merellä ryskyy ja rytisee ja öljyä, rahtia, roinaa ja saastaa leviää ympäriinsä, niin lähes poikkeuksetta kyseessä on ollut mukavuuslippulaiva. Termi "mukavuuslippu" tulee siitä, että laiva ulosliputetaan sellaiseen maahan, missä voidaan kiertää oman maan työlainsäädäntöä, ympäristölainsäädäntöä, verotusta ja turvallisuuslainsäädäntöä. Oi vapaus, sä kansain ihanuus. Vaikka ruukinmatruuna onkin hyvin konservatiivinen otus ja vaikka hän on itsekin varsin oikeistolainen, niin rajansa se on m*lkkuudellakin.

Merityöskentely on kovaa ja merimies on eri mies yhä tänäkin päivänä. Vaikka teknologia onkin helpottanut työtä huomattavasti ja elämä ei ole yhtä raakaa kuin windjammerien aikakaudella, meri on yhä tänäkin päivänä yhtä armoton elementti kuin silloinkin. Merimiehet muodostavat oman yhteisönsä, ja ruukinmatruunan suvussa on merimiehiä varsin paljon. Ja todettakoon, että ns. kunnialliset merimiehet eivät vihaa mitään niin paljoa kuin mukavuuslippulaivoja ja niiden miehistöä.

Merikapteeneilla on sellainen tapa, että jos joku kollega paljastuu mukavuuslippulaivan kapteeniksi, hänet jätetään totaalisen yksin. Hänen kanssaan ei keskustella, ei mennä oluelle, ei jutella, ei pidetä mitään yhteyttä. Häntä yksinkertaisesti ei ole muille merikapteeneille olemassa. Miehistöillä on vähän sama suhtautuminen mukavuuslippulaivojen miehiiin - eikä ole yksi eikä kaksi kertaa, kun Suomessakin on pantu mukavuuslippulaiva satamasaartoon maksamattomien palkkojen, surkeiden työolojen, laivan merikelvottomuuden tai muutoin vain piittaamattomuuden vuoksi.

Mutta on kuitenkin yksi mukavuuslippulaiva yli muiden, jonka tarina kulkee merimiesten keskuudessa varoittavana legendana. Kaikessa surkuhupaisuudessaan se vielä on totta. Aluksen nimi oli Argo Merchant, ja se tunnettiin "katastrofina, joka etsi paikkaa tapahtua".

Öljytankkeri (18,700 BRT) Argo Merchant rakennettiin 1953 Howaldtswerke AG:lla, Hampurissa, ja kasteessa se sai nimen Arcturus. Ensimmäiset 14 vuottaan se purjehti täysin kunniallisesti, kunnes se ulosliputettiin Liberiaan 1967, ja sai uuden nimen, Argo Merchant. Sen jälkeen alkoi tapahtua. Ensimmäisellä mukavuuslippumatkallaan Japanista Yhdysvaltoihin sillä kesti kahdeksan kuukautta matkaan, joka yleensä tehdään muutamassa viikossa. Se törmäsi japanilaisalukseen, syttyi kolmasti palamaan ja sitä piti korjata matkalla viidesti. 1968 aluksella syttyi kapina. 1968 se sai pohjakosketuksen Borneossa ja oli karilla 34 tuntia. Seuraavien viiden vuoden aikana se oli kuukausitolkulla saarrettuna Curaçãossa - alus havaittiin merikelvottomaksi, ja hollantilaiset viranomaiset eivät antaneet sille lähtölupaa, ennenkuin varustamo oli pakotettu korjauksiin. Matkaan päästyään se ajautui karille Sisiliassa ja se jouduttiin hinaamaan koneiden hajottua New Yorkiin. 1976 aluksen höyrykattilat hajosivat kuudesti ja sen täytyi kerran purjehtia kahdella koko näköpiirin näkyvällä punaisella valolla - alus oli ohjailukyvytön peräsinkoneiston ja pääkoneiden hajottua. Se oli asetettu satamakieltoon Philadelphiaan, Bostoniin ja Panaman kanavaan.

Mutta jotta vuosi olisi ollut täydellinen, alus ajoi joulukuun 15. päivänä 1976 karille Cape Codissa, Massachusettssin edustalla. Kuusi päivää myöhemmin Argo Merchant katkesi merenkäynnissä, ja mereen valui liki 30 miljoonaa litraa lämmityspolttoöljyä. Onneksi länsituulet puhalsivat lähes kaiken öljyn avomerelle.

Kun tapausta alettiin tutkimaan, niin kävi ilmi, että laivalla vallitsi oikea Baabelin kielten sekoitus. Merimiehiä oli kuudestatoista eri maasta, ja he puhuivat viittätoista eri kieltä. Kapteeni, Georgios Papadopoulos ei ymmärtänyt englantia. Ruorimiehet, thaimaalainen ja länsi-intialainen, eivät ymmärtäneet toisiaan. Länsi-intialainen ruorimies, joka oli väijyssä tapahtuma-aikaan, ei ymmärtänyt kreikkaa eikä hän kyennyt lukemaan kapteeninsa kreikaksi kirjoittamia ruorikomentoja. Kummallakaan ruorimiehellä ei ollut tehtävän vaatimaa pätevyyttä. Aluksen gyrokompassi oli rikki, eikä kenellekään tullut mieleen sellaiset käsitteet kuin "eksymä" ja "eranto" tulkittaessa magneettikompassia. Laivalla ei ollut kunnollisia merikarttoja eikä koodikirjoja. Radiosuuntimalaite (LORAN) oli rikki. Alus oli ollut 15 tunnin ajan eksyksissä. Kapteeni oli navigoinut tähtien mukaan, mutta hän oli tehnyt klassisen avomerinavigoinnin virheen - hän oli ottanut suuntaajan vain yhdestä taivaankappaleesta. Tämän seurauksena Argo Merchant oli ollut 18 meripeninkulmaa sivussa lasketusta kurssista. Avomerellä se on täysin hyväksyttävää, mutta kyseessä oli rannikko - ja Cape Codin vedet ovat hyvin vaikeita tässä suhteessa.

Argo Merchant on varoittava tarina siitä, miten käy, kun merenkulussa tuijotetaan vain bisnesnäkökohtia ja voittojen maksimointia - ja törkeästi ja tietoisesti laiminlyödään ja kierretään alkeellisimmatkin turvallisuusmääräykset. Mutta sellaisten nimien kuin Torrey Canyon, Amoco Cadiz, Arrow, Erika, Prestige, Braer ja Exxon Valdez - pitäisi syöpyä jokaisen merenkulkijan mieleen. Kaikki nimittäin olivat mukavuuslippulaivoja. Ja kemikaalitankkerit ovat vielä pahempia tapauksia kuin perinteiset säiliölaivat.

Mutta tietysti öljynporauslautta Deepwater Horizon - joka siis on vastuussa Meksikonlahden öljyvuodostakin - oli myös mukavuuslipun alla...

Kun parodiahorisontti ylittyy

Entinen taistolainen - nykyinen kapitalisti - Björn Wahlroos on ylittänyt parodiahorisontin. Hänen kommenttinsa (köyhät kyykkyyn ja rutiköyhät mahalleen ja miten opiskelijat nauttivat kaikenlaisia tukia) ovat jo surkuhupaisuudessaan ylittäneet jo Keisari Pirkin vapputoteamuksen:

Kun tää nyt on työn juhla, niin tehkää nyt töitä!

Kun merellä rytisee niin...

Uutisissa mainittiin pienveneen rysäyttäneen päin maastoestettä Tammisaaressa. Veneessä oli ollut kahden hengen miehistö, joista toinen kuollut. Toinen oli viety sairaalaan.

Vene oli rysäyttänyt Jomalvikin kanavassa päin silta-arkkua, syttynyt palamaan ja tuhoutunut niin täydellisesti, että poliisilla oli ollut vaikeuksia tunnistaa, mikä vene oli ollut kyseessä. Vasta kun selvisi, että toinen kyydissäollut oli entinen F1-kuski Jyrki Järvilehto, asiat alkoivat purkautua.

No. Jomalvikin kanava on todella kapea pieni vesiväylä Tammisaaren lähellä, ja siellä on 5 km/h eli merimieskielellä 3 kn nopeusrajoitus. Aivan syystä, sillä kanava on todella kapea ja näkyvyys siellä huono. Onnettomuus oli tapahtunut ns. nauttisen hämärän aikaan yöllä, ja poliisi arveli tilannenopeudeksi noin 70 km/h. Merimieskielellä tuo vastaa noin 38 solmun nopeutta. Todettakoon lisäksi, että alkoholilla on ollut osuutta asiaan.

Ruukinmatruunan tulkinta on, että miehet olivat huvitelleet sudenhetken aikaan - jolloin kanavassa tuskin on muuta liikennettä - kaahaamalla kapeaan kanavaan. Eräänlaista tarkkuusveneilyä siis. Hevosenleikki olikin saanut sitten ikävän lopun - kaikki ei mennytkään ihan niinkuin James Bondissa.

Tuo tapaus melkein kelpaisi Darwin Awardseihin, ellei se olisi niin traaginen. Meri on elementti, joka ei anna yhtään mitään anteeksi, eikä varsinkaan törmäilyjä. Tämänkaltaiset onnettomuudet ovat täysin turhia - ja ne nopeusrajoitukset ovat tuollaisissa paikoissa olemassa täysin syystä, ei siksi että niillä kiusattaisiin vesilläliikkujia.

Toinen syy on myös siinä, että tuollainen nopeus aikaansaa aaltoja, jotka syövyttävät kanavan rakenteita. Nopeusrajoitus on olemassa myös siksi, että sillä vältetään aallonmuodostus. Olipa kuljettajana kumpi tahansa, niin tuollainen toikkarointi on siksi myös hyvin edesvastuutonta.

Toivottavasti tämä jää viimeiseksi yhtä typeräksi onnettomuudeksi.

Pang pang pang pang plöf

Utahin osavaltiossa Yhdysvalloissa on pantu toimeen teloitus. Asianajajan murhasta 25 vuotta sitten kuolemaan tuomittu Ronnie Lee Gardner, 49, teloitettiin viime yönä.

Poikkeuksellisen - ja huomionarvoisen - telomisesta tekee se, että toimeenpanomenetelmä oli poikkeuksellinen. Gardner nimittäin teloitettiin ampumalla. Viiden vapaaehtoisen pyövelin muodostama teloitusryhmä ampui hänet perjantain vastaisena yönä hetikohta puolenyön jälkeen. Pyöveleillä oli 7,62 mm sotilaskiväärit, joissa kussakin oli yksi panos. Yhdellä pyövelillä oli paukkupatruuna. Ronnie Lee Gardner julistettiin kuoliaaksi 00.17 paikallista aikaa.

Teloittaminen ampumalla on yksi triviaaleimmista teloitusmenetelmistä hirttämisen ja mestaamisen ohella. Erityisesti sotilasorganisaatiot ovat suosineet sitä, sillä se tappaa varmasti ja ampuma-aseita on jokaisessa sotilasorganisaatiossa saatavilla. Joko jousia, varsijousia tai kivääreitä - Pyhä Sebastianus kuvataan katolisessa kirkkotaiteessa teloitusryhmän ampumaksi täyteen nuolia. Sen jälkeen kun Suomessa kuolemanrangaistus otettiin tsaarinvallan kaatamisen jälkeen yhdessä asevelvollisuuden kanssa uudelleen käyttöön, teloitusmenetelmäksi vakiintui juurikin teloittaminen ampumalla.

Ampumalla teloittamisessa on selkeä murhaamisen maku. Se antaa selkeääkin selkeämmän signaalin siitä, että nyt todella tapetaan Homo sapiens - häntä ei teurasteta (mestaus), roikoteta kuoliaaksi (hirttäminen), lopeteta (sähkötuoli, kaasukammio) eikä nukuteta (myrkkyteloitus), vaan hänet todella tapetaan. Ammutaan kuin vesikauhuinen koira. Paradoksaalisesti verrattuna muihin menetelmiin, teloittaminen ampumalla on tuomitun kannalta yksi helpoimmista ja humaaneimmista - luodit tappavat välittömästi. Syy, miksi sitä ei nykypäivänä enää tykätä käyttää, että se on pyöveleille hyvin vaikeaa - he todella tietävät tappavansa lajitoverinsa. Myöskään todistajat eivät välttämättä tykkää nähdä, miten luodit osuvat elävään ihmiseen ja miten hänen sielunsa valuu pienistä reijistä ulos. Jos todella pitää antaa pelotesignaali potentiaalisille rikollisille, niin teloittaminen ampumalla on se kaikkein ehdottomin tapa. Se on julma olematta varsinaisesti brutaali, kuten vaikkapa ristiinnaulitseminen, jota pidetään yleisesti kaikkein brutaaleimpana teloitusmenetelmänä.

Sekä pro-death- että pro-life-puolet ovat osoittaneet uskomatonta tekopyhyyttä suhteessaan Gardnerin teloitukseen. On esitetty, että ampumateloitus on "raaka", "julma" tai "Villin lännen tapa" päästää lähimmäisestä ilmat pihalle. Tosiasiallisesti se on kuolemaantuomitun tappamista rehellisimmillään; se on nopea, suunnilleen siisti ja arvokas tapa poistaa ihminen tästä maailmasta. Villissä Lännessä ei ollut tapana teloittaa ketään ampumalla. Siellä hirtettiin. Ampumateloitus on peräisin armeijoiden käytännöstä. Mutta varmasti ampumateloitus on yhdessä suhteessa vaikea asia. Siinä tapetaan ihminen niin, ettei signaali jää kenellekään epäselväksi. Myrkkyteloituksessa ihmisen tappaminen pyritään tekemään mahdollisimman kliiniseksi niin, että itse pointti - kuolemaantuomitun ihmisen tappaminen - pyritään häivyttämään visusti ja lakaisemaan maton alle. Kärjistäen voidaan sanoa, että Homo sapiens tykkää tappaa lajitovereitaan, muttei halua nähdä heidän kuolevan.

Ja on myös muistettava, että Gardner itse valitsi tämän tavan. Hän olisi voinut valita myös lähteä tästä maailmasta suoniin pumpattavan myrkyn avulla. Mutta hän uskoi, että teloittaminen ampumalla olisi nopeampi, kivuttomampi, inhimillisempi ja ennenkaikkea varmempi tapa kuin myrkkyteloitus - joilla on paha taipumus mennä pieleen; noin 25% myrkyttämisistä menee pieleen tavalla tai toisella.

Yhdysvalloissa, tuossa tuliaseiden luvatussa maassa, ampumisestakin on tehty taidetta. Tuomittu sidotaan metalliseen tuoliin, jonka ympärille on pantu hiekkasäkkejä pysäyttämään reboundit kimmokkeet. Pyövelit ovat erillisessä tilassa, joka on eristetty tiiliseinällä itse kuolemankammiosta. He ampuvat erillisen ampumaraon läpi. Etäisyyttä tuomittuun on 20' eli melko tarkkaan 6 m.

Mutta muutama asia panee mietityttämään. Ennen teloitustaan Gardner ehti lusia 25 vuotta Utahin osavaltionvankilassa Draperissa. Se on enemmän kuin keskimääräinen suomalainen elinkautisvanki istuu. Mitä ihmeen mieltä on pitää tuotakin piruparkaa noin pitkään kiven sisällä. Jos kerran valtion pitää alentua rikollisten tasolle, niin eikö hänetkin olisi voitu ampua jo vuosia aikaisemmin. Ketä tuollainen henkinen kiduttaminen oikein palvelee - Tommy Taxpayeriako?

Ampumateloitusta voi kuitenkin tutkia myös toiselta kantilta - psykologiselta. Amerikkalainen ampumateloitus nimittäin on malliesimerkki vastuun laimentamisesta - viisi pyöveliä, joista yhdellä on paukkupatruuna pyssyssään - tuloksena on yksi raato mutta kukaan ei tiedä, kenen luoti hänet tappoi ja kukaan ei tiedä, oliko omassa pyssyssä kova vaiko räkäpää. Kukaan ei siis pysty sen enempää kerskailemaan ratkaisevalla osumalla kuin kärsimään sieluntuskia jälkeenpäin. Viisi pyöveliä riittää laimentamaan vastuun; he kykenevät toimimaan psykopaattien tavoin, tuntematta mitään sen kummempaa, sillä ketään ei yksinään voida asettaa vastuuseen tapahtuneesta. Ja juuri tämä johti surullisen kuuluisaan Milgramin kokeeseen - "me vain noudatimme määräyksiä". Mielenkiintoista sinänsä, vaikka naiset yksinään ovat miehiä fiksumpia ja itsenäisempiä päättämään tässä suhteessa, ryhmänä toimiessaan naiset ovat paljon tottelevaisempia ja konformistisempia ja pyrkivät toimimaan lauman tahdon mukaisesti tai annettujen määräysten mukaan. Miehet ovat ryhmän osana paljon todennäköisemmin toisinajattelijoita kuin naiset, vaikka he yksilöinä ovatkin naisia tottelevaisempia - ryhmänä toimiessaan naiset ovat paljon julmempia kuin miehet - varsinkin, jos heillä on lupa lailliseen julmuuteen. Moraalikysymyksistä tulee nopeasti jonkun toisen ongelma. Ja tästähän ampumateloituksessakin on kyse.

Yhdysvalloissa kuolemanrangaistuksen kannatus on kääntynyt viime vuosina laskuun, ja teloituksia on ollut vähemmän kuin 1980- ja 1990-luvuilla. Viidestä perinteisestä tavasta kaasukammio on todettu perustuslain vastaiseksi "julmaksi ja epätavalliseksi rangaistukseksi" - syystäkin!, yhdessäkään osavaltiossa ei ole enää ketään, joka olisi oikeutettu kuolemaan hirttämällä ja sähkötuolistakin on nykäisty useimmissa osavaltiossa tökkeli irti. Myrkyn pumppaaminen tuomitun suoniin on nykyään se tavanomainen amerikkalainen tapa.

Oikeastaan ampumateloituksen pitäisi USA:ssa olla jokaisessa osavaltiossa vaihtoehtona. Se on tuomitulle itselleen nopea ja suunnilleen tuskaton tapa, se on hyvin halpa tapa ja se on helppo järjestää, ja tuomittu voi luovuttaa elimensä niitä tarvitseville. Ja ennenkaikkea se on katsojille ja todistajille vaikea tapa. He todella joutuvat näkemään, miten ihminen kuolee - kun veri tirsuu rinnassa olevista reijistä ulos. Ehkä he sen jälkeen tajuaisivat, ettei kuolemanrangaistus ole sittenkään niin hyvä idea.

Gardner saattaa kuitenkin jäädä viimeiseksi amerikkalaiseksi ampumalla teloitetuksi. Kuolemanrangaistuksen suosio on Yhdysvalloissa laskussa, ja ainoastaan Utahissa tapa on enää mahdollinen. Utah on kuitenkin lakkauttanut ampumateloituksen käytön 2004 lailla, koska tapa tuotti osavaltiolle kyseenalaista julkisuutta, ja kaikille tuon jälkeen kuolemaan tuomituille ainoa tapa on myrkkyteloitus. Voidaan kuitenkin kysyä, onko se sittenkin askel taaksepäin - keskimääräinen myrkkyteloitus kestää noin 9 minuuttia ennenkuin tuomittu kuolee, kun taas ampumateloitus on ohi kolmessa sekunnissa. Britannian entinen valtionpyöveli Albert Pierrepoint kuvasi amerikkalaista myrkkyteloitusta "sadistiseksi barbaariseksi rituaaliksi".

Mutta ehkä se on pyöveleille ja katsojille helpompaa.

Purje vaiko moottori?

Ruukinmatruuna rakastaa sekä ilmailua että veneilyä, ja perheellämme on oma vene. Monen suomalaisperheen haaveena onkin ikioma vesikulkuneuvo, sillä vesillä on vesien vapaus, ja veneilyä voi - siinä missä mökkeilyäkin - pitää yhtenä meditoinnin ja hiljentymisen muotona. Puhumattakaan sitten kalastuksesta, joka on varmasti kaikkein yleisin veneiden käyttötapa.

Veneitä on pääsääntöisesti kahdenlaisia: purjeveneitä ja moottoriveneitä. Plus sitten soutuveneet päälle. Molemmissa on puolensa. Veneilyä on pidetty perinteisesti hyvin elitistisenä harrastuksena (etteikö ilmailua sitten pidettäisi sellaisena), mutta yhteiskunnan yleinen elintason kasvu ja se tosiasia, että hyvin hoidettuna veneet ovat käytännössä ikuisia - hyvin hoidetun lasikuituveneen elinikä on noin 100-120 vuotta - ovat tuoneet veneilyn yhä useamman ulottuville.

Edessä onkin sitten valinta: purjevene vaiko moottorivene? Useimpien ihmisten valinta on moottorivene - arvattavista syistä. Moottorivenettä on helppoa ohjata, ja se on riippumaton säästä. Moottoriveneet pääsevät myös helposti runkonopeutensa yli ja moottoriveneet yleensä on optimoitu mukavuutta silmälläpitäen. Moottoriveneen syväys on pienempi kuin purjeveneen. Moottoriveneiden hallinta on purjeveneitä helpompaa. Ja ennenkaikkea moottoriveneen kipparointi ei vaadi yhtä sofistikoituneita merenkulku- ja merimiestaitoja kuin purjeveneen. Sillä on helppoa rantautua mitä moninaisimpiin paikkoihin. Kalastajalle moottorivene on tietysti itsestäänselvyys. Moottoriveneet on jaoteltavissa vielä erikseen uppoumarunkoisiin (fiskarit, perheveneet, moput) ja plaanaaviin (perä- ja sisäperämoottorilliset, avoveneet, tuulilasiveneet, hardtopparit ja ne, joista ruukinmatruuna käyttää nimeä "ökyvene"). Uppoumarunkoinen vene on hidas, mutta yleensä tilava ja mukava ja pieniruokainen; plaanaava vene on nopea, ja varsin janoinen.

Purjevene onkin sitten oma maailmansa. Purjevene on vaikeampi hanskattava kuin moottorivene, ja purjevene on riippuvainen tuulista. Purjeveneen käyttö vaatii erityistaitoja, joita ei opita hetkessä. Purjeveneessä on köli, ja sen syväys rajoittaa rantautumismahdollisuuuksia. Purjeveneen hydrodynamiikka asettaa rajoitukset sekä nopeudelle että elämismukavuudelle. Purjeveneen ohjaaminen on vaikeaa - ruorin tai pinnan ohella pitää ottaa huomioon myös tuulen suunta ja purjeiden asento ja trimmi. Köydet, vinssit ja eri purjeet ja niiden osat täytyy hanskata. Pitää osata muitakin solmuja kuin umpisolmu ja vetosolmu. Kaikenkaikkiaan purjevene vaikuttaisi ensinäkemältä olevan sellaisen ihmisen valinta, joka tykkää tehdä asiat hankalimmalla mahdollisella tavalla.

Mutta purjeveneellä on kuitenkin täsmälleen yksi etu moottoriveneeseen verrattuna. Se on toimintasäde. Moottoriveneen toimintasädettä rajoittaa aina polttoainetankin koko. Dieseliä ei saa veneeseen rajattomasti. Ainoa, mikä purjeveneen toimintasädettä rajoittaa, on muonan ja juomaveden riittävyys. Purjevene kulkee kirjaimellisesti liike-energiansa tuulesta temmaten, ja kaikki pienveneet, jotka ylittävät valtameriä, ovat poikkeuksetta purjeveneitä. Purjeveneillä voi kulkea myös sellaisessa säässä, joissa moottoriveneet jo hakeutuvat hätäsatamaan, ja ne suunnitellaan sellaisiksi, ettei mikään sinimuotoinen aalto voi niitä upottaa. Avomerelle mennään pääsääntöisesti vain purjeilla. Purjeveneellä oppii väkisinkin merimieheksi - se opettaa merimiestaidot vaikka väkisin.

Ruukinmatruunalla on sellainen kutina, että jos vene on ihmiselle statussymboli, se on poikkeuksetta moottorivene. Syy on siinä, että isollakin moottoriveneellä voi ajella yksin - ja ökyvene toimii mainiosti bailulavettina satamassakin, eikä moottorivene vaadi samanlaista asioihin syvällisesti paneutumista kuin purjevene. Purjevene puolestaan on snobin valinta; käytännön yläraja, millaista venettä voi hanskata yksin, on noin suunnilleen siinä 12 m tietämissä (40'). Sellaisella merelle lähteminen vaatii miehistöä; ja nyrkkisääntö onkin, että mitä isompi purjevene, sitä vähemmän sillä purjehditaan. Poikkeuksena tietysti sitten maailmanmatkaajat. Mutta heitä on varsin vähän.

Mutta moottorivene voi olla myös sellaisen ihmisen valinta, joka yksinkertaisesti tykkää vain posottaa - se on huolettoman ihmisen valinta; tai joka tykkää viritellä venettään, sen moottoria tai voimansiirtoa. Moottoriveneiden tuunaajilla on oma alakulttuurinsa autontuunaajien tapaan. Uppoumarunkoinen fiskari tai perhevene on myös purjevenettä helpompi tapa opettaa koko perhe, mukaanlukien lapset, rakastamaan merta, saaristoa ja merenkulkua. Moottorivene sopiikin myös kelluvaksi kesämökiksi paljon purjevenettä paremmin.

Onko purjehtiminen puolestaan sitten nörttilaji? Ruukinmatruuna haluaisi sanoa, että kyllä. Monet purjehtijoista ovat insinöörejä tai dippainssejä, ja monia heitä kiehtoo nimenomaan purjehtimiseen liittyvät fysikaaliset ilmiöt - aerodynamiikka, statiikka ja hydrodynamiikka - ja se, miten omilla toimenpiteillä ja säädöillä voidaan vaikuttaa sekä veneen kulkuun että sen hallintaan. Purjehtija huomaa olevansa näin paljon lähempänä luontoa ja sen ilmiöitä kuin moottoriveneilijä. Ruukinmatruunan omalla avomerikurssilla olleista liki 90% oli purjehtijoita. Moottoriveneen mastossa onkin helppoa bongata rannikkolippu, mutta avomerilippua harvemmin.

Mutta kesä ja veneilykausi on jälleen alkanut, ja ruukinmatruuna perheineen on jo ollutkin reissussa - ja loppukesästä on tarkoitus lähteä pitemmälle. Vanhan roomalais-kiinalaisen viisauden mukaan maailmassa ei ole muita tärkeitä asioita kuin merenkulku ja puutarhanhoito, ja mikä onkaan mukavampaa kuin syödä oman pihan kirsikkapuun kirsikoista leivottua kirsikkapiirakkaa jossain merellä?

Kotikoulu

Meistä varmaan jokainen on suorittanut oppivelvollisuutensa joko peruskoulussa tai muussa julkisen sektorin organisoimassa koulussa, ja meillä jokaisella varmaan lienee jonkinlaisia koulumuistoja ja käsitys peruskoulusta.

Ruukinmatruunan serkku on varsin uskonnollinen ihminen, ja ruukinmatruuna kuuli jokin aika sitten, että hän oli ottanut lapsensa pois peruskoulusta ja laittanut heidät uskonnolliseen kouluun. Ei, kyse ei ole koraanikoulusta - onneksi. Suomessa on kyllä oppivelvollisuus, mutta ei koulupakkoa - ja jos ei julkinen koulu kelpaa, niin yksityiseen pääsee. Mutta se on kallista lystiä - ja lasten laittaminen ei-julkiseen kouluun on aina poliittinen kannanotto sekä epäluottamuslause suomalaista yhteiskuntaa kohtaan.

Ruukinmatruuna kertoi seuranneensa sekä Abby Sunderlandin että Jessica Watsonin purjehdusta. He molemmat ovat maailmanmatkaajien lapsia; molempien perheet ovat lähteneet porukalla merelle, ja viettäneet siellä maailman meriä kierrellen vuosikausia. Molempien perheet ovat olleet yrittäjiä, jotka ovat myyneet kaiken, ostaneet veneen ja lähteneet sinne jonnekin - ilman mitään takeita kotiinpaluusta. Mutta lasten on täytynyt käydä koulua - ja heidän äitinsä on toiminut molempien opettajina. Tällainen maailmanmatkailu on varmasti äärimmäinen esimerkki kotikoulusta.

Kotikoulu siis tarkoittaa järjestelyä, jossa lapsi ei käy kunnallista tai yksityistä kodin ulkopuolella sijaitsevaa koulua, vaan opiskelee kotonaan tai muualla vanhempiensa tai muun huoltajansa tai esimerkiksi kotona käyvän opettajan kanssa. Yleensä kuitenkin opettajana on lapsen äiti.

Kotikoulua on perinteisesti pidetty hyvin antisosiaalisena koulunkäynnin muotona, ja sitä on pidetty myös hyvin elitistisenä koulunkäynnin muotona. Antisosiaalisena siksi, että lapsi käy tällöin koulua yksin, erossa ikätovereistaan - tyypillisesti äitinsä opettamana. Mutta jos yksityiskoulu on ideologinen kannanotto, niin kotikoulu on sitä vielä suuremmassa määrin.

Tärkein syy kotikoululle on uskonto. Vanhemmat kokevat, että lapsi joutuu ei-toivottavan ideologisen aivopesun kohteeksi peruskouulssa tai että he itse haluavat aivopestä lapsensa kotona ja varmistuvat näin siitä, että lapsi varmasti saa sellaisen kasvatuksen kuin mitä vanhemmat haluavat. Mutta kotikoululle voi olla monia muitakin syitä. Esimerkiksi rajut oppimisvaikeudet, kuten Aspergerin oireyhtymän pahimmat muodot, vaikea lukihäiriö, ylenmääräinen jännittäminen tai herkkyys voivat olla hyviä syitä käydä koulu kotona äidin opettamana. Myös hyvin julma tai erityisen raaka koulukiusaaminen, jolle koulu ei joko halua tai kykene tekemään mitään, voi olla syy ottaa lapsi pois julkisesta koulusta ja kotikouluun - näin lapsi pääsee eroon kiduttajistaan. Yhdysvalloissa syitä on selvitetty kyselyllä, johon vastanneista vanhemmista 33 % mainitsi uskonnon tekijänä valintaan, 30 % oli sitä mieltä että tavallisessa koulussa on huono oppimisympäristö, 14 %:lla oli huomauttamista koulun opetuksiin liittyen, 11 % kertoi että koulu ei ole lapsille tarpeeksi haastava ja 9 % mainitsi moraaliset syyt tekijänä. Myös mahdollisuutta paremmin valita, mitä oppia, pidetään yhtenä syynä kotikouluvalintaan.

Kotikoulu on valtava investointi - se käytännössä merkitsee, että toisen vanhemman on jäätävä kokonaan pois töistä tai jäätävä osa-aikatyöhön. Se myös merkitsee valtavaa sitoutumista lapseen ja hänen opintoihinsa. Toisaalta myös tällöin lapsen opettaja on taatusti tuttu ja lapsi saa täsmälleen kaiken sen huomion, jota hän tarvitsee ja ansaitsee.

Kotikoulujen oppimistulokset ovat yllättävän hyviä. Kotikoulujen oppilaista yli puolet saavuttaa parempia tuloksia kuin 75% normaalikoulujen oppilaista, ja myös rotujenväliset erot häviävät - afroamerikkalaiset, jotka alisuoriutuvat surkeasti julkisissa kouluissa, saavuttavat kotikouluissa samanlaisia tuloksia kuin kotikouluissa opiskelevat europidit. Syyksi esitetään se, että afroamerikkalaisnuorten kulttuuri on hyvin destruktiivista, ja kun lapset ja nuoret pidetään tästä tuhoisasta kulttuurista erossa, he kykenevät keskittämään energiansa oppimiseen. Myös tähän tuhoisaan kulttuuriin kuuluva kiero toverikuri ja rankaisu acting whiteystä jää pois kotikoulussa. Koska kotikouluissa harvemmin on myöskään kurinpito- ja järjestysongelmia, opettaja (lue: äiti) kykenee opettamaan aivan eri efortilla kuin peruskoulunopettaja. Tulokset kuitenkin vaihtelevat rajusti sen mukaan, mikä on äidin oma koulutustaso ja lahjakkuus opettajana.

Kotioppijoiden ja -opettajien oppimis- ja opetustyylit vaihtelevat laajasti tarkasti ennalta suunnitellusta ja valmistellusta koulumaisesta opetuksesta ja oppimisesta lapsijohtoiseen ja itseohjautuvaan tyyliin, jonka tällaista opetusta lapsilleen antavat vanhemmat katsovat sopivan yhteen kasvatustieteen piirissä nykyisin tunnettujen tutkivan oppimisen ja konstruktivistisen oppimiskäsityksen kanssa. Vapaus.net on listannut ohjeita kotioppijoille. Tyypillisesti lukukauden jälkeen oppimäärät käydään tenttimässä jossakin "virallisessa" oppilaitoksessa tai suoritetaan muulla tavoin.

Panu Höglund kirjoittaa hyvin myrkyllisesti siitä, miten hänen mielestään koulu on vankila - mutta tekstissä on havaittavissa myös tiettyä Tukholman syndrooman oiretta, sillä hänen mielestään sen myös tuleekin olla sitä. Miksi? Panun - jos kenen - olisi voinut kuvitella kannattavan kotioppimista sen kaiken terrorin, jonka kohteeksi hän kertoo joutuneensa - jälkeen. Ja moni muukin on kuvannut koulun olevan vankila, ja jokainen vähääkään älykkäämpi lapsi tietää kyllä toverikurin ja sen vaikutuksen Jante-lain kautta. Lapset ovat kuin susilauma: he repivät kappaleiksi jokaisen erilaisen.

Ruukinmatruuna voi hyvin allekirjoittaa sen, että kotikoulussa oppii paljon paremmin kuin peruskoulussa. Syy on täsmälleen sama kuin se, miksi etätöissä kotoa käsin kykenee paljon parempiin työsuorituksiin ja tehokkuuteen kuin konttorissa. On oma rauha ja kykenee keskittymään siihen, mitä tekee. Mutta samalla jää se sosiaalinen aspekti kokonaan pois.

Mutta ruukinmatruuna on kirjoittanut siitä, miten välitunti on se tärkein tunti ja että peruskouluun ei mennä oppimaan vaan sosiaalistumaan. Kärjistäen voisi sanoa, että jos haluat lapsesi oppivan, pane hänet kotikouluun. Jos haluat hänen sosiaalistuvan, mene peruskouluun.

Asiassa on vielä kuitenkin se yksi mutta. Ruukinmatruuna lienee maininnut siitä, miten hänellä peruskouluaikana julma koulukiusaaminen johti erään oppilaan itsemurhaan. Samalla se tappoi kokonaan ruukinmatruunan oman uskon ihmiseen ja ihmisyyteen ja teki hänestä hyvin kyynisen olennon. Kaikki sosiaalistuminen ei ole positiivista, ja lasten ja nuorten ihmissuhteet on täysin rinnastettavissa psykopaattien tai järjestäytyneen rikollisuuden ihmissuhteisiin. Kaikki sosiaaliset kontaktit eivät ole aina hyvästä - koulussakaan. Kotikoulu voi olla tällaisessa tilanteessa se vaihtoehto, jolla kaltevalla pinnalla oleva lapsi tai nuori saadaan pidettyä erossa huonosta seurasta vaikka sitten väkisin.

Ohessa vielä lisää aiheesta. Kotikoulusta on koko ajan tulossa enemmässä ja enemmässä määrin vaihtoehto julkisille kouluille - arvattavista syistä; toinen syy on yhtenäiskulttuurin murtuminen eli vanhemmat haluavat antaa lapsilleen omannäköisensä kasvatuksen ja toinen on alati kiristyvä kilpailu eli vanhemmat haluavat varustaa lapsensa mahdollisimman hyvillä eväillä koko ajan armottomammaksi ja kovemmaksi käyvään kilpailuun opiskelu- ja työpaikoista.

Mitä ruukinmatruunan pitäisi asiasta ajatella? Kotikoulu on hyväksi yksilölle mutta pahaksi yhteisölle. Kotikoulu on selkeä epäluottamuksen ilmaus yhteisöä kohtaan - se on epäluottamus kuntaa, poliitikkoja ja valtiota kohtaan. Se on epäluottamuksen ilmaus siihen, että yhteiskunta on kykenemätön pitämään kaikkein heikoimpien jäsentensä, lasten, puolta - ja toisaalta epäluottamus itse opetusohjelmaa kohtaan. Asiassa on vielä yksi puoli. Luterilaisen yhtenäiskulttuurin hajotessa tilalle syntyvät uskonnolliset ryhmittymät ovat paljon tiukkapipoisempia, kovaluontoisempia ja ahdasmielisempiä kuin luterilainen kirkko - ja ne suhtautuvat sekä peruskouluun että yhteiskuntaan yleensäkin paljon luterilaista kirkkoa vihamielisemmin. Heille kotikoulu on luonnollinen valinta. Koko ajan antikristillisemmäksi muuttuvan yhteiskunnan - ja siinä sivussa peruskoulun - sijaan nämä ryhmittymät haluavat eristää lapsensa yhteiskunnasta, jonka he kokevat tuhoisaksi, ja antaa lapsilleen omannäköisensä kasvatuksen. Kotikoulu toimii siis paradoksaalisesti uskonnollisuutta voimistavana tekijänä. Se synnyttää lujia sisäpiirejä koko ajan rapautuvan heikon yhtenäiskulttuurin sisään - yhtenäiskulttuuri siis hajoaa sisäänpäinlämpiäviin, keskenään epäluuloisiin tai vihamielisiin, kuppikuntiin. Mitä useampi äiti ja isä tiedostavat tämän ja ottavat lapsensa pois julkisista peruskouluista, sitä nopeammin tämä prosessi etenee.

Ruukinmatruuna siis näkee kotikoulussa sekä mahdollisuuksia että uhkia. Mahdollisuuksia yksilöille ja uhkia yhteisöllisyydelle. Mutta meillä kuitenkin on oppivelvollisuus muttei koulupakkoa, ja on todennäköistä, että kotikoulu tulee yleistymään tulevaisuudessa. Yhdysvalloissa jo liki 5% lapsista käy koulua kotonaan, ja luku tulee tulevaisuudessa kasvamaan.

Entä Suomessa - mikä on meidän tulevaisuutemme? Entä lastemme?

Kuka väistää ja ketä?

Ötöpesän jengi pyysi ruukinmatruunaa kirjoittamaan merenkulussa varsin olennaisesta asiasta, eli väistämissäännöistä. Harmillisesta, mutta silti varsin tärkeästä asiasta. Meistä jokainen, joka koskaan on suoritellut laivurikursseja, tietää ne varmasti, mutta veneily ei vaadi, toisin kuin autoilu, ilmailusta puhumattakaan, mitään kuljettajantutkintoa, joka osoittaisi että kipparilla on muutakin kuin hynää ostaa menopeli alleen.

Ötöpesässä oltiin - syystäkin - harmistuneita niistä hepuista, jotka ostavat sellaisen R-kioskin kokoisen paatin ja kuvittelevat sen olevan jokin vesillä kulkeva ökyauto. Ikävä kyllä näin ei ole - ja todettakoon, että purje- ja moottoriveneilijöiden välillä on harmillinen juopa tämän asian suhteen. Ruukinmatruunalla itsellään on kokemusta molemmista.

Mutta asiaan. Merenkulun väistämissäännöt ovat olemassa siksi, että vältyttäisiin yhteentörmäyksiltä ja aineellisilta sekä ihmishenkien vahingoilta. Ja ne säännöt ovat olemassa siksi, että niitä myös noudatetaan. Niitä noudattamalla säästyy paljoilta ikävyyksiltä, ärräpäiltä ja ketutukselta. Väistämissäännöt menevät hierarkiassa alaspäin - tärkeimmästä vähemmän tärkeään.

Ensimmäinen ja tärkein sääntö on, että molempien osapuolten on tehtävä kaikkensa yhteentörmäyksen välttämiseksi. Jos ollaan epävarmoja siitä, että onko yhteentörmäyksen vaara olemassa, sellainen on olemassa. Jos ollaan epävarmoja siitä, kumpi väistää, niin silloin on itse syytä väistää. Yhteentörmäyksen vaara on varmasti olemassa silloin, jos suuntima kohtitulevaan alukseen ei muutu ajan funktiona. Itse jokainen voi peruskoulugeometrialla varmistua asiasta.

Toinen sääntö on, että ohjailukyvytöntä alusta väistävät kaikki. Ohjailukyvytön alus on tuulen ja virtojen vietävillä, ja se on katastrofi, joka etsii paikkaa tapahtua. Jos saalingissa tai lipputangossa on Foxtrot, niin pysykää kaukana. Vielä suuremmalla syyllä, jos siellä on Bravo, Juliet tai Uniform.

Kolmas sääntö on, että huvialus väistää ammattiliikenteessä olevaa. Aivan riippumatta siitä, millainen vene huviveneilijällä on. Syy on siinä, että ammattiliikenteessä käytetään isoja aluksia. Isoilla laivoilla on valtava liikemäärä (massa kertaa nopeus, mv), ja Newtonin lakien mukaan ne myös säilyttävät liikemääränsä, sillä veden kitka on olematon verrattuna maakulkuneuvoihin. Ammattialuksen kääntäminen, sillä manööveeraaminen ja sillä pysäyttäminen on hyvin hankalaa verrattuna pieniin ja ketteriin huvialuksiin, kiitos Newtonin lakien. Aivan lukion perusfysiikkaa. Toinen pointti on siinä, että mikä ihmeen oikeus kenelläkään sunnuntaiveneilijällä on mennä toisen ihmisen työpaikalle sabotoimaan hänen työntekoaan?

Neljäs sääntö on, että ohjailukyvyltään rajoittunutta alusta väistävät kaikki muut. Eli jos mastossa tai saalingissa on Delta tai Mike, niin kaikki muut väistävät. Tämä on truismi.

Viides sääntö on, että ohittava alus väistää kaikkia muita. Ohittava alus on tekemässä manööveriä, josta aiheutuu potentiaalisesti vaara muille. Niinpä sen tehtävä onkin tehdä puuhat mahdollisimman turvallisesti aiheuttamatta muille ongelmia. Tämä sääntö tuntuu unohtuvan erityisesti muskeliveneilijöiltä, joilla on paha taipumus ajaa varsinkin purjeveneilijöiden ohi niin, että reelinkiä viistää. Ja sen jälkeen VHF:llä kirotaan pitkään ja hartaasti.

Kuudes sääntö on, että loput alukset väistävät kalastavaa alusta. Olipa kyse verkkojen tai pitkänsiiman kokemisesta, troolauksesta tai vaikka vetouistelusta, kalastusaktiviteetti heikentää aluksen ohjailukykyä. Tango-lippu on varma merkki kalastuksesta, mutta jos kalastuslavetti liikkuu uistelumoottorilla, sitäkin on syytä väistää.

Seitsemäs sääntö on, että mekaanisella voimalla kulkeva vene väistää purjevenettä. Tämä tarkoittaa moottorivenettä, höyryvenettä, soutuvenettä ja polkuvenettä. Ne kaikki väistävät purjevenettä. Syy on jälleen manööveeraus: purjevenettä on vaikeampaa ohjata kuin muita venetyyppejä - purjeveneen liikkuminen riippuu tuulesta. Tästä säännöstä on kuitenkin yksi poikkeus. Jos purjevene kulkee apumoottorilla, se katsotaan moottoriveneeksi, vaikka purjeet olisivatkin ylhäällä.

Kahdeksas sääntö on, että vasemmalta tuleva alus väistää samanlaista oikealta tulevaa alusta. Älkää kysykö, miksi näin on. Tilanne on täsmälleen sama kuin maantieliikenteessä. Oikealta tuleva on enemmän oikeassa.

Yhdeksäs sääntö on, että se purjevene, kenellä on tuuli paapuurista (= puomi styyrpuurin puolella), väistää sitä, jolla on tuuli styyrpuurista (= puomi paapuurin puolella). Tämä siksi, että venettä yleensä ohjataan styyrpuurin puolelta, ja näkyvyys voi olla rajoitettua. Tämä sääntö muuten sitten kiilaa kahden purjeveneen kyseessäollessa edellisen edelle. Eli siis ylimääräinen oikaisu-poikkeus. Jos liikut purjeveneellä ja olet epävarma että kumpi väistää, niin väistä itse. Se on fiksuinta siinä tilanteessa.

Kymmenes sääntö on, että se purjevene, jolla on tuuli paapuurista ja joka on tuulen puolella, väistää sitä purjevenettä, jolla on tuuli paapuurista ja suojan puolella. Syy on jälleen yksinkertainen: tuulenpuoleinen vene on liikkuvampi kuin suojanpuoleinen.

Yhdestoista sääntö on, että pienempi väistää isompaa. Syy on siinä, että pienempi vene on aina liikkuvampi kuin iso, ja pienemmällä on aina helppoa ehtiä isomman, kömpelömmän ja möhkömmän aluksen alta pois. Ruukinmatruuna muistaa erään kerran, jolloin hän oli veneellä liikkeellä, ja joutui ylittämään vilkasliikenteisen laivaväylän. Hänen perässään tuli muuan peltiveneilijä, jonka merimiestaidoissa oli ilmeisesti toivomisen varaa. No tottakai sieltä tuli sitten kohtalaisen iso laiva, ja blogiemäntänne, joka oli purjeveneellä juuri päässyt laivan turvalliselle puolelle, totesi ihan näin läheltä en halua nähdä tuollaista laivaa merellä. Hetipian isolta laivalta tuli viisi lyhyttä nautofonin tuuttausta. Eikös vain se peltiveneilijä onnistunut järjestämään itsensä laivan reitille. Nuo viisi tuuttausta tarkoittavat suunnilleen "Mitvit?!" tai kauniimmin "Mitä aiotte tehdä?" Peltiveneilijälle tuli kiire.

Kahdestoista sääntö, joka pätee salmissa ja kapeikoissa on, että kaikkien muiden (myös purjeveneiden) on väistettävä alusta, joka voi manööveerata vain kyseisessä salmessa tai kapeikossa. Eli isommalla on jälleen etuajo-oikeus. Varsinkin vaijerilossia väistävät kaikki pienemmät.

Kun väistetään, niin väistettävä alus on velvollinen pitämään suuntansa ja nopeutensa. Väistämistä ei siis saa sabotoida. Väistävä alus puolestaan pitää huolta, ettei aja kenenkään tielle eikä niin läheltä, että peräaallot aiheuttavat vaaraa a) muille veneilijöille b) rannallaolijoille. Kun tullaan päin, niin väistetään niin, että "annetaan punaista punaiselle" eli väistetään oikealle. Tällöin paapuurin punaiset kulkuvalot osuvat ikäänkuin kohdakkain. Kun kurssit risteävät, niin tällöin puolestaan käännytään kohti väistettävää alusta ja ohitetaan se perän puolelta.

Jos kuitenkin se ökyveneen kippari on niin m*lkku että hän toteaa, etteivät merenkulun väistämissäännöt koske häntä, niin silloin on itse väistettävä. Meillä voi olla etuajo-oikeus, mutta ei kuitenkaan päälleajo-oikeutta. Mutta tämän jälkeen tuli on vapaa VHF:llä. No, aivan pan pan-viestiä kanavalla 16 ei sentään voi suosittaa, mutta henkisiin hiertymiin auttaa kummasti, kun jollain L-kanavalla kutsuu kyseistä paattia ja haukkuu tämän kipparin pottajalaksi.

Kaikkein pahin mahdollinen yhdistelmä on puutteelliset merimiestaidot ja iso vene. Seuraavaksi pahin on puutteelliset merimiestaidot ja sokea luottamus teknologiaan. Unohtamatta tietenkään alkoholia ja/tai muita tajusteita. Meillä on sääntö, että ruoriväijyssä ollaan selvin päin. Erityisen tärkeää tämä on pitkillä avomerilegeillä, jossa joudutaan nukkumaan ajossa. Ruoriväijyn on oltava valpas.

Mikään määrä elektroniikkaa ei voi korvata vanhan ajan merimiestaitoja, veneen ja omien taitojen tuntemusta ja maaston, säiden ja merenkäynnin tuntemusta. GPS ja karttaplotteri ovat toki vallan mainioita apuvälineitä. Mutta ikävä kyllä sähköllä on paha taipumus loppua juuri kun sitä vähiten haluaisi. Samoin kun asiat menevät pieleen, ne yleensä menevät pieleen niin, että siitä aiheutuu eniten vahinkoa. Oheinen teksti kertoo siitä, kun hommat menevät tosi pahasti pieleen. Merkintälasku, ristisuuntiman ottaminen, nopeusyhtälö - kaikki nuo on syytä osata ja varsinkin purjeilla liikuttaessa. Paikka on tiedettävä minuutin varoitusajalla. Sumu yllättää usein aika nopeasti, ja silloin merenkulku muuttuukin pimeäsuunnistukseksi. Silloin pitää tietää, mitä tekee. Paikka, jossa silloin kaikkein vähimmin haluaa olla, on varmasti Helsingin Kustaanmiekka - mutta sieltä sumupäivinä poimitaan joka kerralla joukko sunnuntaiveneilijöitä.

Väärä säästäväisyys ei veneen varustamisessa ole hyvä idea. Myönnettäköön, että Joshua Slocum purjehti yksin maailman ympäri ainoina navigointi-instrumentteinaan kompassi, sekstantti ja herätyskello (josta muuten puuttui minuuttiviisari). Mutta ellei merenkulkijalla ole Slocumin merenkulkukokemusta, tuollainen varustus on ongelmien kerjäämistä. Riittävä varustus ja taito osata käyttää niitä on turvallisuuden perusta. Ja ne neljä perussolmua - paalusolmu, merimiessolmu, kahdeksikko ja siansorkka - pitää osata.

Vene ei ole mikään statussymboli eikä tavallista isompi auto. Se on väline, jolla kuljetaan merellä paikasta A paikkaan B tai paikan C ympärillä, ja veneilijöiden keskinäinen nokkimisjärjestys ei mene veneen koon vaan kipparin taitojen ja kokemuksen mukaan. Tämä on syytä muistaa. Koheltaminen merellä saa vain ääliön imagon aikaan ja vielä pahempaa on aiheuttaa vaikeuksia toisille. Siksi se 16-vuotias Jessica Watson tai Abby Sunderland on nokkimisjärjestyksessä korkeammalla kuin se 52-vuotias toimitusjohtaja, jolla on R-kioskin kokoinen ökyvene ja joka ajaa sitä saaristoväylää pitkin kerran kesässä. Teinikin voi olla aivan uskomattoman kokenut ja osaava merenkulkija - varsinkin, jos hän on viettänyt puolet elämästään merellä kun isukki ja äippä ovat olleet valtameripummeja. Siksi kannattaa hankkia mieluummin liian pieni kuin liian iso vene, jolleivät merenkulkutaidot ole veneen mittaiset - pienemmällä veneellä on helpompaa päteä taidoillaan kuin isolla.

Mutta joka kerran on kokenut meren kutsun, tuntee sinne aina vetoa, ja joka rakastaa merta, palaa sinne aina uudelleen.

Löysää läskiä ja toiminnallista läskiä

Ruukinmatruuna oli eilen ulkoilmatapahtumassa, ja hän luonnollisesti myös kuikuili ympärilleen. Todettakoon, että Suomessa runsas hiilihydraattien syöminen ja vähäinen proteiini näkyvät ihmisten ulkonäössä. Hänellä itsellään on joskus ensimmäisen aktiivisen urheilijauran ja toisen aktiivisen urheilijauran välillä ollut paino-ongelma, jonka hän ratkaisi vähähiilihydraattisella ruokavaliolla.

VHH on erittäin tehokas dieetti. Sen paha puoli on, että se panee elimistön todella sekaisin. Ja ne leivänpäälliset ilman leipää alkavat tunkea korvista ulos viimeistään kolmannella viikolla. Mutta luja tahto vie läpi vaikka virolaisen kalkkikiven. Ja kilot kyllä lähtevät ja vyö lyhenee.

Mutta asiaan. Vaikka suomalaisilla näin yleisesti on riesanaan ylipaino-ongelma - aikuisikäisistä ihmisistä liki puolet on painoindeksin ikävämmällä puolella ja noin neljäsosa voidaan luokitella lihaviksi - niin ruukinmatruunan näkemys asiassa on, että on olemassa erikseen löysää läskiä ja toiminnallista läskiä.

Toiminnallinen läski tarkoittaa ihmistä, joka on ylipaino-ongelmastaan huolimatta hyvässä fyysisessä kunnossa. Hän jaksaa pitkään, kykenee juoksemaan itseään hoikemmat näännyksiin ja hän on fyysisesti voimakas. Kuulantyöntäjät ovat tyyppiesimerkkejä toiminnallisesta läskistä, mutta ruukinmatruunan tuttaviin kuuluu muuan reservin vääpeli, joka 135 kg elopainostaan huolimatta juoksee puolta itseään nuoremmat ja painavammat reserviläiset kertausharjoituksissa näännyksiin. Hän on ulkoilmaihminen, ja liikkuu paljon. Pahaksi onneksi hän on myös herkkusuu, ja hän sekä tykkää hyvästä ruoasta että osaa laittaa hyvää ruokaa.

Toiminnallinen läski syntyy yleensä silloin, jos ihminen on nuorena ollut urheilullinen ja liikkuva tai muuten vain energinen, ja vanhemmiten sitten relaa. Tai innostuu ruoanlaitosta. Pahaksi onneksi hyvä ruoka merkitsee yleensä nopeita hiilihydraatteja - tai nopeita hiilihydraatteja yhdessä rasvan kanssa, mikä on tappava yhdistelmä. Rasva itsessään ei lihota; se lihottaa vain syötynä yhdessä hiilarien kanssa, sillä hiilarit laukaisevat insuliinintuotannon ja ylimääräenergian varastoinnin läskiksi. Mutta usein tällainen ihminen myös liikkuu paljon ja toimii paljon. Ikävä kyllä ruokahalu on suorassa suhteessa liikunnan määrään!

Ruukinmatruunan kokemus on, että liikunta on harvinaisen tehoton tapa laihduttaa. Se ainoastaan saa aikaan toiminnallista läskiä. Vain oikea ruokavalio laihduttaa. Liikunta on kuitenkin tehokas apu tässä ruokavalioksellisessa laihduttamisessa.

Löysä läski syntyy puolestaan ihmiselle, joka elää passiivista elämää. Tyypillisesti löysä läski kertyy ihmiselle, joka tykkää joko syödä makeisia tai muuta runsaasti hiilihydraatteja sisältävää ruokaa - perunalastuja, leivonnaisia, kahvileipiä, virvoitusjuomia jne - ja joka ei pidä kunnostaan huolta. Ihminen, jolla on löysää läskiä, on pääsääntöisesti myös hyvin huonossa fyysisessä kunnossa. Hän hengästyy nopeasti eikä hän siedä rasitusta.

Juuri tuo löysä läski on terveysongelma. Toiminnallinen läski on vain esteettisesti epämiellyttävää, mutta se ei aiheuta kantajalleen ongelmaa siinä, missä löysä läski on sekä rumaa että epäterveellistä. Ikävä kyllä naisilla on enemmän löysää läskiä kuin miehillä: miehet liikkuvat naisia enemmän. Poislukien sitten todella ressukat miehet pahanhajuisissa poikamiesluukuissaan.

Löysä läski altistaa sekä diabetekselle että sydänongelmille. Nopeat hiilihydraatit ovat kuin huume: ne aiheuttavat hetkellisen mielihyvän, joka laskee nopeasti. Puhe sokerihumalasta ei ole pelkkää retoriikkaa: sellainen todella on olemassa, ja siihen on mahdollista jäädä koukkuun.

Mutta asiassa on olemassa toivoa. Löysä läski on mahdollista saada toiminnalliseksi riittävällä liikunnalla. Se toisaalta kiinteytyy (ja muuttuu lihakseksi) ja toisaalta jakautuu uudelleen, kun löysä ihminen joutuu skarppaamaan ja tsemppaamaan.

Mikä avuksi, jos ihmisellä on löysää läskiä? Liikunta kannattaa aloittaa rauhallisesti. Käveleminen on hyvä tapa löytää liikunnan rutiini. Sen jälkeen kannattaa miettiä, mikä liikunnan muoto voisi itselle sopia. Uinti on mitä parhain, ja Suomessa onneksi on uimahalleja aika tiheässä. Toinen erinomainen on soutu ja kolmas on sulkapallo. Kaikki nuo kolme lajia kiinteyttävät löysän läskin nopeasti, ja löysä läski muuttuu toiminnalliseksi läskiksi.

Mutta vain oikealla ruokavaliolla voi todella laihtua. Jälleen kerran laihduttaminen on yksilölaji - mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toiselle, ja kuitenkin kyseessä on asia, joka herättää valtavan määrän intohimoja, tekopyhyyttä ja moralisointia. Ruukinmatruunalle oikea tapa oli vähähiilihydraattinen; jollekin toiselle se voi olla jokin muu.

Kun unelmat murskautuvat

Abigail Sunderland on siis joutunut keskeyttämään purjehduksensa. Ruukinmatruuna seurasi tiiviisti Jessica Watsonin matkaa - ja hänenkin unelmansa murskautui katkeralla tavalla - navigointivirheen takia hänen matkaansa ei hyväksytä yksinpurjehdukseksi maailman ympäri. Voi, jos nyt voisi lohduttaa jotenkin molempia tyttöjä, niin ruukinmatruuna, itsekin purjehtijana, haluaisi halia nyt molempia!

Tähän mennessä täsmälleen kaksi suomalaista on purjehtinut yksin maailman ympäri, ja he ovat Harry Harkimo ja Pentti Salmi. Salmi purjehti ensimmäisenä suomalaisena yksin Atlantin yli, veneenä hänellä oli tuolloin Ohlsson 29, mutta Harkimo sai kunnian olla ensimmäinen suomalainen täyden kierroksen yksin tehnyt. Noin nelisenkymmentä muuta suomalaista venekuntaa on tuon matkan tehnyt. Yksin maailman ympäri purjehtineita - ja kotiplaneettamme näin läheltä nähneitä - on vähemmän kuin astronautteja!

Abby Sunderlandin unelma murskautui julmimmalla mahdollisella tavalla. Meri otti voiton hänestä - se nimi Roaring Forties niille leveysasteille siellä 40 S ja 50 S välissä - ei tule tyhjästä. Tarkka paikka hänen haaksirikolleen oli 40°48′S 74°58′E - siellä, missä puhaltaa ikuinen länsituuli ja jossa meri on vaarallinen yhä tänäkin päivänä. Hän haaksirikkoutui 27 m/s tuulessa; aallonkorkeus oli noin 10 m. Luonnollisestikin aallon pituus tuossa säässä on noin kilometrin verran - meno on kuin mäkisellä tiellä.

Sekä Sunderlandia, Watsonia kuin Laura Dekkeriäkin yhdistää sama asia - rakkaus mereen ja se, että he ovat erilaisia. He ovat kaikki kasvaneet merellä. Heidän kaikkien perheet ovat lähteneet merelle, maailmankiertäjiksi, he ovat myyneet kaiken mitä heillä on, he ovat kaikki olleet vuosikausia siellä hornantuutissa ja kauempanakin - ja kaikki he ovat kasvaneet veneessä ja oppineet purjehtimaan. Nuoresta iästään huolimatta he kaikki osaavat purjehtia paremmin kuin suurin osa aikuisista purjehtijoista. Heillä kaikilla on kokemusta, taitoa ja tahtoa. Heidän oikea viiteryhmänsä on merellä - toisten samanlaisten merenkulkijoiden ja purjehtijoiden joukossa. Tämä pitäisi muistaa, kun alamme moralisoida.

Mutta unelmien murskautuminen on aina hirvittävä asia, ja me X-sukupolven lapset tiedämme sen hyvin katkerasti itsekin. Me emme paljoa tahtoneet - vain samaa kuin vanhempamme, emme enempää - ja meiltä kiskaistiin matto jalkojen alta. Olemme sitten selviytyneet, kuka meistä mitenkin, mutta lähes jokaiselta meiltä murskattiin tulevaisuudenunelmat - 1990-luvun lamassa.

Unelmien murskautuminen johtaa yleensä johonkin viidestä lopputuloksesta:

1) Plan B: otetaan käyttöön varasuunnitelma, jos sellainen on. Tämä vaatii tietynlaista, hyvin pessimististä elämänasennetta - luottamuksen siihen, että hommat piipivät ja niiden varalle pitää varautua. Mutta sanotaan, että pessimisti ei pety.

2) Menneisyydessä eläminen. Ihminen alkaa elämään "vanhoja hyviä aikoja", sitä aikaa ennenkuin unelmat vielä olivat kasassa.

3) Katkeroituminen. Tämä voi johtaa joko kyynistymiseen tai vihaan. Vain aniharvoin katkeroituminen johtaa sisuuntumiseen tai entistä kovempaan yrittämiseen.

4) Opportunismi. Tämä on kyynistymistä ilman katkeroitumista - eli keksitään tavalla tai toisella selviytymiskeino ilman mitään moraalisia näkökohtia. Carpe diem, voitaisiin sanoa.

5) Luovuttaminen, "pitäkää tunkkinne!" Ihminen kertakaikkiaan lannistuu ja heittää hanskat tiskiin.

Pääsääntöisesti vastoinkäymiset eivät kasvata, vaan ne kovettavat. Kärsimys ei myöskään jalosta ketään, vaan kärsimys katkeroittaa ja tekee ihmisestä kovan ja säälimättömän. Vain aniharvoin tällainen unelmien murskautuminen johtaa sisuuntumiseen ja entistä kovempaan yrittämiseen.

Englannin kielessä on sananlasku once bitten, twice shy. Ihminen, joka joutuu kokemaan epäonnistumisia, pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, muuttuu hyvin araksi, varovaiseksi ja epäluuloiseksi aina pelkuruuteen saakka. Jokaista kärsmisen jalostamaksi väitettyä hyvää luonnetta kohti lienee satoja ellei tuhansia kärsimyksen katkeroittamia ja vastoinkäymisten lannistamia ihmisraunioita. Tästä syystä armeijassa sanotaan, että tuoreiden sotilaiden tulikasteen on pakko onnistua - ensimmäinen taistelu on pakko joko voittaa tai kuolla. Muutoin sotilaista ei tule milloinkaan hyviä sotilaita.

Ruukinmatruuna itse on kyyninen p*skiainen ja hänen toimintatapansa oli #4. Jukka otti Kansankokonaisuudessa vahvasti opportunisteja vastaan kantaa ja sellaisia ihmisiä, jotka roikkuvat p*skassa työpaikassa sensijaan että hyppäisivät tyhjän päälle ja etsisivät uuden. Ruukinmatruunan oli pakko kommentoida asiaa oman sukupolvensa kannalta: meillä ei ole ollut vaihtoehtoja. Vaihtoehtoina on ollut joko p*skassa työpaikassa roikkuminen tai sitten irtisanoutuminen, karenssi ja joko pätkätyöhelvetti tai pitkäaikaistyöttömyys - meille työllistyminen ja työpaikan saanti on aivan toinen prosessi kuin suurten ikäluokkien ja ennen 1964 syntyneiden edustajille. Eli valittavana on joko Skylla tai Kharybdis. Mutta elämä on sellaista. Silloin vain pitää ottaa tilanteesta paras mahdollinen ja todeta, että rahan takiahan täällä vain ollaan työssä - ei elämänsisällön.

Samasta syystä useimmat alfakoiraat ja ylemmän tason miehet ovat tosiasiallisesti miehiä, joita kannattaa varoa - he kohtelevat naisia kuin p*skaa pitkällä aikavälillä. He ovat cooleja, mielinkielin ja näyttelevät herrasmiestä - täsmälleen niin kauan, että pääsevät naisen rintaliivien sisään. Kun sitruuna on puristettu kuiviin, se heitetään menemään. Heille elämä ja ihmissuhteet ovat pelkkää seksisuhteen saamista, ei sen pitämistä ja säilyttämistä. Siinä lajissa nämä ylemmän tason miehet ovat hyvin huonoja. Jos vastassa onkin ruukinmatruunan kaltainen Ylpeä Maija, niin tällainen alfakoiras lähtee häntä koipien välissä ja yrittää jotakuta toista, helpompaa saalista. Alfakoiraat ovat kivoja leikkikaluja p*llutteluun, mutta he ovat hyvin huonoa puolisoainesta. Nyrkkisääntönä voidaan todeta, että mitä enemmän miehellä on seksuaalista menestystä, sitä vähemmän tämä kunnioittaa naisia ja välittää heistä. Kyse on täsmälleen samasta asiasta - tuollainen mies todennäköisesti on hyvin katkeroitunut naisista eikä luota heihin tippaakaan, vaan narsistisesti käyttää heitä vain välineinä. Jokaisen Don Juanin ja Rosvo-Roopen takana on pienen pojan unelmien murskautuminen.

Mutta miksi ruukinmatruuna sitten uskoo kaikesta huolimatta Sudnerlandin palaavan sinne merelle? Siksi, että hän on tottunut onnistumaan. Hän on kokenut riittävän pitkään menestystä, voittoja ja onnistumisia, että hän kykenee ylittänmään tuon pettymyksen. Vain silloin - vain, jos ihminen on tottunut onnistumaan, tottunut voittamaan, tottunut menestymään - hän kykenee kohtaamaan vastoinkäymisiä ja pettymyksiä. Jos ihminen ei ole kokenut onnistumista ja voittamisen tuomaa itseluottamusta, ja hänen unelmansa murskautuvat, hänen koko elämänsä on pilalla. Hänestä ei enää milloinkaan tule voittajaa. Pelkkiä vastoinkäymisiä elämässään kokenut ihminen tulee hyvin araksi ja jopa saamattomaksi - hän ei kertakaikkiaan uskalla yrittää, koska hän pelkää epäonnistuvansa kuitenkin. Vastaavasti sellainen ihminen, joka on elämässään kokenut pelkkiä onnistumisia ja voittoja ja tottunut onnistumaan, kykenee sivuuttamaan vakavatkin vastoinkäymiset ja ottamaan ne asiaankuuluvina pikku kolhuina.

Ruukinmatruuna luki eräästä perhelehdestä, miten parikymppiset miehet ovat nyt se menetetty sukupolvi. He ovat kokeneet kaksi lamaa - 1990-luvun laman lapsuudessaan ja nyt 2010-luvun laman - ja niiden jäljet näkyvät heidän psyykessään. Liki viidennestä (siis 20%) parikymppisistä pojista uhkaa syrjäytyminen. He ovat kokeneet elämässään vain pelkkiä vastoinkäymisiä, takaiskuja ja epäonnistumisia. Miten voidaan olettaa tällaisten poikien voivan ikinä integroitua yhteiskuntaan? Kun on lusikalla annettu, ei voida kauhalla vaatia, jos pitäydytään latteuksissa. Mutta kyse on samasta asiasta: vastoinkäymiset lannistavat.

Liian moni päätyy elämässään siihen ikävään ja lopulliseen ratkaisuun. Mutta ikävä kyllä ihmisen psyyke kestää vain tiettyyn rajaan saakka. Latteus kenellekään ei anneta enempää kuin hän jaksaa kestää ei pidä paikkaansa. Kun unelmat murskautuvat, vastoinkäymiset kasautuvat ja vaikeudet käyvät sietokyvyn yli, tuska kasvaa kertakaikkiaan kovemmaksi kuin ihmisen kyky enää selviytyä. Jonka jälkeen liian moni toteaa, että parempi kertarutina kuin ainainen kitinä, ja päättää tuskansa kertalaukauksella.

Tässä vaiheessa ruukinmatruuna tyytyy enää toteamaan, että parempi tuuri sitten seuraavassa inkarnaatiossa.

Ruukinmatruunakin on itsekin joutunut elämässään kokemaan jos jonkinlaista ikävää ja vastoinkäymisiä. Jokin aika sitten muuan kollega kysyi hänen ikäänsä. Ruukinmatruuna sanoi, että "arvaa". Kollega totesi: "Sinusta on mahdotonta sanoa. Sinulla on kaksikymppisen kasvot mutta hyvin vanhan ihmisen silmät - niistä paistaa valtava elämänkokemus, joka kaikki ilmeisesti ei ole ollut kivaa". Ja ehkä näin onkin.

Mutta ehkä silti joku, jokin tai jotain on auttanut elämässä selviämään, jopa silloin kun unelmat murskautuvat.

Nykyajan Peppi Pitkätossu, osa VII

Nuorimpana yksinpurjehdusta non-stopina maailman ympäri yrittänyt amerikkalainen Abby Sutherland, 16, on joutunut keskeyttämään yrityksensä. Hän joutui merihätään Intian valtamerellä myrskyssä - tuulennopeus noin 27 m/s - ja hänen veneensä, 40-jalkainen Wild Eyes, menetti mastonsa.

Sutherland oli lähettänyt radiolla DSC-hätäsignaalin kolmea päivää aiemmin, ja hänen aluksensa pelättiin uponneen, kun signaali äkisti hävisi. Syy oli, että Sutherlandin radioantenni oli hänen veneensä mastossa, ja sen murtuessa myös signaali katkesi. Kontakti Sutherlandiin menetettiin lopullisesti, kun hänen EPIRB-satelliittilähettimensä (Emergency Position Indicating Radio Beacon) oli pyyhkäistynyt mereen Hän oli myrskyn armoilla 16 tuntia, mutta hän selvisi. Sutherland pelastettiin ranskalaiseen kalastusalukseen Ile de la Reunion'iin. Ikävä kyllä Wild Eyes on siinä kunnossa, että vene voi upota koska tahansa.

Sutherlandit ovat merenkulkijaperhe - he ovat eläneet ja kasvaneet merellä, ja Abigailin isoveli Zachary kiersi itse maailman yksin 17-vuotiaana. Nuoresta iästään huolimatta Abbylla on enemmän merenkulkukokemusta kuin keskimääräisellä suomalaisella sunnuntaipurjehtijalla. Abby on luvannut vielä kerran palata takaisin merelle ja kiertää maailman yksin.

On surullista, kun nuoren ihmisen unelmat murtuvat, ja luultavasti Sutherland on itkenyt nyt katkerasti. Se hänelle sallittakoon. Mutta ruukinmatruuna itse uskoo, että hän palaa ennemmin tai myöhemmin merelle. Joka kerran on oppinut rakastamaan merta, palaa sinne aina. Sitten kun Abby purjehtii yksin maailman ympäri, hänestä ja Zacharystä todennäköisesti tulee ensimmäinen veli-sisar -pari, jotka sen ovat koskaan tehneet.

Tänään oli mitä mainioin päivä harjoitella Ärjyviä Nelikymppisiä varten. Tuulta oli ainakin riittävästi, ja riittävästi sisäänkelatulla rullafokalla sekä kakkosreivillä pärjäsi mainiosti.

Pahempia kuin natsit

Saksan kansallissosialisteja pidetään yleensä jonkinlaisena pahuuden non plus ultrana - eräänlaisena pahuuden pinaakkelina, josta on mahdotonta enää päästä pahemmaksi ja joka edustaa absoluuttista pahapahapahaa. Syistä, joita on tarpeetonta täällä kerrata.

Mutta objektiivisesti tarkasteltuna vaikka natsit olivatkin pahoja, niin jopa pahuudellakin on omat standardinsa. Jopa natsitkin olivat hyvin tarkkoja oman pahuutensa rajojen suhteen. On olemassa tietty moraalinen tapahtumahorisontti, jonka jälkeen pahasta ihmisestä tulee täydellinen hirviö - kuten Tuntemattoman sotilaan everstiluutnantti Karjula. Ja talibanit ovat ylittäneet tuon rajan.

Ruukinmatruuna oli maininnut, että talibanit olivat teloittaneet vakoilijaksi epäillyn seitsenvuotiaan pojan. Hän luonnollisesti ajatteli, että poika olisi ammuttu. Eikä mitään. Talibanit olivat hirttäneet pojan - siis leikki-ikäisen lapsen!

Mikään murhaaminen, mikään raiskaus, mikään ilkityö ei ole liian alhainen talibanien suorittamaksi. Edes Hitlerkään ei sentään käskenyt aloittamaan kaasusotaa - eikä rahoittanut Kolmatta valtakuntaa huumekaupalla!

Ruukinmatruuna toteaa talibaneista saman kuin Antti Rokka Karjulasta: Ei perkele. Mie en ilkeä. Tuo on pannut itteins ihmistappain ulkopuolel, ja miu puolestain pysyköönt siel. Ja siitähän tässä on kysymys. Talibanit ovat panneet itsensä ihmistapojen ulkopuolelle ja tehneet itsestään elukoita.

Vaikka ruukinmatruuna haluaakin nähdä jokaisessa elollisessa olennossa buddha-dhatun ja periaatteessa kai myös talibaneilla pitäisi olla sellainen, niin ruukinmatruunan on hyvin vaikeaa enää tässä vaiheessa nähdä talibaneissa mitään hyvää saati inhimillistä. Ehkä on vain todettava, että mitä nopeammin heidän nirrinsä saadaan kiertoon seuraavaa inkarnaatiota varten, sen parempi kaikille - ja varsinkin Afghanistanin naisille ja lapsille.

Maailman typerin kiista

Maailman typerin ja älyttömin kiista käydään kreationistien ja ateistien välillä.

Todettakoon, että biologinen evoluutio on truismi, paradigma, selviö. Siitä ei ole mitään kiistelyä. Eikä sen osalta ole mitään epäselvyyttä. Osoittaa uskomatonta typeryyttä lähteä kiistämään sitä.

Kyse ei enää ole siitä, onko evoluutio totta vaiko ei. Kyse on enää siitä, kuka tai mikä instanssi on koko jutun takana. Ja toteamuksen ex nihilo nihil kiistäminen puolestaan osoittaa aivan uskomatonta ylimielisyyttä.

Juutalaiset, jotka tunnetusti ovat hyvin älykästä porukkaa, ovat havainneet jo kauan sitten, että evoluutio ei vastaa kysymykseen miksi. Se vastaa kysymykseen miten. Vastaamatta on siis kysymys "miksi". Miksi me ylipäänsä olemme täällä.

Kun lähdemme tarkastelemaan kosmologiaa, niin vastaamme tulee väistämättä antrooppinen periaate. Luonnonlait, luonnonvakiot ja koko universumin fysiikan ja kemian ilmiöt tuntuvat ikäänkuin olevan suunniteltu sellaisiksi, että universumi itsessään ennemmin tai myöhemmin luo älyllistä elämää. Antrooppiselle periaatteelle on olemassa seitsemän selitysmallia:

1) Absurdi maailma: se nyt vain sattuu olemaan niin. Tämä on ateismin perusta.
2) Uniikki maailma: fysiikassa on jokin sellainen syvällä oleva yhtenäisyys, joka luo maailman sellaiseksi kuin se on. Tämä on panteismin perusta.
3) Multiversumi: maailmankaikkeuksia on lukuisia, ja me olemme sellaisessa maailmassa, joka sopii meille. Tämä on mahayanabuddhalaisuuden perusta.
4) Itsestään purkautuva zippipaketti: Luoja on suunnitellut maailman ja sen luonnonlait ja -vakiot ja tehnyt siitä sellaisen, että se ikäänkuin purkautuu itsestään ja luo älyllistä elämää. Tämä on roomalaiskatolisuuden perusta.
5) Elävä maailma: maailmankaikkeus itsessään on elävä ja se luo elämää itsessään. Tämä on theravadabuddhalaisuuden perusta.
6) Kehäpäätelmämaailma: maailmankaikkeus itsessään on kehäpäätelmä - vain maailmankaikkeus, joka synnyttää tietoisuutta, voi olla olemassa, ja jotta tietoisuus syntyisi, on oltava maailmankaikkeus. Tämä tunnetaan nimellä Wheeler's Participatory Anthropic Principle (PAP).
7. Illusionaarinen maailma: me elämme virtuaalitodellisuussimulaatiossa. Tämä on hindulaisuuden perusta.
Jokeri: Kaksi tai useampia selitysmalleja ovat yhtäaikaisesti totta.

Kun lähdemme purkamaan eri selitysmalleja, niin #6 tuntuisi putoavan ensimmäisenä pois. Kehäpäätelmä ei ole milloinkaan hyvä selitysmalli yhdellekään ilmiölle, ja vaikka catch-22 onkin eräänlainen kehäpäätelmä ja sellaisia on todella olemassa, se tuntuu hyvin epätodennäköiseltä selitysmallilta. Ateistinen selitys, #1, johtaa väistämättä absurdiuteen - se on pelkkä ad hoc eikä sekään ole kovin hyvä selitysmalli.

Mutta yhdestä asiasta voimme olla varmoja. Maailmankaikkeudella on alku, ja sillä on ikä, ja kaikki on joskus todella alkanut. Vaikka yksi neljästä keskiaikaisesta Jumalan olemassaolon todisteista, kosmologinen todistus, onkin perinteisesti osoitettu vääräksi vetoamalla siihen, että voimme olettaa maailmankaikkeuden olevan äärettömän vanha, sillä on olemassa äärettömiä lukujonoja ja jatkumoita, niin tämä vastatodistus on kosmologian valossa väistämättä väärä. Ruukinmatruunan on myös oman ammattinsa nojalta hyvin helppoa todistaa, että maailma ei voi olla äärettömän vanha, sillä jos se olisi, niin se olisi ehtinyt jo saavuttaa entropiamaksiminsa, se olisi jo kokenut lämpökuoleman ja meitä ei kertakaikkiaan olisi olemassa.

Maailmankaikkeudella on siis pakko olla alku, ja tämän keksi ensimmäisenä monsignor Georges Lemaitre. Lemaitre ei ollut ammatiltaan fyysikko, vaan roomalaiskatolinen pappi. Kyllä, te luitte aivan oikein. Hän oli roomalaiskatolinen pappi. Vaikka täällä protestanttisessa Pohjolassa jesuiittoja on kammoksuttu - Topelius onnistui luomaan pater Hieronymuksesta todellisen hirviön - niin jesuiittojen koulutus on kautta aikojen ollut erinomaista, ja he ovat kunnostautuneet tiedemiehinä kautta aikojen. Ja juuri Lemaitre, joka siis oli jesuiitta, ensimmäisenä sai päähänsä sen, minkä me nykyisin tunnemme alkuräjähdyksen nimellä. Koska Lemaitre oli opiskellut teologian ohella myös fysiikkaa ja matematiikkaa, hän ryhtyi laskemaan - ja hän päätyi lopputulokseen, että maailmankaikkeus on joskus alussa ollut singulariteetissa - hän ei käyttänyt tätä nimeä, vaan nimeä "alkuatomi", ja hän esitteli tuloksensa Albert Einsteinille. Einstein tarkisti laskelmat, ja totesi: Vos calculs sont corrects, mais votre physique est abominable! (Laskusi ovat aivan oikein, mutta tuo fysiikka on hirveää!) Einstein ei tykännyt singulariteetin käsitteestä, ja hän joutui tekemään samat johtopäätökset kuin Lemaitre: maailmankaikkeus on todellakin joskus ollut äärettömän pienessä ja tiheässä tilassa, josta se on lähtenyt laajenemaan.

Katolinen kirkko otti alkuräjähdyksen viralliseksi dogmikseen 1951 - vuonna 1950 se oli todennut, ettei evoluutioteoria ole ristiriidassa roomalaiskatolisen dogmin kanssa, vaan että 1. Mooseksen kirjan kuvaus on allegoria siitä, mitä fysiikan ja kosmologian mukaan tapahtui. Juutalaiset toki olivat tajunneet saman asian jo kauan aikaisemminkin.

Mielenkiintoista sinänsä, juurikin ateistiset tiedemiehet vastustivat alkuräjähdysteoriaa kaikkein pisimpään, ja Fred Hoyle puhui halveksuvasti "Big Bangista". Mutta tietämättään hän loi käsitteen - juuri hänen terminsä vakiintui englannin kieleen.

Meillä on siis kaksi aksioomaa:

1) Evoluutio on truismi ja kreationismi on kolijoxia.
2) Ateistinen kosmologia on kaikkein vähimmin uskottava kosmologian selitysmalli.

Näistä pitäisi siis lähteä laatimaan vastausta kysymykseen "miksi". Me tiedämme jo, että meillä on vastaus kysymykseen "miten". Ja me tiedämme myös, että evoluutio on kaikkein tehokkain tapa löytää toimivin ratkaisu kompleksiseen ongelmaan - evoluutioalgoritmeja käytetään insinöörisuunnittelussa! Jos ruukinmatruuna olisi Jumala, niin totta ihmeessä hän käyttäisi evoluutiota ihmisen suunnitteluun. Se on tehokkain tapa ja tuottaa parhaan tuloksen. Jos ruukinmatruunalta asiaa kysytään, me olemme vain löytäneet sen mekanismin, jolla elämää luodaan. Emme selittämään elämää itseään - emmekä varsinkaan vastausta kysymykseen "miksi ihmeessä me olemme täällä".

Mutta jo P. Augustinus tajusi 400-luvulla jKr, että aika on illuusio ja että aika on materian ominaisuus. Aikaa ei ole ollut olemassa ennen alkuräjähdystä. Aika syntyi yhdessä materian kanssa. Aika ei ole mitään muuta kuin entropian gradientti: sitä ei ole olemassa. Aika on vain ikäänkuin pelkkä suuntanuoli, joka näyttää sen suunnan, missä entropia kasvaa. Se kasvaa menneisyydestä nykyisyyteen ja nykyisyydestä tulevaisuuteen. Kaikki ajat ovat yhtäaikaisesti olemassa itse maailmankaikkeuden rakenteessa, mutta me materiaalisina olentoina kykenemme kulkemaan vain yhteen suuntaan - kasvavan entropian suuntaan.

Mutta systeemissä, missä ei ole ainetta, ei ole aikaakaan. Siellä kronos, lineaarinen aika, joka kulkee menneisyydestä tulevaisuuteen palaamatta, ikäänkuin käpertyy yhdeksi ainoaksi pisteeksi, jota kutsutaan nimellä kairos - multiaika. Se on piste, jossa kaikki ajat - menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus - ovat kaikki samanaikaisesti läsnä. Meidän on mahdotonta mieltää tätä, mutta me voimme helposti fysiikan keinoin osoittaa, että näin todella on - ja mustissa aukoissa vallitsee tämä tilanne! Tämä johtaa myös, että me tosiasiallisesti kaikki olemme tesserakteja - neliulotteisten kappaleiden kolmiulotteisia projektioita.

Jos pudotamme kaksi epätodennäköisintä selitystä antrooppiselle periaatteelle eli #1 ja #6, ja lähdemme pohtimaan muita, päädymme todella huikaiseviin päätelmiin. Ehkä vain on niin, että on olemassa jossakin raja, jossa kosmologia muuttuu teologiaksi - ja sama kääntäen.

2): Onko maailmankaikkeus itsessään Jumala tai osa siitä - ja me osia Jumalasta?
3): Millaisia muut maailmankaikkeudet ovat? Pääsemmekö niihin maailmoihin kehityttyämme riittävästi ja saadessamme karmamme sovitettua?
4): Mikä Jumalalla oli mielessä, kun hän teki tämän maailman ja pani meidät sinne?
5): Mihin päädymme kun saavutamme parinirvanan?
7): Onko tämä maailma itse asiassa julmetun iso larppi - ja me tosiasiallisesti vain sielujemme pelaajahahmoja?

Kysymyksiä ilman vastauksia! Mutta itse kukin voi sitten tehdä omat päätelmänsä.