Päivän mietelmä

Urheilu tarjoaa laumasieluille samaistumiskohteen, intellektuelleille inhoa, patriooteille kansallistunnetta ja kyynikoille sirkusta.

Vapaus vaiko turvallisuus?

Ne ihmiset, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta vapaudestaan saadakseen vähän turvallisuutta, eivät ansaitse kumpaakaan ja menettävät lopulta molemmat

- Benjamin Franklin -

Inhimillisessä elämässä on kaksi hyvin tärkeää arvoa, ja ne ovat vapaus ja turvallisuus. Ne ovat varsin ikävällä tavalla toisiaan poissulkevia asioita, ja koska elämä on valintoja, molempia ei voi saada yhtäaikaisesti.

Tuo Franklinin lausahdus on varmasti maailman väärimmin siteeratuin aforismi. Alkuperäisessä muodossaan se on sanasta sanaan totta. Mutta yleensä tuosta aforismista jätetään attribuutit olennaisesta osasta ja vähän pois - ikäänkuin konseptit "vapaus" ja "turvallisuus" olisivat jotenkin toisensa poissulkevia asioita. Mutta Franjamin Benklin voisi todeta myös, että ne ihmiset, jotka ovat valmiita luopumaan olennaisesta osasta turvallisuuttaan saadakseen vähän vapautta, eivät ansaitse kumpaakaan ja menettävät lopulta molemmat - joka on yhtä totta kuin alkuperäinen sitaattikin. Turvallisuudesta luopuminen merkitsee ajautumista vahvimman oikeuteen ja nyrkkivaltaan - joka ei ole kenellekään kivaa. Jollet, arvoisa lukija, usko, niin kysy keneltä tahansa kotoaan karanneelta teiniltä. Se vapaus on metsäneläimen vapautta - vapaus tulla saalistetuksi.

Meillä ei olisi mitään ongelmaa, jos ihminen olisi enkeli ja jos ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä, fiksu ja järkevä olento. Tällöin sekä vapaus että turvallisuus olisi mahdollista saavuttaa samanaikaisesti. Ikävä kyllä ihminen on pohjimmiltaan paha p*skiainen. Sortoa, riistoa, hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja orjuutta on olemassa. Siksi vapauden ja turvallisuuden samanaikainen saavuttaminen on mahdotonta. Mutta ruukinmatruuna on laatinut asiasta omat aforisminsa:

Turvallisuus ilman vapautta on orjuutta.
Vapaus ilman turvallisuutta on sekasortoa.

Koska ihmisistä suurin osa elää mieluummin järjestäytyneessä yhteiskunnassa kuin anarkiassa - reaalimaailman esimerkki tästä on Somalia - niin ihminen on aina valmis luopumaan vähäisestä osasta vapauksiaan saadakseen olennaisen turvallisuuden. Mutta vain aniharva ihminen tykkää siitä, että hänet kääritään pumpuliin ja häntä holhotaan kuin pikkulasta. Kun aikuista ihmistä kohdellaan aivottomana kakarana, hän myös alkaa käyttäytyä aivottoman kakaran tavoin. Vain riittävä määrä vapautta (ja se riski, että hommat karahtavat omille kintuille) saa ihmisen käyttäytymään fiksusti ja vastuullisesti.

Ja missään ei tuo vapauden ja turvallisuuden ristiriita tule niin selkeästi esiin kuin äitiydessä. Joka ainoa äiti tässä maailmassa rakastaa lastaan (poislukien psykopaattiäidit) eikä halua hänelle mitään pahaa ja haluaa hänen kasvavan rakastettuna ja turvallisesti - suojatun lapsuuden siis. Äitiyden varhaisvaiheessa siis turvallisuus on yli kaiken. Mutta lasten kasvaessa myös vapaus alkaa näytellä yhä suurempaa osaa. Vain aniharva äiti haluaa yhteiskunnan, sosiaaliviranomaisten tai minkään muun instanssin puuttuvan elämäänsä ja sanelevan hänelle, miten hänen tulee lapsensa kasvattaa.

Ja erityisesti tämä tulee esiin silloin, jos lapsi on poika.

Poikalapsen kasvattaminen on paljon vaikeampaa kuin tytön. Tytöt yleensä ovat luonnostaan varsin kilttejä ja tottelevaisia; pojat ovat usein aggressiivisia, tyhmänrohkeita ja kokeilevat jatkuvasti rajojaan. Ja jopa silloinkin kun he ovat kilttejä, he usein tekevät karhunpalveluksia vanhemmilleen. Mutta tämä kaikki on niinsanotusti osa pakettia. Vanhemmat saavat myös olla useammin ylpeitä pojan aikaansaannoksista, varsinkin urheilussa ja harrastuksissa, kuin tytön.

Ruukinmatruuna on tehnyt mielenkiintoisen havainnon: tyttölapsen vanhemmat ovat taipuvaisempia painottamaan turvallisuutta ja äänestämään vasemmistoa - kun taas vastaavasti poikalapsen vanhemmat ovat taipuvaisempia painottamaan vapautta ja äänestämään oikeistoa. Tästä säännöstä on toki olemassa julmetusti poikkeuksia, mutta tämä näkyy myöhemmin äänestyskäyttäytymisessä: miehet arvostavat enemmän vapautta ja naiset turvallisuutta. Lähes joka ainoa libertaristi tässä maassa on mies, kun taas stereotypaalinen vihervasemmistolainen on puolestaan nainen. Miehet yleensäkin tuntuvat arvostavan vapautta yli kaiken vaikka se merkitsisi hengenmenoa, kun taas naiset ilomielin luopuvat vapaudestaan arvostaen turvallisuutta - ja tästä syystä naiset kääntyvät ahdasmielisiin, ahdistaviin ja patriarkaalisiin uskontoihin miehiä herkemmin, kun taas lähes jokainen ateisti on mies.

Ruukinmatruuna on seurannut alusta saakka Laura Dekker -farssia, ja koska hän itsekin on purjehtija, ja koska hän itsekin on kerran ollut 14-vuotias, joka on ollut todella hyvä siinä mitä hän on osannut ja jolla on ollut kivitalon kokoinen kunnianhimo, niin hän tietää tasan tarkkaan Laura Dekkerin psykologian. Ja tässä farssissa - jos jossakin - on juuri kyse tästä ristiriidasta: vapaus vai turvallisuus?

Noh. Jos kyseessä olisi 14-vuotias poika, niin kenelläkään ei olisi mitään ihmettelyä asiaan. 14-vuotiaat pojat ovat purjehtineet yksin Atlantin yli jo 1700-luvulla. Siis kahvelitakilaisella avoimella puuveneellä. Ja aikoinaan merimiehiksi hakeuduttiin jo 12-vuotiaina. Mike Perham ylitti Atlantin itsekin 14-vuotiaana, ja lähti pian sen jälkeen omalle maailmanympäripurjehdukselleen. Pojilla on tapana tehdä kaikenlaisia päättömyyksiä. Jotkut pojat kuolevat tai vammautuvat siinä. Mutta toiset kehittyvät ja heistä tulee todella huippuja. Sitä vapaus teettää.

Sensijaan on hyvin tavatonta, että tyttö tekee mitään tuollaista. Mutta asiassa on catch. Laura Dekker on syntynyt veneessä - kirjaimellisesti! Hänen vanhempansa olivat lähteneet maailmanympäripurjehdukselle, ja Dekkerin perhe sai perheenlisäystä Uuden-Seelannin vesillä. [Muuan maailmanmatkaaja, jonka nimi jääköön mainitsematta, on todennut: Jos aiot luottaa e-pillereihin, niin pidä huolta, että ne myös pysyvät sisällä. Aamupahoinvointia on mahdotonta erottaa merisairaudesta.] Mutta asiaan. Laura siis syntyi veneessä, hän on kasvanut veneessä, hän oppi purjehtimaan nuorempana kuin oppi ajamaan polkupyörää ja hän ensimmäisen kerran soolosi 7-vuotiaana. Hän on elänyt pitemmän aikaa merellä kuin kuivalla maalla. Hän on iästään huolimatta todella kokenut purjehtija - paljon kokeneempi kuin Harry Harkimo tai Pentti Salmi olivat vuonna 1987, ja hän on jo yhden kerran kiertänyt maapallon - vanhempiensa seurassa.

Dekkerit eivät ole porhoja. Vene, nimeltään "Guppy", on Lauran isän vene, ja hän on syntynyt samassa veneessä. Dekkerit myivät kaiken ja luopuivat kaikesta lähtiessään matkalleen, ja Dick-isä teki maailman eri satamissa kaikenlaisia odd-jobeja ja hanttihommia että sai raavittua rahat kasaan seuraavaa legiä varten.

Laura valitsi erittäin hyvän reitin. Ruukinmatruuna olisi valinnut itse täsmälleen saman. Hän aikoo seurata pasaatituulia, ja vaikka reitti ei olekaan yhtä nopea kuin klipperireitti kolmen Kapin ympäri - Kap Agulhas (Afrikan eteläisin kärki), Kap Leeuwin (Australian eteläisin kärki) ja Kap Horn (Etelä-Amerikan eteläisin kärki), se on turvallinen - on erittäin todennäköistä, että Laura selviää ongelmitta kotiin. Yleensä seikkailijat pelastetaan juuri tuolta klipperireitiltä - he ovat lähteneet uhmaamaan ärjyviä nelikymppisiä ja raivoisia viisikymppsiä väärään aikaan - ja liian suurella itseluottamuksella sekä vähäisellä kokemuksella. Kyse ei myöskään ole vanhempien kunnianhimosta. Laura itse halusi lähteä sinne maailman merille, ei hänen isänsä - hänen vanhempansa yrittivät pikemminkin toppuutella häntä. Mutta Dick-isä kyllä tuntee tyttärensä.

Laura siis on tottunut vapauteen, hän on kasvanut vapaudessa ja hän rakastaa vapautta. Hän osaa selvitä maailman valtamerillä - siitä ei ole epäilystäkään. Dickin sanat osaa se Laura sieltä itsekin purjehtia kotiin Britannian sosiaaliviranomaisille, kun hänet käskettiin hakemaan tyttärensä Ipswichistä, kertovat oikeastaan kaiken. Dick Dekker luottaa tyttäreensä sataprosenttisesti. Dickin sanat olivat protesti sosiaaliviranomaisten holhousta vastaan ja kannanotto vapauden puolesta, eivät merkki heitteillejätöstä. Maailman valtamerillä kasvaa juuri tuonlaisia tyttöjä ja poikia. Ja lienee turhaa mainita, että niin Abby Sunderland, Zachary Sunderland kuin Jessica Watsonkin ovat veistettyjä samasta puusta.

Mutta me maakravut yleensä emme osaa eläytyä merenkulkijan - ja varsinkin maailmanmatkaajan - psyykeen. Me olemme äärimmäisen huolissamme Lauran turvallisuudesta. Pärjääkö hän siellä merellä? Riittääkö sähkö? Riittääkö juomavesi? Riittääkö muona? Kestävätkö purjeet? Kestääkö masto? Riittääkö diesel? Meneekö mikään rikki? Osaako hän merkintälaskun, sekstantin käytön, pallotrigonometrian jos hommat piipivät ja elektroniikka sanoo sopparin irti?

Ja niinpä sekä Hollannin että Britannian sosiaaliviranomaiset painottivat turvallisuutta. Ei ole kovin turvallista, että 14-vuotias lapsi lähtee yksin maailman merille. Huoli on täysin aiheellista: meret ovat vaarallisia paikkoja, varsinkin jos niitä ei kunnioita tai merimiestaidot ovat puutteelliset. Ja lapsille - Laura on kaikesta huolimatta vielä lapsi - satamat ovat vielä paljon mertakin vaarallisempia paikkoja. Vaikka Lauralla on tuttavia ja ystäviä ympäri maailmaa, niin ruukinmatruuna pelkää, että selviääkö hän satamissa?

Ruukinmatruuna on kirjoittanut otsikolla "Nykyajan Peppi Pitkätossu" tästä aiheesta, sillä Astrid Lindgrenillä oli äärimmäisen tarkka psykologinen silmä. Peppi oli myös merenkulkijan - merikapteeni Efraim Pitkätossun - tytär. Hänkin oli kasvanut maailman merillä. Ja hän oli juuri samankaltainen kuin nuo tytöt. Mikäli jätämme pois Pepin yli-inhimilliset voimat, niin Pepin psykologia kaikessa no-bullshitissaan oli juuri noiden tyttöjen psykologiaa. Peppi rakasti vapautta yli kaiken - turvallisuudenkin kustannuksella. Ja siinä kävi juuri täsmälleen niinkuin tässäkin farssissa. Onneksi kuitenkin poliiseilla Klingillä ja Klangilla oli vähäisistä älynlahjoistaan huolimatta sydäntä, ja kun isä-Efraim sitten kirjan lopussa palaakin Ruotsiin, koko soppa saa onnellisen lopun. Tai jos ei lopun alkua, niin ainakin alun lopun. Lienee tarpeetonta sanoa, että Peppi-kirjat kuuluivat pikku ruukkilaisen lempilukemistoon. Kaupan päälle kirjat pohjaavat tositapahtumaan.

Jos kyseessä olisi kuka tahansa toinen tyttö, varsinkin joku pissis Jakomäestä tai teiniprinsessa Kulosaaresta, niin ruukinmatruunalla alkaisi se pieni hälytyskello soimaan välittömästi. Tällöin turvallisuus menisi kaiken edelle. Lapsi, jolla on hyvin vähäinen merikokemus tai joka on ollut merellä lähinnä vain vanhempiensa kanssa viikonloppuisin ja/tai kesäisin, tuskin selviäisi Pohjois-Atlantista - toki ne 500 ensimmäistä mailia opettavat enemmän kuin seuraavat 5000. Tällainen kokematon lapsi ei kertakaikkiaan selviäisi hengissä. Sensijaan Laura Dekker on erilainen. Hän kertakaikkiaan vain osaa, sillä hän on kertakaikkiaan kasvanut siihen jo pienestä pitäen. Aivan kuten sirkuslaisten lapsista kasvaa nuorallatanssijoita ja trapetsitaiteilijoita jo pienestä pitäen, maailmanmatkaajien lapsista kasvaa purjehtijoita luonnostaan. Kyse ei ole sen kummemmasta. Hän osaa ottaa turvallisuusnäkökohdat huomioon - pelkästään jo hänen reittivalintansa osoittaa, että hän on kypsä ja vastuullinen näin isoon juttuun. Tällöin vapaus on turvallisuutta olennaisempi asia - jos varhaiskypsältä nuorelta riistetään hänen vapautensa ja hänet pannaan holhoukseen, lopputuloksena on erittäin vihamielisesti yhteiskuntaan ja sen instituutioihin suhtautuva aikuinen.

Mutta edes huostaanotto ei ratkaise turvallisuuden ongelmaa. Vaarat vaanivat teiniä kuivallakin maalla. Tajusteet, liikenne, heräävä seksuaalisuus, ihmisen laumaeläinluonne, väärä seura - kaikki ovat sellaisia karikkoja, joista meidän jokaisen on täytynyt luovia läpi, vaikka sitten kakkosreivi päällä. Paradoksaalisesti Laura saattaa olla paremmassa fyysisessä turvassa maailman merillä kuin kuivalla maalla. Ja koulua hän on käynyt aikaisemminkin satelliittilinkin yli internetin kautta veneestä käsin.

Päästäisikö ruukinmatruuna sitten omat lapsensa yksin neljäntoista vanhana merille? Ei. Siitä syystä, että he eivät ole kasvaneet maailman merillä eikä meri ole heille se oma elementti eivätkä toiset maailmanmatkaajat ole heidän viiteryhmänsä. Viiden viikon yhtäjaksoinen merelläolo ei vastaa viiden vuoden maailmanmatkailua. Tällöin vastuu on ehdottomasti tärkeämpi asia kuin vapaus. Mutta internetiin hän uskaltaa heidät päästää, sillä verkko on meidän perheellemme ollut olennainen osa elämää ja ruukinmatruuna itsekin astui surffilaudalle jo 1980-luvulla, silloin kun koko internet oli täysin UNIX- ja merkkipohjainen. Hänen sosiaalinen mediansa olivat Usenet, Nethack ja IRC (nihil novum sub sole). Lapset, jotka ovat kasvaneet tässä maailmassa, osaavat pärjätä ja selvitä verkossa, ja tietävät, mitä vaaroja, vastenmielisyyksiä ja saalistajia siellä piilee ja varoa niitä. Virtuaalimaailma voi olla aivan yhtä vaarallinen kuin reaalimaailmakin.

Elämä on parhaimmillaan silloin, kun vapaus ja turvallisuus ovat tasapainossa. Silloin, kun ihminen voi olla oman onnensa seppä joutumatta olemaan oman onnensa nojassa.

Hikikomorin äärimmäisin muoto?

Ruukinmatruuna on joskus kutsunut yksinpurjehdusta hikikomorin äärimmäisimmäksi muodoksi, muta tämä kaveri on vetänytkin paremmaksi.

Tapahtunut alkoi purkautua siitä, kun kaverin hyakudzúichi-päivä koitti. Vierailijoiden epäilykset heräsivät, kun miehen tyttärentytär esti heitä tapaamasta päivänsankaria. Lisäksi miehen kuolleen vaimon eläkevakuutusyhtiö ei ollut saanut mieheen mitään yhteyttä.

Poliisin kotietsinnässä miehen muumioitunut ruumis sitten löytyi makaamasta sängyltään. Sukulaisten mukaan mies oli lukittunut huoneeseensa jo yli 30 vuotta sitten tullakseen "eläväksi Buddhaksi". Mies oli kuitenkin viimeisten kuuden vuoden ajan saanut leskeneläkettä yhteensä yli 83 000 euroa, josta perhe oli jo ehtinyt nostaa osan. Tapausta tutkitaan petoksena.

Mietityttää vain, että japanilaiset ovat tunnetusti herkkäkuonoista kansaa ja reagoivat nopeasti outoihin hajuihin. Miksei huoneesta tuleva kalmanhaju herättänyt kenenkään tuulenhalkaisijassa mitään huomiota?

Ranskalaista kovamielisyyttä

Ranskan hallitus on menettänyt huumorintajunsa lopullisesti maahantulleiden romanien ja heidän pilferöintiensä kanssa. Ranska aikoo hajottaa luvattomat romanileirit, ja karkottaa kaikki rikoksiin syyllistyneet romanit maahantulokiellon kera.

Maan sisäministeri Brice Hortefeux sanoi keskiviikkona, että kaikkiaan 300 romanien ja muiden asuttamaa laitonta leiriä tai vallattua taloa suljetaan. Lisäksi Ranska aikoo karkottaa muista EU-maista saapuvat romanit, jotka rikkovat lakia. Ministerin mukaan karkotukset pannaan toimeen välittömästi.

Tähän ollaan tultu. Juustonsyöjäantautuja-apinoiden toimet tuntuvat varsin rajuilta, mutta ranskalaisilta on kärsivällisyys lopussa. Heillä on riittävästi riesaa tiettyjen muiden etnisten vähemmistöjen kanssa, mukaanlukien jokaöiset autokokot ja zones urbaines sensibiles, ja Ranskan hallitus kertakaikkiaan on päättänyt että ne plus monsieur Bonhomme.

Todettakoon, että Romanian romanit eivät ole itse syyttömiä tukalaan tilanteeseensa. He tekivät klassisen virheen - menivät puremaan ruokkivaa kättä. Ranskalaiset yrittivät ensin auttaa heitä sosiaalityön keinoin, mutta romanit äityivät tästä röyhkeiksi ja aggressiivisiksi, ja kerjääminen muuttui varkauksiksi, murroiksi ja ryöstöiksi. Romanit tulkitsivat Ranskan auttavan käden heikkouden osoitukseksi, ja rohkaistuivat vain olemaan entistä antisosiaalisempia.

Niin makaa kuin petaa. Aikuinen ihminen ottaa itse vastuun valinnoistaan ja teoistaan, ja kärsii rangaistuksensa täysimääräisenä. Jos aikuinen ihminen on valinnut loisimisen, rikollisuuden ja vihamielisyyden ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan elämäntavakseen, hänen ei sitten pitäisi ihmetellä, miksi poliisi pamputtaa taas. Toisinaan kovamielisyys ja ankaruus tuottaa tuloksia, joihin empatialla ei pääse - varsinkin silloin, jos empatia johtaa empatian väärinkäyttöön. Kyse ei ole antiziganismista. Kyse on siitä, että antisosiaalista elämäntapaa ei ole mitään syytä kenenkään sietää.

Lapsia kuitenkin eniten käy sääliksi. Heidät pitäisi ottaa välittömästi huostaan ja kasvattaa pois tuosta antisosiaalisuuden kulttuurista. Heissä kuitenkin on toivo.

Wikivuotaako Tiitisen lista?

Vastikään julkisuuteen noussut Wikileaks on nyt saanut päättäjämme takatassuilleen Suomessa.

Tiitisen lista aiotaan julkaista Wikileaksissa. Se kuuluu yhteen Wikileaksin kaikkein halutuimpiin vuotoihin.

Jos näin kävisi, se merkitsisi päiden putoilemista varsin korkealla tasolla. Muutoin ei voida selittää sitä salamyhkäisyyttä, joka asian tiimoilta Suomessa vallitsee.

Nykyajan Peppi Pitkätossu, osa VIII

Laura Dekker pääsee sittenkin matkaan. Hollantilainen tuomioistuin päätti, että huostaanotto oli laiton, ja että hänen vanhempansa saavat päättää, päästävätkö he Lauran matkaan vaiko eivät.

Nuoresta iästään huolimatta Laura on jo osoittanut pärjäävänsä merellä yksin ja olevansa paljon taitavampi ja kokeneempi merenkulkija kuin tavanomainen suomalainen formulakuski tai jääkiekkoilija. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Laura Dekker pärjäisi merellä.

Mutta pärjääkö hän satamissa? Maailmassa on paljon paikkoja, jotka eivät ole terveellisiä yksinäisille 14-vuotiaille tytöille.

Ruukinmatruuna toivottaa Lauralle kaikesta huolimatta kuitenkin fair winds!

Futilitarismi

Ruukinmatruuna törmäsi Hikipediassa varsin hauskaan ja mielenkiintoiseen käsitteeseen: futilitarismiin. Se on luonnollisestikin parodia utilitarismista - ja varsin hyvä sellainen. Futilitarismi on oikeastaan utilitarismia täydennettynä Murphyn lailla, Peterin periaatteella ja Thorstein Veblenillä:

Futiliteettiteoria on universumin toimintaan liittyvä teoria jonka mukaan kaikki menee pieleen. Se pohjautuu siihen, kun pessimismi yhdistetään Murphyn lakiin ja oletetaan että pahin pieleen meneminen ei olekaan maailmanloppu, vaan se että pahin pieleen meneminen ei estä jatkossa tapahtuvia pieleen menemisiä.

Klassinen futilitarismi eli haittamoraali on seurausetiikan muoto, jossa perusperiaatteen mukaan teon luonnollisuus ja uskottavuus määräytyy sen meissä ja ympäröivissä ihmisissä tuottaman turhautumisen, lähinnä onnettomuuden ja surun perusteella. Futilitarismissa ei pohdi tekemistä ja tekemättä jättämistä, vaan on lähestymistavaltaan ennemmin seurauseettinen eli tekoja arvioidaan sen tarkoituksellisten seurausten valossa. Futilitarismia on usein arvosteltu masokismista, ja esiin nostetaan kysymys tuskasta moraalin perimmäisenä tarkoituksena.

Futilitarismia arvostellaan myös egoistisesta näkemyksestä moraaliin. Futilitarismi on kuitenkin peruslähtökohdiltaan kollektiivinen koska se keskittyy kaikkiin futiliteetin muutoksiin, joita teko aiheuttaa. Siinä ei siis tavoitella suurinta tuskaa yhdelle, vaan mahdollisimman laajaa ja monisäikeistä tuskaa mahdollisimman monelle ja mahdollisimman kauan.

Pieliteoria on futilitarismia sovellettuna taloustieteeseen. Kun futiliteettiä sovelletaan yksilötoimijoihin, oletetaan, että kaikki ihmiset ovat huonoja siinä mitä he tekevät. Tämä taas johtuu siitä, että jos ihminen osaa työnsä hyvin, hän saa ylennyksen ja on sen vuoksi Peterin periaatteen mukaisesti ammattitaidottomuuttaan vastaavassa työtehtävässä. Jos henkilö taas on liian huono, hän saa potkut ja hän pääsee levittämään ammattitaidottomuuttaan laajemmalle alueelle, kunnes hän lopulta löytää ammattitaidottomuudelleen sopivan paikan. Kaikkein tomppeleimmat asiantuntijat ylennetään tehtävään, jossa he kykenevät aiheuttamaan vähiten vahinkoa - johtajiksi. Tämä tunnetaan Dilbertin periaatteen nimellä.

Ja niin edelleen. Artikkeli on kieli poskella tehty, mutta siinä on silti kipeä totuutensa: utilitarismi kuvaa tilannetta ideamaailmassa, kun taas me puolestamme elämme reaalimaailmassa. Ideaali- ja reaalimaailman välillä on valtava juopa; ihminen ei kertakaikkiaan ole se fiksu, järkevä ja rationaalinen, aina oman parhaansa ymmärtävä homo oeconomicus mitä perinteinen utilitarismi ihmisen käsittää, vaan ihminen on juuri se Thorstein Veblenin kuvaama irrationaalinen, tunteittensa varassa elävä elukka, mitä kammoksumme.

Futilitarismi on ilkeää, ärsyttävää ja närkästyttävää kun sen lukee läpi. Mutta se kuitenkin sisältää totuuden siemenen: me emme ole sellaisia kuin mitä teoria olettaa. Mietitäänpä. Myyjä haluaa saada tuotteestaan mahdollisimman ison hinnan. Mutta pistämällä tuotteensa myyntiin, hän lisää tarjontaa. Ja mitä suurempi tarjonta, sen pienempi hinta. Ostaja haluaa saada tuotteen mahdollisimman halvalla. Mutta kun hän miettii ostamista, hän lisää kysyntää. Ja mitä enemmän kysyntää, sitä kalliimpia tuotteet ovat. Ja näinhän se on.

Hikipedia on siitä kiva, että siellä sanotaan satiirin keinoin ääneen se, mitä Wikipediassa ei saa sanoa sen kuivan, tylsän ja usein asenteellisen tietosanakirjamaisuuden vuoksi. Ja jälleen kerran Hikipedia voittaa 6-0: kun utilitaristien upeat ideat homo oeconomicuksesta pannaan reaalimaailman testiin, niin siitä tulee juuri sellainen soppa kuin mitä futilitarismi ennustaa. Ja kun mietitään oksimoronia nimeltä "bisnesetiikka" tai suuryritysten toiminta, niin nehän toimivat psykopaatin tavoin - mistään säännöistä, laeista tai sopimuksista piittaamatta, ja ainoa, mikä niitä hillitsee, on rangaistuksen pelko. Ja tämä on juuri täsmälleen futilitarismin mukaista.

Milloinkohan talousfilosofit oppivat näkemään ihmisen sellaisena kuin ihminen on, eikä sellaisena kuin mitä he haluaisivat olevan?

Musta raamattu ja rituaali millä saa toisen ihmisen haluamaan itseään seksuaalisesti

Ruukinmatruuna törmäsi varsin outoon hakuun, jolla hänen blogiinsa tultiin tänään - kuukkeliin oli joku pannut hakusanat musta raamattu ja rituaali millä saa toisen ihmisen haluamaan itseään seksuaalisesti.

Ruukinmatruuna itse ei pidä Mustaa raamattua sen isommassa arvossa kuin Necronomiconiakaan - lukisitte hyvät esoteerikot mieluummin Kabbalaa, mutta on olemassa yksi rituaali, jolla toisen ihmisen saa haluamaan itseään seksuaalisesti.

Sitä kutsutaan meikkaamiseksi.

Toimivuudesta on liki 5000 vuoden kokemus.

Pst - onks tiatoo?

Ruukinmatruuna törmäsi varsin mielenkiintoiseen juridiseen kikkaan jokin aika sitten: kuinka kierretään alkoholin luovutuksen varsin tiukkoja sääntöjä vastaan.

Virossa alkoholin myynti on kielletty 2100 jälkeen. Sillä halutaan hillitä toisaalta viinarallia ja toisaalta alkoholismia ja alkoholin aiheuttamia haittoja. Samoin on kielletty luovuttaa sitä yksityisiltä yksityisille maksua vastaan. Mutta tähänkin on löytynyt porsaanreikä.

Alkoholia ei saa myydä eikä dilkata yöllä, mutta onko myös sen lainaaminen kiellettyä?

Virolaismediat Äripäev ja Delfi kertoivat maaliskuussa verkkosivuillaan viinalainaamosta, jonka toimintaperiaate on yksinkertainen: asiakas lainaa alkoholia panttimaksua vastaan, ja kun hän palauttaa pullon aamulla, hän saa rahansa takaisin. Simple enough. Jos asiakas palauttaa täyden pullon tilalle, lainaamo saa pullonsa, ja jos hän ei sitä palauta, lainaamo saa panttimaksun. Ei ole vaikeaa päätellä, kuinka moni asiakas palauttaa täyden tilalle.

Ruukinmatruuna muistaa nuo juridiset kikat omilta koulunpenkinkulutusajoiltaan. Alkoholin myynti oli kiellettyä, mutta kuka kieltää arpajaisten pidon - palkintona alkoholia? Tai vaikkapa Trivial Pursuitin pelaamisen niin, että jokainen pelaaja maksaa osallistumismaksun ja jokainen pelaaja saa palkinnoksi oluen? Lapsikin ymmärtää, että kyseessä on porsaanreijän hyväksikäyttö, mutta poliisiin pätee periaate aquila non captat muscae.

Oma kysymyksensä on, että laajentaako tuo yritys toimintaa Suomeen. Tässä pätee pienimmän riesan laki: jos sillä saadaan Igor-Market ja myrkkyviinakauppa kanttuvei, niin varmaan tuollaista on mielekästä sietää.

Mutta fiksu ihminen tuntee rajansa ja osaa mitoittaa alkoholihankintansa ja varsinkin kulutuksensa niin, etteivät turrutusjuomat lopu kesken viikonlopun.

Neljä jellonaa

Ruukinmatruuna kävi eilen leffassa, ja aiheena oli dzihad-farssi Four Lions. Se kertoo neljästä peribrittiläisestä pakistanilaissyntyisestä uskonsoturista - ja viidennestä brittiläissyntyisestä käännynnäisestä - jotka päättävät panna dzihad-solun pystyyn ja ryhtyä pyhään sotaan vääräuskoisia vastaan.

Paitsi että Murphyn laki tulee mukaan kuviohin, ja kaikki mahdollinen menee pieleen.

Miehet ovat neljä parikymppistä, hyvin brittiläistynyttä, pakistanilaista: Hassan, Omar, Waj ja Faisal, jotka vaikuttavat varsin hyvin integroituneilta - Omarilla on vaimo ja pieni poika hän työskentelee vartijana, ja muutkin vaikuttavat varsin hyvinvoivilta. Waj on hiukan yksinkertainen sielu, joka vain haluaa että hänetkin otetaan vakavasti. Faisal on eläinrakas mutta osaa kokata asetoniperoksidia. Hassan puolestaan on rikkaan perheen hiukan tyhjäpäinen poika, joka haluaa olla muslimien Che Guevara. Mutta kaikkia huolestuttaa brittiläinen materialismi, hengellinen tyhjyys ja viha sianlihaa kohtaan. Kuvioihin tulee mukaan viides, brittiläinen käännynnäinen Barry - joka ulkomuodostaan päätellen on ex-kriminaali - ja niinpä heillä onkin ikioma terroristisolu pystyssä.

On todennäköistä, että Four Lions esittää keskimääräisen dzihadistin paljon realistisemmin kuin haluamme uskoakaan. Miehet ovat lähinnä reppanoita - heillä on hirveä into, kamala koohotus päällä, he ovat täysin taidottomia, vihjeettömiä ja suoraan sanoen kädettömiä. He ovat säikkyjä vainoharhaisuuteen saakka ja näkevät poliiseja kaikkialla. Heillä ei ole alkeellisintakaan hajua sissitaktiikoista ja he näkevät vihollisia kaikkialla - he ovat kaikista dzihadisteista kaikkein epätodennäköisimpiä, ja silti niin todellisia.

Kohellus ei kuitenkaan ole niin karrikoitua, että katsoja tunnistaisi oikopäätä kyseessä olevan farssin. Kohellus on juuri niin realistista kuin mitä täydelliseltä amatöörisotilaalta voisi olettaa - tässä elokuvassa Ruutiukot kohtaa This is Spinal Tapin ja Krishna soikoon -TV-sarjan. Kontrastia tuo vielä brittien poliisivoimien esittäminen juuri siinä vakavuudessa, minkä terrori-iskut ovat saaneet aikaan. Katsojat kykenevät helposti kokemaan myötätuntoa päähenkilöitä kohtaan ihmisinä - ja kokemaan vastenmielisyyttä sitä ideologiaa kohtaan, mikä dzihadisteja elähdyttää. Jopa Barry, joka esitetään väkivaltaisena, kiihkomielisenä risupartaisena luuserina, onkin vain tosiasiallisesti pelkkä hiukan höynähtänyt reppana, joka kaipaisi vain äidillisen naisen syliä eikä sen enempää.

Elokuvassa käydään läpi kaikki terrorismiin liitetyt klišeet: pyhä sota, harjoitusleiri Pakistanissa (missä Omar ja Waj onnistuvat tietty koohotuksellaan saamaan snafun aikaan), asetoniperoksidin valmistus, säikähtäminen pienimmästäkin rasahduksesta, pelko kiinnijäämisestä, läpinäkyvät peitetarinat, vainoharhassa eläminen, lasten kouluttaminen mudzahideiksi, videopropaganda, salaviestintä - ja lopulta itsemurhapommitus. Eläinrakas Faisal kouluttaa lemmikkivariksistaan rakkaudella itsemurhaohjuksia; Omar ja hänen vaimonsa opettavat pienen poikansa pienestä pitäen taistelijaksi, vauraan vaatturin poika Hassan sekoilee isänsä firman pakettiauton kanssa, Waj ei oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä - ja kovat kiistat siitä, että miten pitää räjäyttää itsensä että lasketaan marttyyriksi ja pääsee paratiisiin.

Ehkä kaikkein parasta elokuvassa oli se, että sheffieldiläisnuorukaiset oli saatu niin inhimillisiksi - kaikkine heikkouksineen; on hyvin todennäköistä, että suurin osa dzihadisteista on juuri heidän kaltaisiaan reppanoita - joita sitten Osama bin Ladenin kaltaiset roistot heittävät surutta amerikkalaisten ja brittisotilaiden tapettaviksi läjäpäin - uskonsoturien tappiot ovat hirvittävät. Hahmot herättävät lähinnä sääliä ja myötätuntoa - vaikka lopuksi kaikille käykin kuin Spinal Tapin rumpaleille on tapana käydä.

On sanottu, että Four Lionsin kaltainen dzihad-farssi on parasta mahdollista taistelua pyhää sotaa vastaan. Dzihadistin värvääminen riippuu eniten siitä, saadaanko rekryytti vakuutettua siitä, että hän on oikeamielinen pyhän sodan soturi. Jos hänelle osoitetaan, ettei hän ei sitten olekaan se kirkasotsainen faris käyräsapeli auringossa välkkyen, vaan vain aivan tavallinen alemman keskiluokan kaupunkilaisnuorukainen, jolla on koko elämä ja perhe edessään, niin värväytyminen on varsin epätodennäköistä. Katsoja seuraa sydän syrjällään, että löytääkö tarkka-ampujan kiikaritähtäin Omarin, joka naamiaispuvussaan loistaa kuin kipeä peukalo. Plus sitten, että fanaattisuus ja uskonkiihko näytetään naurettavassa valossa, niin ettei katsojalle jää mitään epäilystä fanatismin vastenmielisyydestä.

Jos ja kun elokuva joskus tulee DVD:lle, se on melkein pakkohankinta. Pikku detaljina mainittakoon, että osama tarkoittaa "leijonaa" arabiaksi; elokuvan nimi Four Lions voidaan ymmärtää myös "for Osama" eli terveisiä Osama bin Ladenille...

Mutta kyllä Suomessakin osataan.

Kuolleet valkoiset miehet

Ruukinmatruuna toi eilispäivänä käsitteen kuolleet valkoiset miehet (Dead White Males) esiin. Se tarkoittaa niitä kulttuuri-ikoneja, jotka ovat tehneet suurimman kontribuution maailman inhimillisen kulttuurin eteen - ja jotka pääsääntöisesti ovat sekä kuolleita, valkoihoisia että miespuolisia. Tätä termiä käytetään usein pejoratiivisessa merkityksessä, mutta feministeille se on kirosana - ja konservatiivit tarkoittavat sillä yleensä Leniniä, Marxia, Stalinia ja muita varsin kuolleita ihmiskunnan apuharventajia.

Mutta miksi sitten kuolleet? Siksi, että ihminen saa vasta todellisen tunnustuksensa kuolemansa jälkeen - "legendat jo eläessään" usein unohdetaan kuolemansa jälkeen. Miksi valkoihoiset? Siksi, että eurooppalainen kulttuuri on tuottanut valtavan määrän yksilöitä, jotka ovat innovoineet, luoneet uutta ja vaikuttaneet kulttuuriin yksilöinä - mitenkään väheksymättä muita kulttuureja; ne vain eivät ole tuottaneet yksilöitä innovaatioidensa ohella. Minkä takia miehet? Siksi, että mies kykenee olla todella luova, innovoiva ja aikaansaava paljon naista todennäköisemmin - ääripäät korostuvat miehissä, kun taas me naiset olemme pääsääntöisesti turvallisia keskinkertaisuuksia. Kyse siis ei ole seksismistä vaan Gaussin käytän mukaisesta lahjakkuusjakaumasta. Niiden kuolleiden valkoisten miesten vastapainona on valtava määrä hirtettyjä valkoisia miehiä - miehet ovat yliedustettuina myös siellä toisessa ääripäässä!

Tätä ei missään tapauksessa tule tulkita niin, että a) valkoinen rotu olisi jotenkin älyllisesti ylivoimainen muihin verrattuna tai b) naiset olisivat jotenkin vähäarvoisempia kuin miehet. Pikemminkin niin, että eurooppalaisessa kulttuurissa on jotain sellaista, mikä sallii lahjakkaiden yksilöiden loistaa majakan tavoin suuren harmaan massan älylliseen pimeyteen ja toisaalta sellaista, että länsimaiset vallanpitäjät eivät ole listineet lahjakkaita miehiä hengiltä uhkana itselleen vaan antaneet heidän todella käyttää lahjojaan.

Takkirauta on asiablogi, jota pitää nainen. Se on siis kaksinverroin harvinaisuus blogosfäärissä: useimmat blogit ovat joko muoti-, ihmissuhde- tai harrasteblogeja, ja useimmat naisten ylläpitämät blogit ovat muoti- ja ihmissuhdeblogeja. Ja Takkiraudan lukijoista suurin osa on miehiä.

Ruukinmatruuna teki tänään järkyttävän havainnon: useimmat naiset eivät ole kiinnostuneita mistään älyllisestä. He yksinkertaisesti eivät piittaa mistään kahvikuppia syvemmästä - tieteestä, teknologiasta, filosofiasta, arkkitehtuurista, musiikista, poikkeuksena kuva- ja esittävät taiteet, joista naiset ovat miehiä kiinnostuneempia. Ne ovat nörttimäisiä ja tylsää ja vaativat ajattelua. Ne ovat poikien harrastuksia. Tyttöjä ja naisia leimaa paljon poikia ja miehiä enemmän konformismi - halu leimautua yhteisöön ja olla ajattelematta eri tavoin kuin lauma, ettei vain missään tapauksessa keikuttaisi venettä. Missään tämä ei tule niin selväksi kuin naisille ja miehille suunnatuissa lehdissä. Ruukinmatruuna on pitkäaikainen Me Naisten lukija, eikä hän yhtään tykkää siitä journalistisesta tasosta, minne tämä lehti on viime vuosina vajonnut. Jos jätämme sellaisen käsitebanaliteetin kuin "miestenlehdet" pois, niin lähes kaikki asia-aikakauslehdet on suunnattu mieslukijoita silmälläpitäen. Miehet puolestaan eivät ole kiinnostuneita mistään sensuaalisesta eivätkä emotionaalisesta. Miehisyys on synonyymi kaikelle kolholle, rumalle, tyylittömälle ja ikävälle.

Missään tämä epä-älyllisyys ei tule esiin niin hyvin kuin astrologiassa. Joka ainoa nainen tässä maassa tuntee oman horoskooppimerkkinsä. About yksikään heistä ei osaa sanoa, mistä kyseinen tähtikuvio löytyy taivaanpallolta ja mikä on sen päätähti. Naisille astrologia on pääsääntöisesti täyttä tiedettä ja aivan yhtä validi maailmanselitys kuin astronomia ja kosmologiakin - postmoderni maailmankuva on ensisijaisesti feminiininen maailmankuva: everything goes as long as it is pleasant - totuus ja tieto ovat ensisijaisesti vain subjektiivisia kielikuvia eikä mitään absoluuttia saati objektiivista ole olemassakaan. Tästä seuraa myös, että ei ole olemassa faktoja saati tietämystä; on olemassa vain mielipiteitä. Sinulla on sinun totuutesi ja minulla on minun totuuteni ja me molemmat olemme osaltamme oikeassa, totesi ruukinmatruunan äippä hänelle erään riidan jälkeen - äippä ei kyennyt myöntämään olevansa väärässä.

Mistä naiset sitten ovat kiinnostuneita? Ihmissuhteista, muodista, aistillisuudesta, kaikesta elämälle itselleen läheisestä. Naiselle sopusointu ja harmonia ovat hyvin tärkeitä asioita, ja naiselle koti ja sen siisteys ja kauneus ovat kaikki kaikessa; miehille se on vain kämppä, paikka, joka tarjoaa suojan säältä ja saalistajilta. Naiselle muoto ja tyyli on aina hyvin tärkeää, usein jopa tärkeämpää kuin itse substanssi. Siksi muotiblogeja pitävät juuri naiset - ja ne ovat koko blogosfäärin luetuimpia blogeja. Ruukinmatruuna joutui työelämässä, mennessään hyvin miesvaltaiselle alalle töihin, opettelemaan täysin uuden suhtautumistavan asioihin.

Ehkä missään tämä ei tule ilmi niin selkeästi kuin musiikkimaussa.

Rock and roll syntyi 1950-luvulla valkoisen country-tradition ja rhythm and bluesin sekä mustan musiikin kohdatessa. Valkoinen melodisuus kohtasi mustan rytmin. Lopputulos oli synteesi, josta olemme saaneet nauttia siitä lähtien. Alkuperäistä rokkia leimasi jumputtava rytmi, triviaalit melodiat ja 12-tahtinen blueskaava. Se oli työväenluokkaista, hyvin seksuaalista musiikkia, nimi Elvis the Pelvis kertoo oikeastaan jo kaiken.

Mutta rock-musiikki levisi alhaalta ylöspäin ja myös keski- ja yläluokkaan - siis niihin yhteiskuntaluokkiin, missä muusikot osasivat muutakin kuin vain toonikan, subdominantin ja dominantin. Lopputuloksena oli progressiivinen rock - proge. Siinä rock-musiikin elementit yhdistyivät klassisen musiikin valtavirran jatkumoon, ja lopputuloksena oli virtuoosimainen, upea, lähes taiteenomainen musiikkielämys. Se kaikki alkoi Procol Harumista ja unenomaiseta Whiter Shade of Palesta - ja on jatkunut siitä eteenpäin. Proge on aina ollut älyllistä ja se on ensisijaisesti valkoista, eurooppalaista ja miesten musiikkia. Siinä alkurockin siekailematon seksuaalisuus on korvautunut lähes pilviähipovalla älyllisyydellä ja taituruudella. Proge on nörttimusiikkia, ja nörtti vastaisi Pelle Miljoonan protestiin siitä, miten proge levisi käsiin ja soittaakseen progea täytyi olla elitistinen virtuoosi, että et vain osaa.

Ja progea sekä kuuntelevat että varsinkin tekevät pääsääntöisesti miehet. Naispuolinen progemuusikko on yhtä harvinainen näky kuin Nauticat purjeilla. Syy on siinä, että proge on äärimmäisen vaikeaa musiikkia - sekä soittaa, säveltää että varsinkin ymmärtää. Se vaatii äärimmäistä luovuutta ja lahjakkuutta, ja jo tämä pelkästään sanelee sen, että progekonsertit ovat täynnä pyöreäsilmälasisia nuoria miehiä, jotka pukeutuvat mustaan, inhoavat saippuaa ja jotka ovat panneet parturit boikottiin.

Tätä ei pidä tulkita niin, että naiset eivät osaisi soittaa taitavasti tai virtuoosimaisesti tai etteivät he osaisi tulkita progea. Ongelma on siinä, että naiset pääsääntöisesti eivät ole luovia. Naiset eivät erota pääsääntöisesti toimivaa ideaa toimimattomasta, he kaikkein mieluimmin seuraavat ylhäältä annettuja ohjeita, luottavat enemmän ahkeruuteen ja tunnollisuuteen kuin oivallukseen ja he harvoin improvisoivat yhtään mitään. Ei improvisointia, ei luovuutta - ei innovointia. Siksi naispuolinen progemuusikko on harvinaisuus.

Kaikki muuttui Margaret Thatcherin myötä. Häntä voidaan pitää oikeutetusti punkin äitinä, sillä juuri thatcherismi ja sitä seurannut deindustrialisaatio ja työväenluokan kurjistuminen laukaisivat katkeruuden, joka osaltaan purkautui punkina. Se oli paluuta takaisin alkulähteisiin: punkkarit eivät osanneet soittaa, he eivät osanneet laulaa eivätkä he osanneet esiintyä, mutta heillä oli rytmi ja hirvittävä vimma ja katkeruus. Ja sellainen seksuaalisuus, joka vetosi kuuntelijoihin - punk syntyi nimenomaan palleista, ei aivoista. Kaiken kruunasi särökitara - riittävä moottorisahamainen fuzz riittää kätkemään alleen kaikki soittovirheet. Kaikessa matalamielisyydessään punk oli hirvittävän epä-älyllistä musiikkia - suuri rock-and-roll -huijaus. Mutta se vetosi varsinkin tyttöihin. Se vetosi tunteisiin. (Englannin punk tarkoittaa "taulaa" - punk oli siis "taulapäärock".)

Ruukinmatruuna muistaa liiankin hyvin ne "kympin tytöt" jotka ansaitsivat arvosanansa mielistelyllä, ulkoaopettelulla, pänttäämisellä ja ahkeruudella - ja jotka olivat heti sormi suussa, kun piti soveltaa opittua käytäntöön tai piti improvisoida tai induktion tahi deduktion avulla muodostaa opitusta tiedosta jotain uutta. Ikävä kyllä peruskoulu ja lukio suosivat tällaista muodollista, pedanttia, oppimista luovuuden, itseoppimisen tai ns. pitkän tien sijaan. Äippä ei ikinä osannut vastata, että mitä ihmettä niillä laudatureilla tekee sen jälkeen, kun on päässyt johonkin?. Niinpä hänen tyttärestään ei ikinä tullut kuuden ällän ylioppilasta. Kympin tytöt ovat ahkeria, tunnollisia ja pedantteja - mutta eivät luovia. He eivät osaa improvisoida eivätkä innovoida. Me kasin tytöt ja pojat osaamme.

Miksi inhimillisten saavutusten kermassa on niin kovin vähän naisia? Ja miksi siellä on niin kovin vähän muiden kulttuurien kuin länkkärien edustajia? Perinteinen selitys on rasismi ja seksismi, mutta nämä selitykset eivät kestä lähempää tarkastusta. Inhimillisille saavutuksille pääsy vaatii niille omistautumista - todella intohimoista, lähes nörttimäistä, dedikoitumista ja luopumista kaikesta muusta. Hirvittävää itsekieltäymystä, ja usein perheestä, seksuaalisuudesta ja jopa lastenhankinnasta täysin luopumista. Ja vain aniharva nainen on valmis tekemään tätä uhrausta. Hän muistaa liiankin hyvin sen tavan, millä toiset tytöt suhtautuivat pitkään matikkaan ja muihin matemaattis-luonnontieteellisiin aineisiin: tylsää. Teoreettista, tylsää ja vaatii työskentelyä, ymmärtämistä ja oivallusta. Ikävää. Mieluummin jotain konkreettisempaa ja mundaanimpaa. Mutta tässä pätee no pain, no gain - niille, jotka eivät tätä uhrautumista halua tehdä, eivät myöskään maineen kellot soi.

Todella säkenöivä luovuus vaatii myös kykyä nähdä kokonaisuuksia - syy-seuraussuhteita ja miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Naisilla on paha taipumus takertua lillukanvarsiin ja olla näkemättä, mikä idea toimii ja mikä ei. Ehkä pahin esimerkki tästä on Akuliina Saarikoski, joka on kiistämättä älykäs, mutta jonka aivopierut todella haisevat. Hän osoittaa teksteissään äärimmäistä epäkypsyyttä ja täydellistä kyvyttömyyttä erottaa syy-seuraussuhteita ja toimivaa toimimattomasta. Mutta sama on havaittavissa lähes kaikessa luovaa toimintaa, älyllisyyttä ja päätöksentekoa vaativassa toiminnassa - vain aniharvat naiset pelaavat shakkia, bridgeä, strategiapelejä, shógia tai vaikkapa Warhammeria. Ne ovat kaikki hyvin miehisiä harrastuksia. Ei niin, etteikö nainenkin voisi pärjätä, vaan niin, että ne vaativat lähes aspergermaista omistautumista asialle. Naisia saadaan mukaan tuohon klubiin siinä vaiheessa, kun naiset itse alkavat kiinnostua filosofiasta, tieteistä, matematiikasta, musiikista, taiteista ja kulttuurista yleensäkin ja omistautuvat niille - sekä uskaltavat. Vasta tällöin luovuus todella pääsee valloilleen.

Miksi sitten muista kulttuureista ei ole tullut juurikaan jäseniä tuonne kuolleiden valkoisten miesten seuraan? Musta kulttuuri on helppo selittää. Ensinnäkin afro-niloottisen Cavalli-Sforza -suurklusterin keskimääräinen ÄO on noin 10-15 p alhaisempi kuin europidisen. Potentiaalisia lahjakkuuksia on siksi huomattavasti vähemmän kuin europideja. Toisaalta mustien kulttuuri - joka paradoksaalisesti on hyvin matriarkaalista! - ei suosi älyllisyyttä. Se suosii promiskuiteettia, rajua seksuaalisuutta, pätkäihmissuhteita ja miehillä aggressiivisuutta ja seksuaalista suorituskykyä älyllisyyden sijaan. Toisin toimimista pidetään acting whitey, rotupetturuutena, ja tällainen afro revitään nopeasti kappaleiksi. Jos afrot pääsisivät eroon tästä destruktiivisesta kulttuuristaan jotenkin, olisi todennäköistä, että myös he alkaisivat tuottaa jäseniä tuohon eksklusiivisen klubiin.

Mutta keltainen kulttuuri onkin sitten ongelmallisempi asia. Sino-mongolisen Cavalli-Sforza -suurklusterin keskimääräinen ÄO on noin 5-10 pistettä korkeampi kuin europideillä - ja Kiina on varmasti kaikkien tuntema kulttuuristaan, innovaatioistaan ja taloudestaan sekä taiteestaan. Sino-mongolidinen suurklusteri on siis tuottanut valtavasti innovaatioita. Mutta ei kuolleita keltaisia miehiä. Syy on siinä, että aasialainen kulttuuri on kautta aikojen ollut äärimmäisen kollektivistinen - se on suosinut yhteisöä ja nuivinut yksilöä - yhteisö on kaikki kaikessa, yksilö ei mitään, ja pahimmillaan se on johtanut täydelliseen yksilön ja ihmishengen halveksintaan. Tällainen hirvittävä kollektivistinen kulttuuri lannistaa nopeasti poikkeavat ja poikkeuksellisen lahjakkaat yksilöt; ja Aasia on rajusti aliedustettuna Nobel-palkintojen joukossa väkilukuunsa nähden. Juutalaiset ja skandinaavit puolestaan ovat rajusti yliedustettuja - kiitos individualistisen kulttuurinsa. Sino-mongolidiyksilöt pääsevät todella oikeuksiinsa vasta oman kulttuuripiirinsä ulkopuolella - kuten Yhdysvalloissa, jossa he muodostavat älyllisen, taloudellisen ja kulttuurillisen vähemmistöeliitin - mallivähemmistön!

Mitä älykkyyteen tulee, niin ahkeruus kovan onnenkin voittaa. Mutta ympäristön paineelle ei urheinkaan yksilö mahda mitään, vaan ainoa keino on muuttaa muualle, sellaiseen ympäristöön, joka suosii yksilöllisyyttä.

Moraaliset morlokit

Ruukinmatruuna on naistenviikon kunniaksi kaatanut 1800-luvun ja 1900-luvun alun ikoneita - dead white males - ja kertonut siitä, miten eugeniikka, tieteellinen rasismi ja kansanmurhahaaveet eivät olleet mitenkään poikkeavia ajatuksia eivätkä mielenhäiriöitä ei-roomalaiskatolisessa Euroopassa, vaan edustivat eurooppalaisuuden valtavirtaa ja oli lähinnä sattumaa, että juuri saksalaiset kaikessa tehokkuudessaan tekivät eugeniikan teoriasta käytäntöä.

Mutta tämä surullinen kappale tieteenhistoriassa on myös yksi ihmisyyden alennustilan kaikkein surullisimpia hetkiä - ja vaikka voimme olla kaltevan pinnan argumentista mitä mieltä tahansa, se on erityisen polttava silloin, kun asialle on olemassa historiallinen ennakkotapaus. Eugeniikka alkoi täysin viattomasti - taustalla oli huoli ihmissuvun tulevaisuudesta ja se havainto, että yhteiskunnan yläkerroksissa syntyvyys painui kohti nollaa kun taas alakerrokset sikisivät vilkkaimmin - ja sen päätepiste oli Auschwitz.

Ja keskitysleirien kauhut sekä ha-Šoa ei ole todiste siitä, että Jumalaa ei ole olemassa. Se on todiste siitä, että omilleen jätettynä ja oman viisautensa varassa ihminen kykenee saamaan ainoastaan Helvetin aikaan. Ei milloinkaan paratiisia - ainoastaan Helvetin. Miksi näin? Siksi, että hylätessään uskonnon ihminen kuvitteli olevansa Jumala - mutta hän olikin Cthulhu. Ihmisen biologiset ja sosiaaliset ominaisuudet - ihminen on loppuun saakka itsekäs, ihminen on luonnostaan hierarkkinen laumaelukka, ihminen asettaa aina lyhyen tähtäimen intressit pitkän tähtäimen intressien edelle jne - takaavat sen, että kaikki idealistiset yritykset parantaa tätä maailmaa ovat tuomittuja tuhoon. Humanistit tekevät kerta toisensa jälkeen sen virheen, että he nostavat ideaalisen, abstraktin ihmisyyden reaalimaailman konkreettisten, inhorealistisen ihmisen edelle ja yläpuolelle, tuhoisin seurauksin. Eivätkä ikinä opi.

Mutta tuo murhanhimo, abstraktin ihmisyyden nostaminen konkreettisen ihmisen edelle ja tahtotila aiheuttaa valtava määrä kärsimystä tuhansille konkreettisille ihmisyksilöille tässä ja nyt, jotta saataisiin upea tulevaisuus abstraktille ihmisyydelle joskus tulevaisuudessa, leimasi 1800-luvun ja 1900-luvun alun länsimaista ajattelua kautta linjan. Eugeniikka oli tästä vain yksi ilmentymä; rajuimmillaan tämä ihmisviha ihmisyyden nimessä ilmenee toisaalta Marxin ja toisaalta Nietzschen kirjoituksissa. Ja sosialistit - varsinkin marxilaiset - ovat perinteisesti aina olleet viehtyneitä murhiin, verilöylyihin ja puhdistuksiin.

Mutta tämä sama täydellinen moraalinen mätänemistila oli läsnä kaikkialla eurooppalaisessa intelligentsijassa. Ruukinmatruuna jo eilisessä masuuninlaskussaan totesi jotain G. B. Shaw'sta, jolle kaasukammiot ja murhaaminen olivat pakkomielle; ja jokainen science fiction -harrastaja varmasti tuntee Herbert George Wellsin, ja hänen kirjansa Aikakone ja Maailmojen sota. Ironisesti tuon jälkimmäisen ohjasi radiokuunnelmaksi amerikkalainen Orson Welles. Unohtamatta tietenkään elokuvaa Tulevia aikoja, josta pikku ruukkilainen sai lapsena niin pahoja viboja, että hän meni isukin ja äipän sänkyyn nukkumaan.

Kuten Shaw, Wells oli ateisti ja sosialisti, ja hän oli Shaw'n tapaan sitä mieltä, että uuden uljaan ihmisyyden tulisi tehdä tiukka pesäero vanhaan ja hylätä kristillinen "sentimentaalinen" ja "nyyhkyilevä" etiikka täysin ja terästäytyä. Hän oli tiukka eugeniikan kannattaja, ja hänelle heikoilla ja rumilla yksilöillä ei ollut sijaa hänen Uudessa Tasavallassaan (New Republic) - jollaiseksi hän kuvitteli uuden sosialistisen maailmanvaltion. Hän sanoutui tiukasti irti kristinuskosta, mutta hän vanhemmiten alkoi Adolf Hitlerin tapaan uskoa Sallimukseen - jonkinlaiseen mielettömään, persoonattomaan, pakanalliseen Voimaan.

Ja erityisesti myös Wells uskoi kaasukammioihin.

They will find in themselves - it must be remembered I am speaking of a class that has naturally segregated, and not of men as a whole - a desire, a passion almost, to create and organize, to put in order, to get the maximum result from certain possibilities. They will be artists in reality, with a passion for simplicity and directness and an impatience of confusion and inefficiency. The determining frame of their ethics ... will be the elaboration of that future world state to which all things are pointing. ... It is manifest that a reconstructed ethical system ... will give very different values from those given by the existing system ... the ethical system of these men of the New Republic, the ethical system which will dominate the world state, will be shaped primarily to favour the procreation of what is fine and efficient and beautiful in humanity - beautiful and strong bodies, clear and powerful minds, and a growing body of knowledge - and to check the procreation of base and servile types, of fear-driven and cowardly souls, of all that is mean and ugly and bestial in the souls, bodies, or habits of men. To do the latter is to do the former; the two things are inseparable.

And how will the new republic treat the inferior races? How will it deal with the black? how will it deal with the yellow man? how will it tackle that alleged termite in the civilized woodwork, the Jew? Certainly not as races at all. It will aim to establish, and it will at last, though probably only after a second century has passed, establish a world state with a common language and a common rule. All over the world its roads, its standards, its laws, and its apparatus of control will run. It will, I have said, make the multiplication of those who fall behind a certain standard of social efficiency unpleasant and difficult… The Jew will probably lose much of his particularism, intermarry with Gentiles, and cease to be a physically distinct element in human affairs in a century or so. But much of his moral tradition will, I hope, never die. … And for the rest, those swarms of black, and brown, and dirty-white, and yellow people, who do not come into the new needs of efficiency?

Well, the world is a world, not a charitable institution, and I take it they will have to go.The whole tenor and meaning of the world, as I see it, is that they have to go. So far as they fail to develop sane, vigorous, and distinctive personalities for the great world of the future, it is their portion to die out and disappear.

Hyvät lukijat, älkää tehkö tulkintavirhettä; Wells sanoo, mitä hän tarkoittaa ja myökin tarkoittaa, mitä hän sanoo. Ja missään tämä eugeniikka ja epäkelpojen reaalisten ihmisyksilöiden murhaaminen läjäpäin uuden uljaan abstraktin ihmisyyden tieltä ei tule niin selväksi, kuin hänen romaanissaan Aikakone, jossa ihmiskunta on jakaantunut kahteen eri lajiin - suloiset, ihqt ja kauniit mutta vähä-älyiset eloi ja rumat, ilkeät, pahat mutta älykkäät morlokit. Ja tietty morlokit syövät eloita.

Wells oli riittävän röyhkeä käyttääkseen heprean sanaa אלהי - elohi (Jumalani), josta tuo he jää ääntymättä arameassa - kuvaamaan hänen ihkua ideaalirotuaan. "Morlock" (morlokki) puolestaan on riittävän lähellä sanaa warlock, velho, jotta voimme yhdistää heidät jonkinlaiseen paholaishahmoon. Mutta Wellsille he olivat vielä enemmän: eloit olivat jonkinlainen aikaisemman maailman aatelisluokka, ylimystö, jotka olivat rappeutuneet ja degeneroituneet sekä tyhmistyneet; kun taas morlokit olivat työväenluokka kaikkein brutaaleimmillaan ja vulgaareimmillaan.

Miten siis estettäisiin tulevaisuudessa morlokkien synty? No kaasukammioilla tietysti: the “swarms of black and brown and dirty-white and yellow people” will have to go. Hänen ystävänsä, D. H. Lawtence, Lady Chatterleyn rakastajan kirjoittaja, meni vielä pitemmälle:

If I had my way, I would build a lethal chamber as big as the Crystal Palace, with a military band playing softly, and a Cinematograph working brightly, and then I’d go out in back streets and main streets and bring them all in, all the sick ... the maimed; I would lead them gently, and they would smile me a weary thanks ...

Eli sama suomeksi:jos minulla olisi valta, rakentaisin [Lontoon] Kristallipalatsin kokoisen kaasukammion, ja sotilassoittokunta soittaisi pehmeästi ja elokuvakone olisi koko ajan päällä kirkkaana, ja sitten menisin laitakaduille ja takakujille ja veisin kaikki heidät - sairaalloiset, vammaiset - veisin heidät hellästi, ja he hymyilisivät minulle kiitoksena. Eikä lista eugeniikan ja kaasukammioiden ihannoijista tähän lopu: Irving Fisher, Unity Mitford, W.B. Yeats, George Bernard Shaw, D.H. Lawrence, T.S. Eliot, Virginia Woolf, John Davison Rockefeller, Frederick Osborn, Alexis Carrel, Andrew Carnegie, Henry Ford, John Harvey Kellogg, Clarence J. Gamble, Francis Galton, Julian Huxley...

Kaikkein irvokkainta oli se tapa, miten eugeenikkojen märät unet toteutuivat, ja ne toteutuivat lähes kirjaimellisesti! Natsien Endlösung-ohjelma oli lähes sanasta sanaan tuo David Herbert Lawrencen visio - Lontoon Kristallipalatsin kokoinen kaasukammio, johon mahtui tuhansia ihmispoloja kerrallaan, ja jonne mentiin orkesterin soittaessa haikeita sävelmiä, ja sinne vietiin, paitsi vammaiset, epäkelvot, tylsämieliset ja antisosiaaliset yksilöt, myös ne mustat, ruskeat, likaisenvalkoiset ja keltaiset, H.G. Wellsin "alhaisempien rotujen" edustajat - ja ennenkaikkea juutalaiset. Natsit toteuttivat lähes kirjaimellisesti kaiken sen, minkä eugeenikot visioivat jo vuosikymmeniä aikaisemmin, aina sitä kaasukammion soittokuntaa myöten!

Me emme ikinä saa tietää, kuinka huvittunut Wells oli siitä, miten hänen unelmansa toteutui Aktion T4:n ja Endlösungin myötä Saksassa, mutta siitä päätellen, mitä hihhulilähteet hänestä kirjoittavat, hän kuoli murtuneena miehenä.

Varmuudella tiedämme vain, että eugeniikan uhrit - vammaisjärjestöt, romanit, juutalaiset - eivät olleet kovin huvittuneita tapahtuneesta, eivätkä he todellakaan hymymielin kiittäneet murhaajiaan siitä armonosoituksesta, mikä heille Zyklon B:n muodossa suotiin. Tässä valossa se, että Israel on suunnannut Jeriko-ohjuksensa joka ainoan Euroopan maan pääkaupunkeihin, varustettuna sadan kilotonnin ydinlatauksella - ja on tämän "Simson-option" myötä valmistautunut viemään koko maailman tuhoon, jos sen olemassaoloa vielä uhataan - on täysin ymmärrettävää.

Kaiken sen jälkeen, mitä ruukinmatruuna on saanut selville - niin kaasukammioista, eugeniikasta, kaasutusautoista, sosialismista kuin kansanmurhistakin - niin 1900-luku on ollut koko ihmiskunnan kaikkein surullisin, irvokkain, alhaisin ja barbaarisin vuosisata, ja se vuosisata, jolloin ihmisyys ja ihmisarvo on poljettu kaikkein syvimmälle lokaan. Nürnbergin oikeudenkäynnit ja natsismin kukistaminen oli loppujen lopuksi pelkkä irvokas farssi ja vanhatestamentillinen rituaali, jolla omien ajatustensa kauaskantavuutta ja tehoa kammoksuneet länkkärit sitten pesivät kätensä puhtaiksi likaisista ajatuksistaan - ja sovitusuhreiksi joutuivat saksalaiset eugeenikot, jotka ainoastaan olivat vieneet teorian käytäntöön. Saksan kielessä on tälle mainio termi, Siegerjustizie. Ihmiskunnan Cthulhu-luonne ei missään käy niin selkeästi esiin kuin Nürnbergissä.

Kun luovuimme uskonnosta ja aloimme luomaan uutta uljasta maailmaa, meistä ei tullut ihania ja upeita eloita. Meistä tuli moraalisia morlokkeja. Ja irvokkaasti yksi näistä kaikkein pahimmista moraalisista morlokeista oli käsitteen luoja, Herbert George Wells, itse.

Eivätkä kommunistit - kaasutusauton keksijät - olleet todellakaan tippaakaan natseja parempia. Adolf Hitler itse ilmaisee asian mainiosti:

Olen oppinut paljon marxismista, enkä epäröi myöntää sitä. En tarkoita sillä heidän uuvuttavaa sosialistista doktriiniaan tai materialistista historiankäsitystä tai heidän absurdia "lisäarvoteoriaansa", enkä muuta teoreettista hölynpölyä. Mutta olen oppinut heidän metodeistaan. Ero heidän ja minun välilläni on se, että minä todella olen pannut käytäntöön sen, mistä nuo kaunosielut ja kynäniekat vain haaveilevat. Koko kansallissosialismi perustuu siihen. Katsokaa työläisten urheiluseuroja, teollisuussoluja, joukkomielenosoituksia; katsokaa agitpropia, joka on tehty juuri kansanjoukkojen ymmärryskykyä varten; kaikki nuo poliittisen taistelun metodit ovat ensisijaisesti marxilaisia. Ainoa, mitä minun täytyi tehdä, oli ottaa ne haltuun ja adaptoida ne omiin tarkoituksiimme. Minun täytyi vain jatkaa loppuun se, missä sosialidemokratia toistuvasti epäonnistui - yrityksissään aikaansaattaa ohjelmansa rauhanomaisen evoluution kautta demokratian sisällä. Kansallissosialismi on sitä, mitä marxismi olisi voinut olla ilman naurettavaa dogmaattisuuttaan ja naurettavaa talouspolitiikkaansa ja jos se olisi kyennyt murtamaan absurdin ja keinotekoisen siteensä demokratiaan. Minulla ja bolševismillä on paljon enemmän yhteistä kuin eroja. Tärkeimpänä on aito vallankumouksellinen tunne, joka on elossa kaikkialla muualla paitsi siellä, missä juutalaiset marxistit pitävät valtaa. Olen aina ollut sitä mieltä, että entiset kommunistit pitää ottaa Puolueen jäseniksi enempiä kyselemättä. Pikkuporvarillinen sosialidemokraatti ja ammattiyhdistyspamppu eivät milloinkaan voi olla kunnollisia kansallissosialisteja, mutta kommunistista saa aina kansallissosialistin ilman vähäisintäkään vaivaa.

Ja historia osoitti Adolf Hitlerin sanat karmaisevalla tavalla tosiksi - natsismi todellakin oli sitä, mitä marxismi pahimmillaan olisi voinut olla - Venäjän kansan pelasti täydelliseltä tuholta vain kommunistien juoppous, korruptoituneisuus, saamattomuus ja tehottomuus - ja natsit todellakin vain panivat toteen ne unelmat ja visiot, joista kaikkialla ei-roomalaiskatolisessa Euroopassa uneksittiin. Juuri tämä tekee Nürnbergin oikeudenkäynneistä niin tekopyhän, irvokkaan ja vaivauttavan farssin kuin mitä ne tosiallisesti olivat.

Mutta se oli oppitunti, joka oli äärimmäisen vaikeaa oppia, ja joka on äärimmäisen helppoa unohtaa. Mietitäänpä - jälkiehkäisy, hedelmällisyyslääkkeet, keinosiemennyt, designer-vauvat, kauneusleikkaukset, valikoiva abortti, lasten eutanasia, geenimanipulaatio, koeputkihedelmöitys - niin paljon teknologiaa ja niin vähän eettistä pohdintaa, lainsäädäntöä ja keskustelua siitä, mitä me todella olemme tekemässä. Me leikimme Jumalaa ja unohdamme olevamme Cthulhu - ja jäljet myös ovat sen mukaisia. Eugeniikka nostaa rumaa päätään yhä tänäänkin, ja vestigia terrent. Kumpi on tärkeämpää: konkreettinen ihmiselämä vai abstrakti ihmisyys? Se on kysymys, johon on hyvin vaikeaa vastata, mutta johon meiltä kaikilta vaaditaan vastaus. Ruukinmatruuna on jo esittänyt kantansa, ja se on konkreettinen ihmiselämä.

Tässäpä sitten vielä runonpätkä kauniiksi lopuksi, aiheena moraalirelativismi:

There is no
right or wrong,
so whine the weak,
and reign the strong
There is no
right or wrong,
but mere might
which makes the right.

Ja kyllä laihtui

Atkinsin dieetti on todettu äärimmäisen tehokkaaksi keinoksi laihduttaa paljon kiloja pois lyhyessä ajassa. Ruukinmatruunan omakohtaisen kokemuksen mukaan se kyllä laihduttaa, mutta se myös panee elimistön sekaisin - ja leivänpäälliset ilman leipää myös alkavat pursua korvista ulos parin viikon kuluttua.

Mutta kaikki hyvä tässä maailmassa on mahdollista vetää överiksi - ja liikemies Vesa Keskinen teki juuri niin. Hän laati oman dieettinsä, jossa hän 60 vuorokauden ajan söi joka toinen päivä täysin hiilihydraatitonta ruokaa ja joka toinen päivä joi ainoastaan vettä.

Tuloksia tuli - Keskinen laihtui 28 kg eli noin puoli kiloa päivässä! - mutta dieetti oli viedä Keskisen hengen. Jättämällä hiilihydraattilähteet pois häneltä jäi myös tärkeitä hivenaineita pois - ja hänelle tuli anemia. "Vettä kului tuolloin päivittäin seitsemän litraa. Vesi oli lopulta huono asia. Se tyhjensi kehoni kaikista vitamiineista ja samalla menivät rauta-arvot", Keskinen totesi. Lopulta Keskinen oli siinä kunnossa, että hän oli valmis sairaalaan.

Ei näin.

Sanottiinpa Atkinsin dieetistä mitä tahansa, Robert Atkins oli kuitenkin lääkäri, ja hän tiesi, mikä ihmiselle on terveellistä ja mikä ei, ja ellei ihminen todella tiedä omaa kroppaansa ja ymmärrä aineenvaihdunnan päälle ihan kemian tasolla, niin mitään omatekoisia säätöjä kyseiseen dieettiin ei pidä mennä omin luvin tekemään. Atkins on turvallinen dieetti oikein noudatettuna, mutta jos sitä lähtee itse improvisoimaan, tuloksena voi olla joko raju lihoaminen tai sitten todella pahat ongelmat (elektrolyyttitasapaino, hivenaineet, raudanpuute jne).

28 kiloa kahdessa kuukaudessa on 460 g päivässä. Se on aivan liian nopea vauhti - ja siinä on vaarana ihon repeileminen ja raskausarvet. Plus roikkuva iho. Ja puutostaudit.

Mutta ainakin Keskinen tietää laihtuneensa.

Kaasukammio, ja miten siihen jouduttiin

Sana "kaasukammio" herättää meissä kaikissa inhon ja pelon väristyksiä - ja syystäkin. Ehkä se kaikkein parhaimmin kuvaa sitä, mihin joudutaan, kun yhdistetään inhimillisyys - ja halveksunta elämää kohtaan.

Kaasukammio on puhtaasti länsimainen keksintö. Se on yksinkertaisesti hermeettisesti suljettu tila, joka täytetään myrkkykaasulla. Sitä käytetään ei-toivottujen eläinten tai ihmisten surmaamiseen. Sen etu on siinä, että tappamisesta voidaan tehdä epäsuoraa - ei tarvitse painaa liipaisinta tai lyödä teräaseella, riittää vain että avaa kaasuhanan, ja kas vain kun myrkkykaasu tukahduttaa uhrin elämänliekin. Kliinisesti ja humaanisti.

1800-luku oli kaikkialla Euroopassa voimakkaan teollistumisen, elintason kasvun, liberalisoitumisen, maallistumisen, tieteen ja uskonnosta luopumisen sekä uusien aatteiden ja ideologioiden aikaa - darwinismi, marxismi, perinnöllisyystiede, rotuopit, lääketiede, positivismi, hegeliläisyys, nietzscheläisyys - katsottiin, että Jumala on kuollut, kristillinen etiikka jouti romukoppaan ja uusi uljas maailma oli tieteen ja teknologian avittamana aivan kulman takana. Kaikkivaltias Tiede kykeni ratkomaan kaikki maailman ongelmat [aiheuttamatta uusia, näin uskottiin]. Mutta elintason raju kasvu merkitsi myös sitä, että ruokaa ja tarvekaluja riitti yhä useammille ihmisille - myös kehitysvammaisille ja niille, jotka eivät olleet kykeneviä itse sitä ruokaansa tienaamaan.

Koska darwinistinen evankeliumi olemassaolontaistelusta ja kelvollisimpien henkiinjäämisestä oli syrjäyttänyt nopeassa tahdissa kristilliset evankeliumit ja eettiset käsitykset ja yksi askel johti nopeasti toiseen - sosiaalidarwinismista tuli lähes kaikkialla Euroopassa vallitseva ideologia. Sosiaalidarwinismin isä oli Thomas Malthus, ja sitä kehittivät edelleen Herbert Spencer ja Francis Galton. Charles Darwin itse suhtautui hyvin suopeasti sosiaalidarwinismiin:

Thus the weak members of civilized societies propagate their kind. No one who has attended to the breeding of domestic animals will doubt that this must be highly injurious to the race of man. It is surprising how soon a want of care, or care wrongly directed, leads to the degeneration of a domestic race; but excepting in the case of man himself, hardly any one is so ignorant as to allow his worst animals to breed.
The aid which we feel impelled to give to the helpless is mainly an incidental result of the instinct of sympathy, which was originally acquired as part of the social instincts, but subsequently rendered, in the manner previously indicated, more tender and more widely diffused. Nor could we check our sympathy, even at the urging of hard reason, without deterioration in the noblest part of our nature. The surgeon may harden himself whilst performing an operation, for he knows that he is acting for the good of his patient; but if we were intentionally to neglect the weak and helpless, it could only be for a contingent benefit, with an overwhelming present evil. ... We must therefore bear the undoubtedly bad effects of the weak surviving and propagating their kind; but there appears to be at least one check in steady action, namely that the weaker and inferior members of society do not marry so freely as the sound; and this check might be indefinitely increased by the weak in body or mind refraining from marriage, though this is more to be hoped for than expected

(Charles Darwin, The descent of man, and selection in relation to sex, 1882)

Itse asiassa sosiaalidarwinismissa ei ollut mitään uutta - Sparta oli harjoittanut sitä jo vuosituhansia aiemmin, kun taas Ateena oli kammoksunut sitä. Mutta nyt siitä tehtiin tiedettä. Ja koska rodunjalostusta ja lajinparannusta oli tehty karjaeläimillä - ja uudet opit olivat alentaneet ihmisen Jumalan lapsesta vain yhdeksi eläinlajiksi - niin miksei sitten ihmiselläkin. Eugeniikka oli syntynyt.

Eugeniikan isä oli Francis Galton, ja se on samaa ihmiselle kuin mitä rodunjalostus on eläimille. Eugeniikka voidaan jakaa positiiviseen eugeniikkaan (pyritään levittämään toivottuja rotuominaisuuksia mahdollisimman laajalle) ja negatiiviseen eugeniikkaan (pyritään estämään ei-toivottujen rotuominaisuuksien yleistyminen). Positiiviseen eugeniikkaan kuuluvat mm. avioliittovälitys, hedelmällisyyshoidot ja erilaiset palkinnot "hyvien rotuominaisuuksien" vanhemmille, joita siten rohkaistaan tekemään useampia lapsia; missikisat ovat saaneet alkunsa eugeniikasta: niiden tarkoituksena oli löytää mahdollisimman "rotupuhtaita" naisia, joista tulisi muotovalioiden ihmisten äitejä myöhemmin. Negatiiviseen eugeniikkaan puolestaan kuuluvat puolestaan avioliittokiellot, steriloinnit ja pakkokastraatiot. Suomessa säädettiin Kastraatiolaki 1881, ja "vähämielisten" avioliitot kiellettiin samana vuonna. 1935 säädettiin laki rikollisten, tylsämielisten ja vähä-älyisten pakkosteriloinnista.

Eugeniikka tulikin nopeassa tahdissa lähes joka ainoan ei-katolisen Euroopan maan agendaan. Myös Suomen suuriruhtinaskunnan.

Ainoan poikkeuksen tästä tekivät Euroopan katoliset maat, joita yleisesti pidettiin taantumuksen takapajulana. Siellä kirkon kuristusote kansasta piti huolen siitä, että ei-toivotut aatteet eivät päässeet leviämään kansan keskuuteen. Katolisilla oli jotain outoja käsityksiä ihmiselämän pyhyydestä ja loukkaamattomuudesta, ja monet katoliset maat, kuten Portugali ja Italia olivat jopa lakkauttaneet kuolemanrangaistuksenkin - jollei de jure, niin ainakin de facto.

Mutta tästä oli enää kukonaskel ihmisen kohteluun pelkkänä tuotanto- ja teuraseläimenä. Pahaksi onneksi kaikki 1800-luvun lopun uudet aatteet ja ideologiat olivat kollektivistisia - sosialismi, liberalismi, nationalismi, positivismi - eivätkä ne antaneet ihmiselle ja ihmisyksilölle mitään arvoa, eivät edes sen vertaa, mitä kristinusko oli taantumuksellisimmissaan muodoissa antanut. Yhteisö oli kaikki kaikessa, ihmisyksilö - "solu yhteiskuntaruumiissa" - ei yhtään mitään.

Ja yksi mitätön keksintö mullisti kaiken.

Ranskalainen tiedemies Claude Bernard tutki häkämyrkytystä. 1846 hän teki merkittävän havainnon: häkämyrkytykseen kuolleen koiran veri oli helakanpunaista ja varsin juoksevaa. Koe täytyi tietenkin tiedemiehen tunnollisuudella uusia, ja niinpä Bernard rakensi umpinaisen ja tiiviin laatikon, johon hän johti häkäkaasuletkun. Niinpä hän saattoi surmata monenlaisia eläimiä, ja kaikilla tuli sama lopputulos: veri oli helakanpunaista ja varsin juoksevaa. Hiilimonoksidi (CO) siis tappoi myrkyttämällä hemoglobiinin. Koska häkämyrkytyksestä tiedettiin, että se oli varsin miellyttävä ja tuskaton tapa kuolla, Bernardille juolahti mieleen idea: mitäpä, jos tätä sovellettaisiin käytäntöön?

Niinpä hän sitten kokeili tappolaatikkoaan tunnollisen tiedemiehen tapaan lukuisilla eri kaasuilla ja eläimillä. Mutta karman laki toimii joillekin jo tässä elämässä: Bernard joutui jäämään eläkkeelle vakavan elohopeamyrkytyksen vuoksi - hän oli kokeillut elohopeahöyryjä kaniinien surmaamiseen, ja laatikko vuoti. Bernard kuoli mielipuolena, mad as a hatter.

Bernardin keksintö ei jäänyt huomiotta: paitsi että hän oli selvittänyt häkämyrkytyksen mekanismin, hän oli myös keksinyt kaasukammion. 1874 Lontoossa rakennettiin maailman ensimmäinen kaasukammio kulkukoirien ja -kissojen sekä ei-toivottujen eläinten surmaamiseen. Siinä kaasuna käytettiin hiilidioksidia (CO₂), joka ei myrkytä verta, vaan tukahduttaa. 1884 Sir Bernard Richardson sai patentin tälle innovaatiolle, nimeltä "On the Painless Extinction of Life in the Lower Animals" tai puhekielessä lethal chamber, ja sen käyttö levisi nopeasti kaikkialle Isoon-Britanniaan. Miljoonat ja taas miljoonat koirat, kissat, hevoset, kaniinit ja muut eläimet nukutettiin ikiuneen tällä pirullisen humaanilla keksinnöllä.

Ja jos kerran eläimillä, niin miksei sitten ihmisilläkin?

Kaasukammio kaikessa yksinkertaisuudessaan ja pirullisuudessaan nousi nopeasti yleiseen tietoisuuteen - ja erityisesti eugeenikkojen tietoisuuteen. Asiaan vaikutti yksi pieleen mennyt hirtto. Thomas Eaganin hirtto 1882 - vaikka köyden pituus oli laskettu oikein, solmu oikeassa paikassa, kaikki muutoinkin oikein - meni hirvittävällä tavalla pieleen; niskan murtumisen ja ydinjatkoksen repeytymisen irti aivoista sijaan vahvalihaksinen Eagan kuristuikin hengiltä, hänen niskalihaksensa kestivät pudotuksen. Hirttämisen sijaan haluttiin nyt humaani tapa teloittaa rikollisia, ja 1880-luvulla alettiin tutkia mahdollisuutta korvata hirttäminen joko sähkövirran, myrkkyruiskeen tai nukutuskopin avulla. Nuo kaikki kolme tapaa tulivatkin vuorotellen Yhdysvalloissa käyttöön - sähkötuoli, myrkkyteloitus ja kaasukammio!

Mutta negatiiviseen eugeniikkaan ei kuulu pelkästään ehkäisy, avioliittokiellot, sterilointi ja kastraatio. Siihen kuuluu myös apuharvennus - ei-toivottujen yksilöiden ja heidän geeniperimänsä hävittäminen. Jokaisen koirarodun takana on valtava määrä tapettuja ja apuharvennettuja pentuja ja hirvittävästi kärsimystä. Ja koska kaasukammion koolle ei periaatteessa ole ylärajaa, sitä voitaisiin käyttää apuharvennukseen - humaanisti ja tuskattomasti, ja valtavalle määrälle yksilöitä kerrallaan.

Niinpä eugeenikot käänsivätkin katseensa sähkötuolin ja myrkkyruiskeen sijaan juurikin kaasukammioon. Se oli osoittautunut tehokkaaksi ja humaaniksi tavaksi riistää elämä ei-toivotuilta eläimiltä; ja koska ihminen oli vain eläin - niin miksei sitten ei-toivotuilta ihmisiltä? Kas siinäpä kysymys!

Sosialismi otti jo hyvin varhain agendaansa eugeniikan. Ajatus tähän tuli jo Marxilta, joka omaksui Darwinilta "olemassaolon taistelun" käsitteen "luokkataistelun" muodossa, ja Marxillehan kelvollisin luokka oli teollisuustyöväestö. Mutta marxilaisessa ideologiassa on myös todella epäkelpo luokka - ja se ovat ryysyköyhälistö, Lumpenproletariat - jotka eivät tee lisäarvoa tuottavaa työtä mutta jotka kuitenkin ovat riippuvaisia palkkatyöstä, hyväntekeväisyydestä tai almuista. Tai sitten kaupustelusta, kerjäämisestä ja pilferöinnistä. Marxille tämä ryysyköyhälistö oli taantumuksellinen luokka, joka piti tuhota. Hän myös suositti "elinkelvottoman elämän" - vammaisten, mielisairaiden ja dementoituneiden - hävittämistä osana luokkataistelua.

Vaikka vasemmistolaiset nykypäivänä pyrkivät kiistämään kaikki kiinnekohtansa eugeniikkaan ja sanoutuvat siitä visusti irti ja tuomitsevat sen, eugeniikka ei ollut 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa mikään kuriositeetti. Päinvastoin, eugeniikka oli valtavirtaa. Se oli tuolloin ns. vakavastiotettava tiede, ja lähes jokaisella ei-katolisella maalla - myös Suomella - oli oma eugeniikkaohjelmansa. Ja pian eugeenikkojen silmät osuivatkin yhteiskunnan kaikkein heikoimpiin - kehitysvammaisiin, vajaamielisiin, mielisairaisiin ja työkyvyttömiin. Koska ihminen ei ollut muuta kuin eläin ja koska yksilöllä ei ollut mitään arvoa, ja koska vialliset eläimetkin hävitettiin - niin eugeenikot alkoivat julistaa viallisten ihmisten hävittämistä, putting the unfit in the lethal chamber.

Tuo termi lethal chamber nousi nopeasti yleiseen tietoisuuteen, ja vaikka länsimaissa sitä ei otettu käytäntöön, lapset nopeasti alkoivat peloittelemaan toisiaan nukutuskopilla. Aldous Huxley mainitsee tämän teknologian teoksessaan Uusi uljas maailma 1930. Ja kun viimeisetkin moraaliset pidäkkeet pahuudelta oli poistettu, niin all bets were off - mitä tahansa saattoi tapahtua.

Ruukinmatruuna edellisessä tekstissään luettelikin jo niitä sosialisteja ja älykköjä, jotka aivan avoimesti kannattivat epäkelpojen ihmisten murhaamista "humaanilla ja sivistyneellä tavalla", ja pahin heistä oli George Bernard Shaw - kirjallisuuden nobelisti ja Oscar-voittaja. Ateisti, sosialisti ja nationalisti. Hänelle kaasukammio ei ollut pelkästään idea, hänelle se oli pakkomielle:

The political necessity for killing [a man] is precisely like that for killing the cobra or the tiger: he is so ferocious or unscrupulous that if his neighbors do not kill him he will kill or ruin his neighbors; so that there is nothing for it but to disable him once for all by making an end of him ... The extermination of whole races and classes has been not only advocated but actually attempted. The extirpation of the Jew as such figured for a few mad moments in the program of the Nazi party in Germany. The extermination of the peasant is in active progress in Russia, where the extermination of the class of ladies and gentlemen of so-called independent means has already been accomplished; and an attempt to exterminate the old Conservative professional class and the kulak or prosperous farmer class has been checked only by the discovery that they cannot as yet be done without.

In this play a reference is made [...] to the political necessity for killing people: [...] every Government is obliged to practice it on a scale varying from execution of a single murderer to the slaughter of millions of quite innocent persons.

The notion that persons should be safe from extermination as long as they do not commit willful murder, or levy war against the Crown, or kidnap, or throw vitriol, is not only to limit social responsibility unnecessarily, and to privilege the large range of intolerable misconduct that lies outside them, but to divert attention from the essential justification for extermination, which is always incorrigible social incompatibility and nothing else.

We should find ourselves committed to killing a great many people whom we now leave living, and to leave living a great many people whom we at present kill. We should have to get rid of all ideas about capital punishment …

A part of eugenic politics would finally land us in an extensive use of the lethal chamber. A great many people would have to be put out of existence simply because it wastes other people's time to look after them.

The moment we face it frankly we are driven to the conclusion that the community has a right to put a price on the right to live in it … If people are fit to live, let them live under decent human conditions. If they are not fit to live, kill them in a decent human way. Is it any wonder that some of us are driven to prescribe the lethal chamber as the solution for the hard cases which are at present made the excuse for dragging all the other cases down to their level, and the only solution that will create a sense of full social responsibility in modern populations

Noin siis vuonna 1910 - ja 1930 Shaw kehotti kemistejä kehittämään "nopean ja humaanin myrkkykaasun, joka soveltuu ihmisten surmaamiseen tuskattomalla tavalla".

Eikä H.G. Wells, Maailmojen sodan ja Aikakoneen kirjoittaja, jäänyt oikeastaan Pekkaa (tai Jykää) pahemmaksi:

In the new vision death is no inexplicable horror, no pointless terminal terror to the miseries of life, it is the end of all pain of life, the end of the bitterness of failure, the merciful obliteration of the weak and silly and pointless things. The new ethics will hold life to be a privilege and a responsibility, [...] and the alternative in right conduct between living fully, beautifully, and efficiently will be to die. For a multitude of contemptible and silly creatures, fear-driven and helpless and useless, unhappy or hatefully happy in the midst of squalid dishonour, feeble, ugly, inefficient, born of unrestrained lusts, and increasing and multiplying through sheer incontinence and stupidity, the men of the New Republic will have little pity and less benevolence.

The men of the New Republic will not be squeamish, either, in facing or inflicting death, because they will have a fuller sense of the possibilities of life than we possess. They will have an ideal that will make killing worthwhile.

Uudet ajatukset epäkelpojen yksilöiden kaasuttamisesta hengiltä levisivätkin kulovalkean tavoin kaikkialle. Edistyksen tuulet - humaani ja tuskaton tapa surmata lajitovereita - oli nukutuskopin muodossa olemassa; ja kun tämä yhdistettiin joka ainoassa ei-katolisessa maassa olleenseen eutanasiaohjelmaan, niin tulokset olivat sangen julmia: sekä Ruotsi että Yhdysvallat alkoivat suunnittelemaan laajamittaista vammaisten kaasuttamista 1910. Suomessakin laulettiin laulua "iäti säilyvä on Pohjolan Sparta" ja arkkiatri Arvo Ylpöllä sekä Harry Federleyllä oli varsin eugeenisia ajatuksia - ja Lauri "Tahko" Pihkala oli eugeenikko parhaasta päästä. Hänelle urheilu oli keino parantaa kansakunnan kelvollisuutta ja määritellä ne, ketkä karsittaisiin pois jatkosta. Suomalainen eugeniikka on vain oma lukunsa tässä ihmisyyden alennustilan murheen alhossa.

Mutta vankeinhoitolaitos kuitenkin ehätti ensin. Sähkötuoli oli osoittautunut varsin räväkäksi tavaksi surmata ihmisiä, ja niinpä katseet kääntyivät nukutuskoppiin. Yhdysvalloissa Nevadan osavaltiossa myrkkykaasulla teloitettiin ensimmäinen rikollinen - kiinalainen gangsteri Gee Jon, joka oli tuomittu kuolemaan murhasta - vuonna 1924. Hänen jälkeensä kaasukammioita alettiin rakentamaan oikein urakalla. Yksitoista osavaltiota - Arizona, Kalifornia, Colorado, Maryland, Missouri, Mississippi, New Mexico, North Carolina, Nevada, Oregon ja Wyoming - omaksuivatkin tämän teloitusmenetelmän. Yhdysvallat oli ensimmäinen maa maailmassa, jossa kaasukammiota todella käytettiin ihmisten surmaamiseen. Pää oli nyt avattu, ja kaikki pidäkkeet poissa. Vähemmän tunnettu detalji (ja sanalla sanoen myös visusti vaiettu sellainen) on, että seuraava maa, joka rakensi kaasukammioita - tai tarkemmin sanottuna kaasutusautoja - oli Neuvostoliitto. Marsalkka P. Grigorjenko kertoo muistelmissaan vuonna 1982, miten GPU käytti kaasutusautoja (душегубка (dušhegubka)) - kulakkien, siis maatalousyrittäjien, murhaamiseen. Aleksandr Solzhenitsyn mainitsee niiden keksijäksi Isai Davidovitš Bergin 1936. Natsit olivat hyvin kiinnostuneita kaasutusautoista, sillä he näkivät siinä yhden tavan toteuttaa kaasuttaminen huomaamatta.

Kaupan päälle George Bernard Shaw'n toive oli toteutunut - kemistit olivat löytäneet nopeavaikutteisen kaasun, joka soveltuisi ihmisten surmaamiseen. Se oli syaanivety (HCN) - jota käytettiin syöpäläisten eksterminointiin. I.G. Farbenin kauppanimi sille oli Zyklon B.

Unohtakaa kristillinen moraali. Sellaista ei katolisen Euroopan ulkopuolella enää ollut olemassakaan. Tieteiden esiinmarssi oli syrjäyttänyt sen uuden uljaan ihmisen tieltä - oli olemassa usko ihmiseen, usko ihmisyyteen ja usko uljaan uuden ihmislajin syntyyn, johon ei kuulunut sellainen typerä käsitys kuin "Jumala" ja "ihmiselämän pyhyys" vielä vähemmän. Sen tieltä piti tuhota tuhansittain vajaamielisiä, heikkoja ja antisosiaalisia yksilöitä. Sen jälkeen saataisiin paratiisi Maan päälle - Marxin, Galtonin, Leninin, Darwinin ja Huxleyn lupaamalla tavalla. Tabut piti rikkoa.

Mutta vain yhdessä maassa todella mentiin sanoista tekoihin - ja tämä maa oli, ylläri pylläri - sosialistinen. Kansallissellainen. Se oli Saksa. Ja kyseisessä maassa harjoitettiin hyvin antikristillistä uskontopolitiikkaa. Mutta kristityt olivat vain toissijainen maali; ensisijainen maali oli toinen uskonto - joka oli puolestaan varsin vahvasti etnisesti värittynyt, ja se oli judaismi ja juutalaisuus yleensäkin. Mutta ensimmäisenä piti päästä eroon epäkelvoista arjalaisista. Saksassa oli perinteisesti suhtauduttu vammaisiin hyvin kovalla kädellä ja niinpä kaasutusohjelma - Aktion T-4 - saatiin käyntiin varsin kitkattomasti ja hälyä herättämättä, ja kaasutukset aloitettiin 1938. Soraäänet vaiennettiin väkivaltaisesti.

Natsit surmasivat kaikessa hiljaisuudessa liki 100 000 viatonta saksalaista. Syynä oli yleensä vammaisuus, epilepsia, kuuromykkyys, jokin perinnöllinen sairaus tai skitsofrenia. Sodan syttyminen 1939 kiihdytti ohjelman toimeenpanoa. Omaisille toimitettiin vain tuhkauurna haudattavaksi ja kuolinsyyksi väärennettiin jokin sairaus tai infektio. Tässä ohjelmassa ikäänkuin pilotoitiin eksterminaatiotekniikat - Zyklon B osoittautui toimivaksi kaasuksi, kaasukammiot oli naamioitu suihku- tai peseytymistiloiksi, ja monta ihmistä saatiin surmattua kerralla. Pilottiprojekti vaikutti valtavalta menestykseltä. Eugeenikkojen märät toiveuneet olivat toteutuneet kerrassaan mainiolla tavalla.

Ikävä kyllä huhut kaasutuksista levisivät ympäristöön - ja lapset alkoivat leikkiä kaasukammioleikkejä. Lasten suusta saa kuulla tunnetusti totuuden, ja pian tieto tästä ohjelmasta levisi yleisempään tietoon. Kaikkien taantumuksellisten voimien pääkiho, paavi, niinsanotusti veti herneen nenukkiin asiasta, ja lähetti kardinaali Clemens von Galenin asialle. Hänen paimenkirjeensä Mit Brennende Sorge elokuussa 1941 levisi yleiseen tietoisuuteen - ja natsit joutuivat keskeyttämään eutanasiaohjelman, jottei kansa alkaisi protestoida. Vammaisillakin oli usein omaisia, ja jotkut jopa rakastivat heitä.

Mutta pilottiprojekti oli onnistunut, ja niinpä sitä päätettiin soveltaa "alempien rotujen" eksterminointiin. Jos joku vielä tässä vaiheessa kuvittelee natsien olleen jotenkin poikkeuksellisen pahoja tai eläimellisiä ihmishirviöitä, niin todettakoon että heidän ajatusmaailmansa ei mitenkään poikennut vastaavassa asemassa olleiden länkkäreiden maailmansta - puhumattakaan kommunisteista, joilla oli oma kansanmurhaohjelmansa. Ihminen oli murhannut Jumalan ja lakkauttanut uskonnon. Mutta ihmisestä ei tullut Jumalaa itsestään. Ihmisestä tuli Cthulhu. Homo homini Cthulhu.

Ja tuloksia alkoikin syntyä. Wannenseen konferenssin jälkeen viimeisetkin pidäkkeet oli poistettu, ja juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu saattoi alkaa. Hirvittävä, rationaalinen, eugeeninen ja darwinistinen prosessi oli saavuttanut loogisen äärimuotonsa. Darwinistinen olemassaolotaistelu saavutti ihmisellä kenties alhaisimman muotonsa kilpailevan rodun, juutalaisten, ja antisosiaalisten yksilöiden massamurhassa. Ruukinmatruuna ei lähde mässäilemään detaljeilla, jotka lienevät varmasti kaikille tuttuja. Koko juttu tehtiin todella hyvin salassa - niin salassa, etteivät edes veturinkuljettajat tienneet, minne rahtinsa veivät.

Todettakoon, että vaikka länsimaisten yhteiskuntien yläkerrokset olivatkin lähes täysin uskonnottomia, ns. kansan syvissä rivissä ja ns. kognitiivisessa alaluokassa uskonnollisuus oli yhä varsin syvässä. Mutta heitä olikin kohdeltu herkkusieniterapialla ja heille nuo herrojen ja älykköjen jutut olivat pelkkää tyhjänpäiväistä kotkotusta. He yksinkertaisesti eivät ottaneet koko eugeniikkaa vakavasti - ennenkuin joutuivat itse kohtaamaan sen ja sen seuraukset.

Ei ole salaisuus, että ne sotilaat, jotka eivät ole täysiä psykopaatteja tai muuten vain luonnevikaisia, ovat usein hyvin uskonnollisia, eikä tämä todellakaan ollut Yhdysvaltain eikä Britannian armeijassa poikkeus. Ja kun usein syvästi uskonnolliset jenkki- ja brittisotilaat sitten saapuivat keskitysleireille, vapauttivat ne ja näkivät ne kauheudet, heille varmasti lienee tullut omien maittensa eugeniikkaohjelmat ja niiden toteutukset mieleen. Ja kosto seurasi välittömästi - amerikkalaiset ampuivat kaikki kiinisaamansa SS-miehet suoralta kädeltä. Heitä ei otettu vangiksi. Brittisotilaidenkin huumorintaju eugeniikan suhteen oli hyvin huono.

Mutta sotilaat eivät ole poliitikkoja, ja poliitikolla tunnetusti ei saa olla mitään moraalia ollakseen hyvä poliitikko. Tästä voi varmistua lukemalla Machiavelliä. Ja sodan jälkipyykin pesivät nimenomaan poliitikot - eivät suinkaan sotilaat. Ja sitä pyykkiä sitten riittikin pestäväksi.

Kun ns. suurelle yleisölle selvisi se tapa, millä eugeniikan teoriaa oli Saksassa viety käytäntöön ja miten siellä oli ollut oma kaasutusohjelmansa, reaktio kansan syvissä - uskonnollisissa mutta tolkullisissa - riveissä oli hirvittävä. Poliitikoilla oli valtava kiire kääntää takkia eugeniikan osalta. Mutta vielä suurempi kiire oli lääkäreillä, tiedemiehillä ja rotuhygieenikoilla. Onneksi labratakki on valkoinen molemmilta puolilta. Loppu voidaankin sitten lukea vaikkapa William Shirerin maanmainiosta opuksesta Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho. Ja niinpä eugeniikkaa aiemmin kannattaneille tahoille tuli hirvittävä kiire sanoutua kilpaa irti eugeniikasta - ennenkuin onnenpyörä pyörähtäisi ja hirttosilmukka olisi osunut omaan kaulaan.

Liittoutuneet eivät olleet nimittäin lainkaan innostuneita humaanista ja tuskattomasta tavasta hankkiutua eroon ei-toivotuista eugeenikoista panemalla heidät nukutuskoppiin. He käyttivät paljon brutaalimpaa ja barbaarimaisempaa tapaa lähimmäistensä surmaamiseen. He hirttivät heidät.

Ateisteilla ei ole mitään moraalista oikeutta eikä ylemmyyttä tuomita natseja ja heidän aikaansaannoksiaan, ja protestanttien (luterilaisten ja kalvinistien) pelkuruus ei myöskään suo heille oikeutta moraaliseen ylemmyyteen. Tuo kaikki oli ateistien agendassa ennen toista maailmansotaa ja ateistit yleisesti hyväksyivät kristillisen etiikan heittämisen romukoppaan for good. Luterilaiset ja kalvinistit puolestaan yksinkertaisesti eivät välittäneet, koska heille uskonto on tunnetusti yksityisasia. Vain juutalaisilla ja katolisilla on tämä oikeus. Nürnbergin oikeudenkäynnit ja hirttäjäiset olivat vain pelkkä irvokas farssi, jolla länkkärit lakaisivat omat roskansa maton alle ja symbolisesti suorittivat jonkinlaisen irvokkaan pseudovanhatestamentillisen puhdistautumisriitin omasta syyllisyydestään hirttämällä syntipukit, saksalaiset nokkamiehet, jotka olivat tehneet teoriasta käytäntöä - ja todella panneet käytäntöön ne ideat, jotka olivat kaikkialla ei-katolisessa Euroopassa valtavirtaa ennen 2MS aikaa. Ihmisoikeuksien julistus toisen maailmansodan jälkeen ei ole ateistien eikä sosialistien laatima. Siinä takana ovat ns. taantumukselliset voimat. Sosialistileiri kieltäytyi äänestämästä.

Me länkkärit tekopyhästi tuomitsemme ja kauhistelemme ha-šoaa ja miljoonien viattomien ihmisten järjetöntä murhaamista. Mutta me teimme sen itse. Tuo kaikki on valtava muistutus siitä, mitä tapahtuu kun luovumme uskonnosta ja kuvittelemme itse olevamme jumalia. Me saimme sen ihan itse aikaan. Natsit eivät olleet mitenkään poikkeavan pahoja tai demonisia otuksia, vaan he edustivat ihan normaalia sosialistista valtavirtaa. He vain panivat teoriat käytäntöön - saksalaisella tehokkuudella. Ja Nürnbergin oikeudenkäyntien ja sitä seuranneen käsienpesun tekopyhyys todella inhottaa.

Pelottavinta tässä kaikessa on se, että se kaikki on tapahtunut jo kerran, se voi tapahtua uudelleen - ja siitä kaikesta syytetään natsismia, jota pidetään vain irrationaalisena hulluutena ja poliittisena mielisairautena - mutta kieltäydytään näkemästä metsää puilta - eikä nähdä yhtäläisyyksiä tiettyihin tämän päivän muotifilosofioihin. Vaikka USA onkin luopunut kaasukammiosta 1999 teloitusmenetelmänä, kerran keksittyä ei enää saada keksimättömäksi.

David Szondy on kirjoittanut eugeniikasta erinomaisen esseen, jonka jokaisen soisi lukevan.

Joko ymmärrätte, miksi ruukinmatruuna ei usko ihmiseen eikä ihmisyyteen - eikä varsinkaan pidä uskoa ihmiseen mitenkään hienompana tai jalompana asiana kuin uskoa jumaliin?

Tiedefetisismi

Ruukinmatruuna on teollisuustaustastaan huolimatta itsekin kuluttanut aikoinaan koulunpenkkiä, ja lukenut jonkun verran. Pääsääntöisesti luonnontieteitä, mutta siinä sivussa kaikkea muutakin. Ruukinmatruuna ei missään tapauksessa pidä itseään sivistyneisöön kuuluvana ihmisenä, älykkönä eikä intellektuellina, vaan pelkästään paljon lukeneena amiksena. Autodidaktina.

Luonnontieteissä on se kiva puoli, että ne ovat eksakteja ja objektiivisia. Tai niiden ainakin tulisi olla. Luonnontieteisiin pätee tieteellinen metodi - ja se tosiasia, että ne ovat subjektista ja miljööstä riippumattomia. Insinööritieteet ovat luonnontieteiden derivatiivejä, johdannaisia. Mutta mitä kauemmaksi mennään puhtaista luonnontieteistä, sitä subjektiivisemmiksi, sitä epäeksaktimmiksi ja sitä epäluotettavemmiksi tieteet muuttuvat.

On valitettavaa, että suomen kielessä - samoin kuin ruotsissa ja saksassa, on vain yksi sana, "tiede" (vetenskap, Wissenschaft) kuvaamaan tieteentekoa. Latina ja romaaniset kielet tekevät eron luonnontieteiden (scientia) ja ihmistieteiden (studia) välille. Tämä sama ero on englannissa. Kreikassa käytetään sanaa επιστήμη (epistími) tieteistä yleensä. Mutta latinan scientia ilmaisee selkeästi, että kyse on eksaktista tai sellaiseksi oletettavasta tieteestä kun taas studia on aina enemmän tai vähemmän epävarmaa hapuilua.

Teknologia on luonnontieteiden äpärälapsi. Joka ainoa teollisuuteen hakeutuva ihminen joutuu lukemaan vähintään jonkin verran matemaattis-luonnontieteellisiä aineita ja insinöörit myös insinööritieteitä. Ja on selvää, että varsinkaan prosessitekniikkaa on mahdotonta perustaan minkään muun kuin luonnontieteiden päälle. Jos lähdetään pohtimaan LD-konvertterin hermeneutiikkaa ja lässyttämään Luce Irigarayn tapaan fluidimekaniikan seksismistä sensijaan että käytettäisiin matematiikkaa, fysiikkaa ja kemiaa, saadaan pahimmillaan aikaan räjähdys. Luonnontieteisiin ja insinööritieteisiin pätee yleensäkin periaate insinööri ei lässytä, insinööri laskee. Mitä vähemmän lässynläätä ja mitä enemmän oikeaksi todistettavaa matematiikkaa, sen parempi. Ja ruukinmatruuna on elämänsä ja työuransa aikana havainnut tuon varsin hyväksi periaatteeksi. Yksi ainoa asiansa osaava prosessijannu, joka ymmärtää ja tuntee sen mitä on tekemässä ja hanskaa sen sekä teoriassa että käytännössä ja osaa soveltaa teoriaa käytäntöön, on arvokkaampi firmalle kuin sata kravattikaulaista tai jakkupukuista pallokorvaista käsienheiluttajaa. Jo pelkästään Parkinsonin IV lain mukaan.

Mutta kun suomen kielessä on sana "tiede" ja emme tee eroa luonnontieteiden ja ihmistieteiden välille, soppa on valmis. Olemme saaneet aikaan tieteiden sodan toisaalta eksaktien tieteiden ja toisaalta ihmistieteiden välille. Rintamalinja on about sama kuin realismin ja postmodernismin välilä. Edellisille jälkimmäiset ovat parhaimmillaan bimboja ja pahimmillaan älyllisiä huijareita. Jälkimmäiset taas pitävät edellisiä mutteripäisinä robotteina, joilla ei ole korkeampaa ymmärrystä. Ongelma on siinä, että luonnontieteilijät yleensä ymmärtävät ihmistieteitä varsin hyvin, kun taas ihmistieteilijöille luonnontieteet ovat jotain käsittämättömiä hieroglyfejä. Ja tämä rintamalinja on saanut molemmat osapuolet vetäytymään sinne norsunluutorneihinsa.

Mutta ihmiset ovat mitä ovat, ja pahimmillaan tieteillä aletaan tekemään politiikkaa. Irvokkain esimerkki tästä on marksilaisuus, jota heikäläiset itse mielellään kutsuivat tieteelliseksi maailmankatsomukseksi, jota se ei todellakaan ollut. Myöskään "materialistinen historiankäsitys" ei ollut mitään muuta kuin yksi epäonnistunut teoria yrittää selittää ihmisen käyttäytymistä. Evolutionismi - kulttuurievoluutio ja memetiikka - selittää asian paljon paremmin.

Tieteiden sodassa pääsääntöisesti luonnontieteet ovat enemmän oikeassa kun taas ihmistieteet ovat enemmän äänessä. Valitettavasti luonnontieteilijöillä on se perusvika, että he olettavat materiaalisesti oikean asian muodostavan ennenpitkää paradigman ja syrjäyttävän virheelliset käsitykset, kun taas humanisteille kaikki on suhteellista ja se on kulloinkin oikeassa, joka pitää eniten meteliä eikä mitään totuutta ole olemassakaan. Ja me kuitenkin olemme ihmisiä. Ruukinmatruunalla on tapana olla se Kassandra ja todeta aina jälkeenpäin mitäs minä sanoin, kun hommat piipivät täsmälleen ruukinmatruunan ennakoimalla tavalla.

Mutta luonnontieteilijöillä on paha tapa ottaa tieteet jonkinlaisena erehtymättömänä Jumalan sanana. Näin onkin puhtaissa luonnontieteissä, mutta mitä kauemmas etäännymme luonnontieteistä ja menemme insinööritieteisiin, taloustieteisiin, lääketieteeseen, ympäristötieteisiin jne - sitä vähemmän kyseessä on mikään Jumalan sana ja sitä enemmän kyseessä on vain pelkkä postulointi. Ja tällainen luonnontieteiden väärä pitäminen erehtymättömänä Jumalan sanana johtaa helposti tiedefetišismiin - tiedeuskovaisuuden vastenmielisimpään muotoon. Kun yhtälöryhmässä on enemmän muuttujia kuin yhtälöitä tai kertaluku on neljää suurempi, sitä on mahdotonta ratkaista eksaktisti.

Tiedefetišismi tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että pidetään kaikkea tieteen tuottamaa outputtia automaagisesti totena, ja käsitetään se ikäänkuin ainoaksi oikeaksi toimivaksi tavaksi ratkaista kaikki maailman ongelmat, ja luotetaan tieteen kykyyn tuottaa uusia, oikeita ja toimivia ratkaisuja ongelmaan kuin ongelmaan. Vanha roolipelaaja tietty toteaisi tuohon että kun ainoa työkalu on miekka, niin kaikki ongelmat näyttävät örkeiltä. Tiedefetišismi on nimenomaan luonnontieteilijöiden ongelma - humanisteja suojaa siltä aika hyvin se käsitys, että heille sellainen käsite kuin "totuus" on täysin irrelevantti ja oikeastaan pelkkä mielipidekysymys.

Ruukinmatruuna on talsinut tämän kiertotähden pintaa riittävän kauan tajutakseen, että tieteentekijät ovat hekin ihmisiä, joilla on inhimilliset halut, tarpeet, heikkoudet ja himot ja jotka ovat täsmälleen samanlaisia ihmisiä kuin hän itsekin. Ja hän myös tietää Hypatian kohtalon liian hyvin tietääkseen, että kun tiedeihminen sekaantuuu politiikkaan, lopputulos on väistämättä katastrofi.

Mutta sama myös kääntäen. Tiedefetišistit nostavat mielellään Galileo Galilein kohtalon esimerkiksi siitä, miten uskonnolliset instanssit eivät voi sietää tieteellistä ajattelua. Todellisuudessa Galileitä ei vainottu sen takia, että hän olisi esittänyt uusia ja mullistavia teorioita. Galileo Galilei joutui ajojahdin kohteeksi sen takia, että hän yksinkertaisesti oli ihmisenä m*lkku. Hän oli kyvytön sietämään mitään kritiikkiä, hän sekaantui politiikkaan ja lopulta joutui riitaan erään vaikutusvaltaisen kardinaalin kanssa. Paavi Urbanus VIII vihelsi pelin poikki järjestämällä Galilein kotiarestiin. Paradoksaalisesti Galilei tuona aikana käytti saamansa työrauhan hyväksi, ja julkaisi kaksi tieteellistä teosta. Galilei ei ollut oikeastaan minkään asian marttyyri eikä varsinkaan tieteen, vaan hän oli oman epäsosiaalisuutensa ja oman ihmissuhdetaidottomuutensa uhri.

Ruukinmatruuna on saanut paljon flakkia nimimerkeiltä "Tiedemies" ja "Tomi" sen takia, että hän ei ota luonnontieteitä at face value ja suhtautuu moniin asioihin, joissa on etiketti "tiede sanoo näin" vähintäänkin skeptisesti ja usein kriittisesti. Tämä siksi, että ruukinmatruunalla on jo ikää ja elämänkokemusta ja ymmärrystä politiikasta sen verran, että kyseessä on usein parhaimmillaan hyppy villeihin johtopäätöksiin ja pahimmillaan petos. Palautetaanpa jälleen mieliin ne Siddhartha Gotama Buddhan viisaat sanat:

Älä usko mihinkään yksinkertaisesti koska olet kuullut sen. Älä usko mihinkään tapaan koska se on kulkenut sukupolvelta toiselle. Älä usko yhtään mihinkään koska se on kirjoitettu johonkin pyhään kirjaan. Älä usko mihinkään opettajaasi tai vanhempaasi vain koska he ovat auktoriteetteja. Mutta kun havaitset ja analysoit, kun löydät kaiken olevan sopusoinnussa järjen kanssa ja kun huomaat että se on kaikkien eduksi, hyväksy se ja elä sen mukaan.

[Jossa muuten käydään läpi aika monta jo skolastikkojen toteamaa argumentointivirhettä.]

Tiedefetišismi on yleensä sitä, että ei tunnusteta tieteen rajoja. Pidetään tiedettä kaikkivaltiaana ja upean ihqna välineenä ja patenttiratkaisuna kaikkeen. Kuvitellaan, että tiede ratkaisee kaikki maailman ongelmat. Ikävä kyllä tieteellä - ja teknologialla - on holtittomasti käytettynä paha taipumus aiheuttaa uusia ongelmia. Kuka olisi voinut ajatella, että Rutherfordin atominhalkaisu johtaisi alle sukupolvessa Hiroshimaan ja Nagasakiin? Vox Day, josta voimme olla montaa mieltä, kritisoi voimakkaasti tätä tiedeuskovaisuutta - ja sen väärää soveltamista, varsinkin juridiikkaan, ihmistieteisiin ja ihmismieleen. Hightech is perfectly compatible with lowlife on kyberpunkin yksi perusaksiooma, ja 2000-luku on osoittanut sen kylmäävällä tavalla todeksi. Tulevaisuus on pettänyt lupauksensa ja ne, jotka todella lukevat tieteiskirjallisuutta, nykyään pelkäävät sitä eniten.

Ruukinmatruuna on varmaan kertonut oman luopumisensa ateismista jo ad nauseam ja miten siinä niin kävi - ja miltä pohjalta hän sitten valitsi uskontonsa. Ja kyseessä oli juuri sen asian tunnustaminen itselle, että a) tieteellä on rajat b) tiede ei kykene selittämään eikä varsinkaan ratkaisemaan asioita, jotka eivät sen piiriin kuulu ja c) uskonto ja tiede eivät ole toisiaan poissulkevia asioita muutoin kuin tiedeuskovaisen tai hihhulin mielessä.

Vox Dayn 17. heinäkuuta julkaistu teksti on kuin moukarinisku. Hän heittää siinä haasteen: kumpi on enemmän oikeassa, uskonto vai tiede? Tiede väittää, että köyhyys poistetaan maailmasta vuoteen 2025 mennessä (15 vee aikaa) kun taas uskonto väittää, että köyhät teillä tulee olemaan ikuisesti keskuudessanne (Mark.14:7). Ihmisluonteen ja varsinkin ihmisen raadollisuuden tuntien ruukinmatruuna on valmis lyömään vetoa 10:1 uskonnon puolesta.

Me kuvittelemme että tiede ja sen kehitys on kuin automatka. Tosiasiassa se on kuin ratsastaisi muulilla: se on pitkiä aikoja paikoillaan, sen jälkeen se pukittaa ja potkaisee, ja sen eteenpäinvieminen vaatii paljon kärsivällisyyttä ja yritystä. Kun nyt päätettäisiin ensin, että tuleeko tästä uusi lämpökausi vai jääkausi, niin ruukinmatruuna voisi suhtautua köyhyydenkin poistamiseen hiukan toiveikkaammin. 1960-luvun ja kvarkin keksimisen jälkeen luonnontieteissä on lopultakin tapahtunut hyvin vähän todellista edistystä - lähinnä pilkunviilausta. Ruukinmatruunalla on paha kutina, että tiedämme oikeastaan jo kaiken olennaisen tästä maailmasta ja maailmankaikkeudesta, mitä voimme tietää - rajoinamme ovat valon nopeus, tapahtumahorisontti ja Heisenbergin epätarkkuusperiaate.

Tiede (ja teknologia) etenee pyrähdyksittäin. Ensin on pitkä stasis (Stephen Jay Gouldin mukaan) jona aikana ei tapahdu mitään. Sen jälkeen tehdään ensimmäinen löytö, joka kirvoittaa toimimaan. Pian tapahtuu jokin läpimurtoinnovaatio, jonka jälkeen kasvu on eksponentiaalista - löydetään uusia ilmiöitä, löydetään uusia luonnonlakeja, tehdään keksintöjä ja tuotteistetaan ne. Lopulta tuo eksponentiaalinen kasvu kuitenkin tyrehtyy sigmoidifunktion mukaisesti S-käyräksi. Tieteen ja teknologian taso vakiintuu tiettyyn tasoon, josta se muuttuu hyvin vähän. Alkaa uusi stasis. Kyseessä on täsmälleen samanlainen ilmiö kuin biologisen evoluutionkin puolella - lajit pysyvät vuosimiljoonia suunnilleen muuttumattomina, mutta kun tulee murroskausi, lajiutuminen on hyvin nopeaa ja rajua.

Ruukinmatruunaa on syytetty "elämäfetišistiksi", koska hän ei hyväksy aborttia, eutanasiaa, itsemurhaa eikä kuolemanrangaistusta. Syy on siinä, että meillä on riittävän julmat kokemukset siitä, miten käy, kun tästä periaatteesta aletaan tinkimään - ja siitä, mitä seurasi siitä ilmapiiristä, joka vallitsi tiedeuskovaisten - ja älykköjen - keskuudessa 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Niin H.G. Wells, Bertand Russell, D.H. Lawrence, G.B. Shaw kuin Margaret Sanger kannattivat kaasukammioita ja laajamittaisia murhaohjelmia. Natsien ainoa vika oli siinä, että he todella toteuttivat nuo ideat aivan oikeasti. Emme siis voi väittää, että Heinrich Himmler olisi ollut ihmisenä mitenkään sen pahempi tai huonompi kuin G.B. Shaw - molemmat olivat pohjimmiltaan samanlaisia ihmispetoja ajatustensa ja ideoidensa tasolla. Samaan hengenvetoon ruukinmatruuna voisi syyttää joitakin kriitikoitaan "tiedefetišismistä", koska he tuntuvat uskovan tieteeseen ja sen kaikkivoipaisuuteen kuin pässi suuriin sarviinsa. Eutanasia ja eugeniikka ovat saman demonin Januksen-kasvot.

Ruukinmatruuna on tähän saakka pitänyt Bertrand Russellia kunnoitettavana filosofina. Hän haluaa nyt julkisesti sanoutua Russellista irti.

Kun ihmiset lakkaavat pitämästä toisiaan Jumalan lapsina ja alkavat suhtautua toisiinsa kuin tuotanto- tai laboratorioeläimiin, he myös vääjäämättä alkavat tuhota toisiaan kuin tuotanto- tai laboratorioeläimiä. Uskonto sanoo, että ihminen on pohjimmiltaan paha, ja tämä on myös ruukinmatruunan omakohtainen kokemus ihmisistä ja ihmisyydestä. Tiede sanoo, että ihminen on hyvä ja jalo ja ihq olento. Pahimmillaan tämän käsityksen voi nähdä populaaritiedelehdissä, kuten suomalaisessa Tiede-lehdessä. Ruukinmatruuna lakkasi lukemasta kyseistä läpyskää jo kauan sitten: siinä on kätketty, todella vastenmielinen, agenda. Ikävä kyllä uskonto on ihmisluonteen osalta oikeassa ja tiede väärässä: me olemme elukoita ja omillemme jätettynä kykenemme saamaan vain helvetin aikaan, emme paratiisia. Tästä on riittävän monta reaalimaailman historian kokemusta olemassa, jotta tätä voidaan pitää totena.

On typerää uskoa jumaliin, mutta kertakaikkiaan pähkähullua uskoa ihmiseen. Tämä hapan sarkasmi on kyyninen, mutta silti totta - eikä mikään määrä tiedefetišismiä voi muuttaa sitä muuksi. Tiede on pettänyt lupauksensa: ihminen ei muutu eikä rationalismilla ole mitään toivoa tässä hullussa, irrationaalisessa ja mielettömässä maailmassa. Ainoa toivomme on irrationalismi - kuitenkin mahdollisimman vähän destruktiivisella tavalla. Ruukinmatruunalle se on mahayana. Jollekin toiselle se voi olla jokin muu.

Paremmaksi me emme tätä maailmaa kuitenkaan saa.