Ruokaskandaaleja meillä ja muualla

Suuresta margariiniskandaalista on pian viisikymmentä vuotta, mutta ihmisille on syötetty jalostettua saastaa niin kauan kuin elintarviketeollisuutta sellaisena kuin me sen tunnemme on ylipäänsä ollut olemassa ja se on perustunut voiton tavoittelulle. Itse asiassa ruoan puukottaminen on yhtä vanhaa kuin elintarviketeollisuus itsekin.

Ruoan puukottaminen, englanniksi food adulteration, tarkoittaa terveydelle vaarallisten tai haitallisten lisäaineiden lisäämistä elintarvikkeisiin niin, että niiden voittoa tuottavat ominaisuudet paranevat, tai elintarvikejalosteiden valmistamista vähintäänkin arveluttavista lähtöaineista. Tämä voi tarkoittaa ruoan värin, maun tai tuoksun parantamista arveluttavin keinoin, ruoan volyymin lisäämistä sekoittamalla joukkoon joko jotain inerttiä tai jopa myrkyllistä ainetta, ruoan leivonta- tai käsittelyominaisuuksien luvatonta kohentamista tai valmistuskustannuksien alentamista käyttämällä pilaantuneita, ala-arvoisia, tautien vaivaamia tai muutoin arveluttavia raaka-aineita. Ja juurikin Suomen suuri margariiniskandaali liittyi juuri tähän - margariinin raaka-aineena oli käytetty ihmisravinnoksi soveltumatonta, destruktiivista rasvaa, joka oli peräisin teurasjätteistä. Ilkeämielisten huhujen mukaan meno olisi jatkunut samanlaisena vielä skandaalin jälkeenkin.

Ei ole väärin väittää, että kashrut on ollut maailman ensimmäinen elintarvikevalvontalainsäädäntö. Voimme sanoa judaismista ja juutalaisten kosher-ruokavaliosta mitä tahansa, mutta aina viime päiviin saakka juutalaiset ovat ainakin syöneet varsin puhdasta ruokaa. Ikävä kyllä sieltäkin löytyy omat skandaalinsa. Syynä oli tässäkin tapauksessa maailman vanhin syy - ahneus.

Ruukinmatruuna on puhunut suunsa puhtaaksi ihmisestä ja ihmisyydestä niin tarkoin, ettei sitä liene syytä enää toistaa, ja joka ainoan ruokaskandaalin takaa löytyy peri-inhimillinen syy - juurikin tuo ahneus. Halu maksimoida voitot millä keinolla hyvänsä, ja hinnan siitä joutuvat maksamaan maksavat asiakkaat. Ruoan puukottamista esiintyy kaikkialla siellä, missä ruoan tuotanto on voittoa tavoittelevaa bisnestä ja bisnestä joko ei kontrolloida, kontrollointi on puutteellista tai kontrollimekanismit ovat korruptoituneet. Tätä ruoan puukottamista satirisoi amerikkalainen parodia Marjukan karitsasta:

Mary had a little lamb,
And when she saw it sicken,
She shipped it off to Packingtown,
And now it's labeled chicken.

Eikä ole väärin tässäkään todeta, että jo muinaiset roomalaiset osasivat ruoan puukottamisen - mitä kalliimmasta, halutummasta tai arvokkaammasta ruoasta oli kyse, sitä todennäköisemmin sitä oli käsitelty jollakin vaarallisella tavalla. Hunajasta saatiin makeampaa lisäämällä sinne lyijyasetaattia. Oliiviöljystä tehtiin riittoisampaa lisäämällä siihen maaöljyä. Keskiajalla osattiin tehdä vehnäjauhosta valkeampaa kalkitsemalla, ei pelkästään viljavainiot, vaan myös itse jauhot. Noitavainojen syynä oli vähän turhankin usein torajyvän saastuttaman viljan ja siitä leivotun leivän aiheuttama myrkytys ja sen aiheuttamat hallusinaatiot - ja kuolemantapaukset. Ruoan puukottamisesta oli teolliseen vallankumoukseen mennessä tullut kertakaikkiaan maan tapa - Tobias Smollet kuvaa vuonna 1771 tilannetta Lontoossa seuraavasti:

The bread I eat in London is a deleterious paste, mixed up with chalk, alum and bone ashes, insipid to the taste and destructive to the constitution. The good people are not ignorant of this adulteration; but they prefer it to wholesome bread, because it is whiter than the meal of corn [vehnä]. Thus they sacrifice their taste and their health. . . to a most absurd gratification of a misjudged eye; and the miller or the baker is obliged to poison them and their families, in order to live by his profession.

Kemian muuttuminen filosofiasta tieteeksi ja käsityöstä teollisuudeksi merkitsi myös huimia mahdollisuuksia ruoan puukottamiselle - ja suoranaiselle väärentämiselle. Itävallan myrkkyviiniskandaali, jossa viiniä puukotettiin dietyleeniglykolilla, ei todellakaan ole ollut ainoa laatuaan historian saatossa - yhä tänäkin päivänä arvellaan, että noin 5% maailman markkinoilla olevasta viinistä on puukotettua. Ruoan puukottamiselle syntyi nyt huimat mahdollisuudet - ruokaa saatettiin puukottaa mitä oudoimmilla kemikaaleilla.

Ja aina vain pahempaa oli tulossa. Teollistuminen merkitsi hurjaa väestönkasvua kun ihmiset lakkasivat kuolemasta kuin kärpäset mutta lisääntyivät kuin kaniinit. Ja jotenkin tuo heinäsirkkalauma piti ruokkia. Ja mikäpä parempi tapa välttää malthusilainen nälkäskandaali kuin jatkamalla jo olemassaolevaa muonaa? On arvioitu, että tuona aikana ruoan väärentämisestä oli tullut jo niin maan tapa, että siihen oli kertakaikkiaan totuttu - kaupungeissa ei kertakaikkiaan tiedettykään muusta. Ja Nicolas Appert'in keksittyä säilykkeet 1809 tilanne vain paheni entisestään.

Ehkäpä kuitenkin kaikkein parhaimmin sitä, miten laajalle levinnyttä, kaiken kattavaa ja läpeensä korruptoitunutta tuo ruoan puukottaminen elintarviketeollisuudessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa oli, kuvaan Upton Sinclairin kirja The Jungle (suomennettu nimellä Chicago). Ruukinmatruuna luki tuon kirjan teininä - joskus samoihin aikoihin kun hän luki Täällä Pohjantähden alla - ja hän mietti, että miksi ihmeessä suomalaiset lähtivät 1917 sotimaan sisällissotaa, täällähän oli kaikki lopultakin ihan hyvin?

Sinclairin kirja on 2010 aivan yhtä ajankohtainen kuin ilmestyessään sata vuotta sitten 1906. Kirja kertoo siitä, miten laissez-faire-kapitalismi tuhoaa sekä ihmiset että ihmisyyden, millaista elämä on silloin kun eletään työnantajan monopsonissa ja millaista on silloin, kun sosiaaliturvan hankkiminen jää yksilön itsensä harteille. Kirja on kirjoitettu äärimmäisen naturalistiseen ja inhorealistiseen sävyyn, ja se on yksi vakuuttavimpia esityksiä siitä, että libertarismin ihmisihanne on täysin moraaliton psykopaatti. Samalla Sinclair repii kirjassaan amerikkalaisen unelman riekaleiksi ja paljastaa kapitalismin ruman kääntöpuolen. Ruukinmatruuna ei voi kuin todeta, että tuollaistahan se on ja tyytyy toteamaan vanhan juutalaisen sanonnan jos eletään varkaiden maailmassa, olet typerys, ellet varasta itsekin. Kristillinen jäykkä etiikka ei ole ole yhteensopiva kapitalismin eikä libertarismin kanssa - molemmat vaativat hyvin elastista moraalikäsitettä.

Sinclairin kirja nostatti varsin nopeasti hirvittävän haloon Yhdysvalloissa. Mutta syynä ei ollut Sinclairin kuvaus kapitalismin brutaaliudesta - vaan sen inhorealistinen kuvaus Chicagon teurastamoista - tuo kaupunginosa tunnettiin siis nimellä Packingtown - ja siitä, miten amerikkalaisten päivittäin nauttimaa ruokaa oikein valmistettiin, miten läpikorruptoitunutta olivat sekä elintarviketeollisuus että viranomaiset ja miten amerikkalaiset söivät jalostettua saastaa - ja toisinaan jopa toisiaan; jokaisessa maailman terästehtaassa kiertää juttuja työläisestä, joka putosi uuniin, ja Sinclair kertoo kirjassaan, miten teurasjätteiden käsittelijä oli pudonnut laardinkeittoreaktoriin, ja hänet oli keitetty laardiksi muiden teurasjätteiden kanssa, ja hänen luunsa jauhettu lannoitteiksi. Ja laardi oli tuolloin Yhdysvalloissa tärkein paistinrasva...

Asiasta nousi lopulta niin iso kohu, että presidentti Theodore Rooseveltin, joka aluksi piti Sinclairia pelkkänä höyrypäisenä sosialistiagitaattorina, oli pakko järjestää asiasta tutkimus. Kävi ilmi, että kaikki Sinclairin väitteet olivat todenmukaisia ja todenperäisiä laardilegendaa lukuunottamatta - sitä ei kyetty näyttämään toteen. Ja kuluttajat olivat raivoissaan. Lihan ja lihatuotteiden kulutus Yhdysvalloissa romahti puoleen. Skandaali levisi myös Euroopan puolelle. Lopputuloksena oli valtava määrä oikeusjuttuja, paljon konkursseja ja liiketoimintakieltoja, vankeustuomioita ja elintarvikelainsäädännön ja valvonnan kiristäminen - Sinclairin kirjan ansiosta USA:n liittovaltio sääti Pure Food Actin vuonna 1906. Sinclair totesi sarkastisena: Tähtäsin kapitalismia sydämeen, mutta osuinkin sitä vatsaan. Chicagon teurastamot ja lihanjalostusteollisuus saivat maineen, josta ne eivät ole päässeet tähänkään päivään mennessä irti.

Sanotaan, että vain Jumala yksin tietää, mitä makkara sisältää. Sinclairin mukaan kaikkein huonoimmasta ja pilaantuneimmasta lihasta tehtiin makkaraa; seuraavaksi huonoimmasta lihasäilykkeitä ja jauhelihaa - eikä haitannut, vaikka joukkoon meni joskus rottia tai kissan- tai koiranraatoja. Prosessoidulla lihalla on yhä edelleenkin Yhdysvalloissa nimi mystery meat - täysin aiheesta.

Me X-sukupolven lapset muistamme varmasti yhä suomalaisen makkaraskandaalin. A-studio paljasti 1979 suomalaisen makkarateollisuuden pimeän puolen ja mistä kaikista materiaaleista makkaraa oikein valmistetaan. No, ruukinmatruuna kyllä tietää historianelävöittämisen kautta oikein mainiosti että millaista makkaran tosiasiallisesti tulisi olla - kun se valmistetaan alusta saakka aidoista raaka-aineista luonnonsuoleen. Ja makkara on todellakin tällaista mysteerilihaa. Suomalainen ruoka ei ole yhtään sen puhtaampaa tai parempaa kuin ulkomainenkaan; suomalaiset kuluttajat vain ovat naiivimpia ja vihjeettömämpiä kuin ulkomaiset. Suomalaiset kun ovat eläneet vuosisatojen ajan puutteessa ja nälässä, ja siksi syövät mitä tahansa saastaa pelkästään siitä kiitollisuudesta, että saavat edes jotain syödäkseen.

Miksi ruukinmatruuna harrastaa purjehduksen ohella kalastusta? Siksi, että pyydystämällä itse omat kalansa voi olla täysin varma siitä, että kala on tuoretta ja taatusti ruoaksi kelpaavaa eikä väärennettyä tai puukotettua. Pelkästään jo lihanjalostusteollisuuteen liittyvät skandaalit ovat riittävä syy jättää nisäkkäiden liha ja siitä tehdyt tuotteet syömättä, elleivät uskonnolliset syyt - itsensä tajuamaan kykenevän eläimen surmaaminen on eettisesti väärin - ole riittävä siihen.

Kiinan maitoskandaali - jossa maitoa puukotettiin lisäämällä siihen melamiinia - on vain jäävuoren huippu. Mitä vapaammin elintarviketeollisuus toimii ja mitä kovempaa on kilpailu ja mitä välinpitämättömämpiä viranomaiset, sitä suurempi on houkutus pelata filunkipeliä. Ihmisluonne vain on sellainen. Kiinassa ihmishenki on kautta aikojen ollut halpaa, eikä kapitalismin tulo Kiinaan ole muuttanut asiaa miksikään - Kiina on tuoteskandaalien luvattu maa. Googlaamalla "elintarvikeskandaali" löytyy loputon lista ihmishengellä ja terveydellä leikkimisestä.

Ruukinmatruunaa on siunattu, kuten tiedetään, huonon runouden lahja, ja niinpä hän päätti päästää jälleen runosuolensa pulppuamaan:

Mary had a little lamb
it got scrapie and went dork
But UK packers did not mind
it was re-processed as pork

Ehkäpä juuri tuo Britannian hullun lehmän tautiskandaali - ja lampaiden skrapiskandaali - kuvaa myös tilannetta Euroopassa: kapitalismissa voitot otetaan sieltä mistä ne saadaan, keinoja kaihtamatta ja kuluttajista piittaamatta. Elintarviketeollisuus toimii kuin psykopaatit: ne ovat täysin amoraalisia toimijoita, niiltä ei voi olettaa eikä odottaa mitään etiikkaa, ne rikkovat lakeja aina kuin voivat ja ainoa tapa valvoa kuluttajan etuja on tiukka valvonta, tiukka kontrolli - ja ankarat rangaistukset.

Ruukinmatruuna lähtee siitä, että ainoa ruoka, jonka puhtaudesta voi olla varma, on sellainen, jonka on itse metsästänyt, pyydystänyt, kasvattanut ja/tai korjannut. Siksi ruoka kannattaa valmistaa itse niin pitkälle kuin pystyy - ja hankkia vain mahdollisimman vähän prosessoituja raaka-aineita.

Vaikka se tulee kalliimmaksi ja työläämmäksi, terveydellä ei kannata leikkiä.

Lähi-idän paha poika

Wikileaksin paljastukset ovat vihdoinkin varmistaneet todeksi sen, mitä ruukinmatruuna on yrittänyt selittää jo vuosikausien ajan:

Iran ei ole arabimaa.

Iran - kirjaimellisesti siis "arjalaisten maa" - ei ole oikein suosittu edes omiensakaan joukossa. Politiikka tekee tunnetusti outoja petikavereita, ja samaan petiin ovat nyt joutuneet Saudi-Arabia ja Israel - Saudi-Arabia on "pyytänyt USA:ta leikkaamaan poikki käärmeen pään", tarkoittaen että pannaan niinsanotusti järeä loppupiste Iranin ydinaseohjelmalle.

Itse kukin voi pohtia, olisiko tällainen biisi enää mielekäs? Varmaa on, että Iran on roistovaltion statuksensa ansainnut myös oman viiteryhmänsä joukossa - ja iranilaislähteiden mukaan ainakaan Israel ei tyydy katselemaan sivusta Iranin atomiambitioita.

Shaahi, tule takaisin. Kaikki on annettu anteeksi.

Bysanttilaista viisautta

Sodankäynnin luonteeseen kuuluu, että mikä on itselle hyväksi on viholliselle haitaksi, ja mikä palvelee häntä, vahingoittaa omia. Sen vuoksi ei ikinä tule tehdä tai jättää tekemättä mitään, mikä on seurausta hänen toimistaan, mutta tehdä aina sellaista, mikä tukee omia intressejä. On aina parempi ottaa aloite ja panna vihollinen reagoimaan omiin toimenpiteisiin kuin päinvastoin.

Mitä paremmin joukot on totutettu leirielämän vaatimuksiin ja käytäntöihin etulinjan asemissa ja mitä kurinalaisempia ne ovat, sitä vähemmälle vaaralle he joutuvat taistelukentällä.

Miehiä tulee testata riittävästi ennenkuin heidät lähetetään vihollista vastaan.

On paljon mielekkäämpää voittaa vihollinen nälällä, yllätyksellä tai terrorikampanjalla kuin offensiivilla, sillä suorassa sodankäynnissä sattumalla on paljon ratkaisevampi osuus kuin taidolla. Ne suunnitelmat, jotka jättävät vihollisen täysin tietämättömäksi aina toteutushetkeen saakka, ovat parhaita. Tilaisuuksien käyttäminen hyväksi on sodassa paljon olennaisempaa kuin urheus.

Vihollisen sotilaiden korruptoiminen ja houkutteleminen antautumaan on paljon mielekkäämpää kuin heidän surmaamisensa, sillä karkuruus vahingoittaa vihollista ja hänen moraaliaan paljon enemmän kuin mikään verilöyly.

On parempi pitää riittävästi reserviä kuin venyttää rintamaleveyttä liiaksi.

Kenraali, joka tuntee läpikotaisin sekä omat joukkonsa että vihollisen joukot, ei ole helposti lyötävissä.

Laatu on ylivoimainen lukumääriin nähden.

Taistelukentän maasto ei yleensä vaikuta lopputulokseen enempää kuin urheus.

Harvat ovat syntyjään urheita; monista tulee sellaisia kurin ja harjoittelun kautta.

Armeija vahvistuu työnteolla ja hermostuu toimettomuudessa.

Joukkoja ei tule johtaa taisteluun ellei lopputuloksesta ole varmuutta.

Uutuudet ja yllätykset saavat vihollisen hetkeksi pois tolaltaan, mutta sattumuksilla ei ole vaikutusta.

Hän, joka lähtee ajamaan pakenevaa vihollista takaa saattaen joukkonsa sekasortoon, luopuu jo saamastaan voitosta.

Huoltamattomat joukot lyödään ilman ensimmäistäkään iskua.

Joukot, joiden aseet, varusteet, vaatteet ja jalkineet ovat ensiluokkaiset, eivät pelkää toteuttaa vaikeintakaan ja vaativintakaan sotatoimea.

Kenraalin, jonka joukot ovat sekä lukuisammat että urheammat kuin vihollisen, tulee hyökätä vihollisen kimppuun koko rintamaleveydeltä.

Kenraalin, jonka joukot ovat numeerisesti alivoimaiset, tulee järjestää parhaat joukkonsa oikealle sivustalle ja hyökätä keskitetysti vihollisen vasenta sivustaa vastaan.

Kenraalin, jonka joukot ovat laadullisesti alivoimaiset, tulee järjestää suurimmat yksikkönsä vasemmalle sivustalle ja hyökätä niillä vihollisen oikeaa sivustaa vastaan näin sitoen hänen parhaat joukkonsa, ja hyökätä tämän jälkeen vihollisen kenraalin kimppuun.

Kenraalin, jonka joukot ovat kurinalaisemmat kuin vihollisen, tulee pyrkiä yhtäaikaiseen koukkaukseen vihollisen molempia sivustoja vastaan laidoilla.

Kenraalin, jolla on ylivoimaiset kevyet joukot, tulee asettaa kevyet osastonsa keskustaan, viivyttää vihollisen liikettä keskustassa, ja iskeä molemmilla sivustoilla yrittämättä koukkausta.

Kenraalin, jonka joukot ovat alivoimaisia sekä lukumäärissä ja laadussa, tulee välttää taistelua kaikin keinoin, pyrkiä viivytystaisteluun ja iskeä vain marssilla olevaan viholliseen. Jos taistelua ei voida välttää, taistelu tulee aloittaa oikealla sivustalla ja loppuosa joukoista järjestää keihäänkärjen tavoin kolonnaan suoraan kulmaan vihollisen joukkoja vastaan. Näin saadaa numeerinen ylivoima kapealle osalle rintamaa.

Kenraalin, jolla on vain hitaita ja raskaita joukkoja, tulee sitoa toinen tai molemmat sivustansa maastoesteeseen, kuten asutuskeskukseen, jokeen, järvenrantaan, rinteeseen tai muuhun vihollisen liikettä haittaavaan esteeseen ja näin suojaamaan sivustansa.

Kenraalin, jolla on ylivoima nopeissa ja liikkuvissa joukoissa, tulee pyrkiä taistelemaan avomaastossa ja välttämään maastoesteitä.

Kenraalin, jolla on ylivoima kevyessä jalkaväessä, tulee pyrkiä taistelemaan mahdollisimman rikkonaisessa maastossa. Raskaat joukot eivät kykene pitämään siellä muodostelmaansa ja ratsuväki menettää liikkuvuusetunsa.

Kun molemmilla sivustoilla on maastoeste, yksi ainoa kentarkhia [komppania] kykenee puolustautumaan kokonaista armeijaa vastaan.

Kun epäillään, että leirissä on vihollisen vakooja, kaikki sotilaat tulee välittömästi määrätä omiin telttoihinsa. Näin vakooja paljastuu välittömästi.

Jos käy ilmi, että vihollinen on jäljillä suunnitelmistasi, muuta niitä välittömästi.

Keskustele monien kanssa toimenpiteistä, mutta kommunikoi toimeenpantavista suunnitelmista harvojen kanssa ja anna toimeenpano-ohjeet vain kaikkein luotetuimmille upseereillesi. Älä luota muihin kuin itseesi.

Rangaistukset ja pelko saavat sotilaat pidättäytymään ei-toivottavista teoista, mutta vain palkkiot ja ylennykset saavat heitä tekemään toivottavia.

Rangaistukset ovat kurinpidon keino kasarmilla; palkinnot taistelukentällä.

Älä rankaise joukkoja ennenkuin niiden lojaaliudesta on takeet. Liian ankarat rangaistukset toimivat itseään vastaan ja tuhoavat joukkojen taistelumoraalin.

Hyvät upseerit eivät puutu alaistensa toimiin paitsi jos on olemassa mahdollisuus vielä suurempaan menestykseen tai jos todella on tarpeen estää paha epäonnistuminen.

Vihollisen voittaminen nälällä, ei miekalla, on todellisen sotataidon merkki.

Jos voit voittaa vihollisen ryhtymättä taisteluun, älä tällöin ryhdy.

Älä hyökkää linnoitettuja asemia vastaan.

Jätä piiritetylle viholliselle aina pakotie. Jos vihollisen joukoilta katkaistaan pakotie, ne taistelevat urhoollisesti kuolemaan saakka, mutta jos heille annetaan pienikin toivo pakoonpääsystä, he takertuvat siihen - ja heitä on helppoa surmata läjäpäin tuon pakotien varrelle.

Ratsuväelle voidaan antaa monenlaisia ohjeita, mutta taistelukentällä vain yksi ohje on riittävä.

Taistelusuunnitelmaa ei tule paljastaa liian aikaisin, ettei vihollinen kykene reagoimaan siihen ja näin tekemään sitä tyhjäksi.

---

Ruukinmatruunan ikioma lisäys:

Jumala on sillä puolella, kenellä on isoimmat tykit (= paras kyky aiheuttaa tappioita). Paholainen on sillä puolella, kenellä on isoimmat reservit (= paras kyky sietää tappioita).

Margariiniskandaali

Ensi vuonna tulee kuluneeksi viisikymmentä vuotta suuresta margariiniskandaalista. Tämä suomalaiseen elintarvikekemiaan - ja teollisuushistoriaan - liittyvä skandaali on hyvä muistutus siitä, miten käy, kun yhdistetään ahneus, ruoan puukottaminen voitonhimon vuoksi, eri intressiryhmien painostus, tutkiva journalismi - ja huono kriisienhallinta.

Vuonna 1961 Ilmari Turja, suomalaisen tutkivan journalismin isä, oli saanut vinkin, että Raision tehtaat ja Unileverin omistuksessa oleva S.W. Paasivaara, olisivat käyttäneet margariinin valmistukseen ihmisravinnoksi kelpaamatonta destruktiivista rasvaa. Destruktiivinen rasva on rasvaa, jota saadaan destruktiolaitosten (= itsekuolleiden eläinten käsittelyyn erikoistuneiden tehtaiden) sivutuotteena, ja se on pääosin talia. Se kelpaa saippuan ja teknokemian raaka-aineiksi ja eläinrehuksi, mutta ei ihmisravinnoksi.

No. Ilmari Turja, siviiliammatiltaan juristi, oli kovaksikeitetty revolverijournalisti, ja hänen lehtensä, Uusi Kuvalehti, oli asiapitoinen ja auktoriteetteja kunnioittamaton julkaisu. Turja oli käsitellyt hyvin repivästi sotamies Eemil Hytin tapauksen - everstiluutnantti Sven Oskar Lindgren, joka tunnettiin täysin empatiakyvyttömänä ja tolkuttomana miehenä, oli omin käsin ampunut yksiköstään eksyneen Eemil Hytin, neljän lapsen isän, karkurina. Jutusta nousi niinsanotusti haloo, ja sen takia Hytin tapaus otettiin uudelleen käsittelyyn. Hytin omaiset eivät tosin saaneet oikeutta, mutta tapaus tuhosi Lindgrenin maineen lopullisesti. Tiettävästi S. O. Lindgren on esikuvana sekä Tuntemattoman sotilaan everstiluutnantti Karjulalle että Waltarin komisario Palmu-sarjassa esiintyvälle majuri Vadenblickille. Lindgren teki lopulta itsemurhan 1968.

Ja 1961 sitten Turja ja Uusi Kuvalehti alkoivat tutkia, oliko margariininvalmistuksessa käytetty destruktiivista rasvaa. Turja kirjoitti asiasta artikkelin "Syömmekö jalostettua saastaa? Keinotteleeko ulkomainen margariinitrusti suomalaisten terveydellä." Tästä viranomaisille suunnatusta avoimesta kyselystä alkoikin sitten tapahtumasarja, joka jatkui kaiken kaikkiaan pari vuotta niin lehdistössä kuin oikeussaleissakin.

Tapausta edelsi, kuten tällaisia tapauksia yleensäkin, bisneskilpailu. 1950-luvulla käytiin tiukkaa rasvasotaa suomalaisten perheenemäntien sieluista. Valio ja margariinitehtaat taistelivat vallasta kokosivun ilmoituksillaan. Voita markkinoitiin aitona luonnontuotteena. Margariinin taas väitettiin olevan "terveellistä ja tieteellisesti tutkittua". On muistettava, että 1950-luku oli julkean edistys- ja tiedeoptimismin aikaa, ja tuolloin uskottiin naiivisti edistykseen - tämä on muuten yhä tänäkin päivänä havaittavissa, kun verrataan X-sukupolven ja sitä nuorempien, ja toisaalta suurten ikäluokkien maailmankatsomusta. Tuolloin luotettiin vankkumatta tieteeseen ja tekniikkaan ja uskottiin edistystä tapahtuvan kaikilla aloilla. Päätoimittaja Turjan kanta voin ja margariinin välisessä kilpailussa oli selvä: ei pidä niellä kaikkea, mitä ihmisille tarjotaan - varsinkaan tieteen varjolla - vaan tietty skeptisyys on aina hyväksi. Kaupan päälle noihin aikoihin Suomen maatalouden suurin ongelma oli maidon liikatuotanto: maitoa tuotettiin lähinnä voin vuoksi ja lehmiä muun muassa ruokittiin maitojauheella. Raju kilpailu margariinin kanssa heikensi entisestään ”voivuoreen” törmännyttä Suomen karjataloutta.

Ja tuossa artikkelissaan Turja hyökkäsi rajusti Unileverin omistamaa Paasivaaraa vastaan. Asialle nimittäin oli olemassa ennakkotapaus - syksyllä 1960 syntyi Hollannissa ja Saksassa margariiniskandaali, kun suuri joukko ihmisiä sairastui margariineihin lisättyjen kiellettyjen aineiden vuoksi. Vaarallista lisäainetta käyttänyt yhtiö oli juurikin Unilever - sama yhtiö, joka omisti Helsingin Herttoniemessä toimineen Paasivaaran margariinitehtaan. Pian tämän jälkeen Uuteen Kuvalehteen tuli juttuvinkki, jossa kerrottiin että samoissa tiloissa sulatettiin saippuarasvoja ja ruokarasvoja. Siinä ihmeteltiin, että kuka takaisi, etteivät rasvat sekaannu. Turja vihjaisi kirjoituksessaan, että rasva saattaisi olla peräisin itsekuolleista kissoista, koirista ja jäniksistä, ja esitti toiveen "ettei mirriä kutsuttaisi kookospähkinäksi" - kookosrasva on tärkeä margariinin raaka-aine.

Ja skandaali tietysti levisi kulovalkean tavoin. Ilmari Turja oli journalistina jotain samanlaista kuin ruukinmatruuna, Jukka Kemppinen ja Jussi Halla-aho samassa paketissa. Turjan Uusi Kuvalehti oli jo aikaisemminkin käsitellyt monia suurta huomiotaa herättäneitä tapauksia, tärkeimpinä näistä olivat Hytin tapauksen ohella väärinkäytökset Mannerheim-liitossa, hyväntekeväisyyskauppojen huijaukset ja Kätilöopiston rakennushuijaus. Ne synnyttivät myös oikeusjuttuja, mutta Turja juristina selvisi yleensä voittajana jutuissa. Uuden Kuvalehden margariinijuttu oli oman aikansa tutkivaa journalismia ja kuluttajavalistusta parhaimmillaan. Ilmari Turja oli päättänyt, ettei anna periksi, ennen kuin oli saanut yhtiöt polvilleen.

Ja tietysti - 1960-luvulla kun oltiin ja Kekkoslovakiassa elettiin - niin teollisuuden edustajat pyrkivät kieltämään ja kiistämään koko jutun. Juttua leimasi salailu, peittely ja tuleen vastaaminen tulella. Teollisuuden edustajat puolestaan pyrkivät leimaamaan Turjan likasankojournalistiksi ja Uuden Kuvalehden puolestaan keltaisen lehdistön edustajaksi.

Mutta suuri yleisö luki Uutta Kuvalehteä - ja teki jutusta omat johtopäätöksensä. Tuloksena oli margariinin maineen romahtaminen. Ennen pantiin Mirri multaan, nyt se pannaan Suvikultaan - voi on silti aina voita, ei sorkkia, ei kavioita ja Ei enää tuolla, Raision puolla, ei enää juokse kissa - sillä se kissa leipien päällä on eväspaketissa, rallattivat tuon ajan lapset. Margariinin myynti putosi puoleen, ja Valio tietysti käytti skandaalin hyväkseen. Mutta margariiniteollisuus oli asiasta raivoissaan.

Ikävä kyllä argumentin totuusarvo ei riipu sen esittäjän habituksesta. Asia vietiin oikeuteen ja kaikkien yllätykseksi Raision tehtaan johtajat tunnustivat heti tehtaan käyttäneen 450 000 kg terveydelle vaarallisia rasvoja. Nämä olivat suurimmalta osalta juurikin teurasjätteitä, eli destruktiivista rasvaa - aivan kuten vinkissä oli mainittu. Tosin joidenkin todistajien mukaan joukossa olisi saattanut olla kissanraatojakin. Mitään varmuutta asiaan ei saatu, mutta margariinin maine meni pariksi vuosikymmeneksi. Johtajat tuomittiin sakkoihin ja menettämään rikoksen hyötynä saamansa 1,8 miljoonaa silloista markkaa - nykyarvona liki 5 miljoonaa euroa. Paasivaara-yhtymä sensijaan pyrki kiistämään asian loppuun saakka, mutta lopulta todisteet olivat kiistattomat: sekin lopulta tuomittiin sakkoihin kielletyn lisäaineen käytöstä.

Raision toimitusjohtaja sai skandaalin seurauksena spittaria. Mutta vielä pahemmin kävi Paasivaaran Suvikulta-merkille; sen brändi oli niin ryvettynyt skandaalissa, että se jouduttiin lopettamaan.

Mitä margariinisodasta sitten seurasi? Margariini menetti maineensa liki kahdeksi vuosikymmeneksi, ja se leimautui "korvikerasvaksi" sekä "halvaksi muovikopioksi" - vasta Pohjois-Karjala -projekti jälleen rehabilitoi margariinin. Ilmari Turja puolestaan vahvisti asemaansa suomalaisen tutkivan journalismin isänä, mutta tuli samalla sohaisseeksi elinkeinoelämän muurahaispesää tavalla, jota hänelle ei annettu anteeksi. Elinkeinoelämä päätti tuhota Uuden Kuvalehden lopullisesti. Uusi Kuvalehti pantiin ilmoitusboikottiin, ja Turjaa ahdisteltiin strategisilla oikeusjutuilla. Vaikka Turja voittikin ne mennen tullen, ilmoitusboikotti merkitsi Uuden Kuvalehden mainostulojen ja kassavirran romahtamista. Uusi Kuvalehti jouduttiin lopettamaan 1963.

Ainoa, joka kiistattomasti voitti asiassa, oli Valio. Kasvanut voin syönti lisäsi lypsykarjan kasvatusta, joka puolestaan johti 1960-luvun lopun voivuoriin, joita purettiin halpaviennillä - Suomi oli piikkinä lihassa silloisen EEC:n osalta, kun suomalaista voita dumpattiin EEC:n markkinoille hinnoilla, joilla EEC-tuottajat eivät kyenneet kilpailemaan. Mutta skandaali merkitsi myös suomalaisen juustoteollisuuden buumia. Maidosta alettiin nyt valmistamaan juustoa toden teolla, ja juustoa alettiin nyt markkinoimaan suomalaisille edullisena ja hyvänä leivänpäällisenä ja ruokalisänä.

Ilmari Turja itse eli hyvin vanhaksi. Hän kuoli 97-vuotiaana vuonna 1998, ja hän jatkoi kirjoittamista aina viimeiseen elinvuoteensa saakka. Hän tuli tunnetuksi, paitsi revolverijournalistina, myös näytelmä- ja kolumnikirjoittajana, ja hän kirjoitti Apu-lehteen vuosikymmenien ajan.

Mutta margariiniskandaali tulee säilymään ihmisten kollektiivisessa muistissa ainakin niin kauan kun Aku Ankka työskentelee Kattivaaran margariinitehtaalla.

All your base are belong to us

Ruukinmatruuna on todennut, että kokoomus on muuttunut perinteisestä virkamies- ja toimihenkilöpuolueesta juppiöykkärien puolueeksi, ja perusarvot koti-uskonto-isänmaa ovat syrjäytyneet promiskuiteetin, uskontonihilismin ja monikulttuuri-ideologian tieltä. Nykykokoomuslaisen stereotyyppi on niljakas veijari, joka on valmis myymään vaikka vanhan isoäitinsä, ja antamaan pyörätuolin kaupan päälle, jos hinnoista sovitaan. Kari Suomalainen joutuisi muuttamaan kypäräpappinsa sliipatuksi pukudroidiksi.

Sama suomeksi: heiltä on jäänyt memeettinen lokero - liberaalikonservatiivisena oikeistopuolueena - tyhjäksi.

Ja nyt Kridet ovat pwnanneet tuon memeettisen lokeron - ja vieläpä todella tyylikkäällä tavalla. Heidän vaalimainoksensa - koti-uskonto-isänmaa - kertovat omaa karua kieltään siitä, että kulttuurievoluutio toimii jälleen ja tyhjäksi jääneet memeettiset lokerot täyttyvät.

All your base are belong to us.

Ei koskaan selvin päin

Kaikki Bottan yläkerrassa ikinä hippaloineet X-sukupolven nuoret muistavat varmasti tämän biisin, jossa ovela mutta petollinen vaimo zuijaa humalaista miestään. Laulun sanat ovat ohessa, ja sen voi kompata normaalilla toonika-subdominantti-dominanttikierrolla:

Kun kerran saavuin kotiin, ohranjyvä silmässäin,
niin ratsuni pilttuussa täysin vieraan hevosen mä näin.
Ja vaimolta rakkaalta kyselin: "Sä voitko selittää,
mitäs minun ratsuni tallissa tekee vieras humma tää?"
Hän sanoi: "Hullu ja tollo, ja etkö edes nää,
että äidin antama uusi lehmähän siinä töllistää."
Olen paljon kiertänyt maita ja nähnyt maailmaa,
mutta lehmällä en ole aikaisemmin nähnyt satulaa.

Kun jälleen saavuin kotiin, ohranjyvä silmässäin,
niin hattuni naulassa vieraan hatun riippuvan mä näin.
Ja mä vaimolta rakkaalta kyselin: "Sä voitko selittää,
Mitäs minun hattuni naulassa tekee vieras hattu tää?"
Hän sanoi: "Hullu ja tollo ja etkö edes nää,
että äidin antama posliinikeija siinä kimmeltää."
Olen paljon kiertänyt maita ja halki maailman,
mutta hikinauhan en ole tiennyt pottaan kuuluvan.

Kun sitten saavuin kotiin ohranjyvä silmässäin
kun housujeni paikalla sänkyni päässä vieraat housut näin
Ja mä vaimolta rakkaalta kyselin "Sä voitko selittää,
miks' vieraiden housujen valtaama on minun sänkyni pää?"
Hän sanoi: "Hullu ja tollo, ja etkö edes nää,
että äitini antama tiskiriepu sehän on rätti tää"
Olen paljon kiertänyt maita ja halki maailman,
mutta vetoketjuja rievuissa en osaa oivaltaa.

Yhä vieläkin saavuin kotiin ohranjyvä silmässäin,
kun sänkyni tyynyllä aivan vieraan miehen pään mä näin.
Ja mä vaimolta rakkaalta tiukkasin: "On syytä selittää,
mitäs minun tyynylläin oikein tekee, täysin vieras pää?"
Hän sanoi: Hullu ja tollo ja tajua et vain,
että siinä on vesimeloni, jonka äidiltä mä sain."
Olen paljon kiertänyt maita ja nähnyt maailmaa,
mutta harvoinpa viiksiä melonilla missään nähdä saa.

Mutta sitten saavuin kotiin ja aivan selvinpäin,
ja hirveän hirviön portailla vastaan tulevan mä näin.
Ja mä vaimolta rakkaalta tiukkasin: "On syytä selittää,
miksi kauniin vaimoni harteilla on tuo hirviömäinen pää?"
Hän sanoi: "Hullu ja tollo, ja tiedäthän sä sen,
tämä on sun pikkuisen vaimosi pää ja nyt anna suukkonen."
Olen paljon kiertänyt maita ja siksi päätin näin,
kyllä suutelen vaimoa vieläkin, mutten koskaan selvinpäin.

Mutta vaikka nuo sanat ovatkin hyvin irvokkaat, nykyisen hallituksen menosta ne tulevat eittämättä mieleen.

Politiikka on pettämisen taitoa, ja psykopaatit, jotka ovat synnynnäisiä niljoja, huijareita ja petkuttajia, pärjäävät politiikassa parhaimmin. Mutta vaikka kaikkia voikin petkuttaa jonkin aikaa ja joitakin petkuttaa kaiken aikaa, kaikkia ei voi petkuttaa kaiken aikaa. Valheella on lyhyet jäljet, ja nykyinen ja sitä edeltänyt hallituksemme on yrittänyt syöttää meille pajunkaapelia kilometrikaupalla.

Ja jäänyt siitä kiinni aivan yhtä blatantilla tavalla kuin tuon laulun petollinen vaimo.

Mutta ei hätää! Kansa uskoo sen, mitä se haluaa uskoa, ja niinpä se uskoo hevosen lehmäksi, hatun potaksi, vieraan miehen pään meloniksi ja vaikka mitä - kunhan vain spin doctorit esittävät asiansa riittävän uskottavasti. Vaikka sitten lehmällä olisikin satula, potassa hikinauha, rievussa vetoketju ja melonilla viikset. Esimerkkejä hallituksemme valheista ruukinmatruuna ei ala luettelemaan, ne jokainen voi etsiä ihan itse - ja ne tohtoroinnit, joilla niitä yritetään esittää parhain päin. Nyt viimeisimpänä tuo ruukinmatruunan silmissä jo valtiopetoksen yritystä lähestyvä ja ruukinmatruunan maallikon aivoissa perustuslakiin kirjattua yhdenvertaisuusperiaatetta rikkova Kimmo Sasin yritys ujuttaa sharia-oikeus Suomeen.

Mutta mitäpä metallurgi tietäisi oikeustieteestä? Meloni on meloni, vaikka sillä olisikin viikset, voisi joku oikeusoppineempi asiaan todeta. Suutari pysyköön lestissään, ja niinpä ruukinmatruuna toteaa, että ei koskaan politiikkaan - ainakaan selvin päin.

Sharia Suomeen?

Perustuslakivaliokunnan Kimmo Sasin (kokoomus) mukaan sharia-lain implementoinnille Suomeen ei ole perustuslaillisia esteitä.

Hienoa. Saamme hirsipuun Helsingin kauppatorille ja raajankatkomispaikan Tampereen asema-aukiolle. Turussa varmaan kivitykset pannaan toimeen Vanhalla Suurtorilla kun Turun tuomiomoskeijan minareetista huudetaan tuomiota vääräuskoisille. Varmaankin Mauno Ladonlukon maanlaki vuodelta 1280 aiotaan kumota ja naisten oikeus omaisuuteensa, perintöönsä, oikeustoimikelpoisuuteensa ja ylipäänsä ihmisyyteensä mitätöidä.

Näin siis Suomessa vuonna 2010. Mitä seuraavaksi?

Päivän mietelmä

Vakuutuspetos ei ole rasismia. Kansanryhmän syyttäminen rasismista puolestaan on.

Päivän sarkasmi

Periksiantamattomuus, ei suinkaan osaaminen, on poliitikon kardinaalihyve.

Päivän toinen sarkasmi

Kyynisyys on synonyymi viisaudelle ja nihilismi elämänkokemukselle.

Pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita

Ruukinmatruunaa on kritisoitu keynesiläisen taloustieteen popularisoinnista ja siitä, että hän ei ole libertaristi vaikka hänelle vapaudet ovatkin hyvin tärkeitä asioita, ja siitä, että hän kunnon metallurgin tavoin kannattaa riittävää prosessin säätöä ettei se riistäydy käsistä. Mutta mitä tuo keynesiläisyys - joka tuntuu monille olevan kirosana - oikeastaan on?

John Maynard Keynes oli brittiläinen taloustieteilijä, joka opiskeli Cambridgessa matematiikkaa. Hänen mielenkiintonsa kohdistui taloustieteeseen, ja varsinkin klassiseen taloustieteeseen. Keynes toimi Ison-Britannian hallituksen neuvonantajana ensimmäisen maailmansodan aikana, ja ensimmäisen kerran hänen ajatuksensa saivat julkisuutta teoksessa The Economic Consequences of the Peace joka julkaistiin sodan jälkeen 1919. Kirjassa Keynes toi esille ajatuksen, että sotakorvaukset, joita Saksa pakotettiin maksamaan sodan voittajille, olivat liian suuria ja tämä romahduttaisi Saksan talouselämän. Ennustus toteutuikin vuonna 1923, kun Saksan talous romahtikin hyperinflaation seurauksena ja vain pieni osa sotakorvauksista saatiin milloinkaan maksetta. Keynes myös ennusti, että jos Saksaa nöyryytetään, koston ajatus jäisi elämään ja uuden suursodan ainekset olisivat ilmassa. Tämä tapahtuikin pelottavalla tavalla 1933 natsien valtaannousun myötä.

Keynes kritisoi voimakkaasti klassisen taloustieteen käsitettä ihmisestä rationaalisena ja järkevänä toimijana. Hänelle, samoin kuin Veblenille, ihminen oli irrationaalinen, tunteenomainen toimija, joka toimii tunteittensa, ei järkensä, varassa ja siksi pyrkii aina maksimoimaan lyhyen ajan intressinsä, ei pitkän. Siinä, missä Adam Smithille ja muille klassisen taloustieteen guruille niukkuus oli selviö ja kapitalismi pitkälti itsetarkoitus, Keynesille kapitalismi oli ensisijaisesti väline. Hän kritisoi voimakkaasti Veblenin tavoin kapitalismia - mutta vielä voimakkaammin marxismia ja sen äpäräveljeä, kansallissosialismia. Keynesin keskeinen lähtökohta taloudessa oli se, että massatyöttömyys ja lama johtuivat pääosin heikosta kulutuskysynnästä eli ostovoima alittaa tarjonnan.

Keynesin perusteesi oli, että uusklassinen taloustiede on erityistapaus tilanteesta, jossa vallitsee täystyöllisyys - ei yleistila. Markkinoiden reaalitoiminta on Keynesin mukaan aina väistämättä liian kaukana teoreettisesta täydellisyydestä, jonka vuoksi suhdannevaihtelua tulee tasoittaa. Tällöin taantumia voidaan tasoittaa ja ehkäistä työttömyyttä.

Toisin kuin klassisessa taloustieteessä, Keynes painotti "näkymättömän käden" aktiivista roolia häiriöiden korjauksessa, ja että lyhyen aikavälin toimet ovat ensisijaisen tärkeitä häiriöistä toipumisessa. Hän uskoi, että talouden taantuman aikana valtion oli otettava suurempi rooli talouselämässä, jotta voitiin lisätä kysyntää ja luoda uusia työpaikkoja. Keynesin käsityksen mukaan pienituloisille kannattaa ohjata tulonsiirtoja, sillä näin voitiin jopa kiihdyttää talouskasvua. Olennaista oli, että tulonsiirrot eivät hyödyttäneet vain pienituloisia, vaan myös koko kansantaloutta lisäämällä kokonaiskulutusta ja sitä kautta kiihdyttämällä yhteiskunnan tuotannollista aktiivisuutta.

Uusklassisen mallin mukaan valtion kulutus kuitenkin laskee kokonaiselintasoa pidemmällä aikavälillä, ja työttömyys palautuu pitkällä aikavälillä normaalitilaan. Keynes kuitenkin totesi, että lyhyen aikavälin ongelmat ovat olennaisempia kuin pitkän, koska tasapainoon päätyminen kestää liian kauan. Kritiikkiin hän vastasi kuuluisilla sanoillaan, että on turha odottaa, koska pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita.

Sama suomeksi: Työtöntä ei lohduta tässä ja nyt se, että pitkällä aikavälillä klassisen taloustieteen mukaisesti työllisyys paranee ja hänkin ehkä mahdollisesti joskus työllistyy. Hän vanhenee, hänen taitonsa ruostuvat, hänen työmarkkina-arvonsa heikkenee ja hänelle mahdollisesti kehittyy psyykkis-sosiaalisia ongelmia. Häntä ei myöskään lohduta se, että yhteiskunta pitää häntä pummina, loisena ja haittaeläimenä ja tylyttää häntä ja nöyryyttää ja kiusaa häntä siksi että hän on työtön. Häntä lohduttaa se, että hän saa tässä ja nyt uuden työpaikan ja perusturvallisuuden elämäänsä.

Keynes oli erittäin tietoinen siitä, että työttömyysprosentti on kääntäen verrannollinen inflaatioon ja sama kääntäen. Keynesille kuitenkin työttömyys oli pienempi paha kuin inflaatio, ja hänelle olennaista oli ihmisten, ei markkinoiden, hyvinvointi, sillä hänen mukaansa yhteiskunta koostuu ihmisistä, ei instituutioista. Keynes hylkäsi niukkuuden käsitteenä, todeten että teollisuus kykenee tuottamaan riittävästi hyödykkeitä kaikille ihmisille; talouden tehtävänä on toteuttaa niiden jako oikeudenmukaisella tavalla.

On sanottu, että Keynes pelasti kapitalismin ja länsimaisen demokratian rahalla, jota sillä ei ollut. 1930-luvun lamasta toivuttiin nimenomaan Keynesin opeilla - julkiset työt, suurprojektit, lainanotto ja kulutuskysynnän kasvattaminen - käänsivät 1930-luvun talouskatastrofin nousuun kaikkialla anglosaksisessa maailmassa. Hooverin politiikka 1929-1933 pahensi lamaa, mutta Rooseveltin New Deal auttoi toipumaan. Mutta historia on vindikoinut Keynesin julmalla tavalla: siellä, missä noudatettiin uusklassista taloustiedettä, tuloksena olikin sittten kapitalismin - ja demokratian romahtaminen; malliesimerkkinä Saksa. Markkinahäiriöt Saksassa kasvoivat niin pahoiksi, että lopulta oli vain ajan kysymys, romahtaisiko Saksa kommunismiin vai kansallissosialismiin; lopputulos onkin sitten historiaa.

No. Luonnontieteilijä tietty vetää tästä välittömästi analogian tuohon eiliseen masuuninlaskuun ja säätöteoriaan sekä stabiliteettimatriisiin. Uusklassisen taloustieteen matriisimallissa systeemi ei ole reaalimaailmassa asymptoottisesti stabiloituva eikä edes välttämättä ylipäänsä stabiloituva, vaikka teorian mukaan sen pitäisi olla. Kun se karakteristisen yhtälön ensimmäisen kertaluvun termi on lähellä nollaa, niin systeemi heittelehtii rajusti häiriön sattuessa. Ja kaikkialla siellä, missä nojattiin klassiseen tai uusklassiseen taloustieteeseen, kävikin juuri noin - häiriöt kasvoivat niin suuriksi, että ne lopulta kaatoivat koko systeemin.

Keynesin doktriini kanonisoitiin 1940-luvulla, ja siitä tulikin sodanjälkeisen länsimaailman de facto talousoppi. Ajanjaksoa 1940-luvulta 1970-luvulle kutsutaan kapitalismin kulta-ajaksi - tuolloin elintaso kasvoi kohisten ja vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Koska työttömyysprosentti oli alhainen ja inflaatio oli reaalikorkoja korkeampi, lainanotto oli kannattavaa ja kyettiin rakentamaan varsin kattavat ja edulliset sosiaaliturvajärjestelmät.

Kaikki kaatui kuitenkin 1970-luvulla stagflaation myötä. Öljykriisi nosti öljyn hinnat moninkertaisiksi, ja vaikka työttömyys kasvoi kohisten, se ei vaikuttanut inflaatioon. Länsimaissa oli samanaikaisesti työttömyys, lama ja inflaatio.

Itävaltalainen taloustiede ja sen opetuslapset, ns. Chicagon pojat, nostivat nyt uusklassisen taloustieteen ja monetarismin esiin, ja selittivät stagflaation johtuvat siitä, että toisaalta liikkeellä oli liikaa rahaa ja siitä, että Phillipsin käyrä oli liukumassa kohti NAIRUa (Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment), t.s. se työttömyyden määrä, joka yhteiskunnassa on vallittava ettei inflaatiota olisi. Monetarismi syrjäyttikin nopeasti kapitalistisessa maailmassa keynesiläisyyden, ja Milton Friedmanista tuli uuden aikakauden profeetta. Chicagon pojat käyttivät Chileä monetarismin koelaboratoriona, ja Ronald Reagan ja Margaret Thatcher panivat monetaristiset uudistukset näiden tulosten pohjalta käyntiin. Tulos oli, että talous kasvoikin kohisten, mutta sen hedelmät eivät jakautuneet tasaisesti: rikkaat rikastuivat huikeasti, keskiluokan elintaso polki paikallaan, köyhät köyhtyivät ja rutiköyhät kurjistuivat. Työttömyys räjähti käsiin. Länsimaiset yhteiskunnat eriarvoistuivat rajusti. Koko sopan kruunasi sitten 1990-luvun lama, joka Suomessa hoidettiin tai jätettiin hoitamatta monetarismin opein - säästämällä, korkoa säätelemällä, painamalla inflaatio nollille ja jättämällä koko talous oman onnensa nojaan. Lopputulos oli työttömyyden räjähtäminen liki 25% tietämiin, valtava yhteiskunnallinen eriarvoistuminen, suomalaisen yhteiskunnan koheesion luhistuminen, rikkaiden rikastuminen, köyhien köyhtyminen ja meillä keskiluokkaisilla elintaso ei ole juurikaan parantunut vanhempiimme nähden, mutta epävarmuus tulevasta on taatusti lisääntynyt.

Länsimaisen demokratian pelasti Suomessa oikeastaan vaihtoehdottomuus. Kommunismi oli romahtanut, ja väkivalta oli ratkaisu kansallissosialismiin. Ruukinmatruuna on monasti todennut, että Esko Ahon hallitus yritti sammuttaa tulipalon kaatamalla bensiiniä liekkeihin. Suomi ei ole vieläkään toipunut kunnolla 1990-luvun lamasta. Sitä yhteiskuntaa, missä me X-sukupolven lapset kasvoimme, ei enää ole. Kommunistit valehtelivat meille kommunismista, mutta kertoivat totuuden kapitalismista.

Monetarismi ja itävaltalainen taloustiede olikin länsimaissa vallitseva oppi aina vuoden 2008 lamaan asti. Kritiikin äänet nousivat kuitenkin koko ajan kovemmiksi, ja kritiikki kohdistui juuri siihen, ettei itävaltalainen taloustiede ja monetaristinen talouspolitiikka ole kyennyt luomaan hyvinvointia eikä sen jakautumista tasaisesti, vaan se on luonut valtavasti köyhyyttä ja pahoinvointia eikä se ole kyennyt korjaamaan talouden häiriötiloja eikä markkinahäiriöitä. Suomessa ei ollut leipäjonoja 1950-luvulla, mutta niitä on 2010-luvulla.Monetaristinen talouspolitiikka ja itävaltalainen taloustiede ei myöskään ole kyennyt ennustamaan eikä estämään talouskuplia ja niitä seuranneita lamoja. Keynesiläisyyden aikakaudella ei ollut kuplia eikä lamoja; monetarismin aikakaudella ne ovat seuranneet toisiaan noin kahdeksan vuoden välein. Tämä merkitsee valtavaa talouden oskillointia, joka on ainoastaan keinottelijoiden etu.

Vuoden 2008 lama olikin sitten käännekohta talousajattelussa. Keynesin opit kaivettiin naftaliinista jälleen, ja lyhyen aikavälin inhimillistä näkökulmaa alettiin pitämään tärkeämpänä kuin pitkän aikavälin institutionaalista. Suomessa lama on hoidettu keynesiläisittäin - elvyttämällä, velkaantumalla ja pitämällä työllisyys ja sitämukaa ostovoima ja kulutuskysyntä korkealla. Velka on veli otettaessa mutta veljenpoika maksettaessa, sanotaan; mutta veli myös todennäköisemmin auttaa hädässä kuin veljenpoika.

Mutta yhteenveto on korutonta kertomaa: monetaristinen talouspolitiikka ei ole osoittautunut yhtään sen tehokkaammaksi pitkällä aikavälillä kuin keynesiläinenkään. Lista on Wikipediasta, ja K tarkoittaa keynesiläisen konsensuksen aikaa 1948-1978 ja M Washingtonin monetaristisen konsensuksen aikaa 1978-2008.

Keskimääräinen globaali talouskasvu: K 4,8%, M 3,2%
Keskimääräinen globaali inflaatio: K 3,9%, M 3,2%
Keskimääräinen työttömyys (USA): K 4,8%, M 6,1%
Keskimääräinen työttömyys (Ranska): K 1,5%, M 9,5%
Keskimääräinen työttömyys (Saksa): K 3,1%, M 7,5%
Keskimääräinen työttömyys (UK): K: 1,6%, M 7,4%

Keskimääräinen reaalityöttömyys Suomessa oli 1948-1978 noin 2,1% ja 1978-2008 noin 15,5%. Gini-indeksi puolestaan kasvoi rajusti vuoden 1978 19,9:stä vuoden 2005 29,5:een. Suomi eriarvoistui - rikkaat rikastuivat ja köyhät kurjistuivat. Suomessa 1980-luvun jälkeisen talouspolitiikan jäljet ovat olleet rajut, eivätkä välttämättä hyvään suuntaan. On varmaa, että Suomessa ei enää ole talvisodan henkeä eikä sitä samaa kansallista koheesiota kuin keynesiläisyyden kulta-aikana; yhteiskunnan raju eriarvoistuminen on rikkonut kansakokonaisuuden.

Mutta lohduttavaa asiassa on, että pitkällä aikavälillä olemme kaikki kuolleita.

Päivän sarkasmi

Pahuuden määrä yhteiskunnassa on vakio. Yhden pahuuden muodon pieneneminen - vaikkapa työttömyyden - väheneminen johtaa toisaalla jonkun toisen pahuuden muodon - kuten tässä tapauksessa inflaation - kasvuun.

Talouden ja prosessimetallurgian analogiat

Luonnolle on tunnusomaista, että siellä vallitsee valtava määrä analogioita; t.s. samankaltaiset ilmiöt noudattavat samankaltaisia sääntöjä ja samankaltaisia luonnonlakeja. Kaikkein triviaalein esimerkki tästä on tietysti aineensiirto ja lämmönsiirto, joissa voidaan käyttää samoja yhtälöitä (kun vain muuttujat vaihdetaan), mutta myös kulttuurievoluution ja biologisen evoluution analogiat ovat ilmeiset. Kaikille yhteistä on toimiminen pohjimmiltaan samojen periaatteitten pohjalta.

Ruukinmatruuna on käyttänyt oman ammattinsa peruskäsitteitä useasti sekä sosiologiaan että talouteen, ja huomannut niiden pitävän vallan hyvin paikkaansa. Hän on luonut käsitteet kulttuurievolutiivinen olemassaolotaistelu, memeettinen lokero, kriittinen massa ja väestöemulsio esiin, ja huomannut, että noinhan se hyvänen aika on.

Mutta on yksi asia, jossa talouden ja prosessimetallurgian analogia on ilmeinen, jota kukaan ei ole tähän mennessä havainnut, jota yksikään taloustieteilijä ei ymmärrä ja jonka ymmärtämiseen vaaditaan luonnontieteellistä ymmärtämistä. Se on nimittäin talouden ja reaktiokinetiikan analogia. Kyllä, juuri näin. Kapitalismi ja reaktiokinetiikka toimivat just presiis täsmälleen saman analogian - ja samojen lainalaisuuksien - kautta. Toisessa keskeisiä käsitteitä ovat hyödykkeet ja lisäarvo, toisessa puolestaan aine ja entalpia.

Reaktiokinetiikassa tunnetaan käsite eksoterminen reaktio, eli reaktio, joka vapauttaa lämpöä. Prosessitekniikassa eksotermiset reaktiot ovat haluttuja, sillä ne pysyvät käynnissä itsestään eivätkä vaadi ulkoista lämmönlähdettä eivätkä energian syöttöä systeemiin. Mutta samalla ne ovat myös vaarallisia, sillä ne ryöstäytyvät helposti käsistä ja voivat johtaa tuhoisaan räjähdykseen.

Ja kapitalismi toimii juuri täsmälleen kuten tällainen eksoterminen reaktio. Omilleen jätettynä se pyörii itsestään, tuottaa hyödykkeitä (ainetta) ja tuottaa lisäarvoa (energiaa). Ja se kaupan päälle katalysoi itse itseään.

Mutta siinä on myös caveat. Omilleen jätettynä, täysin säätelemättömänä, kapitalismi toimikin sitten niin hyvin, että se ylikuumenee ja aikaansaa räjähdyksen - aivan samoin kuin mikä tahansa prosessiteollisuuden eksoterminen reaktio. Eli kaikki yritykset täysin sääntelemättömään, laissez-faire -kapitalismiin ovat käytännössä sama asia kuin että kemiallisesta reaktorista poistettaisiin termostaatit ja jäähdytysvaippa kokonaan.

Prosessikemiassa reaktionopeus on hyvin tärkeä käsite; se kuvaa konsentraation muutosta ajan funktiona, ja on lähtöaineiden konsentraation aikaderivaatta. Yleinen yhtälömuoto tälle reaktionopeudelle on

r=k[A]ⁿ

missä k on reaktionopeusvakio, [A] lähtöaineen konsentraatio (mol/l) ja n on reaktion kertaluku. Useimmat reaktiot ovat ensimmäistä kertalukua, jolloin reaktioyhtälöstä tulee ensimmäisen kertaluvun differentiaaliyhtälö

tai sitten integroidussa muodossa

tai eksponenttimuodossa

[A] = [A₀]e^-kt

No, nuo yhtälöt ovat varsin ikävän näköisiä, mutta kuitenkin olennaisia; olennaista on, että aluksi reaktio käy nopeasti (markkinat ovat uusia ja tyydyttymättömiä), mutta pian kilpailu kiristyy (markkinat tyydyttyvät) ja lopulta päästään lopputilaan (markkinat ovat tyydyttyneet). Autokatalyysi muuttaa kuitenkin tilannetta; reaktionopeutta kuvaavasta logaritmikäyrästä tuleekin S-käyrä. Ja tässä on caveat; jos eksotermistä reaktiota ei säädellä, vaarana on että reaktio riistäytyy käsistä ja räjähtää ennen lopputilan saavuttamista.

Reaktiokinetiikkaan liittyy vielä toinenkin, varsin ikävän näköinen, yhtälö, joka tunnetaan Arrheniuksen yhtälön nimellä. Sen kautta kyetään laskemaan k eli reaktionopeusvakio. Vaikka nimenä on reaktionopeusvakio, se on kuitenkin lämpötilan funktio; kun lämpötila (T) kasvaa, myös reaktionopeusvakio - ja sitämyötä reaktionopeus - kasvaa! Arrheniuksen yhtälö on siis muotoa

jossa k on reaktionopeusvakio, A reaktion nopeuskerroin (määritetään kokeellisesti), E reaktion aktivoitumisenergia (kJ/mol), R yleinen kaasuvakio (8,314 J/molK) ja T lämpötila kelvineissä.

Koko sopasta tulee siis kammottavannäköinen yhtälö

[A] = [A]₀e^-tAe-E/RT

Nyrkkisääntö on, että r kaksinkertaistuu kun lämpötila nousee 10°C - r kasvaa siis eksponentiaalisesti lämpötilan funktiona, aivan kuten yhtälö antaa ymmärtää.

Ja tämä on täsmälleen sama tilanne kuin mitä taloudessa yleensäkin. Kun lämpötila on liian alhainen (taloutta säännellään rajusti), mitään ei tapahdu. Kun säätömekanismit poistetaan, koko homma toimii niin tehokkaasti, että se räjähtää käsiin.

Voidaanko reaktiokinetiikkaa ja Arrheniuksen yhtälöä soveltaa sitten prosessikemian ulkopuolelle? Vastaus on, että voidaan. Wikipedia esitti jo esimerkkinä elektroniikan, jossa sitä käytetään vikaantumistodennäköisyyden laskemisessa.

Entäpä sitten ekonomia? Koska analogiat ovat ilmeiset, niin voidaanko kyseisiä yhtälöitä - reaktionopeusyhtälöä, autokatalyysiä ja Arrheniuksen yhtälöä - soveltaa myös ekonomiaan? Vastaus on jälleen, että voidaan - pelottavankin hyvin. Analogiat ovat prikulleen samat, vaihdetaan vain konsentraatio hyödykkeiksi ja lämpötila kassavirraksi - ja tällöin lopputulos kuvaa eksotermista reaktiota pelottavan hyvin.

Metallurgin näkemys on selvä: ilman säätelyä kapitalismi ei tuota paratiisia maan päällä, vaan se tuottaa räjähdyksen. Sama latteusmuodossa niin että libertaristitkin asian ymmärtävät: kapitalismi, kuten tuli, on hyvä renki mutta huono isäntä.

No. Pyrometallurgiassa toimitaan niin kamalien ja korkeiden lämpötilojen kanssa, että säätäminen on kertakaikkiaan pakollista, mutta räjähdysainekemia, erityisesti nitraaminen, on vielä pyrometallurgiaakin vaarallisempaa. Siinä, missä pelkistysreaktiot onneksi ovat endotermisia, nitraus on eksoterminen - ja esterit ja nitraatit ovat ikävän brisantteja aineita. [No niin äidin pikku talttahampaat, ette sitten ala kokkaamaan nitroglyserolia kotikonstein!] Siksi on olemassa erikseen prosessiteollisuuden aputiede säätöteoria, ja siitä johdettu säätötekniikka. Säätötekniikan keskeisin kysymys on miten pidetään prosessi hallittuna halutussa lämpötilassa ja nopeudessa niin, ettei se tyrehdy eikä karkaa käsistä. Säätöteorian keskeisin käsite on stabiliteettimatriisi, takaisinkytkentä ja niistä johdettu säätöfunktio. Stabiliteettimatriisi kuvaa reaktion itseohjautuvuutta: kun sen navat (matriisin karakteristisen yhtälön kautta laskettavat matriisin ominaisarvot) ovat negatiivisessa puolitasossa, reaktio on stabiili; kun ne ovat y-akselilla, reaktio on epävakaa; ja kun ne ovat positiivisessa puolitasossa, reaktio on epästabiili eli suomeksi sanottuna räjähtää. Säätöfunktio puolestaan saadaan Laplace-muunnoksella reaktionopeusyhtälöllä: säätöfunktio on nopeusyhtälön Laplace-muunnos. Säätöfunktion tehtävänä on siirrellä muuttujia niin, että nuo stabiliteettimatriisin navat saadaan sinne negatiiviseen puolitasoon ja estetään ylikuumeneminen ja räjähdys.

No. Ruukinmatruunan lukijoiden joukossa on taatusti paljon insinörttejä, ja todennäköisesti useimmat heistä ovat sähkö-, elektroniikka- tai tietokoneinsinörttejä. He ovat taatusti lukeneet signaalinkäsittelyä ja säätöteoriaa. Miksi heille eivät nämä täsmälleen samat analogiat - jotka pätevät niin elektroniikassa kuin prosessimetallurgiassakin - molemmissa käytetään säätötekniikassa täsmälleen samoja yhtälöitä, muuttujat vain ovat eri - mene sinne kuugeliin, vaan pitää uskoa laissez faire -kapitalismiin kuin pässi suuriin sarviinsa? Monetarismi ja itävaltalainen taloustiede eivät ole tiedettä, ne ovat uskontoa. Ei ehkä ihan yhtä pahasti uskontoa kuin kommunismi, mutta kuten todettu, molemmat kaatuvat samaan ongelmaan: virheelliseen ihmiskuvaan ja olettamukseen siitä, että talouden stabiliteettimatriisin navat olisivat ikäänkuin automaattisesti siellä negatiivisessa puolitasossa ja että systeemi korjaisi itse itsensä.

Näin olisikin, jos kapitalismi olisi endoterminen eli energiaa (lisäarvoa) sitova reaktio. Mutta kun se ei sitä ole.

Meillä on analogiat olemassa, meillä on yhtälöt olemassa ja meillä on perusperiaatteet olemassa. Aikoinaan jo Joosef totesi Raamatussa, että hyvinä aikoina pitää verottaa ja huonoina aikoina pitää tuhlata. Keynesiläisyydessä on pahat puolensa ja puutteensa, mutta se toimii kuin junan vessa. Ehkäpä John Maynard Keynes todella aavisti tuon analogian prosessiteollisuuteen? Mitä me siis oikein vitkastelemme? Laskekaamme talouden reaktionopeusfunktio, muodostakaamme siitä Laplace-muunnos (säätöfunktio) ja laskekaamme stabiliteettimatriisi, ja sitten kontrolloikaamme systeemiä niin, että säätöfunktion ansiosta nuo stabiliteettimatriisin navat pysyvät siellä negatiivisessa puolitasossa eivätkä ala vaeltamaan kohti y-akselia.

Älä koske toimivaan systeemiin, on jokaisen insinöörin ensimmäinen ja perustavimman laatuinen maksiimi. Mutta aivan yhtä hyvin voidaan sanoa, että kun systeemi on rikki, korjaa se mahdollisimman nopeasti. Aika on rahaa, ja pitkällä aikavälillä kuolemme lopulta kaikki.

Päivän mietelmä

Noidan ja nunnan yrttitarha on sama. Yrtit itse ovat syyttömiä.

On meistä itsestämme kiinni, käytämme ominaisuuksiamme, taitojamme, lahjojamme ja taipumuksiamme hyvään vaiko pahaan. Taipumukset itsessään ovat syyttömiä. Sille, jolle on paljon annettu, myös paljon vaaditaan - ja mitä suuremmat lahjat ja taidot, sitä kamalampi on myös romahdus. Morgoth oli kaikista valarista suurin, Sauron koko Keski-Maan lahjakkain maia ja Saruman istarin johtaja. Kaikilla heillä hybris - ja sitä seurannut nemesis - oli traaginen. Vapaa tahto on hirvittävä asia.

Rasismia vai jäsentenväliset?

Tampereen suurpalo, joka aiheutti kolmen ihmisen kuoleman, on varmistunut murhapoltoksi. Palo sai alkunsa alakerrassa olleesta irakilaisperheen pitämästä ravintolasta.

Selvittämättä on vielä, onko kyseessä ollut rasistinen hyökkäys, vai ns. jäsentenväliset. Kapitalismin pelisäännöt kun eivät ole kalvinistis-luterilaisen kulttuuripiirin ulkopuolella itsestäänselvyyksiä.

Oli miten oli, teosta on seurattava sen vakavuutta täysimääräisesti vastaava rangaistus. Murha on murha ja sen substanssi on täsmälleen sama, tekipä sen sitten pilottirotsinen kuulapää tai kuumaverinen eteläinen.

Lisäys 23. marraskuuta 2010 kello 12:58 Hesarin mukaan on epätodennäköistä, että kyseessä olisi rasistinen provokaatio. Kattoratsastaja ehdotti kommenttiosastolla, että kyseessä voisi olla aivan vanhanaikainen vakuutuspetos.

Päivän sarkasmi

Vapaus ei ole sitä, että saa tehdä mitä huvittaa ja sanoa mitä sylki suuhun tuo, toisten sitä estämättä. Se on anarkiaa.

Vapaus on sitä, mikä anarkiasta jää jäljelle, kun kaikelle sellaiselle, mitä pidetään epäsuotavana, pannaan stoppi ja sen rikkomista sanktioidaan.

Vapaudessa ihmisyhteisö perustuu oikeudelle, anarkiassa taas vahvemman oikeudelle.

Yleensä vapaudet ovat sitä parempia, mitä vähemmän lakeja on, mitä mielekkäämpiä ne ovat ja mitä selkeämmin transgressioista rangaistaan.

Päivän toinen mietelmä

Liian hyvät työttömyyskorvaukset eivät ole pitkäaikaistyöttömyyden syy. Ne ovat sen seuraus - niillä estetään täydellinen sosiaalinen katastrofi työttömyyden pitkittyessä.

Pitkäaikaistyöttömyyden tosiasiallinen syy on se, ettei kyseistä työtöntä kukaan halua palkata töihin.

Joko psykologsista syistä (sosiaalisten tilanteiden pelko, arkuus, saamattomuus), fyysisistä syistä (pitkäaikaissairaus, psyykkinen tai fyysinen vamma), sosiaalisista syistä (päihdeongelma, antisosiaaliset elämäntavat, asunnon menettäminen), ammatillisista syistä (työttömällä ei ole mitään sellaista erityistaitoa, jota työmarkkinat tarvitsisivat tai hänen taitonsa ovat vanhentuneet) tai ikäsyistä (työtön on liian iäkäs enää työllistettäväksi). Yhtä kaikki, kyykyttämällä, tylyttämällä ja nöyryyttämällä tällaista ihmistä ei saada työllistettyä, mutta hänet kyllä saadaan ajettua itsemurhaan.

Päivän mietelmä

Kommunismi (äärivasemmistolaisuus) ja libertarismi (äärioikeistolaisuus) kaatuvat täsmälleen samaan ongelmaan: ihmiskuvaan. Molemmilla nimittäin on sama ihmiskuva - he olettavat ihmisen olevan fiksu, viisas, rationaalinen ja pohjimmiltaan hyvä. Tämä ihmiskuva on idealistinen - epärealistinen. Ihminen ei kertakaikkiaan ole sellainen. Lopputuloksena on aina väistämättä joko Neuvostoliitto - tai Somalia.

Konservativismi lähtee siitä, että ihminen on pohjimmiltaan paha p*rsläpi, jonka kantavat voimat ovat ahneus, irstaus, laiskuus ja typeryys. Konservativismin ihmiskuva on realistinen. Siksi konservativismi tuottaa parhaimmat tai ainakin vähimmin huonot tulokset kokonaisuuden kannalta.

Kilpailu kiristyy, alamaailma kartellisoituu

Hesari tiesi kertoa, että Suomen rikollismaailmaan on syntynyt uusi jengi. Kolme vanhaa roistosakkia, eli NBK (Natural Born Killers), MORE (Me Olemme Rikollisten Eliittiä) ja Rogues Gallery ovat yhdistyneet. Uuden koplan nimi on United Brotherhood. Rikoskomisario Jouko Ikosen mukaan muiden jengien vinkkelistä United Brotherhood on erittäin vahva ryhmittymä. Mikä tahansa sen kantajengeistä olisi jo yksinään Suomen järjestäytyneen rikollisuuden kovimmassa ytimessä.

United Brotherhoodia johtaa kuusijäseninen neuvosto, jossa on kaksi edustajaa kustakin jengistä. Siitä ei ole tietoa, onko joku jengeistä vaikutusvaltaisemmassa asemassa kuin muut.

Ruukinmatruuna ei ole lainkaan yllättynyt. Tuota kutsutaan kartellisoitumiseksi. Poliisi on tehnyt hyvää työtä, ja perinteisesti järjestäytyneeseen rikollisuuteen liittyneet markkinat ovat tyydyttyneet ja alkaneet supistua. Yhteistyö on supistuvilla markkinoilla aina hedelmällisempää kuin kilpailu, ja kartellisoituminen on juurikin tyydyttyneiden ja/tai supistuvien markkinoiden ilmiö. Samalla alalle on tullut ulkomaista kilpailua Venäjältä ja Eestistä, ja tehostaakseen toimintaansa runsaasti kilpailluilla ja supistuvilla markkinoilla kilpailuun on vastattu perisuomalaiseen tapaan: on muodostettu kartelli.

Ryhmittymän muodostumisesta alkoi näkyä merkkejä viime talvena. Sittemmin toverikunta on muun muassa liikkunut yhteisellä bussilla jengien bileissä ja hankkinut kerhotilat Vantaalta. KRP arvioi, ettei jengin organisaatio ole vielä täysin yhtenäinen. Jäsenet, joita on 60-80, ovat poliisin mukaan yhtä lukuun ottamatta miehiä. United Brotherhood -liivitkin ovat poliisin tietojen mukaan tulossa, mutta niitä ei ole ainakaan toistaiseksi nähty. Moottoripyöriä heillä ei tiettävästi ole.

Tavalliselle kaduntallaajalle jengikentän konsolidoitumisesta ei arvioida olevan välitöntä haittaa. Kaikki jengit ovat toimineet kauan ennen fuusiotakin. KRP tutkii ja on tutkinut useita jengiläisten tekemiksi epäiltyä rikoksia. United Brotherhoodin perusliiketoimintaa ova muun muassa huumausainerikokset, talousrikokset ja murhat.

Nähtäväksi jää, miten kartelli vaikuttaa Suomen rikosmarkkinoihin; onnistuuko se ajamaan venäläiset, virolaiset ja muunmaalaiset kilpailijansa Suomesta pois, vai kukistaako ulkomainen kilpailu suomalaisen rikostuotannon.

Äiti, keitä oli hämyt?

Ruukinmatruunan musiikkimaku koostuu tunnetusti raskasmetalleista ja kovasta kallioperästä, mutta puolisolla se on myös jonkinverran edistysmielisempää. Ja jokin aika sitten levykaupassa käydessään ja ostaessaan meidän molempien musiikkimakumme mukaista soitantoa hänen oli pakko tokaista. Voi räkä. Muston tullu hämy.

Ja tottakai sitten kuului tokaisu: Äiti, ketä oli hämyt?

Ruukinmatruuna on kertonut nuoruudestaan, joka oli nykynuorille täysin käsittämättömän aggressiivista ja väkivaltaista aikaa, ja johon kuuluivat punkkarit, diinarit, rokkarit, hileet, modit - ja hämyt. Tuona aikana lapsia ja nuoria aivan oikeasti pahoinpideltiin heidän musiikkimakunsa takia, jengitappelut olivat jokaviikonloppuisia ja pojille pelkkä hiustyyli oli hyvä syy vetää jotakuta dunkkuun, pukeutumisesta puhumattakaan. Ah, tuota kullattua nuoruutta. Ja vaikka kaikki tappelivat enemmän tai vähemmän keskenään ja vaikka hileitä ja modeja pidettiin nynnyinä, niin yhteistä kaikille oli se, että kaikki vetivät hämyä alventtiin sellaisen nähdessään. Hämyt olivat jotain niin erilaista, pelottavaa ja siksi vastenmielistä, että sellaista oli lupa hiepittää heti nähtäessä. Keitä nuo hämyt sitten oikein olivat?

Hämyt olivat pitkälti niitä, joita nykyään kutsuttaisiin nörteiksi - tai gooteiksi. Nimi tulee siitä, että kaikkien muiden mielestä he olivat hyvin hämärää porukkaa ja diggasivat hämärää musiikkia. Hämyn tunnisti siitä, että hän diggasi progea, jazzia ja kaikkea sitä, mitä kaikki muut pitivät epämuodikkaana. Kaikki muut ryhmät kiusasivat ja inhosivat hämyjä, koska eivät ymmärtäneet heitä. Kotimaisia hämybändejä olivat Tasavallan Presidentti, Wigwam, Elonkorjuu, Kalevala ja Piirpauke. Ulkomaisia olivat puolestaan Hawkwind, Focus, Pink Floyd, King Crimson, Van der Graaf Generator ja myöhemmin Kraftwerk. Hämyjä kutsuttiin myös liimoiksi, liimatukiksi ja liimanhaistajiksi. Hämykulttuuriin yhdistettiin kannabis ja LSD, joita kuitenkin vain aniharva hämy harrasti. Tunnusmerkki pitkä tukka, parransänki, pyöreät silmälasit ja epäsiisti pukeutuminen. Lähes kaikki hämyt olivat poikia. Tyttöhämyt muistuttivat nykygootteja, suosikkiväreinä vaalea musta, keskimusta ja tumma musta. Hämyn mukiloiminen poliklinikkakuntoon oli diinarin miehuuskoe silloin kun diinarit eivät haastaneet riitaa punkkarien kanssa. Monet hämyt inhosivat saippuaa ja panivat parturit boikottiin. Hämyt eivät kuitenkaan olleet hippejä; noilla kahdella ryhmällä oli selkeästi vastakkaiset mielipiteet, ja hipeistä valtaosa oli tyttöjä.

Progressiivinen rock tai tuttavallisemmin proge oli - ja on yhä - hämymusiikkia leimallisimmillaan. Progeen kuuluvat moninaiset melodia- ja sointukuviot, sähköiset soittimet, kokeilevuus, ennakkoluulottomuus, virtuoosimainen soittotaito ja pyrkimys taiteellisuuteen ja luovuuteen. Kaikista tuon ajan musiikkityyleistä proge oli ehdottomasti kaikkein älyllisintä - ja vaikeinta; sekä tehdä että ymmärtää.

Proge on leimallisesti eurooppalaista musiikkia, ja se syntyi Isossa-Britanniassa rockin, bluesin ja jazzin aineksista. Sen esimuotona voidaan pitää brittibluesia ja modeja, ja jo Beatlesien tuotannossa oli selkeän progressiivisia aineksia, kuten vuoden 1964 kappaleessa We Can Work It Out. Ensimmäisenä todellisena progebiisinä voidaan kuitenkin pitää Procol Harumin kappaletta A Whiter Shade of Pale. Procol Harum oli leimallisesti erilainen yhtye, ja sitämukaan alkoivat tulemaan muut - King Crimson, Caravan, Camel, Emerson, Lake & Palmer, Gentle Giant, Yes, Jethro Tull, Genesis, Mountain ja Pink Floyd. Myös Status Quon, Queenin ja Led Zeppelinin tuotannossa oli selkeästi progressiivisia piirteitä. Näin siis Isossa-Britanniassa. Hollannista tuli Focus, Saksasta Tangerine Dream - ja Italia on oikea progressiivisen rockin luvattu maa.

Mutta Amerikassakaan ei oltu toimettomia. Frank Zappa voidaan selkeästi laskea progeksi, ja Jimi Hendrix tuotti myös progemaisia soundeja. Samoin Doors edusti progressiivista tyyliä. Eikä sovi unohtaa kanadalaista Rushia.

Entäpä Suomi? Täällä ei todellakaan oltu pekkaa pahempia! Wigwam, Tasavallan presidentti, Kaseva, Kalevala, Elonkorjuu ja Piirpauke varmasti kilistävät kelloja, Finnforestista, Tabula Rasasta ja Haikarasta puhumattakaan. Ja yksittäisistä artisteista Hector, Juice Leskinen ja Pekka Pohjola tekivät progea.

Proge siis edustaa luovuutta, taitoa ja kokeilunhalua - aina äärimmäisyyksiin saakka. Progressiiviselle rockille tyypillisiä ovat pitkät, rakenteeltaan monimutkaiset kappaleet ja rapsodiat, joissa esiintyy eri tyylejä, eri tekniikoita ja eri tahtilajeja. Kappaleiden pituus kasvoi normaalista kolmesta minuutista valtaviksi - yli 20 minuuttia kestävissä kappaleissa ei 1970-luvun alkupuolella ollut mitään erikoista. Progeyhtyeiden keskuudessa yleisiä ovat olleet myös konseptialbumit, joissa yksittäiset kappaleet muodostavat harkitun kokonaisuuden, useimmiten tarinan - kuten Hectorin Liisa pien.

Mallia sävellyksille haettiin usein klassisen musiikin puolelta. Monimutkaisuus ei ole kuitenkaan edellytys progesävellykselle, vaan musiikin "edistyksellisyys" voi perustua muihinkin seikkoihin. Sanoituksissa progeyhtyeet harvoin tyytyvät rockille tyypillisiin aiheisiin eli seksiin, sekoiluun ja nopeisiin autoihin. Usein sanoitusten tematiikka haetaan esimerkiksi mytologiasta, filosofiasta tai yhteiskunnallisista aiheista - ääriesimerkkinä Pekka Strengin Magneettimiehen kuolema.

Progressiivisen rockin kokeellisuus ilmenee usein myös rockille epätavallisten soittimien käyttönä. Kaksi kitaraa, basso ja rummut yksinkertaisesti eivät riittäneet. Huilu ja hammond-urut olivat varsin tavanomaisia soittimia progessa. Elektroninen musiikki jäi pelkäksi kuriositeetiksi, mutta hyvin nopeasti havaittiin että kun syntetisaattoriin lisätään pelkän meteligeneraattorin lisäksi pianokoskettimet ja sillä aletaan tekemään tonaalista musiikkia, mahdollisuudet ovat rajattomat. 1970-luvun alussa syntetisaattoreita käytettiin ensimmäisten joukossa juurikin progeyhtyeissä.

Proge on hyvin leimallisesti miesten musiikkia. Naispuoliset progemuusikot ovat äärimmäisen harvinaisia - vielä harvinaisempia kuin naispuoliset metallimuusikot. Naiset voivat kyllä kuunnella progea, mutta he eivät tee sitä. Miksi, kas siinäpä kysymys. Todettakoon, että ruukinmatruunan omat soitannolliset taidot ja luovuus eivät siihen riittäisi - riimitellä hän kyllä osaisi. Ja proge on, paitsi leimallisesti miesten musiikkia, vielä leimallisemmin älyllisesti suuntautuneiden, ei-väkivaltaisten ei-aggressiivisten miesten musiikkia - luiskaotsat ja kiljukallet eivät siihen vaivaudu. Heille riittää death metal ja se, mitä radiosta kulloinkin sattuu tulemaan.

Progen kulta-aikaa kesti vain lyhyen aikaa - vain viitisen vuotta, vuodesta 1969 vuoteen 1976 ja punkin esiinmarssiin. Punk oli anateema kaikelle sille, mitä proge edusti. Punk oli rahvaanomaista siinä, missä proge oli elitististä. Punk oli triviaalia siinä, missä proge oli virtuoosimaista. Punk oli tee-se-itse -musiikkia siinä, missä monilla progemuusikoilla oli klassinen koulutus. Punk etsi innotuksensa 1950-luvun rock and rollista siinä, missä progen innottajina olivat klassinen musiikki ja jazz. Ja punkkarit julistivat olevansa haiseva vastalause valtavirtarockin teeskentelylle ja hienostelulle, krääsällä koristetuille spektaakkeleille ja 20-minuuttisiksi venytetyille tekotaiteellisille lurituksille. No, tosiasiallisesti punk oli keinotekoisesti luotu läpikaupallinen kupla, joka riistäytyi luojiensa käsistä ja vastoin kenenkään odotuksia alkoi yllättäen elää omaa elämäänsä, kun jotkut punkkarit ottivat itsensä liian vakavasti. Mutta Eppu Normaalin sanoissa on kuitenkin vinha perä - jotkut progebändit todella vetivät koko jutun överiksi, ja menivät älyllisen sekoilun puolelle.

Punkkarit riehuivat aikansa. Sitten tulivat diinarit ja sitämukaa muut vastakulttuurit, vasta-vastakulttuurit ja vasta-vasta-vasta-ties-kuinka-monta-kertaa-vastakulttuurit. Mutta potin korjasi heavy metal.

Heavy metal on progen ja hard rockin äpärälapsi, eikä ole liioiteltua sanoa, että ne progebändit, jotka eivät ikinä oppineet soittamaan, alkoivat tekemään heavy metalia. Puutteellisen soittotaidon voi aina korvata riittävällä yliohjauksella - kun putkivahvistimen signaali yliohjataan, se alkaa kompressoimaan sitä ja Fourier-sarjan parillisten kertalukujen monikerrat korostuvat. Näin tulee lämmin, miellyttävä särö. Silloin vasta saundi nasta, lähtee irti joka kitarasta, kun tarpeeks' vääntää nappulasta - kitaran mikrofoninvoimakkuus säädetään maksimille ja putkivahvistimen sisääntuloa (Gain) väännetään kaakkoon niin, että signaali alkaa särkymään. Olennaista on tuo signaalin kompressointi - transistorivahvistin puolestaan limittoi signaalia eli katkoo siitä huiput pois, ja tuloksena on epämiellyttävä, moottorisahamainen ääni, joka on tyypillinen punkille. Hard rock, kuten Rainbow, Aerosmith, AC/DC, Uriah Heep, Status Quo, Queen, Thin Lizzy ja Cream, oli brittibluesin jälkeläinen, ja monilla hard rock -yhtyeillä oli selkeät yhtymäkohdat progressiiviseen rockiin. Valtameren toisella puolella sitten puolestaan southern rock, kuten Creedence Clearwater Revival, ZZ Top ja Lynyrd Skynyrd, edustivat pitkälti hard rock -vaikutteista musiikkia.

Ja kun aletaan tuottamaan progea hard rockin yksinkertaisuudella, lopputuloksena on heavy rock tai kuten sitä nykyään kutsutaan, heavy metal. Hard rockin, progen ja heavy metalin välinen rajanveto on vaikeaa, mutta kaikilla kolmella on yhteiset juuret ja kaikkien kolmen tyylin edustajat ovat tehneet paljon fuusiomusiikkia - ehkä parhaimpana esimerkkinä Queen, joka lasketaan hard rock -yhtyeeksi. Ehkä parhaiten heavy metalin ja progen suhdetta kuvaa Hawkwindin entisen basistin kohtalo. Hänet potkaistiin pois yhtyeestä puutteellisen soittotaidon, amfetamiiniongelman ja sekoilun vuoksi. Hän perusti oman yhtyeen. Basistin nimi on Lemmy Kilmister ja yhtyeen nimi Motörhead. Loppu on histöriaa.

No. Punk, rockabilly, disco ja muut oman aikansa musiikkityylit olivat äänessä aikansa, ja lopulta joko mariginalisoituivat (punk), muuttuivat historianelävöittämiseksi (rockabilly) tai hävisivät aivan tyystin (disco). Uusia tuli ja meni (rap, hiphop jne) mutta suomalainen valtavirtarock on selkeästi raskasta - Suomi on leimallisesti heavy-maa, ja nimenomaan melodisen heavyn maa. Suomella on pitkät rautalankamusiikin perinteet, ja Viikate sekä Turisas edustavat tätä parhaimmillaan.

Mutta 1990-luku ja heavy metalin vakiintuminen dominoivaksi musiikkityyliksi merkitsi myös progen uudelleentuloa. Musiikkityyli, jota kaikki olivat halveksuneet ja inhonneet, löydettiin uudelleen. Vanhat dinosaurukset, kuten Jethro Tull, Rush, Yes ja Emerson, Lake and Palmer, osoittautuivatkin titaaneiksi. Ja uusia alkoi tulemaan - Dream Theater, Porcupine Tree, Spock's Beard ja Ozric Tentacles. Saksasta tulee sitten krautrock, kuten Rammstein ja Amon Düul.

Nykypäivänä on sosiaalisesti täysin luvallista olla hämy - enää ei poikien tarvitse pelätä, että joku testosteronikännissä hilluva sekopää tulee leipomaan naaman uuteen uskoon tai sytyttämään tukan tuleen. Proge on samoin rehabilitoitu, ja sen taiteelliset ansiot tunnustettu. Progeartisteilla on täysi oikeus sanoa punkkareille Et vain osaa, vastauksena tuolle Eppu Normaalin esittämälle protestille. Kysymys on juurikin älyllisyydestä, taidosta ja luovuudesta. Ne, joiden taidot tai luovuus eivät riitä tekemään progemetallia, tekevät sitten heavy metalia, ja molemmat ovat täysin katu-uskottavia omalla tavallaan.

Mutta asiassa on vielä toinenkin puoli. Proge on keski-ikäistynyt, ja ne artistit, jotka eivät liittyneet 27:n kerhoon nuoruudessaan, jaksavat painaa musiikkia vielä viisi-, kuusi- ja seitsemänkymppisinäkin. On hauskaa nähdä konserteissa, miten nuoret kollit diggaavat artisteja, jotka ikänsä puolesta voisivat olla heidän isoisiään. Mutta jaksoivathan Aleksanteri Suuren falangistit ja hetairokset taistella vielä kuusikymppisinäkin diadokien perimyssodissa ja John Talbot oli liki kahdeksankymmpinen kaatuessaan Castillonissa 1453 tykinkuulasta, niin miksi eivät sitten progemuusikotkin?

Ken elää, se näkee.

Mitä pienet edellä, sitä isot perässä

Euroopan unioni on keksinyt ikiliikkujan. Jaska terävänä ihmisenä huomasi, että Euroopan unionin maat ovat ryhtyneet talouspolitiikkaan, jossa ne lainaavat rahaa toisilleen ja elävät lainojensa koroilla.

Itse asiassa tämä ikiliikkuja on vanhempaa perua. Kyse ei ole mistään muusta kuin roskalainoista ja niiden diskonttaamisesta. Roskalaina on laina, joka myönnetään hyvin suuren luottokelpoisuusriskin asiakkaalle - ja jonka korko on myös sen mukainen, ja jonka tarkoituksena on nimenomaan kompensoida riskiä korolla. Koska roskalainoissa on valtava riski, lainanantajat pyrkivät diskonttaamaan ne eli myymään ne eteenpäin lainan nykyarvoa vastaavaan hintaan. Eli jos Kirsikkapankki on myöntänyt Ville Vallattomalle roskalainan, Kirsikkapankki pyrkii diskonttaamaan Possupankille tuon lainan. Koska lainaan liittyy win big-lose big -riski ja koska euro tänään on arvokkaampi kuin viisi euroa ensi viikolla, niin Possupankki pyrkii puolestaan myymään Leijonapankille tuon lainan, joka edelleen pyrkii myymään sen Maapallopankille. Tuloksena on eräänlainen ikiliikkuja. Jos kaikki menee hyvin ja lainanottaja hoitaa velkansa säntillisesti, niin kaikki voittavat; mutta jos ei, niin lopputulema on soppa, josta ei Erkkikään ota selvää. Ja vuoden 2008 kapitalismin ihmemaan talouskriisi johtui juuri tästä roskalainojen diskonttausketjusta ja siitä, kun vähävaraisille tarkoitetut asuntoluotot sitten kaatuivat niskaan eli defaulttasivat.

Roskalainamarkkinat ovat vähän niinkuin Maijan peluuta, ja roskalaina on kuin valttiässä: kun se on kädessä, sillä voi kaataa minkä tahansa muun kortin, mutta jos joku lyö sen eteen, se on pakko nostaa.

Nyt isot eli valtiot ovat sitten puolestaan ryhtyneet samaan peliin, jota pienet eli pankit ovat harrastaneet. Kreikka on pudonnut roskalainaluokkaan ja Irlanti on riskissä. Saa nähdä, milloin loput surullisenkuuluisista PIGS-maista eli Portugali, Italia ja Espanja, tipahtavat. Espanja onkin niin iso maa, että jos se defaulttaa, sitten ihmetellään että miten tässä näin kävi...

Mutta ainahan voimme vaatia vaikkapa Baleaareja tai Kanarian saaria vakuudeksi.

Asioita, joista ei tingitä

Ruukinmatruunalta on kysytty, mitkä ovat hänelle kymmenen kärjessä -tärkeysjärjestys asioihin, joista ei missään tapauksessa tule tinkiä. Eli että kaikesta muusta voidaan tinkiä ja kaikki muut ovat neuvottelukysymyksiä, mutta tässä ruukinmatruunan lista, joista ei anneta milliäkään periksi.

1) Ilmapuolustus

Vanhan bysanttilaisen totuuden mukaan armeija on maalle samaa kuin pää ruumiille, ja fyysinen olemassaolo on kaiken muun perusta. Maanpuolustus on kaiken muun kansallisen toiminnan alku ja juuri. Ja maanpuolustuksessa kaikkein tärkeintä on ilmapuolustus. Sota ratkaistaan ilmassa; ilmasta käsin pienetkin joukot kykenevät kontrolloimaan valtavaa maa-aluetta ja tuhoamaan suuret joukot logistiikkareittiensä varteen. Suomen ilmavoimat ja ilmatorjuntajoukot kuuluvat maailman parhaisiin, ja juuri niiden ansiosta Suomella oli ilmaherruus lähes koko sodan ajan viime kerralla. Ilmavoimien tunnuslause Qualitas potentia nostra ei tule tyhjästä. Voimme luopua asevelvollisuudesta ja leikata maavoimien reservejä, mutta ilmavoimiin ei saa koskea missään tilanteessa.

2) Koulutus

Koko ajan teknistyvässä maailmassa ja kiristyvässä kilpailussa osaamista ja tietoa tarvitaan yhä enemmän ja enemmän, ja Suomalainen peruskoulujärjestelmä on puutteistaan huolimatta maailman huippua, ja lukiomme eivät häviä yhdellekään kilpailijalle. Korkea-asteen ongelmana on laadun korvaaminen määrällä - suomalaiset yliopistot ja korkeakoulut ovat kärsineet valtavasta opiskelijainflaatiosta. Pienen kansan voima on meritokratiassa - siinä, että osaaminen ja ansiot ratkaisevat nokkimisjärjestyksen, ei sukunimi, asuinalue, lompsan paksuus tai se, kenet tunnet. Koulutuksesta säästäminen on oikean käden irtihakkaamista vasemmalla - pienellä kansalla ei kertakaikkiaan ole varaa kilpailla määrällä.

3) Terveydenhoito

Koulutuksen ohella terveydenhoito on toinen asia, josta ei todellakaan aleta säästämään. Terveydenhoito on luonnollinen kartelli, ja terveydenhoidon yksityistäminen Amerikan malliin johtaa kartelliin - tehottomaan, resursseja haaskaavaan järjestelmään, jossa Jari ja Jaana Keskiarvo maksavat hirvittävän hinnan kalliista näennäispalveluista ja jossa vakuutusyhtiöillä on käytännössä arbitraasi. Suomessa on hyvä tilanne, sillä meillä on sekä julkinen että yksityinen järjestelmä rinnakkain - julkinen palvelu pitää yksityisen hinnat kurissa ja yksityinen puolestaan julkisen laadun korkeana. Samoin Suomessa alalle hakeudutaan kutsumuksesta, ei rahanahneudesta (which is nice). Terveydenhoito pitää kansalaiset kunnossa ja työkykyisinä, ja täällä 60. leveysasteella se on elinehto.

4) Omistamisen vapaus

Omistamisen vapaus luo pohjan kaikille muille yhteiskunnallisille ja yksilöllisille vapauksille. Ilman omistamisen vapautta yhteiskunta muuttuu väistämättä totalitarismiksi ja kaikki muut vapaudet nullifioituvat. Omistamisen vapauteen kuuluu myös erottamattomana vapaus määrätä omaisuudestaan, oikeus lahjoittaa sitä ja oikeus antaa se perinnöksi - ilman, että ahne valtio pääsee kaappaamaan sitä ja verottamaan sitä moneen kertaan. Ilman omaisuuden kasautumista ei synny kapitalismia - eikä sen enempää työpaikkoja kuin hyvinvointiakaan. Epäreilua, mutta silti totta.

5) Sananvapaus

Sananvapaus on vapaan yhteiskunnan ja vapaan tiedonvälityksen perusta, ja ilman sananvapautta ja omistamisen vapautta yhteiskunta ei kertakaikkiaan toimi vaan siitä tulee hitleriläis-stalinistinen helvetti. Sananvapauden tukahduttaminen on merkki siitä, että yhteiskunta ei piittaa hallintoalamaisistaan ja heidän oikeushyvistään, vaan haluaa pystyttää diktatuurin. Ilman sananvapautta omistamisen vapaus on tyhjä vapaus, ja sama kääntäen.

6) Työttömyysturva

Maalla puute on köyhyys, mutta kaupungissa puute on kurjuus. Vanhassa suomalaisessa latteudessa on vinha perä, samoin kuin ilkeydessä Tulis talvi ja tappais köyhät. Suomessa ilmasto on suoraansanoen brutaali ja ilman tolkullista huolenpitoa kurjuus johtaa hengenmenoon. Suomessa ei 1980-luvulla ollut leipäjonoja. Nyt on. Ikävä totuus on, että kaikille ei riitä töitä ja kaikkia ei edes tarvita tekemään töitä, mutta heistäkin on pidettävä huolta. 1990-luvun laman jälkeisten hallitusten ajama tietoinen kurjistamispolitiikka on osunut kaikkein kipeimmin kaikkein huono-osaisimpiin ja niihin, joilla ennestänkin on ollut heikkoa. On totta, että sosiaaliturvan tarkoituksena on olla turvaverkko eikä riippumatto, mutta suurin osa pitkäaikaistyöttömistä on työttömiä yksinkertaisesti siitä syystä, etteivät he kertakaikkiaan kelpaa enää töihin - ei siksi, että he olisivat sitä omasta halustaan. Työttömyysturvamme on jo nykyisellään yksi vanhan EU:n huonoimpia. Sitä ei ole varaa enää leikata tästä.

7) Uskonvapaus

Uskonvapaus on omistamisenvapauden ja sananvapauden ohella yksi länsimaisen yhteiskunnan perusarvoista, ja se kattaa, paitsi vapauden uskontoon, myös vapauden uskonnosta, ja se merkitsee myös sitä, ettei vähemmistö saa missään tilanteessa määrätä sitä, miten enemmistön on käyttäydyttävä. Ruukinmatruuna lähtee siitä, ettei kenellekään pidä antaa mitään etuoikeuksia eikä erivapauksia uskontonsa tai sen puutteen takia, eikä yhdenkään ihmisen fyysiseen eikä henkiseen koskemattomuuteen saa kajota uskonnon tai sen puutteen nojalla. Uskonvapaus kattaa myös sen, ettei uskonnollisia tuomioistuimia saa perustaa, sillä kilpailevat oikeuslaitokset merkitsevät valtion konfliktinratkaisumonopolin ja sitämyötä legitimiteetin murenemista.

8) Tieinfrastruktuuri

Jos armeija on kuin pää yhteiskuntaruumiille, tieverkko on sen hermoverkko ja verisuonisto. Suomi on pitkien välimatkojen maa, ja meillä sen takia hyvä tieverkko ja rautatieverkko on ensisijaisen tärkeä asia. Suomi on käytännössä elinkelvoton puolet vuodesta - vain toimiva tieinfra pitää sen asuinkelpoisena.

9) Yhdenvertaisuusperiaate

Tämä on asia, jonka oikeastaan pitäisi olla ylempänä, mutta sitä vain pitää niin luonnollisena ja itsestäänselvänä asiana, ettei sitä tule ajateltua sen kummemmin. Mutta yhtenvertaisuusperiaate on asia, josta ei tingitä. Kaikilla samat oikeudet, samat velvollisuudet ja sama asema lain edessä - riippumatta sukupuolesta, siviilisäädystä, yhteiskuntaluokasta, uskonnosta tai ihonväristä.

10) Suomen kieli

Tarvitseeko enempää sanoa?

Tämä nyt ei yllättänyt ketään

USA:ssa on teollisuusmaiden kallein ja tehottomin terveydenhoitojärjestelmä. Tai itse asiassa USA pitää tuota kyseenalaista ykkössijaa jo liki kolmattakymmenettä vuotta putkeen.

Mutta amerikkalaiset ovat itse tyytyväisiä omaan systeemiinsä. Miksi maksaa vähemmän paremmasta, kun tuossa mahdollisuuksien maassa on kerran mahdollisuus kartelliin?

Inhoa ja pelkoa rauhankulttuurissa

Ohessa pieni lista siitä, mitä muslimit vihaavat.

Tässä taas pieni lista siitä, mitä he eivät vihaa.

Harry Potter ja pysähtynyt aika

Ruukinmatruuna on joskus elämässään tykännyt fantasiasta paljonkin kunnes hän huomasi, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Ja yksi näistä kirjailijoista, jotka yhdistävät teoksissaan todellisuutta ja tarua, on J. K. Rowling, jonka tunnemme Harry Potter -sarjasta.

Fantasiakirjallisuutta on pitkään pidetty - syystäkin - eskapistisena ja infantiilina, ja sen katsotaan kuuluvan lasten ja murrosikäisten ihmisten kirjallisuuteen. Mutta eipä silti, tuota vanhemmat yleensä lukevat lähinnä aikakauslehtiä ja bestsellereitä - jos ylipäänsä lukevat mitään. Lukeminen kun on nörttiharrastus. Mutta Rowlingin ansioksi on kuitenkin laskettava se, että hän on saanut jälleen lapset lukemaan - uusia Potter-kirjoja on odotettu, sekä alkukielisinä että käännöksinä, kuin kuuta nousevaa.

Mutta kun mietitään Potter-universumia, niin enemmän kuin mitään muuta siitä käy ilmi Rowlingin oma mielenmaisema. Pottereissa nimittäin aika on pysähtynyt - ja se on pysähtynyt myyttiseen 1800-lukuun, viktorianis-edwardiaaniseen aikaan, Britannian suuruudenaikaan. Siinä, missä jästit elävät selkeästi 2010-lukua, maaginen maailma elää menneisyyttä. He elävät nimenomaan viktoriaanis-edwardiaanista menneisyyttä - aikaa, joka oli selkeästi luokkayhteiskunta, aikaa ennen kapitalismin läpimurtoa, aikaa ennen kansainvälistymistä ja ennenkaikkea aikaa ennen sähkön ja polttomoottorin voittokulkua.

Ruukinmatruunan postulaatti nimittäin on: Mitään riittävän kehittynyttä magiaa on mahdotonta erottaa teknologiasta.

Ja missään tämä ei käy ilmi niin selkeästi kuin Harry Potter -universumissa. Siinä, missä maagit elävät 1800-lukua, jästit elävät 2010-lukua. Sen, mikä jästeiltä puuttuu magian käytössä, sen he korvaavat helposti teknologialla. Tietokoneet, ilmailu, autot, kodinkoneet, elektroniikka - kaikki tuo on jästien ulottuvilla. Mutta maagit katsovat teknologiaa nenänvartta pitkin; he pitävät sitä ikäänkuin uhkana omalle olemassaololleen. Maageilla on vain vähän teknologiaa; Weasley'ien 1960-luvun Ford Anglia edustaa heille kehityksen huippua. He kulkevat höyryveturin vetämillä junilla, matkustavat vaunuilla tai vossikoilla, kulkevat purjelaivoilla - ja heidän vaatepartensa on suoraan tuolta viktoriaanis-edwardiaaniselta ajalta. Heillä on valokuvia mutta ei elokuvia, videoista tai digimediasta puhumattakaan; heillä on gramofoneja muttei CD-soittimia, ja heillä on jalometallirahoja mutta ei seteleitä, shekkejä eikä luottokortteja.

Maagit elävät selkeästi valtiojohtoisessa maailmassa. Maagien maailmassa ei ole kapitalismia. Siellä on kyllä pankki - Irveta (Gringott's) - mutta ei osakeyhtiöitä, ei konserneja, ei massatuotantoa, ei markkinointia, ei tavarataloja eikä pörssitoimintaa. Lähes jokainen maagi on töissä Taikaministeriössä (Ministry of Magic) ja lähes jokainen on jonkin sortin virkamies tai tutkija. Yrittäjiä, liikemiehiä ja suorittavan työn tekijöitä ei ole lainkaan.

Opiskelu Tylypahkassa on hengenvaarallista - itsestään liikkuvat portaikot eivät ole ainoa vaara. Itse asiassa about kaikki mahdollinen tuossa pikku enklaavissa yrittää tappaa sinut. Kielletty metsä on täynnä kaikkia niitä hirviöitä, mitä Monster Manual ja Fiend Folio tuntevat. Puhumattakaan tietysti huispauksesta, joka on taatusti yksi kaistapäisimpiä - ja samalla irrationaalisimpia - urheilulajeja, mitä ylipäänsä voi ajatella. Tylypahka on about yhtä vaarallinen työpaikka kuin nelimastoparkki tai 1800-luvun terästehdas.

Tylypahkan opintoihin ei kuulu vieraat kielet, ei kirjallisuus, ei luonnontieteet, ei matematiika, ei magian teoria, ei vieraat kulttuurit, ei maantiede. Ei ylipäänsä mikään sellainen, mistä olisi mitään hyötyä jästien kanssa toimeentulemisessa ja jästikulttuurissa elämisessä - ja silti maagit elävät heidän keskellään ja keskuudessaan. He elävät ikäänkuin omassa tyhjiössää, joka on mutta jota ei silti ole.

Mutta kun pidämme mielessä Rowlingin oman persoonan, tämä enigma alkaa avautua. Rowling nimittäin kuuluu metrimarttyyreihin - hän on British Weigts and Measures Societyn kunniajäsen, ja hän pitää SI-järjestelmää "poliittisena ideologiana, jonka tarkoituksena on tuhota brittiläisyys". Hänen näkemyksensä metrimitoista ilmestyskirjan petona ei tässä suhteessa eroa Orwellista, joka samalla tavoin piti metrijärjestelmää kommunismin työkaluna.

Rowling ei ole konservatiivi, hän on aidosti taantumuksellinen. Siinä, missä konservativismia leimaa nojaaminen evoluutioon sekä syvä pragmatismi, taantumuksellinen ihminen kaipaa jonnekin kauas myyttiseen menneisyyteen. Useimmat akateemiset amikset ovat konservatiiveja siitä syystä, että he joutuvat kohtaamaan tuon kysymyksen "toimiiko se?" päivittäin työssään, mutta eivät taantumuksellisia; sensijaan taantumuksellisuus on juurikin ei-luonnontieteellisten ihmisten helmasynti. Rowling kaipaa sinne myyttiseen Britannian suuruudenaikaan - hänelle selkeästi on kiusallista, että Britannia ei enää olekaan iso kala pienessä lammikossa, vaan pieni kala isossa - ja hän selää siinä pelossa, että Britanniasta tuleekin pieni kala ison kalan sisällä. Siksi hän on luonut tuon oman maailmansa, jossa aika on pysähtynyt, ja se on pysähtynyt Britannian suuruudenaikaan.

Kaikki tuossa maagisessa maailmassa on peribrittiläistä - ja ennenkaikkea tory-yläluokkaisen peribrittiläistä. Tylypahkassa vietetään joulua ja halloweenia, mutta ei hanukkaa eikä sakura-juhlaa. Maageilla on kotitonttuja piikoina ja renkeinä, jotka puhuvat outoa neekeriorja-cockneytä. Maagit itse muodostavat jonkinlaisen aristokratian, jossa suvulla ja puhdasverisyydellä on tärkeä merkitys; sukunimestä voi päätellä, että kuuluuko tämä vanhaan anglonormanniaateliin (Malfoy), anglosaksiseen maa-aateliin (Dumbledore), katoliseen virka-aateliin (Weasley) englantilaisiin rusthollareihin (Potter) vai onko hän kenties nousukas (Granger).

Magian maailma on kaupan päälle hyvin seksistinen. Kaikki merkittävät hahmot ovat miehiä - niin opettajissa (poislukien Minerva McGarmiva) kuin koulun ulkopuolellakin. Myös kaikki roistot ovat poikkeuksetta miehiä. Jopa ruukinmatruunan omakuva eli Hermione Granger ei edusta feminiinistä näkökulmaa asiaan; hän edustaa keskiluokkaista nenäkästä ja ahkeraa nousukasta, girly swot, jollainen löytyy lähes jokaisesta brittikirjasta. Britannia on luokkayhteiskunta, ja Rowlingin viesti on selkeä: suutari pysyköön lestissään. Rowling asettuu kirjoissaan aristokratian ja virkamiesten puolelle keskiluokkaa ja sen arvoja vastaan; ahkerasta, älykkäästä ja nokkelasta Hermione Grangerista tulee lopulta opettaja Tylypahkaan - sensijaan, että hänestä olisi tullut vaikkapa yritysjohtaja, konsultti tai liikenainen. Mutta ainakin hän menee naimisiin rakkaudesta, sillä mitäpä muuta tarjottavaa köyhällä vaikkakin kunniallisella Ron Weasleyllä olisi ollut paitsi rakkautensa ja kenties sukunimensä?

Todellisia roistoja eivät suinkaan ole Voldemort ja hänen kätyrinsä - Voldemort vai pitäisikö sanoa Tom Lomen Valedro - edustaa ikäänkuin järjestelmän sisäistä uhkaa - vaan todellisia roistoja ovat Dursleyt, Harry Potterin kasvattivanhemmat, jotka edustavat ulkoista uhkaa. Dursleyt edustavat dynaamisuutta - he edustavat sitä maailmaa, joka lopulta kaatoi Britannian maailmanmahdin; amerikkalaista keskiluokkaa. Dursleyt ovat ahneita, huonotapaisia, kunnianhimoisia, käytännöllisiä ja eteenpäinpyrkiviä. He halveksivat sivistystä ja painottavat liikemiestaitoja. Vernon Dursley on pikkupomo yksityissektorilla. Dursleyt eivät unelmoi oluttuopillisesta pubissa ja käyskentelystä vihreillä niityillä kuten kunnoon toryt. He unelmoivat isommasta autosta ja lomasta Espanjassa. Dursleyt eivät edusta brittiläistä keskiluokkaa; he ovat selkeästi amerikkalaisia.

Paradoksaalisesti juuri ne ihmiset, jotka olisivat tuossa universumissa jästejä, lukevat Rowlingia kaikkein suurimmalla mielenkiinnolla. Tuo fantasia, niin infantiilia kuin se onkin, kuitenkin tarjoaa väläyksen siitä, mikä oli kerran, mitä ei enää ole ja millaista se voisi olla, ellei se olisi kulttuurievoluutiossa joutunut väistymään kelvollisemman tieltä, ja se kuitenkin tarjoaa lukijalle mielikuvia ystävyydestä, toveruudesta, uhrautumisesta ja kristillisistä hyveistä. Vaikka erilaiset hihhulit ovat vetäneet härkäpavun nenukkiin Potterin magia-painotteisuudesta ja vaikka erilaiset wiccanistit ja muut hörhöt ovat ottaneet Potterit omikseen, Rowlingin kirjoissa on hyvin selkeä kristillinen - nimenomaan anglikaaninen - pohjavire.

Mitä Pottereista pitäisi sitten todeta? Ne ovat ensisijaisesti lastenkirjoja ja varsin infantiileja sellaisia, ja ne ovat juuri sitä mitä väittävätkin - viihdettä ja eskapismia. Mitään syvempää filosofiaa niissä ei ole, eikä niistä välity mitään progressiivista - sen enempää evolutiivista kuin revolutiivistakaan. Ne edustavat selkeästi taantumuksellista maailmankuvaa. Vaikka tällä hetkellä, vuonna 2010 ne kuuluvatkin yleissivistykseen, on epätodennäköistä että niitä luetaan vuonna 2020 yhtään sen enempää kuin bestsellereitä yleensäkään. On epätodennäköistä, että Rowlingista tulisi uutta Tolkienia.

Mutta ken elää, se näkee.

Päivän sarkasmi

Autoritarismi on sitä, että vallanpitäjät ovat naurettavia ja he tajuavat itse sen.

Totalitarismi on sitä, että vallanpitäjät ovat naurettavia, mutta eivät itse tajua sitä.

Peruskoulu keskitysleirinä

Ruukinmatruuna on useasti rinnastanut peruskoulun keskitysleiriin, ja se vanha ruotsinkielinen latteus lika barn leker bäst takaa sen, että kun oppilasaines on heterogeenista, sisäisiä riitoja ja konflikteja tulee varmasti. Mutta päivän Iltalehti oli korutonta kertomaa.

Vantaalaiskouluissa tapahtuu noin 1000 konfliktia kuukaudessa.

Ruukinmatruuna on samoin useasti todennut, että lasten maailma on anarkia - tämä tiedoksi kaikille anarkisteille, eli että haluatte siis aivan aikuisen oikeasti maailman, jossa vallitsee nyrkkivalta, vahvemman oikeus ja jossa koulukiusaajat ovat niitä kingejä - ja että siellä vallitsee viidakon laki. Lapselle ainoa tapa saada oikeutta on vetää naapuria turpaan ja pahoinpidellä tämä. Aikuiset eivät piittaa ja onnellinen on se lapsi, jolla on aggressiivinen isoveli.

Mutta 1000 konfliktia kuukaudessa panee mietityttämään. Vantaalla on noin 150 000 asukasta ja 47 peruskoulua. Se tarkoittaa keskimäärin 22 konfliktia per koulu per kuukausi eli about kerran päivässä joka koulussa. Vaikka muistaisimme tuon Pareton lain eli että 80% konflikteista tapahtuu 20% kouluista, niin luku on silti korkea. Aikuisten maailmassa tuo merkitsisi jo sisällissodan esiastetta - ja aikuisten maailmassa sellaiset asiat, jotka peruskoulussa ovat lasten maailmassa pelkkää hurttia koululaishuumoria, ovat rikoksia joista rankaistaan vankilalla. Lapsuus ei ole kivaa, viatonta ja ihanaa aikaa. Se on monille lapsille silkkaa helvettiä, josta toivoo kasvavansa mahdollisimman nopeasti aikuiseksi ja pois. Ruukinmatruuna itse kasvoi aikuiseksi vastoin tahtoaan nelivuotiaana. Sen jälkeen piti vielä odottaa vuosikymmenen verran että muutkin pitäisivät häntä sellaisena.

Vantaan luvut kuitenkin ovat pelottavia. Kyse konflikteissa ei siis ole pelkästä nälvinnästä tai suukovusta, vaan sellaisesta, jossa on väkivalta läsnä. Kolmannes tilanteista on fyysistä väkivaltaa oppilaiden välillä. Yleensä lasten väkivaltatapauksissa tekijä on samanikäinen. Koskaan aikaisemmin koulussa tapahtuneita väkivaltaisuuksia ei ole tilastoitu. Vuonna 2008 tehdyn lapsiuhritutkimuksen mukaan joka neljäs kuudesluokkalainen ja joka viides yhdeksäsluokkalainen oli joutunut ikätoverinsa pahoinpitelemäksi vuoden aikana. Poikien kohdalla puolet pahoinpitelyistä sattui koulussa tai koulumatkalla. Luvut ovat valtavia - aikuisten maailmassa väkivallan kohteeksi joutuu vain aniharva, ja siitä seuraa ankarat sanktiot, mukaanlukien vankila. Kaupan päälle lasten väkivaltatapauksista poliisiin tietoon tulee Poliisiammattikorkeakoulun tutkijan Juha Kääriäisen mukaan vain 1-3 prosenttia tapauksista. Ero aikuisiin on melkoinen, sillä aikuisten kohdalla 20 prosenttia tapauksista ilmoitetaan poliisille. Luvut siis ovat todellisuudessa moninkertaiset raportoituihin verrattuna.

Peruskoulu todellakin on täysin rinnastettavissa natsien tai kommunistien keskitysleireihin psyykkiseltä vaikutukseltaan. Ehkä pikemminkin kommunistien, koska natsit pyrkivät vain nöyryyttämään ja dehumanisoimaan uhrinsa, kommunisteilla siihen liittyi myös aivopesuaspekti. Enää oikeastaan vain puuttuisi se, että opettajat käyttäisivät niitä kaikkein julmimpia ja sadistisimpia psykopaattioppilaita järjestyksenpitoon kapoina.

Mikä siis ratkaisuksi? Ruukinmatruuna on koko ajan vakavammin miettinyt, että pitäisikö se elämän suuri sentrifugi panna pyörimään jo yhä varhaisemmassa vaiheessa niin, että ne, jotka todella haluavat opiskella ja käydä koulua ja olla sosiaalisia, separoituisivat jo varhaisessa vaiheessa eroon niistä, joille koulu on pelkkää päivähoitoa - ja toisaalta niistä, jotka haluavat vain terrorisoida tovereitaan ja häiriköidä. Tasa-arvo on lopultakin mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei lopputulosten tasa-arvoa (jota voidaan kaikella syyllä kutsua tasapäistämiseksi). Yksityiskoulut, jonne päästään isukin massin paksuuden perusteella, eivät ole hyvä idea; mutta vaikkapa seurakuntien ylläpitämät uskonnolliset koulut, matematiikka-, liikunta- tai taidepainotteiset koulut jonne haetaan taipumusten ja pääsykokeiden kautta tai muutoin oppilaan taipumusten mukaisesti eriytetyt koulut voisivat olla hyvä idea. Samanlaiset kuitenkin viihtyvät samanlaisten seurassa, ja mitä homogeenisempi ja samankaltaisempi oppilasaines on, sitä vähemmän koulussa on konflikteja ja sitä vähemmän myös väkivaltaisuuksia. Ääritilanteessa ratkaisu on lapsen ottaminen pois peruskoulusta ja kotikoulu. Lapsen oikeus fyysiseen ja sosiaaliseen koskemattomuuteensa (negatiivinen vapaus) on aina vahvempi oikeushyvä kuin hänen oikeutensa peruskouluun (positiivinen vapaus).

Peruskoulun ansioksi on kuitenkin todettava, että kansainvälisessä skaalassa se toimii hyvin ja se tuottaa hyviä tuloksia. Sinänsä itse järjestelmä on hyvä. Ongelmat ovat sen toteutuksessa ja käytännön sovelluksessa.