Kuusi tapaa epäonnistua

Ystävämme Sun Tzu listaa kirjassaan luvussa 10 kuusi tapaa epäonnistua, ja paitsi konflikteissa, ne pätevät oikeastaan kaikissa muissakin inhimillisen kanssakäymisen muodoissa, kuten liikkeenjohdossa ja hallinnoinnissa. Varmasti meistä jokaisella on jotain kokemuksia aiheesta.

Ja nuo tavat epäonnistua ovat pakeneminen, niskoittelu, kyvyttömyys, romahdus, kaaos ja tappio.

1. Pakeneminen: Kun voimat ovat yhtäsuuret ja yksi hyökkää kymmenen kimppuun, seurauksena on pakeneminen.

Tämä on itsestäänselvyys. Silloin, kun joukkojen - tai toimijoiden - laaduissa ja koulutuksessa ei ole eroja, määrät ratkaisevat, ja hyökkäykseen pitää yleisesti ottaen olla vähintään kolminkertainen ylivoima. Jos vähäisillä joukoilla yritetään hyökätä laadullisesti yhtä hyvien mutta numeerisesti ylivoimaisten kimppuun, lopputuloksena on se, että joukoilla nousee sisu kaulaan, ja he näkevät tehtävän olevan mahdoton. Tuloksena on pako - joka pahimmillaan vie koko armeijan mukanaan.

2. Niskoittelu: Kun miehistö on vahva mutta upseerit heikkoja, seurauksena on niskoittelu.

Sanotaan, että hyvä johtaja on sellainen, joka pomottaa vähimmin. Huono johtaja on joko täysin leväperäinen tai sitten hän mikromanageroi ja sählää ja puuttuu alijohtajien asioihin silloin kun ei pitäisi. Sekä leväperäisyys että ylenmääräinen pomottaminen ovat heikon johtajan tuntomerkkejä. Miehet eivät ryhdy kapinaan saamatonta johtajaa vastaan (koska hän ei ole uhka miehille), mutta he kapinoivat helposti toisaalta sekä leväperäistä että toisaalta ylenmääräisesti pomottavaa johtajaa vastaan, sillä he kokevat hänet sekä heikoksi että uhaksi itselleen. Jos johtaja kokee itsensä heikoksi, hänen tulee pitää matalaa profiilia ja delegoida eli johtaa alijohtajiensa kautta mahdollisimman paljon. Sekä joukkojen mielistely että natsittaminen merkitsevät arvovallan menetystä. Pahimmillaan tulos on kapina.

3. Kyvyttömyys: Kun upseerit ovat vahvoja mutta miehet heikkoja, seurauksena on kyvyttömyys.

Kun johtajat pitävät itseään jonkinlaisena eliittinä ja toisaalta joko laiminlyövät miestensä kouluttamisen tai pitävät miehet tietämättömyyden ja epätietoisuuden vallassa tai eivät kommunikoi riittävästi tai heillä ei ole hyviä ja päteviä aliupseereita, seurauksena on kyvyttömyys. Joukkoja ei tällöin kertakaikkiaan saada suorittamaan niitä tehtäviä, mitä niiden odotetaan kykenevän tekemään. Joukot pikkuhiljaa rapautuvat - niiden taidot ruostuvat, niiden moraali luhistuu ja motivaatio vajoaa ja niitä on entistä vaikeampi saada mihinkään suorituksiin. Pahimmillaan miehet demotivoituvat täysin ja joukot murtuvat ensimmäisestä kontaktista.

4. Romahdus: Jos upseerit ovat äkkipikaisia ja piittaamattomia ylempiensä käskyistä ja menevät taisteluun raivon vallassa ja kenraali ei tunne alaisiaan, seurauksena on romahdus.

Sota on asia, jota käydään järjellä - tai ainakin pitäisi käydä. Sotaa ei tule käydä tunteilla. Jos upseerit (tai johtajat yleensäkin) lähtevät kirjaimellisesti soitellen sotaan ja raivon tai kiihkon vallassa ja antavat tunteittensa johtaa itseään, tuloksena on romahtaminen - joukkojen moraali ja johtamisjärjestelmä luhistuu. Pahinta on, jos upseerit jättävät tottelematta komentoja ja toimivat omin päin - lopputulos on täydellinen SNAFU.

5. Kaaos: Jos kenraali on heikko ja piittaamaton, hänen käskynsä eivät ole selkeitä, hänen upseerinsa omapäsiä ja joukkonsa kurittomia ja yksiköt epäjärjestyksessä, seuraa kaaos.

Tällainen joukko kertakaikkiaan atomisoituu - se hajoaa itsenäisesti taisteleviksi yksiköiksi tai pahimmillaan joukoksi yksittäistaistelijoita. Vaikka nuo joukot tai taistelijat voisivatkin olla erinomaisia, sota on kuitenkin yhteistyötä ja yhteistoimintaa, ja yhdessä joukot ovat aina vahvempia kuin yksinään. Erityisen vaarallista tämä on liittolaisuussuhteessa - kaoottinen joukko on pelkkä suupala pienemmälle ja heikommalle, mutta yhtenäiselle, viholliselle.

6. Tappio: Jos kenraali ei kykene arvioimaan vihollistaan ja käyttää vähäistä voimaa suurta vastaan, hyökkää heikoilla joukoillaan vahvoja vastaan eikä hänellä ole valittua etuvartiota, seurauksena on tappio.

Kaiken konfliktinhallinnan ensimmäinen käsky on tunne vihollisesi. Jos et tunne vihollistasi mutta hän tuntee sinut, tuloksena on varmasti tappio, sillä tällöin hän tietää, mikä toimii sinua vastaan mutta sinä et tiedä mikä toimii häntä vastaan - ja hän lyö sinut.

Päivän kolmas mietelmä

Uskonto on oopiumia kansalle.

- Karl Marx -

Marxismi on oopiumia eliitille.

- kansa -

Päivän toinen mietelmä

Yleensä vapaudet menetetään siksi, että niitä on väärinkäytetty.

Mutta silloin, jos vallanpitäjät ottavat hallintoalamaisiltaan vapauksia pois ilman että niitä on väärinkäytetty tai vain siksi, että niitä ylipäänsä voidaan väärinkäyttää, ollaan todella vaarallisilla vesillä.

Totuuden nelikenttä

Ruukinmatruunalle tuli edellispäivän masuuninlaskusta mieleen valehtelusta ja totuudesta sekä bullshitista että asian voi ilmaista jälleen kerran nelikenttänä. Eli Pontius Pilatusta lainaten: Quod est veritas?

Totuus on sitä, että tiedetään jokin asia ja kerrotaan se bona fide eli hyvät mielessä, pyrkimyksellä oikeaan. Harry Frankfurtin mukaan valehtelu on tiedetyn asian kertomista mala fide kun taas bullshit ei piittaa totuudellisuudesta tippaakaan. Bullshit ei siis ole valehtelua, vaan se on yksinkertaisesti totuudesta piittaamattomuutta.

Mikä sitten on bullshitin vastakohta, jos se ei ole totuus?

Vastaus on varsin yllättävä: bullshitin vastakohta on usko. Usko on sitä, että ei tiedetä mutta toimitaan bona fide. Usko ei ole totuuden eikä tiedon vastakohta; se on eri koordinaattiakselilla. Tästä saadaankin mielenkiintoinen nelikenttä, jossa akseleina ovat tieto vs tietämättömyys ja toisaalta bona fide vs mala fide.

1. Totuus Tieto esitettynä bona fide

Tieto on sitovasti perusteltu tosi uskomus. Näin siis filosofisen määritelmän mukaan. Kun tieto esitetään sellaisena kuin se on ja se esitetään bona fide, paremman tietämyksen mukaisesti, saadaan totuus.

2. Usko Tietämättömyys esitettynä bona fide

Usko kumpuaa tietämättömyydestä, mutta uskoon liittyy aina pyrkimys kohti totuutta ja usko piittaa aina totuudesta. Usko on lujaa luottamusta siihen, että asia, joka esitetään bona fide, on totuus - jolloin se lakkaa olemasta usko ja muuttuu tiedoksi. Uskon ja tiedon raja on järkevä epäily (reasonable doubt) - jos jokin asia voidaan osoittaa todeksi järkevän epäilyn tuolle puolen, sitä pidetään totuutena.

3. Valehtelu Tieto esitettynä mala fide

Valehtelu on puhumista vastoin parempaa tietoa. Jotta ihminen voisi valehdella, hänen on tunnettava totuus - ja puhuttava sitä vastaan. Valehtelun tavoitteet ovat aina pahantahtoiset - harhaanjohtaa kuulijat ja esittää asiat kuten niiden haluttaisiin olevan, ei kuten ne ovat.

4. Bullshit Tietämättömyys esitettynä mala fide

Bullshit on yksinkertaisesti sitä, että ei piitata totuudesta ja esitetään se niin, että se menee yleisöön läpi. Bullshittaaminen on toisaalta epärehellisyyttä ja toisaalta välinpitämättömyyttä. Jos saarnamies puhuu uskostaan ja esittää sen bona fide - pyrkimyksenä totuuteen, niin bullshittaaja puolestaan ei usko siihen asiaan mitä hän esittää, vaan pyrkii yksinkertaisesti harhaanjohtamaan kuulijansa ja saamaan asiat näyttämään sellaisilta kuin hän haluaa, riippumatta ovatko ne sitä.

Meistä jokainen varmasti on tullut tekemisiin bullshittaamisen kanssa ja toisaalta saarnaajien. Useimmat saarnamiehet ovat asiassaan rehellisiä; useimmat bullshittaajat puolestaan eivät. Useimmille käsite bullshit-bingo lienee tuttu.

Ruukinmatruuna mietti myös meille länkkäreille tutuinta uskontoa eli kristinuskoa ja sitä, miten se tosiasiallisesti on Judaismi Light. Ruukinmatruuna on myös esittänyt, että vain juutalainen voi todella ymmärtää, mistä kristinuskossa on kyse sillä kristinuskoa ei voi ymmärtää ymmärtämättä judaismia. Ja jos mietimme P. Paavalin toteamusta "hullutus pakanoille ja pahennus juutalaisille" ja pidetään mielessä, että P. Paavali itse oli mitä suurimmassa määrin juutalainen - olihan hän Gamaliel Suuren oppilas - niin mikäli oletamme evankeliumien ja apostolien niistä tekemien tulkintojen sekä toisaalta judaismin ja rabbiinisen tradition pitävän paikkaansa, niin päädymme seuraavaan tulkintaan:

1. Messiaaniset juutalaiset: Totuus. Vain he yksin todella ymmärtävät, missä kristinuskosta on kyse ja kykenevät hanskaamaan sen.

2. Farisealaiset juutalaiset: Valhe. He kyllä tietävät, mutta eivät todellakaan kerro, vaan esittävät asiat juuri päinvastoin. "Pahennus".

3. Kristityt: Usko. He eivät tiedä tai ymmärrä, mistä on kyse, mutta kuitenkin uskovat asian ja pitävät sitä totuutena. Tämä on fideismiä.

4. Ateistit: Bullshit. He eivät ymmärrä kristinuskoa ja vielä vähemmän judaismia, rakentavat siitä olkinuken ja esittävät sen mala fide. "Hullutus".

Samanlaisia nelikenttiä voisi rakentaa about mistä tahansa. Varmasti juridiikasta, teknologiasta, filosofiasta ja suunnilleen mistä tahansa aiheista löytyy vastaavia.

Päivän mietelmä

Kaikki kauniit asiat ovat kauniita samalla tavalla; kaikki rumat asiat ovat rumia eri tavoin.

Valhe, rumuus, pahuus

Perinteisesti totuutta, hyvyyttä ja kauneutta on pidetty kardinaalihyveinä. Niiden vastakohdat ovatkin sitten valhe, pahuus ja rumuus. Nuo kolme kardinaalihyvettä perustavat filosofian kolme tieteenhaaraa - epistemologian (mikä on totuus), etiikan (mikä on hyvyys) ja estetiikan (mikä on kauneus).

Pyrkimykset kohti totuutta, hyvyyttä ja kauneutta olivat länsimaisessa kulttuurissa vallitsevia aina Yhdysvaltain sisällissotaan saakka. Sen jälkeen ollaankin oltu kaikkialla enemmän tai vähemmän tuuliajolla.

Ensimmäisenä kiistettiin hyvyys, ja hyvyyden kiistäminen johtui luonnontieteiden esiinmarssista. Hyvyys oli siihen saakka kytkeytynyt rajusti kristilliseen etiikkaan. Darwinismin ja ennenkaikkea darwinismin ja ihmistieteiden kytkeminen yhteen mursi kristillisen etiikan ja jätti tilalle memeettisen tyhjiön - arvotyhjiön - joka täyttyi sitten uudella uljaalla sosiaalidarwinistisella tahtoetiikalla. Tämä antikristillinen etiikka alkoi Fichtestä ja sen tunnetuimmat filosofit olivat Arthur Schorpenhauer ja Friedrich Nietzsche. Toisaalta myös Marx ja Lenin hyökkäsivät rajusti kristillistä etiikkaa ja sen hyvyys- ja pahuuskäsitteitä vastaan. 1800-luvun jälkipuoliskoa on nimitetty nimellä gilded age, kullattu ajanjakso - joka oli trustien, rosvoparonien, globalisaation, kapitalismin ja eugeniikan aikaa ja joka päättyi sitten ensimmäisen maailmansodan mutaan. Se merkitsi länsimaisen ei-kristillisen etiikan täydellistä konkurssia.

Seuraavaksi kiistettiin kauneus. Länsimainen kulttuuri, jonka taidekäsitys on luonut niin väriharmonian, perspektiivin, tasapainon, runometriikan kuin polyfoniankin, ajautui estetiikan osalta sivuraiteille 1800-luvun loppupuoliskolla. Ensimmäisenä kuvataiteet erkanivat tästä kauneuden tavoittelun perinnöstä ja alkoivat kuvaamaan vain vaikutelmia, tunnetiloja, mielleyhtymiä ja lopulta mitä tahansa töherrystä voitiin sanoa taiteeksi, jos sen tekijä vain mielsi sen sellaiseksi. Kuvataiteessa kauneuden lopullinen konkurssi oli dada. Musiikkikin irtautui tonaalisista, harmonisista ja polyfonisista juuristaan ja muuttui hälyksi. Arkkitehtuuri hylkäsi kolmituhatvuotisen perinteensä ja banalisoitui laatikoiksi. Länsimaisessa kulttuurissa kauneus on hylätty täysin - se yhdistetään triviaalisuuteen, rahvaanomaisuuteen ja krumeluureihin.

Ja lopulta kiistettiin myös totuus. Ensimmäinen maailmansota oli merkinnyt niin hyvyyden kuin kauneudenkin tuhoa, ja sodan melskeisiin hävisi myös totuus. Relativismin nousu merkitsi myös totuuskäsitteen hylkäämistä - ja ensimmäisenä se hylättiin vasemmistossa, jossa katsottiin totuuden riippuvan luokkataustasta. Ei ole väärin väittää, että Neuvostoliitto oli valtio, joka oli perustettu vartavasten valheen päälle - se oli valtio, joka oli sodassa omaa kansaansa vastaan. Mutta myös Joseph Goebbelsin kuuluisa lausahdus kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, se muuttuu todeksi liittyy samaan prosessiin. Sanotaan, että politiikka on pettämisen taitoa, mutta vasta markkinointi tekee petkuttamisesta taidetta. Ja lopullisen kuoliniskun totuuden käsitteelle antoi postmodernismin nousu.

Länsimainen kulttuuri kärsi lopullisen haaksirikon toiseen maailmansotaan. Koko maanosa oli käytännössä tuhoutunut, ja oikeastaan vasta Aktion T-4:n ja operaatio Reinhardin paljastuminen kaikessa alastomuudessaan paljasti myös länsimaisen sielun onttouden. Länsimainen kulttuuri oli tappanut Jumalan ja länsimainen ihminen oli itse muuttunut Paholaiseksi. Siellä, missä poltetaan kirjoja, poltetaan lopuksi myös ihmisiä, ja ihmisiä lopuksi poltettiinkin kuin koksia. Mutta kuten tulikin jo todettua, toinen maailmansota ei ollut hyvän ja pahan välinen taistelu. Se oli punaisen pahuuden ja mustan pahuuden välinen taistelu.

Mitä sitten relativismi - tuo kirosana - oikein on? Relativismi (latinan relativus, "suhteellinen") on nimitys useille käsityksille, joita yhdistää näkemys siitä, että mitään objektiivista, havainnoitsijasta riippumatonta, ei ole ja jokin asia on suhteellinen johonkin toiseen seikkaan nähden tai tällaisesta riippuvainen. Moraalirelativistit katsovat, että ihmiset voivat ymmärtää ja arvioida käyttäytymistä tai uskomuksia ainoastaan omassa historiallisessa tai kulttuurisessa kontekstissaan. Totuusrelativismin mukaan ei ole olemassa mitään universaaleja, absoluuttisia eikä tieteellisiä totuuksia, vaan totuus on aina suhteessa johonkin viitekehykseen, kuten kieleen tai kulttuuriin. Esteettinen relativismi lähtee siitä, että "kauneus on katsojan silmässä" eli jotkin asiat ovat kauniita vain siksi, että niitä satutaan pitämään kauniina tai auktoriteetti sanoo niitä kauniiksi, ei siksi että niissä itsessään olisi jotain, mikä tekee niistä kauniita tai että kauneuskäsityksille olisi muuta pohjaa kuin subjektiivinen mieltymys.

Antiikin aikana relativismi yhdistettiin sofisteihin. Muunmuassa sofisti Protagoraan, jolta on peräisin lausahdus Ihminen on asioiden mitta, on katsottu opettaneen relativismia, jossa asioiden totuudenmukaisuus tai eettisyys riippuu tilanteesta, eli teko X voi olla hyvä tilanteessa a ja paha tilanteessa b, aivan miten subjekti sen kokee. Sofistien pääasiallisin vastustaja oli Sokrates ja edelleen hänen oppilaansa Platon, ja juuri Sokrateen surullinen kohtalo täysin vihjeettömien vallanpitäjien kynsissä tekee hänestä traagisen hahmon. Aristoteleen ja Sokrateen linja pääsikin filosofiassa niskan päälle ja oli länsimaisessa kulttuurissa vallitsevana aina meidän aikoihimme saakka. Sensijaan Talmud on saanut paljon vaikutteita sofisteilta ja Protagoraalta - ehkä siksi, että Protagoras halveksi kreikkalaista uskontoa.

Ja relativismi on ollut filosofiassa paradigmana aina 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen. Anything goes, sanotaan; yksi syy relativismin voittokululle on ollut se, että toisaalta objektivismi ja toisaalta absolutismi ovat johtaneet hirvittäviin konflikteihin. Relativismi luo pohjan suvaitsevaisuudelle; jos kumpikin osapuoli on yhtä oikeassa ja filosofian kysymykset ovat lopultakin pelkkiä mielipidekysymyksiä, niin mihin siitä tappelemaan.

Mutta relativismista on vain kukonaskel nihilismiin. Jos kerran mitään totuutta, hyvyyttä tai kauneutta ei ole olemassa kuin subjektiivisina mielipiteinä, niin tällöin millään ei ole mitään merkitystä, ei mitään väliä, ei mitään tarkoitusta - ja lopultakin viime kädessä elämän isot kysymykset ratkaistaan tällöin fyysisellä väkivallalla. Kaikella on toki hinta, mutta millään ei ole arvoa. It is not about who is right but who is left ja ainoa oikeus on tällöin vahvemman oikeus. Ja me olemme Sartre'n sanoin "tuomittuja vapauteen". Ihminen on jätetty yksin muodostamaan näkemyksensä mihin mistäkin mistä syystä kulloinkin haluaa, ja laatimaan oma henkilökohtainen moraalinsa kuka milläkin perusteella. Totuutta ei ole missään. Hyvä ja paha on samassa paikassa. Kauneus on katsojan silmässä. Ajatukset, mielipiteet, tulkinnat, näkökulmat, uskonnot, teoriat, koulukunnat jne, voivat kyllä olla mielenkiintoisia ja kiehtovia, tylsiä tai vastenmielisiä, muttei koskaan enää oikeita tai vääriä, totuudellisia tai valheellisia. On vain säväyttäviä elämyksiä ja niistä tehtyjä tulkintoja. Meillä on täysi vapaus.

Mutta vapaus ilman moraalia on reaalimaailmassa resepti teurastukselle.

Ruukinmatruuna totesi Rauno Räsäsen blogissa, että jos kerran ateismi, niin tällöin skientismi. Jos skientismi, niin tällöin materialismi. Jos materialismi, tällöin naturalismi. Jos naturalismi, niin tällöin kaikki merkitys yhtään miltään katoaa absoluuttisesti.

I suddenly understood that the universe doesn't give a sh*t for any of us. That there exist worlds in it which are totally alien to the human world. Frightening in their incomprehensibility and their unintelligible laws. And what if I'd step into one of these worlds. And meet there something that will destroy me faster than I become conscious of myself. Something DIFFERENT. Not beecause it is evil, but simply because it won't even suspect any consciousness in me and smash me on the floor just like we smash cockroaches in our kitchens. We don't ever think cockroaches are capable of loving or writing poetry, do we? Funny, isn't it? We here in this world of ours are so fond of 'Love', cherish it, make a cult of it, sing the beauty and power of human mind - but someone else will not even suspect a sparkle of consciousness in us. Will run us over and won't notice it.

And so I was there, lost in contemplating the meaninglessness of our lives, all the goals that seemed important and noble before turned out to be a castle in the air, imposed on us by social stereotypes and something else - I don't know what and whom. And in only then I understood the Ecclesiast's words: "...human life and animal life is one, and the breath for the both is one, and there is no advantage for a man to a cattle, for all is meaningless". It was horrible to realize this ABSOLUTE MEANINGLESSNESS OF LIFE. Horrible to realize the absolute freedom and unshelteredness. i never thought that freedom can be so frightening and unwanted.

Ateismin, materialismin, naturalismin ja skientismin säikeet punoutuvat yhteen nihilismin köydeksi, joka on riittävän vahva hirttämään kokonaisen sivilisaation. Jos millään ei ole mitään tarkoitusta eikä mitään merkitystä ja kaikki ovat yhtä oikeita näkemyksiä, niin meillä ei ole mitään oikeutta tuomita Hitleriä millään perusteilla - ainoastaan vahvemman oikeus. Meillä ei ole mitään oikeutta tällöin moralisoida sen enempää Aktion T-4:stä kuin Gulagistakaan. Jos ihminen on vain pelkästään sieluton eläin, niin tällöin hän ei ole sen kummempaa kuin räkäklimppi katuojassa. Ja tämä on asia, jota yksikään ateisti ei uskalla myöntää - sillä tämä tie on kävelty jo kahdesti loppuun. Toisen päätepisteessä on Auschwitz ja toisen Vorkuta. Kaikki yritykset kävellä tätä tietä johonkin muuhun päämäärään ovat itsepetosta ja epärehellisyyttä.

Eksistentialismi toki myöntää tämän, mutta kuten ranskalainen Ignace Lepp toteaa kirjassaan "Aikamme ateismin kasvot": nuo nuoret miehet tekevät mitä hirvittävimpiä murhia ja rikoksia, ja tyynenä laskevat päänsä giljotiiniin todeten, että se oli eksistentialistinen teko; mitään katumatta ja mitään syyllisyyttä tuntematta. Syksyllä 1980 13- ja 15-vuotiaat pojat hakkasivat päihtyneen miehen kuoliaaksi suurilla kivenmurikoilla. Poikien oman todistajalausunnon mukaan mies oli viimeisiksi sanoikseen huutanut: "Ettehän te ole edes ihmisiä!", johon pojat olivat ärjäisseet: "Ei ollakaan, eläimiä me ollaan!" Sitten he hakkasivat miesparan pään tohjoksi. Heidänkin valintoihinsa vaikutti se käsitys, mikä heillä oli ihmisestä ja hänen merkityksestään. Mistä lienevät oppineet, että ihminen on vain karvaton apina, sattuman tuotteena kehittynyt eläin vailla ehdotonta vastuuta ja lopullista merkitystä? Eikö tuo ollut täydellinen eksistentiaalinen teko juuri siinä merkityksessä kuin Camus sen ilmaisee - ja Lepp havainnoi?

Kun hyvyys häviää, on olemassa enää vain pahuus. Ja Homo sapiens yksinään kykenee ainoastaan pahuuteen. Ei siksi, että olisimme jotenkin perisyntisiä tai kirottuja, vaan siksi, että meidät on biologiamme taholla ohjelmoitu sellaisiksi - muuten emme kertakaikkiaan selviytyisi darwinistisessa olemassaolon taistelussa. Ja kaikkein kamalinta koko jutussa on, että natsien ihmiskokeet ja Aktion T-4 olivat valtava menestys, mikäli niitä tarkastellaan peruskoulun ET:ssä opetetun utilitaristisen seuraamusetiikan kannalta. About kaiken mitä tiedämme hypotermiasta ja sen hoidosta, tiedämme natsien ihmiskokeiden ansiosta, ja Saksan kansassa on hyvin vähän perinnöllisiä sairauksia tuon kansanmurhan seurauksena. Silti yksikään ateisti ei voi julistautua natsien kannattajaksi - tai myöntää, että Hitler olisi kuin olisikin ollut oikeassa.

Emme voi voittaa, emme voi päästä omillemme emmekä edes voi lopettaa koko leikkiä.

Entäpä sitten totuus? Politiikka on tunnetusti pettämisen taitoa, ja tämä on tärkein syy, miksei ruukinmatruuna koske politiikkaan kolmen metrin seipäälläkään. Mutta 1900-luvulla lähes koko ihmiskunta eli tavalla tai toisella yhteiskuntajärjestelmässä, joka oli perustettu valheelle. Joko kommunismissa, joka oli perustettu marxilaiselle valheelle ihmisen hyvyydestä, tai sitten kapitalistisessa valheessa. Kapitalismi lähtee siitä lähtöolettamuksesta, että jokainen toimija on autistinen psykopaatti ilman mitään eettisiä käsityksiä tai ilman ylipäänsä mitään sellaisia ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä ihmisen. Ruukinmatruuna on todennut että älä ikinä luota yhteenkään oikeistolaiseen ateistiin - juuri tuon takia. Ja me silti olemme ihmisiä - paitsi ne 1-2% miehistä ja 0,5% naisista, jotka todella ovat psykopaatteja. Psykopaatti ei ole mielisairas; hän yksinkertaisesti on hyvän ja pahan tuolla puolen, ja hänelle ei ole sellaisia käsitteitä kuin "totuus" ja "valhe" olemassakaan; on vain menestys ja tappio.

Sekä sosialismi että kapitalismi perustuvat valehtelulle. Tai kuten sarkasmi kuuluu: kommunistit valehtelivat meille kommunismista, mutta kertoivat totuuden kapitalismista. Mutta postmodernismi - eksistentialismin raunioille rakennettu epäfilosofia - kiistää totuuden ja sen, että mitään totuutta ylipäänsä olisi olemassakaan. Silti postmoderni ajattelu on maailman etuoikeutettujen, ja nimenomaan eurooppalaisten valkoihoisten yksilöiden kulttuuria, niiden joilla on tarpeeksi akateemista vapautta ansaitakseen toimeentulonsa potemalla olemassaolon ahdistusta teoreettisessa ja kirjallisessa muodossa. Ja poliittinen korrektius on synteesi postmodernismista, eksistentialismista ja marxilaisuudesta.

Melkein jokainen yliopistoaan aloittava opiskelija on varma, tai ainakin sanoo olevansa varma siitä, että totuus on joko suhteellinen tai riippuu tilanteesta. Miksi? Luultavasti suvaitsemattomuuden ja ahdasmielisyyden pelosta. Modernistisen aikakauden suvaitsevaisuus salli ihmisten olla sekä oikeassa että väärässä. Postmoderni suvaitsevaisuus puolestaan sallii ihmisten olla ainoastaan väärässä – tai ei ainakaan yhtään sen enemmän oikeassa kuin vastapuolenkaan edustaja. Postmodernismissa ei yksinkertaisesti ole mitään ihmismielen ulkopuolista referenssikohtaa, josta käsin jokin uskomus voitaisiin pitää yhtään enemmän totena kuin sen vastakohtaa - totuus on täysin subjektiivista ja irrelevanttia.

Moderni ihminen etsi vielä totuutta, pyrki kohti hyvyyttä ja yritti luoda kauneutta uskoen, että sellaiset asiat olisivat olemassa. Samalla hän yritti olla suvaitsevainen väärässä olijoita kohtaan. Moderni toleranssi ei koskaan merkinnyt yleispätevää hyväksymistä tai ympäripyöreää ymmärtämistä. Moderni suvaitsevaisuus lähti siitä perusolettamuksesta, että on olemassa vääriä ja oikeita uskomuksia, käytäntöjä ja asenteita. Vaikkei totuutta ja oikeutta täysin omistettaisikaan, niin
lähtökohta oli se, että jotkut ovat enemmän väärässä kuin toiset. Sitä ei pitänyt hyväksyä, mutta se piti sietää ja kestää turvautumatta väkivaltaan tai hylkäämiseen.

Sensijaan postmoderni suvaitsevaisuus menee vielä pidemmälle. Se ei ole pelkästään anything goes, se on anything is irrelevant. Se opettaa meitä pelkäämään suvaitsemattomuutta enemmän kuin valhetta ja harhaisuutta. Mitään totuutta ei postmodernistisessa filosofiassa ole olemassakaan - vain mielipiteitä. Postmoderni filosofia on osoittanut Joseph Goebbelsin olevan todellakin oikeassa: kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, se muuttuu totuudeksi. Postmodernissa filosofiassa kreationismi ja darwinismi ovat aivan yhtä tosia selitysmalleja.

Mutta silti yksikään luonnontieteilijä, insinööri tai lääkäri ei milloinkaan voi olla postmodernisti, sillä on olemassa objektiivinen todellisuus, joka on havainnoitsijasta riippumaton ja sitä voidaan mallintaa luonnonlaeilla. Luonnontieteissä todellakin on olemassa totuus, aivan kuten Aristoteles oletti. Ja kuten ruukinmatruuna on todennut, pyrometallurgiassa liikutaan niin hirvittävien lämpötilojen ja vaarallisten prosessien kanssa, että kemian, fysiikan ja matematiikan luonnonlait otetaan itsestäänselvyyksinä eikä niitä aleta kyseenalaistamaan. Muutoin tuloksena on postmodernistinen katastrofi.

Totuuteen uskominen ja suvaitsevuuden arvostaminen samanaikaisesti on hankalaan ristiriitaan antautumista. On vaikeaa olla suvaitsevainen, kun jonkun enemmistön uskomukset uhkaavat omaa subjektiivista totuutta. Vähintään yhtä vaikeaa se voi olla silloin, kun jonkun vähemmistön sitkeä totuusjulistus uhkaa niin mukavaa yleistä konsensusta totuudesta - tämä on jo tullut nähtyä Halla-aho -farssissa, ja farssia siitä teki käräjäoikeuden perustelu, jonka mukaan "logiikalla ja ns. järkiperusteluilla" ei ole todellista merkitystä uskontoa koskevassa keskustelussa - tuo perustelu avasi ovet täydelliselle mielivallalle. Kaikkein vaikeinta suvaitsevaisuus on silloin, kun kaksi yhtä vahvasti edustettua totuutta kilpailevat vallasta.

On olemassa ainakin kolme tapaa ratkaista tuo ristiriita suvaitsevaisuuden ja totuuden välillä. Triviaalein ratkaisu on panna suvaitsevaisuus hyllylle ja taistella totuuden puolesta. Se, kuka on oikeassa ja kenen totuus dominoi, ratkaistaan viime kädessä fyysisellä väkivallalla. Tyhmin ratkaisu on panna totuus kaappiin ja julistaa kaikki uskomukset yhtä tosiksi. Se puolestaan tappaa kaiken aidon dialogin ja diskurssin kahden eri totuususkomuksen välillä ja johtaa umpikujaan. Laiskin ratkaisu on heittää sekä totuus että suvaitsevaisuus jorpakkoon, ja antaa hetken mielijohteen päättää mitä uskoo, ja saman hetken mielialan ratkaista miten asennoituu. Tämä on tyypillinen alle kouluikäisen lapsen tapa suhtautua asioihin, ja tämä johtaa kieroontuneisiin ihmissuhdepeleihin.

Kysymykseen totuudesta liittyy olennaisena käsite bullshit. Tämän käsitteen lanseerasi filosofiaan Harry Frankfurt, ja vaikka bullshit on epätotuutta, se ei ole silti sama kuin valhe. Valheen ja bullshitin ero on siinä, että valhe vastustaa totuutta - se on antitotuus; valhetta ei voi kertoa tietämättä totuutta: sensijaan bullshit ei piittaa totuudesta - bullshittaamisessa totuus on yhdentekevää, ja kuka tahansa kykenee bullshittaamaan tietämättä totuutta - bullshit on paratotuus. Bullshittaamisessa kuulijayleisön reaktio on olennaisempaa kuin se substanssisisältö, mihin sillä pyritään. Itse asiassa pyrkimys suvaitsevaisuuteen totuuden kustannuksella johtaa väistämättä bullshittiin, ja bullshit on väistämätön postmodernistisen filosofian seuraus. Frankfurt itse toteaa:

It is impossible for someone to lie unless he thinks he knows the truth. Producing bullshit requires no such conviction. A person who lies is thereby responding to the truth, and he is to that extent respectful of it. When an honest man speaks, he says only what he believes to be true; and for the liar, it is correspondingly indispensable that he considers his statements to be false. For the bullshitter, however, all these bets are off: he is neither on the side of the true nor on the side of the false. His eye is not on the facts at all, as the eyes of the honest man and of the liar are, except insofar as they may be pertinent to his interest in getting away with what he says. He does not care whether the things he says describe reality correctly. He just picks them out, or makes them up, to suit his purpose.

Ja tämä on havaittavissa lähes kaikkien poliitikkojen puheista ja teoista - politiikka on bullshittiä juurikin sen frankfurtilaisessa mielessä.

Kun totuus hylätään ja valhe epäonnistuu, päädytään bullshittiin.

Entäpä sitten kauneus? Naiselle kauneus on helpointa ja mielekkäintä havainnoida, ja se koskettaa naisia omakohtaisesti. Mutta kauneus on paljon enemmänkin, ja koko länsimainen kulttuuri on hävittänyt kauneudentajunsa täydellisesti. Ruukinmatruuna on useaan otteeseen kirjoittanut huonosta arkkitehtuurista ja siitä, miksi länsimaissa rumuus vallitsee kaikkialla (ei niin, etteivätkö esimerkiksi useimmat Japanin kaupungit olisi todella rumia). Miksi pidämme Rothenburg ob der Tauberia tai Visbytä kauniina, mutta Gropiusstadtia tai Täbytä emme?

On toki totta, että kauneuskäsitykset vaihtelevat yhteiskunnasta toiseen, mutta kauneuskäsitykset ovat erityisen vahvasti sidoksissa uskontoon. Jokainen uskonto synnyttää näköisensä taiteen - positiivinen uskonto synnyttää positiivista taidetta, negatiivinen uskonto negatiivista. Ei ole sattumaa, että modernin taiteen kärkinimet ovat usein juutalaisia; judaismissa on tiukka kuvientekokielto, ja vähältä piti ettei sellaista olisi kristinuskossakin. Mutta islam suhtautuu taiteeseen erityisen negatiivisesti.

Entäpä sitten ateistinen taide? On järkyttävää huomata jälleen sosialismin ja kansallissosialismin yhtäläisyydet - myös estetiikassa ja taidekäsityksessä. Sama imelä pateettisuus, pompöösi triviaali realismi ja tekopirteys molemmissa heijastavat samaa johtajanpalvontaa, ideologiaa ja uskoa loistavaan huomiseen. Siinä, missä kristillinen taide on nöyrää ja kunnioittavaa, totalitaarinen taide on pöyhkeää ja siitä huokuu halveksunta. Mutta myös nihilismi luo oman taidesuuntansa - dadan, jonka tyhjyys heijastaa dadaistien tyhjää sielunmaisemaa. Pisuaarista tulee taidetta kun sitä kutsutaan taiteeksi. Abstrakti taide puolestaan on all bets are off - 90% siitä on täyttä roskaa, mutta joukkoon mahtuu 10% todellisia helmiä. Modernismi heijastaa ensisijaisesti tekijänsä mielenmaisemaa.

On kuitenkin yksi maalaustaiteen muoto, jota nykytaide aivan ehdottomasti kammoksuu, ja ne ovat maisemamaalaukset. Maisemamaalauksen tekeminen vaatii sekä nöyryyttä, taitoa että kärsivällisyyttä. Ja nämä ovat aineksia, joista kauneus lähtee. Mutta koska totuus ja hyvyys ovat kuolleet, myös nöyryys, taito ja kärsivällisyys ovat yhdentekeviä asioita. Luovuus vaatii silti lahjakkuutta, ja eliitti on aina pitänyt lahjakkuutta vaarallisena asiana. Realistinen taide vaatii luomiskykyä ja taitoa, ja vasemmistolaiset ovat aina halveksuneet yksilöiden taitoa ja lahjakkuutta - ja kulttuurieliitti on yhä pääasiallisesti vasemmistolaista. Syy on yksinkertainen; oikeistolle kaikella on hinta mutta millekään ei ole arvoa, kun taas vasemmistolle tilanne on päinvastoin.

Mutta on yksi taiteen suunta, jossa kauneutta ei ole onnistuttu repimään jalustalta ja korvaamaan rumuudella, ja se on musiikki. Syy on yksinkertainen; silmää on paljon helpompi pettää kuin korvaa. Musiikki pohjaa matematiikalle ja on olemassa aivan selkeät matemaattiset lainalaisuudet, joiden rajoissa musiikki on kaunista. Riko nuo lait, ja taajuuskokoelma lakkaa olemasta musiikkia ja muuttuu meteliksi. Musta musiikki on rytmistä; länsimainen musiikki harmonista ja itämainen melodista. Kaikki nuo ovat löytäneet oman osuutensa kauneudesta.

Kuitenkin muusikotkin onnistuivat seikkailemaan rumuudessa - tuhoisin seurauksin. Atonaalisuus, arytmia, aleatorisuus - nuo sekoilut saivat pianokonserton kuulostamaan nelivuotiaan vesselin pianonpimputtelulta. Elektroninen musiikkikin oli alunperin pelkkää pulputusta ja ulinaa. Mutta ikävä kyllä musiikki on kaikista taiteen muodoista kaupallisin ja siinä raha puhuu. Nuo sekoilut tuhosivat klassisen musiikin sellaisena kuin me sen tunnemme - Carl Orff oli klassisen musiikin järeä loppupiste - ja sen jälkeen luovuuden valtikka siirtyi populaarimusiikille. Joka on mitä suurimmassa määrin tonaalista, rytmistä, harmonista, melodista ja polyfonista.

Vuonna 1976, punkin kuumana vuonna, muuan sheffieldiläispumppu meni levy-yhtiöön syntetisaattorin kanssa, kertoi keksineensä aivan uudet saundit ja sanoi haluavansa levyttää. Levy-yhtiön pomo sanoi viisaat sanat: Tulkaa takaisin kun olette oppineet soittamaan. Yhtyeen nokkamies, Philip Oakey, nielaisi ylpeytensä ja totesi, että opetellaan sitten jos se on levykontrahdin ehto. Ja päätös osoittautui oikeaksi. Tuo yhtye oli nimeltään Human League, ja se oli (ja on yhä) aivan uuden musiikkityylin kärkinimi. Heidän levynsä Dare kuuluu kiinteästi ruukinmatruunan lapsuuteen. Ennen Robert Moogia syntetisaattori oli ollut pelkkä meteligeneraattori; Moog keksi standardoida käyttöliittymäksi pianokoskettimet. Moogin ansiota oli, että syntetisaattorista tuli aivan oikea soitin. Se avasi tonaaliselle, rytmiselle ja polyfoniselle musiikille aivan uudet mahdollisuudet, paljon laajemmat kuin sähkökitaralla ikinä. Ilman tätä käyttöliittymää ja sen muuttamista perinteisen tonaalisen musiikin soittimeksi syntetisaattori olisi jäänyt pelkäksi kuriositeetiksi.

Musiikissa rumuus ei ole koskaan noussut valtavirraksi, ja syy on triviaali: kauneus myy. Rumaa musiikkia ei haluta kuunnella eikä sitä osteta. Siksi populaarimusiikki on syrjäyttänyt klassisen musiikin luovuuden, kauneuden ja taidon lähteenä - mitä muuta heavy-kitaristien taidokkaat tilutukset ovat kuin 2000-luvun tulkinta barokkimusiikin urkutrilleistä ja korukuvioista? Ei ole sattumaa, että Johann Sebastian Bach on Steven Vain ja Yngwe Malmsteenin suosikkisäveltäjä.

Onko totuudella, hyvyydellä ja kauneudella enää jalansijaa, vai ovatko ne pelkkää konservatiivien lässynläätä? Ruukinmatruuna itse konservatiivina sanoo, että on ja toteaa että amicus Plato sed magis amici veritas. Mutta niihin päästään vain absoluuttisella nöyryydellä ja egottomuudella. Totuus on olemassa - jokainen luonnontieteilijä tietää asian. Hyvyys on olemassa, mutta se ei löydy ihmisestä. Kauneus on matematiikkaa - Bertrand Russell sanoi asian mainiosti:

Mathematics, rightly viewed, possesses not only truth, but supreme beauty -- a beauty cold and austere, like that of sculpture, without appeal to any part of our weaker nature, without the gorgeous trappings of painting or music, yet sublimely pure, and capable of a stern perfection such as only the greatest art can show.

Länsimainen kulttuuri on kadottanut juurensa, perintönsä ja olemuksensa. Aika näyttää, onko se vielä pelastettavissa, vai joutuuko se barbaarisemman ja sivistymättömämmän ja vähemmän sofistikoituneemman, mutta aggressiivisemman ja itseensä uskovan kulttuurin syrjäyttämäksi ja tuhoamaksi.

Taas yksi myytti suomalaisista murtuu

EK:n mukaan suomalaiset tekevät liian lyhyttä työpäivää ja työpäiviä pitäisi sekä saada pitemmiksi, palkkoja alemmiksi ja eläkkeellepääsyä vanhemmaksi että Suomi kykenisi selviytymään. Mutta Uusi Suomi on murtanut tämän myytin.

Suomalaisten maine työhulluna kansana nimittäin on täysin totta.

Suomalaiset tekevät vuodessa keskimäärin 1728 työtuntia. Tämä on koko vanhan EU:n kolmanneksi pisin. Saksalaiset selviävät 1432 vuosityötunnilla ja hollantilaiset 1389:llä. Ruotsissa tehdään 1692 vuosityötuntia. Britit tekevät 1653 ja ranskalaiset 1542 vuosityötuntia. Kreikkalaiset ahertavat puolestaan 2112 tuntia - ei ihmekään, jos he ovat alta viisikymppisinä kehäraakkeina valmiita eläkkeelle. Italiassa sinnitellään 1862 tuntia vuodessa työn raskaan raadannassa.

Todettakoon, että keskimääräinen amerikkalainen työvuosi on OECD:n mukaan 1798 tuntia. Suomalaiset ovat siis suunnilleen yhtä työteliäitä kuin mitä tähtilipun alla ollaan.

Mutta vastineeksi Suomella on vanhan EU:n korkeimmat verot, huonoin työsuhdeturva, korkeimmat hinnat, neljänneksi huonoin sosiaaliturva, lyhimmät lomat ja heikoin ostovoima. Intia-ilmiö ei ole onneksi puraissut pahasti Suomeen, koska suomalainen korkeakoulutetun työvoiman palkkataso on täysin kilpailukykyinen Intian ja Malesian kanssa.

Ai niin. Onhan meillä sentään vielä pojille penisvero, mitä muualla ei ole. Kaikissa muissa länsimaisissa demokratioissa armeija kootaan ammattilaisista, mutta meillä sentään pojat tekevät 6-12 kk valtiolle ilmaista työtä ilman palkkaa vankeusrangaistuksen uhalla, ja valtio voi määrätä heidät milloin tahansa kuolemaan tai silpoutumaan mitä hirvittävimmillä tavoilla tai menettämään työkykynsä tai mielenterveytensä ilman mitään korvausta. Sitä kutsutaan asevelvollisuudeksi, mutta ruukinmatruunan mielestä se on eufemismi orjatyölle. Todettakoon vielä, että Wikipedian mukaan keskimääräinen englantilainen 1200-luvun maaorjatalonpoika teki vuodessa noin 1100 työtuntia. Hän maksoi isännälle 15% ja kirkolle 10% tuloistaan, ja hänellä oli mahdollisuus lunastaa itsensä halutessaan maanomistajaksi.

Have you ever felt you have been cheated?

Atwoodin orjatar

Kommenttiosastolta kysyttiin jossakin vaiheessa, että onko ruukinmatruuna lukenut Margaret Atwoodin kirjan Orjattaresi (The Handmaid's Tale). Onhan hän toki.

Atwoodin kirja kuuluu dystopiakirjallisuuteen, ja siinä kuvataan ydinkatastrofin jälkeistä Amerikkaa, jossa fundamentalistikristityt ovat ottaneet vallan ja järjestäneet yhteiskunnan Vanhan testamentin malliin. Afroamerikkalaiset on suljettu omaan reservaattiinsa, juutalaiset pakkokäännytetty tai karkotettu Israeliin ja maa pantu kirjaimellisesti uuteen uskoon. Ja toki sukupuolten väliset asiatkin on järjestetty Mooseksen lain mukaisesti. Koska ydinkatastrofi on tuhonnut ihmisten hedelmällisyyden, kaikista hedelmällisistä naisista on tehty orjattaria aivan kuin Hagar oli Saaran orjatar Bereshiitissä.

Kaikenkaikkiaan kirja ei ole kivaa luettavaa. Feministit tietysti ovat siitä aivan innoissaan, ja se kuuluu feministisen kirjallisuuden perusteoksiin. Mutta dystooppisuudessaan kirja ei ole uskottava. Miksi?

Ensinnäkään kristillinen fundamentalismi ei kertakaikkiaan ole sellaista kuin kirjassa kuvataan. Vanha testamentti ja Mooseksen laki ei ole kuulunut yhdenkään fundamentalistiskristillisen lahkon oppijärjestelmään, vaan fundamentalistiskristilliset lahkot ovat aina pohjautuneet Paavalin kirjeille ja niiden kieroimmalle mahdolliselle väärintulkinnalle. Aina. Kirjalle ei ole kristillisessä maailmassa reaalimaailman esikuvaa; se on puhdasta spekulaatiota siitä, miten asiat saattaisivat olla epärealistisessa skenaariossa.

Toiseksi ilman Talmudia ja ilman mishnaa Mooseksen lakia on mahdotonta noudattaa. Ja kristityillä ei ole Talmudia. He eivät tunne Talmudia - ja ateistit vielä vähemmän. Kristityt kertakaikkiaan eivät tietäisi, miten Mooseksen lakia tulee noudattaa ja mitzvot täyttää ja koko jutusta ei tulisi yhtään mitään. Jokaiselle judaismia tuntevalle Atwoodin kirja on pelkkä irvokas olkinukke - antisemitistinen olkinukke, joka pilkkaa judaismia vielä enemmän kuin kristinuskoa. Atwood paljastaa kirjassaan sen, ettei hän tunne judaismia eikä halakhaa tippaakaan.

Kolmanneksi länkkärimiehet voivat olla ilkeitä, mutta heillä pääsääntöisesti on tolkku. Kuvatunlaisessa polygaamisessa yhteiskunnassa valtava määrä miehiä jäisi väistämättä ilman, ja länkkärimiehet näin yleensä eivät ole fatalistista sorttia ja tuollainen yhteiskunta olisi hirvittävän epästabiili. Jos pullonkaulana yhteiskunnan uusintamiselle olisi naisten hedelmällisyys, niin keinokohdun keksiminen olisi miesten hallitsemassa länsimaisessa yhteiskunnassa prioriteetti numero yksi. [Naisten hallitsemassa yhteiskunnassa puolestaan niukkuus olisi vallankäytön väline.]

Mutta kirja on silti mielekästä luettavaa. Miksi?

Siksi, että se kuvaa erään toisen nimeltämainitsemattoman uskonnon arkipäivää aivan yhtä viiltävästi kuin Jean Sassonin Prinsessa-trilogia. Naisen elämä ei ole todellakaan herkkua kaikkialla maailmassa, ja erään toisen nimeltämainitsemattoman uskonnon valtapiirissä Atwoodin kirja ei ole dystopiaa, vaan aivan normaalin jokapäiväisen elämän kuvaus. Atwood itse tähtäsi fundamentalistiseen kristinuskoon ja ampui pahan kerran hutiin, mutta hän osuikin toiseen uskontoon.

Atwoodin kirja on myös varoittava esimerkki siitä, miten naisten käy, jos tällainen täysin tolkuton toinen uskonto pääsee niskan päälle. Ruukinmatruuna on jo todennut, että kun aikuinen ihminen julistaa parta päristen vihaa ja kuolemaa vääräuskoisille, hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä on tosissaan, ja Atwood osuu tässä kyllä harvinaisen yksiin Jean Sassonin kanssa. Varmaa on kuitenkin, että tällainen totalitaristinen teokraattinen diktatuuri tuodaan sillä verukkeella, että se on naisten itsensä hyväksi - ruukinmatruuna tietää oikein mainiosti, mitä tuo "se on sinun omaksi hyväksesi" tarkoittaa! - ja että orjat on mahdollista aivopestä pitämään omaa orjuuttaan jonkinlaisena kunnia-asiana. Ja näinhän on tuon toisen nimeltämainitsemattoman uskonnon valtapiirissä.

Mitä kirjasta pitäisi ajatella? Kristillinen teokratia ei olisi sellainen kuin Atwood manaa - se olisi toisenlainen, ei ehkä yhtä kamala mutta ikävä varmasti. Mutta sensijaan Atwood tavoittaa erään toisen uskonnon arkipäivän dystopiassaan pelottavan hyvin.

Pävän sarkasmi

Vasemmisto on kokoelma ihmisiä, jotka syyttävät yhteiskuntaa kaikista niistä vaikeuksista, joihin he ovat elämässään joutuneet ilman omaa syytään.

Oikeisto on kokoelma ihmisiä, jotka syyttävät yhteiskuntaa kaikista niistä menetetyistä mahdollisuuksista, jotka he ovat elämässään hassanneet.

Ilmaista vaalimainontaa

Halla-ahon juttu on menossa KKO:hon. Apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske hakee jutussa valituslupaa - syyttäjä ajoi Halla-ahoa vastaan myös syytettä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, mutta se ei menestynyt käräjillä eikä hovioikeudessa.

Takavuosien julkkista Sam Inkistä lainaten parasta julkisuutta on negatiivinen julkisuus. Tuon parempaa vaalimainosta ei Halla-Aholle - ja Perussuomalaisille siinä sivussa - oikein voi edes keksiäkään. Näkyvyyttä taatusti piisaa ja nyt joka ainoa suomalainen tietää, kuka Jussi Halla-aho on, ja mistä syystä hän on syytettynä ja onko syyte kuinka mielekäs ja miksi.

Mitä enemmän - nostatte kohua
sitä enemmän - lapsenne rakastaa mua

Päivän kolmas mietelmä

Uskonnolliset ihmiset ovat pääsääntöisesti tyhmempiä kuin ateistit. Niinpä he säästyvät todennäköisemmin eksistentiaalikriiseiltä ja todennäköisemmin päätyvät onnelliseen avioliittoon nuorempina kuin ateistit ja hankkivat heitä enemmän lapsia.

Päivän toinen mietelmä

Ken tietoa lisää se tuskaa lisää, mutta tyhmästä päästä saa kärsiä koko ruumis.

Päivän mietelmä

Elämä on julmetun iso roolipeli.

Se ei voita, kenen hahmo hankkii eniten swagia, hienoimmat varusteet, eniten hännystelijöitä tai eniten seksuaalikokemuksia.

Se voittaa, joka pääsee korkeimmalle tasolle ennenkuin pelinjohtaja toteaa, että heittäkääpä sitten itsellenne uudet hahmot.

Joululaulujen 10 kärjessä

1. Gloria in excelsis Deo

Tämä 1200-luvulta peräisin oleva laulu on upein joululaulu mitä maa päällään kantaa. Vaikka äänenmurroksessa olevat pojat aivan erityisesti inhoavat sitä, moniäänisen tyttökuoron laulamana se on todella kuin enkelten laulua kuuntelisi.

2. Jouluyö, Juhlayö.

'Nuff said. Tarvitaanko perusteluja?

3. Sinivuorten yö

Kuka voisi olla pitämättä tästä reippaasta marssista? Melodia on helppo, kaunis ja varsin tarttuva.

4. Tonttuparaati

Hauska jouluinen rapsodia, johon liittyy kolme selkeästi erilaista osaa. Lauluun liittyy polkan ja marssin tahdit, ja sanat ovat varsin mukavat.

5. Sylvian joululaulu

Kaikkien ulkosuomalaisten aivan erityisesti rakastama laulu, jossa on kaunis melodia ja koskettavat sanat.

6. Me käymme joulun viettohon

Se aina terveellinen reality check, joka ei voisi olla koskettamatta ruukinmatruunan omaa pientä sisäänrakennettua Ebenezer Scroogea.

7. Valkea joulu

Irving Berlinin mestariteos, joka taipuu mainiosti myös suomeksi.

8. Enkeli taivaan lausui näin

Mitä voisi koulun joulujuhla olla ilman tätä laulua?

9. Maa on niin kaunis

Alunperin Saksalaisen ritarikunnan marssilaulu 1100-luvulta, sittemmin joululaulu. Ikävä kyllä esitetään usein aivan liian laahaavassa temposssa.

10. Sika

Ei pidä unohtaa joulun usein niin unohdettua sankaria. Juice tavoittaa varsin hyvällä tavalla sen joulun tosiasiallisen hengen.

Jokeri: Tiernapojat.

Vaikka kyseessä ei olekaan varsinainen joululaulu, kyseessä on perisuomalainen joulukuvaelma ja yksi tulkinta siitä, miten kaikki on saattanut tapahtua - ja missä yhdistyvät sekä antiikin, keskiajan että 1800-luvun tapahtumat.

Päivän mietelmä

Mitä ökympi vene, sitä vähemmän sillä käydään merellä.

Lapsissa on tulevaisuus

Ruukinmatruuna oli viettämässä aattoa vanhempiensa luona, ja mukana olivat kaikki sisarukset ja meidän kaikkien lapsemme. Serkkuja oli yhteensä seitsemän kappaletta, ja iät vaihtelivat 14 veestä 1 veehen. Mutta ei siinä kaikki: veljen vaimo tiesi kertoa, että vielä on ainakin yksi tulossa - haikara on siis ollut varsin kiireinen tirppa.

Mikä itse asiassa on varsin hyvä asia - onhan koko länsimaailman ongelmana varsin alhainen syntyvyys. Ja ikävä kyllä vielä niinpäin, että mitä pitemmälle ja korkeammalle koulutettu ihminen on, sitä todennäköisemmin hän on joko kokonaan lapseton tai sitten hänellä on vain yksi tai ehkä kaksi lasta.

Jokaisen naisen biologinen funktio on olla äiti. Tämä on asia, jota emme voi kiertää; vain nainen voi tulla raskaaksi ja synnyttää lapsia - eli siis uusintaa elämää. Kaupan päälle meidät on vielä rakennettu niin, että se itse asiassa on varsin mieluinen tapahtuma; alun oksentelun, pahoinvoinnin ja yleiskurjan olon (plus shokin, jos raskaus on aluksi ollut ihan odottamaton) raskauden eteneminen tuntuu sitä paremmalta, mitä pitemmällä ollaan - hormonitoimintamme muuttuu niin, että se mukautuu vauvan tuloon. Itse asiassa koko kroppamme on rakennettu elämän uusintamiseen, ja tämä on asia, jonka meidän pitäisi pitää mielessä. Odottamattomalla raskaudella on tapana muuttua kiihkeästi odotetuksi vauvaksi yhdeksässä kuukaudessa.

Lapsissa on tulevaisuutemme. Me emme elä ikuisesti eikä se ole edes tarkoituskaan; meidän jälkeemme tulee sukupolvi, joka korvaa meidät. Kuinka paljon karmaa oikeastaan keräisimmekään, jos eläisimme ikuisesti? Kas siinäpä pulma, ja meidän elämämme täällä ei ole tarkoitettu hedonistista nautintoa varten, vaan toisiamme.

Serkut itse nauttivat joulusta silminnähden. He pelasivat seurapelejä, korttia, leikkivät leikkejä ja odottivat joulupukin tuloa. Isukki oli tapansa mukaisesti pannut kaksi joulukuusta pydeen - toinen oli kotipihamme kuusi, joka oli nyt saanut ledivalot ja tähtösen, ja toinen sitten olohuoneessa. Meillä vanhemmilla taas ilta kului seurustelun merkeissä, ja miten vuosi oli vierähtänyt. Joulu on lasten juhla, ja meillä se oli sitä mitä suurimmassa määrin. Äippä - eli nyt siis serkkujen isoäiti - keitti aamuksi vielä ison kattilallisen joulupuuroa, ja jouluaamun aterian jälkeen oli aika suunnata kohti kotia.

Jotta yhteiskuntamme kykenisi uusintamaan itsensä, syntyvyysindeksin pitäisi olla 2,3 eli jokaisen naisen pitäisi saada ainakin kaksi lasta ja mielellään jonkun kolmannen vielä kolmas. Näin jokainen äiti uusintaisi sekä itsensä että puolisonsa, ja koska kaikki eivät kuitenkaan pääse, tahdo, pysty tai ehdi mukaan, niin olisi muutama vielä varalle. Ikävä kyllä kaikkialla länsimaailmassa syntyvyysindeksi on laskenut alle kahden. Yksikään sivilisaatio ei ole kestänyt tätä trendiä pitkään, vaan aina on jostain tullut aggressiivisempi, barbaarisempi ja voimakkaammin sikiävä vihollinen, joka on joko syrjäyttänyt korkeammalle kehittyneen mutta heikomman sivilisaation tieltään - tai sitten pakottanut tämän dekadentin sivilisaation miettimään, että mistä.

Miksi sitten länsimaissa syntyvyys on pudonnut niin alas? Syy ei ole pelkästään hedonismissa ja konsumerismissa. Syynä on yhteiskunnan raju huononeminen - elämässä ei enää ole mitään varmaa, ei mitään pysyvää, ei mitään sellaista, minkä varaan rakentaa elämänsä. Työt ovat muuttuneet pätkätöiksi, ihmssuhteet pätkäihmissuhteiksi, perheet pätkäperheiksi ja koko ajan pitää varoa oman pepun kanssa ja huomisesta ei ole mitään takeita. Tällainen arkiähkyn täyttämä pätkäyhteiskunta ei kannusta lastenhankintaan eikä pitkäjänteiseen elämään, vaan hetkeen tarttumiseen ja hedonistiseen porsasteluun.

Kaupan päälle Suomessa joka kuudes lapsi teloitetaan jo äitinsä kohtuun. Verrattomasti suurin osa aborteista - liki 95% - tehdään sosiaalisista syistä. Ja ne kaikki voitaisiin välttää. Vain noin 2,5% aborteista kyseessä on vammainen sikiö ja 2% kyseessä on tilanne, jossa äiti on 17 tai alle, 40 tai yli tai raskaus vaarantaa äidin hengen. Eettisiä abortteja - raiskaus, insesti jne - tehdään vuosittain kymmenkunta.

Abortti ei ole ihmisoikeus. Sosiaaliturva on.

Koska lapsissa on tulevaisuus, meidän tulisi tehdä kaikkemme, että jopa odottamatta tai ei-toivottuna alkunsa saanut lapsi saisi tulla odotettuna ja toivottuna tähän maailmaan ja että hän saisi mahdollisimman hyvän alun elämälleen. Mahdollisuuksien tasa-arvo on todellista tasa-arvoa, ja jokaisella äidillä ja jokaisella vauvalla tulisi olla oikeus mahdollisimman hyvään kotiin ja elämän alkuun.

Äitiys panee ajattelemaan asioista eri tavalla ja se saa näkemään asiat erilaisina. Nuorena asioista ajattelee helposti eri tavoin kuin vanhemmiten, ja elämänkokemuksen myötä maailma ei enää ole niin mustavalkoinen.

Ja ne pehmeät paketit ovat lopultakin niitä parhaita.

Viikinkijoulu suomalaisittain

Frans G. Bengtssonin kirjassa "Orm Punainen" on varsin raju kuvaus viikinkien joulusta - johon kuului olennaisena osana ryypiskely, tappeleminen ja mässäily, ja jolloin tehtiin runsaasti tappoja. Ikävä kyllä suomalaiset jouluperinteet ovat pikemminkin pakanallisia kuin kristillisiä, ja varsin monissa kodeissa vietetäänkin joulua viikinkitapaan - mässäillen, ryypäten - ja tapellen.

Mutta suomalaiset ovat paljon lähempänä Orm Punaisen kuvausta viikingeistä kuin äkkipäätä arvelisikaan. Myytti rähinäviinasta on nimittäin osoittautunut todeksi. Joillakin suomalaisilla miehillä - noin 1,5% kaikista - on geenimutaatio, joka tekee heistä väkivaltaisia humalassa. Geenivirhe ei mutaatio on serotoniinireseptori 2B:n geenistä eli HTR2B:stä.

Helsingin yliopiston, Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Yhdysvaltain National Institutes of Healthin tutkijat ovat löytäneet perimän muutoksen, joka saattaa johtaa väkivaltaiseen impulsiiviseen käytökseen alkoholin vaikutuksen alaisena. Tutkimus julkaistaan 23. joulukuuta arvostetussa Nature-lehdessä.

Serotoniini on yksi hermosolujen viestinvälityksen välittäjäaineista, joka liittyy muun muassa käyttäytymisen ja mielialan säätelyyn; serotoniinia pidetään yhtenä tärkeänä tekijänä ihmisen impulsiivisen väkivaltaisen käyttäytymisen, itsetuhoisuuden ja tuhopolttokäyttäytymisen taustalla. Perimän muutos ilmenee silmittömän, impulsiivisen väkivallan riskinä humalatilassa - sillä etanoli vaikuttaa juurikin serotoniiniaineenvaihduntaan. Geenivirhe muuttaa tavallisen aminohappoa säätelevän DNA:n emäskolmikon stop-koodiksi, eli geeniä ei lueta kokonaan. Tutkimusaineisto koostui yli 9 000 henkilöstä, joista noin 3 000 edusti Yhdysvaltojen väestöä tai maailmanlaajuista etnistä jakautumaa, ja loput noin 6 000 olivat suomalaisia. Suomalaisaineistossa oli mukana Helsingin yliopiston oikeuspsykiatrian tutkijoiden kokoama väkivaltarikollisten ryhmä: 228 alkoholisoitunutta miestä, jotka olivat syyllistyneet impulsiivisiin väkivaltarikoksiin. Heillä oli myös lisääntynyt riski itsetuhokäytökseen.

Serotoniinireseptorin mutaatio löytyi 97 suomalaiselta, joista 17 oli alkoholisoituneita väkivaltarikollisia. Muista väestöistä mutaatio löytyi vain yhdeltä yhdysvaltalaiselta naiselta, joka osoittautui suomalaistaustaiseksi. Suomalaisväestöstä mutaation kantajia on noin puolitoista prosenttia. Asiaa kommentoitiin myös Daily Mailissa.

Mutaatio esiintyy X-kromosomissa, eli se vaikuttaa yksinkertaisena miehiin ja kaksinkertaisina naisiin. Siksi naiset ovat suhteellisen turvassa tältä mutaatiolta.

Suomalaisesta humalaväkivallasta tämä geenivirhe selittää arvioiden mukaan noin kahdeksan prosenttia, mutta kysymyksessä ovat juuri sellaiset väkivaltarikokset, jotka näyttävät saaneen alkunsa täysin mitättömästä ulkoisesta ärsykkeestä ja ovat käsittämättömiä sekä ulkopuolisille että jälkeenpäin yleensä myös tekijälle itselleen. Suomalaiset ovat äärimmäisen väkivaltaisia, mutta varsinaiset suunnitelmalliset murhat tai kostot ja seksuaalirikollisuus on harvinaista.

Mitä asiasta pitäisi todeta? Suomalainen viinapää on myytti - itse asiassa suomalaiset kestävät maailmanskaalasa poikkeuksellisen hyvin alkoholia - mutta joillekin suomalaisille siellä pullossa se ensimmäinenkin ryyppy on rähinäviinaa, ja muuttaa tuon kultaisen perhejuhlan viikinkijouluksi.

Ruukinmatruuna haluaa toivottaa jokaiselle lukijalleen rauhallista joulua.

Päivän sarkasmi

Sosialismi on tuomittu epäonnistumaan, koska toisten ihmisten rahat loppuvat ennemmin tai myöhemmin.

Kapitalismi on tuomittu epäonnistumaan, koska velkarahat loppuvat ennemmin tai myöhemmin.

Hyökkäys ilman etenemistä on huono puolustus

Yksi historian suurimpia kysymyksiä - ja kysymys, jota ei saa blogosfäärin ulkopuolella esittää - on: oliko Operaatio Barbarossa tosiasiallisesti ennaltaehkäisevä isku?

Toinen maailmansota ei ollut hyvän ja pahan välinen taistelu. Se oli kahden pahan - punaisen pahuuden ja mustan pahuuden - välinen taistelu, johon hyvä vedettiin mukaan vastoin tahtoaan, ja hyvän ainoa vaihtoehto oli asettua joko Pirun tai Belsebubin puolelle. Suomi vedettiin mukaan mustan pahuuden puolelle, länsiliittoutuneet taas liiittoutuivat punaisen pahuuden kanssa. Jokaisessa sodassa on aina kaksi osapuolta - ne, jotka siitä hyötyvät ja ne, jotka siinä kärsivät, ja liki 30 miljoonaa ihmistä maksoi hengellään tästä ihmisen perimmäisestä pahuudesta - mitään oppimatta, mitään viisastumatta, mitään muuttumatta.

Mutta sen enempiä filosofoimatta palattakoon jälleen alkuperäiseen kysymykseen: oliko kyseessä ennaltaehkäisevä isku? Jos Saksa ei olisi iskenyt, olisiko Neuvostoliitto aloittanut teräsvyöryn itse?

Neuvostoliitto - ja myöhemmin Venäjä - on johdonmukaisesti kiistänyt nämä aikeet, väittäen, että Natsi-Saksa on yksin syypää. Mutta jo kesäkuussa 1941 saksalaiset ihmettelivät kahta asiaa: miten eteneminen oli niin helppoa - ja miksi he löysivät taivasalle varastoituja ammuksia niin valtavasti. He myös huomasivat, että Neuvostoliiton divisioonat (divisioonassa on noin 20 000 miestä) oli järjestetty hyökkäysryhmitykseen - ei puolustuksellisesti - ja miten neuvostoilmavoimat tuhottiin jo kentilleen; kentille, jotka olivat eteentyönnettyjä.

Aihetodisteet antavat ymmärtää, että Neuvostoliitolla oli todellakin aikomuksena hyökätä. Mutta on olemassa yksi aihetodiste yli muiden, mikä kertoo, että Neuvostoliitto todellakin oli aikeissa hyökätä Puolaan - ja sitämyötä Keski-Eurooppaan - aivan muutaman viikon sisään; ja se on topografiset kartat tai pikemminkin niiden puute.

Nykypäivänä gepsit ovat pitkälti korvanneet kartat paikannuksessa tai niin ainakin halutaan uskotella - me itse olimme kaukaa viisaita ja meillä oli paperikartat merellä kun plotteri sanoi sopparin irti; mutta topografiset kartat ovat sodankäynnille vettä ja leipää. Kaupan päälle topografiset kartat ovat käypää tavaraa vain sillä seudulla, missä sotaa joko käydään, minne aiotaan hyökätä tai mihin aiotaan vetäytyä. Ammuksia, ruokaa ja vaatteita voidaan käyttää aina Paldiskista Vladivostokiin; mutta Paldiskissa ei tee mitään Vladivostokin kartalla ja sama kääntäen.

Ja Pelontorjunta-blogissa on tätä kysymystä käsitelty varsin hyvin. Miksi neuvostoupseereilla ei ollut oman toiminta-alueensa topografisia karttoja - miksi kartoista oli pulaa, ja miksi perääntymisalueen topografisia karttoja ei ollut, jos Saksan hyökkäystä odotettiin? Samalla tuo kysymys, miksi lentokentät olivat aivan etulinjan tietämissä, ja miksi ammukset oli varastoitu ulkosalle saa vastauksen.

Saksalaiset nimittäin saivat sotasaaliikseen rautatievaunuittain topografisia karttoja sodan ensi päivinä. Mutta nuo kartat eivät olleet Neuvostoliiton länsiosien karttoja. Ne olivat Puolan keskiosien topografikarttoja - siis Neuvostoliiton armeijoiden ryhmittymisalueelta länteen. Eikä vaadi ydinfyysikon aivoja tajuta, että ainoa syy, miksi Puna-Armeijalle jaettaisiin Keski-Puolan topografikarttoja on, että sinne aiotaan hyökätä.

Miksi sitten ammukset ja tarvikkeet oli varastoitu taivasalle? Jokainen tajuaa, että nehän ruostuvat ja menevät pilalle. Mutta taivasalle varastointi on erittäin hyvä idea jos aiotaan lähteä liikkeelle nopeasti. Niitä ei tarvitse purkaa eikä kuormata - senkun ottaa mukaansa. Mutta se myös merkitsee, että liikkeelle on lähdettävä nopeasti - päivien sisään. Sadevesi, tuuli, lämpötilavaihtelut - kaikki aiheuttavat tuhoa ulkoilmassa. Mistä voidaan päätellä, että Stalin aikoi hyökätä varsin nopeasti - ehkä päivien sisään.

Entäpä ne lentokentät? Miksi ne olivat etulinjassa? Jos oletetaan, että saksalaiset hyökkäävät, eikö olisi järkevämpää sijoittaa lentokentät linjojen taa, suojaan, niin että ne eivät ole alttiina saksalaisten hyökkäykselle? Nythän neuvostoilmavoimat tuhottiin jo kentille, ja saksalaisilla oli täysi ilmaherruus. No. Lentokenttien rakentaminen etulinjaan on mielekästä jos oletetaan, että ilmasota käydään vihollisen alueella - eli hyökkäyksen tukemiseen; tällöin lentokoneet saavat ylimääräisen matkaedun, ja kun omat joukot etenevät, ne etenemisellään suojaavat lentokenttiä. Ranskan sotaretkellä opittiin, että "parasta ilmaherruutta on panssarivaunu keskellä kiitotietä", ja tämän venäläiset kyllä tiesivät. Miksi rakentaa lentokenttiä etulinjaan, jos saksalaiset aikovat hyökätä? Mutta niiden rakentaminen etulinjaan on fiksua, jos aiotaan itse iskeä; koneet saadaan vikkelästi ilmaan, ja toisaalta kun omat joukot etenevät, kentät jäävät suojaan selustaan.

Virallisen totuuden mukaan Natsi-Saksa iski täysin valmistumattomaan ja rauhanomaiseen Puna-Armeijaan katalalla yllätyshyökkäyksellä. Tältä se pintapuolisesti näyttäisikin. Mutta kun lasketaan aihetodisteet yhteen, niistä selviää vääjäämättä totuus: jollei Hitler olisi iskenyt ensin, Stalin olisi iskenyt varmasti. Neuvostoliitto olisi todennäköisesti aloittanut massiivisen operaation kohti Keski-Eurooppaa kesä-heinäkuun vaihteessa.

Jos valmistaudutaan puolustukseen, silloin varataan topografikarttoja ryhmittymisalueilta ja vetäytymisreiteiltä. Niitä Puna-armeijalla ei ollut. Samoin ammusvarastot ja tarvikkeet keskitetään logistiikkasolmuihin, joista niitä on helppoa jakaa tarvittaessa - ei jätetä taivasalle. Lentokentät sijoitetaan riittävän takamaastoon, sillä ilmasota käydään omalla alueella. Näin ei oltu tehty. Päinvastoin, ryhmitys oli hyökkäystä varten.

Tilanne oli täsmälleen sama Suomen rintamilla. Oltiin satavarmoja, että Neuvostoliitto hyökkäisi - tiedustelutiedot antoivat ymmärtää, että Neuvostoliitto hyökkäisi pian. Suomen joukot oli ryhmitetty puolustukseen; samoin ilmavoimamme - varsinkin hävittäjien tukikohdat - olivat kaukana rintamien takana; Joroisissa, Rantasalmella, Joensuussa, Hyvinkäällä. Suomalaisjoukot oli ryhmitetty puolustusasemiin. Hyökkäystä ei sitten tullutkaan. Neuvostojoukkojen yleinen sekasorto oli sotkenut pasmat niin totaalisesti, että neuvostojoukot olivat täydellisen kaaoksen tilassa. Suomalaiset eivät käyttäneet tilannetta hyväkseen; suomalaisten suurhyökkäys alkoi vasta kuukauden päästä, heinäkuun 1941 puolessavälissä, ja se kohtasi vain vähäistä vastarintaa. Mikäli hyökkäys olisi tehty jo 1941 kesäkuussa, on todennäköistä, että vanha raja olisi saavutettu parissa viikossa.

Miksi sitten Neuvostoliitto ei varautunut Saksan hyökkäykseen, vaan päätti hyökätä itse? Syy on siinä, että Stalin luotti Hitleriin - Stalin kaikessa vainoharhaisuudessaan ja psykopatiassaan epäili syvästi länsivaltoja, mutta luotti Hitleriin. Hän piti länsivaltoja epäluotettavina ja Hitleriä luotettavana. Miksi? Siksi, että hän kuvitteli muiden valtiomiesten olevan samanlaisia kuin hän itse - läpeensä moraalittomia, kieroja ja vailla mitään omaatuntoa tai kunniaa. Hän piti Hitleriä itsensä kaltaisena sosialistina (mitä hän olikin, hän vain ei ollut marxilainen sosialisti) ja jopa ihaili tätä, ja hän oletti Hitlerin olevan samoilla linjoilla hänen itsensään kanssa. Stalin siis piti vihollistaan ystävänään (ja sama kääntäen) ja hänen syvä halveksuntansa demokratiaa kohtaan ajoi hänen potentiaaliset liittolaisensa - länsivallat - Hitlerin syliin. Stalin yksinkertaisesti ei tuntenut vihollistaan. Hän kuvitteli voivansa pettää Hitlerin, kuten hän oli pettänyt kaikki muutkin kanssaan tekemisiin joutuneet valtiomiehet. Mutta tällä kertaa hän unohti, että never try to bullshit a bullshitter. Hitler iskikin ensin.

Nyt sitten se poliittisesti epäkorrekti ajatus: onko mahdollista, että operaatio Barbarossa tosiasiallisesti pelasti Euroopan 1941? Vastaus on kyllä, ja jopa varsin todennäköisestikin niin. Sota oli tuleva joka tapauksessa; ja Saksan isku merkitsi, että se sota käytiin Neuvostoliiton alueella - ja se muuttui tuhoamistaisteluksi ja liikuntasodaksi. Eurooppa sai 3 vee hengähdys- ja toipumistaukoa.

Itse sodan lopptulosta se ei kuitenkaan muuttanut. Punainen pahuus voitti mustan pahuuden; ja hinnan siitä maksoi Venäjän väestö - Venäjä menetti liki 20 miljoonaa ihmistä. Mutta samalla tuo hyökkäys veti Britannian ja USA:n lopullisesti mukaan sotaan - ja Saksa joutui kahden rintaman sotaan, jota se ei enää kestänyt. Saksa murskattiin idässä ja se luhistui lännessä. Mutta on todennäköistä, että ilman operaatio Barbarossaa Stalinin rynnistys olisi loppunut vasta Cabo de São Vicentessä ja koko Eurooppa olisi vajonnut kommunismin barbariaan.

Koko ihmiskunnan historia on tragedia, joka muuttuu aina välillä farssiksi.

Porsaita äidin oomme kaikki

Tämä joululaulu tuli eittämättä mieleen oheisesta uutisesta - espanjalaisopettaja kertoi jamon ibericosta (paikallisesta ilmakuivatusta kinkusta) luokassa, muslimioppilas sattui kuulemaan asian ja veti siitä kik-herneen nenukkiinsa. Hän teki asiasta rikosilmoituksen, aiheena rasismi. Tarpeetonta sanoa, että espanjalaiset itse eivät olleet asiasta huvittuneita.

Tarina ei kerro, suhtautuiko poliisi asiaan asian vaatimalla huumorilla, mutta reconquista on espanjalaisille asia, jonka suhteen heillä on hyvin huono huumorintaju. Mutta jouluvitsistä tuo käy oikein mainiosti.

Cochinitas de la madre somos todos nosotros.

Elokuvat ja todellisuus

Amerikkalaiset tykkäävät tehdä sotaelokuvia omista voitoistaan ja esittää omat joukkonsa sankarillisina supermiehinä. Silloinkin, kun alkuperäinen tarkoitus on kuvata aivan toisenlaista ihmistä (John J. Rambo elokuvassa "Taistelija"), Hollywood aivan varmasti kääntää tämän mielikuvan päälaelleen. Niinpä mielikuvamme amerikkalaisesta sotilaasta on jonkinlainen voittamaton yli-ihminen.

Britit tykkäävät tehdä sotaelokuvia joko omista tappioistaan tai sitten Pyrrhoksen voitoista ja he esittävät omat sotilaansa jotenkin rassukoina ja olosuhteiden uhreina. Niinpä mielikuvamme brittisotilaasta on jonkinlainen luuseri.

Mutta parhaan arvion saa kuitenkin aina viholliselta. Japanilaisten mielestä yksi britti vastasi kymmentä amerikkalaista, ja saksalaisten mielestä kaikkein pelottavin ääni taistelukentällä oli säkkipilli. Toisaalta myös Irakin operaatio kertoi omaa karua kieltään toisaalta briteistä - ja toisaalta amerikkalaisista.

Yhden osapuolen vapaustaistelu on kaikille järjestäytynyttä rikollisuutta

Vanhan latteuden mukaan yhden osapuolen terroristi on toisen osapuolen vapaustaistelija. Ha haa, oli niin klišee ettei tuollaista löydy edes Hikipediasta. Mutta tuohon latteuteen voidaan hyvin lisätä vielä toinen sivulause: ...ja kaikille osapuolille järjestäytynyttä rikollisuutta.

Kuten Clausewitz toteaa, kaikki sota on taloutta eli suomeksi sanottuna kaikki sotiminen maksaa. Rahaa. Ilman fyrkkaa ei mistään sotimisesta tule mitään. Myös sissisota, terrorismi ja vapaustaistelu maksaa. Ja se kaikki pitää rahoittaa jollakin.

Ruukinmatruuna tykkää kovasti Freakonomics-blogista, sillä sieltä löytää paljon sellaisia kätkettyjä selityksiä asioille, joita ei muualta välttämättä löytäisi, ja tällä kertaa Freakonomics paljastaa, että al-Qaida is nothing but a racket - al-Qaida ei ole mitään muuta kuin rikollinen bisnes. Voidaan haudata ne olettamukset, että se olisi jonkinlainen vapaustaisteluorganisaatio tai että se olisi edes uskonnollinen fanaatikkojärjestö. Freakonomicsin mukaan al-Qaida on rakenteeltaan ja toimintatavaltaan täysin samanlainen kuin mikä tahansa organisoituneen rikollisuuden muoto - se on täysin rinnastettavissa mafiaan, yakuzaan, triadeihin tai moottoripyöräjengeihin tässä suhteessa. Sen ainoa tavoite on tuottaa rahaa johtajilleen.

Olemme tähän mennessä pitänyt al-Qaidaa löyhänä yksittäisten solujen organisaationa. RAND Corporationin selvityksen mukaan todellisuus on toisenlainen; kyseessä on tiukasti keskusjohtoinen organisaatio, jossa kuitenkin eri organisaatiotasoilla on hyvin vapaa päätäntävalta. Organisaatio siis toimii ylhäältä alas, mutta hyvin vähäisessä määrin alhaalta ylös, eikä lateraalikoordinaatiota ole nimeksikään.

Tämä on tyypillinen rikollisorganisaation toimintatapa.

Kaupan päälle raha keskittyy organisaation ylätasolle, taistelijat itse eivät saa juuri minkäänlaista kompensaatiota riskeistään ja vain aniharva taistelija rikastuu. Yhtäläisyydet rikolliseen liiketoimintaan ovat ilmeiset, ja RANDin raportin mukaan al-Qaidaa ovat eniten haavoittaneet ne samat konstit, millä FBI nujersi Mafian Yhdysvalloissa: rahahanojen sulkeminen ja rahoituslähteiden tyrehdyttäminen. Irakin al-Qaida pyörittää siis omaa mafiamaista liiketoimintaansa, jonka ydinosaamisalue on terrori ja väkivalta. Sen bisnestä ovat kiristys, huumekauppa, alkoholimyynti, salakuljetus ja varkaudet. USA:n toiminnan tehtyä terrorin vaikeaksi Irakissa on Irakin al-Qaidan toiminta jatkuvasti muuttunut enemmän ja enemmän järjestäytyneen rikollisuuden suuntaan ja vähemmän ja vähemmän taisteluorganisaatioksi.

Koko juttu muistuttaa irvokkaalla tavalla Joseph Hellerin Me sotasankareita, jossa sota muuttuu itse itseään pyörittäväksi bisnekseksi. Mutta al-Qaida tuntuisi olevan täynnään Milo Minderbindereitä. Olemme nähneet, miten Osama bin Laden poseeraa Al Caponen tapaan ja miten hänen suunsa on paljon suurempi kuin hänen käsiensä teot. USA on saanut murskattua al-Qaidan aika tasan tarkkaan taistelu- ja terrorivoimana.

Mutta miksi luopua hyvästä bisneksestä? Samaisen raportin mukaan al-Qaida pärjäsi vuonna 2006 niin hyvin Irakissa, että se kykeni lähettämään rahaa muualle. Afganistanin al-Qaida on tosiasiallisesti yksi maailman suurimmista huumeliigoista - ja sen päämarkkina-alue on islamilainen maailma, eritoten šiialainen Iran, jossa arviolta noin 2,3% koko väestöstä on narkomaaneja. Pyhä sota on muuttunut aivan pelkäksi rikosbisnekseksi ja uskonsotureista on tullut mafiosoja.

Miksi USA ei ole murskannut al-Qaidaa lopullisesti? Miksi se murskaisikaan? Taas on aikaan saatu tilanne, jossa kaikki voittavat: USA:n poliitikot saavat ylläpidettyä sotaa, jossa he ovat voitolla, USA:n armeija saa rahoitusta ja uusia kivoja aseita, sotilaat saavat taistelukokemusta ja päästään kokeilemaan uusia strategioita, taktiikoita ja doktriineja, ylennyksiä ja kunniamerkkejä on jaossa, Irakista on saatu vastenmielinen diktaattori pois, Irakin öljy virtaa jälleen, irakilaiset itse ovat helpottuneita kun enää ei tarvitse pelätä Baathin salaista poliisia - al-Qaida on paljon pienempi riesa, al-Qaida pystyy jatkamaan rikollista toimintaansa, maailman kaikki dzihadistit pääsevät fantasioimaan pyhästä sodasta, ja iranilaiset narkomaanit saavat huumeensa. Ainoa, joka häviää, on Iranin šiiahallinto ja iranilaiset äidit. Plus ne onnettomat, jotka joutuvat al-Qaidan rikollisbisneksen kohteeksi.

Clausewitz oli jälleen oikeassa: sota on bisnestä. Myös pyhä sota.

Kenestä tulee natsi?

Arvoisa lukija, olet vuonna 1935 Lontoossa, pubissa nimeltään Eagle and Sceptre. Paikka on ulkosaksalaisten suosiossa, ja koska olet huolestunut ääriliikkeitten noususta, päätät tarkkailla että kenestä pubin asiakkaista saattaisi tulla natsi. Ruukinmatruunan vastaukset ilmestyvät jossakin vaiheessa kommenttiosastolle. Paikassa soi baijerilaismusiikki, pretzelit tuoksuvat ja olut virtaa.

Alfa on vanhan aatelissuvun jäsen. Hänen esi-isänsä taistelivat jo Manfredin rinnalla Beneventossa, ja tunnistat suvun nimen sekä sota- että kulttuurihistoriasta. Hän on ensimmäisen maailmansodan veteraani. Alfa on lukenut yliopistossa kielitieteitä ja toimii British Museumin vierailevana tutkijana. Hänestä huokuu aristokraattisuus, kohteliaisuus, huolitellut käytöstavat ja sellainen itsekuri ja määrätietoisuus, minkä vuosisatainen perinne saa aikaan.

Bravo puolestaan on Alfan vanha sotakaveri ensimmäisestä maailmansodasta. Bravo syntyi työväenluokkaiseen perheeseen, meni jo nuorena töihin keramiikkatehtaaseen, meni sotaan korpraalina, osoitti sekä poikkeuksellista urhoollisuutta että älykkyyttä, komennettiin upseerikouluun ja hän kotiutui majurina. Sodan jälkeen hän on toiminut keramiikkatehtaan työnjohtajana. Hänen silmistään heijastuu valtava tiedonjano ja määrätietoisuus. Kun puheenne kääntyy paavin ja Mussolinin neuvotteluihin, hän tuhahtaa jotain taikauskosta.

Charlie on Alfan toveri yliopistovuosilta. Hän on yksinhuoltajaäidin poika, keskiluokkaisesta perheestä. Mutta toisin kuin Alfalle, hänelle elämä ei ole hymyillyt. Hänen yliopistouransa on ollut kovaa taistelua apurahoilla ja pienellä palkalla, ja vaikka se onkin jatkuvasti ollut nousujohteinen, ovet ovat pysyneet kiinni. Häntä ei ole kutsuttu jäseneksi yhdistyksiin eikä seuroihin, mutta kukaan ei voi kiistää hänen tieteellisiä ansioitaan. Hän toimii sekä luennoitsijana että hänen artikkeleitaan on julkaistu tiedelehdissä, mutta hänestä huomaa, että hän ei pidä yliopistomaailmasta - hänen pätevyytensä on useasti sivuutettu sopivampien, kuten sukunimen, perusteella.

Delta on Bravon lapsuudenystävä. Hänestä näkee, että hän on älykäs ja pohdiskeleva persoonallisuus, ja hän toimi ensimmäisessä maailmansodassa lentokonemekaanikkona. Sodan jälkeen hän säästi kaikki rahansa opiskeluun ja suoriutui lopulta niin hyvin, että hän pääsi Münchenin teknilliseen korkeakouluun lukemaan lentotekniikkaa. Hän on töissä Fairey Aviationilla Heathrow'ssa ja hän on päässyt mukaan Marcel Lobellen työryhmään suunnittelemaan Fleet Air Armille tukialuskoneita. Hänen nukkavieru ulkomuotonsa kätkee suunnattomasti tarmoa.

Echo puolestaan on sievään jakkupukuun pukeutunut neitonen. Hän on naimisissa erään myyntiedustajan kanssa. Hän kertoo, että hänen avioliittonsa ei ole niin onnellinen kuin mitä se voisi olla. Hänen miehensä pettää häntä ja on juopuneena väkivaltainen, mutta hän sanoo silti olevansa ylpeä miehestään. Hänellä on kolme lasta, joista hän toteaa kasvattavansa kunnon kansalaisia, toisin kuin isästään. Hänestä huokuu feminiinisyys ja hän sanoo seuraavansa urheilua innostuneesti. Meikin alta silmäkulmasta näkyy häviävän sinelmän jäänteet.

Foxtrot on suunnilleen samanikäinen kuin Echo, ja yhtä kaunis ja valloittava. Hänellä oli edessään loistava tulevaisuus näyttelijänä, mutta hän päättikin mennä naimisiin ja valitsi äitiyden. Hän on valloittava luonne, hänellä on viisi onnellista lasta, ja hän kertoo, ettei hänen ihana ja uskollinen virkamiesmiehensä ole kertaakaan edes nostanut ääntään häntä vastaan. Hän on nainen, jota miehet jumaloivat - ja hän jumaloi aivan yhtä lailla miestään, joka oli aikoinaan Cambridgen soutujoukkueessa.

Golf puolestaan on nuori jalkapalloilija. Charlien tavoin hän on yksinhuoltajan poika, työväenluokkaisesta perheestä. Hänen äitinsä ei ole koskaan sanonut hänelle "ei" ja hän ei ole elämässään koskaan joutunut pettymään. Hänestä jää täysin amoraalinen vaikutelma; säännöt ovat hänelle olemassa vain venyttämistä varten, ja hän ikäänkuin kokeilee, mitä kaikkea hän voi tehdä joutumatta ikävyyksiin. Hänellä on kaksi aviotonta lasta. Hän on kohtelias ja hyvätapainen tavalla, jonka tunnistat tekopyhyydeksi, ja hän on turhamainen ja komeileva.

Hotel on myös nainen. Hän on keskiluokkaisesta perheestä, viisilapsisen perheen vanhin tytär, ja hänestä näkyy ulospäin sekä ahkeruus että itsekuri. Hän on töissä konttoristina lontoolaisessa firmassa, ja hän on uupumaton ja työteliäs konekirjoittaja. Hän puhuu paljon filosofiasta, josta hän on kiinnostunut, mutta kovin pintapuolisesti, ja kun puhutte Paavista ja Mussolinista, puheenne kääntyy aborttiin. Paljastuu, että hän kannattaa abortin täydellistä vapauttamista ja eutanasian sallimista.

India on hänkin nainen, yksinhuoltaja. Hänen miehensä kuoli työtapaturmassa, josta hänen työnantajansa keplotteli varsin ilkeällä tavalla ulos. India on tämän jälkeen sinnitellyt pätkätyöstä toiseen, ja toisinaan hän käy seurakunnan leipäjonossa saadakseen ruokaa lapsilleen. Hän sanoo vihaavansa sekä kapitalisteja heidän petollisuutensa ja ahneutensa vuoksi että ammattiyhdistyksiä siksi, että ne ovat vain työläisten eliitin asialla, ja kirkkoa hän pitää pelkkänä isona huijauksena. Hänestä näkee, että elämä on hänelle kovaa taistelua, ja hän toteaa, ettei ole huvittunut siitä, miten Alfan kaltaiset ihmiset syntyvät etuoikeuksiin kultalusikka suussa ja miten Charlien kaltaiset osaavat ihmiset joutuvat tyytymään armopaloihin. Hän pääsääntöisesti kuitenkin tienaa riittävästi pitääkseen itsensä ja lapsensa suunnilleen leivässä.

Juliet on Alfan tutkimusassistentti, nainen. Hän on tyypillistäkin tyypillisempi harmaavarpunen. Hän ei välitä feminiinisyydestään; hän viihtyy mieluummin tutkijankammiossaan ja toisaalta kentällä. Hänelle seksuaalisuus merkitsee hyvin vähän. Opetustyö on hänelle lähinnä välttämätön paha. Hän on ajatuksissaan analyyttinen ja syvällinen. Hän vihaa kommunisteja kuin ruttoa, ja hän on Britanniassa ollessaan aina äänestänyt konservatiiveja.

Kilo on olemuksestaan päätellen ihminen, jonka kanssa ei ole hyvä joutua poikkiteloin. Hän toimi huoltoupseerina sodassa. Hän on myyntipäällikkö, osaa viittä kieltä, ja on naimisissa pankinjohtajan tyttären kanssa. Hän on komea ja hyvin suosittu, ja hänellä on melko suuri osakesalkku. Hän on sosiaalinen ja tulee hyvin toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Kun alatte puhumaan filosofiasta, hän tuhahtaa ja toteaa jotain Britanniasta kaupustelijoiden kansakuntana.

Lima on nuori opiskelija Oxfordista - lapsinero, joka tuli Britanniaan tekemään tohtorintutkinnon. Huomaat nopeasti, että hän osaa keskustella ihan mistä tahansa aiheesta ja on aivan uskomattoman syvällinen. Hän osaa samalla myös pointata ihan mistä tahansa aiheesta logiikan aukot, viat ja ongelmat - hän on tyypillinen vastarannankiiski. Kun puhutte Paavin ja Mussolinin suhteesta, hän toteaa ne pointit, missä fascistihallitus on epäonnistunut - ja mitä sen olisi pitänyt tehdä.

Mike esittää nimekseen Hannes Friedman. Hän on paikalla liikeasioissa - hän on saksalaisen olutpanimon edustajana, ja hän pahoittelee, ettei hänen panimonsa kykene toimittamaan olutta niin nopeasti kuin hän pystyisi. Puheenne kääntyy logistiikkaan, ja hän toteaa, että nykyjärjestelmässä kaikki on niin tehotonta ja kaoottista ja että jonkun pitäisi saad hiukan järkeä talouteen. Kysyt häneltä hänen sukunimestään, ja hän toteaa, että hänen isoisänsä oli rabbi, mutta hänen isänsä on naimisissa aivan tavallisen saksalaisen kanssa ja että heille uskonto ei merkitse yhtään mitään - olennaista on, että asiat hoituvat.

November saapuu paikalle. Et ole milloinkaan nähnyt niin salskeaa, vaaleatukkaista nuorukaista kuin tämä parikymppinen poika on. Hänen älykkäät siniset silmänsä ja lihaksikas vartalonsa kielivät urheilusta ja itsekurista, ja hänen sukunimensä, Kretschmer, viittaa vanhaan kustantajasukuun. Hän puhuu huonoa englantia, ja kertoo olevansa kotoisin Hessenistä.

Oscar kuitenkin keskeyttää teidät. Hän on Alfan miespalvelija ja hän sanoo Alfalla olevan asiaa. Huomaat, että Oscar on palvellut monia ihmisiä aikaisemminkin ja että hän on hyvä ihmistuntija. Huomaat Alfan ja Oscarin kunnioittavan toisiaan hyvin syvästi.

Papa on Miken tavoin opiskelija Oxfordista. Virkamiesperheen poika Papa on viehtynyt kommunismiin, hän on luontainen organisoija ja hän on loistava puhuja, ja hänellä on vaikutusvaltainen ystäväkunta. Vaikka hänen opintonsa eivät olekaan oikein edenneet, hän on hyvin aktiivinen oppilaskunnassa ja hänellä on voimakas luonne. Hän puhuu koko ajan kapitalismin kukistamisesta, sorrettujen työläisten vapauttamisesta orjuuttajiensa ikeestä ja sanoo tuntevansa hyvin voimakasta sympatiaa Indian kaltaisia ihmisiä kohtaan. Papa puhuu hyvin halveksivaan sävyyn Kilosta, ja mielellään siteeraa Charlie'a.

Quebec on pubin kokki. Hän palveli sodassa vääpelinä. Hänellä on hyvin hajanainen työhistoria, ja hän on toiminut useasti lakonrikkurina. Hän sanoo vihaavansa sosialidemokraattien mafiaa ja kaikkialle lonkeronsa tunkevia ammattiyhdistyksiä. Dipsomaniaan taipuvainen Quebec kiroaa sitä, kun Schalke hävisi 5-0 eikä semifinaaleista ole tietoakaan, mutta ainahan voi mennä katsomaan Englannin liigaa. Hän kertoo useasti heränneensä krapulassa pidätettynä väkivaltaisesta käytöksestä jalkapallo-ottelun jälkeen.

Romeo toimii puolestaan saksan kielen opettajana lontoolaisessa koulussa. Hän äänestää Labouria, ja hän pahoittelee sitä, miten hän joutui taistelemaan brittejä vastaan Passchendalen mudassa ja liejussa kolme vuotta. Romeo tuntee Saksan historian ja maantiedon läpikotaisin, ja hän sanoo lukevansa Britannian historiaa oppiakseen ymmärtämään brittiläistä luonnetta. Hän pitää Shakespearesta, Dickensistä ja Drydenistä, ja osaa itse vastata niihin Goethella, Schillerillä ja Heinellä. Hän kertoo äänestäneensä aina Weimarin tasavallan vaaleissa.

Skalpeerauspörssi

Skalpeerausta - eli pääsylippujen pimeää kauppaa - pidetään yleisesti ottaen äärimmäisen epämoraalisena tapana keinotella. Siinä kyse on keinotekoisesta niukkuuden luomisesta eli skalpeeraaja ostaa valtavan määrän lippuja johonkin konserttiin, urheilutapahtumaan, festivaalille jne - ja jälleenmyy ne sitten halukkaille alkuperäistä paljon korkeampaan hintaan, vetäen itse voitot välistä.

No. Kapitalismi lähtee siitä, että yhdelläkään toimijalla ei ole minkäänlaista käsitystä oikeasta ja väärästä eikä minkäänlaista moraalista selkärankaa, ja että he kaikki ovat täydellisiä psykopaatteja. Kapitalismi ei tunne käsitettä "oikea" ja "väärä" yhtään sen enepää kuin reaalipolitiikkakaan - se tuntee vain käsitteet "voitto" ja "tappio".

Skalpeeraus on yksi arbitraasin muoto: myyjä on luonut täydellisen niukkuuden, t.s. tuotteen (lippujen) kysyntä ylittää tarjonnan moninkertaisesti, ja hän voi myydä tuotteensa (lippuja) ilman riskiä, sillä hintatasapaino nousee keinotekoisen niukkuuden vuoksi paljon korkeammaksi kuin mitä lippujen nimellisarvo (lippuluukun hinta) on. Niinpä skalpeeraaja voi pyytää lipuista sen hinnan, minkä ostaja on valmis sydänverellään maksamaan - vaihtoehtoa ei ole. Vähän siis niinkuin amerikkalainen terveydenhoito.

Suhtautuminen skalpeeraukseen vaihtelee maittain ja lainsäädännön mukaan. Suomessa yhdelle henkilölle myytävien lippujen määrä on rajoitettu ja järjestäjän tulee aina jättää tietty määrä lippuja myytäväksi ovelle. USA:ssa skalpeeraukselle ei ole mitään sääntöjä. Britanniassa skalpeeraus on kriminalisoitu ja julkisen syytteen alainen rikos. Euroopassa yleisesti katsotaan, että joukkotapahtumaan osallistuminen on paikalle ehtivien oikeus; USA:ssa katsotaan, että joukkotapahtumaan osallistuminen on maksukykyisten oikeus. Suhtautuminen skalpeeraukseen on johtanut vaihteleviin tilanteisiin: Suomessa varsinainen skalpeeraaminen on harvinaista, sillä keinotekoista niukkuutta ei synny. USA:ssa puolestaan lippuja on lähes mahdotonta saada muualta kuin skalpeeraajilta; Britanniassa taas lippuluukut ruuhkaantuvat ja jonoja syntyy kuin entisissä sosialistimaissa. Kullakin lähestymistavalla - skalpeerauksen tekeminen kannattamattomaksi, skalpeerauksen täydellinen vapaus ja skalpeerauksen täyskielto - on puolensa.

Mutta skalpeeraukselle - ja sen synnyttämälle arbitraasille - on olemassa pelottavankin hyvä talouselämän analogia, ja se on pörssitoiminta. Pörssitoiminnassahan pelataan nollasummamarkkinoilla: osakkeiden määrä on vakio, ja pääsääntöisesti osakkeille on enemmän kysyntää kuin tarjontaa. Niinpä hinnat määräytyvät kysynnän ja tarjonnan mukaisesti sikäli kuin erilaiset automaattiset osto- ja myyntiohjelmat niitä kykenevät manipuloimaan ja miten velkavivulla kyetään hintoja kampeamaan tarpeen mukaan ylös tai alas. Osakkeiden hinnoissa on tyypillisesti 50-400% ilmaa, "goodwilliä", verrattuna yritysten substanssiarvoon.

Pörssitoiminta on saanut alkunsa siitä, että yritykset ovat myyneet osakkeitaan saadakseen pääomaa yrityksen tarpeisiin. Nykypäivänä pörssitoiminta on kuitenkin aivan puhdasta keinottelua, aivan kuten skalpeerauskin.

Mutta skalpeerauksen ja pörssin yhtymäkohdat eivät tähän lopu. Skalpeeraus on nimittäin synnyttänyt myös johdannaismarkkinat. Aivan kuten pörssissä osakemarkkinat ovat synnyttäneet johdannaiset - optiot, warrantit, futuurit, termiinit - myös skalpeeraus on synnyttänyt omat sijoitusinstrumenttinsa.

Sanalla "sijoitusinstrumentti" on paha kaiku; kun mainitaan, että pankki on kehittänyt uuden sijoitusinstrumentin, se kuulostaa about samalta kuin että jos se olisi kehittänyt uuden konetuliaseen. Mutta täsmälleen kuin pörssitoiminatkin on luonut instrumentit, myös amerikkalaisesta skalpeerauksesta löytyvät optiot, futuurit, warrantit ja muut tavallisen lipunostajan pään menoksi ja skalpeeraajan oman pepun pelastamiseen tarkoitetut instrumentit. Skalpeeraajat voivat esimerkiksi myydä etukäteisoptioita vaikkapa istumapaikan mukaan tai lipun ostamiseen tietyllä hinnalla skalpeeraajalta. Moraalitontako? Kyllä, mutta entä sitten? Sitä sanotaan kapitalismiksi, ja se on tehnyt Yhdysvalloista suuren.

Ikävä kyllä Iso-Britannia on mennyt askeleen skalpeeraajista edelle. Glastonburyn festareille myydään enää vain henkilökohtaisia lippuja; tällä estetään lippujen jälleenmyynti täysin. Lippuja ostetaan ja vaihdetaan vain henkilötodistusta vastaan, eikä lippu ole siirrettävissä.

Aika näyttää, mikä on skalpeerauksen kannalta mielekkäin lähestymistapa: suomalainen, missä estetään keinotekoisen niukkuuden syntyminen, amerikkalainen missä kapitalismi pääsee toimimaan täysillä vaiko brittiläinen, jossa liiketoiminta on kiellettyä samalla tavoin kuin se oli Natsi-Saksassa. Kyse on vain siitä, pidetäänkö skalpeerausta moraalittomana toimintana vai pidetäänkö sitä yhtenä vapaan yritteliäisyyden muotona.

Ruusu

Ruusu millään toisella nimellä ei tuoksu yhtä ihanalle kuin ruusu.

Sensijaan uloste haisee paljon vähemmän pahalle, kun hajuaineita kutsuu merkaptaaneiksi, skatoliksi, indoliksi ja vetysulfidiksi.

Kodikkuus

Kodin kodikkuus on kääntäen verrannollinen sen tyylisuunnitteluun.

Päivän mietelmä

Kun maistat sushia, syö alle inkivääriä. Se puhdistaa suun, neutraloi kalan ja riisin sekä soijan maut ja virittää makuhermot.

Kun tarjoat sushia, tarjoa se soija-wasabikastikkeen kanssa. Se peittää alleen pilaantuneenkin kalan maun, epäpuhtauksista ja makuvirheistä puhumattakaan.

Öljyä, kenraali Petraeus

Syy, miksi amerikkalaisjoukot istuvat Afganistanissa tiukasti kuin jalkasilsa eikä heitä saa sieltä lähtemään raspillakaan, on nyt selvinnyt.

Afganistan ei ole pelkästään Sun Tzun tarkoittama sidospistemaasto (intersecting ground) eikä se myöskään ole pelkästään olennainen öljylogistiikan kannalta. Petraeus on toiminut aivan kuten Sun Tzu kehottaa: sidospistemaastossa muodosta liittolaissuhteita [paikalliseen väestöön]. Afgaanit eivät tykkää talipäistä - he kutsuvat Talibania nimellä luder ung, "kylmäsydämiset", eikä heitä oikein innosta Kabulin läpikorruptoitunut kleptokraattihallintokaan, mutta amerikkalaiset itse vaikuttavat olevan jopa huolestuttavan suosittuja paikallisten mielestä. Kaupan päälle USA ja NATO ovat tehneet enemmän Afganistanin kaikkein alistetuimman ja sorretuimman ihmisryhmän - naisten - hyväksi kuin kaikki maailman humanistit yhteensä.

Mutta ei pelkästään niin, että amerikkalaiset olisivat siellä humanitäärisistä syistä tai internationalistisen velvoitteensa vuoksi. Afghanistanista on nimittäin löydettty öljyä.

Uutisen mukaan Afghanistanin maaperän alla löytyy miljardien dollarien (ja eurojen) edestä luonnonvaroja ja energiaa, ja öljyntuotanto on käynnistettu jo. Tuotanto tällä hetkellä on vaatimattomat 800 barrelia (127 000 litraa eli noin säiliövaunullinen tai kolme säiliöautollista) päivässä, mutta sitä on tarkoitus lisätä. Öljyä arvioidaan olevan 1,6 miljardia barrelia eli siis 254 kuutiokilometriä - eli suunnilleen saman verran kuin vettä kaikissa Suomen järvissä yhteensä!

Ei ihmekään, ettei amerikkalaisilla ole lähipäivinä suunnitelmia lähteä Afganistanista, ja ilkeämpi ihminen tietysti kysyisi, että onko heillä edes ylipäänsä suunnitelmia voittaa koko sotaakaan siellä. Kun sotaa pidetään yllä, se on vihollisen maaperällä ja kuluttaa vihollisen resursseja, sota on poissa länsimaista, ja koska vihollinen taistelee miesvoimalla ja NATO kalustolla, on todennäköisempää että viholliselta loppuvat ensin miehet kuin NATO:lta kalusto. Koska ruukinmatruuna on sellainen kyyninen kirjanoppinut kuin olemme tottuneet huomaamaan, hän kysyy jälleen: kuka hyötyy? Vastaus on yllättävä: kaikki hyötyvät. USA saa öljynsä, kapitalistit rahallisen voittonsa, islamistit ylläpidettyä viholliskuvaansa, al-Qaida saa propagandavoiton, Kabulin hallitus pysyy vallassa, NATO-maat saavat sotilaskokemusta, kenraalit oppivat uusia strategioita ja taktiikoita, sotilaat itse saavat taistelukokemusta ja ylennyksiä, uutistoimistot saavat uutisia ja kaikki maailman gutmenschit pääsevät moraalisäteilemään. Ainoa, joka todella häviää, on Afghanistanin kansa.

Yksikään kansakunta ei ole ikinä hyötynyt pitkittyneestä sodasta, toteaa Sun Tzu avausluvussaan. Mutta Sun Tzu ei tuntenut kapitalismia. Yksikään kansakunta ei hyödy pitkittyneestä sodasta, mutta sensijaan sotakeinottelijat hyötyvät kyllä - heidän etunsa onkin mahdollisimman pitkittynyt, mahdollisimman matalan intensiteetin ja mahdollisimman kuluttava sota. Meidän on turhaa enää tässä vaiheessa moralisoida mitään sotakeinottelusta, sillä se on vapaata markkinataloutta ja täysin kapitalismin mukaista toimintaa. Kun on kysyntää, on tarjontaakin, ja hinnat muodostuvat luonnollisen markkinamekanismin kautta sen mukaisiksi.

Sodassa tärkeintä ei siis ole voitto, vaan voiton maksimointi.

Päivän sarkasmi

Markkinatalous lähtee siitä olettamuksesta, että kaikilla toimijoilla on luja uskonnollinen ja eettinen vakaumus.

Kapitalismi lähtee siitä olettamuksesta, että kaikki toimijat ovat täysin amoraalisia psykopaatteja.

Sähkökitaratehtaat vaarassa

Koreoiden välit kiristyivät jälleen pykälällä, kun Etelä-Korea päätti näyttää pohjoiselle, että meillä ei säikytä ja meillä ei surra - Etelä-Korean laivasto pitää ampumaharjoituksen kiistanalaisen saaren lähistöllä.

Tähän on nyt tultu. Kommunistisen Kimin dynastian johtama Pohjois-Korea uhittelee kapitalistiselle Etelä-Korealle nyt siihen malliin, että heillä on mielessä jotain sellaista, jonka jälkeen hukassa on enemmänkin kuin koko kaarallinen. Kim nimittäin pelottelee, että he nukettavat Etelä-Korean.

Edes Leonid ei sentään kehdannut tuhota sähkökitaratehtaita. Täytyneekin käydä koppaamassa se Epiphone sieltä Metallikaupungin Metalli-Musiikista niin kauan kun niitä vielä saa. Lapset saavatkin tänä jouluna yhteiseksi lahjakseen ikioman Les Paulin.

Pohjois-Korea kuitenkin on järjestänyt itsensä apumattiin. Sen ainoa liittolainen, Kiina, ei ole huvittunut nuoremman Kimin sekoilusta, ja maa itse on käytännössä selvitystilassa. Sota voi päättyä täsmälleen kahdella tavalla: joko Pohjois-Korean täydelliseen tuhoon, tai sitten molempien Koreoiden täydelliseen tuhoon, ja ikävä kyllä nuorempi Kim suunnittelee tuota jälkimmäistä. On erittäin epätodennäköistä, että Kiina avustaisi Kimin sotasekoiluja mitenkään, ja toisaalta on yhtä varmaa, että USA kyllä auttaa eteläistä liittolaistaan - sillä on vieläkin jotain hampaankolossa 1950-luvulta. Sopii vain toivoa, ettei tilanne lähde tuosta eskaloitumaan.

Jäähyväiset rock and rollille?

Tämä laulu tulee eittämättä mieleen Koreoiden kärhämästä. Pahaksi onneksi niin Tokailla, Ibanezilla, Epiphonella kuin Samickillakin on tehtaat Koreassa, ja Kim uhkaa nukettaa sähkökitaratehtaat...

Pelastaako Venäjä Suomen työllisyyden?

STX Finlandin säästöliekillä elänyt Helsingin telakka siirtyi jokin aika sitten venäläisomistukseen - ja hetikohta sen jälkeen se sai laivatilauksen. Tilaus tuo 1000 henkilötyövuotta lisää telakalle.

Ruukinmatruunaa on syytetty russofobiasta, mutta hän on aina ollut sitä mieltä, että venäläiset ovat erinomaisia bisneskumppaneita - he osaavat vaatia, mutta he maksavat hyvin ja he tietävät, että suomalaiseen voi luottaa. Samaa ei voida sanoa kaikkien muiden kulttuurien edustajista.

On sanottu, että sodanjälkeisenä aikana ja Kekkoslovakian aikaan Suomi oli liian riippuvainen idänkaupasta. Mutta kuinka kukaan voi olla liian riippuvainen hyvästä bisneskumppanista ja bisneksestä? Silloin on taottava, kun rauta on kuumaa - tämä on kapitalismin kultainen sääntö numero yksi, ja jälkiviisaus on tunnetusti viisauden kaikkein lattein muoto.

Suomen talouden El Dorado ei ole lännessä. Se on idässä. Venäjä on aina ollut Suomelle hyvä kauppakumppani, ja se on sitä yhä. Venäjän-kauppa on perinteisesti ollut Suomelle hyvä tulonlähde, ja Suomen talous kuitenkin riippuu viennistä. On todennäköistä, että jo pelkästään niin triviaali asia kuin yhteensopiva raideleveys Venäjän rautateiden kanssa tulee takaamaan Suomelle merkittävän kilpailuedun Venäjän markkinoilla, puhumattakaan Suomen ja suomalaisten tuotteiden hyvästä maineesta Venäjän markkinoilla.

Me pelkäämme, että Venäjä tulee ja soluttaa yhteiskuntamme ja ostaa täältä kaiken mikä irti lähtee. Mutta loppujen lopuksi vain se, millä eletään, merkitsee, ja kauppa se on joka kannattaa, ja parasta mahdollista sosiaaliturvaa on mahdollisimman alhainen työttömyysprosentti. Ehkäpä rautatie on lopultakin se paras tapa panna rautaa rajalle - ja Allegron kyydissä pääsee Pietariin. Ehkä meidän on syytä toivottaa pikemminkin venäläiset kuin amerikkalaiset investoijat tervetulleiksi; se merkitsee työllisyyttä.

Maailman vanhin ansa

Ruukinmatruuna on seurannut Wikileaks-farssia suupielet virneessä, ja Julian Assangen ympärillä pyörivää soppaa. Koska ruukinmatruuna tykkää kovasti vanhoista kiinalaisista konfliktinhallinnan klassikoista, ja tutkii niitä ymmärtääkseen konflikteja ja niiden hanskaamista, niin ruukinmatruuna on päätynyt Julian Assangen osalta ainoaan mahdolliseen johtopäätökseen:

Kyseessä on hunajapurkki.

Strategia #31 eli hunajapurkki on houkutus, jota aiottu uhri ei voi vastustaa - ja tässä tapauksessa kyse on seksuaalisesta viettelystä. Assangelle on järjestetty viettelys, jota yksikään heteromies ei voi vastustaa: nainen. Hän on narahtanut tuohon ansaan, ja mikäpä sen helpompaa kuin tämän jälkeen syyttää Assangea seksuaalisesta ahdistelusta ja hyväksikäytöstä? Ruotsin yhteiskunta on paranoidi seksismin suhteen psykoosiin asti, ja Ruotsin varsin feministiset lait tekevät hunajapurkin virittämisen sekä erittäin helpoksi että erittäin houkuttelevaksi, ja mikäpä sen parempi tapa narauttaa Assangen kaltainen ikävä ihminen kuin hunajapurkki?

Samalla saadaan läimäistyä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Paitsi että Julian Assange saadaan narautettua ja vangittua, myös hänen maineensa ja uskottavuutensa saadaan tuhottua - mikäpä tässä kaksinaismoralistisessa maailmassa olisikaan sen parempi tapa kompromettoida ikävä ja hankala mies kuin leimata hänet seksuaalirikolliseksi?

Lisäys 17. joulukuuta 2010 kello 10:21 Tämä tytsy kiksautti Assangen kanssa. Kyllä, kyseessä on ollut hunajapurkki.

Koko juttu haisee kuin h*ratalo laskuveden aikaan, lainataksemme Sean Conneryä elokuvasta Lahjomattomat.