Vapaa-ajattelun kuolema, osa II

Filosofiaan liittyy käsitteenä tai pikemminkin pseudokäsitteenä anti-ismi. Se tarkoittaa filosofiaa tai katsantokantaa, joka on olemassa vain negaationa ja joka vastustaa kaikkea vain vastustamisen vuoksi. Pääsääntöisesti anti-ismi on hauskaa, mutta se on hyvin hedelmätön katsantokanta - se ei johda yhtään mihinkään.

Ateismi on pohjimmiltaan pelkkää anti-ismiä - se on katsantokanta, joka on olemassa vain negaationa. Ateismia on ollut yhtä kauan kuin on ollut uskontojakin, mutta pohjimmiltaan ateismi ei ole muuttunut Lukianoksen päivistä mihinkään - se on ja on pysynyt anti-ismina.

Ateismi on kiinteä osa kaikkia sosialistisia ideologioita. Se on marxismin kanonisoitu ja ainoa virallinen maailmankatsomus - ei ole olemassa kommunistia, joka ei samalla olisi ateisti - ja samalla suurin osa niistä ateisteista, jotka eivät joko ole nörttejä tai niitä oikeistolaisia, joille kaikella on hinta mutta millekään ei ole arvoa, ovat sosialisteja. Ateismi on ensisijaisesti miesten juttu - vain aniharva nainen kehtaa tunnustautua ateistiksi.

Ateismi on ensisijaisesti yritys ratkaista teodikean ongelmaa kiistämällä se. Ateismi on symbolinen isänmurha: asettumalla itse auktoriteetiksi jumalten sijaan ihminen samalla kiistää kaikki transkendentiaaliset lait, sanktiot ja seuraamukset - ihminen ottaa suvereniteetin omiin käsiinsä ja kiistää kaiken metafyysisen vastuun teoistaan ja valinnoistaan. Ehkä kaikkein symbolisimmin tätä edustaa Ludwig Feuerbachin ajattelu. Mutta Friedrich Nietzsche on suora Feuerbachin aivolapsi - ja tertiäärinen syfilis on todellakin hyvän ja pahan tuolla puolen.

Toissijaisesti ateismi on yritys redusoida koko maailma luonnontieteisiin ja materialismiin. Tämä on ensisijaisesti nörttien katsantokanta. Väitetään, että Otaniemessä ja Hervannassa 95% populasta olisi ateisteja, ja sen verran mitä ruukinmatruuna tupsulakkikansaa tuntee, väite saattaa hyvinkin pitää paikkaansa. Mutta tämä katsantokanta johtaa väistämättä vaikeuksiin alettaessa pohtimaan metafysiikan ulottuvuuksia - tyypillisesti tämän katsantokannan edustajat pyrkivät kiistämään ns. elämän perimmäisten kysymyksien, kuten miksi me ylipäänsä olemme täällä, mielekkyyden kokonaan.

Kolmas - ja nykypäivänä hyvin vaiettu - syy ateismille on ideologia; yleensä marxismi tai joku marxismilähtöinen ideologia, kuten vihervasemmistolaisuus, poliittinen korrektius, kukkahattuliberalismi tai telaketjufeminismi. Tällainen ihminen on dogmaattinen ateisti - hän on sitä koska ideologia vaatii niin ja sillä sipuli, mitenkään sen kummemmin perustelematta asiaa itselleen muutoin kuin mitä ohjesääntö sanoo. Nämä ihmiset olisivat valmiita vaikka imemään Leninin balsamoitua k*rpää jos heidän manuskansa niin käskisi.

Vapaa-ajattelijoiden liittoa on männävuosina - täysin aiheesta! - pidetty änkyrästalinistien viimeisenä etäpesäkkeenä, mutta sitämukaa kun vanhat änkyrästalinistit muuttavat vanhainkoteihin ja krematorioihin, Vapaa-ajattelijoiden liiton jäsenistö muuttuu sinne toiseen äärilaitaan - venkulalibertaristeihin. Vapaa-ajattelu on oksimoroni - harvoin tapaa yhtä dogmaattista ja yhtä robottimaista porukkaa oikeastaan missään keskustelussa, ja tästä on nörttiateisteille oikeastaan annettava bongot - he osaavat ajatella. Ikävä kyllä älykkyys ei ole sama asia kuin viisaus, ja se että osaa ajatella detaljeja, ei tarkoita että osaisi ajatella kokonaisuuksia. Mutta vapaa-ajattelijoiden ideologia on ensisijaisesti ja tiukasti juurikin anti-ismiä.

Kari Rydman esitti omassa blogissaan näkemyksensä samasta aiheesta. Tuohon ei oikeastaan ole enää mitään lisättävää. Mitä ateisteille on tarjottavanaan ns. elämän isoihin kysymyksiin ja maailman eettisiin sekä epistemologisiin ongelmiin? Ei yhtään mitään - pelkkää matalamielistä hedonismia! Pidetään hauskaa ja nautitaan elämästä, lallallaa!

No. Ruukinmatruuna pitää käsitettä kulttuurievoluutio truismina. Ja ruukinmatruunalle kulttuurievoluutio ei ole mitään kivaa ja ylvästä kehitystä ja kulttuurin riemumarssia barbariasta ja raakalaisuudesta kohti huikaisevaa ja ylvästä edistystä. Ruukinmatruunalle kulttuurievoluutio on analoginen biologisen evoluution kanssa - päämäärätön, sokea voima, johon liittyy olemassaolon taistelu ja joka vaikuttaa aina tässä ja nyt, ei milloinkaan tulevaisuudessa. Oikeastaan vasta memetiikan ymmärtäminen auttaa todella ymmärtämään kulttuurievoluutiota ja miten se toimii ja mistä siinä on kyse. Kulttuurievoluutiossa toimijoina ovat eri meemit ja meemipleksit siinä missä biologisessa evoluutiossa geenit ja eliöt. Ja kulttuurievoluutio on sotaa - sotaa ihmisten mielissä ja ihmisten välillä, verissäpäin, ja vain kelvollisimmat pääsevät jatkoon. Muiden osana on tuhoutua.

Memeettisessä olemassaolotaistelussa sellaisella asialla kuin meemin totuusarvo ei ole mitään merkitystä, sen välinearvo on kaikki kaikessa. Tästä syystä vaikkapa astrologia roikkuu vuosituhannesta toiseen ihmiskunnan riesana - sillä on välinearvoa, vaikka se onkin täyttä stiiknafuuliaa. Mutta vielä suuremmassa määrin tämä toteutuu uskontojen kautta. Sillä, onko niillä totuusarvoa tai mikä uskonto on totta ja mikä ei, ei ole mitään väliä. Väliä on vain sillä, mikä on niiden välinearvo.

Ja tätä yksikään ateisti ei ikinä ymmärrä. Kari Rydman kirjoittaa:

Kirjoittajalla eivät varoituskellot soineet kahdessa olennaisessa kohdassa. Hänen gurunsa kysyy, onko uskonto totta. Totta siis missä mielessä, missä koordinaatistossa, missä kontekstissa. Näiltä totisilta saarnamiehiltä voisi jatkoksi kysyä, onko runous totta, onko taide totta, onko elämä totta? Palatakseni aikaisemmin käsittelemääni Hellaakosken runoon, onko totta että hauki kiipesi kuusen latvukseen? Jos vastaus on sama kuin uskontojen kohdalla, totean ettei näin yksoikoisten ajatusvammaisten kanssa kannata jatkaa väittelyä.

Guru taistelisi "hurjasti" myös sellaista uskontoa vastaan, joka loisi maan päälle paratiisimaiset oltavat, mutta joka ei olisi "todenmukainen ja tarkka" kuvaus maailman luonteesta. Siis kenen mielestä, kenen arvioimana, millä kriteereillä? Kirjoittajilla on vastaus etukäteen valmiina, eikä tuo nyt kovin "hurjasti" tieteelliseltä ajattelutavalta tunnu.

Ja tämä tuntuu olevan kovin monen ateistin ongelma - "väärin sammutettu!" Ateisti on valmis poimimaan rusinat pullasta - siis hyötymään uskonnon aikaansaamista yhteiskunnallisista hyvistä - muttei itse investoimaan omaa panostaan sen ylläpitämiseen. Ja Timo Eskola on kiinnittänyt samaan asiaan huomiota. Esseessään Vapaa-ajattelun sietämätön keveys hän toteaa ateismin anti-ismi-luonteen: ateismi ei muodosta sellaisenaan mitään koherenttia maailmankuvaa eikä tarjoa mitään selityksiä eikä vastauksia - se on olemassa vain vastustaakseen, vain repiäkseen rikki ja vain tuhotakseen.

Timo Eskola osoittaa varsin taitavasti ateismin ja varsinkin vapaa-ajattelun anti-ismiluonteen: sillä ei ole todellisuuden rakennetta koskevia ontologisia perusteita, ei eettisiä perusteita, ei ihmiskuvaa, ei tietoteoriaa, ei eskatologiaa - ei yhtään mitään. Se on pelkkä filosofinen musta aukko.

Miksi näin? Kun pohditaan uskonnon, aatteen, ideologian tai filosofian mielekkyyttä, aivan ensimmäisenä herää kysymys siitä, miten maailmankuva tai maailmankatsomus muodostetaan ja mitkä ovat sen perustekijöitä. Tämän jälkeen voidaan pohtia sen suhdetta yleisiin filosofian ja tieteen käsityksiin, jotta ne olisivat kaikkien osapuolien edes jossain määrin hyväksymiä. Mutta Timo Eskolan teesit ovat kovia, ja ne vaativat perusteluja. Hän kuitenkin perustelee käsityksensä varsin vakuuttavasti.

Ei todellisuuden rakennetta koskevia (ontologisia) perusteita

Kokonaisvaltaiseen maailmankatsomukseen tulisi kuulua ainakin käsityksiä tietoteoriasta, maailmankuvasta ja arvoteoriasta. Onko ateisteilla jonkinlainen yhteinen perusväittämä todellisuuden luonteesta? Mitään sellaista ei ole tullut vastaan, eivätkä ateistit itsekään myönnä sellaista olevan. He eivät myöskään esittele mitään tiettyä opaskirjaa tai yleisteosta, jonka perusteella asian voisi tarkistaa. Mutta mikä se olisi? Aristotelisen filosofian vaikutuksesta 1700-luvun rationalistit kehittelivät materialistisen maailmankuvan, jossa täydellinen järjestelmä selitti todellisuuden ilman jumalia. Tiedättehän: biologia selittyy kemialla ja kemia fysiikalla. Ergo: ihminen on biorobotti. Lopputuloksena olivat Ranskan vallankumouksen kauhut. Vai olisivatko he hegeliläisiä? 1800-luku palautti transsendenttisen filosofiaan rajulla tavalla. Hegelin järjestelmä puolestaan perustui täysin metafyysiseen perustaan. MJutta Hegel on ollut kahden 1900-luvun suurimman katastrofin - kommunismin ja kansallissosialismin - oppi-isä. Toiseen jouduttiin ihmistieteiden tietä kuljettaessa ja toiseen luonnontieteitä. Molempien oli kertakaikkiaan pakko tapahtua. No, toistasataa miljoonaa munaa rikottiin, mutta missä on omeletti? Ei missään. Tämä henkinen konkurssi johti lopulta ensin eksistentialismiin ja nyt postmodernismiin. Heideggerin eksistentialismi oli vasta alkusoittoa sille, mitä Sartre omalla tahollaan ja Derrida, Foucault sekä Lyotard omalla tahollaan saivat aikaan. Tämän jälkeen kaikki on ollut lopullisesti sekaisin. Käsitys siitä, että on olemassa vain yksi tieto, yksi totuus ja yksi ontologia, on nykyfilosofiassa hylätty - anything goes, ja your guess is as good as mine eli kaikki mahdollinen on totta omassa viitekehyksessään. Filosofeille Sokalin jäynä ei ollut mikään jäynä. Älä naura meille toteaisi Jante-laki, mutta keisarilla ei siitä huolimatta ollut vaatteita. 2000-luvulla kukkaan puhjennut postmodernismi ei tunnusta enää yhtään tieteen vanhoista suurista kertomuksista. Mitä siis on tiede, mitä on tieto - ja kenellä siis on oikeus määritellä, mitä on tiede?

Aatteelliselle suuntaukselle ei riitä se, että väittää olevansa tieteellinen. Tieteellinen maailmankuva on myös ilmaistava. Ei riitä myöskään pelkkä viittaaminen yliopistoon, sillä yliopisto on täynnä keskenään kamppailevia näkemyksiä. Vapaa-ajattelijoiden yhdistys ei ole kyennyt ilmaisemaan minkäänlaista yhtenäistä käsitystä todellisuuden rakenteesta. Ateismi ei edusta tieteellisyyttä.

Ei tietoteoriaa

Tietoteorian eli epistemologian perimmäinen kysymys on: mitä tieto on? Empiristille tämä kysymys on yksinkertainen. Liekö tämä syynä siihen, että suuri osa suomalaisista ei-marxilaisista ateisteista on nörttejä - insinöörejä tai luonnontieteiden edustajia, kuten kemistejä ja biologeja. On lohdullisen helppoa esittää olevansa tieteellinen, jos tiede määritellään kokeellisen tarkastelun ja pelkän empirian avulla.

Mutta empiria ei kykene selittämään ns. elämän suuria kysymyksiä, joita Daniel Nylund on ansiokkaasti käsitellyt. Empirismin ainoa vastaus ko. kysymyksiin on selittää ne mielettömiksi ja kehottaa vaikka miettimään nautintoja ja miten niitä saisi - tästä puhui jo Freud aikoinaan. Mutta filosofisessa mielessä puhdas empirismi on kovin kestämätön lähtökohta. Me tiedämme, että materia on vain yksi energian ilmenemismuoto, ja materia tosiasiallisesti on vain pelkkää tyhjyyttä. Onko todellisuus siis sittenkin varsinaisesti olemisen lauseiden takana? Postmodernismi on sotkenut empirismin ja materialismin kauniit kuviot jälleen. Jacques Derridan mukaan kieli peittää todellisuuden. Mahdollinen empiria koskee vain ilmiön syntyä ja tämäkin "jälki" peittää omat jälkensä liittyessään valmiin järjestelmän merkkiin. Postmodernismissa empiria ei puhu mitään todellisuudesta, vaan pelkästä kielestä. Emme siis tiedä enää mitään. Logos on kuollut. Emme tiedä edes sitä, että emme tiedä mitään. Meillä on pelkkiä luuloja, uskomuksia, väitteitä ja argumentteja, mutta ei tietoa.

Lienee lähes tarpeetonta mainita, että ateisteilla ei ole tästä aiheesta mitään määrättyä tai kanonisoitua näkemystä. Toisin sanoen ei ole olemassa mitään tietoteoreettista käsitystä, joka olisi (distinktiivisesti) tunnusomainen nimenomaan ateismille - ja kuitenkin jopa ateistien useasti siteeraaman Ilkka Niiniluodon mukaan juuri se olisi välttämätön edellytys perustellulle maailmankatsomukselle.

Ei ihmiskäsitystä

Lienee varsin yksinkertaista todeta, että ateistt eivät edusta mitään tiettyä ihmiskäsitystä - muuta kuin sitä, että ihminen edustaa maailmankaikkeuden huippua, suvereenia, despoottia, diktaattoria. Mutta ateismi ei anna mitään selitystä joka koskisi ihmisen perusolemusta, ihmisyyden luonnetta tai ihmisen elämisen merkitystä, ja Nylund kiinnittää huomiota myös tähän.

Mikäli vapaa-ajattelijat ovat yksinkertaisesti vain materialisteja ja olisivat loogisia johtopäätöksissään loppuun asti, pitäisi kaiketi ajatella, että heidän mielestään ihminen on perusolemukseltaan materiaa. Ergo, olemme pelkkiä biorobotteja. Ihmisellä ei siis ole merkitystä eikä arvoa itsessään sen enempää kuin saastalla viemärissä, limanuljaskalla, nilviäisellä tai rotalla. Tällaista ihmiskäsitystä on historian kuluessa kokeiltu - tuhoisin tuloksin, eikä yksikään ateisti, jolla on tippaakaan tolkkua, julistaudu tämän käsityksen kannattajaksi, sillä se merkitsisi sosiaalista itsemurhaa. Ankarimmatkin ateistit Camus'n ja Sartren tapaan ovat päätyneet jonkinlaisen ihmisyyden olettamiseen ja ihmisarvon käsitteeseen vähintäänkin käytännön tasolla.

Darwinismin mukaan ihminen puolestaan olisi eläin. Evoluutioteoria voi antaa tiettyä pragmaattista tukea hieman pidemmälle viedylle ihmiskäsitykselle. Mikäli materia sattuu kehittymään eläinkunnaksi, ja kun vielä hermokimppu kehittyy isoiksi aivoiksi, voi tietoisuus määritellä ihmisyyttä autonomisesti. Darwinismin klassinen ongelma tosin on siinä, että luonnollisimmillaan ihminen on laumaeläin ja petoeläin. Mikäli yksilön arvoa ja etenkin oikeuksia haluttaisiin perustella tuollaisen luonnollisen argumentin avulla, perustelu joudutaan tekemään ristiriidassa darwinismin lähtökohtien kanssa. Toisin sanoen ihmisyys on mahdollista ainoastaan tilanteessa, jossa ihminen ei ole laumaeläin eikä petoeläin. Ihminen on siis ihminen vain silloin, kun hän toimii todellista luontoaan vastaan. Tämä puolestaan johtaa väistämättä uskontoon.

Darwinismi ei olekaan ollut kovin suosittu ihmiskäsityksen perusta, koska sen jäljet todella pelottavat. Sen osoittaa koko joukko ajattelijoita Nietzschestä Adolf Hitlerin kautta Pentti Linkolaan. Darwinisti ei kykene muodostamaan myönteistä, petomaisuuden välttämättä poissulkevaa ihmiskäsitystä. Hän pystyy ainoastaan kehittelemään hieman irrationaalisen ja petomaisuuden kanssa kilpailevan, humanistisen käsityksen ihmisen merkityksestä. Darwinistin peikkona vaanii jatkuvasti yli-ihmisyyden ihanne, jolla kyllä riittää sosiaalidarwinistisia kannattajia joka sukupolvessa - ikävä kyllä. Ehkäpä Pekka-Eric Auvisen teot puhuvat riittävästi tämän katsantokannan puolesta ja mihin se lopulta johtaa.

Mutta empirismin perusteella ihmiskäsitystä ei myöskään saisi perustella millään metafyysisellä tekijällä, koska empirismi kiistää metafysiikan. Tässä tapauksessa yksilön ulkopuolella ja materiaalisen maailman tuolla puolen ei siis olisi mitään yleistä "ihmisyyttä", johon voitaisiin vedota ihmisen merkitystä arvioitaessa. Looginen empirismi ei johda varsinaisesti minkäänlaiseen ihmiskuvaan eikä ihmiskäsitykseen. Ihmiskäsitys sellaisena, kuin se elämänkatsomustiedossa yleisesti määritellään, joutuu suuriin vaikeuksiin loogisen empirismin ympäristössä, ja nämä ongelmat johtuvat metafysiikan hylkäämisestä. Ateismi ei siis kykene luomaan mitään muuta ihmiskuvaa kuin sen, että ihminen on sieluton orja ja vahvemman oikeus on ainoa oikeus.

Ei eettistä arvoteoriaa

Arvoteoria sisältää käsityksen hyvästä ja pahasta sekä käsityksen oikeasta ja väärästä. Itse asiassa kyseessä on kaksi eri asiaa; Lännen uskonnoissa on perinteisesti keskitytty hyvään ja pahaan, kun taas Idän uskonnoissa on keskitytty oikeaan ja väärään. On eri asia pohtia ihmisen hyvää kuin pohtia, onko jokin teko oikein tai väärin. Toki ne liittyvät toisiinsa, mutta jako on etiikan teoriassa usein tehty, ja se on hyödyllinen. Roolipeliterminologialla tuo ensimnainittu on jako Good-Evil kun taas jälkimmäinen on Lawful-Chaotic.

Arkisessa keskustelussa eettisiä kysymyksiä käsitellään yleensä sen kummemmin pohtimatta. Ihmiset siirtyvät yleisten kuvitelmiensa ja toiveidensa perusteella selittämään hyväksymiään arvoja miettimättä tarkemmin, ovatko nämä yhteensopivia heidän muiden näkemystensä kanssa. Mutta vaikka arkielämässä tämä robottimainen toiminta tepsiikin aika hyvin, näin ei kuitenkaan filosofisella tasolla sovi toimia, kun maailmankatsomusta muodostetaan.

Perinteisesti ateismi on kiistänyt kysymykset sekä hyvästä että pahasta ja oikeasta sekä väärästä pelkkinä tilannekohtaisuuksina ja mielipidekysymyksinä. Mutta näiden käsitysten pohjalta on mahdotonta luoda mitään koherenttia etiikkaa - ateistinen etiikka on aina väistämättä pelkkää nihilismiä. Ensinnäkin normatiivinen etiikka koskee teoriaa oikeasta ja väärästä. Täytyy ensin tietää, mitä pitää tehdä, koska se määrää sen, mikä on oikein ja/tai tuottaa hyvää. Moraaliset lait ja säännöt ovat tällöin päteviä riippumatta subjektiivisista arvoista. Materialistit tuskin kannattavat tätä, koska käsitys perustuu metafyysiseen lähtökohtaan.

Situaatioetiikka kuulostaa ehkä helpommalta. Se on edellisen sovellutus, joka ei usko sääntöjen kykenevän kattamaan kaikkia tapauksia. Tilanteet tulee arvioida kukin erikseen eettisen maksiimin tavoittamiseksi. Mutta tästä on enää kukonaskel nihilismiin - ja ilman metafyysistä ulottuvuutta sinne joudutaan vääjäämättä, ennemmin tai myöhemmin.

Utilitarismi puhuu yleisestä hyvästä: "suurin mahdollinen onni mahdollisimman suurelle määrälle ihmisiä". Oikea on teko, joka lisää hyvän olemassaoloa enemmän kuin muut vaihtoehdot. Ongelmana on vain se, että kaikki riippuu kaikesta, ja yleisen hyvän lisääminen yhtäällä voi johtaa katastrofiin toisaalla. Utilitaristin mielestä on hyvä rakentaa Suomi vaikkapa täyteen ydinvoimaloita, koska näin saadaan riittävästi energiaa kaikille. Hupsista. Toisaalta myöskään onni ja onnellisuus eivät ole yhteismitallisia. Ongelmaksi väistämättä tulee sen määrittely, mikä tuottaa ihmiselle onnea. Onko se tavara vai vaatimaton elämä? Hedonismi vai eudaimonismi? Seksi vai sivistys? Utilitaristit jäävätkin yleensä maailman kovien realiteettien edessä vasta Maslow'n tarvehierarkian ensimmäiselle hyvinvoinnin askelmalle. Se siis ei voi olla ratkaisu tähän ongelmaan.

Jotkin käsitykset korostavat yhteisen hyvän sijasta yksilön hyvää (eettinen egoismi). Nimensä mukaisesti se pyrkii yksilön hyvään, ja tähän pohjaa libertarismi. Jokaisen ihmisen uskotaan todellisuudessa toimivan näin. Tämä käsitys vastaisi kaiketi jossain määrin evolutionistisen ideologian sosiologisia tulkintoja. Mutta libertarismi olettaa jokaisen ihmisen olevan moraaliton psykopaatti! Ei ole mitään, mikä pitäisi sen erossa nietzscheläisestä nihilismistä, todellisesta egoismista - ja Ayn Randin osoittama posketon ihailu William Hickmania kohtaan osoittaa asian todella olevan näin. Somalia on kaikkein paras esimerkki siitä, mitä libertarismi tosielämässä merkitsee.

Niinpä moni evolutionistisen materialismin kannattaja on käytännössä päätynyt eettiseen relativismiin. Oikea ja hyvä yhdelle on eri kuin toiselle. Vaihtoehtoliikkeiden ja vihreän liikkeen naturalismi kulkee tähän suuntaan. Eettisiä arvostelmia ei perustella enää millään objektiivisella tekijällä. Mitään universaalisti oikeaa tai hyvää ei ajatella olevan edes olemassa. Tämä on myös postmodernille ajalle tyypillinen ja siten nykyään yleistyvä käsitys.

Mutta reaalimaailmassa tästä seuraa yleinen kaaos, anarkia - ja helvetti. Jokainen ihhminen pitää omia arvojaan ja käsityksiään oikeina, ja kahden erilaisen käsityksen joutuessa ristiriitaan ne ratkaistaan väkivallalla - joko sosiaalisella, institutionalisella tai fyysisellä. Saako kiven heittää ikkunaan? Saa, jos ei jää kiinni - tai saa, jos vakuutus maksaa. Tästä saamme nauttia suurkaupungeissamme joka knullande ilta. Jos kaikki kulttuurit ja moraalikäsitykset ovat yhtä hyviä, kannibalismi on pelkkä makuasia. Mitä siis enää nillitämme Hitleristä? Holokausti oli hyvä asia natsien maailmankuvan mukaan, emmekä siis mitenkään voi tuomita sitä tai pitää sitä pahana tai vääränä asiana.

Jos ateistit todella olisivat itselleen rehellisiä ja edustaisivat tuota eettistä relativismia, mitä siitä seuraisi heidän maailmankatsomukselleen? Reaalimaailmassa tuloksena olisi katastrofi. Mutta filosofisestihan eettisen relativismin mukaan etiikka ei voi perustua tietoon. Siksi näkemys on tyypillinen juuri merkityksen katoamista ja aatteiden diskursiivisuutta julistavien postmodernien ajattelijoiden keskuudessa. Tämä seikka puolestaan synnyttää melkoisen sisäisen ristiriidan - ateistit siis yhtä aikaa kannattavat tiedon etiikkaa ja vastustavat sitä.

Timo Eskolan johtopäätös on tyrmäävä: ateismilla ei ole maailmankuvaa. Se on pelkkää anti-ismia. Ateistien käsitykset eivät ainoassakaan kohdassa täytä maailmankatsomuksen vaatimuksia. Heillä ei ole valittua näkemystä maailman rakenteesta eikä tiedon hankinnan luonteesta. He eivät edusta mitään tiettyä filosofiaa. Heillä ei ole ihmiskäsitystä. Eikä heillä varsinaisesti ole edes eettistä teoriaa, vaikka he tuntuvat toimivan jonkin teorian puitteissa käsitystään sen tarkemmin jäsentämättä . Väite "tieteellisestä maailmankäsityksestä" on täysin vailla perusteita.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö monilla yksittäisillä ateisteilla voisi olla tieteellistä maailmankäsitystä tai etiikkaa tai tietoteoriaa. Pikemminkin voisi sanoa, että varmasti on. Vox Day on tarkastellut asiaa varsin hyvin. Mutta tämän high church Atheismin vastapainona on sitten luiskaotsainen low church Atheism, joka on pikemminkin nullifidianismia: en tiedä eikä oikeastaan voisi vähempää kiinnostaakaan. Kuitenkin yksittäisten ateistien maailmankäsitykset muodostavat niin laajan kirjon, että ne jäävät väistämättä keskenään ristiriitaan. Siksi edes heidän yhteen kootuista näkemyksistään ei ole mahdollista koostaa vapaa-ajattelun ideologiaa. Ateismi sallii sisälleen mitä tahansa ankarasta loogisesta empirismistä mitä villeimpään derridalaiseen dekonstruktionismiin - ja lopputuloksena on soppa, josta ei Erkkikään ota selvää.

Mitä tämä ateistinen anti-ismi oikein sitten on? Se voidaan tiivistää pähkinänkuoreen kuuteen doktriiniin:

1. Oma ideologia häivytetään. Yksikään ateisti ei ikinä julkisuudessa myönnä olevansa kommunisti, fascisti, nihilisti, libertaristi tai sosiaalidarwinisti. Tai jos on, näistä ideologioista sanoudutaan tiukasti irti, sillä ne herättävät ns. suuressa yleisössä vielä pahemman mielikuvan kuin yksikään uskonto. Niiden kannattajiksi tunnustautuminen kompromettoisi ateistin pahasti - siksi ateismi näyttäytyy pelkkänä memeettisenä tyhjyytenä ulospäin.

2. Estetään keskustelu omaksutuista lähtökohdista. Yksikään ateisti ei ikinä salli minkäänlaista keskustelua hänen oman lähtökohtansa kritisoinnille; yksikään ateisti ei myöskään milloinkaan kykene hyväksymään vaihtoehtoja omalle anti-ismilleen. Ateistin elämänohje on jatkuvaa hyökkäystä, ei milloinkaan puolustusta.

3. Julistetaan hyödyllisyyttä vain yleisellä tasolla. Tämä tarkoittaa omaan napaan tuijotusta - siekailematonta hedonismia, piittaamattomuutta, välinpitämättömyyttä tai skientismiä.

4. Polarisoidaan kaksi valtaryhmittymää. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan. 'Nuff said. Toki on sitten olemassa hyödylliset hölmöt, joista jo Lenin puhui.

5. Esitetään vastustajat typeryksinä. Missään ei ole niin valtavaa ylimielisyyttä, ivallisuutta, pilkallisuutta ja vihamielisyyttä kuin ateistileirissä silloin kun pitää kohdata uskonto ja sen edustajat - varsinkin, jos kyseessä on niinsanotusti kiltti, munaton ja rauhanomainen uskonto. Tästä voi helposti vakuuttua vaikkapa lukemalla Kansakunnan vessanseinää eli Suoli24:n uskontopalstaa.

6. Ryhmään hyväksymisen ehtona edellytetään toisen näkemyksen halveksunta. Tämä oli ruukinmatruunan havainto jo 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa silloisessa sfnetissä, ja se ei ole miksikään muuttunut kahdessakymmenessä vuodessa. Mutta tämä "jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan" -ajatuskaava on pysynyt samana vuosisadasta toiseen. Ja miksipä ei olisi? Viha synnyttää vihaa ja samanlaiset hakeutuvat toistensa seuraan.

Polarisointi on ateos,ossa kyllä tehokasta. Vastustaja on tiedossa. Ateismin modus vivendi on kristinuskon ja kristillisen kirkon vastustaminen. Vapaa-ajattelijoiden liiton julistukset ilmaisevat tätä pyrkimystä ja sen ohjelmat, kuten kirkosta eroamisen edistäminen, ovat tämän ilmentymiä.

Mutta mitä tapahtuu, jos tämä ajatuskaava viedään loogiseen lopputulemaansa? Jokainen uskonto synnyttää näköisensä yhteiskunnan, ja jokainen ateistinen yhteiskunta on väistämättä Neuvostoliitto. Clean and simple.

Ateistott eivät kuitenkaan ole missään tehneet näkyvällä tavalla tiliä Nietzschen, Leninin, Stalinin, Hitlerin, Maon ja Pol Potin kanssa. Toisen maailmansodan kauhujen jälkeen olisi vähintäänkin kohtuullista, että jokainen Nietzschen aatteisiin vetoaja selvittelisi suhdettaan herramoraalin käsitteeseen ja yli-ihmisen "koviin arvoihin", joista Nietzsche niin ahkerasti puhui. Eikä yksikään ateisti ole ikinä tehnyt tiliään selväksi Leninin kanssa - Leninin, joka aiheutti koko ihmiskunnan suurimman yksittäisen katastrofin koko maailmanhistorian aikana. Vastustavatko ateistit tuota "säälin uskontoa", joka aina oli Nietzschen hampaissa? Onko anteeksiantamus heikkouden merkki? Onko kirkko säälistä säilyttänyt liian paljon sitä, minkä "olisi pitänyt tuhoutua" (Nietzsche, Hyvän ja pahan tuolla puolen)? Onko köyhien avustaminen, diakonia, diakonissalaitos ja sen terveydenhuolto, koulujen perustaminen, lukutaidon edistäminen tai useimpien länsimaisten valtioiden lainsäädäntötyöhön osallistuminen ollut virhe? Milloinka Vapaa-ajattelijoiden liitto on viimeksi tehnyt mitään sosiaalityötä, diakoniaa, avioliittoneuvontaa, nuorisotyötä, ruokajakelua tai oikeastaan yhtään mitään sitä yhteiskunnallista työtä, mihin valtio ei kykene eikä halua ja mikä jää ateistien pilkkaaman, halveksivan ja vihaaman valtiokirkon niskoille? Vapaa-ajattelijat kykenevät tekemään irvokkaita pilkkaparodioita kristinuskon menoista, kuten häistä, hautajaisista, kasteesta tai vaikka rippileiristä, mutta kaikki jää pelkkien seremonioiden apinoinnin asteelle.

Ateistien kritiikki kristillistä moraalia vastaan perustuu väistämättä joko Leninin tai Nietzschen esimerkkiin. Siksi tuon moraalin ulkopuolelle jäävä alue liittyy pakostakin partikulaariseen moraaliin - joko luokkamoraaliin tai herramoraaliin. Mikäli ateistit eivät selvitä suhdettaan Leniniin ja Nietzscheen, heitä on syytä pitää nihilisteinä. Lisäksi on varottava heidän yhteiskunnallisia kannanottojaan samalla vakavuudella kuin muiden bigottien esittämiä, kovien arvojen mukaisia esityksiä. Ateismi on ideologisesti näiden linjoilla. Siksi selvittelylle on kipeä tarve.

Samalla tavalla ateismin seurannaisvaikutukset tuleva näkyville vapaa-ajattelijoiden ja Humanistiliiton yhteiskunnallisissa kannanotoissa. Kirkot ovat kaikin tavoin heidän hampaissaan. Päiväkodeista ja kouluista tulee poistaa ruokarukoukset, jumalanpalvelukset ja muu uskonnollinen toiminta. Tällaisen toiminnan vaikutuksesta suvivirren veisaamisesta on tullut uskonnollista propagandaa ja joulunäytelmäkin on joissain kouluissa liki kriminalisoitu.

Lopputuloksena on ollut memeettinen tyhjiö - aivan kuten Juri Bezmenov asian esitti. Suomalaiset eivät enää kertakaikkiaan tiedä, keitä he ovat ja mitä. Mutta mitään uutta fiksua ja filmaattista järjen aikakautta ei ole tullut. On saatu aikaan sadoittain villisti toistensa kanssa kilpailevia uususkontoja, ja koko ajan uhkanamme on aasialainen henkinen ruttotauti, islam.

Mutta eihän siinä noin pitänyt käydä? Vai pitikö sittenkin. Bezmenov kirjoittaa auliisti "hyödyllisistä hölmöistä" ja miten heidät tulee teloittaa heti sovjetisoinnin jälkeen. Sillä mitäpä muutakaan ateistit lopultakaan ovat kuin islamin hyödyllisiä hölmöjä tässä kulttuurievolutiivisessa meemien ja meemipleksien välisessä olemassaolotaistelussa?

Kertokaapa se.