Meillä Suomenmaassa lienee monenlaista laulajaa
on metallia, tangoa ja Suomi-rokkaajaa
Onhan pitkiä ja pätkiä ja miestä sekä naista
Mutta kenelläkään sanottavaa ei oo minkäänlaista.
Mistä saataisikaan Suomeen uusi Juice?
Eihän kukaan osaa riimitellä kuin se -
Lyriikat nuo äkkipäätä
ovat pelkkää lässynläätä
mistä saataisikaan Suomeen uusi Juice?
Meillä Suomenmaassa varmaan kaikki vallan hyvin on
kun Suomi-rockin sanoma on niin olematon
Ihmisääni pelkkä soitin lienee joka laulajalle
vai onko meillä käyttöä vain särökitaralle?
Mistä saataisikaan Suomeen uusi Juice?
Yhtä pistävä ja sarkastinen kuin se -
Hectorkin jäi eläkkeelle,
kuka saatais' Tampereelle?
mistä saataisikaan Suomeen uusi Juice?
Eihän Suomi-rock nyt viihdettä voi olla aivan silkkaa
yhteiskunnan sekoilua kukaan uskalla ei pilkkaa
Eput, Leevi, Pelle - kaikki painuneet on unholaan
kovasti nyt Juicen saappaantäyttäjää me kaivataan!
Mistä saataisikaan Suomeen uusi Juice?
Verbaalinen akrobaatti aivan kuin se -
Freukkareiden Myllykoski
ei oo sama sooloposki
Mistä saataisikaan Suomeen uusi Juice?
Saturday, April 9, 2011
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
Posts
13 comments:
Orjallisen loppusoinnullinen riimittely on lähinnä ahdistavaa. Ei mulla muuta.
N.N., musiikkilyriikka on aina väkisinkin loppusoinnullista. Musiikkilyriikka ei kertakaikkiaan toimi vapaamuotoisena.
Orjallisen loppusoinnullinen riimittely toimii paremmin kuultuna, vapaamuotoinen runo puolestaan visuaalisena, luettuna.
Ensin pitäisi saada Suomeen uusi Kekkonen ja maailmaan uusi kylmä sota...
Juice oli (minun mielestäni ainakin) Kekkoslovakian ilmiö, ja aika pitkälle aikaansa sidottu. En usko hänen musiikkinsa kestävän niin hyvin aikaa kuin esim. Alangon ja Nurmion.
Tietyssä mielessä Juice oli Suomen Frank Zappa. Tarkoitan nimenomaan sisältöä, en muotoa - Juice ei ollut musiikillisesti kovin kunnianhimoinen. Molemmat herrat olivat vakaumuksellisia vastarannankiiskiä ja satiirikkoja.
Juice suurin saavutus taitaa olla se, että hänen esimerkistään suomalaisen rockin kieleksi vakiintui Suomi. Tietenkin Hector oli tehnyt suomenkielistä kunnianhimoista musiikkia jo aiemmin, mutta Juicen vaikutus nuoriin muusikoihin oli uskoakseni paljon suurempi.
Urogallys, eihän sillä musiikilla olekaan niin väliä. Sanoituksilla ja lyriikalla on.
Meillä ei ole ketään Juicen kaltaista verbaaliakrobaattia enää. Ehkä Freukkarien Pekka Myllykoski voi parhaimmillaan päästä yhtä lähelle, mutta ei kuitenkaan samaan.
Juicehan on lähellä Jukka Virtasen kaltaista monella alalla huippulahjakasta pohdiskelijaa. Kun Allah saapuu kaupunkiin -biisi joskus 90-luvun puolivälissä tehtiin, ei moni ymmärtänyt sanoittajan kaukokatseisuutta: "Kun Allah saapuu kaupunkiin, se ensin liittyy Vihreisiin". Juicen musiikki on niin yksinkertaista peruskamaa, että se muistuttaa paljon Dylanin alkuajan tuotantoa. Molemmat jättivät kusimerkin poppiin, mutta tulevat sukupolvet kasvattavat omat juicensa ja dylaninsa.
Mutta nyt kun kysyit, kuka on Suomen tuleva Juice, niin oma veikkaukseni on nuori naisartisti Chisu. Todella mielenkiintoisia sanoituksia tuon ikäiselle likalle. (Missä vaiheessa aikuinen mies saa alkaa tytöttelemään nuoria naisia?)
Hmm..fonoteksti on se sana.
Hyvä fonoteksti ei välttämättä näytä hyvältä painettuna. Musiikin rytmistä johtuen hyväkin fonoteksti voi näyttää hyvinkin rupiselta painettuna.
Vapaamuotoisessa lyriikassa Keuhkot osaavat fonotekstittää..outouksineenkin...
Aivan erityisesti Katatoninen Sankari:
http://lyytikainen.com/keuhkot/KASA.HTM
Outoa on, mutta toimii:
http://lyytikainen.com/keuhkot/albums.htm
"N.N., musiikkilyriikka on aina väkisinkin loppusoinnullista. Musiikkilyriikka ei kertakaikkiaan toimi vapaamuotoisena."
Tähän haluaisin kyllä vähän tarkempia perusteluja. Onhan maailmassa varmaan miljoonia ihan kuunneltavia kappaleita, joiden lyriikat eivät ole joko lainkaan tai ainakaan läheskään kokonaan loppusoinnullisia?
NN, ei suinkaan. Maailmassa on miljoonia lauluja, joista loppusoinnuttomia on joitakin tuhansia.
Syy on yksinkertaisesti siinä, että laulettu musiikki ei toimi ilman rytmiä. Rytmi ja tahtilaji puolestaan vastaavat runoudessa runomittaa. Loppusoinnullisuus sekä helpotttaa laulamista, sanojen muistamista että niiden mieleenpainamista. Loppusoinnullisuus samalla tavoin myös tehostaa laulun kuulemista ja sen ymmärtämistä.
Alunperin mitallinen runous on lähtenyt nimenomaan runonlaulannasta. Historialliset tapahtumat, tarut, legendat, kertomukset jne on muotoiltu runomittaan, että ne jäisivät mieleen ja että niitä olisi helppoa toistaa ja kuulla. Aikoinaan kun kirjoitustaito oli harvojen yksinoikeus, runonlaulanta oli tapa ylläpitää menneiden aikojen muistia. Se ei olisi onnistunut vapaamittaisena.
Kuuntelepa nämä kaksi laulua. Kumpi niistä toimii paremmin? Ruukinmatruuna sanoo, että jälkimmäinen.
Tästä syystä loppusoinnuttumuus on jäänyt musiikkilyriikassa pelkäksi kuriositeetiksi.
Huomasit varmaan, että tuo päätekstin riimittely oli laulu. Se oli tarkoitettu sävellettäväksi ja sitten laulettavaksi.
Jos ruukinmatruuna sensijaan kirjoittaisi runoutta, joka olisi tarkoitettu nimenomaan runoudeksi - siis visuaalisesti luettavaksi eikä laulettavaksi tai lausuttavaksi - hän käyttäisi vapaata mittaa, koska se toimii visuaalisesti paremmin. Kokeilepa itse!
N.N., tässäpä vielä sanoittamisen vaikeudesta.
Tuon päätekstin renkutuksen tahtilaji on 4/4 ja sen runonjalat siis menevät seuraavasti:
säkeistö - AABB:
1:jambi-trokee-trokee-trokee-trokee-trokee-trokee-anapesti
2:jambi-trokee-trokee-trokee-trokee-trokee-trokee-anapesti
3:jambi-trokee-trokee-trokee-trokee-trokee-trokee-spondee
4:jambi-trokee-trokee-trokee-trokee-trokee-trokee-spondee
kertosäe - AABBA:
1: jambi-trokee-trokee-trokee-trokee-spondee
2: jambi-trokee-trokee-trokee-trokee-spondee
3: trokee-trokee-trokee-spondee
4: trokee-trokee-trokee-spondee
5: jambi-trokee-trokee-trokee-trokee-spondee
Ruukinmatruuna on tehnyt itse yhden "mitattoman" laulunkäännöksen, ja se löytyy täältä. Sen pohjana on psalmi 137.
Juice ei ollut mitenkään ihmeellinen lauluntekijä, lähinnä sanailija, joka tuntui olevan joko kyrpiintynyt jostain banaalista typeryydestä, tai sitten hän sanaili jostain hyvin henkilökohtaisella tavalla.
Hän oli kyllä ehkä 1900-luvun taitavin sanojen asettelija jos katsotaan pelkästään kykyä kikkailla älykkäällä tavalla sanojen kanssa. En usko, että nykyään musiikkimarkkinat suosivat niin älyllisesti haastavaa matskua.
RM: ja sen runonjalat siis menevät seuraavasti...
Joskus perehdytin itseäni runoilun maailmaan, tarkoitukseni kun oli opetella runoilemaan ja vieläpä siten, ettei tekeleitäni heti naurettaisi ulos amatöörin räpellyksinä. Runojalathan tunnetusti koostuvat pitkistä, puolipitkistä ja lyhyistä tavuista, mutta tavujen jako näihin luokkiin vaikutti vaihtelevan aivan villisti. Lopulta, kuumeisen ja aspergerinoloisen etsinnän jälkeen, löysin jakosysteemin, joka tuntui järkevältä. Se menee näin:
- Lyhyitä ovat tavut, jotka päättyvät vokaaliin ja joissa on vain tuo yksi vokaali.
- Pitkiä ovat tavut, joissa on useampi vokaali, joko pitkä vokaali tai diftongi
- Kaikki muut tavut ovat puolipitkiä, esim. konsonantti-vokaali-konsonantti-yhdistelmät.
(lähde: Wikipedian kalevalamitta-artikkeli)
Puolipitkällä tavulla voi runojalassa korvata sekä lyhyen että pitkän tavun, mutta tätä pitää vältellä; esim. kolmesta puolipitkästä tavusta koostuva daktyyli on totaalisen vesitetty.
Jos pitkä tavu merkitään "-" ja lyhyt "^", niin yleisimmät runojalat tunnetusti ovat
trokee: -^ daktyyli: -^^ spondee: -- jambi: ^- ja anapesti: ^^-
Suomen kieli on vahvasti trokee-daktyylirakenteista ja jambeja ja anapestejä saa hakemalla hakea. Esim. englannissa on aika lailla toisin päin. Ei ole sattumaa, että kalevalamitta koostuu trokeista; niin ikään elegiamitta (distikon) taipuu suomen kieleen äärimmäisen hyvin.
Jos nyt tarkastelen tuota RM:n laulun ensimmäistä riviä, saan analysoitua siitä seuraavaa:
trokee-trokee(/spondee)-trokee-spondee-jambi-trokee-pitkällä tavulla jatkettu trokee? Anapestin on aika vaikeaa alkaa pitkällä tavulla ja toisaalta daktyyli ei lopu kahteen aahan.
Toisaalta nuo 3. ja 4. rivit päättävät naista/laista-sanat ovat kyllä aika tyylipuhtaita trokeita, spondeiksi en niitä saa millään tavalla pyöriteltyä.
En ole oikein varma näiden sääntöjen yleispätevyydestä, kun useimmat runoilijat käyttävät tai ovat käyttämättä niitä aivan vapaasti. Myös sanojen painotuksella voinee jotenkin kiertää niitä. Kuitenkin, jos haluaa runoilleen tiukat laatuvaatimukset niin näitä sääntöjä käyttämällä on vaikeaa epäonnistua esim. jonkin runomitan käytössä. Myös eri runomittojen luontaiset rytmit tulevat hyvin esiin näiden tavusääntöjen pohjalta tehdyissä runoissa.
Nyymi, musiikkilyriikassa tuota pitkää vastaa painollinen ja lyhyttä puolestaan painoton tavu. Kun blogiemäntänne alkoi tapailemaan jotain melodiantynkää tuolle renkutukselle, niin jokaisen rivin ensimmäisestä runonjalasta tuli jambi - ei trokee.
Kokeilepa laulaa jollakin reippaalla juicemaisella country- tai rock-melodialla duurissa, niin huomaat eron jambin ja trokeen välilä :-)
Puhutaanh myös koho- eli nousutahdista. Tällöin ensimmäinen tahti jää ikäänkuin "vajaaksi", ja vastaavasti myös säkeen viimeisestä tahdista nuo lainatut iskut korvataan tauoilla.
Se, mikä 3. ja 4. säkeiden lopuista tekee spondeen eikä trokeita, on että molemmille tavuille tulee painotus - varsinkin, jos tahtilajiksi valitaan joko allabreve tai 2/4 normaalin 4/4 sijasta.
Olihan Juice mestari alallaan, mutta en nyt aivan kohtuuttomiin sfääreihin häntä lähtisi nostamaan. Orastavaa listaa ansioituneista sanasepoista voi hakea vaikka Junnu Vainio -palkinnon saajista.
Hanhiniemi, Salo, Karjalainen, Alanko ovat noita jo 80-luvulla kannuksensa hankkineita artisteja, jotka edelleen tuottavat aika lailla osuvia tuloksia. Tuoreemmista sukupolvista voi miettiä vaikkapa Egotripin Knipiä ja Mikkiä, Jarkko Martikaista, Chisua, Mariskaa tai Palefacea. Sanoitusten tyyli ja purevuus vaihtelee kevyestä popista hyvinkin kantaaottavaan, jälkimmäistä varmaan löytyy rapin puolelta enemmänkin.
N.N., musiikkilyriikka on aina väkisinkin loppusoinnullista. Musiikkilyriikka ei kertakaikkiaan toimi vapaamuotoisena.
Toisaalta tuolta Junnu Vainio -palkinnon saaneiden listaltakin löytyy esimerkiksi Dave Lindholm ja Anni Sinnemäki, jotka ovat käyttäneet hyvinkin vapaamuotoista kieltä sanoituksissaan. A. W. Yrjänä on luotsannut CMX:ää parikymmentä vuotta hyvällä menestyksellä, ja riimit ovat olleet välillä teksteistä hyvinkin kaukana.
Mainitsemani Heikki Salo on muuten kirjoittanut kirjan laululyriikasta, nimeltään Kahlekuningaslaji. Siinä mainitaan esimerkkinä riimittömästä laulusta Perutaan häät, joka Anne Mattilan laulamana käsittääkseni saavutti aavistuksen lievää suurempaa suosiota.
Post a Comment