Moderni, postmoderni ja konservatiivi

Sosiaalisessa diskurssissa puhutaan modernista ja postmodernista. Moderni tarkoittaa uskoa ihmisyyteen, tieteeseen, teknologiaan, edistykseen, positivismiin ja parempaan huomiseen. Moderni aikakausi alkoi 1800-luvulla ja päättyi Neuvostoliiton romahdukseen. Postmodernismi puolestaan on ajatuskanta, jonka mukaan "suuret kertomukset" (metanarratiivit) ovat kuolleet ja elämä on enää päämäärätöntä ajelehtimista erilaisten päämäärien välillä.

Modernismille ovat tunnusomaisia seuraavat ajatukset.

1. Tiede ja teknologia ovat hyviä ja käyttökelpoisia asioita. Tämä tarkoittaa sitä, että luonnontieteiden kautta saadaan totta ja käyttökelpoista tietoa maailmasta ja sen olemuksista ja lainalaisuuksista, joita voidaan soveltaa teknologiaan ja saavuttaa parempi elämä erilaisten innovaatioiden kautta.

2. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta fyysisistä ominaisuuksista. Kaikki ihmiset syntyvät lain edessä tasaveroisina ja kaikilla on startissa samat mahdollisuudet. Vain elämä itse luo hierarkioita.

3. Rationaalisuus ja älykkyys mahdollistavat menestyksen elämässä. Tämä käsitys luo pohjan meritokratialle eli arvojärjestyksen ja hierarkian syntymisen pätevyyden ja osaamisen kautta, ja järjestelmän, jossa sopivampi ei ohita pätevämpää sellaisten asioiden kuten sukulaisuuden (nepotismi), suhteiden (kroniokratia), ihonvärin (rasismi), sukupuolen (seksismi), kansallisuuden (chauvinismi) jne takia.

4. Tiede, ei suinkaan mytologia tai uskonto, on avain yhteiskunnalliseen menestykseen. Rationaalinen ajattelu ja teknologia luovat dynaamisen yhteiskunnan, joka ei pohjaa jumalallisille taruille vaan ihmisjärjelle.

5. Historia osoittaa, että olemme edistyneet ja että sen tulee jatkua paremman elämän vuoksi. Historia ja kulttuurievoluutio on ollut riemumarssia synkästä pimeydestä sivistyksen valoon. Elämme onnellisempina, vapaampina, terveempinä ja fiksumpina kuin koskaan ennen ja kauemmin.

6. Yksilöiden oikeudet ovat tärkeitä, mutta niiden tulee kuulua osana yhteiskuntaan. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, mutta yhteiskunta on enemmän kuin pelkästään jäsentensä summa. Ihminen ei voi olla ihminen ilman yhteisöä, jolloin yksilön on taivuttava yhteisön tahtoon. Vastaavasti yhteisön tulee taata yksilön oikeudet.

7. Jokainen persoona on oman onnensa seppä ja hänellä on vapaus omiin valintoihinsa ja voimme siksi käyttää älykkyyttämme tehdäksemme tästä maailmasta paremman itsellemme ja muille. Yhteiskunnan tulee taata kaikille samat mahdollisuudet ja sen jälkeen kaikki on itsestä kiinni.

Postmodernismi puolestaan kiistää modernismin argumentit. Postmodernismin vastaukset modernismin argumentteihin ovat seuraavat:

1. Ei ole mitään takeita, että tiede ja teknologia olisivat ihmiskunnalle hyväksi. Joka kerralla kun luodaan uusi tieteellinen tai teknologinen innovaatio, luodaan myös uusia uhkia ja katastrofeja, joita ei ollut olemassa ennen tätä innovaatiota. Sairaalabakteereja ei ollut ennen antibiootteja. Ydinsaastetta ei ollut ennen ydinenergiaa. Kyberkiusaamista ei ollut ennen tietoverkkoja. Mitä teknistyneempiä meistä tulee, sen avuttomampia me olemme ilman teknologiaa.

2. On mahdotonta tehdä ihmisistä tasa-arvoisia ilman tasapäistämättä heitä. Aina on olemassa henkisiä ja sosiaalisia eroja, joiden vuoksi ihmiset eivät voi koskaan olla tasa-arvoisia, ja eri kulttuurit asettavat toisensa eriarvoiseen asemaan. Siksi tasa-arvo on mahdottomuus.

3. Rationaalisuus ja älykkyys eivät varmista yksilöiden tai yhteiskunnan menestymistä. Ihminen ei ole järkiolento vaan tunneolento, ja paljon olennaisempaa kuin rationaalisuus on yhteiskunnan tunneilmasto ja sosiaalinen ilmapiiri. Rationalismia itsessään ei voi erottaa tunteenomaisesta sitoutumisesta sellaiseen yhteiskuntajärjestelmään, joka sitä arvostaa - ja lopultakin rationaalisuus on pelkkä sosiaalinen konstruktio, eikä yhtään sen arvokkaampi, todempi tai parempi kuin ei-rationalismikaan. Meillä ei ole mitään syytä asettaa rationalismia etusijalle ei-rationalismin suhteen.

4. Tieteen ja teknologian voittokulusta ei ole mitenkään seurannut elämänlaadun koheneminen. Tiede tuotti natsismin ja kaasukammiot. Monissa uskonnollisissa yhteisöissä elämänlaatu on paljon parempi kuin tieteen nimeen vannovissa länsimaissa. Tiede on lopultakin aivan samanlainen metanarratiivi kuin myytit ja uskontokin, tiedettä ei voida mitenkään pitää yhtään sen oikeampana kuin uskontoakaan ja tiedettä tulee käsitellä vain yhtenä uskonnon muotona.

5. Historia osoittaa edistyksen olevan pelkkä illuusio. Aina, kun jossain on tapahtunut edistystä, toisaalla elämänlaatu on huonontunut rajusti. Samoin elämämme voi huonontua kaikkien osalta. Työelämässä tämä huononeminen on kaikkein selvintä.

6. Liberaali ateismi on epäonnistunut surkeasti altruismin luomisessa. Yksikään ihminen ei ole valmis luopumaan hippusestakaan omia intressejään yhteiskunnan hyväksi eikä yksikään ihminen ole valmis uhraamaan mitään vapaaehtoisesti yhteiskunnan eteen ilman uskonnollista vakaumusta.

7. Ihminen ei ole oman onnensa seppä, vaan ihmisen onnen seppänä toimii hänen viiteryhmänsä. Jokaisen ihmisen identiteetti riippuu siitä viiteryhmästä, niistä sosiaalisista tekijöistä, niistä ympäristöllisistä olosuhteista mihin hän syntyy ja minkä vaikutuksen alaisena hän kasvaa. Vain poikkeustapauksissa ihminen kykenee tulemaan joksikin muuksi kuin ympäristönsä tuotteeksi. Myöskään ei voida olettaa yhteiskunnan kykenevän tai haluavan taata kaikille samoja lähtökohtia, vaan yhteiskunnan yläkerroksilla on tapana muuttua itseriittoisiksi eliiteiksi ja kääntää kokonaan selkänsä keskiluokalle, työväenluokalle ja huono-osaisille.

Siinä, missä modernismia leimaa optimismi, positivismi ja rationalismi, postmodernismia leimaa kyyninen pessimismi, pettymys ja nihilismi. Postmodernismi kiistää kaiken uuden tai järkevän; postmodernismi torjuu sen ajatuksen, että elämästä voisi tulla parempaa. Modernistille elämä on riemumarssi pisteestä A pisteeseen B, elämänmittainen projekti; postmodernistille se on päämäärätöntä vaellusta eri pisteiden välillä, paimentolaiselämää.

Postmodernismissa on vain yksi pikku ongelma. Se on harvinaisen hedelmätön lähestymistapa. Postmodernismi on käytännössä luovuttamista, hanskojen pudottamista elämän suurten kysymysten edessä. Postmodernismia voidaan perustellusti pitää yhtenä nihilismin muotona. Arnold Toynbeen mukaan kulttuurit eivät tuhoudu vaan ne tekevät itsemurhan, ja länsimainen kulttuuri on jo postmodernismin myötä pannut köyden kaulaansa. Arnold Toybneen mukaan dekadenssin merkkejä ovat näköalattomuus, kaipuu myyttiseen menneisyyteen, kaipuu myyttiseen tulevaisuuteen, nihilismi sekä eskapismi. Nuo kaikki merkit ovat länsimaisessa yhteiskunnassa jatkuvasti läsnä. Silloin, kun nautinnonhalu, hedonismi ja hetkeen takertuminen on tärkeämpää kuin syntymättömien lasten elämä ja tulevaisuutemme, merkitsee se sitä että länsimainen kulttuuri on menettänyt täydellisesti elämänhallintansa ja tulevaisuudenuskonsa. Se on vain enää epikurolaista halua elää tässä ja nyt sekä maksimoida oma nautinto muista piittaamatta.

Postmodernismin keskeinen ajatus on relativismi. Kulttuurirelativismi, moraalirelativismi, epistemologinen relativismi, ontologinen relativismi. Anything goes. Ja tämä on hiekalle rakennettu talo. Se sortuu ensimmäiseen tulvaan. Kaiken ollessa pelkkiä sosiaalisia konstruktioita ne voidaan dekonstruoida milloin tahansa, ja Veera Luoma-aho huomasi tämän kauhukseen. Oma koira puraisi ikävästi Jussi Halla-ahon päästäessä sen irti hihnasta.

Mihin postmoderni relativismi sitten johtaa? Koska mikään käsityskanta, mikään metanarratiivi, ei ole sen oikeampi kuin mikään muukaan, myöskään mikään idea ei ole parempi, hyvempi, oikeampi, todempi tai ylivoimainen muihin nähden. Hitlerillä oli oma ideansa etiikasta, meillä omamme, kuka voi sanoa että kuka on oikeassa? Tai pikemminkin: mikä oikeus meillä on pitää hitlerismiä moraalisesti vääränä tai pahana ajatuskantana? Miksi länsimainen kulttuuri pitää itseään ylivoimaisena? Sehän on pelkkä sosiaalinen konstruktio, jonka rikkaat valkoihoiset miehet ovat luoneet ja johon he ovat pakottaneet meidät ja muut kansat väkivallalla, taloudellisella vallalla ja propagandalla. Rikkaat valkoiset miehet ovat tuhonneet määrättömän määrän aivan yhtä hyviä ja aivan yhtä valistuneita kulttuureita ympäri maailmaa imperialisminsa ja ahneutensa vuoksi. Tästä syystä emme mitenkään voi asettaa länsimaista kulttuuria, johon meidät on aivopesty, millekään etusijalle muihin nähden. Kaikki kulttuurit ovat siksi yhtä hyviä paitsi länsimainen, joka on kaikia muita huonompi.

Mutta tässä on paradoksi: emme voi relativistisessa viitekehyksessä mitenkään pitää länsimaista kulttuuria muita huonompana, koska sekin on vain sosiaalinen konstruktio ja paremmuusjärjestys on sosiaalinen konstruktio. Tätä tosin yksikään kulttuurirelativisti ei myönnä. Silti relativismi on nihilismiä frakki päällä. Mutta myrkky on jo ruiskutettu sivilisaation verenkiertoon. Kun sivilisaatio menettää uskonsa itseensä, se on helppo saalis ympäröiville barbaareille.

Mutta sekä postmodernismille että modernismille on noussut vastavoimana onneksi konservativismi, ja konservativismi torjuu sekä modernismin että postmodernismin. Konservativismi pohjaa kokemukseen, kulttuurievoluutioon ja pragmatismiin, ja konservativismin teesit ovat seuraavat:

1. Tiede ja teknologia kuuluvat osana kulttuurievoluutioon. Ne ovat pelkkiä välineitä, eivät sen enempää hyviä kuin pahojakaan, ja kaikki riippuu siitä, miten niitä käytämme. Ei puukkokaan ole paha asia; riippuu siitä, onko se puusepän vai gangsterin kädessä. Uhkakuvista puhuttaessa tulee aina muistaa periaate abusus non tollit usus - väärinkäyttö ei ole este oikeinkäytölle. Oikein käytettynä tiede ja teknologia saavat aikaan parempia tuloksia kuin käyttämättä jätettynä.

2. Tasa-arvo on ensisijaisesti mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei tasapäistämistä. On mahdotonta saada aikaan täydellistä harmonista onnelaa, mutta täydellinen on hyvän pahin vihollinen - aivan kuten raittius on hyvä asia mutta kieltolaki johti katastrofiin. Kun saamme siitä riittävän oikeudenmukaisen, se on optimaalinen tulos.

3. Rationalismi ja älykkyys aikaansaavat objektiivisesti paremman lopputuloksen kuin irrationalismi ja älyttömyys. Jälleen kerran pyrkimys täydellisyyteen on tuhoisaa verrattuna siihen, että pyrittäisiin optimaaliseen. Eri kulttuurit, yhteiskuntajärjestykset ja moraalikäsitykset voidaan panna paremmuusjärjestykseen objektiivisten, kaikille yhteisten, mittarien kautta ja yksi niistä on kansainvälinen muuttoliike: ihmiset muuttavat huonoista yhteiskunnista hyviin. Relativismi on amoraalisen niljanihilistin viimeinen pakopaikka.

4. Tiede ja uskonto kuuluvat eri tonteille. Tiede vastaa kysymykseen "miten", uskonto kysymykseen "miksi". Ilman uskontoa tiede on rampa, ja ilman tiedettä uskonto on sokea. Yritettäessä korvata uskonto tieteellä tai tiede uskonnolla joudutaan vaaralliseen tilaan, jossa all bets are off, voi tapahtua ihan mitä tahansa ja yleensä täysin arvaamatonta.

5. Historia noudattaa kulttuurievoluution yleisiä lainalaisuuksia ja pääsääntöisesti kehitys on koko ajan kohti tilaa, jossa kulttuuri kykenee mahdollisimman tehokkaasti vastaamaan ympäristön sille asettamiin haasteisiin. Kehitystä siis todellakin tapahtuu koko ajan, mutta on meidän valinnassamme, millaista. Tästä syystä meidän on todella opittava menneisyydestä, sillä emme voi kääntää historiaa enää taaksepäin. Historiassa ei ole "undo"-nappulaa, jos maailmojasyleilevät radikaalit ja liberaalit päätökset johtavatkin katastrofiin.

6. Uskonto luo yhteiskunnan; yhteiskunta ei luo uskontoa, ja vain uskonnon kautta ihminen voidaan saada toimimaan altruistisesti yhteisön hyväksi. Tämä on se syy, miksi sekä modernismi että postmodernismi ovat epäonnistuneet yhteiskunnan luomisessa. Modernismi siksi, että se kiistää ihmisluonteen todellisuuden; postmodernismi siksi, että se kiistää uskonnon kyvyn vaikuttaa ihmiseen ja yhteiskuntaan.

7. Ihminen on oman onnensa seppä, mutta kaikilla ei ole samanlaista pajaa. Konservatiivi tunnustaa ns. elämän karut realiteetit ja konservatiivin ihmiskuva on karun pessimistinen. Koska ihmisluonne on mitä on, juuri siksi konkreettinen ihmisyksilö on niin arvokas - ei jokin abstrakti ihmisyys, jonka modernistit nostavat jalustalle ja postmodernistit tuuppaavat sieltä pois. Koska valta korruptoi ja mitä suurempi valta, sitä suurempi korruptio - aivan riippumatta siitä, onko valta valtiollista, taloudellista, intellektuaalista tai mitä tahansa valtaa, säätelymekanismit ovat ensisijaisen tärkeitä.

Konservatiivi tietää, että jokaisessa yhteiskunnassa on aina kolme eliittiä: väkivaltaeliitti, talouseliitti ja henkinen eliitti. Väkivaltaeliitti on samalla virkamieseliitti, sillä kaikki valtiollinen valta pohjaa fyysiseen väkivaltaan. On aivan samantekevää, kutsummeko me näitä eliittejä aatelisksi, porvaristoksi ja papistoksi; puolueeksi, nomenklatuuraksi ja intelligentsijaksi; virkamiehiksi, markkinavoimiksi ja älymystöksi, ksatrijoiksi, vaisjoiksi ja bramiineiksi - ne kaikki ovat siellä. Optimaalinen yhteiskunta syntyy silloin, kun mikään näistä kolmesta eliitistä ei pääse dominoivaan asemaan eikä muiden yli. Jos valtio nousee talouden ja älymystön yli, syntyy totalitarismi. Jos talous nousee valtion ja talouden yli, syntyy plutokratia. Jos älymystö nousee valtion ja talouden yli, syntyy teokratia. Emme voi sanoa, että julkinen valta on paha ja kapitalismi on hyvä. Taloudellinen valta korruptoi aivan samalla tavoin kuin valtiollinenkin, ja Adam Smith aivan erityisesti varoittaa plutokratiasta. Hänen mukaansa kapitalistit ovat täydellisen immoraalisia toimijoita, ja saadessaan määräävän aseman yhteiskunnassa he ajavat vain omia etujaan muista piittaamatta. Ikävä kyllä konservatiivin silmissä myös historia on vindikoinut Adam Smithin. Kapitalismi on hyvä renki mutta huono isäntä.

Konservatiivi muistaa, että Adam Smith oli sekä kapitalismin isä että yksi sen kovimmista kriitikoista. Modernisti ei tätä huomaa ja postmodernisti kiistää.

Mutta aivan samalla tavoin myös intellektuaalinen valta korruptoi. Suurin osa maailman suurimpina pidetyistä filosofeista, intellektuelleista ja ajattelijoista on ollut täysiä sekopäitä ja arrogantteja k*sipäitä. Ari Turusen kirja Ettekö te tiedä kuka minä olen: Ylimielisyyden historia ei anna mairittelevaa kuvaa sellaisista merkkihenkilöistä kuin Kant, Comte, Hume, Marx, Hegel, Nietzsche ja Wittgenstein. Ehkä parhaimmin Suomessa tämän korruption näkee omista intellektuelleistamme, jotka ajavat täysin päättömiä asioita näkemättä lainkaan realiteetteja ja niitä seuraamuksia, joihin ne johtavat.

Jos älymystö saa yhteiskunnassa liian suuren vallan, all bets are off. Ruukinmatruuna tietää liiankin hyvin, että älykkyys tuo mukanaan valtavan arroganssin ja ellei älykkyyttä ole tasapainottamassa toisaalta viisaus ja toisaalta tolkku ja sydän, lopputuloksena on hirviö. Ja tällainen hirviö on sokea kaikelle kritiikille ja neuvoille - ja vie helposti koko yhteiskunnan tuhoon. Juuri tästä syystä ruukinmatruuna on narri. Jonkun on oltava häijy ja hävytön, pompittava keppihevosella, heilutettava puumiekkaa ja rämpytettävä luuttua, että havaittaisiin missä mennään.

Siinä, missä modernismi edustaa järkeä ja postmodernismi järjettömyyttä, konservativismi edustaa tolkkua. Ja juuri tämä tolkku - maailmassa ei ole "undo"-nappulaa emmekä voi perua vääriä ratkaisuja, joten kaikkien implementoitavien ratkaisujen tulee olla toimiviksi todettuja - vindikoi konservativismin verrattuna modernismiin ja postmodernismiin.