Työn loppu ja keskiluokan eroosio

Ruukinmatruuna pohdiskeli jokin aika sitten dystopiana siitä, miten kaikki keksimisenarvoinen alkaa olla jo keksitty, ja uusia innovaatioita syntyy koko ajan vähemmän ja vähemmän. Tämä siksi, että tunnemme maailman jo varsin hyvin, uusia luonnonlakeja löytyy koko ajan vähemmän ja vähemmän ja niille ei kyetä luomaan teknologisia sovelluksia. Monet tieteet, kuten kemia, mekaniikka, biologia jne alkavat olla jo "valmiita" - ollaan siirrytty sinne logistiikkakäyrän loppupään hyvin hitaan kasvun alueelle. Mutta sama pätee myös uuteen teknologiaan; todella uusia innovaatioita ei ole tehty enää pariinkymmeneen vuoteen ja tietokone sekä tietokoneohjelmat alkavat olla jo valmiita tuotteita, ja niissä ainoa muutos enää on suunniteltu vanheneminen. Parkinsonin datalaki syö pois kaiken mitä Mooren lailla saavutetaan, ja myös Mooren lain rajat tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin. Nykyaikana teknologia ja teknologinen evoluutio ei etene tippaakaan sen nopeammin kuin sata vuotta sitten eikä uusia innovaatioita ilmene yhtään sen useammin. Internet yleistyi paljon hitaammin kuin radio tai televisio aikoinaan.

Albert Einstein totesi, että tiede on ihmeellistä ja kiehtovaa; mutta surkeaa heille, jotka yrittävät saada elantonsa siitä - suurin osa tieteiskirjallisuuden ja -elokuvien fantasioista ja skenaarioista ei ikinä toteudu. Joko ne ovat luonnonlakien vastaisia ja mahdottomia toteuttaa; tai sitten ihmisen fysiologia ja psykologia ei taivu niihin; tai sitten ne ovat taloudellisesti mahdottomia; tai kertakaikkiaan niin epäsoveliaita ja muuhun teknologiseen infrastruktuuriin soveltumattomia, etteivät ne ole toteuttamiskelpoisia. Tai sitten ne toteutuvat tavalla, joka osoittautuu ei-toivotuksi. David Szondy on tarkastellut asiaa ja sitä, miten unelmat karahtavat todellisuuden karikkoon. Unohtakaa tieteiskirjallisuus. Pitäkää mielessä kyberpunk; hightech on täysin yhteensopivaa lowlifen kanssa.

Mutta jos maailma on jo osapuilleen valmis, se merkitsee samalla työn loppua, sillä vain uudet innovaatiot luovat uutta talouskasvua ja uusia työpaikkoja. Innovaatioiden tyrehtyminen merkitsee samalla, että automaatio ja rationalisoiminen yhdessä kapitalistisen järjestelmän ja siihen kiinteästi liittyvän tuottovaatimuksen kanssa merkitsee työpaikkojen häviämistä, jobless growthia. Työ siis tehostuu nopeammin kuin talous kasvaa, ja yhä enemmän saadaan aikaan yhä vähemmällä. Teknologia on koko ajan tehnyt ihmistyöstä yhä tarpeettomampaa ja samalla johtamisjärjestelmien rationalisointi on tehnyt linjaorganisaatioista entistä virtaviivaisempia ja kapeampia. Teknologia on merkinnyt spesialistien häviämistä, johtamisjärjestelmien uudelleenorganisointi keskijohdon häviämistä, ja kaikki sellainen työ, mitä ei voida automatisoida, voidaan ulkoistaa. Ja kaikki, mikä voidaan ulkoistaa, voidaan ulkoistaa alhaisten työvoimakustannusten maihin. Hullunmylly pyörii.

Innovaatioihin pätee innovaatiosaturaation laki. Eli aluksi tarjonta luo oman kysyntänsä, ja kysyntä vastaa tarjontaan, ja innovaation yleistyminen seuraa logistiikkakäyrää. Mutta ennemmin tai myöhemmin innovaatio läpäisee koko yhteiskunnan ja saavuttaa tyydyttymispisteen; markkinat vakiintuvat, ja niiden kasvattaminen mielekkäällä tavalla on mahdotonta - rajahyöty pienenee koko ajan. Ja tällöin tuloken kasvu on mahdollista enää itseään syömällä - säästöillä, irtisanomisilla, konsolidoitumalla, yrityskaupoilla ja suunnitellulla vanhenemisella. Ollaan siirrytty nollasummapelin vaiheeseen.

Ja tällä hetkellä todella näyttää siltä, että maailmasta loppuu työ - ennemmin tai myöhemmin. Sillä ilman uusia innovaatioita ei synny talouskasvua ja ilman talouskasvua ei synny työtä; jos talouskasvu tyrehtyy, merkitsee se talouden muuttumista nollasummapeliksi, eli voiton saaminen on mahdollista vain, jos toiset köyhtyvät. Se puolestaan merkitsee hirvittävää talouskatastrofia.

Ja merkit tästä ovat jo ilmassa.

1990-luvun jälkeen Suomen talouskasvu on hidastunut jatkuvasti. 1970-luvulla kasvu mitattiin 7-10% vuosittain, nykyään saadaan olla iloisia, jos päästään 2% kasvuun. Sama trendi on olemassa kaikkialla ensimmäisessä maailmassa: ollaan siirrytty innovaatiosaturaation ja pienenevän rajahyödyn sekä kutistuvien voittomariginaalien aikaan. Talouskasvu ei tule enää tuotannon kasvusta, vaan säästöistä, supistuksista, yrityskaupoista, ulkoistuksista ja aivan puhtaasta keinottelusta. Koko ajan tarvetta on yhä vähemmälle ja vähemmälle ihmistyölle - varsinkin kalliille länsimaiselle osaavalle ihmistyölle. Ja tähän kiinnitti taloustieteilijä Jeremy Rifkin huomiota kirjassaan The End of Work (Työn loppu) vuonna 1995 - työ kertakaikkiaan loppuu, koska sille ei enää ole markkinoita. Seurauksena on massatyöttömyys, köyhtyminen ja kurjistuminen ja worst-case -skenaariossa markkinoiden romahtaminen.

Ja meidän päättäjämme ovat juuri täsmälleen niin pihalla ja vihjeettömiä kuin mitä tyhmät ja ahkerat ihmiset yleensä voivat olla.

Suuret ikäluokat ovat jo kokonaisuudessaan eläkkeellä. Missä on työvoimapula? Ei missään. Meitä on petetty ja huijattu työvoimapulalla, ja petetään sekä huijataan jatkuvasti. Työvoimapula merkitsee sitä, että työvoimasta kilpaillaan. Tällä hetkellä työvoimaa kilpailutetaan. Kilpailussa ja kilpailuttamisessa on vissi ero, arvatkaapa kumman eduksi? Tämä maailma on rakennettu niin, että pikku ihminen häviää aina.

Duunarityöt alkoivat hävitä jo 1970-luvulla, ja viimeistään 1990-luvulla perinteinen tehdastyö alkoi hävitä Suomesta lopullisesti - kiihtyvällä vauhdilla. Joko Kiinaan tai Intiaan tai se automatisoitiin pois. Työntekijät lähtivät kilometritehtaalle. Suomen reaalinen työttömyysprosentti on yhä edelleen sama kuin 1990-luvulla - noin 20% - vaikka sitä erilaisin temppu- ja pampputyölllistämistoimin onkin saatu kaunistettua 7% pintaan. Se on kuitenkin hurjasti enemmän kuin se 2%, jolloin Urho Kekkonen julisti hätätilan aikaan.

Mutta työn häviäminen on nyt levinnyt perinteisistä duunaritöistä - työväenluokasta - keskiluokkaan. Kun proletariaatti on rapistunut prekariaatiksi ja olemme palanneet jälleen tsaarinvallan työelämään, niin eivät ne huonot uutiset tähän lopu. Keskiluokan eroosio on alkanut. Ja silloin kun Lew Rockwellin kaltainen konservatiivi julkaisee sivustollaan tuollaisen artikkelin, siihen on syytä suhtautua vakavasti. Saman ovat havainneet Time sekä Daily Finance. Merkit ovat hälyttäviä. Bowling Alone on tietenkin klassikko tästä kehityksestä, mutta paljon on vettä virrannut Mississippissä vuoden 1995 jälkeen.

Yhdysvalloissa vuoden 2008 lama on merkinnyt perinteisen keskiluokan koko ajan kiihtyvää rapautumista ja luhistumista. Yhä useampi perinteinen keskiluokan ammatti - lääkäri, lakimies, pörssinvälittäjä - voidaan automatisoida pois tai ulkoistaa. Perinteiset turvalliset ja vakaat keskiluokan ammatit ovat hävinneet ja uraputket tukittu. Vakaat työsuhteet korvautuvat vuokratyövoimalla. Keskiluokka on menettänyt kokonaan perusturvallisuutensa - ja se on koko ajan Yhdysvalloissa liittymässä kiihtyvällä vauhdilla prekariaattiin. Työväenluokan tuhosta on ollut tapana syyttää ammattiyhdistyksiä ja jäykkiä työmarkkinoita; mutta ammattiyhdistykset eivät vaivaa keskiluokkaa ja heidän työsopimuksensa ovat olleet hyvin joustavia. Silti keskiluokka on koko ajan rapautumassa ja amerikkalainen unelma karkaa yhä useamman amerikkalaisen saavuttamattomiin. Perinteinen reitti, koulutus, on menettänyt arvonsa; kun kaikilla on koulutus, se on sama tilanne kuin jos kenelläkään ei sitä ole - koulutus on kärsinyt inflaation, ja ainoa, mitä sillä saa varmasti, on hirveät opintovelat loppuelämäksi. Kyynisempi ihminen voi tuumia, että why bother?

Suomi seuraa perässä. Vuosi 2011 ja Nokian joukkoirtisanomiset avasivat lopullisesti kaikkien silmät. Milloinkaan ennen ei ole noin valtava määrä perinteisiä arketypaalisia keskiluokkaisia ihmisiä - insinöörejä, managereja, konttorirottia - saanut kenkää, ja milloinkaan ennen heitä ei ole samalla tavoin sysätty torppareiksi vuokratyövoimafirmojen armoille. Meillä on tiedossamme, miten Barona kohtelee vuokratyövoimaa, eikä ole mitään syytä olettaa, että Accidenture olisi yhtään sen parempi työnantajana. Tosin nyt ei ole kyse lemppareista vaan insinörteistä. On todennäköistä, että vuonna 2031 - siis 20 vee päästä - Suomessa ei enää ole keskiluokkaa. On vain valtava määrä irrallisissa ja hyvin epävarmoissa työsuhteissa ja kurjistuneissa oloissa sekä jatkuvassa epävarmuudessa eläviä ihmisiä - sekä pieni hyperrikkaiden eliitti. Nollasummapeli merkitsee, että kaikki, mitä muut häviävät, yksi voittaa. Älkää kysykö, miksi näin on. It's capitalism for you, s700p1d!

Vapaus sinänsä ei ole hyvä eikä paha asia. Se on vain väline, eikä se ikinä voi olla tavoite. Vapaus on kuin kemiallisessa reaktiossa lämpötila; se kiihdyttää reaktiota, mutta ei määrää sitä, mihin suuntaan se kulkee. Jos yhteiskunnassa, jossa keskiluokan eroosio on alkanut, kasvatetaan taloudellista vapautta, keskiluokan eroosio ei suinkaan häviä vaan se vain kiihtyy entisestään. Wal-Mart, amerikkalaisen turbokapitalismin ikoni, valittaa, että sen asiakkailla ei enää ole rahaa. מנא ,מנא, תקל, ופרסין - se lukekoon, kenellä ymmärrystä on.

Douglas Coupland kutsui tätä ilmiötä kirjassaan Generation X: Tales for an Accelerated Generation nimellä brazilification, brasilifikaatio - yhteiskunta polarisoituu upporikkaisiin ja rutiköyhiin. Tämä on kapitalismin väistämätön seuraus silloin, kun työ tehostuu talouskasvua nopeammin; keskiluokkaa voi olla olemassa vain silloin, kun talous kasvaa. Mutta yhteiskunta, jossa ei ole keskiluokkaa, on painajainen - siinä ei tapahdu mitään edistystä, ei mitään kehitystä, ei mitään talouskasvua, vaan sitä leimaa yleinen toivottomuus ja saamattomuus, tässä hetkessä eläminen ja jatkuva vaara sisällissotaan romahtamisesta. Yksi ainoa vilkaus mihin tahansa kehitysmaadespotiaan tai diktatuuriin riittää. Kaikki, mikä on pahanmakuista, ei ole välttämättä hyväksi.

Mikä ratkaisuksi? Ruukinmatruuna pelkää, että ainoa toimiva ratkaisu on fascismi ja siirtyminen fascistiseen, korporatiiviseen valtioon - jonkinlainen Demolition Manin, Singaporen ja Uljaan uuden maailman synteesi, jossa valtio kontrolloi täysin taloutta, yhteiskuntaa ja yksilöitä sekä heidän elämäänsä. Tällainen valtio ei ole taloudellisesti tehokas, mutta se on vakaa ja kykenee tarjoamaan mielekkään eksistenssin jäsenilleen - siis kaikille niille, jotka kykenevät alistumaan hallintokoneiston sääntöihin, olemaan sosiaalisia, olemaan ajattelematta ja muistavat soman osalta että one gram in time saves nine. Totalitarismin ei tarvitse välttämättä merkitä Orwellia, vaan Huxley on aivan yhtä validi vaihtoehto.

Ruukinmatruuna on siinä vaiheessa jo kaukana poissa.