Kypsyysparadoksi

Ruukinmatruuna seuraa vuosittain Ig-Nobeleiden jakoa, ja vuonna 2000 psykologian Ig-Nobel-palkinto myönnettiin Justin Krugerille ja David Dunningille tutkimuksesta Unskilled and Unaware of It: How Difficulties in Recognizing One's Own Incompetence Lead to Inflated Self-Assessments, jossa Dunning ja Kruger osoittivat, että täysin tomppeleilla ihmisillä on ylikasvanut ego, kun taas todella pätevät ihmiset pyrkivät aliarvioimaan itsensä ja suorituskykynsä. Koska Ig-Nobelien tarkoitus on huumorin keinon herättää uteliaisuutta, nostattaa kysymyksiä ja saada ihmiset miettimään asioita, niin Dunningin ja Krugerin havaintoa alettiin tutkia syvällisemmin. Ilmiö havaittiin todelliseksi, ja sai nimen Dunning-Kruger -efekti. Itse asiassa ilmiön esitti ensimmäisenä filosofi Bertrand Russell lausahduksellaan The whole problem with the world is that fools and fanatics are always so certain of themselves, but wiser people so full of doubts. Vuonna 2003 Dunning ja eräs toinen Cornellin psykologi, Joyce Ehrilinger, havaitsivat että vähäinen määrä osaamista tai tietämystä jollakin alalla saa ihmisen yliarvioimaan huomattavasti kykynsä ja taitonsa, mutta myös todella tomppelit ihmiset kykenivät arvioimaan itsensä realistisemmin saadessaan hiukan koulutusta tai kokemusta kyseiseltä alalta.

Ruukinmatruuna muistaa itse omalta koulunpenkinkulutusajaltaan erään tietyn kurssin, jonka tarkoituksena oli puhtaasti ottaa fukseilta turhat luulot pois. Siinä yleisesti arvosanat olivat ensimmäisen tentin jälkeen binäärikoodia, ja yleensä sitä assari-iteroitiin pari kolme kertaa ennenkuin siitä päästiin läpi. Tämä siksi, että fuksit todella tajuaisivat olevansa absoluuttisia nollapisteitä eivätkä yliarvioisi itseään vaan avaisivat mielensä oppimiselle.

Dunning-Kruger -efekti on helposti selitettävissä logistiikkakäyrän kautta. Kun ihminen on edennyt vasta-alkajasta amatööriksi, hän on oppinut jo hiukan. Hän on päässyt siitä logistiikkakäyrän hitaasti etenevästä hännästä käännepisteeseen, jossa alkaa nopean oppimisen kausi. Mutta tässä vaiheessa tulee tänkapå vastaan. Sensijaan että tällainen ihminen tiedostaisi että vielä paljon on opittavaa, hän pitää itseään jo täysin pätevänä. Tällainen ihminen pitää itseään osaavana ja ymmärtävänä, ja verratessaan itseään toisiin hän pitää muita jokseenkin damiaisina.

Mutta sellainen ihminen, joka on päässyt sinne logistiikkakäyrän toisen käännepisteen tuolle puolen - joka siis on jo mustalla vyöllä ja joka todella osaa ja tietää, tyypillisesti aliarvioi itsensä. Hän näkee itsessään vain harrastelijan ja osaamattomuutta ja hän yliarvioi toiset ja heidän osaamisensa ja kykynsä. He näkevät itsessään vain sen saman epäonnistujan jota he itse olivat vuosia sitten.

Ja tämä pätee ihan kaikkeen - ammattiin, harrastuksiin, ihmissuhteisiin ja talouteen. Missään se ei näy niin selkeänä kuin tieteessä.

Tieteessä on kaksi ääripäätä, joilla on hyvin paha taipumus muuttua toisikseen, ja ne ovat auktoriteettiusko ja asiantuntijaviha. Tiedemiehetkin ovat ihmisiä, ja ihmiset yliarvioivat Dunning-Kruger-efektin mukaisesti omat kykynsä ja vähättelevät liikaa asiantuntijoiden näkemyksiä. Tämä voi pahimmillaan johtaa epäluottamukseen tieteellistä metodia kohtaan. Tämä efekti voii joskus johtaa arvovaltaisten johtopäätösten muuttumiseen, kuten Kopernikukselle ja Darwinille kävi, tieteellisen metodin sivutuotteena, mutta paljo todennäköisemmin se johtaa epätieteellisten käsitysten ja auktoriteettiin perustuvan järjestelmän syntyyn, kuten tieteellisen metodin hylänneelle Freudille kävi. Freud halusi olla vallankumouksellinen ja esittää jotain aivan uutta. Kun tosiasiat evät tukeneet hänen teorioitaan, niistä piti hankkiutua eroon. Lopputulos oli, että Freudin asiantuntijaviha keikahti päälaelleen ja freudilaisesta psykologiasta tuli täysin auktoriteettijohtoinen uskomusjärjestelmä. Sama on havaittavissa marksilaisessa taloustieteessä, libertaristisessa filosofiassa, kreationismissa, naistutkimuksessa jne.

Mutta erityisen tuhoisaa tämä on ihmissuhteissa, ja voidaan täysin oikeutetusti puhua kypsyysparadoksista. Se tarkoittaa pähkinänkuoressa sitä, että mitä epäkypsempi ja lapsellisempi ihminen on, sitä aikuisempana ja vastuullisempana hän pitää itseään - ja mitä kypsempi ja fiksumpi ihminen on, sitä epävarmempi hän on sosiaalisissa suhteissaan. Tämä selittää osaltaan myös sen, miksi nörtit jäävät ilman ja erilaisilla auervaaroilla, psykopaateilla ja huithapeleilla riittää vientiä. Osaamattomuus ja lapsellisuus luo kivitalon kokoisen egon ja itseluottamuksen, kun taas aito osaaminen ja kypsyys jättää ihmisen epävarmaksi. Ja ihmiset pääsääntöisesti ovat hyvin typeriä olentoja ja näkevät vain pintakiillon. Epäkypsyys siittää luottamusta kun taas kypsyys epävarmuutta. Tämä voidaan todeta pikaisella arviolla. Kumpaan lääkäriin luotatte enemmän: sellaiseen, joka sanoo diagnoosin tuosta vain, vai sellaiseen, joka tarkistaa kirjasta ja netistä? Tunteet sanovat, että ensimmäinen on luotettavampi koska hän osaa kaiken ulkomuistista. Järki sanoo, että jälkimmäinen koska hän on nöyrempi ja tarkistaa asian referensseistä. Ja kun suuret tunteet puhuvat, järjen hiljainen ääni vaikenee.

Kypsyys tarkoittaa osaamista ja taitoa ihmissuhteissa, sosiaalista kypsyyttä, henkistä kypsyyttä, hengellistä kypsyyttä, kykyä selviytyä yhteiskunnassa ja kykyä ottaa vastuuta itsestään ja tekemisistään. Psykopatia tarkoittaa tunne-elämän jäämistä pikkulapsen tasolle ja narsismi leikki-ikäisen. Samaan tunne-elämän B-klusteriin voidaan lukea myös histrioninen häiriö (huomiohakuisuus), rajatilahäiriö sekä sosiopatia. Nämä ihmiset ovat hyvin epäkypsiä ja taitamattomia ihmissuhteissaan ja tunne-elämässään. Silti heille riittää vientiä ja partnereita ja he pääsevät levittämään geenejään laajalle. Miksi niin? Ovatko naiset todella lingvistikko Bravon sanoin "naarasapinan älykkyydellä ja hormonitoiminnalla varustettuja alempia olentoja"?

Eivät. Samat häiriöt voivat esiintyä myös naisissa. Nainen voi olla narttu, lumppu, ääliö, valehtelija, bimbo, itsekäs tai nyrkkimagneetti. Kaikissa on kyse samasta asiasta - epäkypsyydestä ja taidottomuudesta.

Kypsyysparadoksiin liittyy neljätoista kohtaa:

1. Mitä epäpätevämpi ihminen on jossakin, hän uskoo että hän tarvitsee vähemmän osaamista ja tietoa ollakseen ekspertti siinä ja että hänellä on hyvin vähän enää opittavaa.
2. Mitä pätevämpi ihminen on jossakin, hän uskoo että sitä vähemmän hän todella osaa ja että sitä enemmän hänellä on yhä opittavanaan.
3. Tomppelit yliarvioivat oman osaamistasonsa ja aliarvioivat toisten.
4. Osaavat ihmiset aliarvioivat oman osaamistasonsa ja yliarvioivat toisten, sillä koska heille asiat ovat helppoja ja onnistuvat luonnostaan, he uskovat että ne ovat yhtä helppoja (tai helpompia) kuin toisillekin.
5. Mitä triviaalimpi asia on, sitä vähemmän fiksuilla ihmisillä tosiasiallisesti on epäilyjä omasta osaamisestaan ja he osaavat sijoittaa itsensä oikealle tasolle.
6. Mitä vaikeampi asia on, sitä vähemmän tomppeleilla ihmisillä tosiasiallisesti on luuloja omasta osaamisestaan ja he siirtyvät näyttelemiseen tekemisen sijasta.
7. Näiden kahden ääripään väliin jää harmaa alue, jossa fiksut aliarvioivat itsensä ja yliarvioivat toiset, ja tomppelit yliarvioivat itsensä ja aliarvioivat toiset.
8. Todella tomppeleilla ei ole illuusioita omasta pätevyydestään. Sensijaan niillä, jotka ovat jo edenneet hiukan sillä logistiikkakäyrällä, yliarvioivat itsensä rajusti. Samoin todella hyperpätevillä ihmisillä ei ole epäilyksiä osaamisestaan, mutta siellä neljännen ja viidennen danin kohdalla niitä on rajusti.
9. Mitä tomppelimpi ihminen on, sitä enemmän hänellä yleensä on myös menetettävänään jos hän joutuu myöntämään olevansa tomppeli. Heillä on hyvin luja mutta samalla lasinhauras ego. He toisaalta eivät havaitse huonommuuttaan mutta eivät myöskään myönnä sitä.
10. Mistä päästäänkin Peterin periaatteeseen. Missä tahansa hierarkiassa ihminen pyrkii ylenemään niin korkealle, että toiset havaitsevat hänen epäpätevyytensä ennenkuin ihminen itse.
11. Jos tomppeli ihminen kerää pätevyyttä ja fiksuuntuu, hänen kykynsä havainnoida sekä omaa pätevyyttään että toisten kehittyy samalla.
12. Kun pätevä ihminen saa negatiivista palautetta, se tuntuu hänestä hirvittävältä katastrofilta, kun taas tomppeli ei välitä siitä. Kun tomppeli saa positiivista palautetta, on se hänelle valtava egobuusti kun taas pätevä ihminen ei välitä siitä. Mutta palaute antaa pätevälle ihmiselle kykyä arvioida omat kykynsä realistisesti toisiin verrattuna, kun taas tomppelille ei.
13. Pätevät ihmiset syyttävät itseään epäonnistumisistaan silloin, kun syy on jossain muualla. Tomppelit syyttävät toisia ja olosuhteita silloin, kun syy on heissä itsessään.
14. Mitä tomppelimpi ihminen on, sitä kovempi hänen itseluottamuksensa. Mitä epäröivämpi ja epävarmempi ihminen, sitä todennäköisemmin hän on todella pätevä.

Ja erityisen hyvin tämä tulee ilmi ihmissuhteissa. Mietitäänpä narsisteja. Heillä on todella valtavan suuret luulot itsestään ja osaamisestaan, vaikka he ovat pelkkiä isoksi kasvaneita pikkulapsia. Silti he löytävät uhrin itselleen kerta toisensa jälkeen. Tai mietitään nyrkkimagneetteja - miksi he onnistuvat löytämään itselleen väkivaltaisen nyrkkisankarin kerta toisensa jälkeen. Miksi feministit näkevät miehissä pelkkää pahuutta. Miksi kritiikittömään monikulttuuriin uskovat eivät kykene näkemään muiden kulttuurien varjopuolia.

Ainoa tapa päästä kypsyysparadoksista yli on ylipätevöityminen - siis tulla niin fiksuksi, päteväksi ja kypsäksi, että on kertakaikkiaan immuuni tälle efektille. Ja se on hyvin, hyvin vaikeaa.