Anakykloosi

Ruukinmatruuna toi eilisessä keskustelussa esiin sosiologian isän, Polybioksen, ja hänen terminsä anakykloosi (ανακύκλωσις) - joka voidaan suomentaa vaikka ympyränkierroksi tai nykykreikassa kierrätykseksi. Polybios tarkkaili oman aikansa kulttuureja, ja hän tarkasteli erityisesti omaansa - hellenististä - mutta myös nousevia mahteja, Roomaa ja Parthiaa, ja hän dokumentoi Karthagon katkeran kohtalon varsin hyvin.

Mikä on anakykloosi? Se tarkoittaa Polybioksella sivilisaation elinkaarta, ja siinä on seitsemän vaihetta. Mielenkiintoista sinänsä, nämä vaiheet ovat mukana myös Civilization- ja Freeciv-peleissä! Polybioksen mukaan jokainen sivilisaatio käy olemassaolonsa aikana nämä vaiheet läpi.

Ensimmäisenä on despotia, josta Polybios käyttää termiä "monarkia". Se tarkoittaa anarkian ja kaaoksen järjestäytymistä yhden vahvan miehen alle. Tämä vahva mies voi olla demagogi kuten Mussolini, sotaherra kuten Tšingis-kaani, vaaliruhtinas kuten Rudolf I Habsburg tai sotapäällikkö kuten Filippos II tai Napoleon, mutta häntä edeltää kaaos ja anarkia. Hän hallitsee laeista piittaamatta ja hänen valtansa nojaa puhtaaseen väkivaltaan ilman legitimiteettiä. Hän saattaa kehittää itselleen sellaisen, mutta tätä kautta leimaa kova ja ankara hallinto.

Kun olot vakiintuvat, seuraa kuninkuus. Tässä vaiheessa despootti kehittää legitimiteetin ja säätää lait ja perustaa oikeuslaitoksen ja vakiinnuttaa valtioinfrastruktuurin. Hän lakkaa olemasta pelkkä sotaherra ja hänestä tulee hallinnon päämies. Valta ei enää nojaa pelkkään väkivaltapotentiaaliin, vaan maata aletaan rakentamaan lailla. Aleksanteri Suuri oli tätä siinä missä hänen isänsä Filippos II oli despootti.

Ennemmin tai myöhemmin hallitsijan valta kasvaa, ja hänestä tulee enemmän kuin pelkkä primus inter pares. Ylellisyys kasvaa, ja kuninkaasta tulee itsevaltias (Polybioksen mukaan "tyranni" ja Machiavellin mukaan "ruhtinas"). Itsevaltias voi olla diktaattori kuten Mussolini tai Hitler, demokraattori kuten Urho Kekkonen tai monarkki kuten Aleksanteri Suuri, mutta hän on tässä vaiheessa maansa kiistaton hallitsija ja hän toteaa Ranskan Ludvig XIV:n sanoilla valtio olen minä.

Mutta jokaisella itsevaltiaalla on hovinsa tai hännystelijänsä - tai perässähiihtäjänsä. Kun itsevaltias kuolee tai kukistetaan, häntä seuraa aristokratia - parhaiden valta, aivan kuten Tarquinius Superbusta seurasivat Brutus ja senaatti, ja Aleksanteri Suuren kuoleman jälkeen häntä seurasivat diadokit.

Aristokratia on kuitenkin pudotuspelin aikaa. Aristokratia muuttuu oligarkiaksi, harvainvallaksi - vallankumous syö lapsensa, ja Ranskan vallankumouksen jakobiiniaristokratia muodostui nopeasti oligarkiaksi. Makedonian diadokit samalla tavoin kävivät pudotuspeliä, ja lopulta jäljelle jäivät enää Seleukos, Lysimakhos, Antiokhos ja Ptolemaios. Roomassa senaatin aristokratia muuttui lopulta arvovaltaisimpien patriisien ja rikkaimpien plebeijien oligarkiaksi. Tätä vastaa Civilizationissa ja Freecivissä "tasavalta", "Republic".

Lopulta kansa saa oligarkeista tarpeekseen, ja oligarkian syrjäyttää demokratia, kansanvalta - joka voi olla joko suoraa tai edustuksellista. Kreikassa kaupunkivaltiot saivat lopulta itsemääräämisoikeutensa takaisin Lysimakhoksen kuoltua. Roomassa Gracchukset saivat aikaan kansantribuuni-instituution. Demokratia merkitsee valtavaa buustia sekä yhteiskunnalle että taloudelle että yleiselle hyvinvoinnille, mutta se sisältää myös dekadenssin siemenet.

Mikäli demokratia ei koe riittävästi haasteita ja joudu koko ajan uusintamaan itseään tai se elää liian pitkään rauhassa, ja kansa alkaa pitämään vapautta ja vaurautta itsestäänselvyyksinä eikä sellaisina asioina, joiden eteen on nähtävä jatkuvasti vaivaa ja jota on puolustettava taistelulla, seurauksena on dekadenssi ja lopulta vajoaminen oklokratiaan - roskaväen valtaan. Dekadenssivaihetta leimaa yhteiskunnan raju polarisoituminen upporikkaisiin ja rutiköyhiin, sekularisaatio, uskonnon ja perinnäistapojen hylkääminen, hallitsevan luokan ja plutokratian eriytyminen omaksi kastikseen - ja lopulta hallinnon muuttuminen sietämättömäksi, kaikenkahlitsevaksi holhoukseksi, joka hallitsee toisaalta suosikki- ja lahjontajärjestelmällä (panem et circenses) ja toisaalta mielivaltaisella, laeista piittaamattomalla kontrollilla. Jakobiinihallinnon demokratia romahti lopulta oklokratiaan. Ateenan demokratia romahti oklokratiaksi. Yhdysvalloissa merkit ovat ilmassa. Roomassa Gracchusten murha romautti demokratian oklokratiaksi. Ja Polybios kuvaa oman aikansa oklokratian merkkejä hellenistisessä maailmassa. Oklokratian loppuvaihe on anarkia, jossa laeista ei enää piitata, ja jossa sivilisaatio on luonut valtavan proletariaatin ja hallintokoneisto on läpeensä korruptoitunut; tai koko sivilisaatio on hajonnut pieniksi, keskenään riiteleviksi valtioiksi.

Oklokratia on koko sivilisaation kannalta kriittisin vaihe. Tässä vaiheessa ulkoinen valloittaja kukistaa helposti koko sivilisaation - aivan kuten Länsi-Rooma kukistui barbaarien miekkoihin. Cordoban kalifaatin konkurssipesän taifa-valtiot putosivat Espanjassa yksi toisensa jälkeen pohjoisessa kristittyjen - ja etelä-Espanjassa almoravidien syliin.

Mutta oklokratiaa seuraa despotia. Aina. Despotia merkitsee samalla kurinpalautusta, ja Itä-Roomassa Arcadius otti kovan komennon käsiinsä. Samalla tavoin Gaius Marius nousi oklokratian jälkeen Rooman diktaattoriksi, ja valitutti itsensä seitsemän kertaa peräkkäin konsuliksi. Mariusta ja Sullaa seurasi sitten kuningas - Caesar, jonka murha merkitsi itsevaltiaan, Octavianuksen, valtakautta. Ja Makedonian kuningas Filippos II päätti omalla despotiallaan Kreikan kaupunkivaltioiden oklokratiaksi rappeutuneen demokratian.

Tätä on anakykloosi. Eri vaiheet eivät tietenkään ole predestinoituja, ja toisinaan kehä voi kiertää taaksepäinkin - ja hypätä jonkin vaiheen yli. Mutta Polybios kuvaa kaikkein tarkimmin juuri demokratiaa ja sen muuttumista oklokratiaksi.

Ja ruukinmatruunalla on hyvin paha kutina siitä, että länsimainen sivilisaatio on astumassa - tai jo kenties astunutkin - demokratiasta oklokratiaan. Dekadenssin merkit ovat ilmassa, ja ne ovat sekularisaatio, yhteiskunnan brasilifikaatio upporikkaisiin ja rutiköyhiin, sekä syntyvyyden romahdus. Toisaalta myös demokratiaa itsessään leimaa toisaalta plutokraattien ja hallinnon symbioosi ja hallitsijoiden piittaamattomuus kansastaan - sekä populistiset liikkeet, ja keskiluokan kuplinta, kuten OWS, Tea Party ja nuivuus. Länsimaailma voi tällä hetkellä paremmin - ainakin päällepäin - kuin ikinä, mutta samalla se on täysin rapautunut sisältä ja sen koheesio on mennyttä. Kaikenkaikkiaan elämme juuri samanlaista vaihetta kuin hellenistinen maailma Polybioksen aikoina. Ruukinmatruunan oma ennuste Eurooopalle on synkkä. Ellei kurinpalautusta Itä-Rooman tapaan tapahdu seuraavan parinkymmenen vuoden sisään, edessä on romahdus - ja kenties jonkinlainen perverssi, koko mantereenlaajuinen versio reconquistasta.

Entäpä muualla maailmassa?

Afrikka elää suurimmaksi osaksi joko despotian tai oligarkian maailmassa. Demokraattiset perinteet ovat ohuet, ja Etelä-Afrikan tasavalta on romahtanut oklokratiaan. Suurinta osaa Afrikkaa leimaa epästabiili hallinto, korruptio ja väkivalta. Ennuste on huono. Mutta mikäli tilanne stabilisoituu, on mahdollista että despotiat muuttuvat kuninkuuksiksi ja oligarkiat demokratisoituvat.

Aasia on astumassa oligarkiasta demokratiaan. Siellä taloustiikerit ovat pitkälti demokratisoituneet, ja Intia on mantereen nouseva tähti. Maailman painopiste tulee siirtymään Aasiaan; mutta Kiina voi sotkea koko jutun.

Etelä-Amerikka on siirtynyt aristokratiasta oligarkiaan - kiitos uusliberalistisen talouspolitiikan. Sotilasdiktatuurien kaatuminen ei ole demokratisoinut maita, vaan siirtänyt valtaa plutokraateille. Mutta merkit ovat kuitenkin ilmassa, ja toivoa demokratisoitumisesta on. Erityisesti Chile ja Argentiina ovat toipumassa shokkiterapiasta.

Australia ja Oseania elävät vahvasti demokratiassa. Siellä dekadenssi on vielä nurkan takana, ja Aasian nousu on vahvistanut niitä. Mutta anakykloosi pyörii joka tapauksessa sielläkin.

Pohjois-Amerikka on siirtymävaiheessa demokratiasta oklokratiaan. Tämä prosessi alkoi Ronald Reaganin pitkällä valtakaudella, ja kiihtyi Bill Clintonin aikana peruuttamattomasti. Tätä leimaa deindustrialisaatio, yhteiskunnan polarisaatio (Occupy Wall Street), valtion muuttuminen välttämättömästä riesasta kaiken kuristavaksi möhköfantiksi (Tea Party) ja yhteiskunnan brasilifikaatio upporikkaisiin ja rutiköyhiin sekä keskiluokan eroosio. Yhdysvalloissa on vielä jäljellä konservatiivista, uskonnollista pääomaa, joka voi vielä pelastaa sen; ja paradoksaalisesti sota terroria vastaan on lisännyt USA:n koheesiota.

Eurooppa on kaikkein pisimmällä anakykloosissa. Länsi-Eurooppa on jo selkeästi siirtynyt demokratiasta oklokratiaan, ja tätä leimaavat toisaalta EU:n muuttuminen harvainvaltaiseksi Eurostoliitoksi ja toisaalta populistiset liikkeet ja paikallishallintojen monikulttuurifantasiat. Euroopassa perinteinen uskonnollisuus on rapautunut täysin, ja kansallinen koheesio on pettänyt lähes kaikkialla. Vaikka Eurooppa ei olekaan deindustrialisoitunut yhtä rajusti kuin USA, merkit ovat täälläkin selvät - Kiina ja Intia tulevat olemaan tulevaisuuden talousmahdit. Euroopassa rikkaat ovat rikastuneet upporikkaiksi, köyhät köyhtyneet rutiköyhiksi ja keskiluokka polkee paikallaan. Euroopassa kuvitellaan, että niin rauha, vauraus kuin demokratiakin ovat itsestäänselvyyksiä; ja toisaalta hallinto- ja talouseliitti pitää alamaisiaan lähinnä lypsylehminä ja teuraskarjana. Ruukinmatruunan ennuste on, että Länsi-Eurooppa tulee romahtamaan 20-30 vuoden sisään. Uhka on selvä, ja se on kunnianhimoinen, nälkäinen ja aggressiivinen islam. Rooma tulee kokemaan Konstantinopolin kohtalon ja putoamaan islamin syliin.

Mitä tämän jälkeen? Varmasti miljoonittain eurooppalaisia kuolee, elintaso romahtaa, taudit jotka jo kuviteltiin voitetuiksi, palaavat ja yleinen nälänhätä, käyhtyminen ja demoralisaatio iskee. Lopputuloksena voi olla joko sisällissota ja Euroopan taantuminen, tai Euroopan alistuminen islamin valtaan dhimmiksi - jolloin despotia alkaa - tai sitten jonkinlainen perverssi reconquista. Voi toki olla, että Euroopassa tulee kurinpalautus ja näemme tämän prosessin reversion, mutta sen varaan ei kannata laskea. Voi olla, että kurinpalautus johtaa uuteen - hyvin lyhytaikaiseen - populistiliikkeiden tyranniaan, jota seuraa kuninkuus ja kierroksen alkaminen uudestaan, mutta yhtä hyvin voi olla, että Eurooppa islamisoituu lopullisesti ja koko länsimainen sivilisaatio ja sen saavutukset hukkuvat historian roskakoriin.

Anakykloosin käyttövoimana on ihmisen oma psykologia. Kaikki alkaa aina yksinvallasta ja vallanhimosta. Suojeluskunnat Suomenmaassa järjestystä laati... alkaa Vöyrin marssi, ja valtatyhjiö täyttyy, tässä tapauksessa Mannerheimin kädessä on pelastus ja onni.... Kun yksi on saanut valtansa ja vakiuttaa ja legitimoi sen, alkaa kuninkuus. Kun yksi haluaa olla parempi kuin muut, alkaa itsevaltius. Kun parhaat haluavat olla yhtä hyviä kuin yksi, alkaa aristokratia. Kun jotkut haluavat olla enemmän kuin useimmat, alkaa oligarkia. Kun monet haluavat olla enemmän kuin harvat, alkaa demokratia. Ja kun kaikki haluavat olla enemmän kuin he itse, demokratia vajoaa oklokratiaan. Jota seuraa yksi. Kehä pyörii ikuista kiertoaan. Tai kuten Bruce Springsteen laulaa laulussaan Badlands:

Poor man want to be rich
rich man want to be king
king ain't satisfied
till he rules everything

Silloin kun alisteisessa asemassa olevat haluavat olla ylempiensä veroisia, yhteiskunta yleensä muuttuu parempaan. Kun hallitsevassa asemassa olevat haluavat erottautua omaksi eliitikseen, yhteiskunta muuttuu huonompaan. Euroopan unionissa on nyt menossa tämä kehitys huonompaan - demokratia on jo lähes muuttunut kokonaan oklokratiaksi. Elämme oklokratian humalavaihetta, mutta pian on edessä sen krapulavaihe ja romahdus.

Pysähtyykö anakykloosi koskaan? Vastakysymys on, että pitäisikö sen ylipäänsä pysähtyäkään. Polybios itse uskoi, että roomalaiset olisivat murtaneet tuon kehän, mutta Rooman myöhempi historia vindikoi anakykloosin täydellisesti. Dekadenssin merkki on se, että dekadentti sivilisaatio joko käpertyy itseensä, tuijottaa myyttiseen menneisyyteen, takertuu johonkin ideologiaan tai elättelee visioita huikaisevasta tulevaisuudesta. Yhtäkaikki, historian pyörä pyörii, ja sivilisaation romahdusta vieraan valloittajan käsiin seuraa uusi barbaria. Ensimmäisenä barbaarit omaksuvat valloittamaltaan sivilisaatiolta sen paheet. Rikkominen on aina helpompaa kuin rakentaminen, ja samalle tasolle päästään vasta useiden sukupolvien jälkeen. Tätä dekadenssia leimaa relativismi ja kuvitelma siitä, että nyt luodaan jotain uutta ja ihmeellistä, tai että tapahtuu jonkinlainen moraalinen vallankumous. Tosiasiallisesti ihmiset yksinkertaisesti unohtavat oikean ja väärän, kadottavat moraalisen kompassinsa, eivät piittaa toisistaan, atomisoituvat ja yhteisön koheesio rapautuu.

Anakykloosi on täysin yhteensopiva kulttuurievoluution käsitteen kanssa. Kulttuurievoluutio ei ole riemumarssia barbariasta huikaisevaan tulevaisuuteen, vaan päämäärätöntä olemassaolon taistelua ja kilpavarustelua - sink or swim. Toisinaan käy niin, että liian kauan rauhassa ollut sivilisaatio kukistuu aggressiivisempien kilpailijoiden käsiin. Toisinaan puolestaan sivilisaatio ylisofistikoituu ja häviää kun miljöö muuttuu.

Kaikenkaikkiaan Polybios oli hyvin terävä ja tarkkanäköinen havainnoitsija, ja hänen oppinsa pätevät yhä meidänkin aikanamme.