To refuse a hearing to an opinion, because one is sure that it is false, is to assume that one's own certainty is the same thing as absolute certainty. All silencing of discussion is an assumption of infallibility.
- John Stuart Mill -

None shall be one's slave, none shall be one's master; everyone shall have the same rights, same priviledges, same justice.

- Antti Chydenius -

Any sufficiently sophisticated human thought is impossible to distinguish from artificial intelligence.

- The Ironmistress -

Monday, October 24, 2011

Itänapaa etsimässä

Sanonta lähteä etsimään itänapaa tarkoittaa jonkun ihmisen häviämistä jäljettömiin. Itänapaa ei, pelkästään jo pallotrigonometrian koordinaatiston vuoksi, ole olemassa. Mutta pohjoisnapa ja etelänapa on, ja ne olivat korkeimpien vuorten ja merten syvyyksien ohella viimeiset valloittamattomat valkeat läikät maailmassa.

Pohjoisnavalle pääsystä on haaveiltu vuosisatoja. Ensimmäisestä retkestä kauas Pohjolaan kertoo Pytheas kirjassaan Valtamerestä (Περὶ τοῦ Ὠκεανοῦ), ja hän kuvaa siinä elävästi napapiirin ylityksen ja keskiyön auringon, revontulet, ahtojään ja polaarikansojen elämästä. Pytheasta pidettiin pitkään pelkkänä satuilijana, kunnes sitten Pohjolan kansat liittyivät sivistyksen piiriin - ja hänen kuvauksensa osoittautui yllättävän tarkaksi.

Todettakoon, että pohjoisia alueita tarkoittava kreikan sana arktos (αρκτος) tarkoittaa "karhua". Pohjoisella napapiirillä Iso Karhu eli Otava näkyy talvipäivänseisauksen aikaan suoraan zeniitissä, aivan samoin kuin Ravun ja Kauriin tähdistöt näkyvät kääntöpiireillä. Tästä Ison Karhun lakipisteestä tulee pohjoisille alueille nimi "arktinen".

Keskiajan lämpökaudella skandinaavit asuttivat eteläistä Grönlantia, mutta heidän matkansa ulottuivat pitkälle pohjoiseen. Keskiaikaisia artefakteja on löydetty Ellesmerensaarelta, 80. leveysasteen tuolta puolen. Kun lopulta varmistui, että Pohjois-Amerikka oli se skandinaavien Vinnland ja se todella oli olemassa, niin kilpajuoksu siirtokuntiin - ja merireiteille - alkoi. Ja siihen kuuluivat pohjoisten merialueiden kartoitus sekä väylien löytäminen. Tähän liittyivät kaksi tärkeää väylää: koillisväylä ja luoteisväylä - eli meritiet, jotka pohjoiskautta kiertävät Euraasian ja Amerikan mantereet.

Englanti oli erityisen kiinnostunut luoteis- tai koillisväylän löytämisestä, sillä Espanja ja Portugali hallitsivat eteläisejä reittejä Kauko-Itään. Englannin kuningas Edvard VI houkutteli venetsialaisen Sebastian Cabotin lähtemään etsimään reittiä koillisesta itään. Cabotille varustettiin kolme alusta, jotka saatettiin matkaan vuonna 1533. Laivoista kaksi haaksirikkoutui, ja vain Richard Chancellorin luotsaama alus pelastui venäläisten kalastajien ansiosta ja pääsi turvallisesti Arkangelin satamaan. Koillisväylän löysi lopulta suomalaissyntyinen Adolf Erik Nordenskiöld, joka kiersi Euraasian Vega-aluksellaan pohjoisen meren kautta vuonna 1878. Hänestä tuli ensimmäinen Euraasian ympäri purjehtinut kapteeni, sillä hän palasi kotiin Tyynen valtameren, Intian valtameren ja Suezin kanavan kautta.

Mutta Englannin suuri kunnianhimo oli löytää luoteisväylä. Sitä tutki ensimmäisenä englantilainen Martin Frobisher. Hän matkusti vuonna 1576 Labradorin rannikkoa pitkin, päätyen Hellulandiin - siis Baffininsaarelle, jolle nimensä antoi toinen kapteeni, William Baffin. John Davis pääsi lähimmäksi pohjoisnapaa vuonna 1585: hän oli 1 200 kilometrin etäisyydellä pohjoisnavasta ja antoi nimensä Davisinsalmelle. Henry Hudson yritti niin ikään päästä vesiteitse pohjoisnavalle vuonna 1610, ja hän antoi nimensä Hudsoninlahdelle ja Hudson Riverille. Samaa yritti myös vuonna 1773 Constantine Phippsin johtama retkikunta. Luoteisväylän etsiminen oli myös James Cookin kolmannen valtameripurjehduksen tavoitteena vuosina 1776-1779. Useimmista edeltäjistään poiketen hän kuitenkin yritti purjehtia sen lännestä itään päästyään ensin toista reittiä Tyynellemerelle. Kartoitettuaan ensin siihen saakka lähes tuntemattoman osan Pohjois-Amerikan länsirannikkoa Oregonista Beringinsalmelle saakka hän jatkoi matkaansa salmen läpi Jäämerelle ja jonkin matkaa Alaskan pohjoisrannikkoa itään. Loppusyksyllä 1778 meren jäätyessä hän kuitenkin joutui kääntymään takaisin. Hän päätti viettää talven Havaijilla ja yrittää Luoteisväylän etsimistä seuraavana kesänä uudestaan, vaikka olikin hyvin epävarma siitä, saattaisiko se onnistua. Sitä ennen, 14. helmikuuta 1779, hänet kuitenkin surmattiin ja syötiin. Parhaan yrityksen teki William Edward Parry vuonna 1819. Jää pakotti lopulta myös Parryn retkikunnan palaamaan takaisin, mutta se oli silti päässyt lähimmäksi magneettista pohjoisnapaa. Parry yritti uudestaan vielä kolmesti vuosina 1821, 1824 ja 1827. Vuoden 1827 retkikunta ei pystynyt valloittamaan vieläkään Arktista, mutta pääsi jo 700 kilometrin etäisyydelle. Luoteisväylä pysyi kuitenkin valloittamattomana, sillä se on hyvin matala ja karikkoinen reitti, ja hyvin vaikea purjehtia. Mutta alue on täynnä sitä tutkineiden retkikuntien nimiä, ja monet kapteenit ovat antaneet nimensä sitä ympäröiville saarille.

Brittien suuri kunnianhimo ei toteutunut. Sensijaan napamaita nousi tutkimaan uusi ja kunnianhimoinen mahti - Norjan vastasyntynyt kuningaskunta. Luoteisväylä kuljettiin päästä päähän vasta vuonna 1906, jolloin norjalainen seikkailija ja napatutkija Roald Amundsen löysi kuljettavan reitin.

Amundsen oli lähtenyt Norjasta häthätää paetakseen tutkimusaluksensa, 47-tonnisen sillinpyyntialus Gjøan oston rahoittaneita velkojia, ja päätti kolmen vuoden tutkimusmatkansa Eaglen kaupunkiin, Alaskassa, lähettäen sähkeen ilmoittaen retkensä onnistumisesta. Amundsenin löytämä reitti ei ollut kaupallisesti käytännöllinen; sen lisäksi että sen kulkeminen vei runsaasti aikaa, osa reitistä oli erittäin matalaa - siis sellaista, josta käytetään nimitystä keltaisen veden alue - ja matalimmillaan alle metrin syvyistä! Amundsenin käyttämä reitti kulki Baffininlahdesta Lancasterin-, Barrowin-, Peelin-, Franklinin-, Rossin-, Simpsonin-, Victorian-, Deasen-, Coronation-, Dolphinin- ja Union-salmien kautta.

Roald Amundsen oli vanhan merenkulkijasuvun lapsi, ja hän oli erittäin älykäs, fyysisesti vahva ja hän osasi oppia virheistään. Harjoiteltuaan hengissäselviämistä Norjan Jotunheimissa - ja siellä lähes kuoltuaan - hän päätti omistaa elämänsä tutkimusmatkoille. Amundsen oli aikansa johtava naparetkeilijä, jonka suunnittelu- ja organisointikyky retkillä oli huippuluokkaa. Hänen taktiikkansa perustui vankkaan perinteiden käyttöön js eskimoilta opittuihin taitoihin. Amundsen kuitenkin myös paranteli oppimiaan käytäntöjä, esimerkiksi rekiä kevennettiin. Myöhemmillä retkillään hän käytti myös uutta tekniikkaa, lentokoneita ja ilmalaivaa. Kaikissa retkissään Amundsenkaan ei onnistunut. Henkilökohtaisessa elämässään hänellä oli väliin vaikeuksia velkojien kanssa ja vanhempana psyykkisiäkin ongelmia. Amundsen oli rohkea - joku voisi sanoa hullunrohkea - ja täysin säälimätön niin itseään, muita kuin vetokoiriaankin kohtaan.

Ja Luoteisväylän purjehduksen jälkeen Amundsen päätti lähteä 1909 Pohjoisnavalle. Mutta amerikkalaiset ehtivät ensin. Tämä kilpajuoksu - amerikkalaiseen tyyliin - käytiin erittäin rumalla tavalla, ja se käytiin kahden amerikkalaisen, Robert Pearyn ja Frederick Cookin välillä. Miehet olivat toistensa katkeria vihamiehiä, ja heidän riitansa oli ruma luku naparetkien historiassa.

Periaatteessa Pohjoisnavalla käynti on helppo todentaa. Siellä Pohjantähti tuikkii melko suoraan zeniitistä - 89° 15,8′ - ja tuo kulma on helppoa määritellä sekstantilla. Siinä on toki korjauslaskunsa, jotka löytyvät Nautical Almanac'sta. Käytännössä Pohjoisnavalla käynti on vaikeampi todentaa - se kun on meren päällä ja napajää liikkuu merivirtojen mukana, ja vie mukanaan kaikki navalle jätetyt artefaktit, kuten liput ja teltat.

Ensimmäisenä lähti matkaan Cook. Hänellä oli retkikunnassaan kaksi inuiittimiestä, Ahpellah ja Etukishook. He lähtivät Annoatokista, Grönlannista matkaan helmikuussa 1908, ja pääsivät Cookin väitteiden mukaan navalle 22.4. 1908 matkattuaan pohjoiseen Axel Heidelbergin saaresta. Matkalla kotiin navalta he joutuivat avoveden ääreen. He joutuivat elämään riistan varassa, ja kulkemaan kohti Devon Islandia. Sieltä he jatkoivat takaisin pohjoiseen, ylittäen Naresinsalmen ja palaten takaisin Annoatokiin keväällä 1909, nälkiintyneinä.

Cookin matka herätti ihmetystä ja epäilyjä. He olivat olleet matkalla liki 14 kuukautta, ja alusta alkaen matkaa pidettiin petoksena. Niinpä Robert Peary lähti matkaan 1.4. 1909. Peary pääsi pohjoisnavalle 6. huhtikuuta 1909 käyttäen italialaisen Umberto Cagnin kehittämää tekniikka, jossa kärkipartiot raivaavat tietä ja huoltokuormastot irtautuvat vaihe vaiheelta matkasta pois. Pearyn tekniikka oli edelleen hiotumpi. Ajatus oli se, ettei navalle asti pääsevän partion tarvitse kuljettaa kaikkia paluumatkalla tarvittavia tarvikkeita, vaan käytetään hyväksi muiden partioiden matkan varrelle luomia varastoja. Peary käytti monia eskimoiden tekniikoita ja eskimoita apuna.Viimeinen Bartlettin johtama Pearyn ryhmän rinnalla kulkenut apujoukko irtautui leveysasteella 87° 47', josta Peary jatkoi navalle. Mukanaan hänellä oli viisi miestä: Matthew Henson, Ootah, Egigingwah, Seegloo ja Ooqueah.

Kuultuaan Cookista Peary raivostui, ja hän - sekä National Geographic Society, joka oli ollut hänen rahoittajansa - ryhtyivät tekemään kaikkensa Cookin maineen mustaamiseksi. Mutta Pearyn omakin ilmoitus oli epäilyttävä. Pearyn väitettä pohjoisnavalla käymisestä epäillään laajalti ja joitain perusteita tälle löytyy Pearyn lausunnoista ja muistiinpanoista.

Peary väitti kirjassaan huhtikuun 5. päivänä mitatun 89° 25', vaikka tuona päivänä ei tehty muistiinpanojen ja kongressin valiokunnan kuulustelujen mukaan mittauksia. Pearyn matkavauhti oli ilmoitusten mukaan niinkin kova kuin 36-57 km/päivä. Neljänä viimeisenä vuorokautena olisi edetty 57 km/päivä, vaikka naparetkillä oli tuohon aikaan tavallista vaeltaa 10-20 km ja sekin vaivalloisesti. Peary väitti palanneensa 87° leveysasteelle "Camp Jesupin leiristä" alle 56 tunnissa, joka on melkein 240 km. Tällöin olisi kuljettu mahdottomat 120 km/päivä. On muutenkin epäilty sitä, miten Pearyn paluumatka sujui huomattavasti nopeammin kuin menomatka, vaikka "maasto" on vaikeakulkuinen avattuakin reittiä pitkin. Vaellusnopeuteen toki vaikuttavat jäätikön liikkeet, jotka voivat olla myötäisiä tai vastaisia.

Vaikka matkavauhti olisikin ollut kova, jää silti epäilyjä navalla käymisestä. Erään käsityksen mukaan Peary olisi merivirtojen takia eksynyt ja käynyt leveysasteella 89°. Päiväkirjoihin pohjautuvat laskelmat viittaavat siihen, että Peary olisi kulkenut pohjoisnavasta 32 kilometriä ohi länteen muun muassa jäätä kuljettavien merivirtojen takia. National Geographic Society kuitenkin pitää Pearyn väitettä navalla käynnistä yhä tänäkin päivänä luotettavana.

Cookille kävi onnettomammin. Hän oli nälkiintynyt lähes luurangoksi, ja joutui jättämään muistiinpanonsa ja instrumenttinsa Annoatokiin, Grönlantiin. Ne jäivät erään paikallisen metsästäjän hoteisiin, ja tämä oli pyytänyt Pearyn retkikuntaa viemään ne mukanaan Yhdysvaltoihin. Peary oli kieltäytynyt, ja kolme laatikollista muistiinpanoja ja laitteita jäivät Grönlantiin. Niiden nykyistä olinpaikkaa ei enää tiedetä, sillä metsästäjä, joka otti ne hoitaakseen, palasi kotiin, ja laatikot olivat liian isoja yhden miehen kantaa.

Cookilla oli kuitenkin mukanaan henkilökohtainen muistikirjansa. Siinä oli pahoja puutteita ja laskuvirheitä - kuten Pearyllakin - ja muunmuassa auringon läpimitta oli sekstanttilukemissa väärin. Niinpä Cook leimattiin huijariksi. Peary teki nyt kaikkensa saadakseen Cookin liriin, ja Cook järjestettiin vankilaan vakuutuspetoksesta. Pearysta tuli juhlittu sankari.

Mutta viimeinen nauru kuuluikin Cookille. Cook oli muistikirjassaan kuvaillut tuntemattoman saaren, jossa he olivat talvehtineet - ja tuo saari oli Meighen Island, jota ei vielä tuolloin oltu löydetty! Varmuudella voidaan sanoa, että Cook oli käynyt jossakin ja löytänyt saaren - jolle hän ei edes saanut antaa nimeään. Kävi ilmi, että hänet vakuutuspetoksesta vankilaan tuominnut tuomari oli ollut Pearyn ystävä, ja presidentti Roosevelt armahti hänet 1940. Cook sai osuutensa öljylöydöstä, jota alunperin oli pidetty petoksena.

Kävikö kumpikaan - Peary tai Cook - pohjoisnavalla, vai kävivätkö he molemmat siellä? Emme saa milloinkaan tietää, ennenkuin Cookin muistiinpanot ja instrumentit löytyvät. Ne ovat todennäköisesti hyvin säilyneet arktisessa ilmastossa. Cookia on pidetty lähes sata vuotta huijarina, mutta kun vuonna 2005 hänen väitteitään alettiin tutkimaan, ne täsmäsivät aika hyvin oletetun navallakäynnin kanssa. On mahdollista, että Cook todella on käynyt pohjoisnavalla. Oli miten oli, Pearya pidetään pohjoisnavan löytäjänä.

Mutta vielä oli valloittamatta etelänapa. Eteläisiä napaseutuja on vuodesta 1890 lähtien kutsuttu nimellä antarktis - Anti-Arktos, Anti-Karhu, siis Ison Karhun vastakohta. Eteläisellä tähtitaivaalla ei lähellä napaa ole kirkkaita tähdistöjä, ja vaikka Tukaanin tähdistö onkin kesäpäivänseisauksen aikaan siellä zeniitissä, etelänapaseutu ei ole saanut nimeä Toukanos.

Ja kuultuaan Cookin ja Pearyn retkistä - ja sitä seuranneesta sekoilusta - Roald Amundsen päätti nyt suunnata etelään. Hän oli oppinsa saanut ja kokenut retkeilijä. Samaan aikaan Isossa-Britanniassa kommodori Robert Falcon Scott - meriupseeri ja tiedemies - suunnitteli omaa retkeään.

Kesäkuussa 1910 Scott aloitti matkansa kohti etelänapaa laivallaan Terra Novalla. Matkalla Scott sai kuulla että Roald Amundsen suuntasi myös etelään. Norjalaisen ja brittiläisen tutkimusmatkailijan välillä syntyi kilpajuoksu etelänavalle, vaikka Scott oli suunnitellut suorittavansa tieteellisiä tutkimuksia osana matkaa. Scott jatkoi tutkimuksiaan ja saikin paljon tietoa geologiasta eläintieteeseen ja meteorologiaan.

Scott ja Amundsen tunsivat toisensa, ja he päättivät ottaa reilun kilpajuoksun - he molemmat tiesivät Pearyn ja Cookin katkerasta riidasta. Amundsen pääsi matkaan ensin. Amundsenin luotsaama norjalaisjoukko aloitti koiravaljakkoineen matkan kohti napaa 19. lokakuuta 1911. Scott ja retkikunnan loput jäsenet aloittivat taivalluksen kohti Etelänapaa kuitenkin vasta 1. marraskuuta, kun Amundsen seurueineen oli ehtinyt olla tien päällä jo pari viikkoa.

Norjalaiset olivat naparetken alusta asti britteihin nähden ylivoimaisessa asemassa. Amundsenin retkikunta ei ollut ainoastaan saanut etumatkaa, se oli myös valmistellut retkensä selvästi Scottin joukkoja paremmin. Ryhmän ruokavarastot oli perustettu reitin varrelle hyvissä ajoin ennen retken alkua ja niiden sijainti sekä tarvikemäärät oli suunniteltu huolella. Amundsen ei halunnut jättää mitään sattuman varaan, ja norjalaiset pääsivät navalle 14. joulukuuta 1911, pystyttäen sinne Norjan lipun. Paluumatka sujui joutuisaan ja he palasivat talvileiriinsä aivan suunnitelmien mukaan 25. tammikuuta 1912.

Scottin retkikunnalla meni kaikki mahdollinen pieleen. Vaikka Scott oli kokenut tiedemies ja naparetkeilijä, hän oli tehnyt joukon virhepäätöksiä. Yksi oli luottaa teknologiaan - siis moottorirekiin. Ne eivät toimineet ankarissa olosuhteissa. Toinen oli luottaa siperianponeihin koirien sijaan vetojuhtina. Shackletonilla oli ollut poneja, mutta koirat olivat luotettavampia. Kolmas oli reittivalinta. Shackletonin reitille osui valtava määrä railoja ja luonnonesteitä. Vaikeuksista huolimatta Scottin retkikunta saapui navalle 18. tammikuuta 1912 ja näki siellä liehuvan Norjan lipun. Tappio oli itsevarmalle Scottille ja hänen retkikunnalleen suuri järkytys. Miehet olivat tuohduksissaan siitä, että olivat tehneet turhaan koko pitkän ja vaivalloisen matkan. Norjalaiset olivat jättäneet etelänavalle teltan, josta britit löysivät Amundsenin kirjoittaman kirjeen. He päättivät palata kotiin ja tehdä kotimatkalla tieteellisiä mittauksia.

Ja tuo omistautuminen tieteelle maksoi heidän henkensä.

Scott oli ottanut mukaansa joukon tieteellisiä näytteitä, mm. kiviä nunatakeilta, jotka hidastivat heidän matkaansa. Kotimatka oli vaivalloisempi kuin paluumatka, ja hitaampi, ja heitä alkoivat vaivata puutostaudit. Vaivalloinen paluumatka oli tuskaa täynnä ja lumimyrskyt raivosivat. Liian pienet ruoka-annokset, paleltumat ja keripukki verottivat upottavassa hangessa rekiään raahaavien miesten voimia entisestään. Retkikunta heitti monia tarvikkeita pois, mutta kuljetti viimeiseeen asti mukanaan tieteellisesti arvokasta liskolinnun fossiilia. Helmikuun 18. päivän vastaisena yönä matruusi Edgar Evans menetti henkensä ensimmäisenä retkikuntalaisena. Hän oli jo aiemmin loukannut itsensä pudottuaan railoon ja kärsi sietämättömien olojen aiheuttamista mielenhäiriöistä. Kuukauden kuluttua menehtyi kapteeni Lawrence Oates. Hän oli palelluttanut pahoin jalkansa, ja tunsi hidastavansa matkaa vaarantaen muiden mahdollisuuksia selvitä perille. Oates teki itsemurhan: hän astui teltasta ulos ankaraan lumimyrskyyn, katosi ja paleltui hengiltä. Kaupan päälle oli myös vuodenaikaan nähden normaalia kylmempää ja normaalia huonompi sää.

Scott ja kaksi muuta henkiin jäänyttä retkikunnan jäsentä - Wilson ja Bowers, jatkoivat vaivalloista matkaansa vielä maaliskuun loppuun asti, kunnes lähes kaikki ruoka oli käytetty ja voimat kulutettu loppuun. Britannian retkikunnan viimeiset jäsenet menehtyivät Rossin jäälautalle 29. maaliskuuta vuonna 1912. He eivät olleet onnistuneet valloittamaan etelänapaa ensimmäisinä, eivätkä onnistuneet pelastautumaan Antarktikselta. Miehet menehtyivät ainoastaan 18 kilometrin päähän yhdestä suurimmista ruokavarastoistaan. Scottin päiväkirjamerkinnöistä käy ilmi, että myrskyn jatkuessa ja sitoessa heidät leiripaikkaansa he jopa suunnittelivat yhteistä itsemurhaa oopiumitableteilla ja morfiinilla. Lopulta päätökseksi kuitenkin tuli että he yrittävät loppuun asti - itsemurhat koettiin yksimielisesti pelkuruutena. Myrkyt löydettiin koskemattomina tohtori Wilsonin lääkelaukusta apuretkikunnan tullessa liian myöhään paikalle. Polttoaineen loputtua miehet todennäköisesti olivat paleltuneet hengiltä nukkuessaan.

Paradoksaalisesti tuo tragedia teki Scottin retkikunnasta kuolemattoman. Amundsen koki suurta henkilökohtaista tuskaa Scottin ja hänen joukkonsa kuolemasta, ja muisti heitä. Norjalaisretkikunnan jäsen Helmer Hanssen piti Scottin saavutusta suurempana kuin norjalaisten, koska norjalaiset kuluttivat matkalla 41 koiraa loppuun ja vain 11 jäi henkiin - kun taas Scottin ryhmä oli miesvoimin tarponut navalle ja pitemmän matkan kuin he itse. Hanssenin mielestä Scottin ryhmä oli tehnyt suursaavutuksen vetäessään miesvoimin varusteet Etelänavalle - ja melkein takaisin - ja tehden vielä matkalla tieteellisiä havaintoja, kun taas he itse olivat kiirehtineet kotiin viivana.

Scottin teltasta löydettiin joukko esineitä, joiden ansiosta brittien retkikunnan matkasta on olemassa yksityiskohtaisia tietoja. Löytöihin kuuluvat muun muassa Scottin päiväkirja, valokuvakameran filmi, geologiset ja paleontologiset näytteet ja lukuisia kirjeitä, mukaanlukien Amundsenin kirje Norjan kuninkaalle Haakon VII:lle. Kotimaassaan Scottista tuli kansallissankari ja hänen epäonnisen retkikuntansa taistelua jääkentällä pidettiin osoituksena brittiläisestä urhoollisuudesta parhaimmillaan. Roald Amundsen jatkoi työtään napa-alueiden tutkimuksen parissa ja saavutti suuren maineen elämäntyönsä ansiosta. Hän käytti tilannetta hyväkseen ja päätti kartoittaa pohjoisnapa-alueen perusteellisemmin kuin koskaan aiemmin ja joko perin pohjin vahvistaa tai sitten kerta kaikkiaan romuttaa Robert Pearyn retken tulokset, joita monet epäilivät.

Amundsen palasi vielä Pohjoisnavalle - tällä kertaa ilmalaivalla. Hän lensi Norge-ilmalaivalla yhdessä Umberto Nobilen kanssa. Miesten välit olivat varsin huonot, ja Nobile varusti myöhemmin uuden ilmalaivan, nimeltään Italia, jolla hän lähti uudestaan pohjoisnavalle. Hän joutui haaksirikkoon, ja Amundsen lähti etsimään häntä. Nobile selviytyi hengissä, mutta Amundsen ei. Hän kuoli Pohjoisella Jäämerellä hänen lentoveneensä syöksyttyä mereen.

On mahdollista, että molemmat amerikkalaiset, sekä Cook että Peary, ovat olleet huijareita - tähän viittaa Pearyn käytös Cookia kohtaan. Tällöin norjalainen Roald Amundsen olisi ensimmäinen ihminen, joka on käynyt ensimmäisenä sekä Etelänavalla että Pohjoisnavalla. Viikinkien veri elää vahvana heidän jälkeläisissään!

Nykyään etelänavalla sijaitsee Yhdysvaltojen ylläpitämä Antarktiksen tutkimusasema, jolla työskentelee eri puolilta maailmaa kotoisin olevia tutkijoita ympäri vuoden. Tutkimusasema on nimetty etelänavan retkikuntien muistoksi Amundsen-Scott-asemaksi.

9 comments:

Tomi said...

Kiitoksia toiveeni toteutuksesta.
Scottin retken lisäksi briteillä oli toinenkin katastrofaalinen retki Franklinin retkikunta, jossa kuoli valtava määrä miehiä.

Markku said...

Mikäs reissu se oli, johon kuului haaksirikkoutuminen jonnekin Antarktiksen rannikon jäälautalle ja muutaman miehen avunhakupartion vaellus haaksirikkopaikalta Etelä-Georgian saarelle valaanpyyntiasemalle. Pisteenä i:n päälle avunhakijat joutuivat ylittämään vuoristoa Etelä-Georian saarella.

Ironmistress said...

Tuo oli Sir Ernest Shackletonin Etelänapamantereen ylitysretki 1914-1917. Kaupan päälle siinä oli vielä pikkuriesana sellainen rähinä kuin ensimmäinen maailmansota...

Anonymous said...

Jälleen mielenkiintoisen syventyvä postaus, kiitos tästä. Näitä on ilo lukea.

OT:nä, oletko IM vielä koskaan paneutunut kirjoituksissasi tarkemmin Nipponin historiaan ja vaiheisiin?
Aihe käsittääkseni on sinulle melko tuttu. Jos et ole sitä aihetta kolistellut, niin olisiko moinen mahdollista?

Sieltä löytyisi mielenkiintoisia käänteitä, selkäänpuukotuksia ja tarinoita käärmeidenpesästä, jos joku alue taantuukin hetkeksi rauhaan, runouteen, hiljaiseloon, itsetyytyväisyyteen ja muuhun dekadensoiluun, niin sitten naapurin sotaherra tuleekin barbaariklaaneineen soihtujen ja miekkojen kera laajentamaan lebenstraumiaan ja riisiviljelmiään.

- j

Ironmistress said...

Ano, kyllä vain! Pannaanpa sen ison pallonmuotoisen korvan taakse - ehkä jo lähitulevaisuudessa...?

Tomi, kyllä vain! Tuon retkikunnan mukaan on saanut nimensä Etelämantereen kaksi korkeaa vuorta, Erebus ja Terror. Ne olivat Franklinin laivojen nimet.

Suuri osa Franklinin miehistä kuoli typerällä tavalla - säilykkeistä saamaansa lyijymyrkytykseen. Laivojen muonana olleet täilyketölkit oli juotettu kiinni lyijypitoisella juotosaineella...

Tomi said...

RM, itse epäilen lyijymyrkytys selitystä.
Arktisissa oloissa voidaan kuolla ilman myrkytyksiäkin.
Miehistö kuoli nälkään, kylmään, keripukkiin ja toistensa tappamina.

Syy retken epäonnistumiseen oli kylmät säät ja huono suunnittelu ja englantilaisuus. Miehet raahasivat teevateja ja pannujakin ja hopea välineitä mukanaan.

kasper.joonatan said...

No kyllä sitä nyt etelänavallakin pitää sentään sivistyneesti teensä nauttia :)

Ironmistress said...

KJ, Franklinin retki tehtiin pohjoisille merialueille.

Mutta löydettyjen vainajien luurangoista löydettiin epätavallisen korkeita lyijypitoisuuksia. Lyijymyrkytys on ollut todennäköinen kuolinsyy retkikuntalaisilla. Ohessa lisää aiheesta.

Detritus said...

Lyijymyrkytyksellä oli todennäköisesti suuri osuus Franklinin miesten menehtymiseen - mikä siis on kuitenkin eri asia kuin lyijymyrkytykseen kuoleminen.

Lyijy pahentaa mm. keripukin oireita ja heikentää älyllisiä toimintoja. Tämä saattaa olla yksi syy siihen että mantereelle pyrkineiden (ja menehtyneen) retkikunnan rippeiden varusteiden joukosta on löytynyt mm. Tominkin mainitsemia pöytähopeita ja jumalattoman iso ja raskas Raamattu.

Franklinin retkikunnan tuhoutuminen oli kuitenkin väistämöntä kun pohtii millaisella konseptilla ja asenteellä Franklin yritti ja miten luoteisväylä lopulta purjehdittiin.

Franklinin retkikunta purjehti useampisatapäisellä miehistöllä ja sota-aluksilla joiden rutiineihin kuului mm. sotilaspalvelijoiden tarjoilemat päivälliset - juhlaunivormut, pöytähopeat, viinit, posliinit, kuningattaren maljat yms.

Amundsen taas purjehti kalastaja-aluksella joka oli satojen vuosien arktisen osaamisen tuotos. Amundsenilla ei ollut myöskään Brittiläisen Imperiumin ylivoimaisuuden tuomaa painolastia, hänelle ei tuottanut minkäänlaista ongelmaa soveltaa inuitien osaamista retkikuntansa selviytymisessä.

Pohjoisten napa-alueiden löytöretkistä on muuten aivan loistava kokoomateos, nimittäin Nurmisen säätiön kustantama "Ultima Thule", suosittelen lämpimästi.

Ja jo mainitun Shackletonin retkikunnan vaiheista on useampikin teos, yksi parhaimmista on suhteellisen uusi ja suomennettu "Endurance", kirjoittajana Caroline Alexander.