Tappajameduusan kosto

Meduusoihin - noihin triviaaleihin, kauniisiin ja niljakkaisiin onteloeläimiin - kuuluu monta hyvin vaarallista ja inhottavaa olentoa, ja parasta mitä niistä voi sanoa on, että ne ovat yksivuotisia. Meduusat nimittäin elävät yhden kauden, jonka jälkeen ne kuolevat. Korvameduusoita (Aurelia aurita) on nyt tullut Suomen merialueille joukoittain kuolemaan ja tahrimaan kalastajien verkkoja ja pyydyksiä.

Tämän vuoden meduusakukinta on kaikkialla maailmassa jo ohi - mutta eteläisellä pallonpuoliskolla se alkaa pian. Meduusojen elinkaari nimittäin on varsin mielenkiintoinen, ja se elää suurimman osan elämästään polyyppina merenpohjassa - vapaasti uiva meduusa on vasta viimeinen elinkaaren vaihe.

Meduusa saa alkunsa suvullisesti - vapaasti uivat meduusat kerääntyvät parviksi, englanniksi smack joissa voi olla miljoonittain yksilöitä - ja ne laskevat siittiönsä ja munasolunsa veteen. Tämän jälkeen vanhemmat kuolevat. Hedelmöittyneet tsygootit muodostavat planula-toukkia, jotka syötyään pari päivää eläinplanktonia, laskeutuvat pohjaan, jossa ne talvehtivat polyyppeina. Keväällä polyyppi alkaa jakautua suvuttomasti ja laskee efyra-toukkia mereen, jossa ne kasvavat vapaasti uiviksi meduusoiksi. Ne kasvavat kesän, ja syksyllä ne kutevat ja kuolevat. Suomen vesillä tavattavat korvameduusat ovat kaikki jo kuteneita ja kuolevia yksilöitä. Eteläisellä pallonpuoliskolla tämä meduusakukinta kestää yleensä marraskuusta huhtikuulle.

Mutta meduusoista kaikkein vaarallisimmat - ja pirullisimmat - kuuluvat kuutiomeduusojen lahkoon. Kuutiomeduusat uivat aktiivisesti, saalistavat aktiivisesti ja niiden myrkky on moninkerroin voimakkaampaa kuin tavallisten meduusojen. Kaupan päälle niillä on silmät. Kyllä, aivan oikein. Niillä on täsmälleen samanlaiset kamerasilmät kuin selkärankaisilla.

Kuutiomeduusat tunnistaa nimensä mukaisesti niiden kuutiomaisesta uimakellosta ja polttiaislonkeroista, joita on neljä kimppua kuutiomaisen uimakellon jokaisessa kulmassa. Toisin kuin tavanomaiset meduusat, jotka tyytyvät vain lillimään meressä merivirtojen vietävänä, kuutiomeduusat ovat oivallisia uimareita - ne kykenevät ylläpitämään hetkellisesti jopa 4 kn nopeuksia, joka on saman verran kuin treenanneella kilpauimarilla.

Kuutiomeduusoilla on 24 silmää, jotka takaavat sille oivallisen 360° näkökentän ja syvyysnäön. Sinänsä mielenkiintoista limanuljaskalta, jolla ei ole lainkaan aivoja, keskushermostosta puhumattakaan. Ja silti tuo pikkupirulainen todella käyttää simmujaan. Ensimmäisenä asiaa tutki australialainen Hugo Flecker, joka havaitsi, että kuutiomeduusat kykenevät sekä näkemään ja tunnistamaan saaliin, uhkaavan pedon kuten kilpikonnan ja vaaran kuten tolpan vedessä.

Kuutiomeduusat todella ovat tappajia. Ne saalistavat vaarallista saalista - pieniä äyriäisiä, jotka ovat vahvasti panssaroituja, ja pieniä kaloja, jotka ovat vikkeliä. Yksi ainoa tällaisen saaliin potkaisu tai rimpuilu voi repiä meduusan kappaleiksi. Niinpä niiden myrkky on todella monimutkaista, ja vaikuttaa sydäntä sääteleviin hermoihin - se toimii pysäyttämällä saaliin sydämen siihen paikkaan.

Ja pahaksi onneksi tuo myrkky toimii mainiosti myös muidenkin selkärankaisten sydämeen kuin pikkukalojen. Myös ihmisten.

Kuutiomeduusoissa on yksi tappaja yli kaiken, ja se on australiankuutiomeduusa, Chironex fleckeri, joka on nimetty juurikin Hugo Fleckerin mukaan. Se on suurin kaikista kuutiomeduusoista; sen uimakello voi kasvaa liki 30-senttiseksi ja lonkerot voivat olla kolmenkin metrin mittaiset. Pahaksi onneksi tuo limanuljaska on väritön ja läpinäkyvä. Sitä on siis äärimmäisen vaikea havaita ennenkuin se on pistänyt. Sen jälkeen jäljelläoleva elinaika lasketaan minuuteissa - ellei rantapartio pääse nopeasti paikalle.

Mutta onni onnettomuudessa on, että kuutiomeduusat eivät saalista eivätkä syö ihmisiä. Kuutiomeduusat pyrkivät aktiivisesti välttämään ihmisiä, sillä ne eivät kelpaa syötäväksi ja ovat pahaksi onneksi meduusoille vaarallisia. Ne siis uivat ihmistä pakoon. Ikävä kyllä pyyntilonkeroiden pituus voi merkitä ikävyyksiä. Ja yleensä ihminen rimpuilee niin pahasti, että ihmiskontakti tietää myös limanuljaskan omaa kuolemaa.

Näiden olentojen tappavuus tunnettiin mainiosti jo uniajalla. Aboriginaalien kalliopiirroksissa on kuvattu kuutiomeduusoita siinä missä myrkkykäärmeitä, krokotiileja ja haikalojakin. Ja eurooppalaiset havaitsivat myös sen, että Australia on kertakaikkiaan manner, joka yrittää tappaa sinut. Australian kansallisurheilulaji on uinti, ja niinpä Australiassa on tutkittu polttiaiseläimiä enemmän kuin missään muualla maailmassa, ja siellä tunnetaan meduusat varsin hyvin. Ch. fleckerin myrkylle on olemassa vastamyrkky, ja on myös havaittu, että nuo meduusat pelkäävät punaista väriä. Niinpä punaisesta materiaalista tehdyt meduusaverkot turvaavat nyt uimarantoja Queenslandissa ja Pohjois-Australiassa. Samalla ne pitävät hait, krokotiilit ja merikäärmeet loitolla.

Kuutiomeduusoihin kuuluu monta ikävää lajia, kuten meriampiainen (Chiropsalmus quadrumanus) ja japaninkuutiomeduusa (Chironex yamaguchii), mutta on yksi laji, jota pelätään vielä enemmän kuin Ch. fleckeriä ja se on irukandzi, Carukia barnesi. Tuo olento nimittäin on suunnilleen peukalonkynnen kokoinen, läpinäkyvä ja sillä on metrin mittaiset lonkerot - joiden nematokystissa on vahvinta tunnetuinta hermomyrkkyä. Se aiheuttaa äärimmäisen tuskallisen irukandzisyndrooman - about vuorokauden kestävän totaalisen kivun - johon edes heroiini ei tuo helpotusta. Ohessa snipetti Wikipediasta tästä aiheesta:

The severity of the pain from an Irukandji jellyfish sting is apparent in the 2005 Discovery Channel documentary Killer Jellyfish about Carukia barnesi, when two Australian researchers (Jamie Seymour and Teresa Carrette) are stung. Even under the "maximum dose of morphine," Teresa remarked that she "wished she could rip her skin off," and is later seen writhing uncontrollably from the pain while lying on her hospital bed. In one scene, Teresa's feet are shown contorting and digging into the bed, and she is wiggling her toes and kicking her feet around. When the camera moves back, Teresa is seen rubbing her face, her body is contorting in agony, and her legs are rapidly sliding and kicking around on the bed. Jamie, at his worst, is also seen writhing in pain, curled up in a ball and barely able to speak. Jamie said he wished that he was stung by Chironex fleckeri instead since "the pain goes away in 20 minutes or you die."

Another recent program that aired on the Discovery Channel entitled Stings, Fangs and Spines featured a 20-minute spot on Irukandji syndrome. In the segment, a young Australian woman was stung and developed a severe case of Irukandji syndrome. In a testament to the severity of pain involved, a re-enactment (featuring the actual victim portraying herself) shows her screaming and violently thrashing around on the hospital bed in an almost convulsive state, for the bulk of the segment. She later commented that this unbearable pain lasted for hours, and added that "I didn't think it was possible for anyone to endure that level of pain without turning into a vegetable."

On the television program Super Animal, a woman compared her pain from childbirth to her experience with Irukandji syndrome: "It's like when you're in labor, having a baby, and you've reached the peak of a contraction—that absolute peak—and you feel like you just can't do it anymore. That's the minimum that [Irukandji] pain is at, and it just builds from there."

Todettakoon, että tohtori Jack Barnes, Hugo Fleckerin ystävä ja työtoveri, ansaitsi Darwin-palkinnon tavalla, joka vetää vertoja Jonas Salkin poliorokotteelle. Hän nimittäin aktiivisesti etsi tuon pikkupirulaisen ja antoi sen pistää itseään ja 9-vuotiasta poikaansa

The lad reported mild abdominal pain twelve minutes after being stung…

As systemic effects became manifest, subjects were seized with a remarkable restlessness, and were in constant movement, stamping about aimlessly winging their arms, flexing and extending their bodies, and generally twisting and writhing…

… muscle groups in tonic contraction, little short of spasm… and the volunteers adopted a stance which I can best liken to that of an infant with a full nappy…

All had abdominal and back pain, pain in the anterior chest wall with some difficulty in breathing, and diffuse aches in muscles and joints……it was agreed that movement did not relieve symptoms, nor did pressure and rubbing…

Forty minutes after the stinging, the abdominal musculature of the three subjects was in unrelenting spasm, so rigid as to warrant fully the term “board-like”.

Vomiting… was not troublesome for some forty minutes.

The adults obtained complete relief two minutes after the injection of 50 mg pethidine… Symptoms began to return 20 minutes after…

As the effect of the second injection wore off, all subjects complained of neuralgic pains… and intermittent administration of aspirin was necessary for approximately 24 hours. Thereafter no ill-effects were apparent.

- Barnes, 1964.

Ohessa kuvaus Barnesin Darwin-palkinnosta. Toinenkin liki yhtä vaarallinen pikkuruinen tappaja, Malo kingi tunnetaan - tieteellisen nimensä se sai sen pistoon kuolleen amerikkalaisen turistin Robert Kingin mukaan.

Australiassa siis elävät maailman myrkyllisimmät hämähäkit, maailman myrkyllisimmät käärmeet, maailman vaarallisimmat hait, maailman suurimmat krokotiilit ja sokerina pohjalla maailman myrkyllisimmät meduusat, mutta siellä myös tuntemus niistä on suurinta ja siksi siellä meduusanpistot vain aniharvoin osoittautuvat kuolettaviksi. Vuosittain sadat ihmiset joutuvat Chironex fleckerin kanssa kontaktiin, mutta kuolemantapauksia sattuu vain pari - ja kaikilla uimarannoilla on aina etikkahappoa saatavilla, sillä se on myrkkyä nematokystoille ja neutraloi niitä. Paras tapa välttyä pistoilta on panna sukkahousut päälle kun menee uimaan. Yhdet sukkikset jalkaan ja toiset ylösalaisin ylävartalon päälle ja reikä päätä varten haarakiilaan. Meduusa ei kykene pistämään sukkiksien läpi.

Mutta vaikka Australiassa nuo niljakkaat oliot tunnetaankin varsin hyvin, ne ovat ainainen vaara muualla päiväntasaajan seuduilla. Filippiineillä ne aiheuttavat noin sata kuolemantapausta vuosittain. Thaimaassa ne tappavat noin yksi-kaksi ihmistä viikossa - todellista lukumäärää ei tiedä kukaan, sillä monet meduusanpistot merkitään huumeyliannostuksina tai alkoholimyrkytyksinä tilastoihin.

Kaupan päälle meduusojen lukumäärä maailman merissä on nousussa. Siihen on kaksi syytä, joista toinen on ylikalastus ja toinen on rehevöityminen. Meduusat ja pikkukalat kilpailevat samasta ravinnosta - planktonista, pikkuäyriäisistä ja kalanpoikasista. Kun meret ylikalastetaan, ekologinen lokero tyhjenee - ja hyytelömäiset pedot täyttävät selkärankaisten jälkeensä jättämän tyhjän ekologisen lokeron. Toisaalta maailman peltoja lannoitetaan nyt enemmän kuin ikinä, ja leijonanosa lannoitteista valuu vesistöihin ja maailman meriin, ja ne rehevöittävät niitä. Meduusat tykkäävät ravinteikkaista vesistä.

Itämerellä kuitenkaan ei ole meduusakukinnoista riesaa. Itämeren vesi on sen verran vähäsuolaista, etteivät meduusat kykene korvameduusaa lukuunottamatta täällä menestymään. Kuutiomeduusat vaativat lisäksi hyvin lämmintä vettä menestyäkseen - noin 25-27 °C minimissään - ja siksi niitä tavataan vain päiväntasaajan seuduilla. Uudessa-Seelannissa nuo polttiaiset eivät viihdy, sillä Uusi-Seelanti on jo sen verran etelämpänä - siellä ärjyvillä nelikymppsillä - että meret ovat kylmempiä eikä meduusoista ole siellä riesaa.

Varsinkaan kuutiomeduusoista.