Näkymätön nyrkki ja uusfeodalismi

Sanalla feodalismi on hyvin paha kaiku - eikä vähiten siksi, että siihen liittyi kiinteänä osana maaorjuus. Maaorjuus voidaan määritellä orjuuden kaltaiseksi tilaksi, jonka saa aikaan taloudellinen pakko, ja johon alistutaan vapaaehtoisesti mutta jota ei voi purkaa.

Ruukinmatruuna keskiajan historian harrastajana tuntee feodalismin ja maaorjuuden käsitteen varsin hyvin, ja toteaa, että maaorjuus on yksi kaikkein väärimmin käsitettyjä asioita historiassa. Maaorjuus ei ole sama asia kuin orjuus. Orjuus perustuu pakolle, alistamiselle ja väkivallalle. Maaorjuuteen puolestaan hakeuduttiin vapaaehtoisesti - ja siihen ihmisen sai hakeutumaan kaksi asiaa: köyhyys ja hengissäsäilymisvaisto. Maaorjuudessa köyhä ihminen vaihtaa vapautensa ja oikeutensa siihen, että hänelle taataan hengissäpysyminen, varma toimeentulo ja suojelu. Orjat kapinoivat herkästi, sillä heidät oli alistettu väkisin eikä heillä ollut mitään oikeuksia; maaorjat vain harvoin, sillä he tai heidän esi-isänsä olivat alistuneet vapaaehtoisesti ja heillä oli tukalan tilansa vastapainoksi myös lain takaamia oikeuksia. Maaorjuus ei ole yhtä tukala tila kuin orjuus, mutta missään tapauksessa se ei myöskään ole miellyttävä tila, sillä se merkitsee epävapautta.

Maaorjuus syntyi yhteiskunnassa, jossa uskonto kielsi orjuuden, mutta jossa keskusvalta oli hyvin heikko ja lakeja vähän ja niiden valvonta olematonta. Ilman keskusvaltaa ja ilman väkivaltamonopolia tällaisessa yhteiskunnassa syntyy nopeasti kilpailevia väkivaltakoneistoja. On yhdentekevää, kutsutaanko heitä aatelisherroiksi, rosvojoukoiksi, palkkasotureiksi, herttuoiksi tai hirdiksi, mutta yhtäkaikki keskusvallan heikkous vapauttaa väkivallan markkinat vapaalle kilpailulle. Seuraus on tästä, että maataloustuotanto - ja maataloustuottajat siinä sivussa - kärsii. Niinpä puille paljaille - rosvojen, katovuosien, kulkutautien, kilpailun jne - takia joutuneet talonpojat ja köyhtyneiden kaupunkien asukkaat vaelsivat maalle ja vannoivat läänitysvalan itsensä ja tulevien jälkeläistensä puolesta aina maailman tappiin saakka jollekulle väkivaltayrittäjälle. He alistuivat tämän maaorjiksi, luopuivat oikeuksistaan ja tulivat sidotuksi turpeeseen ja tulivat väkivaltayrittäjän tuomio- ja kuritusvallan alaisiksi. Huono diili, mutta nälkä on vahva suostuttelija ja he saivat maatilkun henkensä pitimiksi ja ainakin saivat suojelua ja säilyivät hengissä.

Epävapaus ei kuitenkaan ole niin kurja asema kuin voisi kuvitella. Veroprosentti oli paljon alhaisempi kuin vapailla ammatinharjoittajilla - he maksoivat vain kymmenykset ja tekivät päivätöitä - heitä ei koskenut valtionverotus lainkaan. Samoin herralla oli velvollisuus suojella heitä ja hädän tullen elättää heidät. Jos herra laiminlöi tämän velvollisuutensa, suhteen katsottiin päättyneen. Vaikka epävapaat olivatkin alistussuhteessa herraansa ja vaikka herralla oli tuomio- ja kuritusvalta heidän ylitseen, aivan yhtä lainsuojattomia kuin orjat he eivät olleet. Myös epävapailla ihmisillä oli oikeutensa, ja pääsääntöisesti epävapaita ihmisiä kohdeltiin siedettävästi, sillä muutoin heillä oli paha taipumus karata tai kapinoida.

Ei ole sattumaa, että alimman ylhäisaatelin arvonimi on vapaaherra, sillä he todella olivat vapaita sanan kaikissa merkityksissä. Feodalismi on monessa suhteessa libertaristin märkä unelma - ei keskusvaltaa, ei valtion väkivaltamonopolia, kaikilla nimellinen yrittämisen ja omistamisen vapaus ja eri toimijoilla on oikeus lyödä omaa rahaa, perustaa omia oikeusistuimia, pystyttää oma hirsipuu ja omat sairaalat, koulut ja infrastruktuuri. Tai olla perustamatta. Sosiaaliturvasta huolehti kirkko, jos oli huolehtiakseen. Feodaaliherralla oli täysi päätäntävalta siitä, tuotetaanko voita vaiko katapultteja. Ikävä kyllä vapaus kaikelle merkitsee väistämättä maaorjuutta enemmistölle.

Tätä kaikkea ylläpiti - ja pitää yhä yllä - näkymätön nyrkki eli vapaan talouden ja vapaan yhteiskunnan positiivisen takaisinkytkennän rautainen laki - jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Jokainen yhteiskunta pyrkii menemään kohti jompaakumpaa Pareto-pistettä: oikein säädettynä kohti Pareto-optimia, jossa kenenkään tilaa ei voida parantaa heikentämättä jonkun toisen ja jossa omaisuuden- ja tulonjako on kaikkein tehokkain ja oikeudenmukaisin, ja täysin omilleen jätettynä ilman säätöä itsestään kohti Pareto-pessiimiä, jossa kaikki omaisuus on kasautunut yhden tai harvojen käsiin ja jossa suuri enemmistö on köyhiä kuin kirkonrotat. Positiivinen takaisinkytkentä yhdistettynä Pareto-pessiimin käsitteeseen on kuin eräänlainen Murphyn laki: omilleen jätettynä asiat pyrkivät kehittymään huonoista kohti entistä huonompaa tilaa. Kärjistäen: koulukiusaaminen on yksi vapauden muoto, ja yritykset lopettaa koulukiusaaminen on kiusaajan vapauden rajoittamista ja hänen vapauksiinsa kajoamista.

Feodalismi oli siis libertarismin lapsi, ja meillä on historian kokemus siitä, mihin heikko keskusvalta ja valtio johtaa. Feodalismia näin yleisesti ei pidetä kovin miellyttävänä yhteiskuntamuotona.

Toki maaorjalla oli aina mahdollisuus karata. Sanotaan, että "maa-ilma tekee maaorjaksi, kaupunki-ilma tekee vapaaksi", ja jos epävapaa ihminen koki olonsa sietämättömäksi, hän saattoi paeta kaupunkiin. Mikäli tällainen karannut ihminen kykeni sinnittelemään kaupungissa yhden vuoden ja yhden päivän, hänen katsottiin olevan tällöin vapaa ja tällöin katsottiin, että hänen velvollisuutensa herraa kohtaan oli päättynyt. Mutta samalla hän myös menetti säätynsä ja siihen kuuluvat oikeudet ja velvollisuudet. Hänestä tuli itsellinen - siis vapaa, säätyihin kuulumaton työntekijä. Ei kuitenkaan ammatinharjoittajaa, sillä ammatinharjoittamiseen tarvittiin tutkinto ja lupa.

Kovin usein karanneet maaorjat elättivät itsensä kaupungeissa rikoksin tai filunkipelillä. Englannin sana villain tarkoittaa sanatarkasti "kyläläistä" eli maata viljelevää maaorjatalonpoikaa, mutta sanalla on nykyenglannissa merkitys "roisto". Mutta kaikille ei käynyt yhtä ikävästi. Monet menivät töihin porvareille - ammatinharjoittajille - ja lopulta oppivat ammattitaidon, ja saattoivat ryhtyä ammatinharjoittajiksi ja kivuta porvarissäätyyn. Kaupungeissa epävapaus merkitsi palvelussuhdetta porvariin. Sanotaan, että maalla puute on köyhyys mutta kaupungissa puute on kurjuus - kaupunkiproletariaatin asema oli todella tukala, paljon tukalampi kuin maaorjatalonpojan - mutta vain kaupungissa joku onnekas myös saattoi kohota aivan uskomattomiin rikkauksiin ja sellaiseen vaurauteen, josta jopa herra vapaaherra saattoi vain uneksia. Todettakoon kuitenkin, että vapaus ei ruoki ihmistä, mutta maaorjuus ruokkii. Herralla on velvollisuus pitää huolta alaisistaan.

Mutta mikään ei ole niin vaikeaa kuin historiasta oppiminen, ja mikään ei ole niin helppoa kuin historian opetusten unohtaminen.

Barry Lynnin mukaan vallankumouksia ei voiteta barrikadeilla, vaan ihmisten mielissä, ja mikään ei kuvaa ihmisten mieliä niin hyvin kuin sanakirjat ja mielikuvat. Libertaristit ja uusliberaalit yleensäkin puhuvat mielellään "vapaista markkinoista". Meillä on jonkinlainen mielikuva siitä, mitä ne tarkoittavat; mutta missään ei ole määritelty, mitä ne merkitsevät.

Mielikuvaan "vapaista markkinoista" kuuluu täysin vapaa kilpailu, paljon toimijoita, ketjuuntumattomuus, erilliset toimialat, helppo astuminen mukaan markkinoille ja suuri työvoiman kysyntä. Jos yksikin näistä ehdoista ei toteudu, kyseessä eivät ole vapaat markkinat. Mitä useampia ehdoista jää toteutumatta, sitä epävapaammat markkinat ovat. Vapaat markkinat ovat asiakkaan etu, mutta eivät toimijan.

No. Tosiasiallisesti niin paljon kuin hehkutamme vapaiden markkinoiden ja globalisaation nimeen, markkinamme ovat paljon epävapaammat nyt kuin 1970-luvulla. Paradoksaalisesti uusliberalistinen talouspolitiikka on kaventanut markkinoiden vapautta. Ainoastaan kilpailu on kartellikieltojen myötä nykyään vapaampaa - mutta markkinoilla on vähemmän toimijoita, sinne mukaantulo on vaikeampaa ja työvoimalle on paljon vähemmän kysyntää kuin 1970-luvulla. Joka ei usko, menköön lähimpään ostoslabyrinttiin ja tutkikoon eri kauppojen ketjuuntumista ja sitä, kenen hallussa eri tuotemerkit, brändit ja jakelukanavat ovat ja miten eri toimialat ovat kytköksissä toisiinsa. 1970-luvulla pikku ruukkilainen saattoi valita maapallopankin, oravapankin, muumipankin, virtahepopankin, norsupankin, possupankin ja ties kuinka monen muun pankin välillä. Nykyään jäljellä on enää kolme isoa (Nordea, OP-Pohjola, Sampo) ja muutama pieni. Markkinat ovat konsolidoituneet, ja Pohjola sekä Sampo olivat aikoinaan vakuutusyhtiöitä, eivät pankkeja. Uusia sellaisia toimijoita markkinoille jotka myös pysyisivät siellä, ei tule. Vähittäiskauppa on käytännössä duopoli Keskon ja Prisman välillä. Työttömyys oli 1970-luvulla 2-5%, kun se nykyään huitelee 10-15% tietämillä ja työelämä on huonontunut rajusti. Erilaista rihkamaa, krääsää ja roinaa meillä on enemmän kuin 1970-luvulla, mutta meidän pikku ihmisten peruselintasomme ei ole juurikaan muuttunut.

Tästä voimme syyttää yksinomaan kulttuurievoluutiota ja kulttuurievolutiivista sukkessiota. Markkinat pyrkivät luonnostaan muuttumaan vapaista epävapaiksi - r-strategiasta kohti K-strategiaa. Paradoksaalisesti mitä vapaampaa kilpailu on, sitä epävapaammaksi se ajan myötä pyrkii muuttumaan - kasautumisen, keskittymisen ja konsolidoitumisen kautta. Tämä on täsmälleen analoginen biologisen evoluution ja ekologian kanssa. Me olemme matkalla kohti vaihtoehdottomuuden maailmaa - mitä globaalimmiksi vaihtoehdot muodostuvat, sitä vähemmän niitä lopulta jää jäljelle. Vapaat markkinat voivat muuttua epävapaiksi kahdella tavalla; joko valtiovallan toimesta tai sitten itsestään. Konsolidoituneet markkinat ovat aivan yhtä lailla epävapaat kuin säännöstellytkin - tapa vain on eri.

Uusliberalismi nousi vastavoimaksi konsensukselle, sosialidemokratialle ja hyvinvointivaltiolle. Uusliberalismin filosofiana on soveltaa 1800-luvun talousilmapiiri 2000-luvun yhteiskuntaan ja luoda puitteet pääomien rajulle kasautumiselle niiden pirstoutumisen ja yhteiskunnan keskiluokkautumisen sijaan. Se oli myös aika, jolloin syntyi sosiaalidarwinismi ja jolloin kirjoitettiin Oliver Twist ja The Jungle. Ja joka päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja Venäjän [sekä Mongolian] vallankumoukseen.

Mihin uusliberalismi sitten johtaa? Sitä on kokeiltu käytäntöön, se on ollut 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun johtava talousfilosofia, ja sitä on kaikkein puhtaimmillaan kokeiltu Chilessä. Chilessä sosiaalivaltio ajettiin täydellisesti alas, AY-liike ja puolueet murskattiin, ja about kaikki mahdollinen jätettiin markkinoiden hoidettavaksi tai niiden armoille. Tulos oli, että Chile ajautui uusfeodalismiin. Markkinat konsolidoituivat nopeasti, Chile deindustrialisoitui, sen elinkeinorakenne yksipuolistui, työttömyys räjähti käsiin, köyhyys moninkertaistui, tulonjako ja varallisuus kärjistyi rajusti upporikkaisiin ja rutiköyhiin, reaalipalkat laskivat rajusti ja kaikkein köyhimpien asema kurjistui helvetilliseksi. Itsemurhat kuusinkertaistuivat. Vaikka Chilen BKT kasvoi kohisten, Chile itse ei hyötynyt siitä, vaan vauraus koitui kaivosjäteille ja niiden ulkomaisille osakkeenomistajille sekä maan omalle yläluokalle. Keskiluokka rapautui ja työväestö vajosi maaorjuuden kaltaiseen tilaan. Pinochetin juntta ja uusliberalistinen talouspolitiikka osoittautui lopulta niin epäsuosituksi, että sitä on purettu vähin äänin. Mutta vasta 1989 chileläisten mediaanielintaso saavutti vuoden 1969 tason, ja reaalipalkat eivät vieläkään ole Chilessä kohonneet 1973 edeltäneelle tasolle. Varallisuudenjakoa kuvaava Gini-indeksi on Chilessä noin 0,52 joka kuvaa hyvin rajua polarisoitumista upporikkaisiin ja rutiköyhiin.

Länsimaissa uusliberalistinen murros henkilöityi ennen kaikkea Ronald Reaganiin Yhdysvalloissa ja Margaret Thatcheriin Britanniassa. Taustalla vaikutti 1970-luvun taloudellinen stagnaatio, joka merkitsi toisaalta yläluokalle negatiivisen reaalikoron ja laihojen pääomatulojen taloudellista uhkaa - ja toisaalta keskiluokalle köyhtymistä stagflaation muodossa, ja työväestön hyppimistä silmille AY-liikkeen muututtua edunvalvojasta mafiaksi. Elintason kohottua ja palkansaajien aseman kohennuttua kapitalistit päättivät toteuttaa laajamittaisen deindustrialisaation länsimaissa ja säästää tuotantokustannuksissa siirtämällä teollisuustuotannon kehitysmaihin. Tämä kaikki markkinoitiin "hallittuna rakennemuutoksena" ja "globalisaationa".

Deng Xiaopingin aloittamat markkinauudistukset tuskin olisivat mahdollistaneet Kiinan valtavaa taloudellista kasvua, elleivät johtavat läntiset teollisuusmaat samanaikaisesti olisi hyväksyneet oman teollisen tuotantonsa alasajoa ja sitä seurannutta keskiluokan eroosiota. Taloudellisestihan uusliberalismi on merkinnyt yritystä turvata pääoman kasautumisen edellytykset luomalla yksityiselle liiketoiminnalle suotuisia paikkoja. Tämä on tapahtunut yksityistämisten, verojen alennusten ja sääntelyn purkamisten kautta. Se ei kuitenkaan ole johtanut, toisin kuin Reagan ja Thatcher olettivat, elintason yleiseen nousuun, vaan länsimaisten yhteiskuntien rajuun polarisaatioon ja jakautumiseen upporikkaisiin ja rutiköyhiin sekä länsimaisten yhteiskuntien sisäisen koheesion ja sisäisen luottamuksen romahtamiseen. Silti globaali talouskasvu oli Kiinan huikeista kasvuluvuista huolimatta 1990-luvulla heikompaa kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Samanaikaisesti Yhdysvalloissa taloudellinen eriarvoisuus on palannut 1920-luvun tasolle ja tuloerojen kasvu on tullut globaaliksi trendiksi eri teollisuusmaissa. X-sukupolvi tulee olemaan ensimmäinen sukupolvi, joka tulee olemaan köyhempi kuin vanhempansa.

Me olemme Chilen esimerkistä oppineet, että liberalismi on täysin mahdollista vaikka maassa vallitsisi minkälainen tyrannia ja diktatuuri tahansa. Äärimmäisin vapaus ja totaalisin sorto eivät ole toisiaan poissulkevia asioita - palautetaanpa mieliin, mitä sana "vapaaherra" merkitsee. Tai kuten ruukinmatruuna totesi: vapaus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus - valitse kaksi, mutta kolmatta ei saa. On muistettava, että klassinen liberalismi hyväksyi täysin orjuuden, ja ainoastaan uskonnolliset piirit vastustivat orjuutta, ideologisista syistä.

Jos palataan vapaisiin markkinoihin, niin niihin kuuluu myös laajamittainen yksityisyritteliäisyys sekä itsensä työllistäminen, mutta niihin ei kuulu pakkoyrittäminen eikä torpparius. Suomessa on vuonna 2011 vähemmän yksityisyrittäjiä ja itsensä työllistäviä kuin 1971, ja Suomessa on huolestuttu siitä, ettei yrityksille ole jatkajia ja nuoret eivät halua ryhtyä yrittäjiksi. Sellaiseksi ryhdytään usein pakon edessä - saataessa kenkää työpaikasta. Ja syy, miksi yrittäminen ei nyky-Suomessa ole kovassa kurssissa, on ilmeinen: brutaali kilpailu ja riskien taipumus realisoitua. Yrittämistä ei nähdä suinkaan oikotienä onneen, vaan kovaan työhön, konkurssiin ja kurjuuteen. Kovin usein yrittäjä on käytännössä torpparin asemassa, jossa hänellä on yksi asiakas (monopsoni) joka sanelee tälle työehdot. Ota tai jätä. Toiset rikastuvat ja toiset köyhtyvät, joku keplottelee siinä välissä. Tämä toistuu vielä kansainvälisellä tasolla, mutta kun tulos ei ole toivottu, vapautetaan lisää pääomaliikkeitä ja vaikka kevennetään pääomatulojen verotusta. Taaskaan tulos ei ole toivottu, joten syötetään potilaalle tupla-annoksena yhä lisää samaa lääkettä. Sitten ihmetellään, miksi yleinen toivottomuus ja pahoinvointi kasvaa, rikollisuus pahenee ja yhteiskunta muuttuu koko ajan ei-toivotumpaan suuntaan.

Miksi Adam Smithin näkymätön käsi muuttuu libertaarissa yhteiskunnassa näkymättömäksi nyrkiksi?

Vapaat markkinat ovat omavaraistalouden aikana olleet keino paeta yhteiskunnallisia riippuvuussuhteita. Vapailla markkinoila maataloustuottajat ja valmistajat ovat voineet myydä tuoteylijäämäänsä ja näin saavuttaa taloudellista itsenäisyyttä. Sekä Adam Smith että Antti Chydenius tiedostivat markkinanvapauden edut verrattuna protektionismiin, monopolioikeuksiin, korporatismiin ja merkantilismiin nähden. Mutta he myös samalla tiedostivat sen vaarat - plutokratia ei ole miellyttävä hallintomuoto - ja markkinoita valvottiin ja kontrolloitiin verotuksella.

Tämä kaikki murtui sitten 1800-luvun puolessavälissä yleisen liberalisoitumisen ja industrialisaation myötä. Tuolloin omaksuttiin käsitys laissez faire eli "näpit irti!" tai "pidä sä vaan huolta omista asioistas!". Industrialistit saivat nyt huseerata vapaasti, ja lopputuloksena oli sitten 1800-luvun lopun teollistumisralli. Kaikkine sivuvaikutuksineen, ja pahimmin siinä kärsivät köyhät ja keskiluokka. Toisin kuin usein kuvitellaan, keskiluokka ei suinkaan muodostunut industrialisaation myötä vaan se alkoi rapautua tuolloin. Suuret industrialistit muodostivat nyt megayhtiöitä ja trusteja, ja elinkeinoelämä kasautui, konsolidoitui, keskittyi ja työväestön asema kurjistui, ja tämä kirvoitti Marxin kirjoittamaan horinansa. Mutta USA:ssa näitä industrialisteja kutsutaan nimellä robber baron, "rosvoparoni", eikä syyttä. Työväestön elämä oli yhtä kurjaa kuin maaorjilla feodaaliyhteisössä, ja väärinkäytökset olivat jokapäiväisiä. Sillä erotuksella toki, että aateluus velvoittaa mutta porvarius ei. Koko soppa kulminoitui imperialismiin, joka päättyi ensimmäiseen maailmansotaan.

Miksi näin? Miksi liberalismi sai aikaan ennennäkemättömiä rikkauksia ja hyvinvointia harvoille ja uusfeodalistisen helvetin useille? Miksi The Jungle, jonka lukemisesta nuori ruukkilainen sai koulussa kylmiä väreitä?

Syy on kulttuurievoluutiossa itsessään - tässä tapauksessa kapitalismista ja siihen inherentisti liittyvässä positiivisessa takaisinkytkennästä. Se saa rikkaat rikastumaan, köyhät köyhtymään ja lopulta koko systeemin hajoamaan. Kilpailu alkaa aluksi varsin villinä ja vapaana ja toimii kuluttajan ja työläisen eduksi. Mietitään vaikka IT-alaa 20-30 vee sitten. Kun aikaa kuluu, kilpailu muuttuu pudotuspeliksi ja konsolidoituu ja samalla valtava määrä porukkaa putoaa puille paljaille muiden vaurastuessa. Ilman sosiaalisia turvaverkkoja he joutuvat lopulta hyväksymään minkä tahansa työn millä tahansa ehdoilla. Älkää väittäkö vastaan, näin kävi Chilessä - oheinen teksti on katkeraa luettavaa. Ja lopputuloksena on tuo Sinclairin kuvaama liberaali viidakko ja liberaalin viidakon lait. Nykypäivänä IT-ala on hapantunut pahemman kerran ja sinne ei suinkaan enää haluta töihin unelma-alana, vaan vanhat nörtit haluavat sieltä pois kun hermo ei enää kestä. Nörtit syyttäköön siitä ihan itseään ja heikkoja ammattiliittojaan.

Älkää kuvitelko, että sosialismi on vaihtoehto. Sosialismi voidaan toteuttaa vain väkivallalla ja sosialismi aikaansaa orjayhteiskunnan. Jokainen sosialistinen yhteiskunta on väistämättä joko Natsi-Saksa tai Neuvostoliitto. Ruukinmatruunan nimittäminen "sosialistiksi", "vasemmistolaiseksi" tai "marxilaiseksi" on argumentum ad odium yhdistyneenä ad hominemiin. [Rajansa se on mulkkuudellakin.]

Libertarismi siis johtaa uusfeodalismiin aivan yhtä varmasti kuin mitä sosialismi johtaa orjayhteiskuntaan. Tietenkään kumpaakaan ei kutsuta kyseisillä nimillä, mutta ne silti läpäisevät ankkatestin.

Voidaan myös kysyä, mitä tarkoittaa termi "säätelemättömät markkinat". Jos yksi toimija omistaa logistiikkareitit ja hän päättää ajaa toisella alalla olevat kilpailijansa pois bisneksestä kieltämällä ketään toimittamasta heille tuotteita tai raaka-aineita, onko tämä markkinoiden säätelyä? Milton Friedmanin mukaan ei ole, mutta tämä on käytännössä hyvin rajua markkinoiden säätelyä de facto. Ja näin todella on historian saatossa toimittu. John D. Rockerfeller monopolisoi USA:n öljymarkkinat Standard Oil Companyn kautta omistamalla rautatiet ja kieltämällä kuljettamasta yhdenkään toisen firman öljyä kuin oman trustinsa. IT-alalla Microsoft on pyrkinyt rikkomaan standardeja niin, että muiden firmojen tuotteet toimivat huonommin Windowsin päällä kuin Microsoftin omat. Kun markkinat ovat säätelemättömät, ne tarkoittavat ettei siellä ole sääntöjä, vaan jokainen saa tehdä omansa. Jay Gould päätti monopolisoida New Yorkin rakennustarvikemateriaalimarkkinat ja hän kielsi rautatiemonopoliaan kuljettamasta muiden kuin omien yhtiödensä materiaaleja. Koska hän omisti rautatiet, niin hänellä oli täysi vapaus tehdä niin - mutta ovatko markkinat täysin vapaat silloin, kun ne ovat yhden toimijan mielivallassa? Ovatko rakennustarvikemateriaalimarkkinat vapaat, kun ne ovat riippuvaisia yhden alan ulkopuolisen toimijan mielivallasta (joka ei ole valtio)?

Vastaus on, että eivät ole. Vasta Common Carrier Act todella vapautti markkinat kilpailulle ja pakotti Gouldin hyväksymään myös muiden toimijoiden rahdin. Valtion oli pakko lähettää sotaväkeä vartioimaan Appalachian Pipelinen rakennustyömaata ja pakkolunastaa maita sitä varten, että öljymarkkinat toimisivat vapaasti ja öljy-yhtiöt voisivat toimia riippumatta Standard Oil Companyn trustimaaorjuudesta. Rockerfeller yritti räjäyttää tuon öljyputken muutamaan otteeseen ja sabotoida sitä kaikin keinoin. Ilman valtion väliintuloa Rockerfeller olisi saanut täydellisen monopolin. Mutta tämähän on kontrollia ja sosialismia!, huutavat libertaristit siihen. Ikävä kyllä vasta se takaa markkinoiden toimimisen.

Voidaan sanoa, että työttömyys on aina vapaaehtoista - ainahan voi suostua orjatyöhön nälkäpalkalla. Tämä on uusliberalismin filosofia, ja se oli myös klassisen liberalismin filosofia - ajetaan työttömät kurjuuteen, jotta heidän työpanoksensa voidaan ostaa mahdollisimman halvalla, inhimillisistä kärsimyksistä piittaamatta. Tämä on myös se reitti, jota kautta aikoinaan ajauduttiin maaorjuuteen.

Ilman selkeitä sääntöjä, kontrollia ja säätelyä markkinoiden näkymätön käsi muuttuu näkymättömäksi nyrkiksi, ja kaikkein psykopaattisimmat, moraalittomimmat ja armottomimmat toimijat pääsevät lopulta valtaan ja yhteiskunta romahtaa uusfeodalismiin. Tämän tiesivät jo Adam Smith ja Antti Chydenius. Talous on sosiaalista toimintaa, ja kaikki sosiaalinen kanssakäyminen perustuu säännöille, niiden valvonnalle ja altruistiselle rankaisemiselle. Kaikki systeemit, joissa on positiivinen takaisinkytkentä, ovat inherentisti epästabiileja, ja kapitalismi on sellainen. Siksi ilman säätelyä se saa aikaan helvetin ja räjähtää lopulta käsiin. Säädelty kapitalismi sai aikaan hyvinvointivaltion ja vahvan keskiluokan. Keskiluokka alkoi vahvistua vasta keynesiläisyyden ja New Dealin myötä.

Mutta niin makaa kuin petaa.