Uusliberalismista uuskusipäisyyteen

Pioneereille olen faskisti
ja faskisteille pioneeri
kaikki pikku runkkarit huutaa lokeroistaan
jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan!

(Eppu Normaali, Rääväsuita ei haluta Suomeen)

Ruukinmatruunalla on, kuten tiedetään, teollisuustausta ja ruukinmatruuna on itse aloittanut työuransa siellä lattiatasolla. Teollisuuskaupungissa kasvaneena hän väittää tuntevansa varsin hyvin yhteiskunnan koko läpileikkauksen tässä suhteessa, ja hänellä on ystäviä niin korkeissa kuin alhaisissakin asemissa, eikä hän ole koskaan arvostellut koiraa karvoihin katsomalla. Ruukinmatruuna on tunnetusti konservatiivi - siinä, missä Panu Höglund julistautuu vasemmistokonservatiiviksi, ruukinmatruuna on oikealle kallellaan - mutta kaikista asioista politiikassa hän arvostaa kahta asiaa eniten, ja ne ovat kokemus ja tolkku. Kokemus siitä, miten asiat ihan aikuisen oikeasti toimivat, ja tolkku havaita kokonaisuuksia ja se, miten asiat eivät toimi eivätkä tulekaan toimimaan.

Ruukinmatruunan lukijat edustavat pääsääntöisesti älykkyydeltään Gaussin käyrän oikeaa puolitasoa, mutta sensijaan puoluekartalla molemmat ääripäät ovat yliedustettuina. Älymystön paha taipumus onkin nimenomaan poliittinen tolkuttomuus ja äärimmäisyysliikkeistä innostuminen sekä ideologisen puhdasoppisuuden nostaminen käytännön kokemuksen edelle.

On perinteisesti ollut kaksi ihmisryhmää, jotka eivät ole koskaan innostuneet ideologioista, ja ne ovat ammattitaitoinen työväestö sekä palkansaajatoimihenkilöt. Nämä kaksi ihmisryhmää ovat kautta historian olleet kiinnostuneita täsmälleen siitä, että palkka juoksee ja saa olla rauhassa. Näitä kahta ihmisryhmää leimaa syvä pragmaattisuus, konservativismi ja samalla tolkullisuus.

Mutta sensijaan intellektuelleja ei tolkku ole ikinä painanut. Marxilaisuus oli erityisesti intellektuellien liike - samoin taistolaisuus; vihreä liike ja hippiliike olivat intellektuellien liikkeitä - ja samoin libertarismi on ensisijaisesti intellektuellien liike. Ja ruukinmatruuna on valmis väittämään, että libertarismi on 2010-luvun taistolaisuutta. Samanlainen pienen mutta sitäkin äänekkäämmän fanaattisen hörhöporukan liikehdintää, jota elähdyttää ideologia ja joka ei ikipäivänä tosiasiallisesti pärjäisi päivääkään ihannoimassaan yhteiskunnassa. Ja niinpä ruukinmatruuna on saanut kuulla olevansa niin fasisti, äärioikeistolainen, punikki kuin marxilainenkin.

Sanotaan, että Hikipedia kertoo rivien välistä sellaisen totuuden, jota Wikipedia ei kerro suoraan. Narri siis sanoo sen, mikä ei herralle sovi. Libertarismi on kommunismin negaatio; se suhtautuu siis marxismiin samalla tavoin kuin Remigius Klodovigin pakanataustaan. Incende quod adorasti; adora quod incendisti ! Libertarismin filosofinen pohja on olematon ja ideologia reaalimaailmaa kestämätön; mutta libertaristit eivät anna sen häiritä, kuten eivät senkään, että heidän ideologinen oppiäitinsä Ayn Rand - jonka sankari-ihanne muuten oli hyvin lähellä psykopatiaa - kutsui libertaristeja "oikeistohipeiksi".

Mutta libertarismia paljon vaikutusvaltaisempi ideologia on ollut siihen kiinteästi liittyvä talousideologia, uusliberalismi. Siinä, missä termi liberalisti tarkoittaa nykyään samaa kuin "sosialisti", sanalla uusliberalisti on pelottava kaiku. Sitä pidetään nimittäin äärioikeistolaisuutena. Libertarismia ja uusliberalismia pidetään usein synonyymeinä, ja vaikka ne eivät tarkoita toisiaan, ne ovatkin konjugaatteja, riittävän lähellä toisiaan että niitä voidaan tarkastella samasta lähtökohdasta.

Uusliberalismin oppi-isä on Friedrich von Hayek, joka julkaisi kirjansa The Road to Serfdom (Tie orjuuteen) vuonna 1944. Hänen ympärilleen muodostuni ryhmä Mont Pelerin Society, johon kuuluivat muun muassa Karl Popper, Milton Friedman ja Ludvig von Mises, julkaisi perustamisasiakirjansa vuonna 1947. Sen mukaan keskeistä ideologian tasolla on kamppailu marxilaisuutta, sosialismia, valtiojohtoisuutta ja keynesläisyyttä vastaan. Sen mukaan sivilisaation keskeiset arvot ovat uhattuna. Vapautta ei voi tehokkaasti säilyttää ilman yksityisomistukseen ja markkinoihin liittyvää valtaa. Koska ihanteena oli yksilönvapauden puolustaminen, ryhmä kutsui itse itseään liberaaleiksi. von Hayek kirjoitti kirjansa viimeisessä kappaleessa, että vaikka meillä ei ole kykyä kääntää aikaa emmekä voi toivoa paluuta 1800-luvulle, niin meillä on mahdollisuus toteuttaa 1800-luvun ihanteet..

Klassisessa muodossaan liberalismia kehitti valistusajalla muun muassa John Locke absolutismin ajan yhteiskunnan autoritaarisuudesta johtuneiden monien ongelmien vastavoimaksi: yksilölle haluttiin valta päättää itsestään ja omaisuudestaan sen sijaan, että häntä määräisi aateli, kirkko, valtio, isäntä tai muu taho. Ajatussuunnan vastustajan Noam Chomskyn mukaan taas uusliberalismi kehittyi vastavoimaksi niin kutsutulle hyvinvointiliberalismille ja sosialidemokratialle.

Uusliberalismi tavoittelee paluuta 1800-luvun klassiseen talousliberalismiin ja laissez-faire -talouteen. Yksilön vapaudet, yksityinen omistusoikeus ja vapaat markkinat edustavat hyvää, työväenliike, solidaarisuus ja kaikki 1900-luvun yhteisölliset ideat puolestaan pahaa. Uusliberalisti voi kuulua mihin poliittiseen puolueeseen tahansa, vaikka perinteisen vasemmisto/oikeisto-jaon näkökulmasta uusliberalismi on oikeistolainen aate. Puoluekenttä on muuttunut: aikahorisontti on lyhentynyt neljännesvuoteen ("kvartaaliin") ja koko kenttä siirtynyt oikealle.

Uusliberalismin nousu alkoi pienistä tapahtumista ja valinnoista 1960-luvulla ja 70-luvun alussa, alkoi Chilen sotilasvallankaappauksesta 1973 ja kulminoitui Ronald Reaganin sekä Margaret Thatcherin politiikassa 1980-luvulla. Näiden valintojen vaikutukset ovat kasautuneet ja samalla ohjanneet maailman polulle, joka monissa suhteissa on merkinnyt paluuta menneisyyteen. Eikä aina hyvässä - uusliberalismi on merkinnyt paluuta 1800-luvun kullatuille vuosikymmenille, rosvoparonien ja plutokraattien aikakaudelle. Työelämä on huonontunut rajusti, pieni ihminen on sotkettu lokaan ja päätäntävalta on siirretty kansalta pienelle talouseliitille. Upton Sinclair ja hänen kirjansa The Jungle (suomeksi "Chicago") on tullut ikävällä tavalla jälleen ajankohtaiseksi.

No. Libertaristien virallinen ideologinen kirkasotsaisuus yltiöoptimismi perustuu siihen, että ollaan sokeita oman ideologian puutteille, kieltäydytään perustelemasta sitä käytännön esimerkein, nojataan iskulauseisiin, kiistetään tosiasiat ja kieltäydytään katsomasta muuhun kuin yhteen suuntaan ja yhdestä näkökulmasta. Siksi se, mitä nähdään, perustuu usein erilaisiin näköharhoihin. Libertarismi on, aivan kuten marxismikin, rakentunut moninaisten illuusioiden varaan.

Syynä on se, että ihminen on p*skiainen. P*skiaiskuorrutteinen p*skiainen p*skiaistäytteellä. Ihminen ei ole enkeli, joka pyrkii kaikessa hyvään ja kaikenlaiseen ihanaan. Päinvastoin, ihminen on loppuun saakka ahne, paha ja itsekäs peto, jolle oma p*rse on kaikkein lähinnä ja joka surutta sotkee toiset lokaan ja ryöstää heidän resurssinsa ja orjuuttaa heidät jos ihmiselle vain annetaan siihen tilaisuus. Jokainen valtio on pohjimmiltaan iso mafia aivan sen takia, että jos ihmisyhteisöä ei hallitse valtio, sitä hallitsee mafia - fyysinen väkivalta on kaikkein triviaalein vallankäytön muoto - ja jokainen minarkia romahtaa väistämättä ennemmin tai myöhemmin kleptokratiaksi. Ihmiset eivät kertakaikkiaan tule toimeen keskenään ilman pakkoa ja väkivaltakoneistoa jos ihmisyhteisön koko ylittää tuhat yksilöä. Jared Diamond tutkii tätä mainiosti kirjassaan Guns, Germs and Steel kappaleessa From Egalitarianism to Kleptocracy.

Professori David Harvey on tutkinut libertarismia ja uusliberalismia, ja Harveyn mukaan ensimmäinen Friedmanin talousteorioita toteuttanut valtio oli Augusto Pinochetin Chile vuodesta 1973. Pinochetin kaudella julkiset terveyskeskukset purettiin, työmarkkinat vapautettiin ammattiyhdistyksistä ja kotimaisen teollisuuden tuki ja tullisuojat purettiin ulkomaisen tuonnin edistämiseksi. Seuraus oli hintatason nousu, työttömyyden räjähtäminen käsiin, konkurssiaalto, työväenluokan elintason raju romahdus ja itsemurhien kuusinkertaistuminen. Chilen bruttokansantuote nousi rajusti, mutta chileläiset itse eivät hyötyneet siitä tippaakaan.Verinen vallankaappaus ja sen jälkeen pystytetty sotilasdiktatuuri takasivat sen, että Chilestä saattoi tulla uusliberalistisen talouspolitiikan koekenttä. Ns. “Chicagon pojat”, johdossa taloustieteen nobelinpalkinnon saanut Milton Friedman, löysivät itselleen mainion laboratorion uusliberalistisille kokeiluille. Toisinajattelijoitia vainottiin ja kidutettiin, ammattiyhdistysliike murskattiin, yliopistot, tiedotusvälineet ja lehdet olivat sotilasdiktatuurin täydellisessä kontrollissa ja maassa oli sotatilalaki. Pääomamarkkinat vapautettiin, valtion sosiaaliohjelmat ja yhteiskunnan ylläpitämä koulutus lakkautettiin ja yksityistettiin, valtion rooli taloudessa minimoitiin. Julkinen terveydenhuolto ajettiin alas ja yksityistettiin. Talouden leikkausohjelma oli niin raju, niin epäsuosittu kansan keskuudessa ja toipuminen siitä niin hidasta, että uusliberalistinen talousohjelman toteuttaminen ei olisi ollut mahdollinen ilman tiukkaa sotilasdiktatuuria. Vuonna 1982 työläisten reaalipalkat olivat alempana kuin vuonna 1970. Yhdysvalloista tuotettu talouspolitiikka pakottaa chileläiset riipimään vuorten uumenista kuparin rippeetkin, muuta he eivät voi; chileläiset eivät voi valmistaa edes nuppineulaa koska eteläkorealaiset neulat ovat paljon halvempia, kuvaa Eduardo Galeano Chilen tilannetta kymmenen vuotta vallankaappauksen ja uusliberalistisen politiikan jälkeen." Ulkomaanvelka räjähti käsiin. Sosialistipresidentti Salvador Allende oli ajaa Chilen holtittomalla talouspolitiikallaan konkurssiin. Mutta Augusto Pinochet ja Chicagon pojat ajoivat Chilen takaisin maaorjuuteen. Ayn Randin mukaan sorto on mahdollista vain jos sorrettu antaa siihen luvan; sotilasdiktatuurin aseet ja väkivaltakoneisto on hyvin tehokas luvanhankkija. 20 vuotta Pinochetin kukistumisen jälkeenkään Chile ei ole vieläkään toipunut tästä shokkihoidosta, ja Chilen mediaanielintaso on eteläisen Amerikan heikoimpia. Chilen gini-indeksi - indeksi, joka kuvaa tulojakauman vinoutumista - on pyörinyt viime vuodet 0,51 ja 0,57 välissä, kun Venäjällä se on ollut "vain" noin 0,36. Tämä tarkoittaa yhteiskunnan rajua polarisoitumista upporikkaisiin ja rutiköyhiin. Uusliberalistisen politiikan myötä alan työaika noussut keskimäärin 50 tuntiin viikossa, kun samalla palkat ovat laskeneet keskimäärin 5-7 prosenttia vuodessa. Maastamuutto ja aivovuoto on Chilen jatkuva ongelma.

Harveyn mukaan Margaret Thatcher harjoitti uusliberalismia Britanniassa vuosina 1979–1990. Thatcher pyrki yksityistämään useita talouselämän aloja. Myytyihin yrityksiin sisältyy British Aerospace, British Telecom BT Group, British Airways, teräs, sähkö, kaasu, öljy, vesi, linja-autot ja rautatiet. Thatcherin tavoitteena oli yritysten ja yksilöiden oman vastuun korostaminen ja halu rohkaista innovatiivisuuteen ja aloitteellisuuteen. Thatcher yritti vähentää valtion vastuuta ja ulottaa henkilökohtaisen vastuun ihanteen koko yhteiskuntaan, myös yksityiseen terveydenhuoltoon. Thatcher pelasti Britannian konkurssilta, mutta hirvittävään hintaan; Britannian köyhälistö vajosi kertakaikkiseen kurjuuteen ja luokkajako syveni. Britannia deindustrialisoitui rajusti. Yksityistäminen ei toiminut aloilla, jotka olivat luonnollisia monopoleja; rautatiet ovat olleet pahin epäonnistuminen. Näennäisestä vauraudestaan huolimatta Britannia on hyvin köyhä maa ja sen huomaa parhaimmin jäämällä Lontoon metrossa pois väärällä pysäkillä. Paradoksaalisesti hyvinvointivaltiopolitiikkaa näihin päiviin saakka noudattanut Saksa on paljon Britanniaa vauraampi maa, vaikka Saksa on toisen maailmansodan häviäjä ja se aloitti suunnilleen absoluuttisesta nollapisteestä 2MS jälkeen ja sen taakkana on ollut Itä-Saksa ja sen integrointi Wirtschaftswunderiin.

Kirjassaan Road to Serfdom von Hayek pelotteli yhteiskunnan ajautumisesta maaorjuuteen tai sen kaltaiseen tilaan, jos kapitalistisessa yhteiskunnassa demokratia ja julkinen valta on voimakas. Näin ei kuitenkaan missään ole tapahtunut reaalimaailmassa. Sensijaan kaikkialla, missä uusliberalistista talouspolitiikkaa on harjoitettu, keskiluokka on rapautunut ja työväestö ajautunut uusmaaorjuuteen! Tuo von Hayekin dystopia paradoksaalisesti toteutui juuri siinä ideologiassa, jota hän itse julisti! Vapaus kaikelle merkitsee maaorjuutta enemmistölle; siinä, missä orjuus perustui väkivallalle (ja kuuluu sosialismiin), maaorjuus perustui taloudelliselle pakolle (ja kuuluu kapitalismiin). Maaorjat olivat maaorjia vapaaehtoisesti, sillä vaihtoehtona oli turvattomuus ja nälkäkuolema.

Professori Heikki Patomäen mukaan uusliberalismia ovat levittäneet OECD, IMF ja EU ja Suomi on uudistanut taloutta sen mukaisesti 1980-luvun lopulta alkaen. Harri Holkerin hallitus (1987-1991) alkoi liikelaitostaa valtion hallintoa - ja Ahon hallitus teki uusliberalismista puolivirallisen ideologian valtionvarainministeri Iiro Viinasen mukana. Patomäen mukaan kilpailukyky esitettiin kansallisena elonjäämisoppina; hallittu rakennemuutos sekä meillä ei ole vaihtoehtoja. Ruukinmatruuna on riittävän vanha muistaakseen 1970- ja 1980-luvut ja vertaamaan niitä 1990- ja 2000-lukuihin, ja on pakko todeta että pikku ihmisen kannalta huonompaan päin on menty ja rajusti. Suomi on vauraampi kuin ikinä, mutta samalla rajusti epätasa-arvoisempi sekä pahoinvointi on rajumpaa nyt kuin koskaan aikaisemmin.

Uusliberalismi perustuu pohjimmiltaan olettamukselle taloudellisesta fatalismista ja determinismistä, joiden mukaan talous toimii väistämättä omalla tavallaan, eikä ihmisen teoilla ole merkitystä sen toiminnalle. Näin esimerkiksi talouden matemaattinen mallintaminen on uusliberalistien mielestä mahdotonta (tosin monia uusliberalistiselle talouspolitiikalle olennaisia käsitteitä, kuten NAIRU, on kyllä mallinnettu matemaattisesti) ja politiikalla ei ole vaikutusta talouselämään. Tämä käsitys on hyvin lähellä islamiin olennaisesti kuuluvaa fatalismia. Ihmisen ei tule kritisoida taloutta, sillä muuten hän - ja siinä sivussa koko yhteiskunta - joutuu helvettiin.

Uusliberalismi suhtautuu meritokratiaan vihamielisesti. Klassinen liberalismi on perinteisesti, kuten yhteiskuntafilosofi John Rawlsin kannattamassa muodossa, kannattanut mahdollisuuksien tasa-arvoa, jonka mukaan yhteiskunnan tulee pyrkiä meritokratiaan ja antamaan kaikille samat mahdollisuudet menestyä. Uusliberalismin mukaan sensijaan kaikille ei tule antaa samoja ja yhtäläisiä mahdollisuuksia menestykseen (vaikkapa ilmaisen koulutuksen muodossa), sillä tämä olisi epäoikeudenmukaista niitä kohtaan, jotka perivät vanhemmiltaan yhteiskunnallisen asemansa, varallisuutensa, koulutusmahdollisuutensa sekä muun sosiaalisen pääoman. Kärjistäen voidaan todeta, että klassinen liberalismi poikkeaa aatteellisesti uusliberalismista siinä, että klassiseen liberalismiin sisältyy eettisiä kannanottoja, kun taas uusliberalistien mukaan etiikka on kierojen sosialistien salajuoni.

Yksikään libertarianisti ei ikinä tunnusta kannattavansa plutokratiaa yhtään sen enempää kuin yksikään stalinisti totalitaristista diktatuuria. Syynä on juuri tuo ideologinen sokeus omille puutteille: kieltäydytään näkemästä, mikä on koko sopassa reaalimaailman lopputulos. Libertaristeille markkinamekanismi on ratkaisu kaikkeen. Rahan luovuttaja ja vastaanottaja - yleensä vaihdossa myös tavara vaihtaa omistajaa, jos ei niin kyseessä on kansankielellä ryöstö, virallisemmin finanssitransaktio - ottavat yhteyden markkinoilla Näkymätön Käsi-jumalaan, joka erehtymättömällä viisaudellaan ilmaisee hintatason joka kaikkien seuraavien kannalta on paras mahdollinen: työntekijän, kuluttajan, ihmiskunnan, ympäristön, ilmaston, lasten, lastenlasten, lastenlastenlasten. Näkymätön Käsi ei koskaan ole ilmaissut liian suuria hintoja, eikä liian pieniä hintoja, vaan hinta on aina just jetsulleen sama kuin arvo. Ja jos hinta on eri kuin arvo, on se vaan seurausta kommunististen systeemien kuten kunta ja valtio pelkästä olemassaolosta. Näkymätön Käsi ei erehdy, vaan muut erehtyvät. Katkerat vasemmiston kannattajat arvostelevat tietysti touhua, mutta oikeisto tietää että kyseessä on vain perivasemmistolainen ominaisuus eli kateus. Libertaristeille Näkymätön Käsi on jumala, joka on luonut kaiken spontaanissa järjestyksessä yhdenkään ihmiskäden koskematta. Yksikään ihminen ei ole ollut luomassa demokratiaa, työehtosopimuksia yms. puppaa.

On sinänsä mielenkiintoista - ja surullista - miten juuri libertaristit ovat ottaneet Adam Smithin esikuvakseen, vaikka juuri Adam Smith aivan erityisesti varoittaa ettei kapitalisteille saa antaa sananvaltaa yhteiskunnassa. Smith tiesi kapitalismin johtavan säätelemättömänä ja vapaana väistämättä plutokratiaan, ja hän tiesi plutokratian merkitsevän helvettiä. Siinä, missä Smith ja Antti Chydenius taistelivat elinkeinonvapauden ja kaupan vapauden puolesta, he myös tiedostivat sen sudenkuopat. Smithin ja Chydeniuksen mörköjä olivat absolutismi, kruunun myöntämät monopolioikeudet, merkantiilijärjestelmä sekä sääty-yhteiskunta - eivät suinkaan demokratia, ammattiyhdistysliike tai hyvinvointivaltio.

Aivan kuten 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa klassinen liberalismi tuotti humalavaiheessaan ihanan vapauden ja sen jälkeen krapulavaiheessaan plutokraattisen helvetin, myös 2000-luvulla uusliberalistiset opit ovat kääntyneet usein omia tarkoituksiaan vastaan ja aikaansaaneet valtavan määrän inhimillisiä tragedioita. Ne ovat kaiken todennäköisyyden mukaan myös osaltaan aikaansaamassa erilaisia tulevaisuuden kriisejä ja suuronnettomuuksia. Jo lyhyellä aikavälillä on odotettavissa merkittäviä epäjatkuvuuksia ja muutoksia. Professori Heikki Patomäen mukaan uusliberalistinen teoria unohtaa historian opetukset - varsinkin sen, miten 1800-luvun lopulla kävi ja miten sotienvälisenä aikana kävi. Patomäen mukaan uusliberalismi ei ole mikään uusi eikä nykaikainen ideologia, vaan se on 1800-luvun luokka- ja sääty-yhteiskunnan ideologia, eikä se ole vastaus 2000-luvun ongelmiin, vaan yritys palata 1800-luvun yhteiskunnallisiin, taloudellisiin ja sosiaalisiin rakenteisiin ja soveltaa ne nykymaailmaan.

Uusliberalismi ja siinä sivussa libertarismi ovat ensisijaisesti miesten ideologioita. Yksikään tolkullinen nainen - Ayn Rand ja Margaret Thatcher eivät olleet tolkullisia naisia - ei kannata kumpaakaan ideologiaa - jo pelkästään siitä syystä, että jokainen nainen on potentiaalinen äiti ja sellaisena joutuu kohtaamaan turvattomuuden omissa lapsissaan. Naiset näin pääsääntöisesti ovat myös paljon kykenevämpiä kuin miehet sellaisiin asioihin kuin empatia ja sosiaalisuus ja heillä on myös pääsääntöisesti riittävästi naisen vaistoa huomata, että miten tuossa kaikessa lopulta käy. Naiset eivät ole plutokratian ystäviä.

On totta, että libertarismia ei ole viime vuosisadalla toteutettu puhtaana missään. Kahdesta syystä; ensinnäkin siitä, että me elämme reaalimaailmassa emmekä ideaalimaailmassa eikä reaalimaailmassa kertakaikkiaan ole mahdollista soveltaa teorioita käytäntöön sataprosenttisella pedanttiudella; ja toisaalta siksi, että historian kokemukset laissez faire -kapitalismista ja siitä väistämättä seuraavasta plutokratiasta ovat niin katkerat, etteivät ne rohkaise yrittämään. Kaikkein lähinnä libertaristista ideaalia reaalimaailmassa on Somalia. Mutta uusliberalismia on yritetty, lukuisia kertoja - ja aina tuhoisin seurauksin palkansaajan kannalta. On aivan oikeutettua kysyä tämän ideologian kannattajilta: Ettekö te ole vielä saaneet tarpeeksi vahinkoa aikaan osoittaaksenne, mistä teidän ideologiassanne on tosiasiallisesti kyse?

David Harveyn mukaan uusliberalismi ei ole taloudellinen ajatussuunta, vaan ensisijaisesti ideologinen. Hänen mukaansa uusliberalismi on poliittinen projekti, joka pyrkii palauttamaan pääoman kasautumiseen otolliset olosuhteet ja taloudellisen eliitin valta-aseman. Ajattelun ydin on arvostelua osakseen saanut oletus, että vapaakauppa varmistaisi myös yksilönvapaudet sekä kansan vaurastumisen- mitä ei ole tapahtunut missään, missä uusliberalistista talouspolitiikkaa on noudatettu, vaan politiikka on johtanut aina sekä yksilönvapauksien kaventumiseen että palkansaajien aseman kurjistumiseen. Esimerkkejä ei tarvitse hakea Suomea kauempaa. Kapitalismi on inherentisti epästabiili järjestelmä, kahdesta syystä jotka ovat molemmat truismeja: ensinnäkin jokainen systeemi, jossa on positiivinen takaisinkytkentä, on väistämättä epästabiili, ja toiseksi kapitalismi on systeemi, jossa on positiivinen takaisinkytkentä, sillä vaurastuminen synnyttää vaurautta.

Hikipedia kertoo jälleen totuuden fraasien takaa. Harveyn mukaan uusliberalismin toimintastrategia pyritään piilottamaan poliittisten iskulauseiden ja retoriikan taakse. Harveyn mukaan uusliberalismissa vapaus surkastuu vapaan yrittäjyyden edistämiseen. Jokainen on itse vastuussa hyvinvoinnistaan eli selkokielellä oman onnensa nojassa. [Tässä välissä on syytä muistaa, että myös torppari oli yrittäjä.] Muun muassa Keynesin ja Rooseveltin tukemat hyvinvointivaltioinstituutiot: sosiaalipalvelut, koulutus, terveydenhoito ja eläkkeet eli koko sosiaaliturva pyritään yksityistämään vapaalle kilpailulle tai ajamaan kokonaan alas. Harvey katsoo, että sosiaalinen eriarvoisuus ja tulonjaon ongelmat eivät ole ainoastaan uusliberalismin rakenteellinen ongelma vaan siihen kiinteästi liittyvä ominaisuus. Uusliberalistinen vapaus heijastaa Harveyn mukaan yksityisten omistajien, liike-elämän monikansallisten yritysten ja rahoittajien etuja - pääoman intressejä palkansaajien yli. Systeemin hyötyjinä ovat lähinnä suuryritysten eliitti; lasku tästä porsastelusta jää keskiluokan ja luonnon maksettavaksi, ja työväestön osa on kurjuus. Siinä, missä sosialismi johtaa väistämättä orjuuteen, sillä ainoa tapa toteuttaa sosialismi on väkivalta, uusliberalismi johtaa väistämättä maaorjuuteen, sillä ainoa tapa toteuttaa uusliberalismi on shokkiterapia organisoidun talouskatastrofin kautta.

Lukekaa oheinen teksti, se on aika karua luettavaa.

Uusliberalismin väistämätön seuraus on uuskusipäisyys. Tämä tarkoittaa sitä, että elettäessä yhteiskunnassa, jossa on palautettu voimaan viidakon lait, ihmiset myös alkavat elämään kuin viidakossa - vailla mitään moraalisia pidäkkeitä, vailla mitään kunniantuntoa, häveliäisyyttä, myötätuntoa, empatiaa, lojaaliutta, yhteisöllisyyttä - ja juuri tätä Sinclair kuvasi kirjassaan. Sanotaan, että uusliberalistinen yhteiskunta on kuin tehty narsisteja ja psykopaatteja varten; ja vapaus merkitsee samalla myös vapautta sotkea kiltimmät, heikommat, sosiaalisemmat ja hiljaisemmat jalkoihin. Tällainen vapaus on koulukiusaajan vapautta.

Ja tämä uuskusipäisyys on näkyvissä kaikkialla. Yhteiskunnan arvot kovenevat jatkuvasti; Hesarin kyselyn mukaan liki 51% kyselyyn vastanneista hyväksyisi kuolemanrangaistuksen, ja kaikkein myönteisimpiä ovat nuoret lukijat. Uusliberalismin seuraus on ollut demokratian muuttuminen plutokratiaksi. Anakykloosissa oklokratiaa leimaa plutokratia ja populismi, ja kirjoitus on jo nähtävillä Belsassarin pitojen seinällä. Takapotku on tulossa, ja ruukinmatruuna pelkää, että tuon takapotkun nimi on fascismi. Se on uuskusipäisyyden kollektiivinen vastaus individualistiselle uusliberalismille.

Uusliberalistit ja libertarianistit pitävät konservatiiveja ääliöinä ja aivovammaisina idiootteina. Syyt ovat selviä: konservatiivit arvostavat velvollisuudentuntoa, vastuullisuutta, lojaaliutta, rehellisyyttä, traditiota ja kokemusta. Silloin kun ihmisillä on kuvatunkaltaiset arvot, he olettavat myös toisten jakavan ne - ja tästä syystä konservatiiveja pidetään typeryksinä. Mutta aaseilla on pitkä muisti, totesi Benjamin.

Ruukinmatruuna ennustaa, että tämä uuskusipäisyyden aika ei tule kestämään pitkään, sillä viidakon lakien mukaan järjestäytynyt yhteiskunta on hyvin epävakaa. Arnold Toynbeen mukaan se sivilisaatio, joka ensimmäisenä luo sekä sisäisen proletariaatin että ulkoisen proletariaatin, luhistuu nopeimmin, ja uuskusipäisyys on luonut sekä sisäisen proletariaatin - köyhälistön - että ulkoisen proletariaatin - islamin. Hannibal ad portas.

Uusliberalismi on kuin kauan käytössä ollut hehkulamppu, joka yhtäkkiä alkaa loistaa kirkkaasti - ja välkkymään diskovalon tapaan - juuri ennen pimahtamistaan. On kohtuullisen todennäköistä, että uusliberalismin lamppu ei vain pimene, vaan se saattaa äkillisen loistonsa ja välkkymisensä jälkeen myös kertakaikkiaan räjähtää silmille. Elämme mielenkiintoisia aikoja, ikävä kyllä; 2000-luku tulee olemaan vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin mitä 1900-luku oli.