Euron kohtalonhetket

Kreikan talouskriisi on ylittänyt kaikki mittasuhteet, ja tuo läpeensä korruptoitunut Välimeren banaanivaltio, jossa länsimainen kulttuuri on jäänyt kehtoonsa, on käytännössä insolventti. Kiitti vain oikein paljon meidänkin poliitikoillemme, jotka menivät antamaan avoimen piikin Kreikalle.

Mutta kyse onkin paljon isommasta asiasta kuin pelkästään epärehellisesti viekkauvella ja vääryyvellä itsensä EMU:uun keplotelleesta nilkkivaltiosta, joka on viettänyt dolce vitaa itsensä bankruttiin. Kyse on koko eurojärjestelmän uskottavuudesta ja koko Euroopan taloudesta.

Kultsille tuli nimittäin eilen sängyssä ennen unentuloa mieleen worst case -skenaario, ja ruukinmatruunan täytyy myöntää, ettei hän sitä ollut ajatellut. Se on sotilasvallankaappaus.

Kreikalla on ikävä perinne erilaisista sotilasjuntista ja everstihallinnoista ja militarkioista, ja ruukinmatruuna pitää mahdollisena tai jopa todennäköisenä, että Kreikassa tapahtuu lähiviikkoina sotilasvallankaappaus.

Everstit ja kenraalit kyllästyvät maansa katastrofaaliseen tilaan, heikkoon hallintoon ja saamattomaan jahkailuun, kaappaavat vallan ja julistavat maan sotatilaan. Samalla he julistavat yleisen liikekannallepanon - Kreikassa on yleinen asevelvollisuus ja reserviläiset kutsutaan palvelukseen - ja toteavat, että tässä kävi nyt näin ja vaativat Kreikan velkojen mitätöintiä.

Jos näin käy, se merkitsee euron arvon katastrofaalista luhistumista. Rahajärjestelmä perustuu luottamukselle, ja tuon luottamuksen pettäminen merkitsee arvon romahdusta samantien. Se merkitsee, että euro tulee devalvoitumaan rajusti, ja yleinen kriisi leviää ympäri koko euroalueen. Kreikan velkoja ei tietenkään tulla mitätöimään, mutta yleinen paniikki leviää koko Eurooppaan ja sitämyötä koko maailmaan.

Lopputulos tulee olemaan se, että PIIGS-maat potkaistaan eurosta ulos ja euro jää ainoastaan Pohjois-Euroopan rikkaiden maiden yhteisvaluutaksi. PIIGS-maat joutuvat omaksumaan jälleen kansalliset valuuttansa, ja koko Euroopan unioniprojekti kärsii hirvittävän takaiskun.

Pahimmillaan tilanne menee siihen, että koko euroalue hajoaa - tai koko Euroopan unioni hajoaa keskenään riiteleviin, eripuraisiin, pieniin ja heikkoihin kansallisvaltoihin, jotka tulevat olemaan Kiinalle ja Yhdysvalloille pelkkiä suupaloja. Talous on sotaa, ja nykypäivänä kansallisvaltio on liian pieni yksikkö pärjätäkseen tässä taistelussa. Jos oikein worst case -skenaariota mietitään, niin kolmas maailmansota alkaa jälleen Euroopasta Kreikan ja Turkin joutuessa keskenään sotaan.

Ei hyvä. Ruukinmatruuna toivoo jälleen olevansa väärässä.

Suhteellisesti hyvän ja suhteellisesti pahan tuolla puolen

Ruukinmatruunaa on kovisteltu siitä, että hän suhtautuu hyvin vastenmielisesti relativismiin, varsinkin kulttuuri- ja etiikka-asioissa, mutta hän itse tyytyy toteamaan, että relativismi on nihilismiä frakki päällä. Relativismi on amoraalisen niljan viimeinen pseudokunniallinen pakopaikka ennen vajoamista täydelliseen nihilismiin.

Miksi näin? Siksi, että hyvän ja pahan käsitteet ovat normatiivisia, eli meillä on olemassa normit, jotka määräävät sen, mikä on hyvää ja mikä on pahaa. Me olemme kaikki yksimielisiä siitä, että pahaa on olemassa. Viimeistään toisen maailmansodan, natsismin ja kommunismin jälkeen kaikille on ollut selvää, että pahuutta on olemassa. Se, että joku ei kykene tai halua määritellä sitä, mitä pahuus on, ei tarkoita sitä, etteikö pahuutta olisi olemassa.

Relativismi kiistää normit. Se kiistää sen, että mitään transkendenttiä, ihmisen tuolla puolen olevaa Absoluuttia tai Objektiivista olisi olemassa. Relativismille normit ovat pelkkiä sosiaalisia konstruktioita. Mutta jos mitään ihmisen tuonpuoleista transkendenttia ei ole, niin kuka muodostaa normin? Entä jos ihminen voisi itse päättää mikä on oikein ja mikä väärin? itse asiassa näin on länsimaisessa naturalismissa (ateismi) yritettykin tehdä. Käytössä on ollut pääasiassa kolmea tapaa:

* Anarkia: jokainen muodostaa itse omat norminsa (antaa kaikkien kukkien kukkia -normi).
* Demokratia: enemmistö eli 51 % päättää normeista.
* Diktatuuri: se jolla on valta päättää muiden puolesta.

Lopputulos on kaikissa sama. Normeista tulee muuttuvia, vallassa olevasta ihmisestä riippuvia eli subjektiivisia. Ei ole mitään kattavaa ja yleispätevää mihin vedota ja sanoa "tuo on väärin". Moraalia ja normeja ei yksinkertaisesti voi ankkuroida ihmiseen ja ihmisten mielipiteisiin. Koska relativismissa normit - ja sitämukaa moraali ja eettiset periaatteet - ovat pelkkiä sosiaalisia konstruktioita, ne voidaan dekonstruoida milloin tahansa ja uusi normi asettaa tilalle. Normit muuttuvat pelkiksi mielipidekysymyksiksi. Ja mielipiteitähän on yhtä paljon kuin peräaukkojakin: jokaisella on omansa.

Mutta silloin, kun kaksi keskenään ristiriitaista moraalikäsitystä ja normia kohtaavat, niin relativismissa ei ole mitään auktoriteettia, mitään pohjaa eikä mitään objektiivista keinoa ratkaista että kumpaa normia noudatetaan. Se ratkaistaan fyysisellä väkivallalla. Relativismi johtaa aina väistämättä lopulta anarkiaan ja vahvemman oikeuteen.

Ruukinmatruuna on usein pohtinut teodikean ongelmaa, ja relativismin suhdetta siihen. Jos kaikki on relativistista ja pahuus pelkkää subjektiivista mielipidettä, silloin mitään pahuutta ei objektiivisesti ole olemassakaan - objektiiviseti on vain eettisesti yhdentekeviä tekoja. Emme voi mitenkään tuomita Aktion T-4:ää emmekä ha-šoaa - voimme vain esittää mielipiteemme (lue: heikon nillittäjän vikinän) asiasta. Koska pahuutta ei objektiivisessa mielessä ole olemassa, tällöin pahuutta on mahdotonta käyttää Absoluutin (Jumalan, Atmanin, tathaghata-garbhan jne) vastaisena argumenttina, koska hyvästä ja pahasta puhuminen edellyttää normia, joka voi olla lähtöisin vain absoluuttisesta oikean ja väärän lähteestä. Jos maailmankuva on ateistinen, on pahuudesta puhuminen pelkkä moot point - sitä ei voi perustella mitenkään. Se on vain pelkkä henkilökohtainen näkemys, mielipide vailla pitäviä perusteluja.

Loogisesti pääteltynä:

* Jos on olemassa jotakin pahaa, joko kaikki on pelkkää pahuutta tai sille on vastakohtana olemassa myös jotakin hyvää.
* Jos on olemassa jotakin pahaa ja jotakin hyvää, on olemassa pysyvä normi, joka määrittää mikä on pahaa ja hyvää.
* Jos on olemassa normi, on oltava olemassa myös normin antaja.
* Normin antajan täytyy olla muuttuvien mielipiteiden yläpuolella, muuten normi ei ole oikea pysyvä normi.
* Jos siis puhumme hyvästä ja pahasta, on mukaan mahduttava ihmisestä riippumaton ja sen yläpuolella oleva transkendenttinen absoluutti, sillä muutoin koko juttu on pelkkä yhdentekevä mielipidekysymys. Siksi pahuus ei voi olla absoluutin olemassaolon vastainen todiste, vaan oikeastaan se todistaa sen olevan olemassa. [Siitä, onko tuo absoluutti pohjimmiltaan hyvä (euteismi), välinpitämätön (deismi) vai paha (malteismi) voidaan sitten olla monta mieltä.]

Länsimaisen naturalistin (ateismi) ratkaisu pahan ongelmaan on ollut kuitenkin hyvän ja pahan käsitteiden häivyttäminen subjektiiviseksi ja suhteelliseksi. Lopputuloksena on "toisaalta - toisaalta maailma", jossa ei ole muuta kuin tekoja ja asiantiloja. Naturalistille tyypillinen tapa ratkaista moraaliasiat on pyytää asiantuntijaryhmä koolle ja tutkia voiko enemmistö hyväksyä uuden tulkinnan. Tai sitten ihan vanhanaikaisesti vahvemman oikeus. Minä lyön sinua turpaan; minä olen oikeassa.

Naturalismi kuitenkin on johtanut historiallisesti katastrofiin. Kun ihmistä aletaan käsittelemään tuotantoeläimenä eikä Jumalan lapsena, lopputuloksena on väistämättä ensin Aktion T-4 ja sen jälkeen Auschwitz. Tai sitten vaihtoehtoisesti ensin holodomor ja sitten Gulag. Aina. Historian kokemukset naturalismista ovat niin hirvittävät, että vaikka se onkin loogisesti yhtenäinen ja konsistentti näkemys, se johtaa väistämättä katastrofiin ja tuhoon. Sen track record on 100% epäonnistuminen.

Suurin ongelma naturalismissa on siinä, että jotakin asiaa nimitetään pahuudeksi, vaikka sitä maailmankuvan mukaan ei ole olemassa - kyseessä on itse asiassa suuri ajatusvirhe. Jos ei ole oikeaa ja väärää, ei taistelulle epäoikeudenmukaisuutta ja pahuutta vastaan ole perusteita. Lopputulos on siis nihilismi. Koska pahuus ei ole ongelma, katoaa moraalinen näkökulma. Absoluutin kiistäminen ei siis ratkaise moraalisia ongelmia, vaan pahentaa niitä.

Otetaanpa arkinäkökulmaa tähän asiaan. Jos normit ovat suhteellisia ja jokainen määrittelee ne itse, niin siitä seuraa se, että itse on aina oikeassa ja muut väärässä. CV:n kaunistelu työhönottohaastattelussa ei ole rikos. Ylinopeudella ajaminen ei ole rikos, kuten ei pieni verovilppi tai vakuutusyhtiön huijaaminen. Omia tekoja yleensä kaunistellaan, ja rehellisyyttä sekä normien noudattamista pidetään naiiviutena ja typeryytenä. Vanhan juutalaisen sananparren mukaan jos elämme varkaiden maailmassa, olet typerys jollet varasta itsekin. Yleensä tällaiseen käyttäytymiseen kuuluu vielä se, että pahuus projisoidaan ulkopuolisiin ja näin omat teot jopa selitetään oikeutetuksi. Tätä salaisuutta varjellaan niin tarkoin että pahoiksi nimetään itse asiassa ne tahot, jotka paljastavat ihmisen vilpin ja pahuuden. Yleensä tällaisiksi tahoiksi tulkitaan esim. poliisi tai vakuutustarkastaja!

Subjektiivinen tulkinta hyvästä ja pahasta johtaa siihen että jokainen tulkitsee asiaa edukseen ja katsoo itse olevansa viaton. Tämä on ihmislähtöisen subjektiivisen normituksen käytännön seuraus, se muuttuu katsojan mukaan. Tällaisessa "antaa kaikkien moraalikäsitysten kukkia samanarvoisina -yhteiskunnassa" kaikilla on vain oikeuksia, eikä kenelläkään ole velvollisuuksia. Lopputuloksena on riitoja näkemyseroista ja asioiden tulkinnasta, jotka johtavat muuttuviin totuuksiin riippuen vallanpitäjien subjektiivisista oikean ja väärän tulkinnoista. Kun ajaudutaan kriisiin, vaihdetaan oikean ja väärän näkemys johonkin toiseen näkemykseen. Ja kierre jatkuu. Lopputuloksena on kaiken luottamuksen ja sitämyötä kaiken yhteiskunnallisen koheesion katoaminen ja yhteiskunnan atomisoituminen. Joku vaihtoi selkärangat kumikopioihin, toteaa Ismo Alanko, aivan oikeutetusti. Vastaus löytyy relativismista. Relativistilla on todellakin selkärangan tilalla kumikopio.

USA:ta nimitetään usein "lakimiesten luvatuksi maaksi" - juuri tästä syystä. Elettäessä moniarvoisessa maassa arvot muodostavat keskenään ristiriitaisia normeja ja normit edustavat keskenään ristiriitaisia, subjektiivisia moraalikäsityksiä. Lopputulos on kaiken luottamuksen katoaminen - koska normit ovat subjektiivisia ja neuvottelukysymyksiä, kukaan ei enää voi luottaa kehenkään, vaan kaikessa otetaan avuksi joko lakimies tai revolveri.

Islamissa pahuuden käsite ei ole naturalismia selkeämpi. Islam ei tunne esimerkiksi syntiinlankeemusta sanan kristillisessä merkityksessä, vaan islam olettaa ihmisen olevan pohjimmiltaan hyvä. Koraani sisältää toisinnon Ensimmäisen Mooseksen kirjan 1-3 luvusta, mutta sisältö on toisenlainen. Aatamin ja Eevan rikos nähdään esimerkkikertomuksena ihmisen synnistä ja Allahin armahtavaisuudesta, mutta sillä ei ole mitään syvempää tulkintaa tai seurausta - islam ei tunne perisynnin käsitettä, eikä varsinkaan neljää jaloa totuutta. Maailma ja ihmiset ovat periaatteessa sellaisia millaisiksi Allah on heidät luonut. Pahuus on samalla siis myös Allahin ominaisuus. Islamissa ei periaatteessa kukaan tee väärin tai oikein. Kaikki on Allahin luomaa eli siksi Allah ei itse voi olla hyvän ja pahan erottava normi. Etiikka ei pohjaudu Allahin olemukseen, vaan Allahin Muhammedille ilmoittamaan tahtoon. Tilanne oikeasta ja väärästä on siis epämääräinen ja altis ihmisten tulkinnoille - ja siksi islamissa oikea ja väärä riippuvat Koraanin, hadithien ja uskonoppineiden tulkinnoista. Kun mukaan otetaan vielä jabr eli predestinaation käsite, lopputuloksena on kertakaikkiaan hirvittävä, natsismiin verrattavissa oleva soppa, jossa hirveä, sokea ja täysin piittaamaton fanaattisuus yhdistyy mitä kamalimpaan orjamielisyyteen ja saamattomuuteen.

Tyypillisesti ihmiset, jotka spekuloivat hyvän ja pahan suhteellisuudella ja hylkäävät absoluutit, ovat ihmisiä, joilla ei ole omia lapsia. Lastenkasvatus on yksi vaikeimpia ihmisen niskoille tulevia asioita, ja lapset eivät ole tyhmiä. Lapset ovat pieniä pirulaisia, jotka kyllä oikein mielellään etsivät kaikki mahdolliset porsaanreijät kaikesta mahdollisesta - joka ei usko, miettiköön omaa lapsuuttaan. Lasten kasvatuksessa relativistinen etiikka johtaa väistämättä katastrofiin. Lapsista kasvaa joko sietämättömiä, pilalle hemmoteltuja lyhytjänteisiä kotityranneja tai sitten pelkopurijoita - Jaska on tarkastellut asiaa blogissaan varsin hyvin.

Lopputulos on, että relativistisilla elämänkatsomuksilla ei ole selkeätä vastausta pahuuden ongelmaan. Pahuus ei siis ole vain uskonnon "lanseeraama näkemys" todellisuuskuvasta. Pahuus on todellisuutta meille kaikille ja sisäisesti tiedämme että se on oikeasti olemassa, vaikka älyllisesti yrittäisimme kieltää sen olemassaolon. Mutta jotta pahuus voidaan määritellä, pysyvän normin antajan on olemassa, sillä vaikka pahuutta selkeästi on olemassa, se ei ole mikään luonnonlaki. Ellemme sitten elä Crapsack Worldissa, jolloin ainoa looginen ratkaisu pahuuden ongelmaan on itsemurha. Tai sitten maailma yksinkertaisesti on mielipuolinen paikka, jolloin ainoa looginen ratkaisu on pyrkiä sieltä pois.

Pahuuden olemassaolon voi tunnistaa oman moraalisen pohdinnan kautta. Näin ihminen itse vahvistaa tuon absoluuttisen normin - ja sitämyötä absoluutin - olevan olemassa. Moraalia eli oikeaa ja väärää ei voi olla ellei ole olemassa perimmäistä totuutta. Eläimet ja kasvit eivät mieti moraalikysymyksiä; niiden voidaan olettaa olevan joko pohjimmiltaan pahoja tai täysin amoraalisia, "ihmistapojen ulkopuolella". Mutta kuitenkin moraali on asia, joka tekee ihmisestä ihmisen - ilman moraalia ihminen on vain ihmisen älykkyydellä varustettu petoeläin. Moraaliongelmat koskevat vain ihmistä. Vain ihminen kykenee punnitsemaan mikä on oikein ja väärin. Ehdottoman totuuden olemassaolon vahvistaa esimerkiksi se, että lasten tappaminen tai raiskaaminen ei ole kenenkään mielestä vain mukava sosiaalinen tapa tai hiukan eksentrinen mutta mielenkiintoinen kulttuurikysymys. Ihmiset pystyvät siis erottamaan oikean ja väärän peruskysymyksissä, vaikka he edustaisivat erilaisia uskonnollisia näkemyksiä. Se että heidän tulkintansa on samanlainen, todistaa että on olemassa pysyvä normi, jonka kaikki sisäisesti tunnistavat. Tosin ihmisellä on vapaus toimia vastoin tuota sisäistä normitusta, jos hän niin itse haluaa.

Ja kantaa sitten myös itse seurauksensa. Karman laki on armoton - onneksi.

Ihanuuksien ihmemaa

Ruukinmatruuna on X-sukupolven lapsi ja Douglas Couplandin kirja Generation X - Tales for an Accelerated Culture on kulunut myös hänen käsissään. Ja hän kykenee suhteuttamaan tuon opuksen oman sukupolvensa kokemuksiin.

Ruukinmatruunan omakohtainen havainto on, että suomalaiset olivat onnellisimmillaan 1980-luvun lopulla, jolloin elämä hymyili, työpaikkoja löytyi, yrittäminen kannatti ja vain taivas näytti olevan rajana. Kaikki muuttui 1989 ja se muuttui rajulla tavalla, ja 1990-luvun lama oli meille niin hirvittävä isku, että emme ole oikeastaan koskaan toipuneet siitä. Me saimme kokea talouskatastrofin koko karmeudessaan - ruukinmatruuna itse oli yli vuoden työttömänä - ja tuon katastrofin jälkeen mikään ei ollut kuin ennen. Sitä hyvinvointivaltiota ja kansankotia, jota edeltävät sukupolvet olivat rakentaneet, alettiin pikku hiljaa purkamaan. Aluksi varovasti, mutta nykyään koko ajan enemmän ja enemmän kiihtyvällä vauhdilla. Eriarvoistumisen ja Suomen ajautumisen kohti luokkayhteiskuntaa ja pirstaloitumista aika oli alkanut. Ehkä paras merkki siitä ovat leipäjonot.

Samaan aikaan Suomen BKT on noussut rajusti. Mutta se kaikki on kertynyt yksiin ja harvoihin käsiin. Aivan kuten Couplandin kirjassa todetaan, brasilifikaation - yhteiskunnan jakautumisen upporikkaisiin ja rutiköyhiin - aika oli alkanut.

Ruukinmatruunan havainto on, että 1990-luvulta lähtien rikkaat ovat rikastuneet, keskiluokka on pysynyt paikallaan ja köyhät ovat köyhtyneet. Kaikkein köyhimmät ovat kurjistuneet sinne sotaa edeltävän ajan tasolle - meillä on viimeksi ollut leipäjonoja 1930-luvulla.

Ja Iltasanomat vahvisti ruukinmatruunan havainnot oikeiksi. Suomen hyvinvointi on 1970-luvun tasolla. Olemme siis vuodesta 1990 taantuneet 20 vuotta taaksepäin.

Itse asiassa havainto on aika hyvin linjassa sen kanssa, että myös Yhdysvalloissa suhteellinen keskimääräinen hyvinvointi oli korkeimmillaan 1970-luvulla. Tom Osentonin kirja Death of Demand kertoo omaa surullista kieltään innovaatiosaturaatiosta ja työelämän muutoksesta - ja siitä, miten työpaikat tulevat jatkuvasti vähenemään ja miten tulevat sukupolvet tulevat olemaan köyhempiä kuin edeltäjänsä. Toki kaikkein rikkaimmat tulevat jatkuvasti rikastumaan aivan hyperrikkaiksi saakka. Mutta Jari ja Jaana Keskiarvon on turhaa enää kuvitella saavuttavansa vanhempiensa elintasoa.

Vuonna 1989 hyvinvoinnin kasvu kääntyi Suomessa pahoinvoinnin lisääntymiseksi. Suomessa on nyt yhtä hyvä olla tai huono olla kuin 1970-luvulla, eli X-sukupolven varhaislapsuudessa. Tilastokeskuksessa on ensimmäistä kertaa laskettu BKT:n ohella GPI-aikasarja, eikä se mairittele Suomea.

Tuotanto on tuossa ajassa kasvanut rajusti, mutta sen hedelmät jakautuvat koko ajan yhä epätasaisemmin. Tuotannon kasvun aikaansaamat positiiviset hyvinvointivaikutukset eivät juurikaan ole edistäneet tavallisen suomalaisen hyvinvointia 1980-luvun lopun jälkeen.

Kun BKT henkeä kohden on noussut 15 000 eurosta 30 000 euroon, reaalinen ostovoimapariteettikorjattu hyvinvointi on laskenut samassa ajassa huippuvuoden 1989 8 130 eurosta tilastovuoden 2007 3 134 euroon. Tämä siitäkin huolimatta, että ympäristöhaittojen väheneminen parina viime vuonna on nostanut GPI:tä. Taloustieteilijät ovat uudelleen kiinnostuneet onnellisuudesta tutkimuskohteena, sillä talouskasvu ei näytä enää lisäävän ihmisten onnellisuutta.

On todennäköistä, että pahoinvointi tulee lisääntymään Suomessa jatkuvasti. Automaatio ja rationalisointi sekä koko ajan kiristyvät yritysten tuottovaatimukset syövät jatkuvasti työpaikkoja pois. Ulkoistukset ja työtehtävien siirrot halpojen työvoimakustannusten maihin vievät jatkuvasti työpaikkoja pois Suomesta. On erittäin epätodennäköistä, että niiden tilalle enää syntyisi mitään tuottavaa; ellei nopeasti saada uusia läpimurtoinnovaatioita ja niiden päälle uutta lisäarvoa tuottavaa teollisuutta tai elinkeinoja, tässä ihanuuksien ihmemaassa on odotettavissa todella vaikeat ajat ennenkuin väkiluku kääntyy laskuun ja jakajien määrän pieneneminen kasvattaa viipaleen kokoa.

Osentonin kirja oli todella tyrmäävää luettavaa. Ruukinmatruuna on jo useaan otteeseen pohtinut mahdollisuudella, että kaikki keksimisenarvoinen on jo keksitty, ja nyt hän todella pelkää, että näin on. Se merkitsisi, ettei uutta tuotantoteollisuutta enää syntyisi ja että kysyntä olisi tyydyttynyt - josta seuraisi talouskasvun tyrehtyminen. Kapitalismi voi perustua ainoastaan jatkuvalle talouskasvulle. Sen tyrehtyminen merkitsisi lopullista brasilifikaatiota ja vakavia yhteiskunnallisia ongelmia - mahdollisesti levottomuuksia ja kahakoita.

X-sukupolvi ei enää usko, että tilanne olisi parannettavissa. Se ei usko, että tulevaisuudessa asiat olisivat paremmin. Se toteaa, että pelastetaan se, mitä pelastettavissa ylipäänsä enää on. Mutta sillä välin toisaalla jaksetaan yhä uskoa loistavaan tulevaisuuteen.

Sanokaa jälleen, että ruukinmatruuna olisi väärässä.

Siellä, missä poltetaan kirjoja...

"Kristinusko - suurimpana meriittinään - on jossain määrin hillinnyt Saksan brutaalia rakkautta sotimiseen, muttei ole kyennyt kokonaan hävittämään sitä. Jos tuo suojaava talismani, risti, joskus murtuu, tuo muinaisten germaanisoturien hurja sekopäisyys, furor Teutonicus, se mielipuolinen berserkkiraivo josta pohjoiset bardit puhuivat ja lauloivat niin usein, syttyy jälleen liekkeihin. Nuo vanhat kivijumalat heräävät jälleen henkiin ja pyyhkivät tuhat vuotta pölyä silmistään, ja Thor loikkaa henkiin ja murskaa jättiläisvasarallaan nuo goottilaiset katedraalit. Ajatus edeltää toimintaa aivan kuin salama edeltää ukkosenjyrähdystä. Saksalainen jyrinä alkaa jokseenkin hitaasti, mutta sen isku tulee olemaan jotain, mitä maailma ei ole ikinä saanut kokea. Tässä raivossa kotkat putoavat kuolleina taivaalta ja leijonat Afrikassa perääntyvät häntä koipien välissä peloissaan. Ja siihen verrattuna, mitä Saksassa tulee tapahtumaan, Ranskan vallankumous tulee näyttämään pelkältä viattomalta idylliltä."

- Heinrich Heine, 1832 -

Päivän mietelmä

Kansan onnen tavoittelu ei ole milloinkaan johtanut onnellisiin kansalaisiin. Päinvastoin, tavoiteltaessa abstraktia "kansan onnea" lopputuloksena on väistämättä aina hirvittävä verilöyly, kansanmurha, hävitys ja tuhansien, ehkä miljoonien konkreettisten kansalaisten, ihmisyksilöiden, kärsimys ja kuolema.

Transteismi

Usein kuuluu toistettavan väitettä että ''buddhalaisuus on ateistinen uskonto'' ja varsinkin ateistien suusta tätä sinänsä harhaanjohtavaa väitettä kuulee useasti. Tosiasiallisesti buddhalaisuus ei ole ateistinen uskonto siinä mielessä, mitä sanalla "ateismi" yleisesti tarkoitetaan. Buddhalaisuus on transteistinen uskonto.

Transteismi on Paul Tillichin ja Heinrich Zimmerin käyttöönottama termi, joka tarkoittaa uskonnollista katsantokantaa, joka ei ole sen enempää teistinen kuin ateistinenkaan. Transteismi toisaalta kiistää sekä ateismin (se tunnustaa jumalten olemassaolon), että teisminkin (se kiistää niiden palvonnan tarpeellisuuden) mutta se ei pidä jumaluuksia, enkeleitä tms olentoja korkeimpana hengellisenä auktoriteettina vaan ainoastaan ihmisen yläpuolella olevina olemassaolon muotoina. Korkein hengellinen auktoriteetti on tathaghata-garbha eli itse Olevaisuus.

Transteismi voi olla joko transpolyteismia (tunnustetaan polyteismi eli monien jumalten mahdollinen olemassaolo) tai transmonoteismia (tunnustetaan monoteismi eli yhden jumaluuden olemassaolo) mutta se yleensä on transmonismia (katsotaan, että kaikki maailmassa on yhtä ainoaa ja samaa entiteettiä). Tuo etuliite trans- eli tuolle puolen tarkoittaa sitä, että transteismi pyrkii jumaluuksien tuolle puolen, ja vapaaksi jumalten sokeasta palvonnasta ja orjamaisesta alistumisesta niille, ja tiedostamaan sen, että me kaikki olemme yhtä ja samaa. Transteismin luokitteleminen ateismiksi on vähän samaa kuin jos yrittäisi luokitella roomalaiskatolisuuden a-judaismiksi.

Transteismissä termi "jumaluus" ei tarkoita samaa kuin "Jumala". Se tarkoittaa samaa kuin hindin deva, mutta ei samaa kuin Brahman. Enkelit, demonit ja muut tuonkaltaiset ajan ulkopuolella olevat olennot ovat "jumaluuksia" mutta eivät jumalia, ja toisaalta jos jokin Jumala on olemassa, se on paljon enemmän kuin mitkään jumaluudet ja transteismissa sellaisen olemassaoloon suhtaudutaan epäillen, muttei suoranaisesti kielletä.

Mihin transteismissa pyritään? Siinä pyritään pääsemään kohti Absoluuttia - siis pois tästä maailmasta ja sen kahleista. Ne neljä jaloa totuutta ja niinpäinpois. On täysin perusteltua pitää tathaghata-garbhaa Absoluuttina. Tai Pyhää Henkeä, jos halutaan käyttää kristillisiä mielikuvia. Juuri tuo buddha-dhatun käsite - se, että me jokainen olemme pieni pala tätä Absoluuttia - on olennaista transteismille.

Ateismi johtaa lopulta, kun kuljetaan reductio ad absurdumin tie loppuun saakka, nihilismiin ja kaiken merkityksen täydelliseen katoamiseen. Se on henkinen ja hengellinen itsemurha. Teismi johtaa orjamielisyyteen ja joko hirveään sieluntuskaan tai sitten todella kolkkoon ja kamalaan fanaattisuuteen. Transteismi lupaa vapautuksen molemmista. Kuten antiikin stoalaiset, transteistit pyrkivät itsehillinnän, tunteiden hallinnan, älyllisyyden ja kultaisen keskitien kautta vapauteen.

Syrjintänsä kullakin

Vihreän liiton puheenjohtajaehdokas ja kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto on kirjoittanut vastauksen perussuomalaisten toissapäivänä julkistamaan kansanedustaja Jussi Halla-ahon laatimaan rasisminvastaiseen julistukseen. Kansanedustaja Jussi Halla-ahon valmistelemassa lausunnossa tuomitaan kaikkinainen syrjintä - myös niinsanottu positiivinen syrjintä. Alanko-Kahiluoto pitää tätä "huolestuttavana kehityksenä". Hänen mielestään positiivista syrjintää tarvitaan ja se on ensisijaisen tärkeää maahanmuuttajien integroinnissa.

Voi pyhä jysäys.

Ruukinmatruuna on vakaasti sitä mieltä, että kenellekään täysipäiselle ja täydessä ruumiinkunnossa olevalle ihmiselle ei tule osoittaa mitään erivapauksia eikä erioikeuksia eikä myöskään syrjiä tai sorsia yhtään minkään syyn takia. Sitä on tasa-arvo ja täsmälleen sitä. Kaikille samat oikeudet ja samat velvollisuudet ja sillä sipuli. Ja täsmälleen sama pätee myös suomalaisiin ja maahanmuuttajiin. Kaikille samat oikeudet ja samat velvollisuudet.

Älkää nillittäkö yhtään mitään. Kyllä, se on raakaa peliä Ranualla. Kaikki ovat oman onnensa seppiä mutta kaikilla ei ole samanlaista pajaa, kyllä ruukinmatruuna sen tietää. Mutta silti tämä ehdoton tasa-arvo on kaikkien kannalta oikeudenmukaisinta vaikkei se olekaan reiluinta. Ruukinmatruuna laski huhtikuussa masuunia mehiläiskuningattaren ongelmasta - ja siitä, miten positiivinen syrjintä lyö kaikkein pahimmin korville sellaista erityisryhmän jäsentä, joka on pärjännyt ja menestynyt omilla avuillaan. Kaupan päälle positiivinen syrjintä on äärimmäisen epäoikeudenmukaista enemmistöryhmää - han-suomalaisia - kohtaan. Vai eivätkö he ole Vihreille ihmisiä lainkaan...?

Ruukinmatruuna on nimittänyt Vihreitä häpäemättömän elitistiseksi liikkeeksi, ja tuo vaatimus positiiviseen syrjintään (hui, mikä sanahirviö!) vain vahvistaa tätä mielikuvaa. Positiivinen rasismi on sekin rasismia - on yhdentekevää, kohdistuuko rasismi maahanmuuttajiin vai han-suomalaisiin, se tuntuu täsmälleen yhtä ikävältä joka tapauksessa.

Reality check: Syrjäytymisen ehkäiseminen täytyy tapahtua yksilötasolla. Yksilöt syrjäytyvät, eivät ihmisryhmät - ellei kyseisen ihmisryhmän omat normit ja arvot ole sellaisia, jotka edistävät syrjäytymistä. Syrjäytymistä ei voida estää ryhmään kohdistuvalla erityiskohtelulla, vaan se ainoastaan herättää katkeruutta. Ruukinmatruunalla on hyvin paha kutina siitä, että positiivisen syrjinnän ainoa hyöty on moraalisäteily - se, että suvaitsevaisto pääsee määräämään ja sanomaan miten asioiden heidän mukaansa tulisi olla - viis realiteeteista.

Sillä välin Yhdysvalloista kuuluu kummia. Europidit kokevat enemmän rasismia ja syrjintää kuin muut etniset ryhmät. Joku voisi tietenkin nillittää vahingoniloisena ihan oikein spermanaamoille että he saavat olla nyt itse vastaanottavassa päässä mutta ruukinmatruunan uskontoon ei kuulu vahingonilo eikä systemaattinen ja institutionaalinen kostaminen, varsinkaan isien pahoista teoista kolmanteen ja neljänteen polveen kuten joissakin toisissa uskonnoissa.

Mitähän tuohon pitäisi todeta? Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Ei hyvä.

Kymmenen syytä miksi tähtienvälisestä avaruusmatkailusta ei ikinä tule mitään

1. Suhteellisuusteoria

Suhteellisuusteoria asettaa katon sille nopeudelle, mitä mikään materiaalinen kappale ikinä voi saavuttaa, ja se on valon nopeus. Valon nopeus ei suinkaan ole valon kulkeman matkan derivaatta ajan suhteen, vaan se on vakio; se on vakio kaikille havaitsijoille heidän liikesuunnastaan huolimatta, ja sensijaan kaikki muut avaruudelliset suureet ja dimensiot johdetaan valon nopeudesta. Lorentz-muunnoskaavat osoittavat vastaansanomattomasti, että tuota nopeutta ei voi ylittää. Sorry, no hyperspace in the real life. Kaupan päälle tuon nopeuden saavuttaminen vaatii valtavan määrän energiaa; sitä on mahdotonta saavuttaa millään reaalisesti toteutettavissaolevalla raketilla tai energialähteellä. Ja lisäksi aikadilataatio alkaa vaikuttaa vasta suunnilleen 95% valonnopeudesta...

2. Avaruuden valtavat etäisyydet

Avaruus on SUURI. Niin valtava, että etäisyydetkin ovat tähtitieteellisiä. Kirjaimellisesti. Avaruudessa käytettävä mittayksikkö, valovuosi, vastaa noin kymmentä biljoonaa kilometriä. Eli siis matkaa, jonka kävelemiseen kuluu sata biljoonaa minuuttia eli 18 250 000 vuotta. Autollakin sitä saisi ajaa aika pitkään. Lähimpään tähteen, Proxima Centauriin, matkaa on 4,8 valovuotta. Tuota matkaa on mahdotonta taittaa missään mielekkäässä ajassa millään sellaisella energialähteellä, mikä on realistisesti toteutettavissa. On kuin Jumala itse olisi halunnut eristää eri taivaankappaleet avaruuden rannattomalla valtamerellä niin, että kykenemme näkemään ne muttemme mitenkään saavuttamaan niitä.

3. Ihmiskehon rajoitukset

Painottomuus sucks. Ihan oikeasti, painoton tila kertakaikkiaan tuhoaa ihmiskehon ennemmin tai myöhemmin. Me tarvitsemme gravitaatiota kyetäksemme ylipäänsä elämään, ja jo muutaman kuukauden oleskelu nollagravitaatiossa tuhoaa luustomme. Samalla lihaksistomme heikkenee jatkuvasti. Kaksi vuotta painottomuudessa - siis miehitetty matka Marsiin - ja jo pelkästään yritys kävellä Marsin pinnalla olisi kuolettava, sillä luhistuisimme Marsin pinnalle lihakasaksi - luumme ja lihaksemme olisivat rappeutuneet niin, etteivät ne kykenisi pitämään meitä koossa. Nyt varmaan joku ruukinmatruunan lukijoista toteaa mutta entä keskipakoisvoimalla luotu keinotekoinen gravitaatio? A-ha! Tässä onkin catch. Pyöriminen ison putken sisäpinnalla on kuin eläisi huvipuiston kieputtimessa, sillä erolla ettei sieltä pääse pois. Koko ajan on pelkkää ylämäkeä - ja pelkkä kaatuminen merkitsee sitä, että koko ajan putoaa... ja putoaa... ja putoaa... Se siis on ratkaisu, joka toimii teoriassa, muttei käytännössä. Tuleeko kenellekään mieleen purkitetut aivot?

4. Ihmispsyyken rajoitukset

On totta, että ihmiset kykenevät elämään pitkiäkin aikoja sukellusveneessä tai kaukaisissa tukikohdissa. Usein he palaavat sieltä pipolan kautta. Mutta avaruusmatka on vielä astetta kamalampi juttu. Tylsistyminen, mökkihöperyys, pelkkää mustuutta silmänkantamattomiin, ja kaupan päälle ihmisen seksuaalisuus ovat asioita, jotka voivat ajaa kenet tahansa pimahduksen partaalle. Erityisesti seksuaalisuus on äärimmäisen destruktiivinen voima. Harry Martinson osui Aniarassaan äärimmäisen hyvin oikeaan tällaisen tähtienvälisen hullujenhuoneen todellisuudesta.

5. Reaalimaailman avaruusmatka on pikemminkin U-96 kuin Star Trek

Avaruusalukset eivät ole tilavia, upeita ja mahtavia vekottimia kuin USS Enterprise (NCC-1761). Ne eivät edes ole CVN-65:n kaltaisia saati CV-6:n. Paljon lähempänä on elokuva Sukellusvene U-96. Tosielämän avaruusalukset ovat klaustrofobisia kammioita täynnä letkuja, putkia, vekottimia, mittareita, härpäkkeitä, kätkättimiä ja hilavitkuttimia. Jos kukaan lukijoista on nähnyt yhtäkään sukellusvene-elokuvaa tai käynyt Vesikossa, niin lukijat varmasti ymmärtävät, mistä on kyse. Ja tähän on syynsä. Joka ainoa gramma sinne kiertoradalle maksaa. Siksi avaruusaluksista pyritään aina tekemään niin pieniä kuin kyetään. Tilanne on täsmälleen sama kuin miksi Espanja lähetti 1492 Amerikkaan kolme karavelia eikä valtavaa laivastoa dzhonkkeja kuten Zheng He. Kolumbus purjehti valtameren yli; Zheng He seurasi Intian valtameren rannikoita. Karaveli oli erittäin merikelpoinen alus, kun taas Zheng Hen aarrelaivat eivät olleet. Ruukinmatruuna itse avomeripurjehtijana tietää, miten veneen koko vaikuttaa paradoksaalisesti matkantekoon; pienempi vene on avomeriolosuhteissa helpompi hanskata kuin isompi, varsinkin pienellä miehistöllä.

6. Avaruusmatka on yksisuuntainen yritys.

Kiitos ihmisen rajallisen eliniän ja avaruuden suunnattomien etäisyyksien, avaruusmatkalta ei ole paluuta. Avaruusmatka on kuin yksisuuntainen reissu ilman paluulippua - matka kestää ajassa aivan liian kauan. Toki Brian May esittää vakavan vastalauseensa, mutta avaruusmatka on pikemminkin siirtolaiseksi lähtemistä kuin ekspatriaatiksi.

7. Avaruudessa ei ole rakettikorjaamoita

Kaikki, mikä voi mennä rikki, rikkoutuu ennemmin tai myöhemmin, puhumattakaan vaikkapa interstellaariseen hiekanjyvään törmäämisestä, mikä on interstellaarisilla nopeuksilla todella tuhoisaa. Jo pelkästään avomerellä dieselmekaanikon leikkiminen on ongelmallista, puhumattakaan sitten tähtienvälisestä avaruudesta. Pieninkin ongelma, mikä tähtienvälisessä avaruudessa voi tapahtua, koituu kuolemaksi, ellei sitä kyetä korjaamaan olemassaolevilla resursseilla. Joita ei välttämättä ole mukana lainkaan. Matka tulee olemaan mielipuolisen vaarallinen uhkapeli ihmishengillä.

8. Maksaa liikaa saavutettuun hyötyyn nähden

Kapitalismin julmat lait pätevät myös avaruusmatkailussa. Avaruusmatkailu on pahuksen kallista ja siksi vain valtioilla - tai valtiokonsortioilla - on siihen varaa. Kukaan kapitalisti ei ole niin typerä, että investoisi biljardeja rahayksiköitä hankkeeseen, jonka ROI:sta ei ole mitään hajua

9. Liian pitkän ajan projekti

Kun avaruusalus on lähtenyt matkaan, Maassa voi tapahtua sinä aikana ihan mitä tahansa. Pelkästään jo Mirin miehistöllä oli ongelmia kun Neuvostoliitto hajosi sinä aikana kun he olivat kiertoradalla. Oheinen sivu kertoo oikeastaan kaiken.

10. Älä ikinä lähetä ihmistä sinne mihin voit lähettää miehittämättömän luotaimen

Tästä syystä ihmiskunta ei tule milloinkaan tekemään matkaa edes Marsiin. Siitä ei ole mitään hyötyä. Se ei tuota mitään sellaista lisäarvoa, mitä ei saada miehittämättömillä luotaimilla - saamme kaiken selville jo luotaimin ja robotein.

Pavlovin ellipsi

Meistä useimmat ovat varmasti viimeistään peruskoulussa kuulleet Pavlovin koirasta. Etologi Ivan Pavlov (1849-1936) oli neuvostoliittolainen tiedemies, joka keksi ehdollistetut refleksit - ja siinä sivussa loi aivopesulle teoreettisen pohjan. Pavlovin mukaan opetuksen (tarkemmin sanottuna ehdollistamisen) keinoin voidaan valitulla ärsykkeellä saada aikaan yksilössä toiminta tai reaktio (responssi), joka ei kuulu ehdollistetun (opetetun) yksilön tavanmukaiseen toimintatapaan.

Kuuluisin Pavlovin koirakokeista oli varmasti koiran opettaminen yhdistämään kellonsoiton nälkään ja ruokaan, ja saamaan aikaan nälkärefleksin pelkästään kelloa soittamalla. Aluksi koira ei erittänyt sylkeä ennen kuin se oli todella saanut lihaa. Kokeen edetessä koira oppi yhdistämään kellon äänen ja lihan, ja alkoi erittää sylkeä jo kuullessaan kellon äänen. Lopulta Pavlov totesi, että koira reagoi erittämällä sylkeä vaikkei ruokaa saanutkaan. Ehdollistettu refleksi oli keksitty, ja Yhdysvalloissa Burrhus Skinner loi tämän pohjalta behavioristisen koulukunnan.

Ruukinmatruuna on monasti todennut että älä ikinä yritä selittää genetiikalla mitään sellaista, mitä ei voida selittää kasvatuksella, ja tämä liittyy juurikin behaviorismiin. Behaviorismi ja sosiobiologia ovat vääntäneet kättä niin kauan kun tieteellistä psykologiaa ylipäänsä on ollut olemassa, ja joka ainoa kamppailulajien harrastaja tässä maailmassa ymmärtää behaviorismin toiminnan ja merkityksen. Siihen nimittäin kuuluu kasvatus - tai tässä tapauksessa drilli - olennaisena osana; taidot hankitaan treenillä ja niitä toistetaan niin kauan että oppi ja taito menee selkäytimeen ja tulee sieltä kuin refleksinä. Itse asiassa sotilaskoulutus ja kaikki maailman armeijat kautta maailman perustuvat juurikin behaviorismin pohjalle.

Ja viimeksi ruukinmatruuna tarkasteli kasvatuksen merkitystä masuuninlaskussaan Paperitiikerin pennut, eli vihaiset keltaiset miehet, osa II, jossa hän tarkasteli sitä, miten itämainen lastenkasvatus tuottaa sosiaalisen hierarkiataistelun häviäjiä.

Mutta vähemmän tunnettua on se, että Pavlov teki muitakin koirakokeita. Pavlov osoitti myös, että ellei ehdollistettua refleksiä jatkuvasti voimisteta, se häviää; ja Martin Seligman osoitti, että jos ehdollistettua refleksiä käytetään rankaisuun, lopputuloksena on opittu avuttomuus. Ruukinmatruuna vetää yhtäläisyysmerkin keltaisen miehen raivon ja itämaisen lapsenkasvatuksen sekä opetetun avuttomuuden välille. Kiinalaisäidit opettavat lapsensa avuttomuuteen.

Ja ruukinmatruuna sai Juha Järviseltä vinkin Pavlovin ellipsistä.

Tässä kokeessa Ivan Pavlov ehdollisti koiran erittämään sylkeä aina, kun tämä näki ympyrän. Seuraavaksi koiralle näytettiin ellipsi, muttei annettu ruokaa. Koira oppi pian erottamaan ympyrän ja ellipsin toisistaan. Tämän jälkeen koiralle näytettiin sarja ellipsejä, joista jokainen muistutti hiukan enemmän ympyrää kuin edellinen. Lopulta, kun ellipsit olivat muuttuneet lähes ympyränmuotoisiksi, koiran käytös muuttui dramaattisesti: se alkoi haukkua, näytti hampaitaan ja kieltäytyi kokonaan ottamasta sille tarjottua jauhelihaa. Ellipsisarjan myötä koira menetti aikaisemmin oppimansa ehdollistuneet refleksit.

Tämä on selkeä osoitus kognitiivisesta dissonanssista. Koira on ehdollistettu reagoimaan yhdellä tavalla signaaliin A ja toisella tavalla signaaliin B. Kun signaali A muuttuu B:ksi, seuraa kognitiivinen ristiriita ja henkinen romahdus - koira muuttuu vihamieliseksi ja aggressiiviseksi, koska se ei kykene sisäistämään tätä ristiriitaa. Reaktio on viha ja aggressio. Kilistääkö Ludovico-terapia kenenkään kelloja?

Ja tästä täsmälleen samasta asiasta on kyse ihmisilläkin. Kun yhteiskunta antaa hallintoalamaisilleen ristiriitaisia signaaleja, lopputuloksena on kognitiivinen dissonanssi, viha, katkeroituminen ja kapina. Erityisen julmaa tämä on työelämässä, mutta Wesley Yangin teksti on katkeraa tilitystä siitä, miten tämä ristiriitaisten signaalien aikaansaama kognitiivinen dissonanssi pätee myös ihmissuhteissa.

Meidät naiset on ehdollistettu uskomaan, että me olemme se sorrettu ja alistettu sukupuoli. Feministit ovat aivopesseet meidät uskomaan siihen. Kun ruukinmatruunalle selvisi tuo teorian ja todellisuuden ristiriita, reaktio oli hirvittävä viha feministejä kohtaan - he olivat turmelleet hänen nuoruutensa. Mutta aivan samalla miesliikkeen nousu ja Panu Höglundin katkera viha on osoitus tästä samasta kognitiivisesta dissonanssista. Wesley Yangin teksti on tästä osoitus. Kympin poikien kohtalo on vielä katkerampi kuin kympin tyttöjen - heidän työnsä ulkoistetaan kehitysmaihin, heidät on ehdollistettu kiltteyteen ja ahkeruuteen ja reiluun peliin eivätkä he osaa panna kovaa kovaa vastaan, he jäävät ihmissuhdepeleissä ilman puolisoita ja seiskan pojat nauravat räkäisesti heidän päälleen. Ruukinmatruunan mielikuva on, että miesten maailmassa ei tunneta sellaista käsitettä kuin "empatia" - jokainen mies on toiselle miehelle vihollinen.

Mutta tarina ei pääty tähän. Gregory Bateson havaitsi vuonna 1956, että psykopaattiäitien lapsilla oli tavallista enemmän skitsofreniaa. Lapsi sai äidiltään ristiriitaisia signaaleja - hänen oli mahdotonta havaita, rakastaako hänen äitinsä häntä vaiko ei. Psykohistorian suuret nimet, Lloyd deMause ja Alice Miller, ovat tutkineet asiaa pitemmälle, ja heidän mukaansa ruumiillisella kurituksella on saatu aikaan enemmän tuhoa kuin millään muulla. Kun lapsi, kysyessään että miksi hänelle tehdään väkivaltaa, saa vastauksen "Se on sinun omaksi hyväksesi", hänelle syntyy kognitiivinen dissonanssi ja epäluottamus omiin vanhempiinsa ja toisiin ihmisiin. Wesley Yangin ja Amy Chuan tekstit ovat katkeraa luettavaa - ne osoittavat ruukinmatruunan arvelut tiikeriäitien karhunpalveluksesta lapsilleen tässä valossa oikeaksi.

Ja kuinka toisenlaisen signaalin antaakaan Astrid Lindgren Peppi Pitkätossussaan! Efraim-isällä on syytä olla ylpeä tyttärestään. Lindgrenin mukaan tärkeintä on antaa lapsille rakkautta ja tilaa - he vastaavat kyllä vanhemmilleen. Pahuutta ei kitketä lapsista pois pahuudella.

Äidin sanoessa "Rakastan sinua, pikkuiseni" mutta hänen työntäessään lapsen pois hänen tullessaan halimaan äiti muuttaa ellipsin ympyräksi. Hän antaa lapselleen ristiriitaisen signaalin. Hän ei tosiasiallisesti rakasta lastaan, mutta teeskentelee rakkautta; ja torjuessaan lapsensa hän antaa signaalin tämän arvottomuudesta. Lapsi ajattelee äiti, mikset rakasta minua? ja jos tämä jatkuu, lapsi saa signaalin jos oma äitini ei rakasta minua, niin kuinka kukaan muukaan voi rakastaa minua? Olkoonkin että neljäs käsky, "kunnioita isääsi ja äitiäsi", käskee kunnioittamaan vanhempiaan, tämä sisäinen ristiriita saa lapsen todella sekaisin. Tällaisen äidin lapsena kasvaminen on varmasti kaikkein pirullisin Catch-22 -tilanne mitä voi olla olemassa.

Jos lapsi ei voi luottaa vanhempiinsa, kehen hän voi luottaa? Jos aikuinen saa yhteiskunnalta ristiriitaisia signaaleja, kehen hän voi luottaa? Jos hän saa ihmissuhteissaan ristiriitaisia signaaleja, kehen hän voi luottaa? Jos hän saa työnantajilta ristiriitaisia signaaleja, kehen hän voi luottaa? Jos tätä luottamusta ei ole alunalkaenkaan, tuloksena on samanlainen tilanne kuin Upton Sinclairin kirjassa Chicago - kirjan alkuperäinen nimi The Jungle viittaa siihen, että tällaisessa yhteiskunnassa eletään viidakon laissa.

Me saamme johtajiltamme ja päättäjiltämme jatkuvasti palautteena Pavlovin ellipsejä. (Hih, ruukinmatruunalla on kutina, että hän on luonut meemin.) Meille kerrotaan yhtä ja osoitetaan toista. Saamme ristiriitaisia signaaleja. Ja lopputulos on, että kansa on alkanut murisemaan, haukkumaan ja näyttämään hampaitaan. Ellipsi on muuttunut ympyräksi. Ruukinmatruunalla on paha kutina sen osalta, että perussuomalaisten iso jytky on tästä pelkkää vienoa alkusoittoa.

Me elämme todella mielenkiintoisia aikoja.

Saaran tyttäret

Yleensä olemme tottuneet lukemaan siitä, miten muslimit naisille sitä ja muslimit naisille tätä, mutta Myytinmurtaja heitti omassa blogissaan kirpeän huomautuksen siitä, että osataan sitä muissakin uskonnoissa.

No. Ruukinmatruuna on todennut, että jos jossakin aikakapselissa olisi yhä jotain ääriultraortodoksihihhulijudaismia, se olisi jotain hyvin samankaltaista kuin islam, ja ikävä kyllä tuo heitoksi tarkoitettu lausahdus onkin osoittautunut todeksi. Sellaista on kuin onkin olemassa.

Kyseessä ovat haredijuutalaiset, joita juutalaisten itsensäkin keskuudessa pidetään lähinnä ärsyttävinä hihhuleina.

Haredien kunniaksi on luettava, ettei heidän uskontoonsa kuulu pyhän sodan käsite eikä vääräuskoisten kurkkujen leikkeleminen. Mutta vaikka uskonto onkin hyvä renki, se on huono isäntä, ja tämä porukka on tehnyt uskonnostaan itselleen isännän. Haredit todella elävät pilkuntarkasti kuten opettavat - ja vaikkeivät pakota ulkopuolisia elämäntapaansa, omiaan kohtaan he ovat hyvin ankaria. He pukeutuvat elämäntavan vaatimalla tavalla. Useimmilla miehillä on parta, lähes kaikilla kippa koko ajan. Naiset seuraavat säädyllisyyssäädöksiä (tznius) ja pitävät pitkiä hameita ja hihoja, korkeita kauluksia, sekä naineet naiset peittävät päänsä ulkona ollessaan. Haredijuutalaisten sukupuolten erottelu sisältää myös monia jyrkempiä piirteitä. Esimerkiksi Israelin harediyhdyskunnissa naisten ja miesten erottelu julkisen liikenteen linja-autoissa on tavallista. Naiset pakotetaan matkustamaan joko täysin eri ajoneuvoissa tai erikseen heille erotetuissa osastoissa linja-autojen tai vaunujen takaosassa. Sääntöjä rikkovat voivat joutua väkivallan kohteeksi.

No. Tällainen syrjintä on luonnollisesti muun muassa YK:n peruskirjassa määriteltyjen perusihmisoikeuksien vastaista, puhumattakaan Israelin perustuslaista ja syrjinnän vastaisesta lainsäädännöstä, ja monet israelilaisnaiset tuntevatkin itsensä nöyryytetyiksi. Siinä valossa tuo kuvien fotoshoppaaminen ja naisten sensuroiminen pois sopii kuvaan mainiosti. Seemiläisillä on tunnetusti julmat jumalat, ja haredit tekevät omastaan vähän turhankin julman.

No. Pahimmatkaan hihhulikristityt eivät voisi saada aikaan Gileadia (koska hihhulikristillinen yhteiskunta ei kertakaikkiaan ole sellainen eikä voikaan olla sellainen kuin miksi Margaret Attwood sen kuvittelee tuossa romaanissaan Orjattaresi), mutta hihhulijudaistit kyllä saavat aikaan omanlaisensa misogynistisen dystopian. Ja onneksi about kaikki muut juutalaiset sanoutuvat irti haredeista ja heidän käytännöistään.

Saaran tyttärillä on ja tuleekin olla samat oikeudet ja velvollisuudet kuin Aabrahamin pojilla. Niihin kuuluu oikeus omaan identiteettiin ja olemassaoloon. Mukaankuvien esiintyminen lehtikuvassa.

Uskonto on hyvä renki mutta huono isäntä, ja tällaisia uskonnollisuuden sairaimpia muotoja saa ja tuleekin saada kritisoida ilman että tulee leimatuksi judeofobiksi tai antisemitistiksi. Tai islamofoobikoksi.

Päivän liekitys

K: Mikä on tärkein ero syväekologistien ja natsien välillä?

V: Ajankohta.

Päivän toinen liekitys

Kehotus passittaa työttömät suomalaiset risusavottaan on kannustavaa työvoimapolitiikkaa.

Kehotus passittaa työttömät maahanmuuttajat risusavottaan on rasismia.

Päivän liekitys

Varmin tapa herättää naisessa piilevä nuivuus on äitiys. Lapsettomat parit ja sinkut tulevat varsin hyvin toimeen heterogeenisessa ympäristössä jossa on paljon toiseutta, mutta siinä vaiheessa kun han-suomalaisella on omia lapsia, arvelus nousee pintaan, aivan sukupuolesta riippumatta.

Meidän poikamme merellä, osa II

Miinalaiva Pohjanmaa on saapunut risteilyltään takaisin kotiin. Vanha rouva kiinnittyi Upinniemen sotasataman laituriin eilen. Matkaa tuli tehtyä 65 vuorokauden aikana 26 000 mpk eli enemmän kuin maapallon ympäri. Laiva, jolla on merimiesten keskuudessa lempinimi "Puuhamaa", olikin puuhakas; se sai kiinni yhden merirosvojen emälaivan ja kaksi pikavenettä, jotka lähetettiin Ahdin valtakuntaan. Merirosvojen torjuntaoperaatio oli 90-prosenttisesti onnistunut. 90-prosenttisesti siksi, että millään maalla ei ollut sisua ottaa vastaan merirosvoja tuomittavaksi, vaan tuo ihmissaasta oli pakko päästää vapaaksi tekemään uusia rikoksia.

Pohjanmaa on kuitenkin samalla myös koululaiva, ja enemmän kuin mitään muuta tämä risteily oli arvokasta koulutusta. Merisotilaamme saivat kullanarvoista operatiivista kokemusta, ja samalla Suomen laivasto sai kokemusta siitä, miten toimitaan toisaalta osana isompaa taisteluosastoa ja toisaalta miten toimitaan merirosvojen kanssa. 11,5 miljoonalle eurolle on saatu vastinetta taistelukokemuksen muodossa. Mutta on muistettava, että kiinteät kulut juoksevat joka tapauksessa, eli normaalikin toiminta olisi maksanut.

Pohjanmaasta on tullut nyt pisimmällä milloinkaan Suomesta taistelutoimialueella sotilasoperaatioita tehnyt suomalainen sotilasyksikkö.

Työvoimapula, eli kuinka meitä petetään osa VIII

Ikäsyrjintä yleistyy työelämässä. Monilla aloilla 45-vuotiaan on jo liki mahdotonta työllistyä, ja suurten ikäluokkien eläköidyttyä heidän tilalleen ei enää ole palkattu uusia - ilmankin tullaan toimeen.

Työelämässä vallitsee suuri paradoksi. Yhteiskunnan eliitti paasaa työurien pidentämisen puolesta, mutta kukaan ei halua ikääntynyttä töihin. Mitä vanhempi työnhakija, sitä varmemmin hänet sivuutetaan.

Ja samanaikaisesti meillä pitäisi olla kuijertava työvoimapula ihan nurkan takana ja huoltosuhteen pitäisi huonontua niin, että työuria on ihan pakko pidentää ja lapset pitäisi saada suoraan alakoulusta sorvin ääreen ja eläkeikä sinne kahdeksankympin pintaan.

Jossain on jotain mätää.

Saippuatyyli

Urheiluhistoria tuntee monia eriskummallisia tapoja venyttää sääntöjä ja tulkita lain kirjainta sen hengestä piittaamatta, ja yksi oudoimpia lienee varmasti ollut barra vasca eli keihäänheiton saippuatyyli.

Nimi barra vasca on espanjaa, ja tarkoittaa "baskilainen keppi". Nimensä mukaisesti tuo tyyli kehitettiin Espanjassa, ja se pohjaa vanhaan navarralaiseen taistelukeihään heittotekniikkaan. Sen kehittäjäksi mainitaan baski Felix Erauzkin, joka vuonna 1956, 49-vuotiaana ja 120-kiloisena jörrikkänä ensimmäistä kertaa tarttui olympiakeihääseen. Hän nakkasi sitä perinteiseen baskilaiseen tapaan, ja keihäs singahti 83,40 m päähän - vain vajaa 26 cm silloisesta maailmanennätyksestä.

Samana vuonna oli tarkoituksena pitää Melbournen olympiakisat Australiassa. Ja Espanjan diktaattori Francisco Franco oli ylen kypsynyt suomalaisten ja ruotsalaisten keihäsylivoimaan. Hän totesi, että desde aquí lavaran ja päätti sitten, että espanjalaiset keihäänheittäjät heittävätkin tällä tyylillä.

Mikä tuo barra vasca sitten oli? Siinä kertakaikkiaan heitetään keihästä kuten kiekkoa. Heittäjä tarttuu keihääseen avokämmenellä peukalo keihään kärkeä kohti niin, että keihään takapään lape lepää vyötärön ja ristiselän päällä, pyörähtää kolmesti ympäri ja sinkoaa sen jälkeen keihään noin 45 asteen kulmassa tangentin suuntaan. Ja toivoo, että se menee sektoriin.

Suomessa ei oltu kuitenkaan Pedroa pahempia. Kun uutiset tästä uudesta oudosta tekniikasta kantautuivat tänne ulvoville kuusikymppisille, täällä päätettiin lingota. Muuan Antti Seppälä, hyvä muttei mikään maailmanluokan keihäsmies, opetteli tuon uuden tekniikan, ja kaupan päälle saippuoitsi oikean kätensä niin, ettei keihään kitkalämpö polttaisi kättä rakoille. Saippuatyyli oli syntynyt.

Ja tuloksia tuli. Seppälä heitti 86,5 m - liki metrin pitemmälle kuin virallinen maailmanennätys. Norjassa puolestaan Egil Danielssen heitti 92,65 m. Maailmanennätykset rikkoutuivat niin Espanjassa, Norjassa, Ruotsissa kuin Suomessakin.

Keihäänheittäjät kaikkialla maailmassa olivat kauhuissaan - syystäkin. Dana Zatopkova totesi, että jos tuolla tyylillä voitetaan olympiakultaa, minä katkaisen keihääni ja siitä tulee tomaattikeppi, ja britti D.T.P. Pain, IAAF:n sihteeri, totesi puolestaan Pyöriminen kolme kertaa väkkäränä balettitanssijan tapaan ei minusta tavoittele keihäänheiton olemusta, varsinkaan kun heittäjällä ei ole mitään hajua, minne keihäs laskeutuu.

Ja saippuatyylissä olikin vaaransa ja Pain oli aivan oikeassa. Suomessa oli käynyt eräissä kilpailuissa niin, että keihäs oli lähtenyt heittäjänsä saippuoidusta kädestä ja lentänyt yli katsomon, pois stadionilta. Hupsista.

On todennäköistä, että Carl Barks sai sarjaansa Aku yleisurheilijana idean juuri saippuatyylistä. Siinä Aku onnistuu sinkoamaan keihään katsomoon niin, että se lävistää kolmen toimitsijan kravatit. Ja tosiasiallisesti vain noin 3/4 heitoista saippuatyylillä osuivat ylipäänsä sektoriin. Loput menivät minne sattuu, mukaanlukien juurikin katsomoon.

Sillä välin kuitenkin tulokset kohenivat. Barra vasca oli äärimmäisen tehokas tyyli, jolla tulokset kohenivat reilusti yli silloisen maailmanennätyksen. Norjassa Egil Danielsen heitti lopulta keppiä 114 m. Suomessa saippuatyylillä pisimmälle heitti raumalainen Pentti Saarikoski, 99,25 m, vuonna 1956. Ruotsissa väitetään heitetyn jopa 121 m kaaren virallisten kisojen ulkopuolella. [Pesäpallossa tuollainen kaari tunnetaan nimellä "takalaiton".]

Lopulta Kansainvälisen Olympiakomitean mitta täyttyi. Katsojien henkiä ei haluttu vaarantaa. Saippuatyyli kiellettiin pikapikaa, sillä se oli aivan oikeasti vaarallinen tekniikka, ja Melbournen olympialaisissa heitettiin perinteiseen tyyliin. Voiton vei Egil Danielsen uudella ME-tuloksella 85,71 m - siis liki 30 m lyhyemmällä kuin mitä hän oli heittänyt saippuatyylillä.

Mutta legenda elää.

Päivän sarkasmi

Liberaali on roolipelitermein ihminen, jonka älykkyys on kolmella nopalla heitettynä 16 ja viisaus 4.

Maailman vanhin opiskelija-ammatti

Saksassa kolmannes opiskelijoista olisi valmis myymään seksipalveluita. Tutkimus seksityötä tekevistä opiskelijoita julkaistiin keskiviikkona 18.4. 2011 Berliinissa. Tutkijat yllättyivät tuloksesta, jonka mukaan peräti yksi kolmesta opiskelijasta olisi valmis työskentelemään alalla tai jopa myymään seksiä kattaakseen yliopisto-opintojensa kustannuksia. Tutkimusta varten haastateltujen opiskelijoiden merkittävin motivaatio seksialalla toimimiseen oli korkea tuntipalkka.

Selvityksen mukaan syyt seksialalle ajautumiseen ovatkin pääosin taloudellisia. Opiskelijoiden ahdinko on lisääntynyt sen jälkeen, kun yliopistoissa on kiristetty aikarajoja opiskeluun. Myös opiskelun vaativuutta on lisätty, eikä opiskelijoiden aika riitä tavalliseen ansiotyöhön koulunkäynnin ohella. Noin 30 prosenttia seksialalla työskentelevistä yliopisto-opiskelijoista oli velkaantuneita.

Ruukinmatruuna ei ole lainkaan yllättynyt asiasta. Pepun myynti on ollut perinteinen tapa jatkaa varsin niukkaa opintorahaa, opintolainan ottaminen on valtava riski, eikä ruukinmatruuna halua kuvitella, millainen tilanne mahtaa olla Britanniassa. Opiskelijaelämä on lopultakin varsin hintavaa, varsinkin jos haluaa ottaa osaa siihen sosiaaliseen puoleen, joka lopultakin on itse opintoja tärkeämpää.

Tutkimukseen osallistuneista 3 200 opiskelijasta neljä prosenttia oli työskennellyt seksialalla. Jos (ja kun) yliopisto-opiskelijoista on 60%-70% naisia, luvut ovat todella julmia.

Tähän ollaan tultu. Ruukinmatruuna ei jaksa enää ihmetellä, moralisoida eikä päivitellä asiaa. Hän toteaa vain, että jokainen tyttö tajuaa istuvansa aarrearkun päällä ennemmin tai myöhemmin.

Moderni, postmoderni ja konservatiivi

Sosiaalisessa diskurssissa puhutaan modernista ja postmodernista. Moderni tarkoittaa uskoa ihmisyyteen, tieteeseen, teknologiaan, edistykseen, positivismiin ja parempaan huomiseen. Moderni aikakausi alkoi 1800-luvulla ja päättyi Neuvostoliiton romahdukseen. Postmodernismi puolestaan on ajatuskanta, jonka mukaan "suuret kertomukset" (metanarratiivit) ovat kuolleet ja elämä on enää päämäärätöntä ajelehtimista erilaisten päämäärien välillä.

Modernismille ovat tunnusomaisia seuraavat ajatukset.

1. Tiede ja teknologia ovat hyviä ja käyttökelpoisia asioita. Tämä tarkoittaa sitä, että luonnontieteiden kautta saadaan totta ja käyttökelpoista tietoa maailmasta ja sen olemuksista ja lainalaisuuksista, joita voidaan soveltaa teknologiaan ja saavuttaa parempi elämä erilaisten innovaatioiden kautta.

2. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia riippumatta fyysisistä ominaisuuksista. Kaikki ihmiset syntyvät lain edessä tasaveroisina ja kaikilla on startissa samat mahdollisuudet. Vain elämä itse luo hierarkioita.

3. Rationaalisuus ja älykkyys mahdollistavat menestyksen elämässä. Tämä käsitys luo pohjan meritokratialle eli arvojärjestyksen ja hierarkian syntymisen pätevyyden ja osaamisen kautta, ja järjestelmän, jossa sopivampi ei ohita pätevämpää sellaisten asioiden kuten sukulaisuuden (nepotismi), suhteiden (kroniokratia), ihonvärin (rasismi), sukupuolen (seksismi), kansallisuuden (chauvinismi) jne takia.

4. Tiede, ei suinkaan mytologia tai uskonto, on avain yhteiskunnalliseen menestykseen. Rationaalinen ajattelu ja teknologia luovat dynaamisen yhteiskunnan, joka ei pohjaa jumalallisille taruille vaan ihmisjärjelle.

5. Historia osoittaa, että olemme edistyneet ja että sen tulee jatkua paremman elämän vuoksi. Historia ja kulttuurievoluutio on ollut riemumarssia synkästä pimeydestä sivistyksen valoon. Elämme onnellisempina, vapaampina, terveempinä ja fiksumpina kuin koskaan ennen ja kauemmin.

6. Yksilöiden oikeudet ovat tärkeitä, mutta niiden tulee kuulua osana yhteiskuntaan. Yhteiskunta koostuu ihmisistä, mutta yhteiskunta on enemmän kuin pelkästään jäsentensä summa. Ihminen ei voi olla ihminen ilman yhteisöä, jolloin yksilön on taivuttava yhteisön tahtoon. Vastaavasti yhteisön tulee taata yksilön oikeudet.

7. Jokainen persoona on oman onnensa seppä ja hänellä on vapaus omiin valintoihinsa ja voimme siksi käyttää älykkyyttämme tehdäksemme tästä maailmasta paremman itsellemme ja muille. Yhteiskunnan tulee taata kaikille samat mahdollisuudet ja sen jälkeen kaikki on itsestä kiinni.

Postmodernismi puolestaan kiistää modernismin argumentit. Postmodernismin vastaukset modernismin argumentteihin ovat seuraavat:

1. Ei ole mitään takeita, että tiede ja teknologia olisivat ihmiskunnalle hyväksi. Joka kerralla kun luodaan uusi tieteellinen tai teknologinen innovaatio, luodaan myös uusia uhkia ja katastrofeja, joita ei ollut olemassa ennen tätä innovaatiota. Sairaalabakteereja ei ollut ennen antibiootteja. Ydinsaastetta ei ollut ennen ydinenergiaa. Kyberkiusaamista ei ollut ennen tietoverkkoja. Mitä teknistyneempiä meistä tulee, sen avuttomampia me olemme ilman teknologiaa.

2. On mahdotonta tehdä ihmisistä tasa-arvoisia ilman tasapäistämättä heitä. Aina on olemassa henkisiä ja sosiaalisia eroja, joiden vuoksi ihmiset eivät voi koskaan olla tasa-arvoisia, ja eri kulttuurit asettavat toisensa eriarvoiseen asemaan. Siksi tasa-arvo on mahdottomuus.

3. Rationaalisuus ja älykkyys eivät varmista yksilöiden tai yhteiskunnan menestymistä. Ihminen ei ole järkiolento vaan tunneolento, ja paljon olennaisempaa kuin rationaalisuus on yhteiskunnan tunneilmasto ja sosiaalinen ilmapiiri. Rationalismia itsessään ei voi erottaa tunteenomaisesta sitoutumisesta sellaiseen yhteiskuntajärjestelmään, joka sitä arvostaa - ja lopultakin rationaalisuus on pelkkä sosiaalinen konstruktio, eikä yhtään sen arvokkaampi, todempi tai parempi kuin ei-rationalismikaan. Meillä ei ole mitään syytä asettaa rationalismia etusijalle ei-rationalismin suhteen.

4. Tieteen ja teknologian voittokulusta ei ole mitenkään seurannut elämänlaadun koheneminen. Tiede tuotti natsismin ja kaasukammiot. Monissa uskonnollisissa yhteisöissä elämänlaatu on paljon parempi kuin tieteen nimeen vannovissa länsimaissa. Tiede on lopultakin aivan samanlainen metanarratiivi kuin myytit ja uskontokin, tiedettä ei voida mitenkään pitää yhtään sen oikeampana kuin uskontoakaan ja tiedettä tulee käsitellä vain yhtenä uskonnon muotona.

5. Historia osoittaa edistyksen olevan pelkkä illuusio. Aina, kun jossain on tapahtunut edistystä, toisaalla elämänlaatu on huonontunut rajusti. Samoin elämämme voi huonontua kaikkien osalta. Työelämässä tämä huononeminen on kaikkein selvintä.

6. Liberaali ateismi on epäonnistunut surkeasti altruismin luomisessa. Yksikään ihminen ei ole valmis luopumaan hippusestakaan omia intressejään yhteiskunnan hyväksi eikä yksikään ihminen ole valmis uhraamaan mitään vapaaehtoisesti yhteiskunnan eteen ilman uskonnollista vakaumusta.

7. Ihminen ei ole oman onnensa seppä, vaan ihmisen onnen seppänä toimii hänen viiteryhmänsä. Jokaisen ihmisen identiteetti riippuu siitä viiteryhmästä, niistä sosiaalisista tekijöistä, niistä ympäristöllisistä olosuhteista mihin hän syntyy ja minkä vaikutuksen alaisena hän kasvaa. Vain poikkeustapauksissa ihminen kykenee tulemaan joksikin muuksi kuin ympäristönsä tuotteeksi. Myöskään ei voida olettaa yhteiskunnan kykenevän tai haluavan taata kaikille samoja lähtökohtia, vaan yhteiskunnan yläkerroksilla on tapana muuttua itseriittoisiksi eliiteiksi ja kääntää kokonaan selkänsä keskiluokalle, työväenluokalle ja huono-osaisille.

Siinä, missä modernismia leimaa optimismi, positivismi ja rationalismi, postmodernismia leimaa kyyninen pessimismi, pettymys ja nihilismi. Postmodernismi kiistää kaiken uuden tai järkevän; postmodernismi torjuu sen ajatuksen, että elämästä voisi tulla parempaa. Modernistille elämä on riemumarssi pisteestä A pisteeseen B, elämänmittainen projekti; postmodernistille se on päämäärätöntä vaellusta eri pisteiden välillä, paimentolaiselämää.

Postmodernismissa on vain yksi pikku ongelma. Se on harvinaisen hedelmätön lähestymistapa. Postmodernismi on käytännössä luovuttamista, hanskojen pudottamista elämän suurten kysymysten edessä. Postmodernismia voidaan perustellusti pitää yhtenä nihilismin muotona. Arnold Toynbeen mukaan kulttuurit eivät tuhoudu vaan ne tekevät itsemurhan, ja länsimainen kulttuuri on jo postmodernismin myötä pannut köyden kaulaansa. Arnold Toybneen mukaan dekadenssin merkkejä ovat näköalattomuus, kaipuu myyttiseen menneisyyteen, kaipuu myyttiseen tulevaisuuteen, nihilismi sekä eskapismi. Nuo kaikki merkit ovat länsimaisessa yhteiskunnassa jatkuvasti läsnä. Silloin, kun nautinnonhalu, hedonismi ja hetkeen takertuminen on tärkeämpää kuin syntymättömien lasten elämä ja tulevaisuutemme, merkitsee se sitä että länsimainen kulttuuri on menettänyt täydellisesti elämänhallintansa ja tulevaisuudenuskonsa. Se on vain enää epikurolaista halua elää tässä ja nyt sekä maksimoida oma nautinto muista piittaamatta.

Postmodernismin keskeinen ajatus on relativismi. Kulttuurirelativismi, moraalirelativismi, epistemologinen relativismi, ontologinen relativismi. Anything goes. Ja tämä on hiekalle rakennettu talo. Se sortuu ensimmäiseen tulvaan. Kaiken ollessa pelkkiä sosiaalisia konstruktioita ne voidaan dekonstruoida milloin tahansa, ja Veera Luoma-aho huomasi tämän kauhukseen. Oma koira puraisi ikävästi Jussi Halla-ahon päästäessä sen irti hihnasta.

Mihin postmoderni relativismi sitten johtaa? Koska mikään käsityskanta, mikään metanarratiivi, ei ole sen oikeampi kuin mikään muukaan, myöskään mikään idea ei ole parempi, hyvempi, oikeampi, todempi tai ylivoimainen muihin nähden. Hitlerillä oli oma ideansa etiikasta, meillä omamme, kuka voi sanoa että kuka on oikeassa? Tai pikemminkin: mikä oikeus meillä on pitää hitlerismiä moraalisesti vääränä tai pahana ajatuskantana? Miksi länsimainen kulttuuri pitää itseään ylivoimaisena? Sehän on pelkkä sosiaalinen konstruktio, jonka rikkaat valkoihoiset miehet ovat luoneet ja johon he ovat pakottaneet meidät ja muut kansat väkivallalla, taloudellisella vallalla ja propagandalla. Rikkaat valkoiset miehet ovat tuhonneet määrättömän määrän aivan yhtä hyviä ja aivan yhtä valistuneita kulttuureita ympäri maailmaa imperialisminsa ja ahneutensa vuoksi. Tästä syystä emme mitenkään voi asettaa länsimaista kulttuuria, johon meidät on aivopesty, millekään etusijalle muihin nähden. Kaikki kulttuurit ovat siksi yhtä hyviä paitsi länsimainen, joka on kaikia muita huonompi.

Mutta tässä on paradoksi: emme voi relativistisessa viitekehyksessä mitenkään pitää länsimaista kulttuuria muita huonompana, koska sekin on vain sosiaalinen konstruktio ja paremmuusjärjestys on sosiaalinen konstruktio. Tätä tosin yksikään kulttuurirelativisti ei myönnä. Silti relativismi on nihilismiä frakki päällä. Mutta myrkky on jo ruiskutettu sivilisaation verenkiertoon. Kun sivilisaatio menettää uskonsa itseensä, se on helppo saalis ympäröiville barbaareille.

Mutta sekä postmodernismille että modernismille on noussut vastavoimana onneksi konservativismi, ja konservativismi torjuu sekä modernismin että postmodernismin. Konservativismi pohjaa kokemukseen, kulttuurievoluutioon ja pragmatismiin, ja konservativismin teesit ovat seuraavat:

1. Tiede ja teknologia kuuluvat osana kulttuurievoluutioon. Ne ovat pelkkiä välineitä, eivät sen enempää hyviä kuin pahojakaan, ja kaikki riippuu siitä, miten niitä käytämme. Ei puukkokaan ole paha asia; riippuu siitä, onko se puusepän vai gangsterin kädessä. Uhkakuvista puhuttaessa tulee aina muistaa periaate abusus non tollit usus - väärinkäyttö ei ole este oikeinkäytölle. Oikein käytettynä tiede ja teknologia saavat aikaan parempia tuloksia kuin käyttämättä jätettynä.

2. Tasa-arvo on ensisijaisesti mahdollisuuksien tasa-arvoa, ei tasapäistämistä. On mahdotonta saada aikaan täydellistä harmonista onnelaa, mutta täydellinen on hyvän pahin vihollinen - aivan kuten raittius on hyvä asia mutta kieltolaki johti katastrofiin. Kun saamme siitä riittävän oikeudenmukaisen, se on optimaalinen tulos.

3. Rationalismi ja älykkyys aikaansaavat objektiivisesti paremman lopputuloksen kuin irrationalismi ja älyttömyys. Jälleen kerran pyrkimys täydellisyyteen on tuhoisaa verrattuna siihen, että pyrittäisiin optimaaliseen. Eri kulttuurit, yhteiskuntajärjestykset ja moraalikäsitykset voidaan panna paremmuusjärjestykseen objektiivisten, kaikille yhteisten, mittarien kautta ja yksi niistä on kansainvälinen muuttoliike: ihmiset muuttavat huonoista yhteiskunnista hyviin. Relativismi on amoraalisen niljanihilistin viimeinen pakopaikka.

4. Tiede ja uskonto kuuluvat eri tonteille. Tiede vastaa kysymykseen "miten", uskonto kysymykseen "miksi". Ilman uskontoa tiede on rampa, ja ilman tiedettä uskonto on sokea. Yritettäessä korvata uskonto tieteellä tai tiede uskonnolla joudutaan vaaralliseen tilaan, jossa all bets are off, voi tapahtua ihan mitä tahansa ja yleensä täysin arvaamatonta.

5. Historia noudattaa kulttuurievoluution yleisiä lainalaisuuksia ja pääsääntöisesti kehitys on koko ajan kohti tilaa, jossa kulttuuri kykenee mahdollisimman tehokkaasti vastaamaan ympäristön sille asettamiin haasteisiin. Kehitystä siis todellakin tapahtuu koko ajan, mutta on meidän valinnassamme, millaista. Tästä syystä meidän on todella opittava menneisyydestä, sillä emme voi kääntää historiaa enää taaksepäin. Historiassa ei ole "undo"-nappulaa, jos maailmojasyleilevät radikaalit ja liberaalit päätökset johtavatkin katastrofiin.

6. Uskonto luo yhteiskunnan; yhteiskunta ei luo uskontoa, ja vain uskonnon kautta ihminen voidaan saada toimimaan altruistisesti yhteisön hyväksi. Tämä on se syy, miksi sekä modernismi että postmodernismi ovat epäonnistuneet yhteiskunnan luomisessa. Modernismi siksi, että se kiistää ihmisluonteen todellisuuden; postmodernismi siksi, että se kiistää uskonnon kyvyn vaikuttaa ihmiseen ja yhteiskuntaan.

7. Ihminen on oman onnensa seppä, mutta kaikilla ei ole samanlaista pajaa. Konservatiivi tunnustaa ns. elämän karut realiteetit ja konservatiivin ihmiskuva on karun pessimistinen. Koska ihmisluonne on mitä on, juuri siksi konkreettinen ihmisyksilö on niin arvokas - ei jokin abstrakti ihmisyys, jonka modernistit nostavat jalustalle ja postmodernistit tuuppaavat sieltä pois. Koska valta korruptoi ja mitä suurempi valta, sitä suurempi korruptio - aivan riippumatta siitä, onko valta valtiollista, taloudellista, intellektuaalista tai mitä tahansa valtaa, säätelymekanismit ovat ensisijaisen tärkeitä.

Konservatiivi tietää, että jokaisessa yhteiskunnassa on aina kolme eliittiä: väkivaltaeliitti, talouseliitti ja henkinen eliitti. Väkivaltaeliitti on samalla virkamieseliitti, sillä kaikki valtiollinen valta pohjaa fyysiseen väkivaltaan. On aivan samantekevää, kutsummeko me näitä eliittejä aatelisksi, porvaristoksi ja papistoksi; puolueeksi, nomenklatuuraksi ja intelligentsijaksi; virkamiehiksi, markkinavoimiksi ja älymystöksi, ksatrijoiksi, vaisjoiksi ja bramiineiksi - ne kaikki ovat siellä. Optimaalinen yhteiskunta syntyy silloin, kun mikään näistä kolmesta eliitistä ei pääse dominoivaan asemaan eikä muiden yli. Jos valtio nousee talouden ja älymystön yli, syntyy totalitarismi. Jos talous nousee valtion ja talouden yli, syntyy plutokratia. Jos älymystö nousee valtion ja talouden yli, syntyy teokratia. Emme voi sanoa, että julkinen valta on paha ja kapitalismi on hyvä. Taloudellinen valta korruptoi aivan samalla tavoin kuin valtiollinenkin, ja Adam Smith aivan erityisesti varoittaa plutokratiasta. Hänen mukaansa kapitalistit ovat täydellisen immoraalisia toimijoita, ja saadessaan määräävän aseman yhteiskunnassa he ajavat vain omia etujaan muista piittaamatta. Ikävä kyllä konservatiivin silmissä myös historia on vindikoinut Adam Smithin. Kapitalismi on hyvä renki mutta huono isäntä.

Konservatiivi muistaa, että Adam Smith oli sekä kapitalismin isä että yksi sen kovimmista kriitikoista. Modernisti ei tätä huomaa ja postmodernisti kiistää.

Mutta aivan samalla tavoin myös intellektuaalinen valta korruptoi. Suurin osa maailman suurimpina pidetyistä filosofeista, intellektuelleista ja ajattelijoista on ollut täysiä sekopäitä ja arrogantteja k*sipäitä. Ari Turusen kirja Ettekö te tiedä kuka minä olen: Ylimielisyyden historia ei anna mairittelevaa kuvaa sellaisista merkkihenkilöistä kuin Kant, Comte, Hume, Marx, Hegel, Nietzsche ja Wittgenstein. Ehkä parhaimmin Suomessa tämän korruption näkee omista intellektuelleistamme, jotka ajavat täysin päättömiä asioita näkemättä lainkaan realiteetteja ja niitä seuraamuksia, joihin ne johtavat.

Jos älymystö saa yhteiskunnassa liian suuren vallan, all bets are off. Ruukinmatruuna tietää liiankin hyvin, että älykkyys tuo mukanaan valtavan arroganssin ja ellei älykkyyttä ole tasapainottamassa toisaalta viisaus ja toisaalta tolkku ja sydän, lopputuloksena on hirviö. Ja tällainen hirviö on sokea kaikelle kritiikille ja neuvoille - ja vie helposti koko yhteiskunnan tuhoon. Juuri tästä syystä ruukinmatruuna on narri. Jonkun on oltava häijy ja hävytön, pompittava keppihevosella, heilutettava puumiekkaa ja rämpytettävä luuttua, että havaittaisiin missä mennään.

Siinä, missä modernismi edustaa järkeä ja postmodernismi järjettömyyttä, konservativismi edustaa tolkkua. Ja juuri tämä tolkku - maailmassa ei ole "undo"-nappulaa emmekä voi perua vääriä ratkaisuja, joten kaikkien implementoitavien ratkaisujen tulee olla toimiviksi todettuja - vindikoi konservativismin verrattuna modernismiin ja postmodernismiin.

Paperitiikerin pennut, eli vihaiset keltaiset miehet, osa II

Ruukinmatruuuna laski jossakin vaiheessa masuunia aiheesta Vihaiset keltaiset miehet, jossa hän tarkasteli sitä, miksi mallivähemmistönä tunnetut aasialaiset eivät menesty lännessä parisuhdemarkkinoilla ja toisaalta myös aiheesta Tiikeriäidin taisteluhymni eli miten heidän lastenkasvatuksensa on kauniisti sanoen uppskruvad.

No. Ilkan jalanjäljet johtivat sivulle Paper Tigers: What happens to all the Asian-American overachievers when the test-taking ends?
Tämä sivu on julmaa tarkastelua siitä, miten aasianamerikkalaiset ylisuoriutujat ylisuoriutuvat nimenomaan suorittavan tason töissä ja alisuoriutuvat niin yritysmaailman ravintoketjussa kuin ihmissuhteissaankin.

Ruukinmatruuna spekuloi masuuninlaskussaan Tiikeriäidin taisteluhymni sillä, miten aasialainen lastenkasvatus, joka painottaa kurinalaisuutta, sokeaa tottelevaisuutta, vanhempien ja hierarkioiden kunnioittamista ja vankkaa osaamis- ja suorituskykypohjaa, tosiasiallisesti on lähes yhtä paha karhunpalvelus lapselle kuin slummiafroamerikkalainen lastenkasvatus eli kasvattamatta jättäminen. Ja ikävä kyllä Wesley Yangin katkera teksti osoittaa ruukinmatruunan osuneen, jonsei maaliin, niin ainakin oikeaan kinkeripiiriin.

Tiikeriäiti onkin tosiasiallisesti paperitiikeri. Hänen pentunsa ovat paperitiikerin pentuja; aikuisia koulussa, lapsia elämässä. He ylisuoriutuvat niin kauan kun suoriutumista mitataan puhtaasti meritokraattisin perustein ja toimitaan jäykissä hierarkioissa ja akateemisissa ympyröissä ja maailmoissa, joissa vain osaamisella on merkitystä; ns. tosielämässä, joka on aivan liian monen muuttujan funktio mallinnettavaksi koulujärjellä, nuo paperitiikerin pennut alisuoriutuvat rajusti. Kyse ei ole valkoisen miehen etuoikeudesta vaan siitä, että tiikeriäidin kasvatus ei kertakaikkiaan valmenna paperitiikerin pentuja tosielämään.

Wsley Chua kirjoittaa esseessään siitä, miten aasialaiset - mallivähemmistö - ylisuoriutuvat akateemisessa maailmassa. He ovat yliedustettuina kaikkialla missä suorituksia mitataan arvosanoin, ja kansoittavat niin yliopistot kuin korkeakoulutkin ja taidemaailman. Ja sitten kun akateemisen maailman meritokraattinen olemassaolotaistelu päättyy ja siirrytään ns. reaalimaailmaan, aasialaiset huomaavatkin etteivät ne säännöt, millä akatemiassa pelataan, enää pädekään - ja ovat yhtä avuttomia kuin vastasyntyneet kissanpennut tässä julmassa maailmassa. No. Kilistääkö käsite Nice Jewish Boy kenenkään kelloja? Vanhempien kirjahyllystä löytyy Phil Rothin kirja Portnoyn tauti, jossa tätä asiaa pohdiskellaan.

Wesley Yang kertoo, miten aasialainen lastenkasvatus on suoritusorientoivaa kun taas länkkärien lastenkasvatus on sosiaalisuusorientoivaa. Puhuttaessa valkoisen miehen etuoikeudesta tuo etuoikeus ei Yangin mukaan tule luonnostaan, vaan euroamerikkalaiset lapset joutuvat ansaitsemaan tuon etuoikeuden; eivät suinkaan suorituksillaan, vaan machiavellistisellä julmalla sosiaalisella kilpailulla sosiaalisuudessa ja siitä, kuka on kenenkin ystävä ja kuka on suosituin.

Aasialaiset ovat osoittaneet, että vähemmistöt voivat länsimaissa menestyä ja pärjätä joutumatta fattapokiksi ja syrjäytymättä. Mutta samalla heidän kohtalonsa on juuttua suorittavaan työhön - olkoonkin vaikka kuinka vaativaan ja kuinka paljon osaamista vaativaan tahansa - ja he osoittavat myös latteuden kiltit pojat tulevat aina viimeisiksi todeksi.

Wesley Yang toteaa katkerasti lapsuuskotinsa arvoista: Let me summarize my feelings toward Asian values: Fuck filial piety. Fuck grade-grubbing. Fuck Ivy League mania. Fuck deference to authority. Fuck humility and hard work. Fuck harmonious relations. Fuck sacrificing for the future. Fuck earnest, striving middle-class servility. Keltainen mies on vihainen, ja se viha on syvää ja käsinkosketeltavaa. Mikä kammottavinta asiassa, tuo viha ei johdu institutionaalisesta sorrosta eikä siiitä, että oltaisiin oltu vuosisatoja orjina tai rasismin kohteesta, vaan siitä että me teemme sen ihan itse - Wesley Yangin mukaan tiikeriäidin kasvatus tuottaa paperitiikereitä.

Puhutaan kympin tytön syndroomasta eli siitä, miten lahjakkaat tytöt ylisisäistävät kaiken heille opetetun ja miten he pedanttisesti vain toistavat kaikkea oppimaansa ilman mitään omia ajatuksia ja mielipiteitä ja miten he kaikella olemuksellaan pyrkivät ilmentämään konformismia ja sitä, miten he ovat sisäistäneen valtaideologian - ja miten kympin tytöt sitten täyttävät julkisen suorittavan portaan työt, ja katkeroituvat nähdessään kuutosen ja seiskan poikien kiilaavan heidän edelleen. Mutta aivan yhtä hyvin voitaisiin puhua kympin pojan syndroomasta eli siitä, miten ahkera, päämäärätietoinen ja yritteliäs työ, uhraukset tulevaisuuden eteen ja opiskelu tuottaa vain rakkoja käsiin ja dead end -urakehityksen spesialistina; ja miten ne mitään osaamattomat mutta sosiaalisesti lahjakkaammat kuutosen ja seiskan pojat sitten kiilaavat esimiehiksi ja pomoiksi. Missään tämä ei näy niin selkeästi kuin IT-alalla, jossa Dilbertin periaatteen mukaisesti kaikkein tomppeleimmista spesialisteista tulee pomoja; ja manageriksi määrätään, ei hakeuduta. Mutta sama ilmiö näkyy kaikkialla: opiskelulla oppii opiskelemaan, työtä tekemällä työntekoon ja oikeilla suhteilla pääsee mihin tahansa.

Wesley Yangin mukaan aasialaiset lapset soittavat klassista musiikkia pianolla ja viululla kun taas europidilapset soittavat sähkökitaraa kellaribändissä. Ja kuitenkin loppupeleissä nuo rokkarit, eivät suinkaan taiteilijavirtuoosit, vievät kaikki naiset taiteilijavirtuoosien nenän edestä. Hupsista. Aasialaiset luottavat ahkeruuteen, kovaan työhön, harjoitteluun ja Thomas Alva Edisonin maksiimiin nerous on yksi prosentti inspiraatiota ja 99 prosenttia perspiraatiota. Eli heidän pitäisi kaiken järjen mukaan hallita koko maailmaa.

Tosiasiassa näin ei sitten olekaan. Miksei? Siksi, että tosielämä ei toimi reiluilla säännöillä. Edisonille nerous oli 99% perspiraatiota siksi, että hän ei ymmärtänyt matematiikasta, fysiikasta eikä kemiasta yhtään mitään, vaan hän yksinkertaisesti teki prototyypin toisensa jälkeen niin kauan että jokin toimi. Tosielämässä eivät päde meritokratian säännöt. Siellä pelataan likaisesti. Ja tiikeriäidin kasvatus ei valmenna tähän sosiaaliseen selkäänpuukotukseen. Europidit luottavat siihen, että minkä ilotta oppii, sen surutta unohtaa ja lähtevät siitä olettamuksesta, että nopea palaute onnistumisen tunteen muodossa tuottaa parempia tuloksia kuin sitkeä ja kurinalainen harjoittelu. Europidit ovat röyhkeitä, huonotapaisia, lyhytjänteisiä, kurittomia ja itsekkäitä.

Ja he luottavat itseensä ja ovat valmiita ottamaan riskejä eivätkä lannistu, jos saavat turpaansa.

Tässä on ero europidien ja aasialaisten välillä. Ahkerointi, puurtaminen, määrätietoisuus ja pitkäjänteisyys saa aikaan turvallisuushakuisen, riskejä kaihtavan ja sopeutumishaluisen ihmisen. Kitisevä pyörä rasvataan, sanotaan - tai Japanissa sanottaisiin "esiintörröttävä naula lyödään sisään". Mikään muu kulttuuri ei ole haaskannut lahjakkuuksiaan niin sumeilematta kuin aasialainen. Sikäläinen kulttuuri ei kertakaikkiaan rohkaise innovoimaan, individualismiin, ottamaan riskejä eikä yrittämään. Ruukinmatruuna on monasti todennut että screw the grades ja on vakaasti sitä mieltä, että välitunti on peruskoulun tärkein oppiaine, sillä ainoastaan välitunti - ei mikään muu oppiaine - valmentaa lapsia aikuisuuden kovaan ja julmaan elämään. Äippä ei ollut huvittunut kun pikku ruukkilainen meni suoraan peruskoulun jälkeen työhön. Mutta hän suoritti lukion omia aikojaan. Äippä ei myöskään ikinä osannut vastata kysymykseen mihin ihmeeseen niitä laudatureja sen jälkeen tarvitsee kun on jo päässyt jonnekin jatko-opiskeluun? Samaan hengenvetoon voi myös kysyä, että mihin ihmeeseen niitä jatko-opiskelun arvosanoja tarvitsee, ellei aio hakeutua akateemiselle uralle? Siksi ruukinmatruunalle koulupenkinkulutusaika oli ensisijaisesti sosiaalisten suhteiden solmimista, toissijaisesti ammatissa vaadittavien taitojen omaksumista teoriatasolla ja vasta kolmassijaisesti sivistäytymistä. Ja tämä on asia, jota tiikeriäidit eivät ymmärrä ja miksi heidän kasvatuksensa tuottaa paperitiikerin pentuja. Nuorukaisia, jotka osaavat ja tietävät kaiken - ja jotka ovat sosiaalisesti ja seksuaalisesti täysiä nollia.

Ahkeroi enemmän niin olet kymmenen kertaa osaavampi, voidaan sanoa. Samaan hengenvetoon voidaan todeta, että ahkeroi vähemmän niin olet kaksikymmentä kertaa suositumpi. Ja loppujen lopuksi loppupeleissä tuo suosituimmuus, ei suinkaan osaaminen, ratkaisee pomoportaan paikkoja jaettavissa. Ihmisten johtaminen vaatii aivan erilaisia taitoja kuin asioiden osaaminen ja hallitseminen. Niitä taitoja ei voi oppia missään koulussa eikä oppilaitoksessa. Ne opitaan kadulla, välitunneilla, urheilussa ja nuorten keskinäisessä kanssakäymisessä. Ja tosielämässä ahkerasta työstä ja yrittämisestä saa vain rakkoja käsiin, ei muuta. Ovelammat ja röyhkeämmät sekä sosiaalisemmat ja suositummat vetävät oikealta ohi.

Elämä on kovaa ja julmaa, ja ennenkaikkea se on epäoikeudenmukaista, ja kaikkein epäoikeudenmukaisinta se on miehiä kohtaan, ja vihaisen keltaisen miehen raivo on täysin ymmärrettävää. Mutta se nyt vain on sellaista. Tiikeriäidin paperitiikeripennut ovat nujerrettuja, alamaisia, kilttejä, nöyriä, seksuaalisesti nollia - ja täysin vailla itseluottamusta. Aasialaisten on itse muututtava ja todella rajulla tavalla, jos he haluavat rikkoa bambukaton.

Päivän mietelmä

Kuten tiedämme, kun heavy metalia kuuntelee takaperin, sieltä kuuluu kätkettyjä viestejä saatananpalvonnasta, demoneista ja ties mistä.

Paljon mielekkäämpää on kuunnella country-musiikkia takaperin. Se piristää, kun on mieli maassa. Country-musiikkia takaperin kuunnellessa puoliso tulee takaisin, koira herää henkiin, auto on jälleen kunnossa, koti on taas kunnossa, enää ei ole alkoholiongelmaakaan ja vankilakin jää kauas taakse.

Huono runous, ja miten sitä tehdään

In the trade of jester
we're fools that play our part
In an act sworn by folklore
where the lines are made by heart

Ruukinmatruuna on todennut olevansa taiteilija, ja hänellä on huonon runouden lahja. Hän ei siis ole runoilija vaan huonon runouden runoilija. Huonon runouden runoilija ei ole sama asia kuin huono runoilija; huono runoilija tekee hyvää runoutta taitamattomasti, kun taas huonon runouden runoilija tekee huonoa runoutta hyvin.

Huono runous? Mitä se on? Tuo ruotsalaisen Jauvetin varmaan kaikkein tunnetuimman a-capella-esityksen siivittämänä tämänpäiväinen masuuninlasku käsitelköön huonoa runoutta.

No. Kuten tiedämme, kaunokirjallisuus jakautuu kolmeen alalajiin, ja ne ovat lyriikka, epiikka ja draama. Lyriikka tarkoittaa runoutta, ja se toimii kaunokirjallisuuden siltana musiikkiin; alunperin runous on ollut yksinomaan musiikkilyriikkaa, ja puhutaanhan runonlaulannasta. Mutta keskiajalle tultaessa lyriikka viimeistään eriytyi erikseen musiikista, ja alkoi elämään omaa elämäänsä.

Mitä sitten on huono runous? Huono runous ei ole sama asia kuin huonosti tehty hyvä runous. Huono runous on runoutta, jossa tahallisesti rikotaan sääntöjä vastaan, käytetään yliampuvia kielikuvia, kirjoitetaan räävittömästä aiheesta tai tietoisesti mennään hyvän maun tuolle puolen. Tyypillisiä huonon runouden kohteita ovat laulujen B-sanat, parodiat, mainoslorut, rappaus ja kaikenlainen käyttölyriikka. Mietitäänpä vaikkapa seuraavaa värssyä:

Lady Katrina, storm that levels all -
Places where it's hitting, looks like sky would fall
Hitting the city of Jazz music fame
Bet the city never more will look the same

Sunday night arrives with wild winds blowing
Sunday morning looks it's gonna rain
Monday's flood sees disaster a-growing
Oh, what a shame!

Lady Katrina, hurricane such grand
Wreaking havoc at the shores of Dixieland

Pa pa pa pa...
See what a rain!

Lady Katrina, flooding Pontchartrain
Seems no more arrivals of that famous train!

Tuesday afternoon sees gangs a-fighting
Wednesday morning supplies didn't come
Thursday night the city needed mending
Chaos on run!

Lady Katrina, New Orleans is wet
Wonder how you manage such destruction get!

Sanat ovat räävittömät, ne osoittavat äärimmäisen huonoa makua (siinä satirisoidaan luonnonkatastrofia), siinä käytetään hävyttömiä metaforia (täystuho = "the city never looks the same"), kryptisiä viittauksia (juna [ja laulu] City of New Orleans = "no more arrivals of that famous train) ja kaupan päälle tuo runo voidaan laulaa laulun "Lady Madonna" sävelellä. Tätä on huono runous. Mutta huono runous voi olla myös täysin kryptistä, täynnä imeliä kielikuvia, sokeroitua kieltä ja puhua vakavaan ääneen leikillisistä asioista tai päinvastoin.

Jos Homeros on kaikkien runoilijoiden Mooses, niin huonossa runoudessa sama asema on skotlantilaisella William McGonagallilla. McGonagall - josta J.K. Rowling muuten on ottanut Minerva McGarmivan alkuperäisen sukunimen - antoi aivan uudet ulottuvuudet huonolle runoudelle. Hän teki huonosta runoudesta taidetta. Yhdysvalloissa sama asema on Julia Ann Moorella, "Michiganin suloisella laulajalla". Molemmat mainitaan Jorma Ojaharjun suomentamassa mainiossa Suurten munausten kirjassa.

Mikä sitten teki McGonagallista ja Mooresta suuria huonossa runoudessa? Syy on siinä, että he tekivät campista taidetta. Huono runous voi saada kuulijansa tai lukijansa nauramaan, vihaiseksi tai eritoten vaivautuneeksi, mutta se ei jätä ketään kylmäksi.

Mietitäänpä vaikkapa McGonagallin runoa "Montrose", joka on hänen rakkaudentunnustuksensa Montrosen kaupungille:

Beautiful town of Montrose, I will now commence my lay,
And I will write in praise of thee without dismay,
And in spite of all your foes,
I will venture to call thee Bonnie Montrose.
Your beautiful Chain Bridge is magnificent to be seen,
Spanning the river Esk, a beautiful tidal stream,
Which abounds with trout and salmon,
Which can be had for the catching without any gammon.

Then as for the Mid Links, it is most beautiful to be seen,
And I'm sure is a very nice bowling green,
Where young men can enjoy themselves and inhale the pure air,
Emanating from the sea and the beautiful flowers there,
And as for the High Street, it's most beautiful to see,
There's no street can surpass it in the town of Dundee,
Because it is so long and wide,
That the people can pass on either side
Without jostling one another or going to any bother.

Beautiful town of Montrose, near by the seaside,
With your fine shops and streets so wide,
'Tis health for the people that in you reside,
Because they do inhale the pure fragrant air,
Emanating from the pure salt wave and shrubberies growing there;
And the inhabitants of Montrose ought to feel gay,
Because it is one of the bonniest towns in Scotland at the present day.

Mikä tekee tästä runosta niin huonon, että se on hyvä? Ensimmäinen seikka on se, että McGonagall ennakkoluulottomasti ja rohkeasti heittää menemään kaikki käsitteet runomitoista, runojaloista, säkeistä ja muotoseikoista - mutta säilyttää loppusoinnut. Säkeistöissä on eri määrä säkeitä; yksikään säe ei ole tavuissa samanpituinen kuin sitä edeltävä. McGonagall käyttää mauttomia ja sokeroituja kielikuvia ja hän ylistää asioita, joita tavallisesti käytetään parodiateksteissä. Hänen tyylinsä heittelehtii rajusti. Runossa on havaittavissa kaikki campin tuntomerkit.

Mietitäänpä vaikka ensimmäistä säeparia: BEAU-ti-ful town-of Mont-ROSE, I- will-NOW com-MENCE my-LAY,
And-I will-WRITE in-PRAISE of-thee with-OUT dis-MAY,

Siis daktyyli-spondee-jambi-anapesti-jambi-jambi/spondee-jambi-jambi-spondee-jambi-jambi. Ensimmäisessä säkeessä on 14 tavua ja toisessa 12. McGonagall liioittelee rajusti viehtymystään Montroseen: "Oi kaunis Montrosen kaupunki, minä aloitan nyt lauluni, ja kirjoitan ylistääkseni sinua ilman mitään häpeäntunnetta". McGonagall tietoisesti rikkoo hyvän maun rajoja ja runouden sääntöjä - ja hän itse asiassa edeltää impressionisteja, jotka hylkäsivät mitallisen runouden ja myös loppusoinnut.

Jos McGonagall olisi hylännyt muodon kokonaan, hän ei olisi enää kirjoittanut huonoa runoutta. Hän olisi kirjoittanut enää pelkkää runoutta, ja on oma kysymyksensä, olisiko hän jäänyt historiaan vapaamittaisen runon pioneerina.

McGonagallin säkeet Beautiful town of Montrose, near by the seaside,
With your fine shops and streets so wide, tuovat välittömästi mieleen Monty Python -ryhmän laulun Finland. Onko Michael Palin käyttänyt McGonagallia esikuvanaan? Sitä emme tiedä, mutta Monty Python on ollut monelle huonon runouden runoilijalle esikuvana.

McGonagallin tragedia on siinä, että hän ei itse tajunnut olevansa huonon runouden runoilija. Hän kuvitteli olevansa "vain" runoilija - ja hyvä runoilija. Hän ei ollut sitä. Hän oli kiistämättä lahjakas - omalla tavallaan; tavalla jota hän ei itse tajunnut eivätkä varsinkaan hänen kuulijansa tajunneet.

Mutta ruukinmatruuna itse tajuaa olevansa narri. Ja hän haluaa olla narrina hyvä. Ja siksi hän kantaa narrinhattuaan ja puumiekkaansa ylpeänä ja ratsastaa keppihevosellaan luuttua rämpyttäen. Narrin tehtävänä on edes yrittää saada ihmiset ajattelemaan. Jauvet tekee samalla tavoin huonoa runoutta, mutta Jauvet tekee huonoa runoutta hyvin, ja a-capellana esitettynä siinä on tyyliä. Som en narr sprider lycka, osat 1 ja 2, ovat mestariteoksia.

On muistettava, että sääntöjä voidaan rikkoa vasta kun säännöt tunnetaan ja ne osataan. Jos lähdetään tekemään huonoa runoutta tuntematta runouden sääntöjä, runomittoja ja muita perusasiota, tuloksena on yleensä vain pelkkää yhdentekevää diibadaabaa, joka ei sytytä ketään ja joka herättää ainoana tunteena vaivautuneisuuden. Siksi huonossakin runoudessa kannattaa yleensä noudattaa hyvää makua aina siihen saakka, kunnes todella osaa tehdä asiat huonolla maulla mutta tyylikkäästi.

Getting gold from the nobles
and mocking from you all
But we drink with the greatest warriors
and we dance in every hall

Veblenin taide, osa II

Ruukinmatruuna kirjoitti jokin aika sitten Veblenin taiteesta - siis siitä, miten taide on muuttunut sielun peilistä aivan puhtaaksi Veblenin hyödykkeeksi, eli välineeksi, jolla joutilas luokka erottaa itsensä rahvaasta.

TV Tropes on yksi ruukinmatruunan mielisivustoja, ja tottakai sieltä sitten löytyi sivu True Art is Incomprehensible (Todellinen taide on käsittämätöntä), jossa selitetään varsin hyvin nykytaiteen Veblen-luonne ja miksi nykytaide on silkkaa vedätystä. Se on sitä, koska kyse on Veblenin hyödykkeestä - taiteen ymmärtäminen vaatii sille omistautumista ja hyödyttömien sekä kalliiden asioiden opiskelua ja resurssien uhraamista. Rahvas ei tähän kykene. He näkevät pelkän jätekasan siinä, missä joutilaan luokan jäsen näkee taidetta.

Suurin osa nykytaiteesta on aivan silkkaa roskaa. Romeo-Oscar-Sierra-Kilo-Alfa-Alfa. On mahdollista petkuttaa kaikkia jonkun aikaa ja joitakin kaiken aikaa, mutta ei kaikkia kaiken aikaa ja siinä, missä aikoinaan Schjerfbeckiä, Halosta ja Gallen-Kallelaa kummeksuttiin ja paheksuttiin (mutta jotka nyt ovat kansakunnan kaapin päällä), myös lukemattomia täysin yhdentekeviä ja mitättömiä avantgardisteja, jotka itse kuvittelivat luovansa jotain uutta ja ennenkuulumatonta, on paheksuttu ja heidän työnsä ovat täysin unohtuneet ja hävinneet historian roskakoriin. Osaako joku suoralta kädeltä nimetä jonkun suomalaisen modernistin, josta on tullut klassikko ja joka olisi kansakunnan kaapin päällä? Reidar Särestöniemeä, Kaj Stenvallia ja Kalervo Palsaa ei lasketa.

Ruukinmatruuna on häpeämätön konservatiivi. Konservativismin viisaus on siinä, että aika vindikoi aina konservativismin. Aika on lahjomattomin tuomari. Konservatiivin aikaskaala ei ole kvartaali eikä viisivuotissuunnitelma. Konservatiivi ajattelee kymmenissä tai sadoissa vuosissa. Sukupolvi on konservatiiville lyhin aikayksikkö. Kulttuurievoluutio on julma ja säälimätön prosessi, ja aika on kulttuurievoluution työkalu. Se kertoo sen, mikä on hyvää ja kelvollista, ja karsii julmalla tavalla pois huonon, hömpän, muodikkaan ja banaalin. Niille jää pelkkä kuriositeettiarvo.

Sturgeonin lain mukaan 90% kaikesta on roskaa? Miksi sitten nykytaiteesta suurin osa on roskaa?

Ensimmäinen syy on, että suuri osa modernista ja nykytaiteesta on äärimmäisen vulgaaria ja banaalia. Klassinen esimerkki tästä on Marcel Duchampin pisuaari, joka on taidetta vain siksi koska Duchamp ja hänen vertaisensa sanovat niin. Taide voi olla myös jokin muodoton möhkäle, suoraan Cthulhu-kertomuksista reväisty mutkalle väännetty metallihässäkkä, lapsellista raapustamista tai töhertelyä, mutta sen vaikutelma on aina sama. Katsoja vakuuttuu näkevänsä Todellista Taidetta^tm vain siksi, että hän ei käsitä siitä höläyksen pöläystä. Hän näkee vaatteet keisarin päällä vain siksi, että hänelle on niin vakuutettu. Taiteilija ei ole myynyt sieluaan estabilissementille ja porvarillisille vallanpitäjille, voidaan vakuuttua. Tai sitten taiteilija on tehnyt jotain todella avantgardea, todella uutukaisenuutta, todella bleeding edgeä josta kukaan muu ei vielä ymmärrä mitään. Niinpä rohkea ja rajojarikkova taide itsessään oikeuttaa seitsennumeroisen hintalapun, vaikka itse taiteellinen innovaatio jäisikin epäselväksi.

Tällaista taidetta tekeviä taiteilijoita on melko tarkkaan neljää tyyppiä:

1) Taiteilijat, jotka haluavat määritellä käsitteen "taide" uudelleen (Marcel Duchamp, Andy Warhol). Tekemällä jotain, mikä ilmeisestikään ei ole taidetta ja jota he kutsuvat taiteeksi, he vaativat yleisöään ajattelemaan koko taiteen käsitettä uusiksi. Yleensä huonoin tuloksin.

2) Taiteilijat, jotka aivan oikeasti uskovat luovansa kauneutta tai esteettisiä elämyksiä (Jackson Pollock, David Lynch). He uskovat siihen, mitä he tekevät, ja yleensä heidän joukostaan todella nousevat sitten klassikot. Mutta he myös tekevät taidetta itselleen, ja katsojat ovat sitten sivuseikka.

3) Taiteilijat, jotka osaavat tehdä figuratiivista taidetta, mutta joille nykytaide on tapa ilmaista sisäistä tunnemaailmaansa (Piet Mondrian, Salvador Dalí, Joan Miró). Usein heidän teoksensa ovat voimakkaita eivätkä jätä ketään kylmäksi, mutta koska tunteet ovat kovin subjektiivisia, heidän ymmärtämisensä on vaikeaa.

4) Taiteilijat, joille taide on keino vedättää tyhmää yleisöä ja kriitikoita ja ker[j]ätä huomiota ja/tai rahaa. Jääköön nimeämättä, keitä tähän joukkoon kuuluu, sillä heitäkin on. Nämä taiteilijat yleensä unohdetaan heidän kuoltuaan ja juuri he antavat nykytaiteelle sen huonon nimen ns. suuren yleisön keskuudessa.

Toinen syy on, että suurin osa nykytaiteesta on surkeasti toteutettua. Takana on mielenkiintoinen semanttinen ongelma: sana taide on samaa kantaa kuin sana taito - molemmissa on sama sanavartalo [tait-] ja jos jokin asia tehdään taiten, niin onko se taitavasti vaiko taiteellisesti? Koska kysymykseen "onko se taitavaa" on paljon helpompaa vastata kuin "onko se taiteellista", niin jo pelkästään kieli ilmaisee sen, miten helppoa nykytaide on ohittaa olankohautuksella.

Mutta silti taide on aina kulttuurinsa heijastin ja taiteilijan sielun peili. Rikkonainen, kubistinen, maalaus kertoo siitä, että joko maailma on rikki tai taiteilija itse on rikki. Dadaismin mielettömyys puolestaan heijastaa maailman koko mielettömyyttä - niitä herkkiä taiteilijansieluja, jotka murskautuivat ensimmäisen maailmansodan tuli- ja teräshelvetissä. Voidaan oikeutetusti kysyä, että mitä se kertoisi länsimaisesta kulttuurista, jos Sikstiiniläiskappelin dominanttina taideteoksena eivät olisi Michelangelon freskot, vaan tuhat litraa härskiintynyttä maapähkinävoita?

No. Ruukinmatruuna on itsekin taiteilija, ja hänen taiteenlajinsa on huono runous. Ei runous, vaan huono runous. Siitä esimerkkejä ovat laulujen B-sanoitukset ja parodiat. Ne ovat jotain sellaista, johon Minerva... ei kun siis William McGonagall olisi kyennyt krapulapäivänään. Mutta dadaistinen runo on hyvin helppoa tehdä, ja ruukinmatruuna tekee sen ennakkoluulottomasti ja avant-gardistisesti, vapaamuotoisena, ilman kahlitsevaa mittaa ja loppusointua.

Töppö köppö sui holpatu
Kilipati hulpa saaki hollo.
Ryypö röppöti köppöti jöppöti tii
Alumma oila uokko kooto hiu,
vasi käppö hupatus huolantaa.

Viisi riviä täysin käsittämätöntä siansaksaa, kuin yksivuotiaan pienokaisen jokellusta. Sanat noudattavat kyllä suomen kielen oikeinkirjoitusta ja äännelakeja, mutta niissä ei ole mitään tolkkua. Tätä on dada. Se on taidetta vain siksi, että ruukinmatruunalla on nimeä tai ainakin khutspaa ja hän kutsuu tuota mökerrystä taiteeksi. Itse kukin lukija saa tulkita sen haluamallaan tavalla. Savolaisittain voisi todeta, että dadarunoudessa vastuu siirtyy kuulijalle. Joko ruukinmatruuna on rikki, maailma on rikki tai kuulija itse on rikki. Tai ruukinmatruuna kirjoittaa puhtaasti stiiknafuuliaa vedättääkseen yleisöään. Sekin voi olla dadaa.

Dada ei kuitenkaan ole sama kuin pekoraali, jossa mielikuvitukselliset hölynpölysanat todella noudattavat myös kielioppia ja usein runomittaa.

On vienas kesäehta
ja hossut rienakoi
Ja laulu puulas kaukaa
nyt huphup-linnun soi

Mitä tuo tarkoittaa? Jälleen kerran tulkinta jää lukijalle. Mutta on todennäköistä, että "vienas" on adjektiiviattribuutti, "ehta" viittaa auringonlaskuun (ehtoo + ilta), "hossut" ovat varmaan jonkinlaisia olentoja, "rienakointi" on jonkinlaista eloisaa pelehtimistä ja "puulas" on attribuutti, joka kuvaa jonkinlaista linnunlaulua. Mutta jokainen roolipeliveteraani tietää, millainen ase on vorpal sword - ja mistä se on peräisin.

Ensimmäinen maailmansota rikkoi länsimaisen sielun lopullisesti. Sen jälkeen koko maailma on ollut rikki. Länsimainen kulttuuri on menettänyt uskon itseensä, ja uskon perusprinsiippeihin: totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Sellaisia taideteoksia mitä länsimainen taide nykyisellään tuottaa, on arkeologiassa tosin tapana löytää siitä kerrostumasta, joka on välittömästi tuhkan, luurankojen, sulaneen lasin ja vääntyneen metallin alapuolella, ei suinkaan sen päällä. Mutta yhtä kaikki, länsimainen nykytaide kuvastaa sitä henkistä ja ennenkaikkea hengellistä pahoinvointia missä koko länsimainen kulttuuri lillii.

Thorstein Veblen on taloustieteelle samaa mitä Jonathan Swift on kirjallisuudelle. Veblen paljastaa häikäilemättömästi huijauksen, tekopyhyyden, ihmisten raadolliset motiivit ja heidän typeryytensä. Hän sanoo suoraan, ettei keisarilla ole vaatteita. Thorstein Veblen on kapitalismin leppymätön ja säälimätön kriitikko, ja hän asettuu järjen ja tolkun puolelle rahavaltaa vastaan. Ja missään hän ei ole yhtä oikeassa kuin käsitellessään taidetta - miten käsittämättömyys, hyödyttömyys, rumuus ja banaalius todella tekevät eron joutilaan luokan ja rahvaan välille. Luokkataistelua ei suinkaan käydä kapitalistin ja työläisen, vaan insinöörin ja liikemiehen välillä. Ja juuri taiteessa tuo Veblen-vaikutus näkyy selvemmin: mikään ei tee roskasta taidetta sen tehokkaammin kuin seitsennumeroinen hintalappu.

No. Jos elämä on komediaa, ruukinmatruuna on narri. Ja koska narrit usein ovat sekä nokkelia että kyynisiä olentoja, narreilla on paha tapa sanoa, että keisarilla ei ole vaatteita. Mutta älkää olettako, että kukaan kuuntelisi. Mutta olettakaa sensijaan, että jos ruukinmatruuna jättää puisen miekkansa ja keppihevosensa minkä tahansa taideinstallaation viereen, niitä aletaan pitämään valtavan merkityksellisenä ja upeana taiteena, ja kaikenlaiset snobistiset taidevebleenikot julistavat silmät loistaen, miten rohkeaa ja rajoja rikkovaa se on.

Mutta konservatiivin osa on aina saada eläessään vihaa, halveksuntaa ja haukut niskaansa "ennakkoluuloisuudesta", "muutosvastarinnasta" ja "taantumuksellisuudesta", sillä vasta aika vindikoi konservatiivin näkemykset, ja aika yleensä ei vindikoi nykytaidetta. Samaan hengenvetoon on pakko todeta, että tämän taiteenlajin edustajat, mesenaatit ja ihailijat yleensä esitetään itsetietoisina, tärkeilevinä snobeina, jotka katsovat nenänvarttaan pitkin kaikkia niitä, jotka eivät ymmärrä sitä ja jotka eivät ole yhtä älykkäitä ja viisaita kuin mitä he itse ajattelevat olevansa. Tällä käytöksellä he tekevät eron "meidän" ja "niiden" välille ja osoittavat kuuluvansa eliittiin, joutilaaseen luokkaan.

Mutta samalla myös koko länsimaista kulttuuria ympäröi rumuus, ikävyys, banaalius ja kaikenlainen stiiknafuulia. Tuplis kiinnitti jo huomiota esseessään ranskalaisen elokuvan alennustilaan. Ja sama pätee kirjallisuuteen, kuvataiteeseen ja taidemusiikkiin. Mikään sellainen, joka a) ei vaadi vähintään neljän vuoden taideopintoja ja b) kolmivuotiaan vesselin silmä-käsikoordinaatiota, ei voi olla taidetta... Ja toki valtava määrä taiteilijoista on ollut (ja on yhä) täysiä sekopäitä.

Mutta keisarilla on kuitenkin myös vaatteet päällä. Olisiko Pablo Picasson Guernica yhtä iskevä ja mieleenpainuva figuratiivisena kuin mitä se on kubistisena, ja toisiko se tuon Gernikan baskikaupungin pommituksen kauhut yhtä elävinä mieleen? Ja toisaalta kertooko ihmisen matalamielisyydestä mikään niin selkeästi kuin free jazzin leimaaminen pelkäksi meteliksi?

Todettakoon vielä, että kaikki, mikä on outoa, ei ole uutta ja kaikki, mikä on uutta, ei ole hyvää. Ja sama päinvastoin: kaikki sovinnainen ei ole vanhaa ja kaikki vanha ei ole huonoa. Ja missään tämä uuden ja vanhan, oudon ja sovinnaisen, hyvän ja huonon, raja ei hämärry ja sekoitu niin hyvin ja upealla tavalla kuin jazzissa. Ehkä kaikkein tajunnanräjäyttävin jazz-kokemus on Dave Brubeckin Take Five - joka outoudessaan ja silti sovinnaisuudessaan on osin uutta, osin vanhaa - ja taatusti erilaista, ja yhä kuudenkymmenen vuoden jälkeen edustaa sitä, mikä jazzissa on todella hienoa. Tuo on pakko opetella soittamaan luutulla ja skalmeijalla!

Ehkä parhaimmin siitä, miten uusi kehittyy vanhan kautta ja miten evoluutio luo parempia ja tehokkaampia tuloksia kuin revoluutio, on erään sheffieldiläisyhtyeen kohtalo. He olivat innostuneet syntetisaattoreista ja elektroniikasta - vuosi oli siis 1977 - ja he päättivät, että tässä on tulevaisuus. Ja he päättivät mennä levyttämään.

Levy-yhtiössä kuunneltiin heidän pulputustaan ja ulinaansa, ja lopulta herra levyherra totesi että onhan tässä uutta ja käänteentekevää, mutta opetelkaa ensin soittamaan ja tulkaa sitten takaisin.

Yhtye ei ottanut tätä loukkauksena vaan ohjeena, ja he tekivät työtä käskettyä, ja palasivat vuoden päästä takaisin, uusien demojen kanssa.

Yhtyeen nimi oli - ja on yhä - Human League.

Loppu on historiaa. Jos he eivät olleet avant-gardea, niin ainakin he olivat Stosstruppen ja heidän levystään Dare katsotaan alkaneen popmusiikin aivan uuden aikakauden.