Öykkärivanhemmat

Sanotaan, että insesti - siis se, että vanhemmat kiksauttavat omia lapsiaan - on kaikkein alhaisin kuviteltavissaoleva petos. Hyvänä kakkosena ovat öykkärivanhemmat - siis vanhemmat, jotka kiusaavat lapsiaan, kohtelevat heitä kaltoin, ovat suvaitsemattomia omia lapsiaan kohtaan tai osoittavat heitä kohtaan hyljeksintää tai tunnekylmyyttä.

Tiedämme, että on olemassa aikuisia lapsia, jotka käyttäytyvät röyhkeästi ja vihamielisesti omia vanhoja vanhempiaan kohtaan. Vähemmän tunnettua on, että on olemassa vanhempia, jotka käyttäytyvät todella törkeästi omia lapsiaan kohtaan - ja vielä myöhemmin vanhemmiten omia aikuisia lapsiaankin kohtaan.

Öykkärivanhemmuus on visusti vaiettu asia, ja mikäli Lloyd deMauseen on uskominen, historiassa on ollut aikoja, jolloin öykkärivanhemmuus on ollut pikemminkin sääntö kuin poikkeus. On ollut aikoja, jolloin vanhemmat ovat aivan oikeasti vihanneet omia lapsiaan.

Öykkärivanhemmuus voi ilmentyä monella tavalla, ja sen takana voi olla monta syytä. Tyypillisiä ilmenemismuotoja ovat fyysinen väkivalta (jos jätämme normaalit tukkapöllyt, Koivuniemen herrat ja remmiapellit pois laskuista, jotkut vanhemmat voivat pahoinpidellä lapsiaan todella julmasti, mukaanlukien palovammat ja luunmurtumat), psyykkinen väkivalta (lapsen jatkuva moittiminen, panettelu, solvaaminen, nöyryyttäminen), sosiaalinen väkivalta (lapsen nolaaminen, selän takana tapahtuva kiusaaminen, hänen häpäisemisensä sukulaisten tai lasten ystävien edessä, pejoratiivinen puhetapa tai kohtelu), kylmäkiskoinen käytös lasta kohtaan, hänen emotionaalisten tarpeittensa laiminlyönti, sellaisten vaatimusten asettaminen, jota lapsi ei kykene tavoittamaan ja siitä rankaiseminen, lapsen fyysisten tarpeiden laiminlyönti - tapoja on monia. Kaikista kaltoinkohtelun muodosta emotionaalinen väkivalta on sekä vaikeinta määritellä - että tuhoisinta. Siihen voi kuulua nimittely, v*ttuilu, naljailu, lapsen henkilökohtaisen omaisuuden tai lemmikin hävittäminen, ylenmääräinen kritisoiminen, puhumattomuus ja rutiininomainen nöyryyttäminen tai leimaaminen.

Miksi sitten vanhemmat kiusaavat omia lapsiaan? Kuka tietää ja tuntee ihmissielun pahuuden ja raadollisuuden? Syitä voi olla monia, ja vähäisin niistä ei ole vallanhimo. Öykkäröinti antaa ihmiselle kuin ihmiselle vallantunnetta ja tuntua siitä, että on kontrollissa. Toinen on omistamisenhalu - lapset nähdään ikäänkuin oman egon jatkeina. Sitten voi olla aivan puhtaasti narsisti- ja psykopaattivanhempia. Neljäs syy voi olla se, että vanhemmat ovat pettyneet lapsiinsa tai lapset ovat tuottaneet heille häpeää - vaikkapa homoseksualismi, huono koulumenestys, krooninen sairaus, pärjäämättömyys koulussa, koulukiusatuksi joutuminen jne. Kaikkein traagisin kohtalo voi olla transseksuaaleilla - ei ole yksi eikä kaksi transseksuaalilasta, jonka omat vanhemmat ovat surmanneet. Viides on lapsen oma luonne. Voimakasluontoinen lapsi joutuu helposti konfliktiin vanhempiensa kanssa, ja jos vanhemmatkin ovat voimakasluonteisia, lopputulos on väistämättä tragedia. Vanhemmat ovat kuitenkin fyysisesti voimakkaampia ja lapsi on helppoa nujertaa fyysisen väkivallan keinoin.

On muistettava, että vanhemmilla ei ole mitään velvollisuutta rakastaa omia lapsiaan. Heille riittää se, että lapset pidetään hengissä 18 vee ikään saakka. Lapset puolestaan ovat koko elämänsä velkaa vanhemmilleen. Se, että lapsista ylipäänsä välitetään eikä heitä vihata, ja että lapsia rakastetaan, on verraten uusi ilmiö, ja esiintyy ensimmäisen kerran 1700-luvulla. Kaikkialla lapsia ei rakasteta yhä tänäkään päivänä - kunniamurhat ovat selkein osoitus siitä, että vanhemmat eivät rakasta lapsiaan. Lloyd deMausen teksti aiheesta on katkeraa luettavaa. On todennäköistä, että suurimman osan ihmiskunnan historiaa vanhemmat ovat aivan aidosti vihanneet lapsiaan, eikä offing the offspring ole ollut lainkaan tavatonta.

Lapsen kaltoinkohtelu on aina tuhoisaa. Ehkä kaikkein tuhoisin seuraus on, että lapsi menettää täysin luottamuksen ihmisiin. Hänestä tulee syrjäänvetäytyvä, introvertti ja hän pyrkii välttämään ihmiskontakteja. Hänellä ei ole ystäviä, ja hänen on äärimmäisen vaikeaa ystävystyä kenenkään kanssa, koska se vaatii luottamusta. Ja jos lapsi ei voi luottaa omiin vanhempiinsa, niin kehen sitten? Parhaimmillaan lapsesta tulee asioista kiinnostunut mutta ihmisistä piittaamaton introvertti ja pahimmillaan antisosiaalinen tai rikollinen. Jos lapsi yrittää saada ympäristöstään sitä luottamusta, mitä hän ei vanhemmiltaan saa, hän joutuu erittäin helposti hyväksikäytetyksi ja/tai kiusatuksi.

Lapset voivat vetäytyä kuoreensa, sisäistää nuo kaikki loukkaukset tai he voivat hyökätä rajusti vanhempiaan vastaan. Emotionaalinen kaltoinkohtelu voi johtaa abnormaaliin tai häiriintyneeseen egon ja tunne-elämän kehitykseen, ja kaltoinkohtelluilla lapsilla on tapana syyttää itseään, taipumus opittuun avuttomuuteen ja kaikinmäärin passiiviseen käytökseen. Tunnusomaista on syvä pessimismi, fatalismi ja tunne, että on täysin muiden ihmisten armoilla. Monilta kaltoinkohdelluilta lapsilta puuttuu täysin oma-aloitteisuus. Syy on yksinkertainen: kun ei tee yhtään mitään, ei tee mitään väärinkään, eikä ylikasvanut superego ala moittimaan. Monet ovat ylikilttejä, ja varsinkin tytöillä on taipumus kehittää syömishäiriö tai muu itsetuhoinen käytöshäiriö, kuten viiltely tai huumeiden käyttö. Moni kehittää post-traumaattisen stressioireyhtymän. Traagisimmillaan lapsen kaltoinkohtelu voi johtaa lapsen itsemurhaan.

Surullisinta on, jos öykkärivanhemmuus jatkuu vielä lapsen aikuisikään - aina siihen saakka, että lapsi itse on mennyt jo naimisiin ja hänellä on omia lapsia. Kun isovanhemmat häpäisevät omat lapsensa lastenlastensa edessä, tulos on väistämättä tuhoisa - kaikkien kannalta. Ehkä Edsel Fordin tragedia on ollut kaikkein tunnetuin esimerkki - isä-Henry kohteli Edsel-poikaansa kuin ulostetta.

Mikä öykkärivanhemmuuteen on sitten avuksi? Kaikkein vaikeinta on, että jokainen lapsi, joka ei ole totaalisen valuvikainen, kokee ainakin tiettyä kiintymystä omia vanhempiaan, vaikka sitten kuinka kelvottomia, kohtaan. Lapsi on täysin avuton fyysisesti ja henkisesti itseään paljon voimakkaampien vanhempien kanssa. Usein vielä vanhemmat ovat hyvin taitavia manipuloimaan ja puukottamaan selkään, eikä kukaan usko lapsen kertomuksia - ennenkuin todella itse näkevät. Äidit osaavat olla täsmälleen yhtä vallanhimoisia, pirullisia ja ilkeitä kuin isätkin. Lastensuojelu on yleensä täysin neuvoton, ellei fyysistä väkivaltaa kyetä näyttämään toteen tai lapsen fyysisiä tarpeita laiminlyödä. Oheinen teksti on julmaa luettavaa.

Ehkä ainoa toimiva ratkaisu on, että lapsi muuttaa niin nopeasti pois vanhempiensa luota kuin mahdollista, ja katkaisee kaikki välinsä sekä vanhempiinsa että sukuunsa. Se on hirvittävä ja julma toimenpide, eikä sen onnistuminen ole lainkaan sanottua, mutta kun öykkärivanhemmat ovat kerran saaneet lapsensa hampaisiinsa, he jauhavat tämän täysin hajalle. Varmaa on, että Suomessakin on öykkärivanhempien jäljiltä valtava määrä emotionaalisesti rikkinäisiä keski-ikäisiä ja vanhempiakin ihmisiä, joille lapsuus on ollut kuin iso keskitysleiri. Ja pahaksi onneksi nykypäivänä yhteiskunta suorastaan suosii narsistista käyttäytymistä...

Öykkärivanhemmuus on myös yhteiskunnallinen tragedia. Yksi tärkeimpiä yksinäisyyden ja lapsettomuuden syitä on kyvyttömyys luottamukseen ja sitämyötä kyvyttömyys ihmissuhdetaitoihin ja kyvyttömyys sekä samalla myös haluttomuus löytää elämänkumppania. Ehkä karman laki kostaa lopulta öykkärivanhemmille julmalla tavalla - heidän sukunsa sammuu. Iivana IV Julma surmasi omin käsin kyvykkäimmän poikansa Iivanan, ja hänen toinen poikansa Fjodor oli tullut jatkuvasta kiusaamisesta sekopäiseksi ja vietti enemmän aikaa luostarissa kuin hallintopuuhissa. Lapsettomaksi jääneeseen Fjodoriin sammui Rurikin suku, joka oli ollut Venäjän valtaistuimella about 700 vuoden ajan.

Juutalaiset kiinnittivät hyvin varhaisessa vaiheessa huomiota kristittyjen hyvin julmaan ja väkivaltaiseen tapaan kasvattaa ja kohdella lapsiaan. Vaikka juutalaisäiti onkin käsite, juutalaiset ovat aina viime vuosisatoihin saakka kohdelleet lapsiaan paremmin kuin kristityt omiaan, muslimeista puhumattakaan. Moniavioiset islamilaiset yhteiskunnat ovat perinteisesti olleet täydellisiä käärmeenpesiä tässä suhteessa, ja Turkin sulttaanikunnan hallitsijasuvun - Osmanlin - historia on kammottavaa luettavaa.

Öykkärivanhemmat on asia, joka länsimaisessa yhteiskunnassa on vaiettu visusti - eihän kukaan voi uskoa, että omat rakastavat vanhemmat kohtelisivat lapsiaan niin kaltoin. Mutta oman isoisän tarina - siis hänen, joka karkasi kotoaan 16-vuotiaana purjelaivalle - panee mietityttämään. Ruukinmatruuna tuntee merta riittävän hyvin tietääkseen, millaisille vaaroille ukki joutui alttiiksi. Mutta jos se on ollut se ns. pienemmän riesan tie verrattuna väkivaltaiseen alkoholisti-isään, kertoo se omaa karua kieltään siitä, millaisia öykkärivanhemmat voivat olla, eikä tuo ole varmaankaan edes sieltä pahimmasta päästä.

Ruukinmatruuna kuuntelee mielellään lukijoiden kommentteja.

Neljäntoista ja sähkötuoliin

USA:n nuorimman 1900-luvulla teloitetun, George J. Stinneyn, tapaus otetaan uudelleen käsittelyyn. Stinney sähkötuolitettiin 1944 kahdesta murhasta. Stinney tuomittiin indiisien (aihetodisteiden) kautta; asianajaja Steve McKenzien mukaan murhasta ei ollut kuitenkaan pitäviä todisteita.

Virallisen kertomuksen mukaan Stinney tunnusti murhan, mutta tunnustuksella ei ollut muita todistajia kuin kuulusteleva poliisi. Tunnustusta ei koskaan kirjoitettu mihinkään ylös. Epävirallisen kertomuksen mukaan poliisi olisi saanut tunnustuksen lupaamalla palkkioksi jäätelön. Motiiviksi Stinney oli sanonut, että hän halusi seksiä vanhemman tytön kanssa, mutta nuorempi oli tiellä, joten hänet piti tappaa.

Murhat tapahtuivat Alcolun kaupungissa, jossa mustat ja valkoiset asuivat tuohon aikaan rautatien erottamina eri kaupunginosissa. Kaksi pientä valkoista tyttöä, iät Mary Emma Thames, 8 ja Betty June Binnicker, 11, olivat menneet poimimaan kukkia mustien puolelle, ja heidät löydettiin seuraavana päivänä kuolleina. Molemmat oli raiskattu.

Etsintäryhmään osallistunut Stinney oli kertonut nähneensä tytöt edellisenä päivänä, ja joku kertoi tiedosta poliisille. Poliisi otti 14-vuotiaan mustan pojan kiinni murhasta epäiltynä. McKenzien mielestä pojasta tehtiin syntipukki, jotta poliisi sai tapauksen nopeasti käsiteltyä. Hänen asianajajansa ei ollut paneutunut tapaukseen. Valamiehistössä istui pelkästään valkoisia jäseniä.

Paikalliset ammattiyhdistykset ja kirkot yrittivät pysäyttää teloituksen; Stinneyn perheellä ei ollut varaa valittaa ylempään oikeusasteeseen. Paikallisen pastorin mukaan vain Hitler teloittaa lapsia. Paikallinen väestö tunkeutui vankilaan lynkatakseen Stinneyn, mutta poliisit saivat heitä estettyä.

Stinney teloitettiin sähkötuolissa vuonna 1944. Hän oli niin pienikokoinen - 5'1" eli 154 cm, että hän joutui istumaan kirjapinon päällä, jotta pää ylti elektrodeihin. Painoa hänellä oli 42 kiloa. Vuonna 1944 teloituksissa ei vitkasteltu: Stinney sähkötuolitettiin 81 päivää sen jälkeen, kun murhat olivat tapahtuneet. Todistajien mukaan sähköisku ei surmannut Stinneytä, vaan hänestä kirjaimellisesti tuli ohmimakkaraa elävältä. Hänen kuolinkamppailunsa kesti neljä minuuttia.

Paljon on vettä virrannut Mississippissä sen jälkeen, ja vuonna 2011 ei ole tapana enää kitkeä 14-vuotiaita pikku rikkaruohoja kärventämällä heidät elävältä. 14-vuotiaat osaavat raiskata ja he osaavat murhata, mutta siltikään heidän oikea paikkansa ei ole vankila ja teloituskammio vaan lastensuojelutoimenpiteet - tai mahdollisesti vankimielisairaala.

Ruukinmatruunalle tulee tästä tapauksesta mieleen eittämättä Derek Bentley, joka hirtettiin murhasta, josta kaikki - myös hänet kuolemaan tuominnut tuomari - tiesi, ettei hän ole sitä tehnyt. Bentley oli heikkolahjainen, lukutaidoton ja 11-vuotiaan henkisellä tasolla. Hän oli siis mitä parhain kandidaatti hirtettäväksi.

Mistä tässä on kyse? Vastaus on, että ihmisuhrista. Kuolemanrangaistus on pohjimmiltaan ihmisuhrirituaali. Yksi yhteisön jäsen - mielellään syyllinen, mutta paremman puutteessa joku syytönkin käy - tapetaan, ja näin lepytetään vihaisia jumalia (lainkuuliaisuutta, yleistä oikeustajua tms). Olennaista on, että uhri on joku sellainen, joka koetaan ulkopuoliseksi ja jonka tappaminen ei aiheuta suuttumusta eikä surua yhteisön jäsenissä (vrt. noitavainot, jossa uhrit yleensä olivat tavalla tai toisella yhteisön laitapuolen jäseniä). Kaksi pientä valkoihoista tyttöä oli raiskattu ja tapettu varsin julmalla tavalla. Sillä, oliko George Junius Stinney todella tappanut ja raiskannut heidät, ei tässä katsannossa ole tippaakaan merkitystä. Olennaista on se, että saatiin suoritettua ihmisuhrirituaali niin, että yhteisöä kohdannut trauma saadaan lepytettyä.

Ruukinmatruunalla ei ole mitään illuusioita ihmisluonteesta, ja kenties meidän aivomme kertakaikkiaan ovat rakentuneet niin, että ihmiset yksinkertaisesti on biologisesti syväkoodattu olemaan kostonhimoisia ja verenjanoisia ja tämä kostonhimo saa meidät vaatimaan kiduttamista, teloituksia, silpomisia ja sähkötuolittamista että joukkofantasiamme saavat sovituksen ja teloitus tarjoaa meille katharsiksen tästä traumasta. Lloyd deMausella ja psykohistorialla on tälle verenjanolle oma selitysmallinsa.

Jos Stinney oli syyllinen, niin toki hän oli ansainnut rangaistuksen. Mutta kohtuus sentään kaikessa. Jos hän taas ei ollut syyllinen, niin hänen tapauksensa ei ollut mitään muuta kuin oikeusmurha - kirjaimellisesti.

Mieluummin turkkilaisen turbaani kuin ateistin koppalakki?

Kassandra ennusti jo vuonna 2006 oikein. Sillä kertaa kansakunnan vessanseinällä eli Suomi24-palstalla. Hän ennusti silloin, että nousevan islamin edessä kristityt tulevat pitämään islamia pienempänä riesana kuin ateismia, sillä ateismi on julistautunut kristinuskon pääviholliseksi. Kuten ikinä, Kassandraa ei uskottu tuolloin.

Mutta yksi ruukinmatruunan vakiokommentaattoreista, nimimerkki Tiedemies toteaa näin todellakin käyneen. Bloginsa kommenttiosastossa hän kirjoittaa:

Esimerkiksi kristityt usein puolustavat mieluummin muslimeja kuin ateisteja, vaikka todellinen vastakkainasettelu ja vihamielisyys on usein näillä ryhmillä paljon suurempaa. Myöskin "maltillista ateismia" pidetään täysin mahdottomana, kun taas "maltillinen islam" on useimmille kristityille jonkinlainen ihq ihailun kohde.

No. Tilanne Suoli24:ssä oli viisi vuotta sitten täsmälleen tuo - ja siihen on syynsä. Ateistien hyvin aggressiivinen viha-, pilkka- ja mustamaalauskampanja kristittyjä kohtaan yksinkertaisesti on ajanut kristityt pitämään islamia ns. pienemmän riesan tienä kuin ateismia. Varsinkin, kun ateismilla on painolastinaan 1900-luvun kaksi kammottavinta katastrofia, kommunismi ja kansallissosialismi, ja ateistien ihmissuhde- ja PR-taidot jättävät usein ns. toivomisen varaa.

Ateistit ovat maailman vainotuin ja vihatuin uskonnollinen ryhmittymä. Ja siihen on syynsä. Metsällä on paha taipumus vastata juuri kuten sinne huudetaan. Ateistit ovat julistaneet aggressiivista antipatiaansa uskontoja ja erityisesti kristinuskoa vastaan. Nyt, kun vastassa onkin sellainen uskonto, joka ei tyydy kääntämään toista poskea vaan mojauttaa takaisin ja heiluttelee kurkunleikkauskäyräsapelia varmemmaksi vakuudeksi, peräännytäänkin häntä koipien välissä ulisten takaisin.

Ruukinmatruuna on sekä surullinen että raivoissaan. Sekä ateistien typeryydestä että kristittyjen tyhmyydestä. Mutta reaalipolitiikassa vihollisesi vihollinen on sinun ystäväsi. Nokkelimmat lukijat tietävät jo tässä vaiheessa, mihin tämänkertaisen masuuninlaskun otsikko viittaa.

On enää vain ajan kysymys, milloin Rooma putoaa islamin syliin samalla tavoin kuin Konstantinopoli. Ruukinmatruuna toivoo siinä vaiheessa jo olevansa sekä arhat että jättäneensä tämän murheen alhon lopullisesti taakseen.

Länsimaisen kulttuurin toivo voi olla pakanuudessa. Siinä, että Lännessä syntyy uusi tai uudistunut polyteistinen pakanauskonto, joka kunnioittaa voimaa ja rohkeutta ja ns. miehisiä hyveitä, ja kasvattaa länsimaille niiden henkisen selkärangan - sen, jonka stalinistinen ongelmajäte mädätti - takaisin. Kristinusko ei siihen kykene ja ateismi vielä vähemmän. Se merkitsee valtavaa henkistä ja hengellistä takapakkia koko länsimaiselle sivilisaatiolle, mutta parempi olla taantunut kuin tuhoutunut.

Ellas Aid

Eduskunta on sitten taannut Kreikan varmuusrahaston. Siinä on ollut Tuppurainen Tappuraisen takuumiehenä. Ja kuten aina, Veijo ja Veera Veronmaksaja saavat maksaa kaiken. Sillä mitä muutakaan virkaa Suomessa keskiluokalla on kuin maksaa verot, totella ja pitää suunsa kiinni?

Ruukinmatruunalla on kuitenkin mielessään parempi idea. Hänellä on tuoreessa muistissaan vielä Live Aid, jossa rokkarit keräsivät 1985 fürgendahlia Etiopian nälänhädän lievittämiseen. Ja kun toimeen tartuttiin, niin johan alkoi toimia. Rokkarit ympäri maailman 13 kaupungissa järjestivät megakonsertit, ja kansan karttuisa käsi auttoi Etiopian jaloilleen.

Miksi ei voitaisi samalla tavoin järjestää Ellas Aid?

Eli että rokkarit ympäri Euroopan järjestäisivät, sanotaan vaikka jokaisessa EU-maan pääkaupungissa, ison konsertin, jonka lippu- ja oheiskrääsätulot annettaisiin Kreikan tueksi?

DISCLAIMER:

Tämä idea on sitten ns. vapaata riistaa, eli siihen pätee GNU Copyleft, ja sen voi vaikka esittää Eduskunnassa aloitteeksi - kuka uskaltaa olla ensimmäinen?

Kymmenen tappiota, joita pidetään voittoina

1. Thermopylae, 480 eKr

Spartalaiset ottivat dunkkuunsa persialaisilta niin että tukka lähti. Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä lauletaan Ateenalaisten laulussa, mutta tuo kappale (joka on ollut karmeinta valhepropagandaa ennen Joseph Goebbelsin päästämistä irti Saksan radiossa) on spartalainen marssi, ja kuolla spartalaiset osasivat. Thermopylae oli kahden damiaisen kamppailu. Spartalaiset olivat liian tyhmiä vetäytyäkseen toivottomasta tilanteesta ja persialaiset liian tyhmiä ollakseen hyökkäämättä edestäpäin sellaista falangia vastaan, jonka molemmat sivustat olivat tiukasti ankkuroidut vuorensolan seiniin. Lopputulos oli verilöyly, ja vasta Efialteen kavallus - hän neuvoi persialaisille polun spartalaisten selustaan - ratkaisi taistelun Spartan ja Plataian tappioksi. Tämän strategisen typeryyden lopullinen monumentti oli ehkä se, että Efialtes sai kuolemattoman nimen - herostraattisesti. Tämä taistelu oli juuri se, mistä Sun Tzu varoittaa: yksi mies voi puolustaa solaa, joka on kapea kuin lampaan suoli, kokonaista armeijaa vastaan.

Mutta 300 spartalaista ja 700 plataialaista eivät kuolleet turhaan. Vaikka Boiotia ja Peloponnesos joutuivat nyt persialaisten hävittämäksi, taistelu oli ostanut aikaa Themistokleelle, jonka johtama ateenalainen laivasto väijytti ja murskasi ylivoimaisen persialaisen laivaston Salamiksen salmessa.

2. Muhi, 1241

Itse taistelussa ei ole mitään epäselvää - unkarilaiset ottivat selkäsaunan Subudein johtamilta mongoleilta - tosin taistelu oli aina Kolymanin petokseen hyvin tiukka, ja Subudei harkitsi jo vetäytymistä. Mutta itse taistelun jälkeen alkoi tapahtua. Vaikka lähes koko Unkarin maaseutu joutuikin mongolien valtaan, unkarilaiset olivat siitä ikäviä, etteivät he myöntäneetkään tappiota. He alkoivat käydä sissisotaa. Tukipisteinään heillä olivat linnat ja linnoitetut kaupungit, ja piirityssota oli se sodankäynnin muoto, jossa mongolit olivat merisodan ohella huonoja.

Ja juuri sissisotaan unkarilaisten joukot - yhdistelmä raskaita ritareja ja kevyitä ratsujousimiehiä - sopivat erinomaisesti. Unkarilaiset pyrkivät välttämään suoraa kontaktia mongolien joukkoja vastaan, ja sensijaan he pyrkivät iskemään leiripaikkoja ja mongolien huoltoa vastaan. Hyökkäykset tehtiin ilta- tai aamuhämärissä - niin, että mongolit olivat sopivan väsyneitä - ja sitten peräännyttiin lähimpään linnaan niin nopeasti kun päästiin.

Mongolien kosto oli hirvittävä - liki 40% Unkarin maaseutuväestöstä tapettiin - mutta Subudei oli kärsinyt strategisen tappion. Mongolit olivat suunnitelleet Unkarista strategista tukialuetta vuoden 1242 Euroopan-offensiivia varten. Siitä ei tullut mitään. Mongolit eivät saaneet vakiutettua asemiaan, vaan unkarilaisten sissisota sai heidät toisiin ajatuksiin.

Viimein heidän mittansa tuli täyteen, ja lopullisen niitin Euroopan-valloitushaaveille toi kaani Ögödein kuolema alkoholimyrkytykseen 1242. Mongolit päättivät vetäytyä. Kuin kiitoksena tästä unkarilaiset ja kroaatit väijyttivät kaksi tumenia (yhteensä noin 20 000 miestä) Karpaateilla. Vain aniharva pääsi enää kotiin. Unkarilaiset tunsivat nyt vihollisensa, ja seuraavat sata vuotta olivat jatkuvaa sotaa mongoleja vastaan, jossa armoa ei annettu eikä tunnettu kummallakaan puolen, mutta mongolit eivät enää koskaan onnistuneet valloitusyrityksissään. Nogai-kaanin yritys 1285 päättyi täydelliseen tappion Pestin taistelussa, jossa unkarilaiset ottivat koston Muhista.

3. Bicocca, 1522

Sveitsiläiset olivat vakiinnuttaneet asemansa Euroopan halutuimpina palkkasotureina 1477 burgundilaissotien jälkeen, ja 50 vee myöhemmin heitä ihailtiin ja pelättiin kaikkialla. Ja Ranskan kuningas Frans I olikin palkannut heitä valtavan määrän Italian-invaasiotaan varten. Mutta vastassa olivat imperialistien joukot, eli espanjalais-saksalainen keisarillinen armeija. Yhdistelmä ritareja, jinetejä ja landsknechteja, ja ennenkaikkea kuria. Se oli asia, jota imperialisteilla oli, mutta jota ranskalaisilla ei.

Taistelu alkoi sveitsiläisten ja saksalaisten keskinäisellä v*ttuilulla. Lopulta omaan voittamattomuuteensa tottuneilta sveitsiläisiltä paloi pinna, ja komentaja Arnold von Winckelried komensi rynnäkön. Ranskalaiset, nähdessään sveitsiläisten hyökkäävän, liittyivät rynnäkköön.

Sveitsiläisten taistelumuoto oli falangi. Heidän pääaseensa oli piikki - noin 5 m pitkä saarnivarsinen kahdenkäden pistokeihäs - ja he taistelivat tiukassa sulkeisjärjestyksessä makedonialaisen falangin tapaan. Tällainen falangi on erityisen vaarallinen ratsuväkeä vastaan, mutta varsinkin islamilaista kevyttä jalkaväkeä vastaan se on täysin ylivoimainen. Ja sveitsiläiset olivat 50 vuoden ajan löylyttäneet kaikki vastustajansa - siis miksei nytkin?

Ikävä kyllä saksalaisten käytös oli ansa. Landsknechtien verlorene Haufe juoksi karkuun, ja heidän takaansa paljastui keisarillinen tykistöpatteristo, joka antoi nyt palaa täyslaidallisella kartessiammuksia sveitsiläisten riveihin. Tulos oli yleinen verilöyly. Verta ja suolenpätkiä oli kaikkialla, ja ennenkuin sveitsiläiset olivat päässeet keisarillisten asemien lähelle, yli tuhat falangistia oli menettänyt henkensä.

Ja sveitsiläisiä odotti toinen ansa. Siellä nimittäin oli vallihauta ja siinä tie, joka pysäytti heidän etenemisensä. Ja nyt landsknechtit iskivät suppaan ansaan jääneisiin sveitsiläisiin. Heidän komentajansa ei ollut enempää eikä vähempää kuin legendaarinen sotaherra Georg von Frundsberg. Saksalaiset arkebusieerit ampuivat sveitsiläisiä kuin kaloja tynnyriin. Frundsberg surmasi omin käsin von Winckelriedin, ja sveitsiläiset katsoivat parhaaksi peräytyä.

Samanaikaisesti ranskalaisten ratsuväki oli hyökännyt, ja aiheuttanut vakavia tappioita espanjalaisille. Kuitenkin heidän rivinsä olivat kestäneet, ja ranskalaiset katsoivat parhaaksi vetäytyä. Seuraavana päivänä molemmat osapuolet vetäytyivät vähin äänin. Ranskalaisten offensiivi Italiaan kuitenkin jatkui.

Mikä oli järjettömän verilöylyn varsinainen lopputulos? Sveitsiläiset onnistuivat riistämään maineen itseltään. He tekivät täsmälleen saman virheen kuin ranskalaiset Nikopoliksessa 1396 - heidän impeettinen hyökkäysintonsa ja uskonsa omaan voittamattomuuteensa sai heidät hyökkäämään suoraan ansaan. Ei vain yhdesti, vaan kahdesti. Sveitsiläisiä kuoli läjäpäin, ja Georg von Frundsberg näytti heille kaapin paikan. Tämä oli heille äärimmäisen demoralisoiva kokemus, ja Paviassa 1525 heidän suorituksensa oli lähinnä letarginen.

4. Lützen, 1632

Teidän ylhäisyytenne, meillä on sota edessämme, ja on parempi että meidän armeijamme asettuu vihollisen maahan taloksi kuin vihollinen meidän, oli talonpoikaissäädyn puhemies esittänyt nuorelle Kustaa II Aadolfille vuonna 1628, kun 30-vuotinen sota riehui ympäri Eurooppaa. Ja niinpä Pohjolan Lumikuningas, Ruotsin Jalopeura Kustaa II Aadolf hyökkäsi Saksaan 1628 ja julisti sodan keisarillisille joukoille.

Kenenkään arvaamatta ruotsalaiset osoittautuivatkin ällistyttävän tehokkaiksi, ja heidän armeijansa, johon yhdistyivät uudet taktiikat, uudet teknologiat ja loppumattomat reservit suomalaisia, murskasivat keisarilliset armeijat taisteluissa toinen toistensa jälkeen. Breitenfeld, Lech, Wiesloch - ja kaupunki toisensa jälkeen antautui. Ruotsalaiset etenivät nopeasti Baijeriin, ja enää Leipzigin kaupunki oli ruotsalaisten ja keisarin itsensä välissä. Ja niinpä keisari heitti viimeisen valttikorttinsa, böömiläisen sotaherra Albrecht von Wallensteinin - ja hänen palkkasoturinsa kehiin. von Wallenstein oli todellakin sotaherra sanan nykyaikaisessa merkityksessä; hän totesi en voi elättää 25 000 miehen armeijaa, mutta 50 000 elättää itse itsensä. Ja nyt von Wallenstein ja Kustaa II Aadolf kohtasivat toisensa, juliaanisen kalenterin mukaan 6. marraskuuta 1632, Lützenissä, lähellä Leipzigiä.

Itse taistelun kulun kuvauksen voi lukea vaikkapa Sakari Topeliuksen kirjasta Välskärin kertomuksia, osa I. Todettakoon, että Kustaa II Aadolf tapatti itsensä vähän samaan tapaan kuin se alkuperäinen don Quijote, Julianus Apostata. Mutta myös keisarin arkkimarsalkka, Gottfried von Pappenheim, kaatui.

Teknisesti ruotsalaiset voittivat. Mutta tosiasiallisesti taistelu oli ruotsalaisille hirvittävä tappio. Kuningas Kustaa II Aadolf oli kaatunut, eikä protestanteilla ollut enää ketään yhteistä johtajaa. Sota muuttui nyt pelkäksi päämäärättömäksi hävityssodaksi, eikä yhteistä sotasuunnitelmaa ollut. von Wallenstein puolestaan osoittautui epäluotettavaksi, ja keisari lähetti salamurhaajansa asialle - von Wallenstein murhattiin puolitoista vuotta myöhemmin. Ainoa tosiasiallinen lopputulos oli Saksan täydellinen hävitys ja ryöstö.

5. Bunker Hill, 1775

Bostonin teekutsut olivat johtaneet yleiseen kansannousuun, ja toukokuusta 1775 lähtien Massachusettsin lahden maakunnassa oli vallinnut kenraali Ryan Bensingin määräämä sotalaki, sillä huhtikuussa käytyjen Lexingtonin ja Concordin taistelujen jälkeen 8 000–12 000 amerikkalaista kansanmiliisimiestä oli saartanut brittikenraali Thomas Gagen joukot Bostoniin. Toukokuussa brittien varuskunta sai vahvistuksia, kun kenraalimajuri Howe saapui 4 000 sotilaan kanssa. Charlestownin 1 600 metriä pitkä niemi sijaitsi lähellä Bostonin satamaa ja oli lähimmillään vain 300 metrin etäisyydellä Bostonin niemestä. Bunker Hill sijaitsee niemimaan pohjoisosassa ja Breed Hill Bostonin puolella Charlestownin kaupungin sijaitessa eteläisellä alankomaalla.

Ja amerikkalaiset kansanmiliisin miehet, "minuuttimiehet" olivat kaivautuneet Bunker Hilliin, muuttaen sen nimensä mukaisesti bunkkerimäeksi. Kansanmiliisin joukkoja johti kenraali Israel Putnam ja kenraalimajuri William Howe oli puolestaan brittiarmeijan johdossa. Ja britit olivat riittävän tyhmiä ja riittävän urheita hyökätäkseen miliisin linnoitettuja asemia vastaan. Mutta riittävän ovelia kiertääkseen ne.

Taistelu käytiin suurimmaksi osaksi viereisellä Breedin mäellä. Brittien kaksi ensimmäistä hyökkäysaaltoa torjuttiin, mutta minuuttimiehiltä loppuivat ammukset. Niinpä brittien kolmas hyökkäysaalto pyyhkäisi kapinallisten linnoitettujen asemien yli molemmilla mäillä, ja asemiin kaivautuneet minuuttimiehet surmattiin viimeiseen mieheen, mutta britit menettivät voittonsa myötä yli 1 000 sotilasta. Loput minuuttimiehet turvautuivat tehokkaaseen "käpälämäki"-taktiikkaan. Sotilaallisesti brittien tavoite oli saavutettu, mutta Bostonin saartoa ei saatu purettua. Myös taistelussa amerikkalaiset osoittivat pystyvänsä ankaraan taisteluun, mikä sai kenraali Clintonin kirjaamaan päiväkirjaansa merkinnän "Muutama samanlainen voitto varmasti lopettaa brittiherruuden Amerikassa".

Mitä taistelusta jäi käteen? Britit saivat opetuksen siitä, että amerikkalaiset olivat sitkeitä ja rohkeita. Amerikkalaiset saivat opetuksen siitä, että niin olivat brititkin. Niinpä sota jatkui vielä kahdeksan vuoden ajan - vuoteen 1783, jolloin ranskalaiset ja espanjalaiset olivat liittyneet sotaan - ja ajaneet itsensä konkurssiin.

6. Borodino, 1812

Borodinon taistelu käytiin 7. syyskuuta 1812 Moskovan lähistöllä. Vastakkain olivat Napoleonin johtamat ranskalaiset joukot, Grande Armée ja Mihail Kutuzovin komentamat venäläiset. Ranskalaisilla oli 130 000 miestä ja 587 tykkiä, kun taas venäläisillä puolestaan oli 120 000 miestä ja 640 tykkiä, eli voimat olivat varsin tasaiset, joskin venäläisillä oli vähäinen numeerinen tykistöylivoima.

Taistelussa kaatui yli 30 000 – 50 000 ranskalaista ja kaatui tai haavoittui yli 39 000 – 45 000 venäläistä. Venäläiset vetäytyivät taistelun jälkeen, ja aloittivat poltetun maan taktiikan. Taistelun lopputulos oli ratkaisematon, eikä se johtanut oikeastaan mihinkään. Se oli kuitenkin viimeinen Napoleonin armeijan etenemistaistelu, jonka jälkeen ranskalaiset aloittivat vetäytymisen maasta.

Molemmat puolet vuodattivat vertaan täysin turhaan, ja molemmat puolet menettivät valtavasti miehiä. Borodinon taistelua voi verrata tilanteeseen, jossa täyteen lastattuja jumbojettejä lennetään päin kalliota viiden minuutin välein kahdeksan tunnin ajan. Ranskalaiset toki voittivat, mutta eivät tuhonneet tsaarin armeijaa, ja kärsivät hirveän suoneniskun.

7. Alamo, 1836

"Muistakaa Alamo!" oli teksasilaisten sotahuuto vapaussodassaan, ja tuo taistelu onkin saavuttanut legendaariset mittasuhteet. Meksiko, joka oli itsenäistynyt 1821 Espanjan vallasta, oli tuolloin paljon suurempi kuin nykyään. Se kattoi, paitsi nyky-Meksikon, myös Teksasin, Kalifornian, Uuden-Meksikon ja Coloradon. Teksasiin oli aiempina vuosisatoina muuttanut suuri joukko germaanisia siirtolaisia - Brittein saarilta, Skandinaviasta, Saksasta, Baltiasta - ja heidän sekä latinoamerikkalaisten välille oli syntynyt jännitteitä.

Pahaksi onneksi vastasyntynyt tasavalta oli hyvin labiili, ja hallitukset seurasivat toisiaan. Kun presidentti Iturbide aikoi huudattaa itsensä 1833 keisariksi, vallan kaappasi kenraali Antonio López de Santa Anna. Tässä kiihkeästi Napoleonia ihailleessa komeljanttarissa oli kieltämättä jotain napolenmaista - ainakin, mitä suuruudenhulluuteen, turhamaisuuteen ja militarismiin tulee. Hän oli kiistämättä sotilaallisesti lahjakas, mutta pahaksi onneksi hänellä oli myös toisen diktaattorin - Francisco Francon - taipumuksia, siis nationalismiin, ja hän ei yhtään tykänntyt gringoista.

Ja taisteluhan siitä tuli. Teksasisssa koottiin separatistiarmeija - jonka johtoon pantiin Sam Houston. Ja teksasilaiset separatistit valtasivat strategisesti tärkeän Alamon lähetysaseman 1835 kenraali Cosilta. Mukana olivat Tennesseen vapaaehtoiset, joita johtivat everstit David Crockett ja James Bowie. Mutta kenraali Santa Anna ei hänkään ollut toimeton. Hän oli ikävän energinen ihminen, ja hän lähetti 1600 miehen osaston Alamoon. Hän ryhtyi 23. helmikuuta 1836 piirittämään lähetysasemaa, katkaisi sen huoltoyhteydet ja alkoi valmistamaan sen valtaamista. Ja onnistui siinä sivussa melkein tapattamaan itsensä. Santa Anna tykkäsi koreista univormuista, ja hän oli hullunrohkea - hänen mielestään kenraalin piti johtaa taistelua etulinjasta.

Crockett oli mainio ampuja, ja hän toimi johtotehtäviensä ohella tarkka-ampujana, ja hänen kerrotaan ampuneen itseltään Santa Annalta toisen epoletin pois. Olipa kertomus totta tai tarua, moraalivaikutukseltaan hän vastasi kokonaista komppaniaa.

Mutta kaikesta huolimatta taistelu saattoi päättyä täsmälleen yhdellä tavalla. 6. maaliskuuta 1836 kenraali Santa Anna komensi miehensä yleiseen rynnäkköön. Nurkkaan ahdistettujen rottien tavoin taistelleet teksasilaiset ja tennesseeläiset aiheuttivat meksikolaisille satojen miesten tappiot, mutta pahaksi onneksi Santa Anna oli julistanut kohtelevansa lähetysaseman puolustajia rikollisina eikä sotilaina, ja taisteluvimmaiset meksikolaiset surmasivat linnakkeen puolustajat viimeiseen mieheen. Vankeja ei otettu.

Mutta teksasilaiset ja Tennesseen vapaaehtoiset olivat ostaneet Sam Houstonille aikaa. Ratkaisutaistelu käytiin San Jacintossa paria kuukautta myöhemmin, ja tällä kertaa Santa Annalle kävi köpelösti.

8. Cambrai, 1917

Ensimmäisen maailmansodan joukkoteurastus oli teknologian, jääräpäisyyden ja typeryyden triumfi, ja niin Clausewitz kuin Sun Tzukin olisivat repineet tukkaansa. Molemmat erityisesti varoittavat näännytyssodasta.

Mutta yksi keksintö oli kääntää sodan brittien voitoksi, ja se oli panssarivaunu. Ja niitä käytettiinkin ensimmäisen kerran joukoittain Cambrai'n taistelussa, Belgiassa. Britit olivat koonneet 476 panssarivaunua hyökkäykseen, ja niiden vaikutus oli musertava. Herra kenraali, tiedän että tämä kuulostaa oudolta, mutta täällä on vihollisen sukellusvene tulossa maata pitkin meidän puolellemme oli eräs kommentti. Vaikutus saksalaisiin oli kuin heidän keskelleen olisi laskeutunut lentävä lautanen. Jotkut yksinkertaisesti pimahtivat - sotaneuroosi otti vihdoin vallan. Ja britit etenivät 8 km kärsien 4000 miehen tappiot - vain yksi prosentti siitä, mitä he olivat menettäneet Somme-joella vuotta aikaisemmin vähäisemmästä etenemisestä.

Mutta brittitankeissa oli yksi vakava vika ja se oli tekninen epäluotettavuus. Kun eteneminen päättyi, toimintakelpoisina oli enää noin 40% alkuperäisistä, ja alkujärkytyksen jälkeen saksalaiset pääsivät iskemään takaisin. Viikon taisteluiden jälkeen britit olivat menettäneet enemmän maata kuin olivat alkuperäisessä etenemisessään saaneet. Linjat vakiintuivat lopulta alkuperäisiin asemiin.

Mutta taistelu oli opettanut kovakalloisimmillekin kenraaleille kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että uutta teknologiaa ei kannata väheksyä ja toiseksi sen, ettei siihen kannata sokeasti luottaa. Saksalaisetkin alkoivat kehittää omia panssarivaunujaan, joskin liittoutuneilla oli selkeä laadullinen yliote.

9. Santa Cruz, 1942

Typeryys, jääräpäisyys ja sokea tottelevaisuus eivät ole ainoastaan länsimaisen ihmisen paheita, vaan ne tunnetaan myös Kauko-Idässä, ja japanilaiset ovat tästä esimerkkejä niin maalla kuin merelläkin. Santa Cruzin meritaistelu, joka käytiin osana Guadalcanalin kampanjaa, oli esimerkki tästä.

Kumpikaan osapuoli ei oikeastaan tiennyt, mikä oli tavoitteena ja niinpä he päättivät tuhota toistensa voimat. Ne iskivät yhteen Santa Cruzin saaren lähellä Salomonsaarilla paikassa, jota molempien maiden kannalta voidaan luonntehtia termillä "jumalanseläntakainen hornantuutti" ja he iskivät kovaa. Lopputuloksena oli amerikkalaisten tappio - he menettivät ison lentotukialuksen (USS Hornet) ja muutaman pienemmän laivan uponneina, kun taas japanilaiset eivät menettäneet yhtään laivaa. Mutta molemmat osapuolet menettivät valtavasti lentäjiä. Ero on siinä, että amerikkalaisilla oli reservejä, joista korvata miesmenetykset, kun taas japanilaisilla ei ollut.

10. Tet-offensiivi, 1968

Kommunisteilla ei tunnetusti ole sellaista käsitettä kuin "kunniantunto", "halu noudattaa mitään yhteisesti sovittuja sääntöjä" tai "säädyllisyys" ja Pohjois-Vietnam ei ollut poikkeus tästä.

Pohjois-Vietnam oli ehdottanut aselepoa kiinalaisen uuden vuoden, vietnamiksi Têt, ajaksi. Sinä aikana Viet Cong infiltroi valtavan määrän Etelän kaupunkeja ja muita tärkeitä kohteita - yhdysvaltalaisten täydeksi yllätykseksi Têt-juhlan päätteeksi 31. tammikuuta 1968 alkoi Etelä-Vietnamissa Viet Congin sissien suuri hyökkäys kaupunkeihin. Skavenien Cu Chi -tunnelit tekivät yllätyshyökkäyksen mahdolliseksi. 70 000 sissiä valtasi yhteensä sata pientä ja suurta asutuskeskusta. Iskuja tehtiin kaikkiin suurimpiin asutuskeskuksiin, jonka jälkeen aloitettiin kommunistiseen tapaan murha- ja teloituskampanja - valtava määrä intellektuelleja, virkamiehiä, liikemiehiä ja aivan tavallisia ihmisiä, tapettiin, koska he edustivat väärää tietoisuutta, väärää yhteiskuntaluokkaa ja väärää ihmisyyttä.

Kenraali Vo Nguyen Giap oli aloittanut hyökkäyksen suunnittelun jo vuonna 1967. Têt-hyökkäyksen minimitavoitteena oli Pohjois-Vietnamin pommitusten lopettaminen ja Yhdysvaltojen pakottaminen neuvottelupöytään. Päätavoitteena oli tietysti yhdysvaltalaisten joukkojen ajaminen pois. Ja he onnistuivat yllättämään kaikki - etelän pääkaupunki Saigon oli pudota heidän syliinsä, ja sissit iskivät USA:n lähetystöön.

Alkujärkytyksen jälkeen amerikkalaiset reagoivat - ja he reagoivatkin kovaa. Viet Cong ei ollut kuten Pohjois-Vietnamin armeija. Kaikkien yllätykseksi Viet Cong ei kestänyt avointa taistelua amerikkalaisjoukkoja vastaan. Helmikuun 1968 loppuun mennessä amerikkalaiset olivat saaneet kaikki asutuskeskukset takaisin haltuunsa.

Kovimmat taistelut - joista Stanley Kubrickin elokuva Full Metal Jacket kertoo - käytiin Huen kaupungin omistuksesta. Viet Cong ja Pohjois-Vietnamin armeija valtasivat entisen keisarillisen pääkaupungin Huen 31. tammikuuta. Etelä-Vietnamin ja Yhdysvaltojen takaisinvaltauksen aikana puolet kaupungista tuhoutui kun sitä pommitettiin tykistön, merivoimien ja ilmavoimien toimesta. 24. helmikuuta kaupunki kuului taas Etelä-Vietnamille, mutta taistelutoimien aikana oli kuollut 5 000 Viet Congin ja Pohjois-Vietnamin sotilasta, 500 liittouman sotilasta ja tuhansia siviilejä kommunistien teloituksissa. Oma legendansa on toki Khe Sanhin taistelu, jonka piti olla uusi Dien Bien Phu, mutta jossa Pohjois-Vietnamin parhaiden poikien veri valui hiekkaan USA:n merijalkaväkeä vastaan.

Têt-hyökkäys oli sotilaallisesti katastrofi. Se merkitsi Viet Congin täydellistä tuhoa ja sissisodan päättymistä Vietnamissa. Sotavastuu jäi nyt Pohjois-Vietnamin armeijalle, joka käytti konventionaalisia taktiikoita ja aseita. Mutta hyökkäys oli merkittävä propagandavoitto. Kommunistinen mädätys oli onnistunut kaikkialla vapaassa maailmassa yli odotusten, ja Têt-hyökkäys kertakaikkiaan demoralisoi koko vapaan maailman kotirintaman. Ja tämä propagandavoitto oli kommunisteille enemmän kuin mikään sotilaallinen voitto. Etelä-Vietnam ei ollut demokratia vaan läpikorruptoitunut kleptokraattinen sotilasdiktatuuri, ja amerikkalaissotilaat kokivat, että heidät on jätetty oman onnensa nojaan.

USA:n armeija oli kärsinyt Ksenofaneen kohtalon - sen saman, mistä Anabasis kertoo. Vaikka se oli voittanut kaikki taistelunsa ja se oli lyömätön, sen puolustama asia - siis vapaa maailma - oli kärsinyt musertavan tappion, Etelä-Vietnam oli näyttänyt oikean karvansa ja myöskään Tissafernekseen, ei kun siis Ho Chi Minhiin, ei ollut luottaminen. Niinpä tämän jälkeen USA:n armeija taisteli enää päästäkseen eroon koko sodasta. Se tapahtuikin 1972, jolloin tehtiin rauha USA veti joukkonsa maasta.

Kommunistit söivät sanansa pari kuukautta amerikkalaisten lähdön jälkeen, ja aloittivat sodan uudelleen. Oman onnensa nojaan jätetyt etelävietnamilaiset eivät enää kestäneet, vaan murtuivat. Saigon kukistui 1975, jolloin valtava määrä etelävietnamilaisia teloitettiin ja vielä valtavampi määrä lähti pakolaisiksi kaikkialle vapaaseen maailmaan.

Kohtuukäytöstä raittiutta kohti

Ruukinmatruuna on tulossa vanhaksi. Sen huomaa hänen alkoholinkäytöstään - hänelle on kehittynyt alkoholiongelma. Ei, hyvät lukijat, ei ollenkaan sellainen kuin mitä kuvittelitte. Vaan sellainen, että alkoholi ei nimittäin enää mene alas juuri ollenkaan. Sen lisäksi ulkoilmaelämä ja liikunta maittaa enemmän kuin ikinä teini-iän jälkeen.

Sanotaan, että älykkyys on iän suhteen vakio, mutta viisaus karttuu. Ja ehkä juuri yksi tuon karttuvan viisauden merkkejä on myös iän myötä vähenevä alkoholinkulutus. Ruukinmatruuna on hyvän ruoan ja juoman ystävä, mutta buddhalaisuuteen kuuluu kaiken katoavaisuuden käsite ja sen ymmärtäminen, että kaikki on ohimenevää, ja etenkin nautinnot ovat ohimeneviä. Iän myötä joudumme luopumaan kaikesta saavuttamastamme, ja siihen kuuluu myös luopuminen nautinnoista.

Ja tähän kuuluu luopuminen alkoholista.

Ruukinmatruuna ei ole ollut ihminen, jolla suu olisi tuohesta, mutta nuoruusvuosien jälkeen kulutus on ollut hyvin kohtuullista. Ja nyt vanhemmiten se on vähentynyt entisestään. Oluet ja viinit saavat varastokäymistä osakseen paljon pitempään kuin ennen, ja laivalta tuodun olutpatterin kulumiseen kesti kahdelta aikuiselta yli kuukauden verran.

Ruukinmatruunasta on tullut käytännössä raitis.

Absolutisti hän ei ole, mutta viimeisen viiden vuoden aikana hänen suunsa on kuivunut merkittävästi. Alkoholinkäyttö on vähentynyt koko ajan. Jos suurkulutuksen rajana pidetään 30 annosta viikossa miehillä ja 16 naisilla, niin pienkulutus on varmaankin tuo sama puolessa vuodessa, ja ruukinmatruuna on lähestymässä tuota rajaa. Toisinaan saattaa kulua parikin viikkoa, ettei hän ota ensimmäistäkään lasia.

Alkoholi on hyvä renki, mutta huono isäntä. Ja raittiudessakin on puolensa. Alkoholista pidättäytyminen nimittäin korjaa alkoholin aiheuttamat aivovauriot. Eli toivoa on niin kauan kun on elämääkin.

Sanotaan, että jollei rokkari pääse 27:n kerhoon, niin hän todennäköisesti pääsee 72:n kerhoon - ja hurjien nuoruusvuosien jälkeen useimmat rokkarit omaksuvat hyvin terveet elämäntavat. Sedät ja tädit jaksavat nimittäin heilua - kaikki nuo 1960- ja 1970- ja 1980-lukujen dinosaurukset, jotka ylipäänsä ovat yhä mukana kuvioissa, jaksavat yhä edelleen rokata, vaikka ikää mittarissa olisikin viidenkympin tuolla puolen. Sanotaan, että kun Rolling Stonesit kävivät Suomessa 1965, Mick Jaggerin ensimmäinen kysymys oli: "Mistä täällä saa viinaa?" Kun he kävivät Suomessa 1998, Jaggerin kysymys oli: "Missä täällä on kuntosali?"

Mutta ruukinmatruuna ei lähde moralisoimaan asialla. Ehkä se vain kuuluu ikään, ja on parempi katua sitä, mitä tuli tehtyä kuin sitä, mitä jäi tekemättä, ja ruukinmatruunalla oli nuoruutensa. Toivottavasti ruukinmatruuna ei kuitenkaan lankea ylimielisyyden kleshaan. Raittiutta ei voi pakottaa kenellekään eikä se voi olla käsky tai lainsäädännöllinen asia.

Se on elämäntapa, joka on itse valittava.

Älkää kaljaa lantatko tai pommin laukaisette, osa II

Ruukinmatruuna kirjoitti kolme vuotta sitten kaljanlanttauksesta, ja eikö vain tuo sama poliittinen aivopieru ole jälleen tapetilla.

Keskiolutta halutaan jälleen vesitettäväksi. Syyksi tällä kerralla esitetään nuorison alkoholinkäytön ehkäisemistä.

Suomella on outo viha-rakkaussuhde alkoholiin. Toisaalta suomalaiset juovat eurooppalaisittain hyvin kohtuullisesti. Toisaalta täällä viinasta on tehty hirvittävä piru, ja olipa meillä runsas sata vuotta sitten kieltolakikin. Josta ei opittu yhtään mitään.

Fakta on se, että etanoli on isoissa annoksissa myrkky ja pienissä huume, ja ihmiset tykkäävät päihdyttää itsensä. He tekevät sen joka tapauksessa. Toinen fakta on, että alkoholi on epäterveellistä, se voi aiheuttaa alkoholismin ja alkoholismi johtaa sosiaalisiin ongelmiin ja ennenaikaiseen kuolemaan. Kolmas fakta on, että alkoholin käyttöön pätee Pareton laki - 20% ihmisistä juo 80% alkoholista, ja 1% ihmisistä juo 50% alkoholista. Suurin osa suomalaisista on käytännössä täysraittiita. Sama Pareton laki pätee myös alkoholihaittoihin - 50% alkoholihaitoista koituu 1%:lle ihmisistä. Niinpä alkoholiin pätee se kultaisen keskitien sääntö - sekä täysi vapaus että natsittaminen johtavat katastrofiin, ja jossain siellä vapauden ja kontrollin välillä on se derivaatan nollakohta, jossa saavutetaan minimihaitat vapauden aiheuttamien ongelmien ja kontrollin aiheuttamien ongelmien välillä.

Ruukinmatruuna itse on oluenystävä, ja hän valmistaa itsekin oluita ja viinejä. Onhan hänellä alaa sivuava tutkinto, joten hän tietää fermentaatioprosessin myös teoriapuolelta. Ja hän tuntee oluet aina lagerista lambiciin.

No. Poliitikoille olut on pelkkä vesi-epäpuhtaus-etanoliliuos, jota käytetään juopotteluun. Se ei heille ole mitään muuta - ovathan he itse viisaita ja kansa on tyhmää, joten kansaa pitää holhota. Poliitikoille ei myöskään ole olemassa muita oluttyyppejä kuin tylsä ja banaali liukuhihnalager.

Mutta poliitikoille ei tule mieleen, että oluen laimentaminen on kollektiivirangaistus. Oluen maku nimittäin on juuri parhaimmillaan siellä 4,5% - 5,2% etanolitilavuusprosentin pinnassa. Yhtään enempää, ja oluesta tulee sikunaista, äitelää kännäysjuomaa. Yhtään vähempää, ja siitä tulee vetistä litkua, joka ei kelpaa edes veneen kannen pesemiseen. Ja oluen laimentamisella rangaistaan niitä, jotka eivät juo olutta juopottelutarkoitukseen vaan joille se on ruokajuoma tai pieni elämän nautinto.

Sellainen ihminen, joka todella haluaa juopotella, tekee sen joka tapauksessa, eikä varmasti keskioluella. Ruukinmatruuna osasi jo teinityttönä laskea, että missä juomassa on halvimmat prosentit, ja jos oluella pitää juopotella, niin silloin keskioluen laimentaminen merkitsee, että juodaan hiukan useampi pullo tai siirrytään nelosolueen. Laimentaminen ei siis ole sellaiselle ihmiselle, joka haluaa juopotella, este vaan pelkkä hidaste.

Ja kaikkein kovimmin siinä lyödään niitä suomalaisia, jotka pitävät oluen mausta ja joille olutkulttuuri on sydämenasia, ja jotka tuntevat rajansa. He nimittäin sen jälkeen joko siirtyvät väkevämpiin tai sitten aloittavat kaljarallin Virosta, ruotsinlaivoilta tai Venäjältä. Ainoa, jotka kärsivät, ovat poliitikot ja suomalainen panimoteollisuus. Poliitikot siksi, että heidän hieno suunnitelmansa antaakin takapotkun ja panimoteollisuus siksi, että kulutus siirtyy ulkomaisiin juomiin. Kuka tahansa Ruotsissa käynyt tietää tämän. Ei kai kukaan osta olutta Ruotsissa ruokakaupasta, vaan Systembolagetista.

Mutta asiaan on olemassa luonnollisempi ja paljon miellyttävämpi ratkaisu kuin veden lisääminen keskiolueen. Se on nimittäin luonnostaan mietojen oluttyyppien verotustekninen suosiminen. On nimittäin olemassa oluttyyppejä, joissa on luonnostaan alhainen alkoholiprosentti, ja tunnetuin niistä on brittiläinen mild ale. Kyseessä on siis pintahiivaolut, jonka alkoholiprosentti on alhainen mutta maku ei. Toisin kuin vesitetty lager, mild ale ei ole vetisen ja pliisun makuista.

Kollektiivirangaistukset eivät kuulu länsimaiseen oikeuskäytäntöön. Ei ole oikein rankaista 99% raitista tai kohtuukäyttävää enemmistöä 1% väestön törttöilystä. Lopputulos on koko projektin väistämätön pieleenmeno ja sillä saadaan ainoastaan vahinkoa aikaan.

Tässäpä vielä kauniiksi lopuksi Eppu Normaalin Kaljanlanttauslaulu, jota blogiemäntänne muistaa pikku ruukkilaisena laulelleensa 80-luvun vaihteessa itsekin.

Älkää kaljaa lantatko, tai pommin laukaisette
Jos kaljantuloon tulee lakko, ruumisarkkunne aukaisette
Jos kaljanhuuruista herätätte maan
kansan päät voi alkaa vaikka toimimaan

Jos kansa selviää menee viralta joka maan isä
sillä sen joka teitä äänestää täytyy olla kännissä
Jos haluatte pitää vallankahvasta
niin älkää herättäkö rahvasta

Hyvä äänestäjä, joll' on pää pestävä
on juoppolalli, jee!
(huh-hah huh-hah)
Hyvä äänestäjä, joll' on pää pestävä
ei piittaa kuka hallitsee
(huh-hah huh-hah)
(2x)

Jos kansa selviää, menee viralta joka maan isä
sillä sen joka teitä äänestää, täytyy olla kännissä
Jos haluatte pitää vallankahvasta,
niin älkää herättäkö rahvasta

Hyvä äänestäjä, joll' on pää pestävä
on juoppolalli, jee!
(huh-hah huh-hah)
Hyvä äänestäjä, joll' on pää pestävä
ei piittaa kuka hallitsee
(huh-hah huh-hah)
(2x)

Kaksi kuukautta Norjan joukkomurhasta

Hiukan yli kaksi kuukautta on nyt kulunut Norjan joukkomurhasta, ja pöly alkaa olla jo laskeutunut. Jäljellä on enää suru - suuri, kaiken läpäisevä suru.

Ruukinmatruuna on pitänyt taukoa poliittisista kannanotoista. Syynä on se, että ruukinmatruunan tapa kirjoittaa ei ole kovin poliittisesti korrekti eikä välttämättä kunnioita niitä asioita, jotka valtaeliittimme on nostanut niinsanotusti pyhän lehmän tai ainakin valkoisen elefantin asemaan.

Kaksi kuukautta on kuitenkin jo pitkä aika, ja ruukinmatruuna on pohtinut, josko hän uskaltaisi kirjoittaa poliittisista aiheista. Miten on, hyvät lukijat, joko uskaltaisi vai pidetäänkö vielä taukoa?

Adeus, plaça de toros

Barcelonassa käydään tänään viimeinen corrida (tai siis tauromaquia paikallisella kielellä). Katalonian itsehallintoalueen parlamentti päätti viime vuonna härkätaistelukiellosta, joka tulee voimaan tammikuussa 2012 Koillis-Espanjassa.

Jäähyväisnäytös järjestetään jo nyt Barcelonan La Monumental -areenalla, joka on loppuunmyyty. Noin 20 000 ihmistä haluaa nähdä, kun viimeiset härät kohtaavat loppunsa areenalla (lat. arena, hiekka). Matadoreina ovat kastilialaiset José Tomas ja Juan Mora ja nuori katalaani Serafin Marin.

Eläinoikeusaktivistit aikovat pysyä poissa, koska tavoite on saavutettu. He toteavat, etteivät he enää halua provosoida konflikteja. Heidän mukaansa se oli Katalonian parlamentin laillinen ja monien kansalaisten tukema päätös.

Ruukinmatruuna tervehtii Katalonian parlamentin päätöstä iloiten. Härkätaistelu on vastenmielistä veriurheilua, jossa jännitys ja nautinto tulee viattoman eläimen kiduttamisesta ja surmaamisesta. On totta, että härät päätyvät sitten barcelonalaisiin ravintolapöytiin, eikä liha, vuodat ja muut härän osat mene hukkaan, mutta härkäparat joutuvat ennen kuolemaansa hirvittävän kidutuksen kohteeksi. Mikä valtava määrä karmaa!

Eläimillä voi harrastaa näyttävää ja jännittävää urheilua ilman verenvuodatustakin, ja Espanjalla on oma historiansa. Ruukinmatruuna näkisi keskiajan harrastajana mielellään turnajaisten uudelleennousun. Vaikka niin, että niihin sisältyisivät melée jalan, tournée ratsain miekoilla ja joust ratsailla peitsin. Kunhan ratsut suojataan hyvin - se gambeson-topattu loimi, peto jota picadores käyttävät, ei riitä - niin turnajaisista on mahdollista saada sekä näyttäviä, vauhdikkaita että upeita. Ja mikäpä sen parempi paikka järjestää kuin areena? Mukaan voidaan ottaa myös ratsujousiammunta (ballesteria a monte) tai keihäänheitto ratsain (juego de caña).

Ruukinmatruuna toivoo näkevänsä sen päivän, jolloin miura ja murcielago ovat enää pelkkiä Lamborghinin automalleja.

Valoa nopeammin

CERNistä kuuluu kummia. BBC:n uutiset tietävät kertoa, että siellä on saatu ensimmäiset havainnot valoa nopeammista hiukkasista. Siellä nimittäin saatiin neutriinokokeessa viitteitä siitä, että hiukkaset saapuivat maaliin etuajassa.

Uutiset eivät kertoneet, että onko kyse Tšerenkovin säteilystä vaiko hiukkasista, jotka todella liikkuvat valon tyhjiönopeutta vikkelämmin, mutta rivien välistä voisi tulkita, että jälkimmäisestä. No, takioneista on esitetty spekulaatioita, mutta niitä on pidetty vain science fictionina - ja nyt niistä on saatu todisteita.

Mutta tässä on käsitteellinen ongelma. Sellaisia ei kertakaikkiaan pitäisi ollakaan. Niiden lepomassa nimittäin olisi imaginaarinen, sillä tällöin Lorentz-muunnoskaavassa nimittäjä menee imaginaariseksi, mutta energia on reaalinen. Einsteinin yleinen suhteellisuusteoria - ja Lorentz-muunnoskaavat - kieltävät sellaisten olemassaolon, koska niiden mukaan c on suurin nopeus, minkä mikään hiukkanen voi saavuttaa ja mikä on informaationkulun rajanopeus, ja on mahdotonta mieltää, mitä imaginaarinen lepomassa oikeastaan voisi ylipäänsä merkitä.

Mutta mikäli havainnot todella pitävät paikkaansa, niin nyt on kaikki mahdollista. Samalla koko suhteellisuusteoria menisi uusiksi. Ja se olisi yhtä mullistava muutos kuin aikoinaan siirtyminen Newtonin mekaniikasta relativistiseen.

Joten pidätetään hengitystä. Todennäköisesti kyseessä on mittausvirhe.

Paremmat smialit

Britanniassa muuan walesilainen Simon Dale oli kyllästynyt alati kasvaviin asumiskustannuksiin ja rakentanut ikioman hobitinkolon eli smialin. Hinnaksi omalle kodille tuli 3000 GBP eli suunnilleen käytetyn auton hinta.

Mahtaisikohan onnistua Suomessa? Mitä sanovat rakennusviranomaiset, rakennustarkastajat, julkisivulautakunta ja palotarkastaja? Entä Suomen Tolkien-seura?

Mutta koska ruukinmatruuna on parantumaton romantikko, hänestä tuo smial on todella suloinen asumus.

Oi terve vapaus, sä kansain ihanuus

Vapaus on kaksiteräinen miekka.

Se antaa viisaalle ihmiselle mahdollisuuden toteuttaa itseään ja elää täysillä sekä kehittää itseään niin fyysisesti, älyllisesti kuin sosiaalisestikin kaikella, mihin vain resursseja riittää.

Mutta typerälle ihmiselle vapaus merkitsee mahdollisuutta piittaamattomaan porsasteluun, välinpitämättömyyteen elämäntapojen suhteen, kohtuuttomuuteen tajusteiden kanssa ja holtittomaan seksuaalikäyttäytymiseen.

Se, mihin äkillinen vapaus (työttömyys, eläkkeelle jäänti, lottovoitto, äkkirikastuminen, perintö jne) johtaa, riippuu paljon enemmän siitä, onko ihminen viisas vaiko typerä kuin siitä, onko hän sitä ennen ollut köyhä vai rikas.

Junttien juhlaa

Etsiessään referenssiä kalvinismin ihmiskuvasta ruukinmatruuna törmäsi havaintoon, jonka mukaan ahdasmieliset uskonot ovat junttien juttu ja toisaalta myös insinöörit tulevat todennäköisemmin junttien kuin juppien keskuudesta. Kantele.orgin mukaan Apollo 11 -lento oli "junttien juhlaa"; sitä suunnitelleista ja ohjanneista insinööreistä ja teknikoista suurin osa oli kotoisin Raamattuvyöhykkeen pikkukaupungeista ja junttiloista.

No. Sen ateistisempia olentoja kuin insinöörejä saa etsiä. Syy on siinä, että insinööreissä yhdistyy toisaalta syvä luonnontieteiden tuntemus mekanistiseen maailmankuvaan, ja toisaalta ihmisyys on tuntematon suure tekniikan miehen lineaarisessa yhtälöryhmässä.

Mutta ateismi on isäkapinaa - ja voit ottaa ihmisen pois uskonnosta, mutta et uskontoa pois ihmisestä. Maailman luterilaisimmat ateistit löytyvät Suomesta, ja samalla tavoin noita Apollo-lentojen insinörttejä elähdytti baptistinen, presbyteerinen ja reformoitu työmoraali ja etiikka. Vaikka suurin osa heistä varmasti oli täysin uskonnottomia, heissä kuitenkin oli hyvin syvässä se kotikasvatus, jonka uhreiksi he olivat kotiseuduillaan joutuneet.

Vaikka kuinka puhuisimme "luovasta luokasta" ja "luovasta työstä", tosiasia on se, että ainoaa todella sellaista luovaa työtä, jolla on jotain tosiasiallista merkitystä, tekevä luokka ovat insinöörit. Eivät suinkaan kirjailijat, näyttelijät, toimittajat, naistutkimus tai histfiilarit. Ainoastaan insinöörien työ luo verotuloja, lisäarvoa, talouskasvua, työpaikkoja ja uutta tietoa.

Ja insinöörit vain aniharvoin tulevat siitä taustasta, mitä suvaitsevaisto kutsuu "luovaksi luokaksi".

Toisin kuin yleensä luullaan, luovuus on helppoa. Kuka tahansa osaa luoda ja olla luova. Jollette usko, kysykää Damien Hirstiltä. Vaikeaa on samanaikaisesti olla luova ja luoda jotain uutta, toimivaa, käyttökelpoista ja tuotteistettavaa. Siihen vain aniharva intellektuelli tuntuu kykenevän.

Ei ole sattumaa, että Oulu nousi Nokia-buumin aikana yhdeksi Suomen merkittävimmistä teknologiakeskittymistä. Oulu on vankkaa lestadiolaisaluetta, ja lestadiolaisilla on omankaltaisensa työmoraali, etiikka ja näkemyskanta. Juuri lestadiolaisten ylijäämäpojista ovat Nokian insinöörit nousseet. Oma osansa on ollut myös suomalaisella peruskoulujärjestelmällä - ja vaikka kuinka alakoulun joukko-oppia bashattaisiin, niin Nokian ihme oli sen serendipiittinen seuraus.

Suomalainen teknologiateollisuus ja sen voittokulku on tähän saakka ollut junttien juhlaa. Aina siihen saakka, kunnes hintajohtaminen korvasi arvojohtamisen, ja teknologiaa alkoivat johtamaan ne ihmiset, jotka eivät sitä hallinneet, kun taas teknologian hallitseminen jäi niille, jotka eivät sitä johtaneet. Kun muoto syrjäytti sisällön ja käsienheiluttelu käpistelyn, soppa oli valmis.

Teknologia ja insinööritaito on ollut - ja todennäköisesti tuleekin alati olemaan - junttien juhlaa. Insinööriksi opiskelu on perinteisesti ollut työväenluokan ja alemman keskiluokan lasten herrahissi - suurin osa teknillisten opistojen ja korkeakoulujen opiskelijoista ei suinkaan tule herraskartanoista, vaan palkansaajien keskuudesta. Vain aniharvoin kukaan yläluokan tai "luovan luokan" jäsenistä vaivautuu likaamaan käsiään tai opettelemaan ufologisia ja nörttimäisiä insinööritaitoja. Palkansaajien keskuudessa arvostetaan käytännön osaamista, yläluokassa sitä halveksitaan. Ja Suomessa luterilaisena maana työtä on perinteisesti pidetty kutsumuksena. Tämä on protestanttisten kulttuurien junttiperintö.

Tämän perinnön merkitys tulee hyvin ilmi Nobelin tiedepalkinnoissa. Jos hyväksytään lähtökohdaksi, että Pohjoismaat, Saksa, Alankomaat, Iso-Britannia, Austraalia ja Yhdysvallat ovat henkiseltä perinnöltään leimallisesti protestanttisia, niin palkintojen jakautuminen on hätkähdyttävä. Melkein yhdeksän kymmenestä palkinnosta on mennyt näissä maissa tehdylle tutkimukselle. Jos Nobel ei mene juutalaiselle, niin se menee protestantille.

Akateemisessa maailmassa on kaksi kulttuuria. Toisaalta intellektuellien humanistinen kulttuuri, studiae, ja toisaalta luonnontieteilijöiden ja insinöörien luonnontieteellis-teknokraattinen kulttuuri, scientiae, ja näiden välillä on ylikäymätön kuilu. Jos Suomessa haluaa kulkea intellektuellina, niin se edellyttää yhdenmukaisia asenteita ja mielipiteitä, joista listan kärkipäässä on luterilaisen työmoraalin halveksinta; sehän on luovuutta kahlitsevaa. Intellektuelli leimaa kärkkäästi insinöörit ja laajemmin luonnontietelijät sivistymättömiksi moukiksi. Listan ehdoton ykkönen on tietysti amerikkalaisten ja amerikkalaisuuden pilkkaaminen.

Kannattaisiko Suomen johtavien intellektuellien joskus tehdä Helsingin-luokkaretki ravintola Kosmoksesta ravintola Zetoriin? Matkaa ei ole kuin about sata metriä (ja kaksisataa takaisin). Siellä he voisivat törmätä pesunkestävään junttiin, jonka protestanttisen ahkeruuden hedelmiä, kuten kännyköitä, intellektuellit käyttävät ahkerasti junttien pilkkaamiseen. Ja niin paljon kun Teuvo Hakkaraista halutaankin hänen junttiudestaan pilkata, niin hän on yrittäjä ja hän työllistää Viitasaarella kolmisenkymmentä muuta ihmistä. Samaa ei voi sanoa useimmista luovan luokan intellektuelleista.

Ruukinmatruuna tietää juurensa. Ja hän identifioituu pikemminkin juntteihin kuin intellektuelleihin, ja kokee enemmän yhteenkuuluvuutta insinööreihin kuin luovaan luokkaan. Eipä silti, juntillekaan ei ole kiellettyä olla luova tai harrastaa taiteita, kuten musiikkia tai runoutta. Mutta intellektuellien hyväksyntää sillä on turhaa hakea.

Vahinko, sillä juuri juntit tätä maata pystyssä pitävät. Eivät suinkaan intellektuellit.

Mudita

Buddhalaisessa konseptissa mudita tarkoittaa myötätuntoista iloitsemista jonkun toisen ihmisen onnesta. Se siis on käänteinen tunne toisaalta kateudelle (pahansuopuudelle toisen onnesta) että vahingonilolle (iloitsemisesta toisen epäonnesta).

Ja ruukinmatruuna koki tätä viime myöhäisillasta.

Ruukinmatruuna oli ajamassa pikatietä kotiin pimeällä, kun hän huomasi ohitseen pyyhältävän Porschen. Ensiarvaamalta tunne oli närkästys, mutta hän huomasi tutun rekisterinumeron.

Taloyhtiössämme muuan naapuri oli hankkinut upean auton, ja ruukinmatruuna ajatteli tuolloin ensimmäisenä että the price of toys separates men from boys, mutta samalla hän ajatteli ajamista tuolla autolla. Auto itsessään on kuin mekaaninen taideteos, ja sillä ajamisen täytyy olla yksi ns. elämän pikku iloja. Naapuri on nähnyt valtavasti vaivaa sen ostamiseen ja rahoittamiseen, ja sen ylläpito ja huolto vaatii oman vaivansa.

Ei, tuo Porsche ei tee ainakaan tätä naapuria kateelliseksi. Vaan iloiseksi naapurin onnesta ja siitä, että meillä on taloyhtiössä tällainen auto.

Ja mikäpä se on pimeällä pikatiellä luukuttaessa, kun ei ole muuta liikennettä ja voi päästää Stuttgartin tamman laukkaamaan iloisesti?

Geddy Lee kertoo jostain hyvin samankaltaisesta tunteesta oheisessa laulussa.

Näkyvä vaaleanruskea yksisarvinen

Yksisarviset ovat varmasti lohikäärmeiden ohella kaikkein rakastetuimpia taruolentoja, ja ruukinmatruuna, tehtyään ponitestin, havaitsi itsekin sisällään asuvan pikkuisen yksisarvisen. Edustaahan yksisarvinen viattomuutta, hurjaa feminiinistä voimaa ja puhtautta. Unikorni ei siis ole lainkaan korni uni. Eikä edes korni koni.

Mutta nyt kävi ilmi, ettei yksisarvinen ole lainkaan edes taruolento, vaan sellainen todella on olemassa. Ei ehkä sellaisena kuin millaiseksi tarut ja heraldiikka sen kuvaavat, mutta oheisessa kuvassa on kiistämätön yksisarvinen.

Legendoilla ja taruilla on hyvin usein todellisuuspohjaa, ja mutaatioita tapahtuu.

Ei-kristilliset uskonnot ja ihmiskuva

Ruukinmatruunaa pyydettiin tekemään se, mitä hän itse asiassa ajattelikin tehdä, eli tarkastella ei-kristillisten uskontojen ihmiskuvaa, ja hän ottaa käsittelyyn nimenomaan ei-pakanalliset uskonnot, koska polyteistisissä pakanauskonnoissa harvemmin on ylipäänsä olemassakaan sellaista käsitettä kuin "etiikka", puhumattakaan käsitteistä "oikea" ja "väärä", jonka ymmärtämistä pidetään kaiken etiikantajun pohjana. Yhteiskuntakäsityksemme lähtee siitä, että vain psykopaatit, mielipuolet tai vajakit eivät joko ymmärrä oikeaa ja väärää tai eivät piittaa sitä.

Ruukinmatruuna heitti ilmoille näkökulman että mitä negatiivisempi ihmiskäsitys, sitä positiivisempi yhteiskunta on uskonnosta tuloksena. Ja käsittelyyn otetaan viisi uskontoa: judaismi, islam, hindulaisuus, mahayanabuddhalaisuus ja theravadabuddhalaisuus. Jos joku tuntee vaikkapa dzainalaisuutta tai kungfutselaisuutta enemmän, niin kertokoon!

Judaismi lienee syytä käsitellä ensimmäisenä, sillä se on sekä kristinuskon että islamin emouskonto, ja jakaa kristinuskon kanssa saman pyhän kirjan eli Tanakhin - Vanhan testamentin siis. Mutta ikävä kyllä judaismi on kristinuskon kanssa kauniisti sanoen kurkussa kiinni sen erään synodin jälkeen silloin vuonna 90 ja välit ovat hyvin vihamieliset. Ei ole liioiteltua sanoa, että nykypäivän rabbiininen judaismi on UT:n ajan farisealaisuuden jälkeläinen. Niinpä judaismi hylkää Raamatusta kaiken sen, mitä kristinusko pitää osviittana ja sama päinvastoin.

Ruukinmatruuna ei käytä termiä juutalaisuus vaan judaismi, sillä "juutalaisuus" ja "juutalainen" on etninen epiteetti ja attibuutti. Termit "judaismi" ja "judaisti" viittaavat uskontoon. Ihminen ei voi olla juutalainen olematta juutalainen, mutta hän hyvin voi olla juutalainen olematta judaisti.

Judaismi lähtee siitä, että ihminen on pohjimmiltaan hyvä ja että ihmisellä on vapaa tahto. Judaismi ei allekirjoita perisyntioppia ja sivuuttaa ne raamatunkohdat, joissa ihminen kuvataan läpeensä pahaksi. Judaismissa yhteisöllisyys on hyvin tärkeää, ja marxismin ihmiskuva sai paljon vaikutteita Karl Marxilta, joka oli vanhaa rabbisukua - joskin hänen isänsä kääntyi luterilaiseksi. Ja koska ihminen on pohjimmiltaan hyvä, hän saa rötöksensä anteeksi kun sovittautuu niistä Talmudin määräämin rituaalein. Kuten kaikkiin muihinkin inhimillisen elämän kysymyksiin, kaikkiin - myös syntien anteeksiantorituaaleihin - vastaus löytyy tuosta 11 000 -sivuisesta, järkälemäisestä käsikirjasta. Olennaista on se, että ihminen kykenee omillaan täydellisyyteen.

Millaisen yhteiskunnan judaismi luo? Vastaus on, että teokratian. Nykyinen Israel on paljon enemmässä määrin teokratia kuin mitään muuta. Judaismi on lakiuskonto, joskaan ei lainkaan sieltä pahimmasta päästä, ja judaismin etiikka on legalismin etiikkaa. Vaikka vähemmistöinä ollessaan juutalaiset pärjäävät erinomaisesti, omana valtionaan Israel on onnistunut kauniisti sanoen suboptimaalisesti - se on jatkuvasti sodassa naapuriensa kanssa ja siellä uskonto ja sen säädökset kietoutuvat kuristajakäärmeen tavoin maalliseen lainsäädäntöön. Israelissa ei ole helppoa olla ateisti, puhumattakaan siitä, että olisi toisuskoinen. Tässä on jälleen tuo välimiesvähemmistön ongelma - vähemmistönä pärjätään mainiosti, omana valtiona sitten ei niin mainiosti. Mikäli USA ei kaataisi Israeliin fyrkkaa siinä missä EU Kreikkaan, Israel olisi bankrutissa alta aikayksikön.

Islam muistuttaa tässä suhteessa judaismia, mutta islam on paljon legalistisempi ja paljon totalitaristisempi kuin judaismi. Islam lähtee siitä, että ihminen on Allahin luomus ja sellaisena Allahille alisteinen. Islamin ihmiskuva on lopultakin positiivinen: islam ei tunnusta perisyntiä eikä syntikäsitettä samalla tavoin kuin judaismi tai kristinusko, vaan hyvä ja oikeamielinen muslimi - kirjaimellisesti "alistuja" - on sellainen, joka alistuu aivottoman robotin tavoin Allahin kaikkiin oikkuihin ja toimii kyselemättä ja pohtimatta että mikä tässä oikein on järkenä. Ihminen on siis pohjimmiltaan hyvä, ja vain al-Shaitanin oikut estävät ihmistä tottelemaan Allahia ja täyttämään hänen tahtoaan. Jos jossakin ihmisessä on pahuutta tai vääräuskoisuutta, hän on Saatanan vallassa ja niinsanotusti vapaata riistaa tällöin.

Islamiin liittyy olennaisena osana toisaalta predestinaation käsite ja toisaalta aivan pöyristyttävä fatalismi. Tapahtui mitä tapahtui, se on Allahin tahto eikä sitä ole kyseenalaistaminen. Mutta vaikka tässä on paljon yhtymäkohtia kalvinismin kanssa, ihmiskuva on täysin päinvastainen. Siinä, missä kalvinismi poikkeuksetta aiheuttaa hirvittävän sieluntuskan ja ahdistuksen, islam aiheuttaa aivan yhtä hirvittävän fanatismin ja ylimielisyydentunteen. Kenellekään ei liene yllätys, että islamilaiset yhteiskunnat edustavat inhimillisen onnen ja kehityksen skaalassa polaarista oppositiota kalvinistisiin yhteiskuntiin nähden.

Hindulaisuuden ihmiskuva on hyvin vaikea määritellä - pääsääntöisesti siksi, ettei hindulaisuudessa ole ihmiskuvaa lainkaan, ja hindulaisuus vaikuttaa länsimaissa yleensä muilla kuin omalla nimellään. Tämä on osa sen lähetysstrategiaa. Merkittävimmät hindulaisuuden ilmentymät Suomessa ovat jooga (voimistelumuoto on tosin eriytynyt puhtaaksi jumpaksi mutta pitkälle vietynä siinäkin törmää taustaansa), Krishna-tietoisuus eli harekrishnalaisuus, TM eli transsendenttinen mietiskely, antroposofia sekä siitä eronneet kristosofia (Suuomessa Pekka Ervastin kirjoitukset) ja Steiner-pedagogiikka.

Yhteistä näille kaikille on, että ne pyrkivät vapauttamaan ihmisen luovuuteen ja vapauteen. Tuon saman asian hindulaisuus selittää "hengellisemmin": ihminen kehittyy loputtomien jäileensyntymien kautta kohti täydllisyyttä kunnes vapautuu tuosta jälleensyntymisen kierteestä ja saavuttaa mokšaan eli yhtyy persoonattomaan maailmansieluun, Atmaniin. Hindulaisperäisten virtausten käsitys ihmisestä on se, että hän pystyy täydellisyyteen, ja kasvatuksen tehtävänä on löytää ne ‘koodit’, joilla nämä ihmisen hyvät ominaisuudet saadaan esiin. Ihminen ja ihmisen yksilöllisyys on vain pelkkää harhaa, mayaa - aivan samoin kuin kaikki tämänpuoleinen ja kärsimys yleensäkin.

Ihmisarvokäsitettä ja ihmiskuvaa ei hindulaisuudessa ole. Karman laki opettaa, että ihminen syntyy siihen asemaan kuin edellisessä elämässään on ansainnut - jos siis joku auttaa kärsivää ihmistä, hän tekee tälle tosiasiassa karhunpalveluksen, koska avullaan vain lykkää oikeudenmkukaisen tuomion toteutumista. Ihmisarvon sijasta on varsin usein esillä yleensä elämän yleinen kunnioittaminen. Silloin ei tehdä laatueroa ihmiselämän ja muun elämän välillä. Freukkarit sanoisivat asian samoin: Herra antoi, Herra otti, tyydy siihen hottentotti. Lopputulos on se, että ihmisiä kohdellaan usein hyvin tylysti ja julmasti, kun taas eläimiä - pyhät lehmät, pyhät rotat, pyhät apinat - voidaan kohdella hyvin kunnioittaen.

Hindulaisuus on luonut Intian. Sitä leimaavat hyvin syvät kastierot ja varakkuuserot, ja intialaisilla on ulkomaalaisten silmissä hyvin epärehellisen ja epäluotettavan maine. Hindulainen etiikka on suurelta osin sisäryhmä-ulkoryhmä-etiikkaa: sisäryhmän jäseniä kohtaan käyttäydytään moraalisesti, kun taas ulkoryhmäläiset ovat ns. vapaata riistaa. Mutta Intia on maailman suurin demokratia. [Ja ovathan eurooppalaiset intialaisten silmissä arjalaisia...]

Ei ole liioiteltua vetää yhtäläisyyttä hindulaisuuden ihmiskuvan ja kansallissosialismin ihmiskuvan välillä. Molemmissa ihmisillä oli hyvin samanlainen arvo ja käsitykset olivat pitkälti samat. Tämä ei ole sattumaa; Intia-mystiikka oli Saksassa hyvin korkeassa kurssissa ja varsinkin Heinrich Himmler tutki asiaa paljon.

Theravadabuddhalaisuus samoin kiistää perisynnin, mutta pitää ihmistä luonnollisessa tilassaan tietämättömänä ja taitamattomana - siis ikäänkuin vajakkina tai barbaarina. Theravada lähtee siitä ajatuksesta, että ihminen syntyy tähän maailmaan omilleen ja avuttomaksi - on ikiajoista jatkunut tietämättömyys mielen ja todellisuuden luonnosta, ja tämä on kaikkien ongelmien ja kärsimysten syy. Ihminen ei ole sen enempää paha kuin hyväkään. Taipumusta tuhoisiin tai rakentaviin tekoihin sitten voi olla, sillä ihmisellä on eläimen ruumis ja eläimen vietit, himot ja vaistot. Toisaalta, jokaisessa ihmisessä piilee valaistumisen mahdollisuus - siis vapautua kielteisistä ominaisuuksista, kuten vihasta tai ahneudesta. Me voimme tulla paremmiksi ihmisiksi kun vain ponnistelemme sen eteen! Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta.

Theravadaa on tarkasteltu varsin hyvin Dharmapisteessä. Tuo blogi on oikea aarre, ja jokaisen kannattaa käydä tutustumassa aiheeseen. Toisin kuin hindulaisuus, buddhalaisuus pitää tätä maailmaa aitona ja olemassaolevana, ja kärsimystä todellisena, mutta egoa harhana. Buddhalaisuus on tässä suhteessa hindulaisuuden looginen inverssi, ja juuri tätä käsitystä - että kaikki on vain mayaa -vastaan Siddhartha Gotama Buddha nousi. Sekä theravadaan että mahayanaan kuitenkin kuuluu karman laki: ihminen kärsii tekojensa seuraukset ennemmin tai myöhemmin, joko tässä elämässä tai tulevassa. Theravadaan ei kuulu karman välttäminen anteeksiannon kautta, mahayanaan kuuluu.

Theravadaa ei esiinny oikeastaan missään nykypäivänä täysin puhtaana. Ehkä voimakkaimmin theravadalainen yhteiskunta on Thaimaa - jossa kuitenkin Siddhartha Gotama Buddhan oppi on varsin ikävällä tavalla synkretisoitunut alkuperäiseen thaimaalaiseen pakanuuteen. Thaimaa on suoriutunut varsin hyvin, mutta silläkin maalla on omat epäkohtansa. Mutta verrattuna todellisiin teokratioihin, Thaimaa on mitä parhain maa länkkärin asua.

Mahayana on samoilla linjoilla, mutta polarisoituneempi. Se lähtee siitä, että ihmisen fyysinen olemus on pohjimmiltaan paha ja korruptoitunut, mutta jokaisessa ihmisessä (ja elävässä olennossa yleensäkin) on buddha-dhatu joka on pohjimmiltaan hyvä. Ja juuri tuo paha ja korruptoitunut ruumis peittää buddha-dhatumme ja aiheuttaa tuon luonnollisen ihmisen tietämättömyyden ja vajavaisuuden. Meidän tehtävämme täällä maan päällä on vapautua kaikesta fyysisestä ja maallisesta ja pyrkiä kohti vapautusta ja lopullista integraatiota tathaghata-garbhaan. Elämä on kärsimystä; ja kärsimyksen aiheuttaa elämänjano - ja elämänjano puolestaan kumpuaa materiaalisesta, biologisesta, eläimellisestä kehostamme, joka on loppuun saakka itsekäs - siis paha, sillä mitäpä pahuus on muuta kuin joko rajatonta mielipuolisuutta (Morgoth) tai rajatonta itsekkyyttä (Sauron) - kuten Tolkien asian ilmaisisi? Elämänjano sammutetaan Jalolla Kahdeksanosaisella Tiellä, joka sammuttaa myös kärsimyksen. Tällöin buddha-dhatumme vapautuu.

Buddha esitti neljä jaloa totuutta kärsimyksestä. Se on pessimistinen osa dharmaa. Optimistinen osa on, että valaistuminen on mahdollista, koska jokaisella elävällä olennolla on buddha-dhatu, buddhaluonto. Tämä buddhaluonto on jo itsessään täydellinen. Sogyal Rinpoche sanoo, "etteivät edes buddhat äärettömässä viisaudessaan voi tehdä sitä paremmaksi eivätkä aistivat olennot näköjään äärettömässä sekavuudessaan pilata sitä".

Mahayanan ihmiskuva muistuttaa suuresti toisaalta roomalaiskatolisuutta ja toisaalta luterilaisuutta, ja näillä uskonnoilla on enemmänkin yhtymäkohtia. Mahayana ei allekirjoita kalvinismin oppia täydellisestä turmeluksesta, mutta ei myöskään pidä ihmistä luonnollisessa tilassaan pohjimmiltaan hyvänä.

Mahayana on voimissaan Kaakkois-Aasiassa - maissa, jotka tunnetaan myös "taloustiikereinä". Raja theravadan ja mahayanan välillä on usein lähinnä veteen piirretty viiva, ja oppiriitoja on varsin vähän. Erimielisyydet koskevat lähinnä teologisia kysymyksiä ja luostarilaitoksen asemaa. Ikävä kyllä mahayanaa vaivaa sama synkretismi kuin theravadaakin. Mutta dharma on olennaisempaa kuin doxa tai praxis.

Havainto, jonka mukaan mitä negatiivisempi uskonnon ihmiskuva, sitä positiivisempi vaikutus sillä on yhteiskuntaan, tuntuisi pitävän paikkaansa myös ei-kristillisten uskontojen osalta.

Nelijakoinen Eurooppa

Ruukinmatruuna on todennut moneen otteeseen Marxin seisovan päälaellaan; sillä uskonto tekee yhteiskunnan eikä päinvastoin. Uskonto sanelee sen, millainen yhteiskunta on eikä päinvastoin.

Ja niinpä voimme aika hyvin jakaa Euroopan neljään - uskonnon ja sen mukaan kansanluonteen - perusteella. Koska Euroopan valtauskonto oli ennen kulttuurimarxistista mädättämistä ja demoralisaatiota kristinusko, voimme huoletta sivuuttaa tässä Euroopan islamilaiset osat, kuten Turkin, tarkastelussa pois. Mutta samalla voimme tarkastella ruukinmatruunan väitettä siitä, että mitä negatiivisempi ihmiskuva uskonnolla on, sitä paremman yhteiskunnan se luo.

Nelijakoinen Eurooppa on siis:

1. Kalvinistinen Eurooppa: Iso-Britannia, Pohjois-Ranska, Benelux-maat ja Sveitsi. Näissä maissa uskonpuhdistus pantiin toimeen Jean Calvinin oppien mukaan. Kalvinismi lähtee siitä olettamuksesta, että ihminen on pohjiaan myöten paha, turmeltunut, syntinen ja korruptoitunut ja siitä, että ihmisen ja Jumalan välillä on sotatila ja Jumala oletusarvoisesti vihaa koko ihmiskuntaa sen syntien takia ja jokainen ihminen on oletusarvoisesti tuomittu Helvettiin. Kuitenkin jostain käsittämättömästä armosta on valinnut joitakin harvoja pelastukseen ennen heidän syntymäänsä. Ihminen ei mitenkään voi omilla valinnoillaan, teoillaan tai uskollaan vaikuttaa loppusijoituspaikkaansa, joka on siis ratkaistu jo ennenkuin hän on edes syntynytkään. Tätä sanotaan predestinaatio-opiksi, ja sen pohja löytyy Roomalaiskirjeestä. Kalvinismi kiistää, että ihmisellä olisi vapaa tahto, vaan ihminen kykenee ainoastaan pahuuteen. Kalvinismin ydinkohdat voidaan tiivistää sanaan TERVA: Täydellinen turmelus - Ehdoton predestinaatio - Rajoitettu armo - Vastustamaton armo - Ainainen pyhitys.

2. Luterilainen Eurooppa Tähän kuuluvat Skandinavian maat, Suomi, Eesti, Saksa ja Latvia. Näissä maissa uskonpuhdistus toimeenpantiin Martti Lutherin oppien mukaan. Luterilaisuus painottaa myös ihmisen täydellistä turmeltuneisuutta kuten kalvinismikin, mutta ei lähde siitä, että ihmisen ja Jumalan välillä vallitsisi vihasuhde. Luterilaisuus painottaa kalvinismin tavoin sitä, että ihminen on itse kyvytön mihinkään hyvään ja painottaa monergismia, mutta kiistää kaksinkertaisen predestinaation (siis sen, että Jumala olisi etukäteen valinnut ne, ketkä joutuvat Helvettiin ja ketkä joutuvat Taivaaseen). Luterilaisuus painottaa voimakkaasti yhteisöllisyyttä ja yhteiskuntaa. Jumalan pyhän vihan sekä tulta ja tulikiveä roiskuvan JHWH:n sijaan luterilaisuus painottaa Tuhlaajapoika-vertausta; ihminen on /c:stä omillaan, mutta Herra kyllä kutsuu omiaan. Hieman yleistäen voidaan sanoa, että Lutherin ja Calvinin oppien eräänä erona on se, että Martti Luther säästi roomalaiskatolisen kirkon opista ja asioista suurimman osan eli sen, mitä Raamattu ei suoranaisesti kieltänyt. Jean Calvin taas poisti omasta kirkostaan kaiken, jota ei nimenomaisesti ollut Raamatussa määrätty.

3. Katolinen Eurooppa. Tähän kuuluvat Portugali, Espanja, Italia, Keski- ja Etelä-Ranska, Etelä-Saksa, Itävalta, Kroatia, Slovenia, Unkari, Tshekki, Slovakia, Puola ja Latvia. Nämä maat ovat Länsi-Rooman henkisiä perillisiä. Näissä maissa uskonpuhdistusta joko ei järjestetty tai se tukahdutettiin. Vallitsevana uskontona on roomalaiskatolisuus. Roomalaiskatolisuus painottaa synergiaa ja sen virallinen linja on ollut uskonpuhdistuksesta jälkeen semipelagiolaisuus, ja se painottaa anteeksiantoa ja armahtamista. Roomalaiskatolisuus katsoo perisynnin olevan vain taipumus syntiin, ei synti itse. Se on myös hylännyt predestinaatio-opin. Katolisuuteen liitetään usein dolce vita, elämäniloisuus ja positiivinen asenne sekä elämästä ja sen suomista nautinnoista nauttiminen.

4. Ortodoksinen Eurooppa. Tähän kuuluvat Venäjä, Valko-Venäjä, Ukraina, Serbia, Romania, Montenegro, Kypros ja Kreikka. Nämä maat ovat Itä-Rooman henkisiä perillisiä. Näissä maissa ei milloinkaan ollut uskonpuhdistusta. Ortodoksisuus on kautta aikojen painottanut hengellisyyttä ja ihmisen vapaata tahtoa. Se hylkää perisyntiopin täysin ja myös käsityksen siitä, että ihminen olisi mitenkään paha tai turmeltunut, ja nojaa pelastusopissa synergiaan.

Erilaisilla uskonnoilla on erilaiset moraalikäsitykset, ja juuri uskonto vahvemmin kuin mikään muu luo ihmisen moraalikäsityksen. Suomessa on maailman luterilaisimmat ateistit tässä suhteessa. Ensimmäisenä asiaan kiinnitti huomiota Max Weber kirjassaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, jossa hän tarkasteli erityisesti kalvinismia ja sen vaikutusta yhteiskuntaan ja liikemiestiikkaan - juuri kalvinistit ajoivat Sveitsissä, Hollannissa ja Britanniassa juutalaiset, jotka siihen mennessä olivat hallinneet finanssitoimintaa, ahtaalle - Siinä hän esitti, että kapitalismin syntyyn vaikutti kalvinismin predestinaatio-oppi, jonka mukaan taivaaseen pääsyyn ei voinut itse vaikuttaa. Kalvinistit tarvitsivat varmuuden pelastumisestaan, joten he ajattelivat, että maallinen menestys oli osoitus kuulumisesta pelastuvien joukkoon. Tämä Weberin mukaan osaltaan synnytti taloudellisen järjestelmän, joka myöhemmin jatkoi olemassaoloa uskontoon perustuneesta synnystään riippumatta. Weber myös myöhemmissä teksteissään repi marxilaisen kulttuurikäsityksen liisteiksi - Weber osoitti vastaansanomattomasti, että uskonto luo yhteiskunnan eikä päinvastoin.

Ja Weberin havainto on sataprosenttisen oikea. Kalvinismi luo joko hirvittävän sieluntuskan ja epätietoisuuden - tai sitten aivan pöyristyttävän ylimielisyyden ja fanaattisuuden, sillä predestinaatio-oppi on perustellusti täysin verrattavissa arpajaisiin. Koska kalvinismissa on tärkeänä osana menestyksen teologia - Jumala antaa valituilleen jo tässä maailmassa kaikkea maallista hyvää, kun taas Helvettiin predestinoiduille on jo tässä maailmassa osana köyhyyttä ja kurjuutta - toki jokainen haluaa pitää huolta siitä varmuudesta, että ainakin itse kuuluu pelastettujen joukkoon. Tämä sama näkyy luterilaisuudessa, mutta vähemmässä määrin; Luther puolestaan painottaa sitä, että työ on kutsumus ja että oman työn tekeminen hyvin on Jumalan palvelemista jo tässä elämässä. Ei ole sattumaa, että maailman parhaat insinöörit tulevat Saksasta, toiseksi parhaat Ruotsista ja kolmanneksi parhaat Suomesta.

Roomalaiskatolisuus ei tunnusta kumpaakaan käsitystä. Katolisuus tunnustaa sen, että ihminen on syntinen, mutta synnit saa anteeksi ripittäytymällä ja katumalla, ja ne on sen jälkeen kertakaikkisen anteeksiannettuja. Sen jälkeen kaikki riippuu ihmisestä itsestään, tekeekö hän syntiä vai ei; ja jos tekee, niin ne saa uudelleen anteeksi ripittäytymällä. Ortodoksisuus on vielä joustavampi tässä asiassa.

No. Perimmältään taloudessa kyse on talouspolitiikan etiikasta eli moraalisesta tapaopista, mikä kattaa hyvän ja huonon käytöksen säännöt sekä kyvyn noudattaa niitä. Ennen Immanuel Kantia tämä ymmärrettiin etupyydeoppina ja Kantin jälkeen velvollisuusoppina. Kant opetti, että moraalilaki on luonteeltaan ehdottomasti käskevä, moraalin ulkopuolisista seikoista riippumaton kategorinen imperatiivi. Moraalilaki on myös se nykypäivän markkinavoimien selkäydin, joka ohjaa tietoisesti tai tiedostamatta taloudessa toimivien käyttäytymistä.

On kiistämätön tosiasia, että protestanttiset maat edustavat maapallon ehdotonta hyvinvointieliittiä. Niissä on korkein elintaso, pienimmät tuloerot ja kaikilla mittareilla elämänlaatu on parasta. Kalvinismi painottaa individualismia, luterilaisuus yhteisöllisyyttä. Yksikään kalvinistinen maa ei milloinkaan ole ollut sen enempää sosialistinen kuin diktatuurikaan, ja kaikki luterilaiset maat ovat aidosti toimivia hyvinvointivaltioita. Kun samassa yhteiskunnassa elää protestantteja ja katolisia, protestantit ovat vauraampia, paremmin koulutettuja, korkeammalla yhteiskunnan hierarkiassa, terveempiä ja elävät pitempään. [Mutta heillä on enemmän psykiatrisia ongelmia kuin katolisilla ja korkeammat itsemurhaluvut.] Kärjistäen voidaan todeta kalvinismin tuottavan parhaan ja luterilaisuuden vähiten huonoimman yhteiskunnan. Katoliset puolestaan pärjäävät paremmin kuin ortodoksit. Mutta protestanttinen maailma ei milloinkaan ole tuottanut sitä samaa taiteellisuutta, tunteellisuutta, filosofiaa, elämästä nauttimista, iloisuutta ja juhlien sekä karnevaalien perinnettä kuin katolinen.

Kaikki EMUn kriisimaat ovat joko katolisen tai ortodoksisen etiikan eli moraaliteologian maita, ja niiden johtajat ovat kasvaneet katolisessa tai ortodoksisessa tapaopissa. Molempien kirkkojen sakramentteihin lukeutuu synnintunnustus ripittäytymällä ja sen välityksellä välitön syntien anteeksianto ehtoollisen yhteydessä. Vaikka sama käytös jatkuisi, ei tunnustukselle ja anteeksiannolle ole enimmäismäärää. Katolinen ja ortodoksi siis pelastuvat, aivan elämäntavoistaan huolimatta, kunhan muistavat vain pyytää Jumalalta anteeksi. Kalvinistisessa yhteiskunnassa tuo käytös on merkki siitä, että ihminen on predestinoitu Helvettiin ja luterilaisessa yhteiskunnassa tuo käytös on merkki ulkokultaisuudesta ja tekopyhyydestä. Kalvinistinen Jumala ei anna anteeksi kuin omille predestinoiduille valituilleen, ja luterilainen Jumala ei anna hairahteluja ja tekopyhyyttä anteeksi. Oheinen teksti on erinomaista luettavaa.

Protestanttinen etiikka näkyy toisenlaisena myös taloudenpidossa ja yrittäjyydessä. Protestanttinen moraaliteologia arvostaa rehellisyyttä ja läpinäkyvyyttä ja tuomitsee niiden selkärangattoman rikkomisen. Pisimmälle menevissä tuomioissa protestantit vaativat nyt katolisilta itsensä piiskaamista protestanttien edessä ylimääräisten vakuuksien muodossa. Luterilainen Jumala on juutalainen jumala - ankara, vanhatestamentillinen JHWH, joka toteaa että otsasi hiessä on sinun leipäsi ansaitseman - ja tätä etiikkaa luterilainen Suomi nyt sanelee epärehellisyyteen, anteeksiantoon ja dolce vitaan tottuneille ortodokseille ja katolilaisille.

Luterilaisille suomalaisille ei siis riitä velkaantuneiden maiden verotusmonopoli, vaan ko. mailta vaaditaan vielä ylimääräisiä takuita omasta velanmaksukyvystään. Suomalaiset itse eivät luota Välimeren maihin tippaakaan, vaan katsovat että he joutuvat lappaamaan rahaa Välimereen rekkalasteittain. Luterilaisen moraaliteologian kirkasotsaisimpia edustajia ovat sosialidemokraattien puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki. Myös brittien ja hollantilaisten huumorintaju on ollut äärimmäisen huono. Kalvinisti ei voi olla milloinkaan varma omasta pelastusvarmuudestaan; ei, vaikka mitä tekisi - ja sitä myötä kalvinistinen bisnesetiikka on äärimmäisen kovaa ja armotonta. Välimeren maat ovat menossa Helvettiin ja kalvinistit tietävät sen.

Kova, armoton ja julma jumalakuva ja julma ja armoton uskonto luo paradoksaalisesti varsin toimivan yhteiskunnan. Syy on siinä, että tällaisen uskonnon ihmiskuva on realistinen - ihminen on pohjiaan myöten paha; p*skiaiskuorrutteinen p*skiainen p*skiaistäytteellä. Mitä positiivisempi jumalakuva uskonnossa on, sitä positiivisempi myös sen ihmiskuva - ja sitä virheellisempi. Kaikki katoliset maat ovat enemmän tai vähemmän korruptoituneita ja tehottomia - ja ortodoksiset, kuten Kreikka, Venäjä ja Serbia, protestantteihin verrattuna varsinaisia p*rsläpiä. Katoliset ja ortodoksiset maat ovat alhaisen luottamuksen yhteiskuntia - luottamus kulkee vain erilaisissa verkostoissa ja verisukulaisten keskuudessa, kun taas yhteiskuntaan ja sen instituutioihin ei luoteta. Niinpä lähes jokainen katolinen maa on jossain historiansa vaiheessa ollut joko absolutismi, kuten Ranska, tai sotilasdiktatuuri, kuten Portugali ja Espanja, fascistisesta Italiasta puhumattakaan. Mutta Kreikkaa lukuunottamatta jokainen ortodoksimaa on joskus ollut kommunistinen - ja Itä-Rooman keisarikunta oli käytännössä maailman ensimmäinen kommunistivaltio. Sillä erolla marxismiin tosin, että Itä-Rooma oli teokratia, kun taas marxilaiset kommunistivaltiot ovat virallisesti olleet ateistisia. Mutta yhtä kaikki sekä katolisilla että ortodokseilla on suurempi taipumus fuskaamiseen kuin luterilaisilla ja kalvinisteilla. [Jo pelkästään aviorikostenkin tasolla.] Ja katolisilla ja ortodokseilla tämä valitettava taipumus fuskaamiseen pulpahtaa pintaan silloin kun sitä vähimmin kaipaisi.

Ja tämä filunkipeli kävi ilmi EMUa muodostettaessa. Kaikki ei-protestanttiset euromaat nimittäin petkuttivat. EMUa valmisteltaessa katoliset ja ortodoksiset maat käyttäytyivät epärehellisesti ja petollisesti kuin pokeripöydässä, kun taas Euroopan protestanttiset maat ymmärsivät naivisti olevansa ikään kuin rulettipöydässä, jossa pallo pyörii ja kaikki on avointa.

Mutta tässä oli yksi ongelma. Ei-protestanttiset maat nimittäin eivät kuitenkaan ottaneet huomioon, että myös toiset ei-protestanttiset maat huijasivat. Tilanne oli täsmälleen sama kuin Carl Barksin Aku Ankka -sarjassa Rahalla saa ja hevosella pääsee, jossa Roopen ostama ravihevonen osoittautui robotiksi, mutta niin osoittautuivat kaikkien muidenkin! EMUa haudottaessa pesän 17 munasta peräti 6 oli joko mätiä tai menossa sellaisiksi.

Ei ole sattumaa, ettei yksikään PIIGS-maa ole luterilainen eikä kalvinistinen.

Katolisten ja ortodoksisten maiden vivutus eli vedätys tapahtui harhauttamalla ja kiertämällä EMUn lähestymiskriteerejä. Protestanteilla ei ollut tietojen hankintaan muita keinoja kuin luottaa siihen, mitä katoliset maat itse ilmoittivat. Ja tilaisuus tunnetusti tekee varkaan. Vielä suurempi houkutus varkaudelle, petokselle, kavallukselle ja epärehellisyydelle on silloin, kun ei tarvitse pelätä taivaallista rangaistusta, vaan siitä selviää ripittäytymällä. Ei-protestanttiset maat käyttäytyivät kuin järjestäytynyt rikollisuus.

Eikä myöskään ole sattumaa, ettei yksikään kalvinistinen eikä protestanttinen maa ole milloinkaan tuottanut järjestäytynyttä rikollisuutta. Kaikki erilaiset mafiat, liigat ja rikollisorganisaatiot tulevat poikkeuksetta joko katolisisten, ortodoksisen tai juutalaisten keskuudesta. Irlannin Mob, Italian Mafia, Venäjän Mafija ja juutalaisten Kosher Nostra - kaikki sellaisten uskontojen ja kulttuurien tuotteita, joissa ihmiskuva olettaa ihmisen pohjimmiltaan hyväksi ja jaloksi.

EMU on kriisissä, ja ainoastaan luterilaiset ja kalvinistiset maat ovat terveitä - niissä talous on kunnossa, kiitos protestanttisen yhteiskunta- ja liikemiesetiikan. Jos terveet maat irtautuvat EMUsta, asettuu uusi jako samalle rintamalinjalle, mihin 30-vuotinen sota päättyi, kun protestantit ja katoliset lopettivat toistensa tappamisen. Se jakolinja elää edelleen Euroopassa. Kauniiksi lopuksi vielä loru 30-vuotisen sodan ajalta, ja Kreikan porsastelijat voivat miettiä tästä luterilaista liikemietiikkaa ja sen perusteita. Suomalaiset ovat pankkiireina ja liikemiehinä täsmälleen yhtä säälimättömiä, kylmiä, laskelmoivia ja armottomia kuin millaisina juutalaisia on perinteisesti pidetty.

Die Finnen haben hier gekommen
haben alles mitgenommen
haben Fenster eingeschlagen
haben Blei daraufgetragen
haben Kugel eingegossen
und alle Bauer ergeschossen.

Uustraditionalismin nousu

Ruukinmatruuna on lukenut nyt madonlukunsa modernismista - tuosta fascismin veljestä - ja postmodernismista, fascismin ja sosialismin äpärätyttärestä. Ja niiden rakennustaiteellisesta jälkeläisestä, funktionalismista. Hän tyytyy toteamaan Functionalism isn't. Sen enempää tyyli kuin käytännöllistäkään.

Konservativismiin kuuluu nojaaminen toisaalta kokemukseen ja toisaalta traditioon - siis kulttuurin kollektiiviseen muistiin ja kulttuurievoluutioon. Kulttuurievoluutio on lahjomaton voima; se kertoo että mikä toimii ja mikä ei, ja mikä on hyvää ja mikä huonoa. Modernismi hylkäsi nuo kaikki; tuhoisin seurauksin.

Mutta kun hommat on sörssitty oikein kunnolla ja ollaan kulttuurillisesti täydessä umpikujassa, ainoa oikea ratkaisu on siinä vaiheessa kääntää kelloa taaksepäin ja palata siihen pisteeseen, missä hommat alkoivat mennä pieleen. Ja miettiä, että mikä oikeastaan meni pieleen. Ja arkkitehtuurissa tällainen merkkipaalu on Le Corbusierin pamfletti Kohti uutta arkkitehtuuria. Le Corbusierin pamfletissaan esittämät arkkitehtuurin reformit johtivat katastrofiin.

Postmodernismin henki on anything goes, kaikki on hyväksyttävää, ja tästä hengestä myös arkkitehtuuri on saanut osansa. Ja koska myös modernistien aiemmin rikoksiksi julistamat asiat, kuten koristeet ja ornamentti, ovat postmodernismissa sallittuja, niin jotkut rohkeat arkkitehdit ovat päättäneet kokeilla, mitä saadaan aikaan yhdistettäessä 21. vuosisadan teknologia menneiden vuosisatojen traditioon.

Tuloksena on uustraditionalismi - arkkitehtonisen tradition yhdistäminen nykyaikaiseen teknologiaan. Uustraditionalismi pyrkii palaamaan siihen traditioon, joka katkesi modernismin ja fascismin myötä ja vastaamaan siihen kysymykseen, että miten arkkitehtuuri olisi kehittynyt 1920-luvun klassismista ilman modernismin painajaista?

Uustraditionalismin isänä voidaan oikeutetusti pitää Britannian Walesin prinssi Charlesia, joka vuonna 1984 aukaisi sanaisen arkkunsa haukkui brittiläisen arkkitehtuurin pataluhaksi ja totesi modernismin saaneen Britanniassa aikaan pelkkiä katastrofeja. Hän puhui voimakkaasti vuosisataisen tradition ja ihmislähtöisen suunnittelun puolesta. Ohessa snipetti Walesin prinssin puheesta:

For far too long it seems to me, some planners and architects have consistently ignored the feelings and wishes of the mass of ordinary people in this country … To be concerned about the way people live, about the environment they inhabit and the kind of community that is created by that environment, should surely be one of the prime requirements of a really good architect.

No. Arkkitehdit kautta Britannian hyökkäsivät apinanraivolla Walesin prinssiä vastaan. Ehkä kilteimmästä päästä olivat kommentit tuo mies ei ymmärrä arkkitehtuurista yhtään mitään (mikä tietenkään ei ole totta, sillä Charles on lukenut Le Corbusierinsa). Ja Walesin prinssistä tuli kirosana kaikkialla arkkitehtiyhteisössä. [Kuriositeettina todettakoon, että ruukinmatruunalla on korttipakka "Play Architecture", jossa jokereina ovat Jacques Derrida ja prinssi Charles. Alvar Aalto on herttakuningas.]

Mutta hänen alamaisensa avasivat sekä silmänsä että korvansa. Walesin prinssi oli auktoriteetillaan sanonut jotain sellaista, jonka he itse olisivat halunneet sanoa jo kauan aikaa sitten ääneen: nykyarkkitehtuuri on ikävystyttävää, rumaa, epäkäytännöllistä ja kolhoa. Saruman oli turmellut Konnun.

Ja Walesin prinssi heitti ilmoille haasteen. Onko mahdollista luoda arkkitehtuuria, joka on samalla kaunista, käytännöllistä, ihmisläheistä, traditionaalista ja yhdistää perinteen ja nykyajan teknologian?

Tuloksena oli Poundbury. Ohessa kuvagalleria aiheeta. Poundbury on Dorchesterissa, Dorsetshiressä sijaitseva taajama, joka on suunniteltu Walesin prinssi Charlesin ideoiden ja uustraditionalistisen arkkitehtuurin pohjalta. Lähtökohtina tuli olla esteettisyys, ihmisläheisyys, kauneus ja toimivuus yhdistyneenä brittiläiseen traditioon. Uustraditionalismi oli syntynyt.

[Prinssi Charles ei voi kuninkaana ainakaan olla huonompi kuin monet hänen kansalaisensa pääministereinä. Ainakin hän ajattelee hallintoalamaisiaan.]

Arkkitehdit kautta Britannian olivat kauhuissaan. Menneisyyttä! Pastiššeja! Feikkiä! Sieluton myyttisen menneisyyden museo! Kitschiä! Keskiluokan ghetto! Kaoottinen sekasotku eri vuosisatojen tyylejä ravistettuna ja sekoitettuna keskenään! Täysin sydämetön, anarkistinen ja kuriton yritys palata menneeseen!

Mutta asukkaat tykkäävät. Kaikkein lahjomattomin arkkitehtuurin kritiikki ovat asuntomarkkinat. Poundburyn asunnot ovat hyvin haluttuja - ja kalliita. Kysyntä on nostanut hinnat ylös, ja se on osoittanut Walesin prinssin olleen oikeilla jäljillä - ihmiset eivät kaipaa radikaaleja, rohkeita ja tulevaisuuteen kurottavia megalomaanisia ratkaisuja, vaan kauneutta, traditiota, ihmisläheisyyttä ja sellaista arkkitehtuuria, joka yhdistää heidät menneisiin vuosisatoihin ja tuleviin - sekä toisiinsa. Arkkitehtien kritiikkiin asukkaat ovat vastanneet julmasti: Why do some people have an aversion to buildings that at least try to be attractive? Plate glass and concrete have disfigured too many of our cityscapes.

Miksi me rakastamme Tallinnan Vanhaakaupunkia, mutta kartamme Lasnamäkeä ja haluamme Mustamäestä pois heti kun toriostokset on tehty? Vanhakaupunki on kaoottinen sekamelska eri aikakausia ja tyylejä ja tekniikoita. Siksi se onkin niin orgaaninen, evolutiivinen kokonaisuus, ja ennenkaikkea siellä on evoluutio läsnä ja sieltä puuttuu revoluutio. Sieltä puuttuvat pyramidit, pallot, kartiot, särmiöt ja kuutiot - siis ne lecorbusiaaniset ratkaisut, joiden läsnäolo hallitsee Mustamäessä ja Lasnamäessä. Ja Poundbury on yritys kohti tätä samaa orgaanisuutta, evolutiivisuutta ja elollisen maailman kaoottisuutta. Se on elävä kokonaisuus ja se huokuu elämää.

Uustraditionalismin primus motor on kauneus ja estetiikka. Niissä pyrkimys on ihmisläheiseen arkkitehtuuriin ja mahdollisimman vähimmin huonoon lopputulokseen. Uustraditionalistiset rakennukset voivat olla yhdentekeviä, sovinnaisia ja mitäänsanomattomia. Mutta ne eivät milloinkaan ole rumia, etovia, aggressiivisia, vihamielisiä, totalitaristisia tai kylmäkiskoisia. Ne voivat olla kulisseja TV-sarjasta Merilinja, mutta ainakaan ne eivät ole kulisseja elokuvasta Kellopeliappelsiini. Ne on suunniteltu niin, että Jari ja Jaana Keskiarvo viihtyvät niissä ja kokevat ne omikseen. Parhaimmillaan uustraditionalismi luo uutta traditiota - uusia kauneusarvoja, uutta käytännöllisyyttä, uutta vuosisataisesta traditiosta kumpuavaa estetiikkaa ja linkkaa menneisyyden nykyisyyteen. Nikolas Lloyd on tarkastellut asiaa täällä. Ja amerikkalainen reaktio täällä.

Sanokaa ruukinmatruunaa höpsöksi naiseksi tai parantumattomaksi romantikoksi, mutta Poundburyn keskustori on juuri sen näköinen, että se suorastaan kutsuu markkinoita, spontaaneja tapahtumia tai torikahviloita luokseen. Se ei ole liian iso eikä liian pieni, ja rakennukset ovat miellyttäviä katsoa.

Uustraditionalismi on huonoimmillaankin vain kuten säveltämistä pentatoniassa. Pentatonian kanssa ei voi epäonnistua. Sävelmästä voi pentatoniassa tulla mitäänsanomaton, mutta siitä ei voi tulla huono eikä ruma.

Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Skandinaviassa seurattiin perässä. Tuloksena olivat Jakriborg Lundissa, Ruotsissa ja Kartanonkoski Vantaalla, Suomessa.

Sekä Jakriborg että Kartanonkoski kumpuavat skandinaavisesta maaperästä, skandinaavisista perinteistä - ja ennenkaikkea skandinaavisesta ilmastosta, joka on kova, armoton, julma ja jota leimaavat äärimmäiset sääilmiöt. Jakriborg edustaa eteläskandinaavista runsassateisen ilmaston perinnettä. Katot ovat harjakattoja - ja jyrkkiä sellaisia, sillä Tanskassa ja Skoonessa sataa paljon, ja jyrkkä harjakatto vie sadeveden nopeasti pois. Jakriborg on tietoisesti suunniteltu muistuttamaan vanhoja hansakaupunkeja ja niiden traditiota. Se on saanut pilkkanimet "keskiluokan Christiania" ja "2000-luvun Visby", sillä se eittämättä tuo Visbyn mieleen. Mutta asukkaat tykkäävät - sinne asuntoihin on liki vuoden jono. Kartanonkoski puolestaan tuo mieleen 1920-luvun klassismin ja vanhemmankin uusklassistisen suomalaisen rakennusperinteen - ja se tuntuu hyvin elävältä paikalta. Oheinen artikkeli on karua luettavaa, ja päättyy julmaan kysymykseen: Tulokset herättävät kysymyksen, miksi yhä rakennetaan yltiömoderneja asuintaloja, kun suomalaiset selkeästi tuntevat kaipuuta vanhahtavampaan tyyliin? Ja sekä Jakriborg että Kartanonkoski ikäänkuin ulottavat juurensa skandinaaviseen maaperään ja traditioon, ja imevät siitä elinvoimansa. Ne eivät ole valheellisia pastiššeja, vaan jatkumoa sille traditiolle, joka katkesi 1930-lukuun. Suomi24:ssä, siis kansakunnan vessanseinällä ihmetellään samaa asiaa julmasti. Nimimerkki "hmmm" kirjoittaa:

Mistä ihmeestä tulee suomalaisten arkkitehtien pakottava tarve yrittää luoda aina uutta? Se taotaan ilmeisesti jo opiskellessa päähän. Mutta mistä se johtuu?

Valtaosa suomalaisista ei halua asua arkkitehtien mitä erilaisimmissa kulmikkaissa ja nk. moderneissa kokeilutaloissa, vaan jo kymmeniä ja satoja vuosia sitten hyväksihavaituissa perinteikkäissä talomalleissa. Tämänhän kertoo jo sekin, että Kannustalon perinnetalot ovat vuodesta toiseen halutuimpia talomalleja. Ja toisena esimerkkinä on Kartanonkoski Vantaalla, jossa asukkaat ainakin itse viihtyvät.

Suomi on täynnä slummiutuneen ja ränsistyneen näköisiä omakoti- ja kerrostaloalueita, jotka ovat olleet aikansa arkkitehtien moderneja luomuksia. Monessa näissä vallitsee nykyään pysähtyneisyyden tunnelma, joka vie ajatukset vanhaan usein epäonnistuneeseen suunnitteluun näin jälkikäteen ajatellen. Jotenkin suomalaiset arkkitehdit omassa uuden luomisen pakostaan luovat kokoajan arkkitehtuuria, joka ei kestä pitkällä aikavälillä katsomista.

Hän on havainnut saman kuin ruukinmatruuna: eilispäivän moderni on tämän päivän banaali ja huomisen triviaali, ja ylihuomenna se voidaankin jo purkaa.

Luovuus ja originaalius on helppoa. Jollette usko, kysykää Damien Hirstiltä. Sensijaan se, että luova ja originaali olisi samanaikaisesti sekä hyvää, toimivaa, kaunista, esteettistä ja kestävää, onkin sitten hiukan vaikeampaa. Tai kuten eräs kirja-arvostelu totesi: Kirjassa on paljon sekä hyvää että originaalia. Ikävä kyllä se, mikä on originaalia, ei ole hyvää, ja se, mikä on hyvää, ei ole originaalia.

Ruukinmatruuna ei olisi nörtti, ellei hänellä olisi omia ja vahvoja sekä perusteltuja mielipiteitä (kilteillä kympin tytöillä ei sellaisia ole), ja niinpä hän haluaakin vastata omalta osaltaan uustraditionalismin kritiikkiin. Jos skippaamme modernismiiin liittyvän isojen alkukirjainten ja välimerkkien karttamisen, niin ruukinmatruuna vastaa:

mikä siinä kartanonkoskessa ihmisiä oikein miellyttää?? sehän todella näyttää pelkiltä kuorilta joissa on mansardikatto ja vähän pyöreää ikkunaa siellä täällä.

RM: Siinä miellyttää sekä estetiikka että traditio. Kartanonkosken talot ovat yksiselitteisesti sekä miellyttäviä silmälle että juureutuvat suomalaiseen traditioon. Alue on hyvin suunniteltu. Mansardikatto ja pyöreät päätyikkunat ovat ominaisia perinteiselle suomalaiselle kaupunkiarkkitehtuurille. Mitä kuoriin tulee, niin ainakaan kyseessä eivät ole lecorbusiaaniset harmaat tasakattoiset betoniset ja lasiset pakkilaatikot, joita noin 90% nykyarkkitehtuurista on.

kartanonkosken yhteydessä puhutaan paljon viihtyisyyden merkityksestä. ei se viihtyisyys niinkään siitä perinteisestä rakennustyylistä tule vaan ainakin tässä tapauksessa koen viihtyisyyden välittyvän voimakkaiden värien ja intiimin katutilan kautta.

RM: Joka puuttuu täysin modernistisesta arkkitehtuurista. Ellet usko, kannattaa lukea se Le Corbusierin manifesti - joka on kuin käsikirja fasismiin. Perinteinen rakennustyyli on tässä tärkeä osa viihtyisyyden lisäämisessä mainitsemiesi asioiden kanssa.

mikä teitä "taviksia" vaivaa?? ei uutta rakennuskantaa yksinkertaisesti voi luoda tekemällä uutta joka jo valmistuessaan on vanhaa. se on arkkitehtietiikan vastaista. suunnittelevien arkkitehtien tulee luoda uutta kaupunkikuvaa joka vastaa tämän päivän tarpeita ja ihanteita. toisin sanoen tyyli on kulttuurisidonnainen. se, ovatko arkkitehdit onnistuneet tässä, on eri asia. mielestäni ovat ja eivät.

RM: Meitä vaivaa genetiikka. Estetiikan taju on syväkoodattu geeneihimme, ja sellainen silmä, jota ei ole muokattu koulun penkillä, reagoi vaistonvaraisesti pitämään traditionaalista arkkitehtuuria kauniina. Ja siihen on syynsä - vuosisatainen, ehkä tuhantinen, traditio, joka on ankaralla kädellä karsinut arkkitehtuurista pois kaiken sen, minkä ihmissilmä kokee rumaksi ja jättänyt jäljelle sen, mitä se kokee kauniiksi. Ihminen voidaan aivopestä näkemään ruman, banaalin, ikävän ja megalomaanisen kauniina, mutta se on fuulaa.

Uuden luominen, jos tuloksista ei tarvitse välittää, on helppoa. Uuden, kauniin, toimivan, esteettisen ja kestävän luominen on pahuksen vaikeaa, ja tulos on yleensä rumaa, epäfunktionaalista, epäesteettistä ja käsiin hajoavaa. Jos siihen ei kykene, kannattaa pelata varman päälle ja nojata traditioon - siihen vuosituhantiseen traditioon, jonka varmasti tiedetään toimivan. Hyvä arkkitehti, samoin kuin hyvä artesaani, nojaa 85% traditioon ja 15% luovuuteen.

Kertaustyylit ovat arkkitehtuurissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Tämä osoittaa väitteen "ei voida luoda uutta joka jo syntyessään on vanhaa" vääräksi. Mikäli tämä pitäisi paikkaansa, Engelin voidaan katsoa epäonnistuneen Helsingin keskustan uusklassismissa. Tai uusrenessanssin, uusgotiikan ja traditioon pohjaavien tyylien olevan pelkkää stiiknafuuliaa, niin mikäpä siinä, mutta taiteentuntijat eivät ajattele noin. He ajattelevat arkkitehtien ammentavan energiaa traditiosta.

Kartanonkoskea ei ole suunniteltu vanhaksi. Se on suunniteltu traditionaaliseksi. Se on suunniteltu sellaiseksi, millaista arkkitehtuuri olisi, jos traditio olisi jatkunut 1920-luvulta eikä katkennut 1930-lukuun, fasismiin ja modernismiin.

Hyvä arkkitehti ei suunnittele tätä päivää varten, sillä tämä päivä on ohikiitävä hetki. Hän suunnittelee tämän päivän tarpeisiin menneisyys mielessään ja tulevaisuus silmälläpitäen. Konservatiiville pienin aikayksikkö on sukupolvi. Tietysti, jos arkkitehtuuriin halutaan tuoda elinkaariajattelu ja lähdetään siitä, että rakennukset suunnitellaan vanhenemaan ja purettaviksi 20 vuoden elinkaaren jälkeen kuten Wal-Mart omien myymälöidensä suhteen, eikä niiden edes ajatella olevan taideteoksia vaan laatikoita, ne voidaan suunnitella ainoastaan tätä päivää varten.

myös modernin arkkitehtuurin keinoin voidaan luoda viihtyisää elinympäristöä. vrt. esim. pikku-huopalahti. huomattavasti viihtyisämpi kuin kartanonkoski, tosin jo yli 10 vuotta vanha projekti - mutta toimii yhä! viihtyvyyttä saadaan väreillä, erilaisilla näkymillä ja katutilan rajauksella. on hienoa, että autoille ei ole tehty erillisiä parkkipaikkoja vaan ne on pysäköity kadunvarrelle tai autotalleihin. ja katutasossa on palveluita.

RM: Pikku-Huopalahti onkin askel parempaan sitten lähiörakentamisen, mutta Pikku-Huopalahden ongelma on mitäänsanomattomuus, triviaalius ja kalseus. Paljaat pinnat ja ornamentin puute henkivät kuolemaa, elottomuutta ja epäorgaanisuutta. Toki Pikku-Huopalahti on paljon enemmän toimiva asumiskone kuin vaikkapa Lasnamäe, jossa Le Corbusierin ideat toteutuvat paljon täydellisemmin.

Todettakoon näin, että vandaalin silmää ei voi lahjoa. Vandaali havaitsee välittömästi huonon ja vastenmielisen. Tägi ja graffiti ilmestyvät heti sinne, missä on tyhjää, ikävää ja aggressiivista paljasta ja korutonta pintaa. Le Corbusierin argumenttiin tiiliseinällä ei ole olemassaolon oikeutta graffitisti vastaa siihen omalla modernistisella non-figuratiivisella taiteellaan oman vastalauseensa.

tämän hetken aatteellinen trendi on keskiaikainen katutila jossa on sattumanvaraisuuden tunnelmaa. valitettavasti se ei ole vielä levinnyt käytäntöön kovinkaan laajalle. uskon sen ajan vielä muutaman vuoden päästä tulevan.

RM: Ja juuri tämä tulee esiin niin Poundburyssä, Jakriborgissa kuin Kartanonkoskellakin. Traditio liittyy nykyaikaan ja tulevaisuuteen.

nyt unohtakaa se v***n kartanonkoski ja vaatikaa tähän aikaan ja kulttuuriin sopivaa hyvää arkkitehtuuria selkeine pintoineen ja suurine ikkunoineen. sitä me kaikki kuitenkin loppujen lopuksi haluamme.

RM: Ei, ei, ja vielä kerran ei! Sitä me nimenomaan emme halua! Selkeät pinnat ovat epäluonnollisia, ja ne huokuvat aggressiota, vaaraa, keinotekoisuutta ja kuolemaa! Luonnossa selkeä, paljas pinta esiintyy vain kuoleman yhteydessä. Autiomaa, aavikko, lumihanki, jäätikkö, kalliolaakio. Ne ovat selkeitä - ja erittäin kuolleita - pintoja, ja ne kertovat vaarasta. Selkeä - kalsea - pinta on aggressiivinen, vaaran signaali; ja sellaisena se vetää puoleensa vandalismia. Ihmissilmä pelkää selkeää pintaa - se on syväkoodattu meihin - ja elävässä luonnossa ei siksi ole selkeitä pintoja, vaan fraktaalien leikkiä. Siksi vähäinenkin ornamentti, joka rikkoo selkeän pinnan, tekee siitä elävän, orgaanisen - ja lämpimän. Pinta ei enää ole kylmäkiskoinen ja aggressiivinen, vaan signaloi elämää.

Suuret ikkunat? Kuinka moni ihan oikeasti haluaa asua vitriinissä? Ikkunasta nimittäin näkee molempiin suuntiin, ja ihminen haluaa säilyttää intimiteettinsä. Me emme mielellämme elä ekshibitionistisesti, ja siinä missä selkeät pinnat vetävät puoleensa vandaaleja, suuret ikkunat vetävät puoleensa tirkistelijöitä ja uteliaita silmiä. Valo voidaan toteuttaa jakamalla suuret ikkunapinnat osiin, ja erkkerien kautta. Ne toimivat kuin kuperat linssit, keräten ja kooten valon.

umpikortteleita ja liiketiloja katutasolle. autoja varten ei enää asfalttikenttiä vaan jokin muu ratkaisu esim. kadunvarsipysäköinti tai maanalainen parkkihalli.

RM: Eikö tähän ole juurikin uustraditionalistisessa arkkitehtuurissa pyritty? Mikä siinä on niin kamalaa, vastenmielistä tai pahaa?

ns. perinnetyyliset talopaketit pannaan. harjakattoa voidaan käyttää myös modernissa arkkitehtuurissa. ja erkkereitä.

RM: Menepä kertomaan se Le Corbusierille. Tai kenelle tahansa modernistille. Sieltä tulee röhönauruinen vastalause. Kaikesta siitä huolimatta, kuinka pahasti modernismi on epäonnistunut.

Mutta markkinatalous on lahjomaton arkkitehtuurikriitikko. Jos perinnetyyliset talopaketit menevät kaupaksi, se tarkoittaa että niitä pidetään haluttuina ja niitä halutaan ostaa. Ne ovat siis hyvää arkkitehtuuria, sanoipa arkkitehtien itsensä äänitorvi mitä tahansa. Markkinatalous ratkaisee jälleen. Kartanonkosken rakennuskustannukset olivat 10% korkeampia kuin muualla, mutta asunnoista maksetaan 50% korkeampia hintoja kuin muualla.

Estetiikka myy. Kauneus myy. Symmetria, harmonia, tasapaino. Ornamentiikka. Ne myyvät - ei originaalius, ennakkoluulottomuus, radikaalius. Eilisen moderni on tämän päivän banaali ja huomisen triviaali, kun taas traditionaalinen on ajatonta, ja se kestää isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle.

Tästä on kyse uustraditionalismissa. Ja nyt ruukinmatruuna mielellään kuulisi myös niin grynderien kuin arkkitehtienkin kommentteja asiaan.