Rikollisten reviirit

Hesari tietää kertoa, että romanialaiset romanikerjäläiset vahtivat reviirejään tiukasti. Helsingin keskustassa kerjäävät Romanian romanit pitävät tiukasti kiinni omista reviireistään. Helsingin Sanomien toimittaja tekeytyi kerjäläiseksi ja yritti asettua kerjäämään romanikerjäläisten suosimille, yleisörikkaille alueille. Havainto oli, että romanit puolustivat reviirejään vierasta vastaan - toimittaja ajettiin useimmissa tapauksissa pois kerjäyspaikalta.

Hesari tiesi jokin aika kertoa, että he eivät suvaitse ketään spermanaamoja - edes romanialaisia valkolaisia - omilla mestoillaan. Romanien reviiririidat kärjistyivät kaksi viikkoa sitten. Yöllä tapahtuneen takaa-ajon päätteeksi seitsemän Romanian romanin joukko pahoinpiteli Helsinkiin tulleen maanmiehensä, ei-romanin, sairaalakuntoon rautatientorilla. Poliisille romanialainen kertoi myöhemmin, että väkivallassa oli kyse tuhannen euron suojelurahasta, jonka asettuminen romanien reviirille olisi maksanut.

Tähän ollaan tultu. Romanien toiminta on aivan puhdasta mafiameininkiä. Paitsi että se rikkoo Järjestyslain 3§ vastaan, se täyttää myös kaikki järjestäytyneen rikollisuuden tunnusmerkit - sen, jolta suojelemisen katsotaan olevan valtion kaikkein triviaalein ja perustavimmanlaatuisin tehtävä.

Miksi ihmisillä on rajoja, vaikka linnut saavat lentää vapaasti? Siksi, että linnuillakin on reviirinsä, joita ne puolustavat tiukasti ja henkensä kaupalla. Siksi valtioilla on rajat - ne määrittelevät kansojen reviirit, ja jos rikolliset saavat levittäytyä vapaasti ja perustaa omia reviirejään, valtio on pettänyt kaikkein triviaaleimman velvollisuutensa ja sen hallintoalamaisilla ei ole enää mitään velvollisuutta totella valtiota. Juuri tämän vuoksi aseenkanto on yksi kaikkein tärkeimpiä vapauksia: että ihminen voi puolustaa itseään ja perhettään rikollisilta silloin kun valtio ei kykene tai halua siihen.

Linnut saavat lentää vapaasti, koska ne a) kuuluvat suomalaiseen ekosysteemiin ja b) niiden tulo voidaan estää vain laittamalla Gatling-konekiväärejä kilometrin välein rajalle ja antamalla käsky ampua. Mutta samaan hengenvetoon voidaan kysyä, onko hyvä idea, että kampamaneetit, rotat, virukset ja koloradokuoriaiset saavat liikkua vapaasti?

Muistin virkistykseksi: Silloin, kun maassa on toimiva sosiaaliturva, niin rahan antaminen kerjäläiselle on väärää empatiaa, ellei kyseessä ole mendikantti, ts. kerjäläismunkki tai -nunna. Kukaan ei saa karmaansa kevennettyä antamalla rahaa ei-mendikantille kerjäläiselle, ja sitä varten on olemassa sosiaaliturva että hädänalaisia autetaan niin, ettei kenenkään ei-aidon muka-munkin tai muka-nunnan tarvitse kerjätä.

Ja nuo romanialaiset rikolliset eivät ole hädänalaisia.

Tanskanmaassa on jotain mätää, osa IV

Ei, ruukinmatruuna ei nyt viittaa Tholstrupin meijeriin ja herkullisiin tanskalaisiin homejuustoihin, vaan toiseen herkkuun, johon ruukinmatruuna on tykästynyt.

Tanska nimittäin on kieltänyt Marmiten vähittäismyynnin. Sitä saa myydä enää luontaistuotekaupoissa ja erillisellä luvalla.

Kaikille vegetaristeille, briteille ja australialaisille on varmasti tuttu tuo vitamiinipommi nimeltään Marmite - tai kuten ausseissa sitä kutsutaan, Vegemite. Se on hyvin voimakkaan makuista - sitä valmistetaan oluthiivauutteesta - mutta siinä on runsaasti vitamiineja ja kivennäisiä. Niinpä Tanskan terveysviranomaiset päättivät kieltää sen terveyssyistä - rasvaliukoisista vitamiineista kun voi saada myrkytyksen, jos niitä syö liikaa, ja tanskalaiset olivat aivan oikeasti huolissaan Marmitella mässäilystä. Mutta uskokaa tai älkää, Vegemite on ihan oikeasti hyvää. Sitäpaitsi se säilyy mökillä tai merelläkin avaamattomana huoneenlämmössä vaikka maailman tappiin saakka.

Ruukinmatruuna tyytyy tähän siteeraamaan Men at Workia.

Buying bread from a man in Brussels
He was six foot four and full of muscles
I said, "Do you speak-a my language?"
He just smiled and gave me a vegemite sandwich

Kesäaikablues

Kelloja on jälleen siirretty ja olemme normaaliajassa. Mikä tarkoittaa, että päivän valoisa aika on jälleen tuntia lyhyempi, sillä ihmisen elämä on painottunut iltaan. Aurinko laskee jo neljän pintaan.

Ruukinmatruuna on vakaasti sitä mieltä, että voisimme siirtyä kokonaan kesäaikaan ja unohtaa koko talviajan. Venäjä teki niin, ja venäläiset saavat nauttia tunnin verran pitemmästä valoisasta ajasta.

Tässäpä ruukinmatruunan oma kannanotto aiheeseen, eli Summer Time Blues. Sävel on siis Summertime Blues.

I'm gonna rise up so early in this morning
It's switching back to wintertime, so I will give this warning
when clock strikes three - the time is really two -
a lot of adjusting is next morning there to do
Sometimes I wonder what I am gonna do -
Daylight Saving Time or the Summer Time Blues!

The Fall is hitting hard and the evenings growing darker
In Summer it was light all night but shadows are now starker
November has now come and the days are all too short -
Fair dinkum! It's that way when you live at sixty North!
It's pain to switch the clocks and VCR - that, too
It's Daylight Saving Time or the Summer Time Blues

For the next five months there's sunlight by the ration
It's UTC+2 for the whole Finnish nation!
But when it's end of March, it's the vernal equinox -
Oh, darn it! Losing sleep one hour really sucks!
But up here in the North we'll have sunlight then for good
It's Daylight Saving Time or the Summer Time Blues

Kypsänä karppaamiskohusta

Vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta on tullut 2010-luvun skandaali. Virallisterveellisen ruokavalion asiamiehet ovat painaneet paniikkinappulaa ja nostaneet kohua. Nyt pelotellaan niin syövällä, sydäntaudeilla, kihdillä kuin nivelrikollakin. Johon sitten VHH:n puolustajat ampuvat takaisin sillä 406-millisellä.

No. Ruukinmatruuna itse on hyvin vanha VHH:n harjoittaja, ja hän on dieetannut 17 kg Atkinsilla pois puolessa vuodessa. Ei tuo mitään - muuan hänen tuttunsa karppasi 80 kg pois puolessatoista. Eli oikein toteutettuna vähähiilihydraattinen ruokavalio on äärimmäisen tehokas painon pudottaja. Se tosin vaatii kaksi asiaa: ensimmäinen on se, että lihominen on ollut alunperin hiilihydraattilihomista, ei rasvalihomista ja toinen on se, että laihduttaja tietää mitä hän on tekemässä.

Virallisterveellisen ruokavalion puolustajat tekevät kaksi virhettä. Ensimmäinen virhe on se, että he ajattelevat että ihmiselimistö on pelkkä polttouuni ja että ainoa, mitä ravinnosta saa, on lämpöenergiaa (jouleja) eikä mitään muuta. He tuijottavat ruoassa pelkkään lämpöarvoon eivätkä ymmärräsellaisesta asiasta kuin "endokrinologia" ja kehon hormonitoiminta yhtään mitään. Toinen virhe minkä he tekevät on se, että he kuvittelevat karppaajien syövän epäterveellisesti - pelkkää läskiä ja makkaraa. Kumpikaan ei voisi olla kauempana totuudesta!

Tosiasiassa ihmisruumis ei ole mikään polttouuni vaan valtava endokrinologinen koneisto, ja ruoka-aineet ovat paljon enemmässä määrin hormonistimulantteja kuin polttoaineita (muutenhan voisimme vallan hyvin vaikka juoda bensiiniä) ja lihominen johtuu paljon enemmässä määrin hormonitoiminnasta kuin sisäänotetusta energiasta. Tämän voi havaita vaikkapa hoitamattomassa diabeteksessa, jossa potilas laihtuu vaikka hän söisi kuinka paljon. Tietenkään termodynamiikan I lakia ei voida kumota, mutta endokrinologiaan pätee kolme nyrkkisääntöä:

1) hiilihydraatit stimuloivat insuliinin tuotantoa, ja insuliini puolestaan lipogeneesia, joka varastoi energiaa (= glukoosia ja sen sisältämää kemiallista energiaa) verestä rasvaksi rasvakudokseen.

2) rasvat stimuloivat leptiinin tuotantoa, joka laukaisee kylläisyydentunteen

3) proteiinit (aminohapot) stimuloivat glukagonin tuotantoa, ja glukagoni puolestaan glukoneogeneesia, joka konvertoi elimistön varastorasvaa ja aminohappoja glukoosiksi sekä ketoaineiksi

Ja juuri tähän perustuu VHH:n teho laihduttamisessa. Ei hiilihydraatteja -> ei insuliinia vereen -> ei lihomista. Rasvan sisältämä leptiini pitää mielen kylläisenä eikä tule ihan heti nälkä. Perinteisissä dieeteissä on jatkuva nälkä; VHH:lla pysyy kylläisenä. Ja kun syö proteiinia siinä samalla, se stimuloi glukagonia joka vapauttaa energiaa rasvakudoksesta vereen ja laihduttaa. Se on kuin sanoisi omalle kropalle 1 pwnz j00! Eli VHH on eräänlainen endokrinologinen body hack.

Pääsääntöisesti VHH:ta yrittävät todella tietävät mitä he ovat tekemässä, ja juttu alkaa sillä, että sapuskasta jätetään pois ne tyhjät energialähteet eli peruna, pasta, kuorittu riisi, valkea leipä ja sokeri. Eli kaikki se, joka stimuloi insuliinia ja lihottaa. Niiden sijaan syödään runsaasti salaattia ja vihanneksia.

Kenellekään virallisterveellisen, runsashiilihydraattisen ruokavalion puoltajalle ei ole tullut mieleen yksi perusendokrinologinen asia. Nimittäin se, että hiilihydraateista vain noin 45% menee energiaksi ja 55% varastoituu suoraan lipogeneesin kautta rasvaksi - hiilihydraateista saatava efektiivinen energia ei suinkaan ole se lämpöarvo, 17 kJ/g, vaan noin 8 kJ/g - loput muuttuvat suoraan läskiksi. Ruukinmatruuna on laskenut masuunia tästä aiheesta jo aikaisemminkin.

Oikeastaan ainoa kyseenalainen asia vähähiilihydraattisessa ruokavaliossa on etiikka. Koska arvokkaimmat proteiinilähteet ovat eläinkunnassa, se merkitsee valtavia eettisiä ongelmia, varsinkin jos karppaus toteutetaan lihan syöntinä. Siksi ruukinmatruuna itse syö kalaa ja jotta karma koituisi vain hänelle itselleen, se on itse pyydystettyä. Mutta VHH:ta on mahdollista toteuttaa täysin kasvispohjaltakin. Silloin palkokasvit, soija ja tofu nousevat tärkeään asemaan.

On toki totta, että VHH:ssa on riskinsä - hiilihydraattien saannin vähentämiseen kymmenellä prosenttiyksiköllä liittyi ruotsalaistutkimuksessa kymmenessä vuodessa 18 % suurempi sydäntautikuolleisuus. Kuolleisuus keskittyi niihin henkilöihin, jotka olivat korvanneet hiilihydraatteja eläinrasvalla ja lihalla. Sen sijaan hiilihydraattien vaihtaminen kasvisruoan rasvoihin ja proteiiniin pienensi riskiä. Kuidun puute ja runsas kovan rasvan saanti ovat sellaisia hiilihydraattirajoituksen seurauksia, jotka voivat selittää suurentuneen sydäntautiriskin. Mutta ylipaino on paljon pahempi terveysriski! On turhaa moralisoida VHH:lla, jos se on kaikkein tehokkain tapa torjua liikalihavuutta. Joka ei usko, kysyköön asiaa ruukinmatruunan ystävättäreltä. Hän kun ei ole enää puoliakaan se ihminen joka hän joskus oli - ja liikalihavuus on oikea epidemia suomalaisten keskuudessa. Ja mitä rasvaan tulee, niin keinotekoisesti tyydytetyt transrasvat ovat paljon vaarallisempia kuin luonnolliset tyydyttyneet rasvat. Ehkäpä Ziegler-Natta -tyyppisten koordinaatiokatalyyttien käyttö kasvirasvojen hydrauksessa vain kertakaikkiaan pitäisi säätää pakolliseksi. Liika tyydyttymättömien rasvojen käyttö voi nostaa puolestaan HDL-kolesterolin arvoja turhan korkeiksi ja se puolestaan aiheuttaa verisuonten seinämien haurastumista. Ja jos pitää laihduttaa nopeasti todella sairaalloisesta ylipainosta (40 kg tai enemmän), VHH on kertakaikkiaan ainoa realistinen vaihtoehto.

Tulee jotenkin mieleen se kerta kun ruukinmatruuna oli Alkossa. Hän kysyi unkarilaista herkkua, pálinkaa. Ei ollut; kuulemma siinä on luumunkivistä jääneitä karsinogeeneja mukana. Siihen ruukinmatruuna totesi: eiköhän se etanoli ole se kaikkein pahin myrkky siinä aineessa. Eli että saadakseen syövän pálinkaa juomalla on sitä ennen ehtinyt kupsahtaa alkoholimyrkytykseen, maksakirroosiin, haimatulehdukseen ja alkoholismiin jo moneen kertaan.

Vähähiilihydraattinen ruokavalio ei ole lopultakaan mitään muuta kuin tavallista kotiruokaa, josta on jätetty tyhjä energia ja pullamössö pois. Mikä siinä on nyt sitten niin kauhean hirveän kamalaa? Vielä kaupan päälle jos siinä syödään perunoiden ja pastan tilalla salaattia ja vihanneksia?

Mutta sillä välin ruukinmatruuna tyytyy toteamaan: Tuplavihannekset, kiitos. Ei perunoita.

Nyt on talo pilalla ja kuoppa tilalla

Vanhan anekdootin mukaan uskovaisuuteen taipuva poika totesi raittiussaarnaajalle: Viina on pilannut kotimme!

Mihin sitten raittiussaarnaaja: Ryyppäsikö isäsi niin paljon?

Poika vastaa: Ei, kun se keitti eilen pontikkaa ja pannu räjähti!

Jotain tällaista samanlaista tapahtui eilen Oslossa. Siellä huumeet pilasivat nuoren miehein kodin. Eräs jamppa oli leikkinyt kellarilaboranttia, ja lopputuloksena oli ollut sitten räjähdys. Hellerudin asuinalueella tapahtunut räjähdys tuhosi yhden asunnon ja rikkoi lisäksi kerrostalon ikkunoita.

Ruukinmatruunalla on oma kutinansa siitä, että tässä on butaanilla ja tetrahydrokannabinolilla ollut oma osuutensa asiassa, mutta hän vaikenee yksityiskohdista.

Pyhäinjäännöksensä kullakin

Monissa uskonnoissa pyhäinjäännöksillä eli reliikeillä on hyvin suuri merkitys - ne kertovat entisistä ajoista ja saavat ajattelemaan pyhiä asioita. Toisinaan uskotaan, että pyhäinjäännöksissä itsessään on manaa, ts. taikavoimaa, joka saa aikaan ihmeitä. Pyhäinjäännökset eivät rajoitu kristinuskoon ja buddhalaisuuteen, vaan myös ateisteilla on oma pyhimyskulttinsa - ja pyhäinjäännöksensä.

Meillä on ollut tapana nauraa keskiajan ihmisille ja sille, kun about joka kirkkoon järkättiin omat pyhäinjäännöksensä ja niillä käytiin kauppaa. Mutta meidän aikamme ei mitenkään eroa siitä. Sillä mitäpä tuo Teräsmiehen luojan Jerry Siegelin hiuskiehkura on muuta kuin pyhäinjäännös? Ei mitään uutta auringon alla, eivätkä keskiaikaiset esivanhempamme olleet lopultakaan yhtään sen typerämpiä kuin oman aikamme ihmiset.

Kamikaze

Japanin historia on hyvin mielenkiintoinen aihe, ja sieltä löytyy paljon kummallisuuksia ja outouksia, ja koko Japanin olemassaolo on ollut usein tantōn terällä. Ja yksi näitä outouksia on ollut kamikaze, 神風.

Ei, ruukinmatruuna ei tarkoita tässä viime sodan aikaisia tokkōtai-yksiköitä, siis itsemurhalentäjiä, vaan sitä alkuperäistä myrskyä, josta nuo tokkōtai-yksiköt saivat nimensä. Todettakoon, että kamikaze oli laivaston termi; armeijan yksiköt käyttivät nimeä taiatari.

1200-luvun lopulle tultaessa Japani oli sisäisissä vaikeuksissa. Gempei-sodassa oli käynyt täsmälleen kuten Ruusujen sodassa tulisi käymään 300 vee myöhemmin: Minamotot olivat kukistaneet Tairat, jonka jälkeen Minamotot alkoivat nirtsimään toisiaan, ja shōgunin arvonimen itselleen ottanut Minamoto Yoritomo oli lopulta murhauttanut veljensä Yoshitsunen, Japanin klassisen samuraiajan ehkä tunnetuimman ja lahjakkaimman kenraalin. Mutta ennenkuin Yoritomo oli ehtinyt vakiuttaa valtansa, hän otti ja putosi hevosen selästä ja kuoli. Häneltä jäi jälkeen poika, Yoriie, joka jäi nyt enonsa Tokimasa Hōdzōn kasvatettavaksi. Pahaksi onneksi Hōdzō oli Tairan sivuhaara, jolla oli huomattavasti hampaankolossa Minamotoja kohtaan. Eno perusti shikkenin viran valvomaan nukkehallitsijan (keisarin) nukkehallitsijaa (shōgunia). Eno kuitenkin pelasi Yoriien ja hänen nuoremman veljensä Semmanin toisiaan vastaan, ja järjesti Yoriien nuoren pojan Ichimanin murhan. Lopulta kaikki Minamotot oli murhattu, ja valta oli tiukasti Hōdzōn suvun käsissä. Vuoteen 1207 mennessä koko Minamoton suku oli tuhottu - aivan kuten he itse olivat tuhonneet Tairan suvun 1185 - ja Hōdzōn suvun Kamakura-shogunaatti, ja sen hallitus, bakufu, alkoi. Mutta maata hän ei saanut rauhoitettua. Gempei-sodassa ryöstämään, polttamaan ja tuhoamaan tottuneet samurait ryöstivät, polttivat ja tuhosivat nyt toisiaan, ja väkivaltaa pidettiin kunniakkaana tapana ratkoa henkilökohtaisia riitoja. Keisari oli käytännössä pelkkä nukkehallitsija.

Todettakoon, että sana shōgun (将軍) tarkoittaa yksinkertaisesti "kenraali" tai pikemminkin "generalissimus". Täysi arvonimi on 征夷大将軍, sei-i taishōgun eli "ainuja nujertava suuri generalissimus". Arvo oli ollut poissa käytöstä 800-luvulta lähtien, jolloin ainut oli ajettu Hokkaidōn saarelle. Shikken (執権) tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "holhoojahallitus" - shōgunit olivat tuolloin joko lapsia tai heidät pidettiin tietoisesti pelkkinä nukkehallitsijoina. Bakufu (幕府 ) tarkoittaa puolestaan sanatarkasti "komentotelttaa" - kyseessä oli "telttahallitus" eli shikkenin johtama sotilasjuntta.

Kamakura-kautta pidetään Japanin keskiajan alkuna - myös sitä seuraava Muromachi-kausi lasketaan keskiaikaan. Kamakura-kauden sanotaan myös aloittaneen Japanin feodaalisen kauden. Silloin keisarilla ja hovilla oli käytännössä vain seremoniallinen asema. Samurai-aatelisto piti käsissään todellista valtaa niin sotilaallisissa kuin siviiliasioissakin. Kamakura-kaudella buddhalaisuus tuli suosituksi Japanissa. Voi olla että epävarmat ajat, jatkuvat sodat, väkivalta ja pessimismi saivat ihmiset etsimään lohdutusta lupauksista kuolemansa jälkeisestä elämästä. Uudet lahkot, zen ja jōdō-shinshu, keräsivät kannattajia. Zen-buddhalaisuus sai kannattajia etenkin sotilasluokan keskuudesta.

Mutta Japanilla oli ongelmanaan iso läntinen naapuri. Japanin suhteet Kiinaan olivat katkenneet 900-luvun puolivälissä, kun Heian-hallitus sulkeutui ja keskittyi sisäisiin asioihin, ja Kiinaa vallinnut Tang-dynastia heikkeni ja luhistui. Välit Tangia seuranneen Songin kanssa olivat huonot. Vähäistä kaupankäyntiä häiritsivät japanilaiset merirosvot (wako). Ja kaiken kukkuraksi vuonna 1268 tuli tieto vallan vaihdoksesta Beijingissä: mongolit olivat valloittaneet lopullisesti Kiinan, ja Song oli saanut tehdä tilaa Yuan-dynastialle.

Mongolikeisari, Kublai-kaani, joukkoineen hallitsi nyt Kiinaa, ja halusi myös Japanin alistuvan valtaansa. Hän lähetti lähettiläänsä Kamakuraan vaatien "Japanin kuningasta" alistumaan vasallikseen - aivan kuten Korealle oli käynyt. Japanilaiset eivät olleet huvittuneita. Bakufu totesi Kore wa Nippon desu! ja lähettiläät palasivat kotiin tyhjin toimin. Palasivat kuitenkin, sillä kovin usein samanlaisista ultimaatumeista oli lähetetty lähettiläät kotiin ilman päätä.

Mutta shikken Tokimune Hōdzō oli nyt lirissä. Hän tiesi, että kaani kokosi valtavaa armadaa pään menoksi, sillä mongolit ottivat väkivalloin sen, mitä eivät rauhallisesti saaneet. Tokimune keskusteli nyt keisarin ja lähipiirinsä kanssa että mitä pitää tehdä. Hän tiesi mongolien maineen ja Korean karun kohtalon ja tiesi, etteivät mongolit antaisi armoa voittaessaan, mutta hän myöskään ei halunnut antautua suosiolla. Niinpä Tokimune lähetti kohteliaasti mutta päättäväisesti kaanin lähettiläät kerta toisensa jälkeen tyhjin käsin takaisin 1269 ja 1271 - ja vuonna 1272 hän ei antanut lähettiläille lupaa rantautua Kyūshūlle. Keisari olisi halunnut heittää hanskat tiskiin ja antautua, mutta hävittyään Dzōkyū-sodan 1221, keisarilla ei ollut sananvaltaa muualle kuin shintō-rituaaleihin.

Niinpä shikken Tokimunen johtama bakufu määräsi kaikki daimiot, joilla oli läänityksiää Kyūshūn saarella - siis sillä Japanin pääsaarella, joka on lähinnä Koreaa - palaamaan kotiinsa ja varustautumaan, ja niinpä Kyūshūn joukot mobilisoitiin. Lähettiläät ja vakoojat Kiinasta ja Koreasta kertoivat huolestuttavia uutisia: kaani mobilisoi armeijaansa.

Keisari puolestaan totesi että s'oon ny korkeemmas käres, totesi että kun kenraali on saanut valtuutensa, hallitsijan ei tule sotkeutua sodanjohdollisiin kysymyksiin ja vetäytyi hovinsa kanssa rukoilemaan, antaen Tokimunelle täydet valtuudet johtaa Japanin armeijaa Lännen barbaareja vastaan.

Ja hyökkäys sitten myös tuli. Syksyllä 1274 Yuan-dynastian laivasto lähti, mukanaan 15 000 mongoli- ja kiinalaissoturia sekä 8000 korealaista, 300 isolla ja noin 400-500 pienemmällä laivalla Koreasta kohti Japania. Mongolit valloittivat Tsushiman ja Ikishiman saaret, ja hävittivät ne perinteiseen mongolityyliin, riehuen saarilla kuin mongolilauma. Ja tämä armada sitten saapui Hakatanlahteen 19. marraskuuta 1274. Hakatanlahti on hyvin lähellä Dazaifun kaupunkia, joka oli Kyūshūn silloinen pääkaupunki. Nykyinen Fukuokan kaupunki on rakennettu Hakatanlahden perukkaan.

Mutta japaninsamuraitkaan eivät olleet toivottomia eivätkä toimettomia. Seuraavana päivänä alkoi Bun'ei no eki (文永の役), eli Hakatanlahden ensimmäinen taistelu.

Mongolit olivat oivallista kevyttä ratsuväkeä, mutta heillä oli kaksi heikkoutta. Ensimmäinen oli kyvyttömyys valloittaa linnoja ja linnoitettuja kaupunkeja, ja tämä pelasti Unkarin kumissilta. Toinen heikkous oli merisota, josta he ymmärsivät suunnilleen yhtä paljon kuin glasgowilainen itikka Beijingin yöelämästä.

Mutta he tekivät maihinnousun, ja vastaanottokomitea oli valmiina. Molemmat armeijat olivat toisilleen uppo-outoja; japanilaiset eivät milloinkaan olleet kohdanneet mongolien kaltaista järjestäytynyttä, kurinalaista ja organisoitunutta armeijaa - eivätkä mongolit japanilaisten kaltaista fanaattista ja armotonta vihollista. Ensialkuun japanilaiset olivat toivottomasti alakynnessä - heidän jousensa olivat heikompia kuin mongolien, ja he käyttivät jousimiehiään tarkka-ampujina kun taas mongolit ampuivat nuolikuuroja yhteislaukauksna. Mongolit käyttivät myös raketteja ja käsikranaatteja - tämä ilmenee japanilaisista kuvakääröistä - ja heidän jalkaväkensä taisteli piikkifalangissa. Mutta japanilaiset olivat vahvasti panssaroituja ja heidän tappionsa olivat vähäiset, ja rikkonaisen maaston vuoksi mongolit eivät kyenneet käyttämään parasta asettaan eli kevyttä ratsuväkeä japanilaisten saartamiseen. Japanilaiset eivät antaneet millimetrin vertaa periksi. Lopulta mongoleilta loppuivat nuolet ja japanilaiset alkoivat tässä vaiheessa muistuttaa piikkisikoja. Heidän tachinsa olivat kaataneet lukuisia mongoleja ja kiinalaisia. Ilta laskeutui ja päivä päättyi ratkaisemattomana. Mongolit vetäytyivät laivoilleen.

Kukaan ei tässä vaiheessa vielä huomannut horisontissa olleita cirruksia, jotka pian kasautuivat cirrostratukseksi. Ilta oli pimeä.

Keisarin rukouksiin oli vastattu. Seuraavana yönä - 20/21.11. 1274 taifuuni iski Japanin saarille. Yöllä nousi myrsky, jonka voidaan arvioida olleen noin luokkaa 11-12 boforiasteikolla mitaten.

Ja nyt realisoitui mongolien täydellinen ymmärtämättömyys merisodasta. He olivat lähteneet merelle parhaaseen taifuuniaikaan - jolloin kalastajat ja kauppamerenkulku pysyttelee visusti lähellä satamia tai vetävät aluksensa kuiville. Kaupan päälle suuri osa laivoista oli pakko-otettuja tasapohjaisia kiinalaisia joki- ja rannikkoaluksia, joiden merikelpoisuus oli vähän niin ja näin. Hakatanlahti aukeaa merelle muodostaen pussin, jossa seiche-aalto pääsee iskemään oikein kunnolla. Se on kaupan päälle matala lahti, joka merkitsee, että aallot ovat lyhyitä, hakkaavia ja ne murtuvat sensijaan että ne lainehtisivat nätisti - jo pelkästään vuoroveden vaihtelu on siellä 2 m. Havaittuaan sen, mongolit pyrkivät avomerelle turvaan, etteivät olisi ajautuneet rantaan ja haaksirikkoutuneet. Ja tuona yönä mongoleilla oli pahempi vihollinen kuin japanilaiset ja se oli hirmumyrsky. Ja myrsky onkin sellainen vihollinen, joka on armottomampi kuin samurain tachi. Kublai-kaanin laivasto menetti tuona yönä liki 200 laivaa. Myrsky raivosi neljä päivää. Ja viidentenä japanilaiset iskivät takaisin. Heidän pienet purjeveneensä olivat tuossa säässä vikkelämpiä ja merikelpoisempia kuin mongolien isot alukset, ja japanilaiset valtasivat monta mongolien laivaa. Mongolit menettivät liki 20 000 miestä ja kotiin nilkuttivat vain rääppeet tuosta mahtavasta armadasta.

Lienee tarpeetonta mainita, että Kublai-kaani ei ollut huvittunut tapahtuneesta. Häntä oli nöyryytetty - ja mikä pahinta, nöyryyttäjänä ei ollut suinkaan vihollinen, vaan luonnonvoimat. Hän katkaisi päät niiltä alaisiltaan, joita hän piti syyllisinä taifuuniin, ja alkoi varustaa uutta armadaa uuteen valloitusyritykseen.

Kublai-kaanin aikana valtakunta ulottui Kiinasta Itä-Eurooppaan. Hän antoi tärkeimmälle kenraalilleen Aran-kaanille tehtäväksi Japanin valtauksen.

Kublai-kaani päätti jättää muut valmistusretket sikseen ja alkoi kiinalaisia alamaisiaan hyväksi käyttäen kokoamaan uutta laivastoa uppiniskaisen Japanin valtaukseen. Hän halusi suurimman laivaston, minkä maa päällään on kantanut. Mutta Kublai määräsi massiivisen laivaston tehtäväksi vain vuodessa, vaikka siihen olisi pitänyt käyttää 2-5 vuotta. Sen vuoksi valloitusyritykseen konfiskoitiin kiinalaisilta suuri määrä merenkulkuun sopimattomia, tasapohjaisia jokilaivoja. Toukokuussa 1281 tuo uljas armada oli valmis uutta yritystä varten.

Sillä välin japanilaiset eivät olleet suinkaan olleet toimettomina. He olivat rakentaneet Kivivallin (石塁, Sekirui) Kyūshūn rannikolle. Tuo valli oli kaksi metriä korkea ja niin leveä, että sen päällä pystyi ratsastamaan. Osia siitä on yhä jäljellä. Tämän vallin tehtävänä oli pysäyttää invaasiot jo rantahietikolle. Kaikkialla taottiin miekkoja, keihäitä ja nuolenkärkiä sekä valmistettiin jousia ja haarniskoita. Uusi invaasio saattoi tapahtua milloin tahansa.

Yuanin lähettiläät saapuivat syyskuussa 1275 ja vaativat Japanin ehdotonta ja välitöntä antautumista. Tällä kerralla shikken Tokimune oli itsevarma. Lähettiläät vietiin Kamakuraan ja heidät mestattiin. Kublai-kaani sai vaihtarina lähettiläiden irtopäät. Sama toistui 1279 ja 1280. Keisari päätti sitten vetää henkivallat mukaan Pyhän Yamaton, Fuson ja Shikishiman hengen puolesta. Kaikissa temppeleissä kautta maan rukoiltiin lakkaamatta.

Ja hyökkäys sitten tulikin. Kublai-kaani päätti lähettää toukokuussa 1281 kaksi valtavaa laivastoa Japanin kimppuun. Toinen, 900 laivaa ja 40 000 korealaista, kiinalaista ja mongolien omaa sotilasta lähti Masanista kohti Kyūshūa. Toisessa, vielä valtavammassa armadassa, oli 3500 alusta ja liki 100 000 miestä. Korealainen laivasto, "Itäinen taisteluosasto" valtasi Tsushiman. Sillä välin kiinalainen laivasto, "Eteläinen taisteluosasto" oli iskenyt Ikishimaan ja edelleen kohti Kyūshūa. Tällä kertaa he kohtasivat muurin, ja sen takana äkäisiä samuraijousimiehiä. Japanilaiset tunsivat nyt vihollisensa, ja totesivat, ettei heille sovi osoittaa tippaakaan ritarillisuutta. Lopulta mongolit yrittivät uudelleen Hakatanlahdella.

Mongolilaivasto saapui kahtena aaltona. Ensimmäisenä saapui Itäinen taisteluosasto, 21. kesäkuuta 1281. Maihinnousu tehtiin lähelle sitä paikkaa, mikä oli edelliskerralla epäonnistunut. Tämä Kōanin taistelun (弘安の役, Kōan no eki) nimellä tunnettu maihinnousu epäonnistui - samurait odottivat mongoleita muurin takana ja ampuivat heitä sieltä, ja tekivät vastaiskuja kevyempien mongolien kimppuun. Seuraavana yönä japanilaiset hyökkäsivät veneillä mongolien kimppuun, ja tottumattomina lähitaisteluun ja varsinkin laivan kannella, he päättivät vetäytyä Tsushimaan, odottamaan isompaa Eteläistä taisteluosastoa.

Se saapuikin 16.7. 1281, ja valtava armada parkkeerasi Hakatanlahdelle 12.8. 1281. Japanin kohtalo näytti sinetöidyltä.

Mutta jälleen keisarin rukoukset olivat tuottaneet tulosta. 15.8. 1281 iltapäivällä taivas synkkeni muutamassa tunnissa. Kamikaze - jumalten tuuli - eli suomeksi sanottuna hirmumyrskyluokan taifuuni, oli saapunut.

Taifuuni, jonka voimakkuudeksi on arvioitu jopa 15 boforia, raivosi kaksi vuorokautta. Se iski hirvittävällä voimalla mongolien laivastoon. Mastot murtuivat, laivat paiskautuivat toisiaan vastaan, ne menettivät peräsimiään ja monet kertakaikkiaan keikahtivat kumoon. Tuho oli hirvittävää. Mongolit menettivät liki 4000 laivaa ja 100 000 miestä - ne, jotka eivät hukkuneet ja pääsivät rantaan, kuolivat japanilaisten miekkoihin. Japanilaiset eivät ottaneet vankeja - he tiesivät, etteivät mongolitkaan ottaisi.

Jokin aika sitten Hakatanlahdelta löydettiin laivanhylky, joka liittyy tähän myöhempään taifuuniin. Kävi ilmi, että alus oli ollut kiinalaisperäinen, tasapohjainen laiva, joka on hyvä jokialus ja mainio maihinnousua ajatellen, mutta joka kertakaikkiaan ei vain ole avomerikelpoinen eikä varsinkaan taifuunikelpoinen. On mahdollista, että Kublain laivaston rakentaneet kiinalaiset rakennusmiehet tarkoituksella sabotoivat kyseisen laivaston laivat rakenteiden osalta niin, että laivat olivat myrskyissä käytännössä uivia ruumisarkkuja. Tiedämme, että ne hajosivat ja upposivat helposti myrskyisällä säällä - jos kaupan päälle niissä oli vielä tietoisesti laivojen tukirakenteisiin tehtyjä ja piilotettuja rakennevikoja, niin kiinalaiset nöyryyttivät mongoleita todella pahemman kerran. Sanottiin, että japanilaiset saattoivat kävellä Hakatanlahden poikki Fukuokasta Hashimaan pelkän kelluvan romun päällä kastelematta jalkojaan, ja monet vuotavat japanilaistalot paikattiin nyt rantaan ajautuneilla tammi- ja setrilankuilla.

Mongolivaltakunta ei oikeastaan enää toipunut henkisesti tuosta nöyryyttävästä sotilaallisesta katastrofista. Kublai-kaani yritti vielä 1284 koota uutta armadaa, mutta etelässä alkaneet rettelöt nujersivat hänet, ja kuoli pian tapahtuneen jälkeen. Ei mennyt kauan, kun myös kiinalaiset nousivat Kiinan uuden Ming-dynastian johtolla menestyksellä mongolien valtaa vastaan. Samaan aikaan eurooppalaiset aloittivat vastahyökkäyksen mongoleja vastaan, mamelukit nöyryyttivät heitä - ja koko mongolivaltakunta alkoi muutenkin rapautua, luhistua ja hajota.

Voittoisa Tokimune Hōdzō omistautui nyt voittonsa jälkeen Japanin jälleenrakennukselle ja vetäytyi luostariin. Hänet julistettiin kuolemansa 1284 jälkeen boddhisattvaksi.

Mongolihyökkäyksillä oli Japanissa monta vaikutusta. Tärkein oli se, että japanilaiset kokivat nyt olevansa jumalten valittu kansa, ja heistä muodostui yksi yhtenäinen kansakunta. Olivathan itse jumalat lähettäneet kahdesti kamikazen, jumalten tuulen, ja tuhonneet mongolien laivaston Myös luostarit ja temppelit saivat vaikutusvaltaa. Keisarista tuli yhä enemmän pelkkä symbolinen keulakuva, ja Kamakuran bakufu hallitsi nyt maata. Mutta varustelut olivat kiristäneet verot tiukoiksi, ja bakufun - sekä shikkenin - valta alkoi järkkyä. Hōdzōjen bakufu kaatui lopulta 1331 Kemmu-restauraatioon, jolloin keisari sai tarpeekseen koko sotilasjuntasta.

Mutta paljon vakavammat seuraukset olivat Mongoliassa - ja Kiinassa. Japanin valloituksen epäonnistuminen johti siihen, että kaani velkaantui korviaan myöten. Mongolit olivat oivallisia ratsumiehiä, mutta surkeita talousmiehiä, ja kuitatakseen velat kaanin piti pudottaa valuutan arvoa. Tämä taas johti inflaatioon. Tämän kuitatakseen Kublai joutui nostamaan veroja, mikä johti kasvavaan vastakkainasetteluun verovapaiden mongolien ja ankarasti verotettujen kiinalaisten välillä. Mutta pahinta oli, että epäonnistuminen rikkoi myytin mongolien voittamattomuudesta ja paljasti heidän heikkoutensa - täydellisen ymmärtämättömyyden merisodasta sekä heikon kyvyn hyökätä toisaalta linnoituksia vastaan ja toisaalta lähitaistelun vahvasti panssaroituja vihollisia vastaan.

Seuraavan kerran kamikazesta kuulemme liki 700 vuotta myöhemmin, mutta se onkin jo toinen juttu.

Kun mopo lähtee käsistä, eli anakykloosi, osa III

Occupy Wall Street -mielenosoitukset ovat nyt jatkuneet kolmatta kuukautta, ja ne ovat nyt levinneet ympäri koko länsimaailmaan. Voimme nimittään niitä hippien haihatteluksi tai luuserien ruikutukseksi, mutta ne ovat oire paljon syvemmästä. Ne nimittäin ovat oire siitä, että yhteiskunta on siirtymässä demokratiasta oklokratiaan.

Yksi tunnusomaisia piirteitä oklokratisoituvalle yhteiskunnalle on plutokratia - siis se, että vallankäyttö on kaikkein rikkaimpien käsissä ja että valtiovalta sekä rahavalta kytkeytyvät kiinteästi toisiinsa. Ei-niin-kovin-maineikkaan presidentti Richard Milhous Nixonin mukaan plutokratia on rahavallan ja valtiovallan fuusio. Ja juuri tätä plutokratiaa vastaan OWS alunperin nousi; se on tässä suhteessa Tea Party -liikkeen peilikuva. Molemmat ovat syntyneet protestina oklokratisoituvaa yhteiskuntaa vastaan.

Adam Smith varoitti erityisesti siitä, ettei kapitalisteille saa antaa mitään vaikutusvaltaa yhteiskuntaan; hänen mukaansa he luovat sisäänpäinlämpiävän klikin, joka välittää täsmälleen ainoastaan itsestään ja omista intresseistään. Adam Smith kuvasi plutokratian ja sen ongelmat varsin hyvin jo 1700-luvulla. Smith - samoin kuin Antti Chydeniuskin - on päätynyt samaan johtopäätökseen kuin ruukinmatruuna: kapitalismi on erinomainen renki mutta h*lvetin huono isäntä.

Miksi sitten plutokratia on merkki oklokratisoituvasta yhteiskunnasta? Mitä enemmän yhteiskunta toimii rikkaiden ehdoilla, sitä vähemmän yhteiskunta välittää keskiluokasta ja köyhistä, ja sitä pahemmin se myös erkaantuu demokraattisesta päätöksenteosta. Keskiluokka ja köyhät kokevat jäävänsä täysin irralleen yhteiskunnasta - yhteiskunta ei ole enää res publica, yhteinen asia, vaan res nullius, ei-kenenkään-asia. Mitä vähemmän heillä on sananvaltaa, sitä vähemmän he myös välittävät yhteisistä asioista, mukaanlukien lainkunnioitus: Yhdysvalloista on muodostunut vankileirien saaristo. Euroopassa ongelmana ovat maahanmuuttajat ja heidän tietoinen eristäytyminen omiksi enklaaveikseen ja vihamielinen suhtautuminen sekä alkuasukkaisiin että yhteiskuntaan. Rajoittamaton maahanmuutto on myös yksi oklokratisoitumisen tunnusmerkki.

Mutta nyt Occupy Wall Streetilta on lähtenyt mopo käsistä. Sinne on sotkeutunut mukaan erilaisia ammattirettelöitsijöitä, anarkisteja, rikollisia ja kaikkia muita yhteiskunnan mätäpesäkkeitä, ja rauhanomaiset protestit ovat muuttuneet osin maailmaa väkivaltaisiksi. Mikä ei ole lainkaan hyvä merkki.

OWS:n perusongelma oli siinä, ettei sillä ollut keskusjohtoa eikä selkeää agendaa, vaan se lähti spontaanina tyytymättömyyden ja protestimielialan liikkeenä, joka keräsi massaa. On selvää, että OWS:llä on paljon syvempi ns. hiljainen hyväksyntä ja kannatus kaikkialla yhteiskunnassa kuin ne mielenosoittajat jotka siellä osoittavat mieltään. Siellä kaduilla on vain jäävuoren huippu. Keskiluokka alkaa pikku hiljaa saada plutokratiasta tarpeekseen kaikkialla länsimaissa.

Vanhan huonon vitsin mukaan eri akateemiset voidaan erottaa toisistaan ammattikielen mukaan:

Insinööri: Kun stabiliteettimatriisin navat ovat kompleksitason negatiivisessa puolitasossa, niin systeemi on vakaa
Juristi: Kun pidetään mielessä nulla poena sine lege-periaate, niin pelkästä aikomuksesta ei voi rangaista ellei sitä ole erikseen säädetty.
Lääkäri: Täältä löytyy maligni tuumori trakeasta...
Opettaja: Ja nyt kaikki yhdessä: Hauki on kala
Humanisti: Tuleeks tää kaikilla mausteilla?

Vitsissä on enemmän kuin puolet totta - keskiluokan rapautuminen on alkanut humanisteista, mutta ennen pomminvarmoina pidetyt alat, kuten juristit ja insinöörit, eivät enää nykypäivänä ole tae turvatulle uraputkelle. Länsimainen akateeminen joutuu, kiitos globalisaation, kilpailemaan omassa kotimaassaan kehitysmaiden halpa-akateemisia vastaan, ja yksi syy, miksi Suomi on pärjännyt toistaiseksi niin hyvin on se, että Suomi on itsekin akateemisen työvoiman halpamaa ja meillä on valtion takaamat opintolainat.

Voimme olla niin humanisteista, histfiilareista, valtiotieteilijöistä, naistutkijoista kuin muistakin ei-tuottavaa-ei-ammatillista työtä tekevistä akateemisista mitä mieltä tahansa, mutta akateeminen työttömyys on aina hyvin huolestuttava merkki, olipa kyse kenestä tahansa. Ja valtava määrä OWS:n porukoista on korviaan myöten opintoveloissa olevia akateemisia työttömiä. Tietenkin vahingonilo on akateemiselle amikselle tässä tilanteessa aina se paras ilo, mutta lopultakin kaikki olemme samassa veneessä, ja jos vene vuotaa, tilannetta ei helpoteta heittämällä osa soutajista yli laidan.

Mutta rauhanomaisen liikkeen lähtiessä käsistä tilanne on hyvin paha. Japanissa Rennyón reformit karkasivat käsistä ja lopputulos oli ikkó-ikki ja Kagan teokraattisen munkkitasavallan perustaminen. Saksassa Martti Lutherin saarnat saivat aikaan talonpoikaiskapinan ja sisällissodan, josta Luther itse ei ollut lainkaan huvittunut. Eikä ruukinmatruunakaan - eikä kovin moni muukaan keskiluokkainen. Kaikkein vähimmin huvittuneita ovat plutokraatit itse, sillä amerikkalainen aseenkantovapaus takaa sen, että vallanpitäjillä on syytä pelätä alamaisiaan eikä toisinpäin. Ja tämä pätee myös taloudelliseen valtaan. Kaikki oikeudet ja vapaudet lähtevät vapaasta aseenkannosta.

Miksi sitten plutokratiasta ei tykätä? Saahan kansa sentään armopaloja, jotka putoilevat plutokraattien pöydiltä, aivan kuten reaganomia ennustaa - ja ilman plutokraatteja tilanne olisi vielä hullumpi?

Vika on kristinuskossa, joka vielä pihisee länsimaisissa mielissä.

Kristinusko lähtee siitä, että jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja että he ovat tasa-arvoisia ja tämä reiluuden vaatimus on syväkoodattu kristinuskon perusteisiin. Tätä selvittää kaikkein parhaimmin diktaattoripeli. Siinä yksi pelaajista on diktaattori, joka saa täysin vapaasti omalla diktaatillaan määrätä, miten resurssit jaetaan. Muiden on tyytyminen päätökseen. Jos kuitenkin kaikki vastustavat, kukaan ei saa yhtään mitään. Ja kaikista pelaajista länsimaalaiset ovat kaikkein hanakimpia vaatimaan reiluutta ja tasa-arvoista jakoa - silloinkin, kun kokonaan ilman jääminen on heidän omia intressejään vastaan. Jukka on tutkinut tätä varsin hyvin Kansankokonaisuudessa, ja diktaattoripeli lyö jälleen yhden naulan rationaalisen ja fiksun Homo economicuksen arkkuun. Muissa kulttuureissa epäreilut ja epäoikeidenmukaisetkin diktaatit hyväksytään paljon hanakammin kuin länsimaissa.

Mutta jos OWS riistäytyy käsistä, silloin on piru irti. Toki voidaan sanoa, että ainoa, mitä hipit kaipaavat on pamppu ja humanistit kuuluvat p*skaduuneihin sekä anarkomarkot kuritukseen, mutta OWS:n aggressiivinen ja väkivaltainen tukahduttaminen on signaali koko keskiluokalle, että nyt plutokraatti sanoo että "turvat umpeen ja totelkaa!" Akateemiset amikset kuitenkin perinteisesti ovat olleet paljon kovapäisempiä ja selkärankaisempia kuin humanistit ja histfiilarit, ja he eivät tule tykkäämään siitä signaalista. Sen jälkeen katsotaan, että kenen pelut pieniä ovat.

On myös muistettava, että Samuel Colt teki kaikista ihmisistä tasa-arvoisia.

Anakykloosi kuitenkin pyörii, halusimmepa eli emme. Mikäli demokratian pelastaminen on myöhäistä, niin voimmehan aina toivoa, että oklokratia luhistuu nopeammin kuin uskommekaan ja siirrymme sellaiseen despotiaan, joka pelastaa länsimaisen sivilisaation islamin kynsistä. Joka despotia toivottavasti jää lyhytaikaiseksi ja siirtymä anakykloosin seuraavaan vaiheeseen, kuninkuuteen, on nopea.

Tappajameduusan kosto

Meduusoihin - noihin triviaaleihin, kauniisiin ja niljakkaisiin onteloeläimiin - kuuluu monta hyvin vaarallista ja inhottavaa olentoa, ja parasta mitä niistä voi sanoa on, että ne ovat yksivuotisia. Meduusat nimittäin elävät yhden kauden, jonka jälkeen ne kuolevat. Korvameduusoita (Aurelia aurita) on nyt tullut Suomen merialueille joukoittain kuolemaan ja tahrimaan kalastajien verkkoja ja pyydyksiä.

Tämän vuoden meduusakukinta on kaikkialla maailmassa jo ohi - mutta eteläisellä pallonpuoliskolla se alkaa pian. Meduusojen elinkaari nimittäin on varsin mielenkiintoinen, ja se elää suurimman osan elämästään polyyppina merenpohjassa - vapaasti uiva meduusa on vasta viimeinen elinkaaren vaihe.

Meduusa saa alkunsa suvullisesti - vapaasti uivat meduusat kerääntyvät parviksi, englanniksi smack joissa voi olla miljoonittain yksilöitä - ja ne laskevat siittiönsä ja munasolunsa veteen. Tämän jälkeen vanhemmat kuolevat. Hedelmöittyneet tsygootit muodostavat planula-toukkia, jotka syötyään pari päivää eläinplanktonia, laskeutuvat pohjaan, jossa ne talvehtivat polyyppeina. Keväällä polyyppi alkaa jakautua suvuttomasti ja laskee efyra-toukkia mereen, jossa ne kasvavat vapaasti uiviksi meduusoiksi. Ne kasvavat kesän, ja syksyllä ne kutevat ja kuolevat. Suomen vesillä tavattavat korvameduusat ovat kaikki jo kuteneita ja kuolevia yksilöitä. Eteläisellä pallonpuoliskolla tämä meduusakukinta kestää yleensä marraskuusta huhtikuulle.

Mutta meduusoista kaikkein vaarallisimmat - ja pirullisimmat - kuuluvat kuutiomeduusojen lahkoon. Kuutiomeduusat uivat aktiivisesti, saalistavat aktiivisesti ja niiden myrkky on moninkerroin voimakkaampaa kuin tavallisten meduusojen. Kaupan päälle niillä on silmät. Kyllä, aivan oikein. Niillä on täsmälleen samanlaiset kamerasilmät kuin selkärankaisilla.

Kuutiomeduusat tunnistaa nimensä mukaisesti niiden kuutiomaisesta uimakellosta ja polttiaislonkeroista, joita on neljä kimppua kuutiomaisen uimakellon jokaisessa kulmassa. Toisin kuin tavanomaiset meduusat, jotka tyytyvät vain lillimään meressä merivirtojen vietävänä, kuutiomeduusat ovat oivallisia uimareita - ne kykenevät ylläpitämään hetkellisesti jopa 4 kn nopeuksia, joka on saman verran kuin treenanneella kilpauimarilla.

Kuutiomeduusoilla on 24 silmää, jotka takaavat sille oivallisen 360° näkökentän ja syvyysnäön. Sinänsä mielenkiintoista limanuljaskalta, jolla ei ole lainkaan aivoja, keskushermostosta puhumattakaan. Ja silti tuo pikkupirulainen todella käyttää simmujaan. Ensimmäisenä asiaa tutki australialainen Hugo Flecker, joka havaitsi, että kuutiomeduusat kykenevät sekä näkemään ja tunnistamaan saaliin, uhkaavan pedon kuten kilpikonnan ja vaaran kuten tolpan vedessä.

Kuutiomeduusat todella ovat tappajia. Ne saalistavat vaarallista saalista - pieniä äyriäisiä, jotka ovat vahvasti panssaroituja, ja pieniä kaloja, jotka ovat vikkeliä. Yksi ainoa tällaisen saaliin potkaisu tai rimpuilu voi repiä meduusan kappaleiksi. Niinpä niiden myrkky on todella monimutkaista, ja vaikuttaa sydäntä sääteleviin hermoihin - se toimii pysäyttämällä saaliin sydämen siihen paikkaan.

Ja pahaksi onneksi tuo myrkky toimii mainiosti myös muidenkin selkärankaisten sydämeen kuin pikkukalojen. Myös ihmisten.

Kuutiomeduusoissa on yksi tappaja yli kaiken, ja se on australiankuutiomeduusa, Chironex fleckeri, joka on nimetty juurikin Hugo Fleckerin mukaan. Se on suurin kaikista kuutiomeduusoista; sen uimakello voi kasvaa liki 30-senttiseksi ja lonkerot voivat olla kolmenkin metrin mittaiset. Pahaksi onneksi tuo limanuljaska on väritön ja läpinäkyvä. Sitä on siis äärimmäisen vaikea havaita ennenkuin se on pistänyt. Sen jälkeen jäljelläoleva elinaika lasketaan minuuteissa - ellei rantapartio pääse nopeasti paikalle.

Mutta onni onnettomuudessa on, että kuutiomeduusat eivät saalista eivätkä syö ihmisiä. Kuutiomeduusat pyrkivät aktiivisesti välttämään ihmisiä, sillä ne eivät kelpaa syötäväksi ja ovat pahaksi onneksi meduusoille vaarallisia. Ne siis uivat ihmistä pakoon. Ikävä kyllä pyyntilonkeroiden pituus voi merkitä ikävyyksiä. Ja yleensä ihminen rimpuilee niin pahasti, että ihmiskontakti tietää myös limanuljaskan omaa kuolemaa.

Näiden olentojen tappavuus tunnettiin mainiosti jo uniajalla. Aboriginaalien kalliopiirroksissa on kuvattu kuutiomeduusoita siinä missä myrkkykäärmeitä, krokotiileja ja haikalojakin. Ja eurooppalaiset havaitsivat myös sen, että Australia on kertakaikkiaan manner, joka yrittää tappaa sinut. Australian kansallisurheilulaji on uinti, ja niinpä Australiassa on tutkittu polttiaiseläimiä enemmän kuin missään muualla maailmassa, ja siellä tunnetaan meduusat varsin hyvin. Ch. fleckerin myrkylle on olemassa vastamyrkky, ja on myös havaittu, että nuo meduusat pelkäävät punaista väriä. Niinpä punaisesta materiaalista tehdyt meduusaverkot turvaavat nyt uimarantoja Queenslandissa ja Pohjois-Australiassa. Samalla ne pitävät hait, krokotiilit ja merikäärmeet loitolla.

Kuutiomeduusoihin kuuluu monta ikävää lajia, kuten meriampiainen (Chiropsalmus quadrumanus) ja japaninkuutiomeduusa (Chironex yamaguchii), mutta on yksi laji, jota pelätään vielä enemmän kuin Ch. fleckeriä ja se on irukandzi, Carukia barnesi. Tuo olento nimittäin on suunnilleen peukalonkynnen kokoinen, läpinäkyvä ja sillä on metrin mittaiset lonkerot - joiden nematokystissa on vahvinta tunnetuinta hermomyrkkyä. Se aiheuttaa äärimmäisen tuskallisen irukandzisyndrooman - about vuorokauden kestävän totaalisen kivun - johon edes heroiini ei tuo helpotusta. Ohessa snipetti Wikipediasta tästä aiheesta:

The severity of the pain from an Irukandji jellyfish sting is apparent in the 2005 Discovery Channel documentary Killer Jellyfish about Carukia barnesi, when two Australian researchers (Jamie Seymour and Teresa Carrette) are stung. Even under the "maximum dose of morphine," Teresa remarked that she "wished she could rip her skin off," and is later seen writhing uncontrollably from the pain while lying on her hospital bed. In one scene, Teresa's feet are shown contorting and digging into the bed, and she is wiggling her toes and kicking her feet around. When the camera moves back, Teresa is seen rubbing her face, her body is contorting in agony, and her legs are rapidly sliding and kicking around on the bed. Jamie, at his worst, is also seen writhing in pain, curled up in a ball and barely able to speak. Jamie said he wished that he was stung by Chironex fleckeri instead since "the pain goes away in 20 minutes or you die."

Another recent program that aired on the Discovery Channel entitled Stings, Fangs and Spines featured a 20-minute spot on Irukandji syndrome. In the segment, a young Australian woman was stung and developed a severe case of Irukandji syndrome. In a testament to the severity of pain involved, a re-enactment (featuring the actual victim portraying herself) shows her screaming and violently thrashing around on the hospital bed in an almost convulsive state, for the bulk of the segment. She later commented that this unbearable pain lasted for hours, and added that "I didn't think it was possible for anyone to endure that level of pain without turning into a vegetable."

On the television program Super Animal, a woman compared her pain from childbirth to her experience with Irukandji syndrome: "It's like when you're in labor, having a baby, and you've reached the peak of a contraction—that absolute peak—and you feel like you just can't do it anymore. That's the minimum that [Irukandji] pain is at, and it just builds from there."

Todettakoon, että tohtori Jack Barnes, Hugo Fleckerin ystävä ja työtoveri, ansaitsi Darwin-palkinnon tavalla, joka vetää vertoja Jonas Salkin poliorokotteelle. Hän nimittäin aktiivisesti etsi tuon pikkupirulaisen ja antoi sen pistää itseään ja 9-vuotiasta poikaansa

The lad reported mild abdominal pain twelve minutes after being stung…

As systemic effects became manifest, subjects were seized with a remarkable restlessness, and were in constant movement, stamping about aimlessly winging their arms, flexing and extending their bodies, and generally twisting and writhing…

… muscle groups in tonic contraction, little short of spasm… and the volunteers adopted a stance which I can best liken to that of an infant with a full nappy…

All had abdominal and back pain, pain in the anterior chest wall with some difficulty in breathing, and diffuse aches in muscles and joints……it was agreed that movement did not relieve symptoms, nor did pressure and rubbing…

Forty minutes after the stinging, the abdominal musculature of the three subjects was in unrelenting spasm, so rigid as to warrant fully the term “board-like”.

Vomiting… was not troublesome for some forty minutes.

The adults obtained complete relief two minutes after the injection of 50 mg pethidine… Symptoms began to return 20 minutes after…

As the effect of the second injection wore off, all subjects complained of neuralgic pains… and intermittent administration of aspirin was necessary for approximately 24 hours. Thereafter no ill-effects were apparent.

- Barnes, 1964.

Ohessa kuvaus Barnesin Darwin-palkinnosta. Toinenkin liki yhtä vaarallinen pikkuruinen tappaja, Malo kingi tunnetaan - tieteellisen nimensä se sai sen pistoon kuolleen amerikkalaisen turistin Robert Kingin mukaan.

Australiassa siis elävät maailman myrkyllisimmät hämähäkit, maailman myrkyllisimmät käärmeet, maailman vaarallisimmat hait, maailman suurimmat krokotiilit ja sokerina pohjalla maailman myrkyllisimmät meduusat, mutta siellä myös tuntemus niistä on suurinta ja siksi siellä meduusanpistot vain aniharvoin osoittautuvat kuolettaviksi. Vuosittain sadat ihmiset joutuvat Chironex fleckerin kanssa kontaktiin, mutta kuolemantapauksia sattuu vain pari - ja kaikilla uimarannoilla on aina etikkahappoa saatavilla, sillä se on myrkkyä nematokystoille ja neutraloi niitä. Paras tapa välttyä pistoilta on panna sukkahousut päälle kun menee uimaan. Yhdet sukkikset jalkaan ja toiset ylösalaisin ylävartalon päälle ja reikä päätä varten haarakiilaan. Meduusa ei kykene pistämään sukkiksien läpi.

Mutta vaikka Australiassa nuo niljakkaat oliot tunnetaankin varsin hyvin, ne ovat ainainen vaara muualla päiväntasaajan seuduilla. Filippiineillä ne aiheuttavat noin sata kuolemantapausta vuosittain. Thaimaassa ne tappavat noin yksi-kaksi ihmistä viikossa - todellista lukumäärää ei tiedä kukaan, sillä monet meduusanpistot merkitään huumeyliannostuksina tai alkoholimyrkytyksinä tilastoihin.

Kaupan päälle meduusojen lukumäärä maailman merissä on nousussa. Siihen on kaksi syytä, joista toinen on ylikalastus ja toinen on rehevöityminen. Meduusat ja pikkukalat kilpailevat samasta ravinnosta - planktonista, pikkuäyriäisistä ja kalanpoikasista. Kun meret ylikalastetaan, ekologinen lokero tyhjenee - ja hyytelömäiset pedot täyttävät selkärankaisten jälkeensä jättämän tyhjän ekologisen lokeron. Toisaalta maailman peltoja lannoitetaan nyt enemmän kuin ikinä, ja leijonanosa lannoitteista valuu vesistöihin ja maailman meriin, ja ne rehevöittävät niitä. Meduusat tykkäävät ravinteikkaista vesistä.

Itämerellä kuitenkaan ei ole meduusakukinnoista riesaa. Itämeren vesi on sen verran vähäsuolaista, etteivät meduusat kykene korvameduusaa lukuunottamatta täällä menestymään. Kuutiomeduusat vaativat lisäksi hyvin lämmintä vettä menestyäkseen - noin 25-27 °C minimissään - ja siksi niitä tavataan vain päiväntasaajan seuduilla. Uudessa-Seelannissa nuo polttiaiset eivät viihdy, sillä Uusi-Seelanti on jo sen verran etelämpänä - siellä ärjyvillä nelikymppsillä - että meret ovat kylmempiä eikä meduusoista ole siellä riesaa.

Varsinkaan kuutiomeduusoista.

Itänapaa etsimässä

Sanonta lähteä etsimään itänapaa tarkoittaa jonkun ihmisen häviämistä jäljettömiin. Itänapaa ei, pelkästään jo pallotrigonometrian koordinaatiston vuoksi, ole olemassa. Mutta pohjoisnapa ja etelänapa on, ja ne olivat korkeimpien vuorten ja merten syvyyksien ohella viimeiset valloittamattomat valkeat läikät maailmassa.

Pohjoisnavalle pääsystä on haaveiltu vuosisatoja. Ensimmäisestä retkestä kauas Pohjolaan kertoo Pytheas kirjassaan Valtamerestä (Περὶ τοῦ Ὠκεανοῦ), ja hän kuvaa siinä elävästi napapiirin ylityksen ja keskiyön auringon, revontulet, ahtojään ja polaarikansojen elämästä. Pytheasta pidettiin pitkään pelkkänä satuilijana, kunnes sitten Pohjolan kansat liittyivät sivistyksen piiriin - ja hänen kuvauksensa osoittautui yllättävän tarkaksi.

Todettakoon, että pohjoisia alueita tarkoittava kreikan sana arktos (αρκτος) tarkoittaa "karhua". Pohjoisella napapiirillä Iso Karhu eli Otava näkyy talvipäivänseisauksen aikaan suoraan zeniitissä, aivan samoin kuin Ravun ja Kauriin tähdistöt näkyvät kääntöpiireillä. Tästä Ison Karhun lakipisteestä tulee pohjoisille alueille nimi "arktinen".

Keskiajan lämpökaudella skandinaavit asuttivat eteläistä Grönlantia, mutta heidän matkansa ulottuivat pitkälle pohjoiseen. Keskiaikaisia artefakteja on löydetty Ellesmerensaarelta, 80. leveysasteen tuolta puolen. Kun lopulta varmistui, että Pohjois-Amerikka oli se skandinaavien Vinnland ja se todella oli olemassa, niin kilpajuoksu siirtokuntiin - ja merireiteille - alkoi. Ja siihen kuuluivat pohjoisten merialueiden kartoitus sekä väylien löytäminen. Tähän liittyivät kaksi tärkeää väylää: koillisväylä ja luoteisväylä - eli meritiet, jotka pohjoiskautta kiertävät Euraasian ja Amerikan mantereet.

Englanti oli erityisen kiinnostunut luoteis- tai koillisväylän löytämisestä, sillä Espanja ja Portugali hallitsivat eteläisejä reittejä Kauko-Itään. Englannin kuningas Edvard VI houkutteli venetsialaisen Sebastian Cabotin lähtemään etsimään reittiä koillisesta itään. Cabotille varustettiin kolme alusta, jotka saatettiin matkaan vuonna 1533. Laivoista kaksi haaksirikkoutui, ja vain Richard Chancellorin luotsaama alus pelastui venäläisten kalastajien ansiosta ja pääsi turvallisesti Arkangelin satamaan. Koillisväylän löysi lopulta suomalaissyntyinen Adolf Erik Nordenskiöld, joka kiersi Euraasian Vega-aluksellaan pohjoisen meren kautta vuonna 1878. Hänestä tuli ensimmäinen Euraasian ympäri purjehtinut kapteeni, sillä hän palasi kotiin Tyynen valtameren, Intian valtameren ja Suezin kanavan kautta.

Mutta Englannin suuri kunnianhimo oli löytää luoteisväylä. Sitä tutki ensimmäisenä englantilainen Martin Frobisher. Hän matkusti vuonna 1576 Labradorin rannikkoa pitkin, päätyen Hellulandiin - siis Baffininsaarelle, jolle nimensä antoi toinen kapteeni, William Baffin. John Davis pääsi lähimmäksi pohjoisnapaa vuonna 1585: hän oli 1 200 kilometrin etäisyydellä pohjoisnavasta ja antoi nimensä Davisinsalmelle. Henry Hudson yritti niin ikään päästä vesiteitse pohjoisnavalle vuonna 1610, ja hän antoi nimensä Hudsoninlahdelle ja Hudson Riverille. Samaa yritti myös vuonna 1773 Constantine Phippsin johtama retkikunta. Luoteisväylän etsiminen oli myös James Cookin kolmannen valtameripurjehduksen tavoitteena vuosina 1776-1779. Useimmista edeltäjistään poiketen hän kuitenkin yritti purjehtia sen lännestä itään päästyään ensin toista reittiä Tyynellemerelle. Kartoitettuaan ensin siihen saakka lähes tuntemattoman osan Pohjois-Amerikan länsirannikkoa Oregonista Beringinsalmelle saakka hän jatkoi matkaansa salmen läpi Jäämerelle ja jonkin matkaa Alaskan pohjoisrannikkoa itään. Loppusyksyllä 1778 meren jäätyessä hän kuitenkin joutui kääntymään takaisin. Hän päätti viettää talven Havaijilla ja yrittää Luoteisväylän etsimistä seuraavana kesänä uudestaan, vaikka olikin hyvin epävarma siitä, saattaisiko se onnistua. Sitä ennen, 14. helmikuuta 1779, hänet kuitenkin surmattiin ja syötiin. Parhaan yrityksen teki William Edward Parry vuonna 1819. Jää pakotti lopulta myös Parryn retkikunnan palaamaan takaisin, mutta se oli silti päässyt lähimmäksi magneettista pohjoisnapaa. Parry yritti uudestaan vielä kolmesti vuosina 1821, 1824 ja 1827. Vuoden 1827 retkikunta ei pystynyt valloittamaan vieläkään Arktista, mutta pääsi jo 700 kilometrin etäisyydelle. Luoteisväylä pysyi kuitenkin valloittamattomana, sillä se on hyvin matala ja karikkoinen reitti, ja hyvin vaikea purjehtia. Mutta alue on täynnä sitä tutkineiden retkikuntien nimiä, ja monet kapteenit ovat antaneet nimensä sitä ympäröiville saarille.

Brittien suuri kunnianhimo ei toteutunut. Sensijaan napamaita nousi tutkimaan uusi ja kunnianhimoinen mahti - Norjan vastasyntynyt kuningaskunta. Luoteisväylä kuljettiin päästä päähän vasta vuonna 1906, jolloin norjalainen seikkailija ja napatutkija Roald Amundsen löysi kuljettavan reitin.

Amundsen oli lähtenyt Norjasta häthätää paetakseen tutkimusaluksensa, 47-tonnisen sillinpyyntialus Gjøan oston rahoittaneita velkojia, ja päätti kolmen vuoden tutkimusmatkansa Eaglen kaupunkiin, Alaskassa, lähettäen sähkeen ilmoittaen retkensä onnistumisesta. Amundsenin löytämä reitti ei ollut kaupallisesti käytännöllinen; sen lisäksi että sen kulkeminen vei runsaasti aikaa, osa reitistä oli erittäin matalaa - siis sellaista, josta käytetään nimitystä keltaisen veden alue - ja matalimmillaan alle metrin syvyistä! Amundsenin käyttämä reitti kulki Baffininlahdesta Lancasterin-, Barrowin-, Peelin-, Franklinin-, Rossin-, Simpsonin-, Victorian-, Deasen-, Coronation-, Dolphinin- ja Union-salmien kautta.

Roald Amundsen oli vanhan merenkulkijasuvun lapsi, ja hän oli erittäin älykäs, fyysisesti vahva ja hän osasi oppia virheistään. Harjoiteltuaan hengissäselviämistä Norjan Jotunheimissa - ja siellä lähes kuoltuaan - hän päätti omistaa elämänsä tutkimusmatkoille. Amundsen oli aikansa johtava naparetkeilijä, jonka suunnittelu- ja organisointikyky retkillä oli huippuluokkaa. Hänen taktiikkansa perustui vankkaan perinteiden käyttöön js eskimoilta opittuihin taitoihin. Amundsen kuitenkin myös paranteli oppimiaan käytäntöjä, esimerkiksi rekiä kevennettiin. Myöhemmillä retkillään hän käytti myös uutta tekniikkaa, lentokoneita ja ilmalaivaa. Kaikissa retkissään Amundsenkaan ei onnistunut. Henkilökohtaisessa elämässään hänellä oli väliin vaikeuksia velkojien kanssa ja vanhempana psyykkisiäkin ongelmia. Amundsen oli rohkea - joku voisi sanoa hullunrohkea - ja täysin säälimätön niin itseään, muita kuin vetokoiriaankin kohtaan.

Ja Luoteisväylän purjehduksen jälkeen Amundsen päätti lähteä 1909 Pohjoisnavalle. Mutta amerikkalaiset ehtivät ensin. Tämä kilpajuoksu - amerikkalaiseen tyyliin - käytiin erittäin rumalla tavalla, ja se käytiin kahden amerikkalaisen, Robert Pearyn ja Frederick Cookin välillä. Miehet olivat toistensa katkeria vihamiehiä, ja heidän riitansa oli ruma luku naparetkien historiassa.

Periaatteessa Pohjoisnavalla käynti on helppo todentaa. Siellä Pohjantähti tuikkii melko suoraan zeniitistä - 89° 15,8′ - ja tuo kulma on helppoa määritellä sekstantilla. Siinä on toki korjauslaskunsa, jotka löytyvät Nautical Almanac'sta. Käytännössä Pohjoisnavalla käynti on vaikeampi todentaa - se kun on meren päällä ja napajää liikkuu merivirtojen mukana, ja vie mukanaan kaikki navalle jätetyt artefaktit, kuten liput ja teltat.

Ensimmäisenä lähti matkaan Cook. Hänellä oli retkikunnassaan kaksi inuiittimiestä, Ahpellah ja Etukishook. He lähtivät Annoatokista, Grönlannista matkaan helmikuussa 1908, ja pääsivät Cookin väitteiden mukaan navalle 22.4. 1908 matkattuaan pohjoiseen Axel Heidelbergin saaresta. Matkalla kotiin navalta he joutuivat avoveden ääreen. He joutuivat elämään riistan varassa, ja kulkemaan kohti Devon Islandia. Sieltä he jatkoivat takaisin pohjoiseen, ylittäen Naresinsalmen ja palaten takaisin Annoatokiin keväällä 1909, nälkiintyneinä.

Cookin matka herätti ihmetystä ja epäilyjä. He olivat olleet matkalla liki 14 kuukautta, ja alusta alkaen matkaa pidettiin petoksena. Niinpä Robert Peary lähti matkaan 1.4. 1909. Peary pääsi pohjoisnavalle 6. huhtikuuta 1909 käyttäen italialaisen Umberto Cagnin kehittämää tekniikka, jossa kärkipartiot raivaavat tietä ja huoltokuormastot irtautuvat vaihe vaiheelta matkasta pois. Pearyn tekniikka oli edelleen hiotumpi. Ajatus oli se, ettei navalle asti pääsevän partion tarvitse kuljettaa kaikkia paluumatkalla tarvittavia tarvikkeita, vaan käytetään hyväksi muiden partioiden matkan varrelle luomia varastoja. Peary käytti monia eskimoiden tekniikoita ja eskimoita apuna.Viimeinen Bartlettin johtama Pearyn ryhmän rinnalla kulkenut apujoukko irtautui leveysasteella 87° 47', josta Peary jatkoi navalle. Mukanaan hänellä oli viisi miestä: Matthew Henson, Ootah, Egigingwah, Seegloo ja Ooqueah.

Kuultuaan Cookista Peary raivostui, ja hän - sekä National Geographic Society, joka oli ollut hänen rahoittajansa - ryhtyivät tekemään kaikkensa Cookin maineen mustaamiseksi. Mutta Pearyn omakin ilmoitus oli epäilyttävä. Pearyn väitettä pohjoisnavalla käymisestä epäillään laajalti ja joitain perusteita tälle löytyy Pearyn lausunnoista ja muistiinpanoista.

Peary väitti kirjassaan huhtikuun 5. päivänä mitatun 89° 25', vaikka tuona päivänä ei tehty muistiinpanojen ja kongressin valiokunnan kuulustelujen mukaan mittauksia. Pearyn matkavauhti oli ilmoitusten mukaan niinkin kova kuin 36-57 km/päivä. Neljänä viimeisenä vuorokautena olisi edetty 57 km/päivä, vaikka naparetkillä oli tuohon aikaan tavallista vaeltaa 10-20 km ja sekin vaivalloisesti. Peary väitti palanneensa 87° leveysasteelle "Camp Jesupin leiristä" alle 56 tunnissa, joka on melkein 240 km. Tällöin olisi kuljettu mahdottomat 120 km/päivä. On muutenkin epäilty sitä, miten Pearyn paluumatka sujui huomattavasti nopeammin kuin menomatka, vaikka "maasto" on vaikeakulkuinen avattuakin reittiä pitkin. Vaellusnopeuteen toki vaikuttavat jäätikön liikkeet, jotka voivat olla myötäisiä tai vastaisia.

Vaikka matkavauhti olisikin ollut kova, jää silti epäilyjä navalla käymisestä. Erään käsityksen mukaan Peary olisi merivirtojen takia eksynyt ja käynyt leveysasteella 89°. Päiväkirjoihin pohjautuvat laskelmat viittaavat siihen, että Peary olisi kulkenut pohjoisnavasta 32 kilometriä ohi länteen muun muassa jäätä kuljettavien merivirtojen takia. National Geographic Society kuitenkin pitää Pearyn väitettä navalla käynnistä yhä tänäkin päivänä luotettavana.

Cookille kävi onnettomammin. Hän oli nälkiintynyt lähes luurangoksi, ja joutui jättämään muistiinpanonsa ja instrumenttinsa Annoatokiin, Grönlantiin. Ne jäivät erään paikallisen metsästäjän hoteisiin, ja tämä oli pyytänyt Pearyn retkikuntaa viemään ne mukanaan Yhdysvaltoihin. Peary oli kieltäytynyt, ja kolme laatikollista muistiinpanoja ja laitteita jäivät Grönlantiin. Niiden nykyistä olinpaikkaa ei enää tiedetä, sillä metsästäjä, joka otti ne hoitaakseen, palasi kotiin, ja laatikot olivat liian isoja yhden miehen kantaa.

Cookilla oli kuitenkin mukanaan henkilökohtainen muistikirjansa. Siinä oli pahoja puutteita ja laskuvirheitä - kuten Pearyllakin - ja muunmuassa auringon läpimitta oli sekstanttilukemissa väärin. Niinpä Cook leimattiin huijariksi. Peary teki nyt kaikkensa saadakseen Cookin liriin, ja Cook järjestettiin vankilaan vakuutuspetoksesta. Pearysta tuli juhlittu sankari.

Mutta viimeinen nauru kuuluikin Cookille. Cook oli muistikirjassaan kuvaillut tuntemattoman saaren, jossa he olivat talvehtineet - ja tuo saari oli Meighen Island, jota ei vielä tuolloin oltu löydetty! Varmuudella voidaan sanoa, että Cook oli käynyt jossakin ja löytänyt saaren - jolle hän ei edes saanut antaa nimeään. Kävi ilmi, että hänet vakuutuspetoksesta vankilaan tuominnut tuomari oli ollut Pearyn ystävä, ja presidentti Roosevelt armahti hänet 1940. Cook sai osuutensa öljylöydöstä, jota alunperin oli pidetty petoksena.

Kävikö kumpikaan - Peary tai Cook - pohjoisnavalla, vai kävivätkö he molemmat siellä? Emme saa milloinkaan tietää, ennenkuin Cookin muistiinpanot ja instrumentit löytyvät. Ne ovat todennäköisesti hyvin säilyneet arktisessa ilmastossa. Cookia on pidetty lähes sata vuotta huijarina, mutta kun vuonna 2005 hänen väitteitään alettiin tutkimaan, ne täsmäsivät aika hyvin oletetun navallakäynnin kanssa. On mahdollista, että Cook todella on käynyt pohjoisnavalla. Oli miten oli, Pearya pidetään pohjoisnavan löytäjänä.

Mutta vielä oli valloittamatta etelänapa. Eteläisiä napaseutuja on vuodesta 1890 lähtien kutsuttu nimellä antarktis - Anti-Arktos, Anti-Karhu, siis Ison Karhun vastakohta. Eteläisellä tähtitaivaalla ei lähellä napaa ole kirkkaita tähdistöjä, ja vaikka Tukaanin tähdistö onkin kesäpäivänseisauksen aikaan siellä zeniitissä, etelänapaseutu ei ole saanut nimeä Toukanos.

Ja kuultuaan Cookin ja Pearyn retkistä - ja sitä seuranneesta sekoilusta - Roald Amundsen päätti nyt suunnata etelään. Hän oli oppinsa saanut ja kokenut retkeilijä. Samaan aikaan Isossa-Britanniassa kommodori Robert Falcon Scott - meriupseeri ja tiedemies - suunnitteli omaa retkeään.

Kesäkuussa 1910 Scott aloitti matkansa kohti etelänapaa laivallaan Terra Novalla. Matkalla Scott sai kuulla että Roald Amundsen suuntasi myös etelään. Norjalaisen ja brittiläisen tutkimusmatkailijan välillä syntyi kilpajuoksu etelänavalle, vaikka Scott oli suunnitellut suorittavansa tieteellisiä tutkimuksia osana matkaa. Scott jatkoi tutkimuksiaan ja saikin paljon tietoa geologiasta eläintieteeseen ja meteorologiaan.

Scott ja Amundsen tunsivat toisensa, ja he päättivät ottaa reilun kilpajuoksun - he molemmat tiesivät Pearyn ja Cookin katkerasta riidasta. Amundsen pääsi matkaan ensin. Amundsenin luotsaama norjalaisjoukko aloitti koiravaljakkoineen matkan kohti napaa 19. lokakuuta 1911. Scott ja retkikunnan loput jäsenet aloittivat taivalluksen kohti Etelänapaa kuitenkin vasta 1. marraskuuta, kun Amundsen seurueineen oli ehtinyt olla tien päällä jo pari viikkoa.

Norjalaiset olivat naparetken alusta asti britteihin nähden ylivoimaisessa asemassa. Amundsenin retkikunta ei ollut ainoastaan saanut etumatkaa, se oli myös valmistellut retkensä selvästi Scottin joukkoja paremmin. Ryhmän ruokavarastot oli perustettu reitin varrelle hyvissä ajoin ennen retken alkua ja niiden sijainti sekä tarvikemäärät oli suunniteltu huolella. Amundsen ei halunnut jättää mitään sattuman varaan, ja norjalaiset pääsivät navalle 14. joulukuuta 1911, pystyttäen sinne Norjan lipun. Paluumatka sujui joutuisaan ja he palasivat talvileiriinsä aivan suunnitelmien mukaan 25. tammikuuta 1912.

Scottin retkikunnalla meni kaikki mahdollinen pieleen. Vaikka Scott oli kokenut tiedemies ja naparetkeilijä, hän oli tehnyt joukon virhepäätöksiä. Yksi oli luottaa teknologiaan - siis moottorirekiin. Ne eivät toimineet ankarissa olosuhteissa. Toinen oli luottaa siperianponeihin koirien sijaan vetojuhtina. Shackletonilla oli ollut poneja, mutta koirat olivat luotettavampia. Kolmas oli reittivalinta. Shackletonin reitille osui valtava määrä railoja ja luonnonesteitä. Vaikeuksista huolimatta Scottin retkikunta saapui navalle 18. tammikuuta 1912 ja näki siellä liehuvan Norjan lipun. Tappio oli itsevarmalle Scottille ja hänen retkikunnalleen suuri järkytys. Miehet olivat tuohduksissaan siitä, että olivat tehneet turhaan koko pitkän ja vaivalloisen matkan. Norjalaiset olivat jättäneet etelänavalle teltan, josta britit löysivät Amundsenin kirjoittaman kirjeen. He päättivät palata kotiin ja tehdä kotimatkalla tieteellisiä mittauksia.

Ja tuo omistautuminen tieteelle maksoi heidän henkensä.

Scott oli ottanut mukaansa joukon tieteellisiä näytteitä, mm. kiviä nunatakeilta, jotka hidastivat heidän matkaansa. Kotimatka oli vaivalloisempi kuin paluumatka, ja hitaampi, ja heitä alkoivat vaivata puutostaudit. Vaivalloinen paluumatka oli tuskaa täynnä ja lumimyrskyt raivosivat. Liian pienet ruoka-annokset, paleltumat ja keripukki verottivat upottavassa hangessa rekiään raahaavien miesten voimia entisestään. Retkikunta heitti monia tarvikkeita pois, mutta kuljetti viimeiseeen asti mukanaan tieteellisesti arvokasta liskolinnun fossiilia. Helmikuun 18. päivän vastaisena yönä matruusi Edgar Evans menetti henkensä ensimmäisenä retkikuntalaisena. Hän oli jo aiemmin loukannut itsensä pudottuaan railoon ja kärsi sietämättömien olojen aiheuttamista mielenhäiriöistä. Kuukauden kuluttua menehtyi kapteeni Lawrence Oates. Hän oli palelluttanut pahoin jalkansa, ja tunsi hidastavansa matkaa vaarantaen muiden mahdollisuuksia selvitä perille. Oates teki itsemurhan: hän astui teltasta ulos ankaraan lumimyrskyyn, katosi ja paleltui hengiltä. Kaupan päälle oli myös vuodenaikaan nähden normaalia kylmempää ja normaalia huonompi sää.

Scott ja kaksi muuta henkiin jäänyttä retkikunnan jäsentä - Wilson ja Bowers, jatkoivat vaivalloista matkaansa vielä maaliskuun loppuun asti, kunnes lähes kaikki ruoka oli käytetty ja voimat kulutettu loppuun. Britannian retkikunnan viimeiset jäsenet menehtyivät Rossin jäälautalle 29. maaliskuuta vuonna 1912. He eivät olleet onnistuneet valloittamaan etelänapaa ensimmäisinä, eivätkä onnistuneet pelastautumaan Antarktikselta. Miehet menehtyivät ainoastaan 18 kilometrin päähän yhdestä suurimmista ruokavarastoistaan. Scottin päiväkirjamerkinnöistä käy ilmi, että myrskyn jatkuessa ja sitoessa heidät leiripaikkaansa he jopa suunnittelivat yhteistä itsemurhaa oopiumitableteilla ja morfiinilla. Lopulta päätökseksi kuitenkin tuli että he yrittävät loppuun asti - itsemurhat koettiin yksimielisesti pelkuruutena. Myrkyt löydettiin koskemattomina tohtori Wilsonin lääkelaukusta apuretkikunnan tullessa liian myöhään paikalle. Polttoaineen loputtua miehet todennäköisesti olivat paleltuneet hengiltä nukkuessaan.

Paradoksaalisesti tuo tragedia teki Scottin retkikunnasta kuolemattoman. Amundsen koki suurta henkilökohtaista tuskaa Scottin ja hänen joukkonsa kuolemasta, ja muisti heitä. Norjalaisretkikunnan jäsen Helmer Hanssen piti Scottin saavutusta suurempana kuin norjalaisten, koska norjalaiset kuluttivat matkalla 41 koiraa loppuun ja vain 11 jäi henkiin - kun taas Scottin ryhmä oli miesvoimin tarponut navalle ja pitemmän matkan kuin he itse. Hanssenin mielestä Scottin ryhmä oli tehnyt suursaavutuksen vetäessään miesvoimin varusteet Etelänavalle - ja melkein takaisin - ja tehden vielä matkalla tieteellisiä havaintoja, kun taas he itse olivat kiirehtineet kotiin viivana.

Scottin teltasta löydettiin joukko esineitä, joiden ansiosta brittien retkikunnan matkasta on olemassa yksityiskohtaisia tietoja. Löytöihin kuuluvat muun muassa Scottin päiväkirja, valokuvakameran filmi, geologiset ja paleontologiset näytteet ja lukuisia kirjeitä, mukaanlukien Amundsenin kirje Norjan kuninkaalle Haakon VII:lle. Kotimaassaan Scottista tuli kansallissankari ja hänen epäonnisen retkikuntansa taistelua jääkentällä pidettiin osoituksena brittiläisestä urhoollisuudesta parhaimmillaan. Roald Amundsen jatkoi työtään napa-alueiden tutkimuksen parissa ja saavutti suuren maineen elämäntyönsä ansiosta. Hän käytti tilannetta hyväkseen ja päätti kartoittaa pohjoisnapa-alueen perusteellisemmin kuin koskaan aiemmin ja joko perin pohjin vahvistaa tai sitten kerta kaikkiaan romuttaa Robert Pearyn retken tulokset, joita monet epäilivät.

Amundsen palasi vielä Pohjoisnavalle - tällä kertaa ilmalaivalla. Hän lensi Norge-ilmalaivalla yhdessä Umberto Nobilen kanssa. Miesten välit olivat varsin huonot, ja Nobile varusti myöhemmin uuden ilmalaivan, nimeltään Italia, jolla hän lähti uudestaan pohjoisnavalle. Hän joutui haaksirikkoon, ja Amundsen lähti etsimään häntä. Nobile selviytyi hengissä, mutta Amundsen ei. Hän kuoli Pohjoisella Jäämerellä hänen lentoveneensä syöksyttyä mereen.

On mahdollista, että molemmat amerikkalaiset, sekä Cook että Peary, ovat olleet huijareita - tähän viittaa Pearyn käytös Cookia kohtaan. Tällöin norjalainen Roald Amundsen olisi ensimmäinen ihminen, joka on käynyt ensimmäisenä sekä Etelänavalla että Pohjoisnavalla. Viikinkien veri elää vahvana heidän jälkeläisissään!

Nykyään etelänavalla sijaitsee Yhdysvaltojen ylläpitämä Antarktiksen tutkimusasema, jolla työskentelee eri puolilta maailmaa kotoisin olevia tutkijoita ympäri vuoden. Tutkimusasema on nimetty etelänavan retkikuntien muistoksi Amundsen-Scott-asemaksi.

Gerontokratiaa polygamiassa

Ruukinmatruunan silmiin sattui pikkuilmoitus Saudi-Arabian kruununprinssin kuolemasta. Uutinen voisi olla merkityksetön, ellei ruukinmatruuna tietäisi asian viitekehystä. Koska kyse oli Saudi-Arabiasta, alkoi se soittamaan sitä pikkuruista kirkonkellon kokoista hälytystiukua ruukinmatruunan päässä.

No. Jokainen monarkia kohtaa kysymyksen kruununperimyksestä. Perinteinen eurooppalainen tapa on ollut se, että kruunu periytyy hallitsijan alenevaa linjaa miehen puolelta, ts. isältä pojalle vanhemmuusjärjestyksessä ja jos poika on kuollut, niin pojanpojan linjaa, ja jos poikia ei ole, niin veljelle, ja jos veljiä ei ole niin vanhimmalle tyttärelle. Tämä on historian valossa osoittautunut kaikkein toimivimmaksi vallanperimyksen menetelmäksi. Nykyisin useissa kuningaskunnissa on otettu yksinkertainen senioriteetti käyttöön - kruunu periytyy vanhimmalle lapselle sukupuolesta riippumatta. Muiden lasten on syytä hankkia itselleen ammatti, ja kruununperimyksettömät prinssit - infantes - ovat perinteisesti hankkituneet sotilas- tai lakimiesuralle. Myös vaalikuninkuus on ollut suosittua, ja Pyhä Saksalais-roomalainen keisarikunta oli sellainen.

Mutta islamilainen maailma on eri maailma. Siellä nimittäin kysymys legitimiteetistä ei ole niin yksioikoinen. Syynä on se, että perinteisesti islamilaiset valtiot ovat olleet polygamioita, ja lesken sijaan hallitsijalta on jäänyt haaremi ja valtava lapsilauma. Tässä onkin sitten ollut pähkäilyä: kuka perii kruunun?

Ja perinteisesti ratkaisu on ollut triviaali. Maa repeää sisällissotaan, eri prinssit alkavat tappamaan toisiaan, ja viimeinen henkiin jäänyt perii vallan.

Tämä vallanperimyksen muoto tunnetaan jo muinaisuudesta, ja se oli useimmissa islamilaisissa yhteiskunnissa sääntö aina viime vuosisadoille saakka. Yksi syy, miksi Jerusalemin kuningaskunta - Outremer - selvisi länsimaisuuden saarekkeena islamin valtameressä niinkin pitkään oli se, ettei siellä käyty sisällissotia. Kun kuningas oli kuollut, niin hänelle oli tiedossa legitiimi vallanperillinen; ja kun kaikki prinssit olivat hänelle sukua saman äidin kautta, niin valtioon saatettiin suhtautua kuin perheyritykseen.

Tässä murhaperimyksessä on sekä vahvuutensa että heikkoutensa. Vahvuus on ilmeinen. Henkiin viimeisenä jäänyt prinssi on aina kaikkein voimakasluonteisin, kavalin, julmin ja päättäväisin, ja koska valtion hallitseminen on vähän sama juttu kuin rikollisliigan vetäminen, niin hän taatusti oli pätevä hallitsija. Heikkous oli siinä, että joka kerta kun kuningas kuoli, syttyi sisällissota - ja muinaisuuden Assyria tuhoutui juuri tuohon. Mongoleilla puolestaan koko kaanikunta repesi Tšings-kaanin pojan Ögödei-kaanin kuolemaan. Pojanpoika Güjük ehti olla kaanina vain kaksi vuotta ennen kuolemistaan, jonka jälkeen sisällissota repi valtion hajalle. Kaupan päälle koska jokainen hallitsija murhasi kaikki miespuoliset sukulaisensa, niin dynastia saattoi katketa koska tahansa jos hallitsijalla ei ollut poikia; tai jos pojat olivat alaikäisiä, valta saattoi pudota haareminaisten käsiin.

Ja täsmälleen näin kävikin ottomaanien Turkissa. Osmanlin suku oli jatkuvasti liipasimella, ja Suleiman I:n jälkeen sulttaanit muuttuivat koko ajan mielipuolisemmiksi - ilmeisesti k*sipäisyysgeenit jalostuivat tuossa darwinistisessa olemassaolotaistelussa. Lopulta viimeisen suunnilleen tolkullisen ja vahvan sulttaanin Murad IV:n kuoleman alkoholismiin jälkeen 27-vuotiaana sultanaatti romahti haaremivallaksi - hänen perillisensä Ibrahim I oli mielipuoli.

Ja jotta tällainen tilanne estyisi, silloinen suurvisiiri päätti, että Osmanlin suku tarvitsi perimysjärjestyksen. Niinpä 1687 säädettiin primogenituurin periaate ja että murhaorgiat eivät enää olisi legitiimi tapa ratkoa perimysongelmaa. Ja jotta tältä vältyttäisiin, Topkapin palatsiin rakennettiin kafes, suomeksi "häkki", joka oli todellakin kultainen häkki sulttaanin miespuolisille sukulaisille. Tällä lyötiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: toisaalta näin saatiin kruununtavoittelijat pois pelistä, mutta myös taattiin, ettei Osmanlin suku sammu keskenkaiken. Mutta kultainekin häkki on häkki, ja moni prinssi pimahti siellä. Ja ilokseen nuo onnettomat prinssit saivat jalkavaimoja, jotka olivat joko osoittautuneet hedelmättömiksi tai jotka oli syystä tai toisesta kastroitu. Tämä siksi, ettei syntyisi tarpeettomasti kruununtavoittelijoita. Mutta myös kruununprinssit joutuivat sinne - viimeinen sulttaani, Mehmet VI, oli elänyt 56 vuotta kafesissa ennen nousuaan valtaistuimelle 1918. Hän oli valmista kilarikamaa, ja hänelle kruunustaluopuminen ja tasavallan julistaminen 1922 oli lähinnä helpotus. Todettakoon, että Osmanlin suku on olemassa yhä vieläkin, ja nykyiset Osmanlit ovat varsin tolkullista väkeä. He ovat luopuneet vaateestaan Turkin kruunuun, mutta suvun päämiehellä on yhä sulttaanin titteli.

Mutta tuo ongelma kruununperimyksen kanssa on aina läsnä polygaamisissa yhteiskunnissa. Koska nykyään murhaorgioita tai sisällissotaa tämän ongelman ratkomisessa ei yleensä katsota hyvällä, ja koska legitimiteetti on vaikeaa järjestää silloin kun kaikki pojat eivät ole saman isänä ja saman äidin jälkeläisiä, ongelma on yleensä ratkaistu etenevän polven kautta - eli että kruununperillinen on hallitsijan vanhin pikkuveli, ja hallinto periytyy sukupolvessa sivusuuntaan eikä suinkaan eteenpäin.

Tämä on varsin selkeä tapa perimykseen, mutta tässä on paha ongelma. Se johtaa väistämättä gerontokratiaan eli vanhusvaltaan.

Gerontokratiassa on kaksi hyvää ja kaksi pahaa puolta. Hyvät puolet ovat siinä, että vanhuksilla yleensä on elämänkokemusta ja auktoriteettia eli gerontokratia on varsin stabiili. Pahat puolet on siinä, että vanhukset voivat olla seniilejä ja pahimmillaan dementoituneita ja gerontokratia myös estää tehokkaasti nuorten ja lahjakkaiden pääsyä päättäviin asemiin. Gerontokraattiset yhteiskunnat ovat hyvin usein vielä hyvin luutuneita ja jopa taantumuksellisia - jokainen lukija varmaan muistaa Neuvostoliiton viimeiset vuodet Brezhnevistä Jeltsiniin. Siksi gerontokratiaa ei pidetä, ilmeisistä hyvistä puolistaan huolimatta, nykyaikana enää hyvänä hallintomuotona.

Mutta Saudi-Arabia on mitä suurimmassa määrin gerontokratia, ja jos kruununprinssillä oli kuollessaan ikää 85 vee, niin voidaan todeta, että sukupolvenvaihdos olisi voinut tehdä jo ajat sitten hyvää.

Ongelma on siinä, että ibn Saudin suku on valtava. Polygamia yhdessä länsimaisen lääketieteen, öljytulojen ja stabiilien olojen kanssa on merkinnyt sitä, että kuningashuoneessa on liki 10 000 jäsentä kaikki prinssit ja prinsessat mukaanlukien. Koska prinssit lisääntyvät kuin kaniinit mutta eivät enää kuole kuin kärpäset - ja koska saudiprinssin arvolle ei ole sopivaa mennä ns. oikeisiin töihin (tämä ei ole länsimaisilla kuninkaallisilla ongelma), Saudi-Arabiasta on tullut käytännössä läpikorruptoitunut kleptokratia. Joka aiheuttaa jatkuvaa päänvaivaa sen liittolaisille, kuten USA:lle ja harmia kaikille muille ja juuri Saudi-Arabiassa on hyvin vahva islamistinen oppositio - niin paljon wahhabistinen kuningaskunta kuin tuo maa onkin.

Polygamia - silloin, kun siihen eivät sisälly sisällissodat, murhaorgiat ja ylijäämäprinssien teloittajaiset - tuottaa väistämättä hyvin nopeasti valtavan määrän ylijäämäpoikia ja sitämyötä epästabiilin yhteiskunnan. Tämä on ongelma kaikissa polygaamisissa yhteiskunnissa. Ja tämä on myös asia, jota lukumääräneutraalin avioliiton kannattajat eivät ymmärrä. Polygamia luo väistämättä hyvin räjähdysherkän ja epästabiilin yhteiskunnan - juuri tuon hirveän väestöylijäämän sekä legitimiteettiongelmien takia.

Plus sitten tuo ongelma gerontokratian kanssa.

Dekadenssi ja oklokratia eli anakykloosi, osa II

Eilinen masuuninlasku anakykloosista onkin kirvoittanut keskustelua. Ruukinmatruuna totesi siinä Euroopan olevan kaikista mantereista pisimmällä anakykloosissa ja siirtyneen jo demokratiasta oklokratiaan, tai ainakin olevan jo siirtymässä.

Oklokratia tarkoittaa suomeksi "roskaväen valtaa". Se on hallinnon vaihe, jossa demokraattiset instituutiot rämettyvät ja jossa valta siirtyy kansalta ensin suurille instituutioille ja plutokraateille ja sen jälkeen se menettää otteensa - ensin yhteiskunnan alakerroksista ja lopulta koko yhteiskunnasta, ja muuttuu rämettyneeksi anarkiaksi, jossa laeista ei enää piitata. Oklokratiaa leimaa dekadenssi - yhteiskunnan arvopohjan, eettisen pohjan, instituutioiden ja traditioiden rapautuminen sekä koheesion häviäminen.

Oklokratia syntyy silloin, kun demokratia pääsee elämään liian pitkään rauhassa, ilman uhkia, haasteita tai vaaroja, ja kun kansa alkaa pitämään vapautta ja vaurautta itsestäänselvyyksinä eikä sellaisina asioina, joiden eteen on nähtävä jatkuvasti vaivaa ja jota on puolustettava jatkuvalla taistelulla. Thomas Jeffersonin sanoissa vapauden puuta on jatkuvasti lannoitettava tyrannien ja patrioottien verellä on valtavasti totuutta. Polybioksen mukaan "demokratian dynastioiden" synty - siis että meillä on sukuja, joissa kansanedustajuus, ministeriys tai poliitikon ammatti periytyy sukupolvesta toiseen - on hyvin huono merkki, sillä ne merkitsevät, että demokraattiset hallitsijat alkavat pitää valta-asemaansa ikäänkuin itsestäänselvyytenä tai etuoikeutena sensijaan, että se pitäisi ansaita omilla saavutuksilla. Samanaikaisesti kansa alkaa tunte itseään koko ajan enemmän ja enemmän erillisiksi hallitsijoistaan ja piittaa yhä vähemmän ja vähemmän yhteiskunnastaan.

Oklokratia ja dekadenssi voidaan jakaa kahteen vaiheeseen. Toinen on "humala", jolloin dekadentti yhteiskunta kuvittelee olevansa voimainsa tunnossa ja että sillä menee paremmin kuin milloinkaan ja että edessä on huikea tulevaisuus. Tähän liittyy traditioiden, moraalin, yhteisöllisyyden ja instituutioiden rapautuminen "edistyksen" nimessä; kuvitellaan, että nyt luodaan jotain uutta ja nyt maailma muuttuu rajusti ja astutaan uuteen aikakauteen. Dekadenssin humalavaihetta leimaa uskonnon luhistuminen ja sekularisaatio, seksuaalimoraalin höltyminen, yhteiskunnallisen koheesion (ibn Khaldunin termein asabija) rapautuminen, erilaiset ideologiavetoiset liikkeet, siekailematon hedonismi ja syntyvyyden romahtaminen.

Mutta humalaa leimaa ennemmin tai myöhemmin krapula. Dekadenssin edetessä "krapulaan" yhteiskunta on rajusti polarisoitunut upporikkaisiin ja rutiköyhiin, keskiluokka luhistunut ja hallintoeliitti on irtautunut täydellisesti kansastaan. Tässä vaiheessa lainkunnioitus on romahtanut. Koska lakeja ei enää kunnioiteta sisäsyntyisesti ja koska yhteiskunnan koheesio on rapautunut ja sitä myötä yhteisön sisäinen kontrolli ja "kirjoittamattomat lait" haipuneet, yhteiskunta ryhtyy säätämään hyvin detaljoituja ja mielivaltaisia lakeja ja yrittää säännellä ihmisten elämää pikkutarkasti. Krapulavaiheeseen liittyy myös byrokratisoituminen ja optimismin muuttuminen pessimismiksi. Talouselämää leimaa se, että talouskasvu ei enää perustu hyödykkeiden tuottoon, vaan rahan tekemiseen rahalla - siis pörssikeinottelulla. Tämä johtaa talouselämän oligarkisoitumiseen ja keskittymiseen, ja lopulta plutokratiaan. Koska moraali on rapautunut, talouseliitti ja hallintoeliitti kietoutuvat tiukasti toisiinsa.

Oklokratiassa hallitsijat eivät enää piittaa kansastaan, vaan ainoastaan itsestään ja omien sidosryhmiensä intresseistä. Hallitsijat samanaikaisesti pelkäävät kansaansa ja halveksivat sitä, ja yrittävät sekä nuoleskella että kurittaa. Tähän pätee täydellisesti Sun Tzun toteamus kun upseerit ensin rankaisevat miehiään ja tämän jälkeen pelkäävät heitä, kurittomuuden raja on saavutettu ja tämä pätee täydellisesti myös oklokratiaan.

Yhteiskunnan romahdus alkaa alhaalta päin. Kaikki legitimiteetti perustuu luottamukseen ja siihen, että lakien noudattamisesta seuraa oikeus, rauha ja turva. Kun tämä menetetään, myös lainkunnioitus häviää. Yhteiskunnan alaluokka ei enää välitä laeista. Yhteiskunnan yläluokka ei myöskään välitä noudattaa lakeja, sillä he katsovat olevansa etuoikeutettu kasti. Näin kaikki lainkuuliaisuus jää enäää keskiluokan kontolle. Samalla kun yhteiskunta brasilifikoituu - jakautuu Brasilian tapaan upporikkaisiin ja rutiköyhiin - myös työllistymisnäkymät heikkenevät koko ajan. Työelämä huononee - työt häviävät ja muuttuvat pätkä- ja tilapäisluonteisiksi, työntekijöistä pyritään pusertamaan kaikki ulos ja heittämään heidät käytön jälkeen pois, työsuojelusta ja työhyvinvoinnista pyritään luistamaan aina kun voidaan ja palkansaajaa kohdellaan kustannuseränä, ei ihmisenä. Tämä johtaa veropohjan rapautumiseen ja koko ajan kasvavina verorasitteina koko ajan rapautuvalle keskiluokalle. Nuoriso näkee, että heiltä on viety tulevaisuus. Tähän liittyvät mellakat, omaisuusrikokset, vandalismi ja urbaani rappio.

Mitä hallintoeliitti pyrkii tekemään tässä vaiheessa? Vastaus on, että se yrittää kiristää otettaan - tiukentamalla lakeja, lisäämällä valvontaa, kiristämällä rangaistuksia. Ongelma on kuitenkin moraalinen. Dekadenssin humalavaiheen ilmiöt - uskonnon luhistuminen, seksuaalimoraalin luhistuminen, yhteiskunnan koheesion rapautuminen jne - iskevät nyt täysillä takapotkuna päälle. Mitä tiukemmiksi lait tulevat, sitä taidokkaammin niitä kierretään ja sitä vähemmän niitä totellaan.

Lopulta keskiluokka toteaa, että p*skaakos tässä. Yhteiskuntaa leimaa hälläväliä-meininki, eikä kukaan piittaa enää muusta kuin itsestään. Politiikkaa leimaavat nyt rajut populistiset liikkeet ja äärimmäisyysilmiöt. Humalavaiheen optimismi luhistuu lopullisesti ja koko yhteiskuntaa leimaa syvä pessimismi. Humalavaiheen uudistukset eivät johtaneetkaan mihinkään uuteen ja ihanaan, vaan vain kiihdyttivät rappiota ja dekadenssia entisestään. Yhteiskunta joutuu ennemmin tai myöhemmin talouskriisiin, joka halvaannuttaa yhteiskunnan lopullisesti, sillä raha on nervus rerum, kaiken yhteiskunnallisen toiminnan elinehto.

Sekä Polybios että ibn Khaldun kuvaavat tämän vaiheen varsin hyvin. Kuitenkin ibn Khaldun erehtyi pitämään oireita syinä: ibn Khaldun pitää ateismia, homoseksualismia ja aviorikoksia dekadenssin syinä. Tosiasiallisesti ne ovat varmoja merkkejä siitä, että nyt dekadenssi on alkanut ja siirtyminen demokratiasta oklokratiaan on käynnissä. Sekularisaatio merkitsee yhteiskunnallisen koheesion rapautumista ja sitämyötä atomisoitumista; seksuaalimoraalin höltyminen puolestaan edistää perheiden hajoamista ja koko yhteiskunnan tuhoa. Lopulta hallinnon muuttuminen sietämättömäksi, kaikenkahlitsevaksi holhoukseksi, joka hallitsee toisaalta suosikki- ja lahjontajärjestelmällä (panem et circenses) ja toisaalta mielivaltaisella, laeista piittaamattomalla kontrollilla merkitsee lopullista siirtymistä demokratiasta oklokratiaan. Hallinto on muuttunut välttämättömästä pahasta sietämättömäksi, kaikenkuristavaksi, kaikentuhoavaksi ja itsetarkoitukselliseksi möhköfantiksi, joka vain kuluttaa resursseja eikä tavallinen hallintoalamainen saa siltä mitään.

Ja missään tätä prosessia ei kuvata niin hyvin kuin Raamatussa - tarkalleen sanottuna historiallisissa kirjoissa eli Kuningasten kirjoissa ja Aikakirjoissa. Nuo kirjat eivät ole satua vaan historiallisia tekstejä, ja niiden sisältö on ristiintarkistettavissa sekä arkeologian että muiden seemiläisten tekstien kautta.

Kahden heprealaisen kuningaskunnan - Israelin ja Juudan - erilaiset kohtalot kuvaavat tätä prosessia varsin mainiosti. Jiisreelin tasangolle ja Välimeren rannalle sijoittunut Israel oli vauraampi ja hyvinvoivempi kuin vuoristoinen Juuda; sanottiin että jos haluat tulla hurskaaksi, mene Jerusalemiin; jos haluat tulla rikkaaksi, mene Samariaan. Israel oli paikallinen supervalta, joka uhmasi sekä Egyptiä että Assyriaa,kun taas Juuda takapajula. Mutta Israelissa vauraus toi mukanaan lieveilmiöt, kuten veltostumisen, piittaamattomuuden ja yhteiskunnan polarisoitumisen. Monikulttuurisessa Israelissa myös uskonto rapautui nopeasti. Alkuperäinen henoteismi - Elohimin palvonta - sai nopeasti tehdä tilaa uskonnolliselle moniarvoisuudelle ja monijumalaisuudelle, joiden palvontamenot olivat kauniisti sanoen seemiläiset - ja jotka omalta osaltaan rapauttivat nopeasti Israelin kymmenen heimon koheesion. Mutta hyvinvointi ja sitä seurannut veltostuminen myös merkitsi Israelin sekularisaatiota - edes pakanajumaluuksista ei enää piitattu.

Israelissa kuninkaat seurasivat nopeassa tahdissa toisiaan, kiitos murhien ja vallankaappausten, ja siellä on laskettu kymmenen eri dynastiaa. Siinä, missä bukolisessa Juudassa yksi ainoa dynastia - Daavidin suku - hallitsi alusta loppuun, Israelissa politiikka oli levotonta. Ja vaikka Israel oli loppuun saakka suurvalta, juuri tuo dekadenssi merkitsi loppua. Joutuessaan napit vastakkain Assyrian ja Tiglat-Pileser III:n sekä Sargon II:n kanssa, se luhistui. Viimeinen kuningas Hoosea yritti vielä reaalipolitiikalla pelastaa mitä pelastettavissa oli, mutta turhaan; Israel luhistui. Mutta se, mitä siitä seurasi, kertoo varsin hyvin että millaiseksi meno Israelissa oli mennyt.

Israelin myöhemmät vaiheet tunnetaan nimellä kymmenen kadonnutta kansaa. Israelin kymmenen heimoa vietiin pakkosiirtolaisuuteen Assyriaan, ja he jäivät sille tielleen. Tilalle tuotiin siirtolaisia, jotka opetettiin paikallisille tavoille. Heistä muodostuivat kuutealaiset eli samarialaiset, joita Talmud ei käsittele silkkihansikkain. Nuo kymmenen heimoa hävisivät ainiaaksi - he menettivät kokonaan identiteettinsä ja sulautuivat goyimiin. Geneettisesti on tutkittu, että kurdit ja Afghanistanin pataanit ovat ainakin osaksi noiden heimojen jälkeläisiä - paradoksaalisesti he vihaavat juutalaisia ja nyky-Israelia kaikkein katkerimmin!

Ja syy, miksi he demoralisoituivat ja hävisivät, oli sekularisaatio. Tämä on helposti nähtävissä eteläisen kuningaskunnan eli Juudan kohtalosta. Kun Babylonian kuningas Nebukadnessar II kukisti Juudan ja vei väestön pakkosiirtolaisuuteen, hän vei sinne fanaattisen uskonkiihkoisia juutalaisia, jotka turvasivat Jahveen ja kieltäytyivät seka-avioliitoista, säilyttäen näin etnisen identiteettinsä.

Ja he ovat säilyttäneet sen liki 2600 vuotta. Sen enempää Nebukadnessar, Antiokhos, Hadrianus kuin Hitlerkään eivät ole kyenneet sitä tuhoamaan, sillä judaismi luo aivan ällistyttävän lujan koheesion. Mutta he ovat tehneet sen itse. Luopumus judaismista on merkinnyt Euroopassa ja Amerikassa myös juutalaisuuden häviämistä - he sulautuvat goyimiin aivan kuten israelilaiset 2700 vee sitten.

Israel oli selkeästi romahtanut jo oklokratiaan Hoosean aikana. Kuvaukset Israelin kuninkaista eivät mairittele. Hän teki pahaa mikä on Herran silmissä tarkoittaa liberaalia ja suvaitsevaista sekä moniarvoista kuningasta suomennettuna. Juuda kukistui hallitsijakriisin aikana - siellä itsevaltius (Joosea) oli muuttunut aristokratiaksi hänen poikiensa jälkeen ja oligarkiaksi Zedekian aikoina - ja Babylonia murskasi Juudan väkivalloin. Voimme sivuuttaa Tanakhin moralisoinnit Israelin kohtalosta miten haluamme, mutta sosiologinen kuvaus on varsin vakuuttava; paikallinen suurvalta luhistui sisäisen koheesion puutteeseen ulkoisen vihollisen eli Assyrian iskusta.

Ruukinmatruunalla on paha kutina siitä, että Länsi-Eurooppa on jo kaikkialla vahvasti oklokratia ja että olemme dekadenssissa siirtymässä humalavaiheesta krapulavaiheeseen. Theodore Dalrymplen kertomukset Britannian alaluokan elämästä ovat todella surullista luettavaa. Kulttuurien ja sivilisaatioiden luhistumisessa uskonnon merkityksen romahdus ja rintarinnan sen kanssa etenevä seksuaalimoraalin luhistuminen näyttää muodostavan selkeän symbioosin. Kulttuuri, jolta puuttuu arvot on historian aikana osoittautunut erittäin helposti valloitettavaksi - aivan kuten Israel, joka oli sotilaallinen suurvalta, puhumattakoon hellenistisestä kulttuurista, joka oli kehittänyt makedonialaisen falangin. Kulttuuri, jolla on selkeästi "pyhän" kunnioitus yhteiskunnallisena sidosaineena, on puolestaan hyvin vaikea valloittaa tai tuhota. Missään tämä ei ilmene niin selkeästi kuin Israelin ja Juudan niin erilaisina kohtaloina!

On ilmeistä siis, että dekadenssi saattaa siis todellisuudessa olla ensimmäinen vakava kytkös kultuurin rappioon, oklokratiaan ja odotettavissa olevaan tuhoon. Jos siis sivilisaatio, korkeakulttuuri, luopuu "pyhän" tunnustamisesta onko mitään mahdollisuutta edes teoriassa välttää dekadenssia ja joutumista vieraan kulttuurin - joko korkeakulttuurin tai barbaarien - jyräämäksi? Tämä on täysin yhtenevää sen kanssa, mitä kulttuurievoluution käsite ja meemiteoria ennustavat; kyse on olemassaolon taistelusta ja itsesäilytyksestä.

Ja tuo teksti - מנא ,מנא, תקל, ופרסין - on jo seinällä. Meillä on uhkanamme voimakas ja nälkäinen valloittajameemipleksi eli islam. Länsimainen sivilisaatio on käynyt sitä vastaan puolustussotaa liki 1400 vuotta, ja tämä sota näyttäisi nyt päättyvän islamin voittoon seuraavien 20-30 vuoden aikana. Länsimainen sivilisaatio on kaikkein paras paikka maailmassa olla ja asua materiaalisesti, mutta siveellisesti ja henkisesti se on pahoin rappeutunut. Kenelläkään ei pitäisi olla mitään epäilyksiä siitä, että 1970-luvulta eteenpäin jotain todella on tapahtunut.

Oklokratian humalavaiheessa dekadenssi, vähemmistöt, ahneus ja perversiot marssivat traditioiden, enemmistön ja oikeudenmukaisuuteen perustuvan yhteisöllisyyden yli. Tämän ohimarssin aikana dekadenssi pyyhkii lihavan takalistonsa lippuihin, lakeihin, perinteisiin arvoihin ja enemmistön oikeuksiin. Siinä kuvitellaan luotavan jotain uutta, radikaalia ja upeaa, mutta tosiasiassa siinä saadaan aikaan vain rikkoutuminen ja rapautuminen. Dekadenssin kakofonia huutaa ajoittain milloin mistäkin asiasta tasa-arvon nimissä. Yleensä näissä tapauksissa on todellisuudessa kyse kuitenkin oikeastaan epätasa-arvopyrkimyksistä ja pyrkimyksistä toisaalta etuoikeuksiin ja toisaalta yhteiskunnan koheesion rikkomiseen sekä lainsäädännön muuttamisesta kohti yltiösuvaitsevaista kaaosta ja sekasortoa. Tähän liittyy talouden estoton muuttuminen plutokratiaksi - kun kaikki pidäkkeet poistetaan, talous pyörii kuin vuorenkuninkaan luolassa konsanaan ja luo plutokratian. Oswald Spengler piti Länsimaiden perikadossaan plutokratiaa sivilisaation rappion päätepisteenä, jonka jälkeen seuraa romahdus.

Oklokratian krapulavaiheessa nuo kaikki sitten lyövät takapotkuna näpeille - huomataan, että mitään uutta ja ihanaa ei olekaan saatu aikaan, vaan ainoastaan yleinen pahoinvointi ja kaaos. Mutta rikkominen on aina helpompaa kuin rakentaminen, ja Kristus Vapahtajan katedraalin tilalla ei olekaan Neuvostojen palatsi, vaan maakuoppa.

Ruukinmatruuna suhtautui aikoinaan positiivisesti EU:hun, koska ajatteli sen edustavan tolkun ääntä Suomen hyvin ankaran ja mielivaltaisen tsaarinvaltaisen hallinnon sijaan. Mutta Brysselin hallinto on vetänyt tilanteen vielä hullummaksi. Demokraattisen päätöksenteon sijaan Brysselin hallinto on täysin oklokraattinen möhköfantti, jota leimaa byrokraattisuus, kankeus, salamyhkäisyys ja kansasta irrallaan oleva päätöksenteko.

On selvää, että ideana EU on mainio, ja se on tuonut paljon hyvää hallintoalamaistensa elämään. Mutta suoraan sanoen toteutus jättää paljon toivomisen varaa ja varsinkin Ranskan, jota ruukinmatruuna aivan erityisesti inhoaa, käytös on ollut todella hävytöntä ja korruptoitunutta. Ranskassa dekadenssi ja oklokratia onkin edennyt pisimmälle ja se on jo astunut selkeästi oklokratian krapulavaiheeseen. Ranska tulee olemaan yksi ensimmäisiä maita, joka putoaa islamin syliin.

1970-luvulla vanhempamme sanoivat, että meillä tulee olemaan kaikki paremmin, tulemme olemaan materiaalisesti aivan älyttömän rikkaita, meillä tulee olemaan mielenkiintoiset ja ihanat työt ja teemme Kuuhun lomamatkoja ja edessä on huikaiseva tulevaisuus. 2010-luvulla voi vain todeta, että älä unta näe, sillä todellisuus olikin paljon karumpi. Me toteamme, että lapsillamme elämä tulee olemaan paljon kovempaa, paljon ankarampaa ja todennäköisesti köyhempää kuin meillä.

Ruukinmatruunalta penättiin, että voiko dekadenssia ja rappiota enää kääntää ja estää demokratiaa muuttumasta oklokratiaksi? Vastaus on kyllä ja se löytyy kulttuurievoluutiosta itsestään. Tarvitaan jokin riittävän voimakas uhka, katastrofi tai sota joka muistuttaa, ettei demokratia ja vapaudet sekä oikeudet ole itsestäänselvyyksiä, tai sitten sopiva lainsäädäntö, joka estää perinnöllisten päättäjädynastioiden (pl. valtionpäämies) syntymisen. Samoin talouselämän suitsiminen Adam Smithin tarkoittamalla tavalla ehkäisee plutokratian syntyä.

Isoimmat ongelmat ovat moraalisia. Humalassa on ihana olla, mutta krapulassa kamala, ja isoin kysymys on tuon humalavaiheen ehkäisy. Juudassa oli kerta toisensa jälkeen moraalinen ryhtiliike, joka ehkäisi yhteiskunnan leväperäistymisen. Tällaista ei ollut monikulttuurisessa Israelissa. Juudan asukkaat oppivat Babylonin vankeudessa läksynsä vähän turhankin hyvin!

Ehkä uuden ja voimakkaan uskonnollisuuden nousu - vaikkapa jonkinlainen arjalainen pakanuus - voisi pelastaa vielä länsimaat, tai sitten länsimaiden on kertakaikkiaan jouduttava katkeraan ja pitkään sotaan, joka aiheuttaa ensin moraalisen katastrofin ja sen jälkeen kurinpalautuksen. Ruukinmatruuna ottaa vastaan ehdotuksia. "Islamin maallistuminen" ei ole ehdotus, sillä missään ei ole käynyt näin - islam on meemipleksinä lähes täysin immuuni sekularisaatiolle.

Mutta anakykloosi pyörii ja Eurooppa on siinä ikävällä tavalla edelläkävijä.