Työnhaun markkina-arvoteoria

Ruukinmatruuna törmäsi mielenkiintoiseen tekstiin, joka viittasi markkina-arvoteoriaan. Ei kuitenkaan kiisteltyyn seksuaaliseen markkina-arvoteoriaan, vaan työnhaun markkina-arvoteoriaan.

No. Ruukinmatruuna on riittävän vanha ja riittävän paljon elämää nähnyt että hän pitää seksuaalista markkina-arvoteoriaa truismina. Vaikka feministit kuinka sen haluaisivat kiistää, asiasta on riittävän vankka reaalielämän näyttö, että teorian kritiikki voidaan ohittaa olankohautuksella. Argumentin oikeellisuus ei riipu sen miellyttävyydestä vaan siitä, kuinka hyvin se selittää todellisuutta ja käy sen kanssa yksiin. Seksuaalisuhteet ovat melko puhtaita liiketoimia, ja tunteet vain sotkevat bisnestä - ja tässä bisneksessä naisilla on yliote. Aina.

Mutta tämä täsmälleen sama markkina-arvoteoria on Henry Laasasen mukaan ulotettavissa myös kaikkialle muuallekin yhteiskuntaan, ja erityisen truismi siitä tulee työnhaussa.

On nimittäin olemassa ylemmän tason työnhakijoita joita kerrassaan haetaan töihin ja joista työnantajat tappelevat! - ja sitten alemman tason työnhakijoita joiden täytyy vonkaamalla vongata saadakseen edes jotain töitä. Ja aivan kuten naiset ovat ihmissuhteissa se oletusarvoisesti arvokkaampi ja ylempiarvoisempi sukupuoli, koska he päättävät, myös työnhaussa työnantaja on se oletusarvoisesti ylemmän tasoinen ja arvokkaampi taho.

Ruukinmatruunan veljet pelasivat aikoinaan jääkiekkoa, ja juuri tämän kautta ruukinmatruuna tutustui tähän ilmiöön. Jääkiekossa pätee aina jyrkkä kastijako. 80% pelaajista on rivipelaajia. Heidät voidaan korvata milloin tahansa kenellä tahansa. 19% pelaajista on huippuja. Heitä ei voida korvata rivipelaajilla, mutta heidät voidaan korvata toisilla huipuilla. 1% - ehkä maksimissaan yksi per joukkue - on tähtiä. He eivät ole korvattavissa, ja heistä tapellaan ankarasti, ja jokainen joukkue tekee kaikkensa saadakseen heidät riveihinsä, ja heidän palkkansa ovat huikeat. Tämä perustuu Pareton lakiin: 20% syistä aiheuttaa 80% seurauksista.

Täsmälleen sama pätee kaikkeen työelämään. On rivityöläisiä, huippuja ja tähtiä. Alemman tason työntekijöitä, keskitason työntekijöitä ja ylemmän tason työntekijöitä. Tämä luokitus ei riipu niinkään työntekijän työsuorituksesta ja sen laadusta, vaan työntekijän ei-ammatillisista avuista sekä hänen aiemmista työsuhteistaan, tutkinnoistaan ja maineestaan. Missään tämä ei näy niin selkeästi kuin johtotehtävissä - "tähti" voi mokata vaikka kuinka perusteellisesti tahansa (vrt. Kaj-Erik Relander), kunhan hän vain pitää maineensa kiillotettuna ja osaa silmänkääntötemput, joilla musta muutetaan valkoiseksi. Mutta tämä pätee myös ammatteihin: perinteisesti ne ammatit, joissa transaktiokustannukset ovat korkeat - eli ammattiin on vaikea päästä sisään ja sillä on lakisääteinen asema, kuten lääkärit ja lakimiehet - ovat "ylemmän tason ammatteja". Mitä täydellisemmät työmarkkinat ovat eli mitä vähäisemmät transaktiokustannukset ja mitä helpompaa alalle on tulla ja mitä enemmän työnhakijoista on ylitarjontaa, sitä tyypillisemmästä "alemman tason ammatista" on kyse.

Mikäli työntekijä joutuu hakemaan töihin, kyseessä on alemman tason ammatti ja/tai alemman tason työntekijä. Mikäli työnantaja etsii ja hakee työntekijää, kyseessä on ylemmän tason ammatti ja/tai ylemmän tason työntekijä. Asian sekä alempitasoisuuden ratkaisee se, kumpi tekee aloitteen. Se osapuoli, joka joutuu tekemään aloitteen, on aina alempitasoinen osapuoli.

Asiaa voi valaista helpolla esimerkillä, jonka Laasanen esittää. Lääkäri on tyypillinen ylemmän tason ammatti, ja työnantajat pyrkivät hakemaan lääkäreitä töihin. Entäpä jos lääkäri hakee itse työtä? Pitääkö työnantaja häntä alempiarvoisena? Lääkärinkin aloitteellisuus vaikuttaa jossain määrin siihen, miten lääkäriin suhtaudutaan. Työnantaja saattaa miettiä tarkemmin, onko lääkärillä ollut jotain ongelmia edellisessä työpaikassa? Onko hän hankala työkaveri? Onko hänellä alkoholi-ongelma.

Epäilyksiä herää enemmän töitä hakevaa kuin töihin haettua lääkäriä kohtaan. Jos lääkäri tekee aloitteen, hän osoittaa olevansa alemman tason lääkäri. Mitä aloitteellisempi työnhakija on, sitä enemmän hän osoittaa olevansa alemman tason työnhakija, sillä aloitteellisuus on merkki epätoivosta. Mutta jos työnhakija on täysin aloitteeton, se on merkki saamattomuudesta, ja siitä, että hän on jo luovuttanut kokonaan.

Tämä on myös syy, miksi työnhakijat mieluummin rekrytoivat suoraan töistä kuin työkkäristä. Samoin ihmistä, jolla on paljon lyhytaikaisia työsuhteita, pyritään karttamaan. Samasta syystä myös työttömyys pyrkii koko ajan pitkittymään. Jos ihminen on pitkäaikaistyötön, hänessä on työnantajien silmissä jotain vikaa, ja hän on alemman tason työnhakija - ja häntä pyritään välttämään kuin ruttoa. Älkää kysykö, miksi näin on. Maailma vain, ikävä kyllä, on sellainen.

Sen suhteen, kuka on ylemmän tason työnhakija tai alemman, ratkaisee aiempi työpaikka - ja ei ole liioiteltua sanoa, että jokaiselle ihmiselle ensimmäinen työpaikka on kaikkein tärkein, sillä se predestinoi koko työuran. Jos ensimmäinen työpaikka on pätkä-, hantti- tai tilapäistyö, se merkitsee, että koko työura tulee olemaan hyvin rikkinäinen. Jos se taas on kokopäiväinen ja vakituinen, uraputki on auki. Pätkätöistä pääsee ainoastaan pätkätöihin. Ja tässä tilanteessa työmarkkinat ovat olleet hyvin julmat 1990-luvulta ja 1990-luvun lamasta lähtien. X-sukupolvelta kiskaistiin matto alta, pakka meni täysin sekaisin, ja se on ollut sekaisin siitä lähtien; tämä on työnantajan etu, sillä työnantaja saa näin sysättyä yhä enemmän ja yhä vaativampia tehtäviä yhä kovemman kilpailun kohteeksi. On eri asia, jos jostakin asiasta kilpaillaan ja toisaalta jos sitä kilpailutetaan. Meille on valehdeltu työvoimapulasta, ja siitä valehdellaan meille koko ajan; sitä ei ole eikä sitä tule. Pula on ainoastaan niistä työntekijöistä, jotka suostuvat tekemään eniten työtä huonoimmilla ehdoilla.

Pääsääntöisesti "säätykierto" kulkee tässä asiassa ylhäältä alaspäin. Koulutusinflaatio on selkeä merkki siitä, että yhä useammista työtehtävistä ja ammateista tulee alemman tason ammatteja. Ehkä kaikkein selkeimmin tämä näkyy yliopistojen humanistisissa tiedekunnissa; ruukinmatruuna on tutkinut asiaa jo aiemmin.

Mutta markkinat eivät ole täydelliset, eivätkä ne edes voikaan olla, ja oma kysymyksensä on, että pitäisikö niiden ylipäänsä ollakaan. Ylempitasoisilla toimijaosapuolilla on aina pyrkimys monopsoniin, kun taas alempitasoisilla on pyrkimys kartelliin. Sillä mitä muutakaan EK:n pyrkimykset ovat kuin monopsonin muodostamista ja työntekijäosapuolen rivien rikkomista - ja mitä muutakaan AY-liike on muuta kuin työntekijöiden kartelli?

Paikallinen sopiminen työehdoista on likimain poikkeuksetta työntekijän kannalta hyvin huono diili. Suurin osa palkansaajista on aina neuvottelutilanteessa alemman tason työnhakijoita, ja työnantaja voi käytännössä sanella työehdot. Myös huipputyöntekijät ovat aina korvattavissa - toisilla huipuilla, ja tämä on asia, jota huipputyöntekijät yleensä itse eivät ymmärrä. Vain aniharva, ehkä 1%, työntekijöistä on siinä asemassa, että he voivat itse neuvotella omat työehtonsa. Mutta tähän työnantaja pyrkii - monopsoniin, tilanteeseen, jossa työnantaja pystyy hyödyntämään omaa ylempitasoista neuvotteluasemaansa täydellisesti.

Tämä on myös syy, miksi täydellinen vapaus pelaa ainoastaan rikollisten, roistojen, jo ennestään hyväosaisten ja häikäilemättömien toimijoiden pussiin, kun taas kaikkein heikoimmassa asemassa olevat hyötyvät tiukoista säännöistä ja epävapaista markkinoista. Tästä syystä myös aikoinaan ammattiyhdistysliike sai alkunsa.

On todennäköistä, että työsuhde on sitä pysyvämpi ja sitä pitkäaikaisempi, mitä enemmässä määrin työnhakijan markkina-arvo vastaa työtehtävää. Mikäli työntekijän markkina-arvo on liian alhainen työtehtävään nähden, työnantaja pyrkii hankkiutumaan hänestä eroon; mikäli se on liian korkea, työntekijä lähtee itse kalppimaan ja etsimään ylempitasoisia tehtäviä.

Ajatuksia?