USSA

Ruukinmatruunan pikkuisiin tihrusimmuihin osui AP-areenalta saadun vinkin kautta todella huolestuttava uutinen Taloussanomista. Uutisen mukaan sosialismi on noussut amerikkalaisnuorten suosioon. Nuorten yhdysvaltalaisten niukka enemmistö suhtautuu myönteisemmin sosialismiin kuin kapitalismiin, kertoo tuore tutkimus. Tutkimuksen mukaan sosialismin kannatus on kasvanut edellisvuosien aikana.

USA:ta on perinteisesti pidetty kapitalismin mallimaana, mutta viimeisen neljän vuoden aikana tämä malli on ryvettynyt rajusti. Käsiin räjähtänyt työttömyys - joka on korkeampi kuin Suomessa - dekä deindustrialisaatio, koulutusinflaatio, keskiluokan rapautuminen ja amerikkalaisen unelman karkaaminen yhä useamman nuoren ulottumattomiin on saanut monen amerikkalaisnuoren pettymään ihanteisiinsa. Seuraus on, että yhdysvaltalaisnuorten suhtautuminen sosialismiin on lientynyt, kertoo Pew-tutkimuskeskuksen tuore tutkimustulos.

Yhdysvaltalaisista 18-29 -vuotiaista nuorista aikuisista 49 prosentilla on positiivinen käsitys sosialismista. 43 prosenttia puolestaan sanoi, että heidän käsityksensä sosialismista on negatiivinen.

Eikä tässä kaikki. Yhdysvaltalaisnuorten suhtautuminen kapitalismiin on kriittisempää. Ainoastaan 46 prosenttia 18-29-vuotiaista yhdysvaltalaisnuorista suhtautuu posiitivisesti kapitalismiin. Hieman suurempi osuus eli 47 prosenttia suhtautuu kapitalismiin penseästi.

Vain vuosi ja kahdeksan kuukautta sitten tehdyssä vastaavassa kyselytutkimuksessa todettiin, että 49 prosenttia 18-29-vuotiaista yhdysvaltalaisista suhtautuu sosialismiin kielteisesti. Tuolloin 43 prosenttia yhdysvaltalaisnuorista sanoi suhtautuvansa sosialismiin myönteisesti.

Ruukinmatruuna suhtautuu tuloksiin hyvin huolestuneesti. Meille pitäisi tässä vaiheessa kaikille olla jo selvää, että sosialismi ei toimi ja se tuottaa käytäntöön sovellettuna vain surua ja murhetta. Kyse on täsmälleen samasta kuin sellaisesta negatiivisen takaisinkytkennän systeemistä, jonka karakteristisen yhtälön juuret ovat negatiiviset ja reaaliset. Se vaipuu hitaasti ja värähtelemättä kohti nollaa, ja hyytyy niille sijoilleen. Tämä on syy, miksi sosialismi ei toimi. Liian suuri negatiivinen takaisinkytkentä hyydyttää koko systeemin.

Ja huolta aiheuttaa nimenomaan se, että tuonikäisillä ihmisillä yleensä ei ole sen enempää elämänkokemusta kuin tolkkuakaan, ja heillä on paha taipumus lähteä neutraloimaan lipeää rikkihapolla. Heille "sosialismi" ei tarkoita suinkaan Euroopan-meininkiä vaan aivan jotain muuta - siis totalitarismia. Kun vapaan maailman talousveturin nuoret alkavat ajatella noin, niin ongelma on syvä.

Mutta se kertoo myös jostain muusta. Se kertoo siitä, että USA:n politiikka on mennyt päin punapuuta. USA on paljon pahemmin konkurssikypsä kuin yksikään EU-maa - sen pepun pelastaa se, että se on ulkomaiden suuntaan nettovelkoja - ja USA:ssa tuloerot ovat räjähtäneet todella pahasti käsiin; siellä gini-indeksi on noin 51, kun Suomessa se on 23. USA:ssa tuloerot ovat kehitysmaaluokkaa, ja maata voi jo tässä vaiheessa käytännössä pitää plutokratian esiasteena. Asiasta uutisoivan Huffington Postin mukaan mielipidemuutos voi johtua siitä, että taloustaantuma on iskenyt pahiten nuoriin ja heidän työllistymismahdollisuuksiinsa.

Ongelma on siinä, että talouslaman myötä USA:ssa suosiossa olleet talousteoriat ja mallit ovat heittäneet häränpyllyä. Keynesin opit on jälleen jouduttu kaivamaan naftaliinista. Vanhan itävaltalais-republikaanisen talousteorian mukaan veronhelpotukset rikkaille ja vauraille kohentavat työllisyyttä, koska ne rohkaisevat uusinvestointeihin.

Näin ei kuitenkaan ole käynyt. Raha tulee rahan luo; ei suinkaan työn luo. Kun vauraus ylittää tietyn rajan, rikkaat investoivat mieluummin pörssipeliin kuin elinkeinoelämään; johdannaisiin, arvopapereihin, sijoitusinstrumentteihin. Niissä on mahdollista tehdä pikavoittoja nopeasti, ja kun fyrkkaa on riittävästi, riskit eivät tunnu missään. Ja kun raha alkaa kertyä, se kertyy vähän niinkuin Roope Ankan rahasäiliöön. Samalla tavaroiden ja palveluiden kysyntä vähenee. Lopputulos on ollut rikkaiden nopea rikastuminen, keskiluokan junnaaminen paikallaan ja köyhien hidas köyhtyminen. Talouskasvun hedelmät eivät ole jakaantuneet tasaisesti, vaan ainoastaan rikkain 1% on päässyt todella niistä hyötymään. Samalla talous on ylikuumentunut, ja sille on käynyt täsmälleen kuten käy systeemille, jossa on positiivinen takaisinkytkentä eikä säätöpiiriä: se on alkanut oskilloimaan rajusti ja holtittomasti.

Keskiluokkaa voi olla olemassa vain sellaisessa yhteiskunnassa, jossa pääomat kasautumisen sijaan pirstoutuvat, jossa valtio suorittaa interventioita talouteen sekä tekee tulonsiirtoja, ja jossa vaurastuminen on mahdollista helpommin palkkatuloilla kuin pääomatuloilla. Eliminoi yksikin näistä ehdoista, niin yhteiskunta alkaa brasilifikoitumaan - jakautumaan upporikkaisiin ja rutiköyhiin ja keskiluokka alkaa rapautumaan. Ja näin kävi Chilessä kun siellä päästettiin Chicagon pojat irti - ja näin on päässyt käymään USA:ssa.

Miksi palkkatulot ovat kriittisemmässä asiassa kuin pääomatulot? Syy on siinä, että palkkatulot ovat lineaarisia kun taas pääomatulot eksponentiaalisia - differentiaalimuodossa esitettynä palkkatulot (ja vastaavasti säätömekanismina palkkatuloverotus) vastaa ensimmäisen kertaluvun termiä kun taas pääomatulot toisen kertaluvun termiä. Ensimmäisen kertaluvun termi voidaan tulkita myös ostovoimaksi ja toisen kertaluvun termi investointivoimaksi; investointipankkiiri Nick Hanauer toteaa:

I’m a very rich person. As an entrepreneur and venture capitalist, I’ve started or helped get off the ground dozens of companies in industries including manufacturing, retail, medical services, the Internet and software. I founded the Internet media company aQuantive Inc., which was acquired by Microsoft Corp. in 2007 for $6.4 billion. I was also the first non-family investor in Amazon.com Inc.

Even so, I’ve never been a “job creator.” I can start a business based on a great idea, and initially hire dozens or hundreds of people. But if no one can afford to buy what I have to sell, my business will soon fail and all those jobs will evaporate.

That’s why I can say with confidence that rich people don’t create jobs, nor do businesses, large or small. What does lead to more employment is the feedback loop between customers and businesses. And only consumers can set in motion a virtuous cycle that allows companies to survive and thrive and business owners to hire. An ordinary middle-class consumer is far more of a job creator than I ever have been or ever will be.

Tämän tajusi jo aikoinaan Henry Ford, mutta tämä oppi on vuosien varrella unohdettu. Jos keskiluokka rapautuu, lopputuloksena on kehitysmaan kaltainen perselä, jossa on pieni upporikkaiden luokka ja valtava määrä kurjalistoa. Plutokratia kasvaa huonosti ja USA:ssa tuo ennustus näyttäisi käyneen toteen. Hanauer jatkaa:

When businesspeople take credit for creating jobs, it is like squirrels taking credit for creating evolution. In fact, it’s the other way around.

It is unquestionably true that without entrepreneurs and investors, you can’t have a dynamic and growing capitalist economy. But it’s equally true that without consumers, you can’t have entrepreneurs and investors. And the more we have happy customers with lots of disposable income, the better our businesses will do.

That’s why our current policies are so upside down. When the American middle class defends a tax system in which the lion’s share of benefits accrues to the richest, all in the name of job creation, all that happens is that the rich get richer.

And that’s what has been happening in the U.S. for the last 30 years.

Since 1980, the share of the nation’s income for fat cats like me in the top 0.1 percent has increased a shocking 400 percent, while the share for the bottom 50 percent of Americans has declined 33 percent. At the same time, effective tax rates on the superwealthy fell to 16.6 percent in 2007, from 42 percent at the peak of U.S. productivity in the early 1960s, and about 30 percent during the expansion of the 1990s. In my case, that means that this year, I paid an 11 percent rate on an eight-figure income.

One reason this policy is so wrong-headed is that there can never be enough super-rich Americans to power a great economy. The annual earnings of people like me are hundreds, if not thousands, of times greater than those of the average American, but we don’t buy hundreds or thousands of times more stuff. My family owns three cars, not 3,000. I buy a few pairs of pants and a few shirts a year, just like most American men. Like everyone else, I go out to eat with friends and family only occasionally.

Tässä tuo takaisnkytkentäsilmukka katkeaa; sensijaan että vauraus palautuisi takaisin kiertoon, se kertyy hyperrikkaille kuin Roope Ankan rahasäiliöön eikä tihku keski- ja alaluokalle, kuten perinteisesti on oletettu. Hyperrikkaat eivät kertakaikkiaan kykene kuluttamaan yhtä paljon kuin keskiluokka silloin, kun tulonjako on epätasainen ja verotus pääomatuloja suosiva ja palkkatuloja rankaiseva eikä progressio ole riittävän jyrkkä.

Sanotaan, että ihminen, joka uskoo, että jatkuva kasvu on mahdollista suljetussa tilassa, on joko hullu tai ekonomisti. Ihminen, joka uskoo, että systeemi, jossa on positiivinen takaisinkytkentä, olisi itsestään stabiloituva, on joko seinähullu tai itävaltalainen ekonomisti. Itävaltalainen taloustiede ohittaa kuitenkin tuon olankohoutuksella, sanoessaan ettei matematiikkaa voi soveltaa taloustieteeseen. Matematiikka on kuitenkin lahjomatonta. Niin logistiikkakäyrän kuin differentiaaliyhtälöidenkin osalta.

Siteerataan vielä Hanaueria, joka lukee madonluvut amerikkalaiselle talouspolitiikalle ja vallitsevalle talousteorialle. Muistetaan, että Hanauer itse on miljardööri:

If the average American family still got the same share of income they earned in 1980, they would have an astounding $13,000 more in their pockets a year. It’s worth pausing to consider what our economy would be like today if middle-class consumers had that additional income to spend.

It is mathematically impossible to invest enough in our economy and our country to sustain the middle class (our customers) without taxing the top 1 percent at reasonable levels again. Shifting the burden from the 99 percent to the 1 percent is the surest and best way to get our consumer-based economy rolling again.

Significant tax increases on the about $1.5 trillion in collective income of those of us in the top 1 percent could create hundreds of billions of dollars to invest in our economy, rather than letting it pile up in a few bank accounts like a huge clot in our nation’s economic circulatory system.

Consider, for example, that a puny 3 percent surtax on incomes above $1 million would be enough to maintain and expand the current payroll tax cut beyond December, preventing a $1,000 increase on the average worker’s taxes at the worst possible time for the economy. With a few more pennies on the dollar, we could invest in rebuilding schools and infrastructure. And even if we imposed a millionaires’ surtax and rolled back the Bush- era tax cuts for those at the top, the taxes on the richest Americans would still be historically low, and their incomes would still be astronomically high.

We’ve had it backward for the last 30 years. Rich businesspeople like me don’t create jobs. Middle-class consumers do, and when they thrive, U.S. businesses grow and profit. That’s why taxing the rich to pay for investments that benefit all is a great deal for both the middle class and the rich.

On selvää, että sen enempää komentotalous kuin ranttalitalouskaan ei toimi. Talous on kuin mikä tahansa systeemi, jossa on positiivinen takaisinkytkentä; se vaatii kontrollimekanismin toimiakseen, ja paras tapa kontrolliin on verotus ja tulonsiirrot. Kapitalismi on ainoa talousjärjestelmä, joka ylipäänsä toimii, mutta se on kuin tuli: hyvä renki mutta pirun huono isäntä. Ainoa toinen malli, jonka tiedetään toimivan menestyksekkäästi, on fascismi, mutta se puolestaan ei ole hyvä idea, sattuneista syystä. On selvää, että toimiva ratkaisu on jossakin ääripäiden, komento- ja ranttalitalouden välillä; jos vahvasti säädetty talous pyrkii itsestään painumaan nollaan ja hyytymään, ja säätämätön talous lähtee oskilloimaan ja lopuksi riistäytyy käsistä, niin oikea ratkaisu on sellainen säätö, joka kykenee stabiloimaan systeemin, mutta joka on hiukan aliohjattu; tällainen systeemi toimii optimaalisesti.

Mikä on USA:n tulevaisuus? Vaihtoehtoja on täsmälleen kolme.

Ensimmäinen - epätodennäköisin - on ottaa lusikka kauniiseen käteen, myöntää että Victor Mike, ja kaivaa Keynes sekä muut pragmaatikot jälleen esiin. Se tulee kohtaamaan hirveän määrän vastustusta, ja se on hyvin epätodennäköistä. Ruukinmatruuna ei laske tämän vaihtoehdon varaan. Se nimittäin merkitsisi USA:lle valtavaa arvovaltatappiota - myöntää olleensa väärässä.

Toinen vaihtoehto - todennäköisin - on, että tätä linjaa jatketaan, ja USA onnistuu jotenkuten välttämään talouskatastrofin. Seurauksena on hyperrikkaiden rikastuminen sikarikkaiksi, USA:n lopullinen muutos plutokratiaksi, amerikkalaisen demokratian rippeidenkin häviäminen sekä amerikkalaisen keskiluokan eroosio ja köyhtyminen. Samalla USA tulee puuttumaan maailmanpolitiikkaan entistä aggressiivisemmin ja militaristisemmin, sillä ulkopolitiikka on perinteinen tapa ratkoa sisäpolitiikan ongelmat.

Kolmas vaihtoehto, joka on myös mahdollista, on että tätä linjaa jatketaan, mutta USA:ssa talous lähtee todella käsistä, ja lopputuloksena on romahdus ja väkivaltainen interventio. Tällöin all bets are off; voi tapahtua ihan mitä tahansa, ja pahimmillaan USA luisuu fascismiin.

Toivottavasti emme kuitenkaan tule ikinä näkemään Union of Socialist States of Americaa. Se olisi hirvittävä tragedia koko kiertotähdellemme.