Tuhlaajatyttären paluu

Masuuninlaskun Kuu kompassina kommenttiosasto kanavoitui lopulta Tolkien-keskusteluksi ja Kari totesi siihen, että Muuten, olen pitänyt sinua, rakas Matruuna, aina haltioitten sukuun kuuluvana... . Nimimerkki Tomi, eräs ruukinmatruunan vakiokommentaattori ja parantumaton proosapytty, puolestaan sanoi Haltiat edustavat Tolkienin maailmassa muuttumattomuutta ja konservatiivisuuta. Siksi kai RM pitää niistä?

No. Ei ole salaisuus, että ruukinmatruuna on Tolkien-friikki. Hän luki TSH:n ensimmäisen kerran kymmenvuotiaana - about samassa iässä kuin Raamatun kokonaan - ja se oli valtavan koskettava teos. TSH ei ole satukirja! Eikä se ole myöskään pelkkää hömppäfantasiaa tai pulppia. Ja niin paljon, kun 1980-luvun tiedostavaisto halusikin leimata sen banaaliksi epäkirjallisuudeksi, se on 2010-luvulle tultaessa muuttunut yhdeksi 1900-luvun englanninkielisen kirjallisuuden merkittävimmistä teoksista. Jos kirjallisuuden Nobel-palkintoja voisi antaa postuumisti, J.R.R. Tolkien olisi vahva ehdokas.

Ja TSH:n jälkeen piti tietty lukea koko Tolkienin tuotanto. Ensin Lohikäärmevuori - joka muuten on paljon satukirjamaisempi käännös kuin Hobitti - ja sitten Maamies ja Lohikäärme, Silmarillion, Hobitti, Keskeneräisten tarujen kirja... ja lopulta sama englanniksi. Kersti Juva on ollut aivan uskomattoman taitava kääntäjä - hän on tehnyt todella hyvää työtä. Ja Tolkien - hän on ollut aivan uskomattoman kekseliäs kirjailija ja hän on luonut kokonaisen universumin. Siihen ei ihan jokainen kykene. Edes Ursula le Guin ei ole Maameressä pystynyt samaan. Húrinin lasten tarinan jälkeen on vielä paljon suomennettavaa - Tolkienilta jäi valtava jäämistö, josta jää pitkäksi aikaa toimitettavaa. Meiltä löytyy kaikki Tolkienin suomeksi toimitetut kirjat sekä paljon Kersti Juvan kääntämää oheishöhää ja Humphrey Carpenterin Tolkien-elämäkerta. Ja tietysti myös Henry Beardin ja Douglas Kenneyn Bored of the Rings ja Pekka Markkulan Loru sorbusten herrasta. Tuo maanmainio parodia olisi varmaan vaipunut unholaan, elleivät Tolkien-fanit olisi omineet sitä omakseen.

Ruukinmatruuna tunnustautuu nörtiksi ja hän sanoo, että Silmarillion on kaunein ja koskettavin kirja, mitä ruukinmatruuna on ikinä lukenut. Ja joka ainoasta "mitä Keski-Maan rotua edustat"-testissä mitä ruukinmatruuna teki, tulos oli aina sama: haltia.

Mutta asiaan. Ei ole salaisuus, että J.R.R. Tolkien oli syvästi katolinen - ja se näkyy hänen universumissaan. Luoja- ja hallitsijajumala Eru Iluvatar on etäinen ja kaukainen - melkeinpä deistinen - ja häntä edustaa seitsemän arkkienkeliä, valar sekä valtava määrä pyhimyksiä, maiar, Luodussa Maailmassa, Eässa. Arkkienkelit ja pyhimykset ovat läsnä, kun taas Jumala on etäinen. Paradoksaalisesti Tolkienin monoteistisestä maailmasta tulee näin polyteistinen.

Tolkienin teosten kantavana voimana ovat Neljän Vapaan Kansan - haltioiden, ihmisten, kääpiöiden ja hobittien - taistelu pahaa ja pahuutta vastaan. Teema on ikivanha ja moneen kertaan järsitty, mutta Tolkien onnistuu saamaan siitä uutta irti - ja luo samalla kokonaisen kirjallisuuden genren, fantasy fictionin. Jokainen 1950-luvun jälkeen kirjoitettu fantasiakirja on enemmän tai vähemmän Tolkienin plagiaatti.

Tolkienille kaksi rakkainta kansaa ovat haltiat ja ihmiset, ja hänen katolinen taustansa näkyy tässä jälleen. Tolkienin haltiat eivät ole kansantarujen frivoleja, kevytmielisiä, huikentelevaisia ja amoraalisia tonttuja ja keijuja! Hänen haltiansa ovat ihmisiä - tarkemmin sanottnua sellaisia ihmisiä, joita ihmiset olisivat ilman Raamatun syntiinlankeemusta. Hänen haltiansa ovat kuolemattomia, kauniita, älykkäitä, viisaita ja he elävät sopusoinnussa luonnon kanssa. He eivät sairastu eivätkä vanhene, ja he ovat uskomattoman sitkeitä ja vastustuskykyisiä. Hänen ihmisensä sensijaan ovat samanlaisia kuin reaalimaailman ihmiset. Ihmiset ja haltiat ovat kuitenkin Tolkienille rakkaimpia toisilleen ja he ovat liittosuhteessa - hän kutsuu ihmisiä ja haltioita nimellä Iluvatarin lapset, sillä he ovat hänen luomuksiaan.

Tolkienin kääpiöt sensijaan ovat peräisin germaanisista kansantaruista, joskin monissa asioissa hän on tehnyt heistä erilaisia. Kääpiöiden luoja ei suinkaan ole Eru Iluvatar itse, vaan yksi valarista, Aulë. He ovat Eru Iluvatarille ikäänkuin adoptiolapsia. Mutta hobittien alkuperästä Tolkien vaikenee. Sääli, sillä hobitit ovat yksi kaikkein rakastetuimpia kansoja koko legendaariossa.

Tomi on maininnut joskus inhoavansa haltioita siksi, että he ovat "niin enkelimäisiä". Näin ei todellakaan ole. Haltiat eivät ole synnittömiä eivätkä enkelimäisiä, ja tietyllä tavalla heidän kohtalonsa on kovempi kuin ihmisten. Heillä on täsmälleen yhtä oikullinen ja häilyväinen mieli kuten ihmisilläkin, ja vapaa tahto. Ja kun haltioilla hommat menevät pieleen, ne menevät ruhtinaallisesti pieleen. Erehtyminen on inhimillistä, mutta jotta saataisiin asiat sotkettua totaalisesti, siihen vaaditaan haltia. Ja tarkalleen sanottuna yksi ainoa haltia, Fëanor - kaikkein älykkäin, lahjakkain, kiivain ja voimakastahtoisin haltia.

Kun haltiat heräsivät, valar kutsuivat heidät luokseen asumaan Amaniin, Kuolemattomille Maille. Tämä siksi, että kuolevainen Keski-Maa tuhoaisi heidän fyysisen ruumiinsa hitaasti, vuosisatojen ja ajan myötä, ja he muuttuisivat sormusaaveiden kaltaisiksi kummituksiksi ja varjoiksi, luolien ja varjojen kansaksi. Ja kolme merkittävintä haltiakansaa, vanyar, noldor ja teleri ottivat kutsun vastaan, kun taas haluttomat, avari halusi jäädä Keski-Maahan kuihtumisenkin uhalla. Tolkien kertoo juuri noldorin, mestarihaltioiden, tarinan Silmarillionissa. Noldor ovat kaikista haltiaheimoista taitavimmat ja älykkäimmät - ja kovapäisimmät. Fëanor oli heidän kuninkaansa Finwën poika, ja hän oli teoissaan ja sanoissaan taitavin, ja hän teki kolme jalokiveä, silmarilit, joihin kytkeytyi koko maailman kohtalo.

Kävi niin, että paikallinen paholainen, Melkor alias Morgoth, sitten otti ja ryösti nuo jalokivet, josta Fëanor veti herneen nenukkiin. Haltioiden kuolemansynti on ylpeys, ja siellä missä eniten on annettu ja lahjakkuus suurinta, siellä myös lankeemus on kammottavin. Valar eivät aluksi halunneet lähteä sotaan Morgothia ja hänen örkkilaumojaan vastaan, ja niinpä Fëanor johti noldorin kapinaan - kapinaan valaria vastaan ja sotaan itseään Paholaista, Morgothia, vastaan - tajuamatta, että se olisi noldorille samaa kuin itsemurha. Haltiat olivat kyllä kuolemattomia, mutta he saattoivat kaatua aseisiin tai murjoutua onnettomuuksissa tai heidän ruumiinsa tuhoutua muulla tavoin, ja heidän tunne-elämänsä oli valtavan syvä - pelkästään raiskatuksi tuleminen tappoi haltianaisen ja haltiat saattoivat kuolla suruun.

Ja Fëanor johti lähes koko noldorin mukanaan kapinaan. Toinen haltiakansa, teleri, koetti estää heitä lähtemästä Keski-Maahan Morgothin perään - ja tämä johti Alqualondën Sukusurmaan, jossa haltiat tappoivat toisiaan. Lopputuloksena oli, että kapinaan mukaan menneiden noldorin ylle langetettiin kirous - koko juttu tulisi menemään ruhtinaallisesti pieleen. Fëanorin ja hänen poikiensa mukaan lähti hänen veljensä Fingolfin ja hänen poikansa, sekä kolmannen pojan, Finarfinin, lapset. Ainoastaan Finwën pojista tolkullisin, Finarfin, kieltäytyi lähtemästä tuhoontuomittuun yritykseen. Mutta kaikki hänen lapsensa lähtivät.

Mukaanlukien prinsessa Galadriel, Finarfinin tytär ja Finwën pojantytär. Galadriel oli Quenta Silmarillionin alkuluvuissa pahimman luokan haltiaprinsessa: ylpeä, omapäinen, tuittupäinen ja vallanhimoinen, ja hän halusi ikioman ruhtinaskunnan Keski-Maasta, jota hallita mielensä mukaan. Hänen suhteensa setäänsä Fëanoriin mitattiin Richterin asteikolla.

Ja kaikki todellakin menee ruhtinaallisesti pieleen. Fëanor kaatuu jo ensimmäisessä taistelussa, Morgoth osoittautuu liian kovaksi vastukseksi, Keski-Maa on julma ja anteeksiantamaton paikka haltioille, ja edes Beleriandiin saapuneiden ihmisten uljuus ei pelasta noldoria tuholta. Ja takaisin Amaniin ei ole enää menemistä. Vasta Eärendil onnistuu viemään viestin valarille, miten pahasti sekä haltioiden että ihmisten asiat ovat pielessä ja pyytämään että asialle tehtäisiin jotain. Ja sillehän sitten tehdään. Lopun voi lukea Silmarillionista.

Henkiin jääneet haltiat saavat armon, ja saavat palata takaisin kotiin Amaniin halutessaan. Mutta sota on ollut tuhoisa. Kaikki Finwën jälkeläiset Finarfinia (josta tuli Amaniin jääneiden noldorin Korkea Kuningas) ja Magloria sekä Galadrielia lukuunottamatta ovat kuolleet; ja Maglor ei enää palaa Amaniin. Galadriel sensijaan on mennyt naimisiin doriathilaisen Celebornin kanssa, ja hän ei halua palata Amaniin; hän haluaa oman valtakunnan.

Tolkien on käyttänyt paljon klassisia ja raamatullisia kertomuksia teoksissaan - mitäpä Túrin Turambarin tarina on kuin Kullervo-tarun toisinto Kalevalasta? Ja ruukinmatruunan tulkinta Galadrielista on, että hän on tuhlaajapojan toisinto.

Ja Galadrielillakin menee tietty kaikki pieleen kerta toisensa jälkeen. Pahinta on siinä, että hän tajuaa Keski-Maan kuolevaisuuden ja sen, miten Keski-Maa kuluttaa haltiat loppuun. Ja koska hän oli osallisena noldorin kapinassa, kotona odottaisi selkäsauna - Yavanna Kementari on todennäköisesti, aivan kuten Ötöpesän Jengi, olettaa, ottanut Telperionista muutaman notkean vitsan - ja satinkutia olisi tiedossa. Galadriel ja Celeborn ovat ikävässä välikädessä: Amaniin ei oikein uskalla lähteä, mutta Keski-Maassa pysyminen on tuhoisaa pitkällä aikavälillä.

Niinpä Toisella Ajalla haltiasepot takovat kolme taikasormusta, joiden avulla ajankulku voidaan pysäyttää ja tämä haltioiden haipuminen estää. Mutta uusi Musta Ruhtinas, Sauron, pettää sekä haltiat, kääpiöt että ihmiset, ja takoo seitsemän sormusta kääpiöille - jotka tekevät kääpiöistä ahneita ja petollisia, sekä ihmisille - jotka tekevät ihmisistä vallanhimoisia ja lopulta orjuuttavat heidät - sekä suursormuksen, joka hallitsee heitä kaikkia. Pahuus on joko totaalista hulluutta tai totaalista itsekkyyttä; Morgoth oli totaalisen hullu - hän halusi vain tuhota ja hävittää. Sauron sensijaan on totaalisen itsekäs; hän haluaa hallita ja tyrannisoida koko maailmaa. Ja Sauron osoittautuu paljon pahemmaksi kuin Morgoth.

Mutta haltiat ja ihmiset onnistuvat kuitenkin kukistamaan Sauronin. Ihmisten hallitsijan Elendilin ja haltioiden Korkean Kuninkaan Gil-Galadin sotajoukko nujertaa Sauronin, ja vaikka molemmat kaatuvat taistelussa, kruununprinssi Isildur onnistuu surmaamaan Sauronin fyysisen hahmon ja lyömään tältä Suursormuksen irti. Eärendilin poika Elrond vaatii sormuksen tuhoamista, mutta Isildur haluaa sormuksesta Elrosin huoneen perintökalleutta, eikä tuhoa sitä. Mutta sormus katoaa, Isildur kuolee, ja alkaa 2500 vuoden limbus. Tuona aikana monet haltiat pakenevat Amaniin, mutta eldarilla on vielä kolme pientä valtakuntaa: Mithlond eli Harmaat Satamat jossa Cirdan Laivanrakentaja hallitsee, Elrondin valtakunta Imladris eli yhteiskielellä Rivendell sekä Galadrielin Lóthlorien. Galadrielin ja Celebornin tytär Celebrian menee naimisiin Elrondin kanssa, ja he saavat kolme lasta: kaksoset Elrohir ja Elladan sekä tyttären Arwen, joka on viimeinen Keski-Maassa syntynyt noldo. Mutta Celebrian joutuu örkkien väijytykseen, ja vaikka Elrohir ja Elladan pelastavat äitinsä, hänen vammansa ovat liian vaikeat ja hänet lähetetään Amaniin seuraavalla laivalla. Elrond on joutunut eroon vaimostaan.

Suursormus kuitenkin löytyy, ja lopun voi lukea TSH:sta. Todettakoon, että tuhlaajatyttärelle - Galadrielille - käy katkeransuloisesti. Hän tietää, että kaikkien haltiavaltakuntien kohtalo on sidottu Suursormukseen, ja sen palautuminen Sauronille tietää nopeaa tuhokuolemaa, mutta sen tuhoaminen merkitsee myös kolmen Sormuksen raukeamista ja ajan hampaan vääjäämätöntä jäytämistä ja joko äkkilähtöä Keski-Maasta tai sitten haipumista sormusaaveiden kaltaisiksi varjoiksi. Galadrielin sanat ovat koskettavat: Haltioiden rakkaus maahansa ja aikaansaannoksiinsa on syvempi kuin Meren syvyydet, ja heidän menetyksen tunteensa on kuolematon eikä sitä voida koskaan kokonaan lievittää. Kuitenkin he mieluummin heittävät pois kaiken, kuin alistuvat Sauronin vallan alle; sillä he tuntevat hänet nyt. Lothlórienin kohtalosta sinä et ole vastuussa; vaan ainoastaan oman tehtäväsi suorittamisesta. Kuitenkin toivoisin, jos se jotain hyödyttäisi, teete Sormusten sormusta olisi koskaan taottu tai että se olisi jäänyt ikuisesti kadoksiin. Kävi miten kävi, hän häviäisi varmasti.

Ja kun Suursormus on tuhottu, viimeiset noldor huomaavat, että Keski-Maa on vanha, kulahtanut ja ikävä. Valtakunnat, joita on pidetty staasissa kolmen Sormuksen voimin, ovat jälleen alttiita ajan kulumiselle ja muutokselle. On aika pakata kimpsut ja kampsut ja palata kotiin Amaniin 7000 vuoden maanpaon jälkeen.

Ja niinpä viimeiset noldor palaavat kotiin Kuolemattomille Maille Cirdan Laivanrakentajan rakentamalla valkealla laivalla. Keski-Maa jää nyt ihmisten valtakunnaksi, ja myös kääpiöt, hobitit ja sindar-haltiat saavat siitä osansa - sindarilla on valtakuntansa Synkmetsässä ja Ithilienissä. Mutta noldor jättävät nyt Keski-Maan ainiaaksi ja palaavat kotiin.

Kotiin Amaniin palaa nöyrä, viisas ja lempeä haltianainen, joka on menettänyt Keski-Maassa aivan kaiken. 7000 vuotta maanpakoa on tehnyt tehtävänsä. Hän on menettänyt valtakuntansa. Hän on menettänyt omaisuutensa ja aikaansaannoksensa. Hän on menettänyt tyttärensä ja hän on menettänyt tyttärentyttärensä. Hänen puolisonsa jää vielä Keski-Maahan. Mutta hän tietää palaavansa isänsä Finarfinin ja äitinsä Indisin luo, ja tuleehan samassa laivassa matkaseurana vävy Elrond, ja Celebrian varmaankin odottaa laiturilla äitiään. Sekä tietysti Mithrandir alias Gandalf ja hobitit Frodo ja Bilbo Reppuli. Ohessa kaksi tulkintaa Galadrielin paluusta kotiin Amaniin.

Voisiko tuhlaajapoika-vertaus olla tuon selkeämpi? Vaikka Galadrielin osuus Alqualondën Sukusurmaan jääkin selvittämättä ja vaikka hän saisikin satikutia itsensä Yavannan - tai Vardan - kädestä, Finarfin todennäköisesti on tyytyväinen nähdessään tyttärensä sekä tämän vävyn Elrondin ensimmäistä kertaa 6500 vuoteen.

Ikuiset kertomukset ovat todellakin ikuisia.