Piip paap pööp kriih kraah krööh

Ruukinmatruuna on kevätflunssassa ja sängyn pohjalla on hyvä näpytellä läppäriä. Lapset pitävät huolta äidistä kun äiti on pipi. Tätä on rakkaus.

Elektroninen musiikki tarkoittaa äänigeneraattoreilla ja elektroakustisilla soittimilla tehtyä taajuuskokoelmaa. Elektronisesti toistettu musiikki, kuten esimerkiksi sähkökitaralla soitettu, ei siis ole elektronista musiikkia. Sensijaan mellotroni katsotaan elektroniseksi soittimeksi.

Maailman ensimmäinen elektroninen soitin lienee ollut theremin eli eterofoni vuodelta 1919. Tämä Leon Thereminin keksimä vekotin tuottaa hyvin aavemaisen äänen, ja sitä on käytetty monissa vanhoissa elokuvissa efektien tekemiseen. Muita tuon ajan laitteita olivat ondes martenot ja trautonium

Ensimmäisen varsinaiset syntetisaattorit rakennettiin Kolmannen valtakunnan aikana Saksassa. Vaikka Saksa oli natsivallan aikana virallisesti antiavantgardistinen taiteen suhteen, saksalaiset radiotoimittajat ja elokuvantekijät huomasivat nopeasti elektroakustisen synteesin mahdollisuudet efektien tekemiseen, ja modulaarisyntetisaattori - vekotin, jossa synnytetään ääntä moduloimalla äänisignaalia manipulointimodulien kautta - oli syntynyt. Mutta myös Yhdysvalloissa osattiin - sekä Hewlett-Packard että RCA tuottivat efektilaitteita. Syntetisaattorin keksijäksi on siksi mahdotonta sanoa yhtään tiettyä ihmistä - ensimmäinen plugeilla ohjelmoitava syntetisaattori rakennettiin Japanissa 1949. Ja 1950-luku oli elektronisen äänisynteesin pioneeriaikaa.

Hyvin pian huomattiin, että jos kerran efektejä, niin miksei sitten musiikkia?. Elektroninen musiikki oli syntynyt.

Eikä Suomessa todellakaan oltu Pekkaa pahempia. Elektronisen musiikin Grand Old Man on Erkki Kurenniemi, joka nuorena nörttinä suunnitteli ja rakensi itse syntetisaattorin. Suomi on tunnetusti nörttimaa, ja elektroakustiikassa Suomi kuuluu eturivin maihin.

Mutta koska syntetisaattorit alunperin kehitettiin efektilaitteiksi ja koska perinteisen musiikin esittäjät ja säveltäjät kaihtoivat outoa pulputusta ja ulinaa (ja yleisö vielä enemmän!), elektroninen musiikki jäi aluksi mariginaaliin. Koska alkuaikojen elektroninen musiikki oli todella suoraansanoen outoa - pulputusta, ulinaa, räiskähdyksiä ja oudosti oskilloivia taajuuksia, se oli todellakin tuota piip paap pööp kriih kraah krööh -hälyä, ja sitä oli hyvin vaikeaa kutsua musiikiksi ylipäänsäkään, ja ainoa ero tuon musiikin ja metelin välillä oli se, ettei sitä kutsuttu meteliksi. Vaikka pioneerit, kuten Karlheinz Stockhausen, yhdistivät perinteistä musiikkia ja elektronista, elektroninen musiikki jäi pitkään sivuraiteille.

Mutta oli yksi mies, joka räjäytti pankin.

Hän oli amerikkalainen Robert Moog (ääntyy "moug") ja häntä pidetään analogisyntetisaattorin keksijänä yhdessä Wendy Carlosin kanssa. Moogin iso keksintö ei ollut kuitenkaan itse elektroniikka, vaan hän keksi standardisoida syntetisaattorin käyttöliittymäksi pianokoskettimiston. Nyt kuka tahansa, joka osasi soittaa pianoa, kykeni soittamaan myös syntetisaattoria, ja se avasi uudelle soittimelle aivan uudet mahdollisuudet. Wendy Carlosin levyä Switched on Bach, jossa hän soittaa Bach-klassikkoja Moog-syntetisaattorina, pidetään maailman ensimmäisenä "todellisen" elektronisen musiikin levynä. Se on näiden kahden pioneerin - Moogin ja Carlosin - kunnianosoitus barokkimusiikin mestarille, Johann Sebastian Bachille.

Uusi soitin oli lopullisesti syntynyt, ja Robert Moog kertakaikkiaan loi ja mahdollisti elektronimusiikin sellaisena kuin me sen nykypäivänä tunnemme. Japanissa puolestaan Isao Tomita sovitti klassikkoja syntetisaattorille. Syntetisaattorista tuli nyt oikea soitin, eikä elektroninen musiikki enää ollut pulputusta, ulinaa ja meteliä, vaan aivan oikeaa tonaalista musiikkia. Ensimmäiset syntetisaattorit, kuten Minimoog, olivat monofonisia syntetisaattoreita, mutta pian keksittiin myös polyfoniset.

Ja nopeasti huomattiin, että jos kerran klassista, niin varmasti sitten populaariakin. Sellaiset nimet kuin Miles Davis, Frank Zappa ja ELP huomasivat uuden soittimen mahdollisuudet ja ottivat sen repertuaariinsa. 1970-luvulla syntetisaattori korvasi nopeasti sähköurut niin progressiivisessa rockissa kuin heavy rockissakin, ja 1970-luku oli analogisyntetisaattorien kulta-aikaa. Ja samaan aikaan Saksassa pantiin tuulemaan - yhtyeet kuten Kraftwerk, Tangerine Dream ja Amon Düül jäivät populaarimusiikin historiaan - ja ovat siellä yhä.

1977 muuan sheffieldiläinen pumppu oli kiinnostunut erilaisista sähkösoittimista ja elektroniikasta, ja hakkasi niitä hulluna. He päättivät mennä levyttämään, sanoen, että tässä on tulevaisuuden musiikkia. Levy-yhtiössä kuunneltiin, todettiin että "onhan tuo tulevaisuuden musiikkia, mutta opetelkaa ensin soittamaan ja tulkaa sitten levyttämään". Ja yhtye ei suinkaan ottanut siitä nokkiinsa, vaan opetteli soittamaan ja tuli kaksi vuotta myöhemmin levyttämään. Yhtyeen nimi oli - ja on yhä - Human League. Loppu on historiaa. Toinen yhtye tuli Birminghamista, ja se oli ja on yhä nimeltään Duran Duran. Syntsapop oli syntynyt - ja loppu on ruukinmatruunan omaa lapsuutta ja nuoruutta. 1980-luku toi sitten mukaan digitaalisyntetisaattorit ja 1990-luku virtuaalisyntetisaattorit. Jean-Michel Jarre, Vangelis Papathanassiou, Gershon Kingsley, Mike Oldfield - lista on loputon.

Elektronisen musiikin historiassa parasta on se, että se on yhä läsnä. Me elämme sitä yhä. Nuo kaikki pioneerit ovat yhä läsnä ja tekevät yhä musiikkia, ja he eivät ole pelkkää havinaa historian lehdillä, vaan yhä keskuudessamme. Tulevaisuuden musiikki ei ollutkaan pulputusta ja ulinaa eikä tulevaisuuden soitin ollut vihreä viserryskone, vaan tulevaisuuden musiikki oli oleva elektronisilla syntetisaattoreilla toteutettu tonaalinen musiikki ja tulevaisuuden soitin puolestaan tietokone, jossa on pianokoskettimet. Piano on syntetisaattorille samaa kuin mitä akustinen kitara sähkökitaralle - ja about joka ainoassa itseään kunnioittavassa yhtyeessä on mukana ainakin yksi kosketinsoittaja.

Me elämme musiikin tulevaisuutta jo nyt.