Tuhkimotarina

Kun nyt legendoihin ja taruihin on päästy, niin jatketaan saduilla. Termillä tuhkimotarina tarkoitetaan äkillistä nousua ryysyistä rikkauksiin ja sillä viitataan usein satuun Tuhkimo ja tämän kohoamiseen sikopaimenesta kuningattareksi.

Mutta kuten usein, saduilla ja taruilla on todellisuuspohja, ja tässäkin tapauksessa Tuhkimo on ollut täysin todellinen henkilö. Hän nimittäin on ollut merovingifrankkien kuningatar Fredegunda.

Sanalla pimeä keskiaika on paha kaiku, mutta sillä on myös merkitys, ja se tarkoittaa ajanjaksoa 479-800 eli kolmea vuosisataa Länsi-Rooman luhistumisesta karolingiseen renessanssiin. Tämä ajanjakso on "pimeä", koska Eurooppaa hallitsivat tuolloin barbaarikansat; ja tuo aika on rikas tarustosta mutta köyhä dokumenteista. Ainoastaan katolinen kirkko piti yllä sivistyksen liekkiä tuona aikana. Se on pimeä myös siksi, että se oli hyvin kylmä ajanjakso: tuona aikana elettiin ilmastonmuutosta ja pikkujääkautta. Elämä oli verta ja räkää - hengissäselviämistä - ja sivistyneisyys oli lähinnä ylellisyyttä kun kaikki resurssit menivät hengissäselviämiseen.

500-luvulla Ranska ja Benelux-maat sekä läntinen Saksa olivat joutuneet germaaniheimo frankkien vallan alle, ja valtiomuodostelmaa hallitsi merovingien kuningassuku. Tämä suku lasketaan saaneen alkunsa heimopäällikkö Merovechista, joka taisteli Flavius Aëtiuksen rinnalla Campi Catalaunicin taistelussa 451. Länsi-Rooman luhistuessa Gallia jäi aluksi prefekti Aegidiuksen valtaan ja tämän kuningaskunnaksi; Aegidiuksen kuoltua frankkien päällikkö Kilderik, Merovechin poika, antoi huudattaa itsensä kuninkaaksi: ja Kilderikin poika Klodoweg (Clovis) kääntyi Tolbiac'n taistelun jälkeen 496 kristinuskoon ja Paavi tunnusti hänet Gallian kuninkaaksi. Gallia oli saanut uuden nimen, Francia (France), frankkien mukaan - jota se kantaa yhä tänäkin päivänä. Ranskan historia oli päättynyt roomalaisena alusmaana ja alkanut itsenäisenä valtiona.

Mutta merovingifrankit eivät germaaniheimona tunnustaneet patrimoniaalista vallanperimystä eivätkä "valtakunnan" käsitettä. Kaikki perilliset olivat tasa-arvoisia, ja valtakunta katsottiin isän perinnöksi. Niinpä kuninkaan kuoltua valtakunta jaettiin hänen poikiensa kesken tasa-arvoisesti. [Lienee tarpeetonta sanoa, että tämä johti samaan tilanteeseen kuin ottomaanien Turkissa, jossa sulttaanin pojat pyrkivät tappamaan toinen toisensa ja viimeinen hengissä selvinnyt julistettiin sitten sulttaaniksi isänsä jälkeen...]

Ja niin kävi Klodowegin kuoleman jälkeen vuonna 511. Klodowegin kuningaskunta oli kattanut koko nykyisen Ranskan ja Benelux-maat Burgundia, Gascognea ja Bretagnea lukuunottamatta (jossa jöötä pitivät Britanniasta anglosakseja paenneet kelttikieltä puhuneet romano-britit) sekä Francken, Hessen ja Schwaben. Klodoweg oli siirtänyt Gallian pääkaupungin Aurelianumista (nykyinen Orleans) Lutetia Parisorumiin (nykyinen Pariisi), josta muodostui frankkien valtakunnan keskus, insula Francorum, Île-de-France. Ja Klodowegilta jäi neljä poikaa - Kildebert, Klotar, Klodomir ja Teoderik, joiden kesken valtakunta jaettiin. Seurasi 47 vuotta sisällissotaa, kunnes Klotar oli onnistunut liiskaamaan kaikki veljensä (ja heidän lapsensa) ja jälleen yhdistämään valtakunnan 558. Ja kuinka ollakaan, hänkin heitti lusikan nurkkaan kolme vuotta myöhemmin 561, ja häneltäkin jäi neljä poikaa: Karibert, Kilperik, Guntram ja Sigebert. Valtakunta jaettiin jälleen: Karibert sai Neustrian (Pariisi ympäristöineen), Kilperik I joka sai Soissons'in ympäristöineen, Guntram sai Burgundin ja Sigebert I sai Austrasian (Reims ympäristöineen). Karibert oli älykäs mutta täysin hillitön elämäntavoiltaan, ja hän heitti lusikan nurkkaan 567 ja Kilperik I kruunattiin nyt myös Neustrian kuninkaaksi tämän ensin myrkytettyä Karibertin vauvaikäisen pojan.

Sigebert I, Austrasian kuningas, oli sensijaan sekä hyvin älykäs että sivistynyt mies, ja hän osasi lukea ja osasi puhua latinaa. Hän oli urhea sotilas, ja hän halusi vaimokseen jotain muuta kuin barbaareja, ja hän pyysi Espanjaa vallassaan pitäneiden visigoottien kuninkaan Atanagildin tytärtä Brünhildeä puolisokseen. Merimatka Visenlandiin (Espanjaan) tuotti tuloksen: kotiin Reims'iin palasi onnellinen vihkipari 567.

Neustrian kuningas Kilperik I sensijaan oli merovingitapaan irstas seksihurjastelija. Hän piti alhaissäätyisiä rakastajattaria ja haaremia, ja kyllästyttyään ensimmäiseen vaimoonsa Audoveraan hän otti puolisokseen Brünhilden pikkusiskon Galswinthan. Kilperik oli Sigebertin tapaan älykäs, mutta hänellä ei ollut itsekuria eikä hän piitannut sivistyksestä.

Ja nyt astuikin sitten kuvaan Fredegunda.

Fredegunda on alkuperäinen Tuhkimo. Hän syntyi alhaissäätyiseen perheeseen ja hänet pantiin aluksi sikopaimeneksi. Hän pääsi palvelijaksi Neustrian kuninkaan taloon, jossa hän varttui ja jossa hän oppi hovijuonittelua. Fredegunda oli sekä kunnianhimoinen, vallanhimoinen että täysin moraaliton, ja hän onnistui askel kerrallaan raivaamaan tiensä kohti kuninkaan makuuhuonetta.

Toisin kuin Tuhkimolla, Fredegundalla ei ollut haltiatarkummitätejä. Eikä hänellä ollut myöskään minkäänlaista omaatuntoa. Ja niinpä Fredegundan korviin kuului, että Kilperik I, Neustrian kuningas, oli kyllästynyt siveyden sipuli Galswinthaan. Fredegunda kuristi omin käsin Galswinthan tämän nukkuessa hengiltä vuonna 568, ja Kilperik I oli sulaa vahaa Fredegundan käsissä. He menivät naimisiin. Alkuperäinen tuhkimotarina oli täyttynyt.

Lienee sanomattakin selvää, että Austrasian kuningatar Brünhilde ei ollut lainkaan huvittunut sisarensa murhasta. Koko Ranska oli shokissa: kuningatar murhattu ja kuningas menee naimisiin murhaajan kanssa. Tähän viittaavat Tuhkimo-sadun viitteet siitä, että kun kello lyö kaksitoista, niin Tuhkimon lumous haipuu.

Ja Neustria sekä Austrasia joutuivat sotaan. Sotaa käytiinkin sitten yhtäjaksoisesti seuraavat 40 vuotta.

Fredegunda oli harvinaisen murhanhimoinen, julma ja säälimätön jopa ns. pimeän keskiajan henkilöksi, ja myrkky sekä tikari ovat perinteisiä Tuhkimon aseita lasikenkien ja turkistohveleiden ohella. Hän oli kuristuttaa oman tyttärensä Rigunthin kun tämä tuli teini-ikään, sillä hän uhkasi Fredegundan omaa asemaa kuninkaan rakastajattarena - kuningas Kilperik I nimittäin tykkäsi nauttia oman tarhan hedelmistä. Ranskan historia pitää Fredegundaa kaikkein kelvottomimpana kaikista Ranskan kuningattarista.

Brünhilde sensijaan oli kaikkea sitä, mitä Fredegunda ei ollut: sivistynyt, älykäs, kaunis, tarmokas ja fyysisesti vahva. Ei ole vaikeaa pääterllä, että niin Eddasta kuin Nibelungenliedistä tutut Siegfried (Sigurd) ja Brünhilda (Brynhild) ovat juuri Austrasian Sigebert ja Brünhilde. Ja tunnetusti Helvetissä ei ole sellaista raivoa minkä hyljeksitty nainen saa aikaan: ja kun kuninkaat sotivat kentällä, nämä kaksi naarasleijonaa keskittyivät myrkyn ja tikarin käyttöön kulisseissa.

Sanotaan, että nopea säätykierto ja äkkirikastuminen tekevät ihmisestä k*sipään, ja ruukinmatruuna itse suhtautuu hyvin arvellen tällaisiin pikapikaa ryysyistä rikkauksiin kohonneisiin ihmisiin: he ovat usein joko psykopaatteja tai narsisteja. Tosielämän Tuhkimo oli juuri tällainen psykopaatti.

Sodassa Neustrian kävi onnettomasti. Sigebert oli paljon veljeään taitavampi kenraali, ja Lähes koko Neustria oli joutunut Sigebertin valtaan, ja enää Tournai piti puoliaan, kunnes Fredegunda iski. Kuningas Sigebert salamurhattiin 575 - aivan kuten Siegfriedin käy Nibelungenliedissä; kaksi Fredegundan lähettämä salamurhaajaa pisti häntä myrkytetyillä väkipuukoilla metsästysretkellä takaapäin.

Kolmas veljistä, Guntram, oli sekä älykäs että tolkullinen, ja hän oli pysynyt tässä veljessodassa neutraalina. Hän liittoutui nyt Kilperikiä vastaan ja tarjosi Brünhildelle ja tämän lapsille turvapaikan. Sigebertin vanhin poika, alaikäinen Kildebert II, julistettiin nyt Austrasian kuninkaaksi, ja leskikuningatar Brünhilde hallitsi hänen kauttaan.

Ja Brünhilde sai kostonsa: hänen lähettämänsä salamurhaajat surmasivat Kilperik I:n vuonna 584. Tämän jälkeen all bets were off näiden kahden naisen välillä: alkuperäisen valkyyrian ja alkuperäisen Tuhkimon välillä. Brünhilde oli älykäs, tarmokas ja vallanhimoinen; Fredegunda puolestaan täysin säälimätön, murhanhimoinen ja lähinnä psykopaatti. Lukuisat sotilaat, virkamiehet, kirkonmiehet - ja prinssit - saivat väkivaltaisen lopun joko Brünhilden tai Fredegundan salamurhahankkeiden seurauksena.

Guntram ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen yhdistääkseen frankkivaltakuntaa. Hän oli liian pyhimysmäinen ja liian empaattinen siihen. Hän teki kaikkensa saadakseen veljiensä jälkeläiset sopuun - mutta turhaan. Hurskas Guntram rukoili turhaan kirkossa ja turhaan yritti diplomatiaa.

Koko frankkivaltakunta oli kaaoksessa. Sekä Sigebertin että Kilperikin jälkeläiset murhasivat toisiaan, ja Fredegunda yritti siinä sivussa murhauttaa myös Guntramin. Lopulta Fredegunda yritti murhauttaa oman poikapuolensa, Kilperikin ja Audoveran pojan Merovechin, joka olisi ollut Neustrian legitiimi kuningas, mutta Fredegunda oli syrjäyttänyt hänet oman poikansa Klotar II:n hyväksi; Merovech pakeni Austrasiaan ja meni naimisiin leskikuningatar Brünhilden kanssa. Fredegunda oli haukannut liian ison palan.

Nyt Guntram sitten liittoutui Klotar II:n kanssa Austrasiaa vastaan tasapainottaakseen tilannetta, ja yritti jälleen diplomatiaa. Turhaan. Lopulta Fredegunda kuoli 597 - todennäköisesti Brünhilden myrkyttämänä. Koko Ranska huokaisi helpotuksesta. Brünhildestä oli tullut kaikkien frankkien kuningatar, ja hänen pahat puolensa - vallanhimoisuus, kovaluonteisuus ja kovapäisyys - pääsivät pintaan.

Mutta Kilperik I:n ja Fredegundan poika Klotar II oli perinyt isältään älykkyytensä ja tarmonsa, ja äidiltään psykopaattiset luonteenpiirteensä. Hän otti nyt tavoitteekseen frankkivallan konsolidoinnin omiin käsiinsä. Kun pyhimysmäinen Guntram oli kuollut, Klotar murhautti kaikki hänen poikansa ja kaappasi vallan Burgundissa. Tämän jälkeen Klotar keskitti voimansa sotaan Austrasiaa vastaan. Viidentoista katkeran sotavuoden jälkeen hän oli sekä onnistunut murhauttamaan kaikki velipuolensa että legitiimit veljensä, ja valloittamaan Austrasian 613. Vanha kuningatar Brünhilde jäi hänen vangikseen, ja hän surmautti jo seitsemättäkymmenettä käyvän mummuikäisen tätinsä julmalla tavalla - revityttämällä tämän neljällä villillä hevosella kappaleiksi.

Klotar II onnistui yhdistämään frankkivaltakunnan jälleen viidenkymmenen sisällissodan vuoden jälkeen. Mutta maa oli raunioina. Suuri osa frankkien ylimystöä oli joko murhattu tai kaatunut sodassa, ja myös merovingien kuningassuku oli saanut kuoliniskun. Tusinoittain prinssejä oli murhattu, ja kaikki jäljelle jääneet olivat sekä pelkurimaisia, mukavuudenhaluisia että heikkoluonteisia. Evoluutio ja olemassaolotaistelu olivat karsineet ne yksilöt, joilla oli tässä taistelussa huonoja ominaisuuksia - kuten älykkyyttä, tolkkua, urhoollisuutta ja määrätietoisuutta - pois. Klotar II ei saanut kauaa nauttia rikostensa hedelmistä. Hän kuoli 629. Hänen poikansa Dagobert I, koko frankkivaltakunnan kuningas 629-639, oli viimeinen merovingikuningas jolla oli mitään todellista valtaa. Tämän jälkeen alkoi majordomuksien nousu, ja merovingisuvun tähti alkoi laskea. Häntä seuranneita kuninkaita kutsutaan nimellä roi faineant, "mitään tekemättömät kuninkaat", sillä he menivät naimisiin 13-vuotiaina, tekivät lapsia 15-vuotiaina ja juopottelivat itsensä hengiltä ennen kolmeakymmentä, ja valtakuntaa hallitsivat tosiasiallisesti karolingisukuiset majordomukset. Viimeinen merovingi, Kilderik III, syrjäytettiin 751, josta alkoi karolingien kuningassuvun valtakausi.

Alkuperäinen tuhkimotarina oli lopulta johtanut merovingien suvun lopun alkuun.