Demokratia, enemmistö ja vähemmistö

Demokratian tehtävä on suojata enemmistöä vähemmistöiltä.

Ei päinvastoin.

Kautta aikojen useimmat yhteiskunnat ovat olleet joko oligarkioita, autokratioita tai jonkin asteisia vähemmistödiktatuureja, joissa pienet vähemmistöt ovat pitäneet tiukasti valtaa käsissään ja joissa suuri enemmistö on elänyt enemmän tai vähemmän sorrettuina. Lisäksi lähes aina tällaisessa polarisoituneessa yhteiskunnassa on ollut yksi tai useampi välimiesvähemmistö, joka on sijoittunut sortajien ja sorrettujen väliin ja ottanut tehtäväkseen ne työt, jotka sortajat ovat kokeneet arvolleen sopimattomiksi ja jotka ovat olleet sorrettujen saavuttamattomissa. Samalla välimiesvähemmistö on usein toiminut myös syntipukkina, johon sorretut ovat kohdistaneet vihansa, sortajien sijaan.

Demokratia ei ole enemmistödiktatuuria eikä roskaväen valtaa, vaan sen kansanosan valtaa, joka muussa tilanteessa pidettäisiin väkivalloin alisteisessa asemassa. Demokratia ei ole paras mahdollinen hallintomuoto, vaan vähimmin huono.

Ruukinmatruuna on useampaan otteeseen kirjoittanut älymystön ja vasemmiston petoksesta sekä kulttuurimarxismista sekä siitä, mikä kulttuurimarxistien - siis suvaitsevaiston, arbuusien ja muiden mädättäjien, kuten demlalaisten - tavoitteena on; ja miten ruukinmatruuna halveksii älymystöä. Kulttuurimarxismi on nimenomaan eliitin häpeämättömän elitistinen ideologia, jonka tavoitteena on demokratian murksaaminen mädättämällä se sisältäpäin.

Ja vanha venäläinen sananlasku toteaa: Kala alkaa mätänemään päästä alkaen. Yhteiskunnassa ensimmäisenä mätänee älymystö. Parhaimmin se näkyy intellektuellien vihana demokratiaa, kapitalismia ja vapautta kohtaan.

Miksi intellektuellit vihaavat demokratiaa, kapitalismia ja vapautta? Syy on siinä, että demokratia, kapitalismi ja vapaus tekevät älymystön tarpeettomiksi. Demokratiassa ei suinkaan paras voita, vaan vähiten huono. Kapitalismi mahdollistaa vaurastumisen ja hyvinvoinnin. Ja vapaus banalisoi ideologiat. Totalitarismissa filosofista voi tulla keisari ja keisarista filosofi, ja hän voi tuntea olevansa tärkeä ja mahtava. Täsmälleen tästä syystä Pentti Linkola - häpeämätön elitisti ja natsi - vihaa demokratiaa; se nostaa keskinkertaisuudet valtaan, mutta keskinkertaisuudet yleensä ovat vähemmän huonoja toilaillessaan kuin lahjakkuudet, jotka myös mokaillessaan mokaavat lahjakkaasti. Kapitalismissa markkinat määräävät, mikä on hyvää ja mikä huonoa, ei suinkaan auktoriteetin sana: tämän päivän protestilaulu on huomisen hissimusiikkia, ja Ernesto Guevara Lynch de la Serna ei suinkaan ole vallankumoussankari, vaan kaupallinen ikoni. Ja vapaus tasoittaa eroja - aivan samalla tavoin kuin demokratia nujersi aateliston ja kapitalismi porvariston, myös vapaus nujertaa älymystön. Tiedonvälityksen vapaus, matkustamisen vapaus, omistamisen vapaus, sananvapaus, uskonvapaus - nuo kaikki hälventävät ja liudentavat eroja oppineen ja oppimattoman, älymystön ja rahvaan, eliitin ja kansan, välillä.

Tästä syystä älymystö on aina suhtautunut hyvin halveksivasti turismiin - salliihan se erilaisten ihmisten tulla toistensa kanssa tekemisiin, nähdä eri kulttuureja omin silmin ja kokea erot itse. Älymystö kertakaikkiaan rakastaa kertoa tyhmälle rahvaalle, miten asiat ovat ja miten tulee toimia. Tähän liittyy käsitys väärästä tietoisuudesta ja "sisäistetyistä sortomekanismeista". Suutari pysyköön lestissään! Samoin älymystö vihaa autoja (liikkumisenvapaus), internetin keskustelupalstoja (sananvapaus), sosiaalista mediaa (mielipiteenvapaus), spontaania kansalaisaktivismia (kokoontumisvapaus) - kaikkia niitä ilmiöitä, jotka eivät ole keskusjohtoisia ja joiden johdossa ei ole Oikeat Ihmiset. Intellektuellit rakastavat saada käyttää ns. pikkuihmisen valtaa, ja puuttua ihmisten asioihin ja kertoa ja käskyttää heille, miten tulee toimia. Edustavathan he sentään kansakunnan aivoja! Ei kaikenlaisen pööbelin sovi tehdä niitä asioita, mitä eliitti tekee!

Ja intellektuellien ideologian, kulttuurimarxismin, ideana on mädättää demokratia ja kansalaisyhteiskunta sisältäpäin ja kääntää se ylösalaisin: vähemmistöjen vallaksi enemmistön yli - mitäpä muutakaan kuin repressiivistä toleranssia aseena käyttäen.

Perinteinen taloudellinen marxilainen teoria voidaan yksinkertaistetusti selittää näkökulmaksi, jonka mukaan kapitalismi luo yhteiskunnan, jossa valtasuhde yläluokan ja työväenluokan välillä on epätasapainossa, mikä puolestaan luo yhteiskunnallisia ongelmia. Kulttuurimarxismi puolestaan on ideologia, joka perustuu marxilaiselle analyysille valtasuhteista. Kulttuurimarxismi sivuuttaa taloudelliset näkökohdat kokonaan ja hylkää historiallisen materialismin, mutta säilyttää täysin konfliktihakuisuutensa. Kulttuurimarxismi soveltaa perinteistä taloudellisen marxismin näkemystä valtasuhteista länsimaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin, ja pyrkii osoittamaan että demokratia on todellisuudessa pelkkää sortoa, diktatuuria, repressiota ja väkivaltaa, ja että se on todellisuudessa enemmistön diktatuuria vähemmistöjen yli ja että tilanne paranee vasta, kun vähemmistöt ottavat vallan enemmistön yli.

Kulttuurimarxismin olennaisena ytimenä ovat konfliktit ja sorto, kuten kaikissa dialektisissa ideologioissa. Ne jakaantuvat mm. seuraaville alueille:

- Sukupuoli (mies/nainen)
- Perhe (ydinperhe/vaihtoehtoperhe)
- Seksuaalinen suuntautuminen (heteroseksuaali/homo)
- Rotu (valkoinen/ei-valkoinen)
- Etnisyys (kantaväestö/muukalaiset)
- Kulttuuri (eurooppalaiset/ei-eurooppalaiset, suomalaiset/ei-suomalaiset, länsimaiset/ei-länsimaiset jne.)
- Terveys (terveet/vammaiset)
- Uskonto (kristinusko/ateismi)

Kaikkein sorretuin ihminen tämän näkemyksen mukaan olisi maahanmuuttaja-negroidi-muslimi-lesbonainen, jolla olisi jokin vaikea vamma. Kaikkein etuoikeutetuin ihminen taas olisi valkoinen, heteroseksuaali, kristitty suomalainen mies.

Kulttuurimarxismi menee niinkin pitkälle, että rankaisee jälkimmäistä tämän etuoikeudesta ja lähtee sitten leimaamaan tätä oletusarvoisesti sortajaksi, huolimatta tämän yksilöllisistä aiemmista ja tulevista toimista sekä toiveista. Kulttuurimarxismi lähtee käsityksestä oleminen on tekemistä; sanktiot eivät riipu siitä, mitä ihminen todella tekee ja miten hän toimii, vaan mitkä ovat hänen ulkonaiset attribuuttinsa ja viiteryhmänsä.

Sekä perinteinen taloudellinen marxismi että kulttuurimarxismi eroavaisuukistaan huolimatta ovat kuitenkin pohjimmiltaan samaa bolševismia eri käärepaperissa.

Taloudellinen marxismi - yliyksinkertaistettuna - näkee valtasuhteet ja sitten pyrkii ottamaan rahan niiltä, joilla sitä on, ja antamaan niille, joilla ei ole, uudelleenjakaakseen vaurautta.

Kulttuurimarxismi - yliyksinkertaistettuna - näkee valtasuhteet ja sitten pyrkii ottamaan yhteiskunnallisen vallan niiltä, joilla sitä on ja antamaan niille, joilla sitä ei ole, uudelleenjakaakseen yhteiskunnallista valtaa.

Lopputuloksena on siis yhteiskunta, joka kohottaa ei-valkoisia, homoseksuaaleja, ja naisia vahvoina ja hyvinä samalla kun rankaisee valkoisia, heteroseksuaaleja miehiä heikkoina, tylsinä ja pahoina. Sen tavoitteena on demokratian ja kansalaisyhteiskunnan murskaaminen ja vallan siirtäminen enemmistöltä vähemmistöille - siis uusille eliiteille.

Kulttuurimarxismi käyttää kriittistä teoriaa haastaakseen perinteiset länsimaiset normit ja muuttaakseen kulttuuria hyödyttääkseen "sorrettuja" ryhmiä. Toisena työkaluna tässä on poliittinen korrektius, joka tekee normien haastamisesta poliittisesti korrektia ja joka palkitsee sorrettujen ryhmien voimakkaasta kannattamisesta samalla kun demonisoi tai patologisoi ihmisiä, jotka vastustavat länsimaisten normien ja kulttuurin haastamista.

Valkoisten, heteroseksuaalien, kristittyjen suomalaisten ydinperheissä elävien miesten kritisoiminen liian tylsäksi ja liian syrjiväksi ryhmäksi on yleistä kulttuurimarxilaisessa suvaitsevaistossa ja kaikissa piireissä, jotka ovat saaneet siltä vaikutteita.

Terve järki sanoo, että kulttuurimarxismi on täyttä stiiknafuuliaa. Miksi sitten sillä on niin syvä ja voimakas ote länsimaisista ihmismielistä?

Syy on meemin mutatoituminen. Juri Bezhmenovin mukaan KGB:n tavoitteena oli marxismin levittäminen kaikkialla länsimaailmassa ja länsimaisten demokratioiden mädättäminen sisältäpäin soluttamalla yliopistot, joukkotiedotusvälineet, koulut, oikeuslaitos ja demokratian toimimisen kannalta olennaiset yhteiskunnan organismit, sekä tuhoamalla länsimaisen yhteiskunnan peruspilarit - koti, uskonto ja isänmaa. USA:ssa tämä havaittiin ajoissa, ja USA:n yhteiskunta ryhtyi vastatoimiin. Mccarthyismi oli valtava menestys, ja se pelasti USA:n. Tämän KGB joutui myöntämään pitkin hampain. Sensijaan Euroopassa tuo mädättäminen - subversio - sujui yli odotusten.

Euroopassa - myös Suomessa - se porukka, josta on tapana käyttää nimitystä stalinistinen ongelmajäte valtasi yliopistot ja sitä myötä koulut, tiedotusvälineet ja oikeuslaitoksen. Ruukinmatruunan vihamielisyys peruskoulua kohtaan johtuu osin juuri tästä syystä: häntä yritettiin indoktrinoida. Hän muistaa mainiosti oppikirjansa, varsinkin historian oppikirjansa - hän oli ehtinyt oppia historian jo Estlander-Hietakarin Jokamiehen maailmanhistorian sekä Carl Grimbergin Kansojen historian kautta. Ja myös Tauno Kuosan Oman aikamme maailmantapahtumat kului hänen pikku kätösissään.

Kun sitten Neuvostoliitto romahti - ja se romahti niin täydellisesti, että se oli kulttuurimarxisteille hirveä shokki - kulttuurimarxismi ei suinkaan romahtanut. Meemi mutatoitui. Kulttuurimarxismi mutatoitui talousbolševistisesta ideologiasta kulttuuribolševistiseksi - aivan kuten virus mutatoituu joutuessaan uuteen ympäristöön ja kohdatessaan antigeenejä. Ja aseekseen kulttuurimarxismi omaksui repressiivisen toleranssin pirullisimman muodon: poliittisen korrektiuden.

Poliittinen korrektius on bolševismia frakki päällä. Jos katsomme sitä analyyttisesti, jos katsomme sitä historiallisesti, saamme nopeasti selville juuri mitä se on. Poliittinen korrektius on kulttuurimarxismia. Jos vertaamme poliittisen korrektiuden perusopinkappaleita klassisen marxismin kanssa, samankaltaisuudet ovat hyvin ilmeisiä.

Ensinnäkin, molemmat ovat totalitaristisia ideologioita. Poliittisen korrektiuden totalitaristinen luonne ei paljastu missään niin selvästi kuin sivistysyliopistoissaa, joista monet ovat kuin totalitarismin linnakkeita. Ei tarvitse kuin lukea Ylioppilaslehteä, niin huomaa asian. Jos opiskelija tai opettajakunnan jäsen, joka uskaltaa ylittää sukupuolifeministin tai muun vähemmistöoikeusaktivistin asettamat rajat, tai minkä tahansa muun pyhimyksiksi julistetuista ”uhri”-ryhmistä, joiden ympärillä PK pyörii, löytää pian itsensä oikeudellisista ongelmista. Yliopiston pienen oikeusjärjestelmän sisällä he kohtaavat muodollisia syytteitä – jotkut salaisia oikeudenkäyntejä – ja rangaistuksen. Tuo on pieni silmäys siihen tulevaisuuteen, jota poliittinen korrektius aikoo maalle kokonaisuutena.

Todellakin, kaikki ideologiat ovat totalitaristisia, koska ideologian perusolemus (huomauttaisin, että konservatismi oikein ymmärrettynä ei ole ideologia) on ottaa jokin filosofia ja sanoa, että tämän filosofian mukaan joidenkin asioiden täytyy olla tosia – kuten että koko kulttuurimme historia on naisten sortamisen historiaa. Koska todellisuus on tämän kanssa ristiriidassa, todellisuus täytyy kieltää. Täytyy tulla kielletyksi tunnustaa historiamme todellisuus. Ihmiset täytyy pakottaa elämään valheessa, ja koska ihmiset luontaisesti ovat vastahakoisia elämään valheessa, he luontaiset käyttävät korviaan ja silmiään katsomaan ja sanovat, “Hei, odotapas hetki. Tämä ei ole totta. Voin nähdä, että se ei ole totta”. Valtion voima täytyy laittaa valheessa elämisen vaatimuksen taakse. Siksi ideologia poikkeuksetta luo totalitaristisen valtion.

Toiseksi, poliittisen korrektiuden kulttuurimarxismilla, kuten taloudellisella marxismillakin, on yhden tekijän historianselitys. Kulttuurimarxismi on hylännyt historiallisen materialismin ja sen, että historian määrittäisivät tuotantovälineiden omistussuhteet. Sensijaan kulttuurimarxismi katsoo, että historia on luonteeltaan determinististä ja sen määrittää kulttuurillinen hegemonia: se, millä rodun, sukupuolen jne. määrittelemillä ryhmillä on hegemonia muiden ryhmien yli, ja tämä hegemonia perustuu vain ja ainoastaan väkivaltaan. Millään muulla ei ole väliä. Kaikki kirjallisuus, kulttuuri, taide on todellakin siitä. Kaikessa menneisyydessä on kyse tuosta yhdestä asiasta.

Kolmanneksi, kulttuurimarxismi on dialektinen ideologia ja pyrkii konfliktiin. Aivan kuten klassisessa taloudellisessa marxismissa tietyt ryhmät, ts. työläiset ja talonpojat, ovat a priori hyviä ja toiset ryhmät, ts. porvaristo ja pääomanomistajat ovat pahoja, poliittisen korrektiuden kulttuurimarxismissa tietyt ryhmät ovat hyviä – feministinaiset (vain feministiset naiset, ei-feministisiä naisia ei katsota olevan olemassa), mustat, hispaanot, homoseksuaalit. Nämä ryhmät määritellään “uhreiksi” ja näin ollen ne ovat automaattisesti hyviä huolimatta siitä, mitä mitkään niistä tekevät. Samaan tapaan valkoiset miehet määritellään automaattisesti pahoiksi, ja näin ollen heistä tulee sama kuin porvaristo taloudellisessa marxismissa.

Neljänneksi, niin klassinen kuin kulttuurimarxismi nojaa väkivaltaan. Kun klassiset marxilaiset, kommunistit, ottivat vallan maassa kuten Venäjällä, he pakkolunastivat porvariston - he veivät näiden omaisuuden [ja yleensä siinä sivussa myös hengen]. Samalla lailla, kun kulttuurimarxilaiset ottavat vallan yliopistokampuksella, he pakkolunastavat sellaisten asioiden kautta kuten opiskelupaikkakiintiöt. Suomessa tätä kutsutaan nimellä "positiivinen syrjintä" - eli sopivampi ohittaa pätevämmän, ja juuri tämän - kulttuurimarxismin - takia myös yritysten johtokuntiin ollaan ajamassa naiskiintiöitä. Kyse ei ole tasa-arvosta eikä edes tasapäistämisestä. Kyse on aivan puhtaasti vallasta ja vallanhimosta.

Ja lopulta, molemmilla on analyysimetodi, joka antaa automaattisesti halutut vastaukset. Klassiselle marxilaiselle se on marxistinen kansantaloustiede. Kulttuurimarxilaiselle se on dekonstruktio. Dekonstruktio käytännössä ottaa minkä tahansa tekstin, poistaa siitä kaiken merkityksen ja laittaa siihen sitten haluamansa uuden merkityksen. Niinpä huomaamme, että kaikessa Shakespearessa on kyse naisten sorrosta, tai Raamatussa on todellisuudessa kyse rodusta ja sukupuolesta. Kaikki nämä tekstit ovat heille yhtä käyttökelpoisia, mikä todistaa, että “kaikessa historiassa on kyse siitä, millä ryhmillä on valta mistä toisista ryhmistä”. Niinpä meille vanhasta Neuvostoliitosta tutun klassisen marxismin samankaltaisuudet tänä päivänä poliittisena korrektiutena tuntemamme kulttuurimarxismin kanssa ovat ilmeisiä.

Tähän kuuluu olennaisena osana myös kaksinaismoralismi. Vähemmistöille on sallittua se, mikä enemmistöltä on kriminalisoitua, ja myös lakia luetaan niin, että tuomiot ovat erilaisia enemmistöille ja vähemmistöille. Kulttuurimarxismi kannattaa erilaisten mielipiteiden ja arvojen suvaitsemista, jos ne vain poikkeavat länsimaiden aiemmista perinteisistä kulttuurinormeista - ja suvaitsemattomuus on hyve, jos se vain vahingoittaa länsimaista yhteiskuntaa. Tähän kuuluu argumentointi suvaitsevaisuuden puolesta puolustamalla suvaitsemattomuutta. Esimeriksi naisten sorto ja homojen hirttäminen on OK, jos vedotaan toiseuteen. Tämä johtuu siitä, että suvaitsemattomuus sopii poliittiseen korrekituteen oikein hyvin, kunhan se on ei-länsimaista ja ei-valkoista. Esimerkki tästä on se, kuinka vahva vastenmielisyys homoseksuaalisuutta ja feminismiä kohtaan sallitaan maahanmuuttajaryhmille, kuten esimerkiksi muslimeille, joiden kohdalla tehdään näin poikkeus välttämättömänä uhrina moninaisuuden eteen. Samoin sananvapaus on hyvä asia vain niin kauan, kun se palvelee kulttuurimarxistien intressejä. Heti, kun protestien ääniä alkaa kuulua, ne tukitaan väkivalloin - mitäpä muutakaan tuo laki kiihotuksesta kansanryhmää vastaan on?

Kulttuurimarxismiin kuuluu myös käsitteiden kääntäminen päälaelleen. Poliittiseen korrektiuteen kuuluu demokratian ymmärtäminen vähemmistöjen suojaaminen enemmistöiltä vaikka todellisuudessa demokratian peruspilari on enemmistön suojaaminen vähemmistöjen mielivallalta. Herbert Marcusen vuoden 1965 essee repressiivisestä toleranssista määritti ennen kaikkea sen, mitä nyt pidetään poliittisena korrektiutena. Hän julisti, että kapitalistiset demokratiat ovat sisäsyntyisesti totalitaristisia, ja näin ollen ne tulee murskata sisältäpäin viemällä valta enemmistöltä. Oli täysin sopivaa, hän väitti, hiljentää ”repressiivinen” suvaitsemattomuus" (ts. konservatiiviset mielipiteet) vähemmistöjen oikeuksien suojelemiseksi. Sanan- ja ilmaisunvapautta voitiin säännellä, jotta tukahdutettaisiin suvaitsemattomat konservatiiviset näkemykset ja käytös ja edistettäisiin reilumpaa ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Marcusen omin sanoin Suvaitsevaisuuden vapauttaminen tarkoittaisi suvaitsemattomuutta oikeiston liikkeitä kohtaan ja suvaitsemista liikkeitä vasemmalta kohtaan. Esseessään hän kritisoi valtavirtaliberaaleja siitä, että nämä eivät taistelleet konservatiivisia arvoja ja muita “pahuuksia” vastaan kunnolla.

Ja ruukinmatruuna muistaa oikein hyvin ne jälki-istunnot, joihin pikku ruukkilainen joutui kun hän joutui napit vastakkain opettajiensa kanssa. Mikä demokratia se sellainen on, jossa on vain yksi puolue? toi kaksi tuntia. Jos on vain yksi tuottaja eikä mitään kilpailua ole, niin silloinhan kaikki tuotteet ovat hirveän huonoja toi tunnin. Mitäpä tuo on muutakaan kuin indoktrinaation tajuamista propagandaksi?

Ja juuri tähän pyritään lailla kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lain tarkoitus ei suinkaan ole tasapuolisuus eikä yksilöiden oikeustuvan suojaaminen, vaan enemmistön sananvapauden rajoittaminen, protestien tukahduttaminen ja vähemmistöjen törttöilyn painaminen villaisella. Lakia ei sovelleta vähemmistöön eikä silloin, jos kiihotus kohdistuu enemmistöä vastaan. Kiihotus kansanryhmää vastaan on sallittua silloin, jos kiihotus ja vihapuhe kohdistuu enemmistöön.

Ja tämä on demokratian perusperiaatteita vastaan.

Yhteiskuntamme ja sen peruspilarit ovat vankasti kulttuurimarxistien käsissä, ja seuraukset ovat todella tuhoisat. Kulttuurimarxismista muodostui 1970-luvulta alkaen ja 1990-luvulle tullessa virallinen paradigma, ja sen kautta suomalainen yhteiskunta on onnistuttu tärvelemään varsin hyvin. Ruukinmatruuna on käsitellyt asiaa tässä blogissa ad nauseam.

Ruukinmatruuna ei lähde osoittelemaan sormella ketään eikä mitään tahoa. Kyllä kansa tietää. Me tiedämme, keitä syylliset ovat ja miksi.

Mutta toivoa on. Me nuoret konservatiivit olemme vastavoima - kilpaileva vastameemi, ja kulttuurievoluutio etenee väistämättömällä voimallaan. Perussuomalaisten jytky on vasta alkusoitto uuskonservativismin nousulle. Perussuomalaiset ovat jo nykyisellään - oppositiossa - onnistuneet sabotoimaan mädättäjien toimia valtavasti, ja ruukinmatruuna on täysin varma siitä, että enemmistö on kypsynyt intellektuelleihin for good.

Vähemmistöjen suosimisen ja heidän framille nostamisensa on aika loppua. Se ei ole sortoa vaan se on tasa-arvoa.

Ehkäpä muutos kuitenkin tulee vasta siinä vaiheessa kun vanhat kulttuurimarxistit muuttavat eläkkeelle, hoitokoteihin ja krematorioihin. Mutta kulttuurievoluutio on armoton tuomari. Kulttuurievoluutiossa vain toimiva selviytyy ja säilyy ja kaikki toimimaton tuhoutuu. Kulttuurimarxismi kuuluu niihin toimimattomiin, mutta ennen tuhoutumistaan se kyllä ehtii viellä aiheuttamaan valtavan määrän vahinkoa.

Niin enemmistölle kuin vähemmistöille itselleenkin.